Jacqueline Harpman: La Lucarne

Tämän novellikokoelman kaikille kymmenelle novellille on yhteistä, että niissä on naispuolinen minäkertoja. Kokoelman kolme ensimmäistä novellia ovat sivumäärältään laajoja. Temaattisesti ne liittyvät kiinteästi toisiinsa: joku taruston tai historian nainen pääsee niissä kertomaan tarinansa omin sanoin. Heistä kaikista on vastoin heidän omaa tahtoaan tehty naiseuden esikuvia. Se on tehty rajoittamalla heitä ja ylistämällä ominaisuuksia, joita he eivät ole itse valinneet vaan joihin heidät on kasvatettu tai pakotettu. Heistä on tehty oman elämänsä sivuhenkilöitä. Heidät on ymmärretty väärin. Heitä ei ole edes haluttu kuulla. Nyt kun he saavat puheenvuoron, heidän tilityksensä on ymmärrettävästi kitkerää – samalla se on varsin hauskaa.

Loput kokoelman novelleista ovat pituudeltaan vaihtelevia, lyhyin on vain vajaan kahden sivun mittainen. Niissä toistuvia aiheita ovat miehen ja naisen suhde, vanhempien suhde lapsiinsa, ennen kaikkea äitien ja tyttärien suhde. Monet niistäkin käsittelevät jollain tavoin rajoitettua naisen elämää, identiteetin katoamista tai pois luovuttamista. Parissa tuntuu olevan kyse eräänlaisesta kerronnallisesta kokeilusta: niissä metaforaa käsitellään kuin se olisi kirjaimellista todellisuutta.

Tässä muutamia mietteitä kokoelman novelleista. Luultavasti kirjoitan enemmän kuin kukaan lukija jaksaa lukea. Olen pahoillani, mutta tällä tavoin minulle jää jotain muistiin lukemastani. Näitä novelleja en haluaisi unohtaa.

Comment est-on le père des enfants de sa mère? (Miten voi olla äitinsä lasten isä?)

Tässä novellissa kertojana on Sofokleen näytelmästä tuttu kreikkalaisen taruston Antigone. Antigone oli sukurutsaisesta Oidipuksen ja Iokasten liitosta syntynyt tytär. Sofokleen näytelmässä Antigone vastoin Theban kuninkaan Kreonin määräystä hautaa veljensä Polyneikeen, joka oli kuollut yrittäessään kaapata vallan Thebassa. Tekonsa vuoksi Antigone tuomitaan kuolemaan.

Harpmanin versiossa Antigone ei halua haudata veljeään. Öisin hän käy sylkemässä veljensä ruumiin päälle. Hän on sitä mieltä, että suvun kunnia ei vaadi häneltä minkäänlaisia uhrauksia. Mikä ihmeen suvun kunnia? Hän sanoo olevansa kiimaisen lesken ja lainsuojattoman murhamiehen jälkeläinen. Antigonen hurja tilitys on herkullista luettavaa.

Oidipus on sitä paitsi kähminyt tytärtään ja jopa näytellyt raiskaavansa Antigonen sisaren Ismenen. Näillä teoillaan Oidipus on yrittänyt peittää vanhan insestin uusien alle. Sillä tietenkin Oidipuksen ja Iokasten on täytynyt jo varhain arvata, että he ovat olleet poika ja äiti. Olihan Oidipus ratkaissut myös sfinksin esittämän arvoituksen – joka tosin oli niin helppo, että Antigonen mielestä sen olisi ratkaissut kuka tahansa.

