"L'ordre est le plaisir de la raison : mais le désordre est le délice de l'imagination."Järjestys on järjen nautinto, mutta epäjärjestys on mielikuvituksen ilo.
Näin kiteyttää Paul Claudel (1868–1955) ensimmäiset näyttämöohjeensa näytelmään Le soulier de satin ('Satiinitossu'). Pidin ohjeen mielessä aina, kun lukiessani putosin kärryiltä juonen kiemuroissa ja henkilöiden suhteissa. Porskutin vain eteenpäin ja nautin ilmaisun eleganssista, mietelauseen kaltaisista kiteytyksistä ja absurdin koomisista kohtauksista.
Juonen punaisen langan katoaminen on varmaan anteeksiannettavissa, koska näytelmäteksti on pituudeltaan noin viisisataa pienellä fontilla painettua sivua, tapahtumapaikkoja on eri puolilla maailmaa ja henkilöitä useita kymmeniä. Koko näytelmän esittäminen kestäisi toistakymmentä tuntia, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ilmeisesti koskaan ole esitetty lyhentämättömänä. Elokuvasovitus vuodelta 1985 kestää lähes seitsemän tuntia.
Näytelmä sijoittuu Claudelin näyttämöohjeiden mukaan "maailmaan, erityisesti Espanjaan". Välillä siinä ollaan kuitenkin myös Pohjois-Afrikassa, Amerikassa ja laivassa Atlantin valtamerellä. Koko neljäs ja viimeinen näytös tapahtuu Välimerellä Baleaarien lähistöllä. Osassa kohtauksista henkilöt ovat meressä uimasillaan. (Claudel sai näytelmänsä valmiiksi jo vuonna 1929, mutta osa hänen näyttämöratkaisuistaan tuntuu viittovan jo kohti absurdia teatteria, joka nousi kukoistukseensa vasta toisen maailmansodan jälkeen.)
Kirjoitan tässä näytelmän näytöksistä, vaikka tarkkaan ottaen näytelmässä ei ole näytöksiä, vaan se koostuu neljästä päivästä. Päivien välillä on kulunut useita vuosia.
Tapahtumat ajoittuvat 1500-luvulle ja 1600-luvun alkuun. Näyttämöohjeissaan Claudel kertoo tiivistäneensä historian paikkoja ja aikoja niin kuin kaukaa katsottuna "useat erilliset vuorijonot näyttävät yhdeltä horisontilta".
Keskeiset henkilöt ovat espanjalaisia ylimyksiä, mutta mukaan mahtuu myös tavallista kansaa: sotilaita, laivojen miehistöä, kalastajia, siirtomaiden asukkaita ja oppineita. Henkilöiden joukossa on myös joitain melko yllättäviä, kuten Espanjan kuningas, Saint Jacques (Pyhä Jaakob) ja muutama muu pyhimys, Kuu ja Suojelusenkeli. Realismiin näytelmä ei siis pyri. Sen repliikeissäkin on suoria viitteitä esitystilanteeseen. Näyttämöohjeissaan Claudel toteaa: "Kaiken täytyy näyttää väliaikaiselta, liikkeessä olevalta, huolimattomalta, epäjohdonmukaiselta, innokkaasti improvisoidulta!"
Teoksen juonen muodostavat useat rinnakkaiset rakkaustarinat. Niistä keskeisin on Don Rodriguen ja Doña Prouhèzen välinen. Heidän rakkautensa törmää useisiin esteisiin ja jää vaille täyttymystään. Ei kuitenkaan aivan täysin, sillä Doña Prouhèze synnyttää tyttären, Marie des Sept-Épées'n, joka ainakin itse uskoo olevansa Don Rodriguen lapsi.
