tiistai 21. elokuuta 2018

Kun pelkkä supliikki ei riitä

Mari Mörö, Kuuri. WSOY 2009.

Usein muistetaan mainita, että Väinämöinen fyysistä väkivaltaa käyttämättä lauloi Joukahaisen suohon. Harvemmin muistetaan, että Joukahainen puhui itsensä sieltä ylös.

Tämä myyttinen selittäjä tuli mieleeni lukiessani Mari Mörön lyhyttä Kuuri-romaania. Teoksen päähenkilö Karl Liljeqvist, Kalle, yrittää puhua - tai oikeastaan kirjoittaa - itsensä ylös alkoholismin suosta. Kahta tukevaa jalansijaa hän hakee ihastumisesta Kaisiin, nuoreen sairaanhoitajaopiskelijaan, sekä uudesta ihmelääkkeestä Antabuksesta.

Pienoisromaanin muoto sopi tähän tiiviiseen tragediaan loistavasti. Pitempi muoto olisi vaatinut tarinaan jonkinlaista kevennystä. Sitä kirjailija ei meille nyt halua tarjota: hän lyö kovaa ja nopeasti.

Romaani imaisi mukaansa ja sen luki nopeasti, ehkä liiankin nopeasti. Oikeastaan se pitäisi varmaan lukea pian uudestaan, jotta saisi selville, mitä esimerkiksi yksi sivuhenkilöistä, Koskinen, oikeastaan puuhaa. Hän tuntuu putkahtelevan esiin tarinan ratkaisevissa vaiheissa. Ensilukemalta huomio kiinnittyy vain Kalleen ja Kaisiin.

Romaani koostuu Kallen kirjeistä Kaisille. Lisäksi mukana on kolme Helmin, Kallen sisaren, Kaisille kirjoittamaa kirjettä. Kaisin omaa ääntä emme kuule, ja hänen osansa tarinassa täytyy päätellä Kallen ja Helmin kirjeistä. Kirjeromaani antaa lukijalle mukavalla tavalla päänvaivaa, sillä rivien välitkin pitää lukea. Teos siis sijoittuu aikaan, jolloin kirjeet vielä olivat pitkiä ja ne kirjoitettiin paperille eikä tietokoneen tai matkapuhelimen ruudulle.
Sisko järjestää meille hiivaa, vaikka aattona vielä. Mutta lihaliemi ja piirakka? Tiedätkö muka, miten joulupiirakoita tehdään? Etkö ole ollut aikaisemmat joulusi äitisi hoteissa? Ostanko keittokirjoja? Naapuri lainaa pölynimuria. Kirjoita vielä ennen kuin lähdet tulemaan.
Torstaina on lämminvesipäivä ja saamme kylpeä. On ehkä hankittava yksi keittolevy lisää, jos menee oikein kokkailuksi tämä homma. Koristeet ostetaan yhdessä, astioita saadaan lainaan. Sanon siivoojalle, että vie resoripatjan tuulettumaan.
Ajankuva on romaanissa tavoitettu oivallisesti. Sota on päättynyt, mutta vaikuttaa edelleen monin tavoin ihmisten elämään: elintarvikkeiden ostamista säännöstellään kupongeilla; pääkaupunkiseudun asuntopulaa helpotetaan velvoittamalla asunnonomistajia ottamaan alivuokralaisia; nouseva teollisuus ja kauppa tarvitsevat kielitaitoisia ihmisiä. Englannin kieli alkaa nousta ulkomaankaupan valtakieleksi.

Kielitaidostaan Kalle tekee itselleen ammatin. Hän työskentelee kielenkääntäjänä, kirjeenvaihtajana ja kielten yksityisopettajana. Ja samaan aikaan, välillä jopa työaikanaan, hän kirjoittaa kirjeitä Kaisilleen. Niissä kuuluu ajalle ominainen ilmaisu herkullisella tavalla.

Parasta - ja samalla vastenmielisintä - tässä lohduttomassa teoksessa on Kallen kertojanääni: omahyväinen, sovinistinen, rasistinen, ylimielinen, tärkeilevä - ja aina välillä aneleva, mateleva ja haavoittuva. Riippuvuuksissa rimpuilevan ihmisen ääni. Kallelle virheet ja erehdykset ovat muiden syytä, hänen hankaluutensa johtuvat vain hänen älykkyydestään. Tähän hän onnistuu kaivamaan jopa tieteelliseltä kuulostavaa näyttöä.

Kun käy ilmi, että Kallen elämänhallinta kovasta yrityksestä huolimatta pettää, Kaisi-parkakin joutuu tämän ivallisen sanaruoskan sivaltamaksi.

Teoksen loppu ja Helmi-sisaren viimeinen kirje muistuttavat, mistä alkoholismissa oikeastaan on kyse. Lukija voi jopa tuntea hitusen myötätuntoa Kallea, romaanin antisankaria ja surkeaa Joukahaista kohtaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!