Antigone on jo kerran uhrautunut. Kun Iokaste oli surmannut itsensä (jos nyt oli; Antigone epäilee, että Kreon murhautti hänet) ja Oidipus sokaisi itsensä, Antigone oli lähtenyt maantielle taluttamaan paikasta toiseen vaeltavaa isäänsä. Näin hänestä oli tehty naisten ja tyttöjen uhrautuvaisuuden esikuva. Yksi kerta riitti, toinen olisi jo typeryyttä. Hän ei aio haudata veljeään. Hän tuntee olevansa tämän kapinansa velkaa sadoille tyttöjen ja naisten sukupolville, joille muuten uskoteltaisiin, että heidän tulee ottaa mallia hänen uhrautuvaisuudestaan.

Kuningas Kreon, joka on kovasti kaikenlaisten sääntöjen perään, syyllistyy itse petokseen. Polyneikes haudataan salaa, ja Antigone lavastetaan syylliseksi.

Il n’y a pas de vengeance pour une fille comme moi, il ne restera pas trace de ma colère et je ne pourrai pas lutter contre la légende qui me prend vive dans mon piège. Les mâchoires se referment sur moi, je suis déjà dévorée que je crie encore et personne ne veut m'entendre. Le monde où j'ai vécu n'aime pas la vérité, je sais qu'on détruira ces lignes au nom de l'honneur et le mensonge de Créon me survivra.

Kaltaiseni tyttö ei saa kostoa, vihastani ei jää jälkeäkään enkä pysty taistelemaan sitä legendaa vastaan, joka saa minut elävältä ansaani. Leuat sulkeutuvat ympärilleni, minua ahmitaan jo kun huudan edelleen eikä kukaan halua kuulla minua. Maailma jossa elin, ei pidä totuudesta, tiedän että nämä rivit tuhotaan kunnian nimissä ja Kreonin valhe jää elämään minun jälkeeni.

En vérité, je vous le dis (Totisesti, sanon teille)

Kokoelman toisessa novellissa totuuden pääsee kertomaan Maria, Jeesuksen äiti. Jos olet sitä mieltä, että uskontojen merkkihenkilöitä ei saa käsitellä parodian keinoin, jätä novelli lukematta. Se ei ole sinua varten. 

Kertomus on hauskalla tavalla anakronistinen, sillä Maria on pystynyt seuraamaan hänestä käytyä keskustelua kahdentuhannen vuoden ajan. Hän viittaa esimerkiksi siihen, miten helppoa naisilla on, kun heillä nykyään on gynekologien palvelut käytössään toisin kuin hänellä, joka joutui yksikseen jännittämään, miten neitsyenä synnyttäminen onnistuisi.

Siis teknisesti katsoen neitsyenä. Maria haluaa korjata uskomattomat väitteet, joita hänestä on kerrottu. Tietenkin Joosef oli Jeesuksen isä. Heidän ensimmäisessä intiimissä kohtaamisessaan puutarhan karhunvatukkapensaassa Joosef vain oli kovin hätäinen. Tämä Joosefin pieni pulma (l'excessive promptitude de Joseph) korjautui vasta Jeesuksen synnyttyä.

Syynsä väärinkäsitykseen oli myös "pikkuisessa", kuten Maria nimittää vanhinta poikaansa. Hän oli mustasukkainen isälleen. Nykyaikaiseen psykologiaan viitaten Maria toteaa, ettei "pikkuinen" ollut ensimmäinen eikä viimeinen äitiinsä rakastunut poika. 

Vauhtiin päästyään Maria oikaisee muitakin evankelistojen virheitä. Ei hän ollut Betlehemissä verotuksen takia. Naurettava ajatuskin, että israelilaiset säntäilisivät kuka minnekin kirjoituttamaan nimensä veroluetteloihin. Luukaksen keksintöä kaikki tyynni. Betlehemissä oli Joosefin veljen häät. Tallin puhtailla oljilla oli vähemmän syöpäläisiä kuin täpötäysissä majataloissa.

Niin, entä se väite, että Joosef ja hän olisivat lähteneet pääsisäisjuhlilta huomaamatta, että heidän 12-vuotias esikoispoikansa ei ollut heidän mukanaan. Aivan kuin Luukas ei olisi ikinä kuullut yiddische mamesta!