Näytelmän alussa Doña Prouhèze on naimisissa vanhan Don Pélagen kanssa, joka lähettää vaimonsa syrjäiseen paikkaan pois Don Rodriguen ulottuvilta. Ennen lähtöään kodistaan Doña Prouhèze antaa toisen satiinitossunsa Madonnapatsaalle. Hän toteaa lähtevänsä "rampana" pahaa vastaan. Espanjan kuningas puolestaan määrää Don Rodriguen Amerikan sijaishallitsijaksi. Valtamerikään ei pysty täysin erottamaan rakastavaisia: haaveissaan he ovat kiinni toisissaan. Myöhemmin Doña Prouhèze päätyy Pohjois-Afrikkaan ja Don Pélagen kuoltua afrikkalaisen Don Camillen aviopuolisoksi. Kolmannen näytöksen lopussa Doña Prouhèze ja Don Rodrigue tapaavat viimeisen kerran, ja Don Rodriguen tässä yhteydessä tekemän ratkaisun tähden Doña Prouhèze kuolee.
Viiimeisessä näytöksessä Don Rodrigue tekee jonkinlaista sovitustyötä. Hän on ollut sotimassa Japanissa ja menettänyt toisen jalkansa taistelussa. Hänellä on nyt puujalka. Myös hän, kuten Doña Prouhèze ensimmäisessä näytöksessä, käy rampana pahaa vastaan. Tästä entisestä Amerikan varakuninkaasta ja Panaman kanavan suunnittelijasta on tullut taiteilija, joka myy piirtämiään pyhäinkuvia kalastajille. Hänen ja Doña Prouhèzen tytär Marie des Sept-Épées houkuttelee isäänsä sotaan Algerian "vapauttamiseksi". Marien aikomuksena on kuolla sodassa ja päästä näin ikävöimänsä äidin luo taivaaseen.
Espanjan kuningas puolestaan yrittää houkutella Don Rodriguen Englannin sijaishallitsijaksi – siis kunhan Englanti on vallattu. Tätä tarkoitusta varten muuan näyttelijätär pestataan esittämään Maria Stuartia, joka käy vetoamassa Don Rodrigueen, jotta tämä suostuisi kuninkaan pyyntöön. Suunnitelma menee pieleen ja Don Rodrigue päätyy sotilaiden vangiksi. Heidän on määrä myydä mies orjaksi. Loppujen lopuksi he antavat vanhan raajarikon ilmaiseksi eräälle nunnalle, joka vaatii vielä kattilan kaupanpäällisiksi. Ratkaisu tuntuu miellyttävän Don Rodrigueta.
Myös Marie des Sept-Épees vaikuttaa saavan tahtonsa läpi: hän pääsee uimalla Jean d' Autrichen luo. Jean d'Autriche on hyökkäämässä Algeriaan. Jean on näytelmässä keskeisen Doña Musiquen poika. Myös Doña Musiquen vaiheita on näytelmässä seurattu melko tarkasti. Hänen ja Doña Prouhèzen elämäntarinat ovat usein sivunneet toisiaan.
Satoja sivuja rakkauden olemuksen analysointia eri kulmista oli vähän liikaa. Tekstin viehkeydestä huolimatta lukemiseen tuli suorituksen maku. Yleensä jätän kirjan tässä vaiheessa odottamaan parempaa aikaa, mutta näytelmän kuriositeettiluonne sai tällä kertaa minut lukemaan loppuun asti. Kirjassa oli myös uskonnollista pohdiskelua, joka ei oikein sytyttänyt, vaikka siinä olikin mukana näkökulmia, joita harvemmin tapaa. Voiko ihminen aiheuttaa kärsimystä Jumalalle? Onko ihmisen vallassa olla tulematta Jumalan kuvaksi? Varsinkin Don Camillen, maurin, näkökulmat olivat yllättäviä. Hän kysyy esimerkiksi, miksi (kristittyjen) Jumalalla on meistä niin alhainen käsitys, miksi Hän uskoo voivansa voittaa meidät puolelleen vain lahjoilla.
Olen aiemmin lukenut Paul Claudelin näytelmän Annonce faite à Marie (1912), josta muistan pitäneeni. Se oli huomattavasti tätä myöhempää näytelmää tavanomaisempi muodoltaan.
Soulier de satin on päässyt Le Monde -lehden listalle 1900-luvun parhaiten mieleen jääneistä kirjoista.
Paul Claudel, Le soulier de satin. Gallimard 1990. Näytelmän ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1929. Kansikuva: Olivier Etcheverry. 503 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!