Maria suosittelee Charles Guignebertin kirjaa Jésus (1969). Guignebert on ollut aika hyvin perillä asioiden oikeasta laidasta.

Maria kertoo, että hän tulee edelleen hyvin juttuun Joosefin kanssa tuonpuoleisessa, mutta hän itse viihtyy paremmin tieteentekijöiden parissa, kun taas Joosef suosii taiteilijoita. Ymmärrettävistä syistä he molemmat karttavat evankelistoja, jotka vain soittelevat harppujaan ja laulavat – usein väärin.

Au troisième degré (Kolmannessa asteessa)

Tämän kertomuksen Jacqueline Harpman on omistanut aviomiehelleen Pierre Puttemansille.

Kertomuksessa 18-vuotias Jeanne d'Arc kertoo oman tarinansa nuorelle englantilaiselle vanginvartijapojalle. Seuraavana päivänä hänet on määrä polttaa roviolla. Hän toivoo menettävänsä tajuntansa ennen kuin liekit tavoittavat hänet. Se, että vanginvartija ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan, ei haittaa ja saattaa itse asiassa olla hyväkin asia. Hänen sanojaan luultavasti käytettäisiin häntä vastaan.

Jeanne tunnustaa valehdelleensa isossa asiassa: saamistaan näyistä. Hän keksi ne saadakseen ensin veljensä, sitten kyläläiset ja lopulta vallanpitäjät kuuntelemaan itseään. Ajatus syntyi kotikirkossa.

À force de regarder Jésus en croix, je me dis qu'il était fils de menuisier, pauvre, peu instruit prétendait-on, apparemment pas mieux équipé que je n'étais, et que cela ne l'avait pas empêché de porter la parole divine de Nazareth, petit village perdu, jusqu'aux confins de l'univers. Alors, si le Seigneur Tout-Puissant avait, dans Sa sagesse, choisi un si modeste personnage pour donner Ses ordres, pourquoi quelques saints bien intentionnés n'éliraient-ils pas une petite fille de campagne? Quand le message vient du ciel, qu'importe la qualité du messager, toute l'affaire est qu'il se fasse entendre.

Katsellessani Jeesusta ristillä sanon itselleni, että hän oli puusepän poika, köyhä, huonosti koulutettu, niin sanottiin, ilmeisesti ei minua paremmin varustautunut, eikä se ollut estänyt häntä viemästä jumalallista sanaa Nasaretista, pienestä syrjäkylästä, maailman ääriin asti. Jos siis Kaikkivaltias Herra oli viisaudessaan valinnut antaa käskynsä niin vaatimattomalle henkilölle, miksi muutamat hyvää tarkoittavat pyhimykset eivät valitsisi pikkuista maalaistyttöä? Kun sanoma tulee taivaasta, mitä väliä on sanansaattajan laadulla? Asian ydin on, että hän tulee kuulluksi.

Jeanne on vain halunnut, että tappaminen loppuisi. Siinä hän ei onnistunut kovin hyvin. Hän on kuitenkin tehnyt elämällään jotakin muuta kuin kotikylä olisi tarjonnut maalaismiehen puolisona tai lasten äitinä. Se, mitä oli tarjolla, ei houkutellut.

Ils font grand cas de ma chasteté: mais ils puent! Lorsqu'ils s'approchent de moi les mains en avant, ils ont les doigts gras de sauce et leurs braguettes gonflées sentent l'urine. Ils ont les dents gâtées, l'haleine fétide et les cheveux poisseux: ah! c'est un grand courage que de rester vierge devant si belles tentations!

He tekevät suuren numeron siveydestäni: mutta he haisevat! Kun he lähestyvät minua kädet ojennettuina, heidän sormensa ovat kastikkeen rasvassa ja heidän paisuneet kalukukkaronsa haisevat virtsalle. Heillä on mädät hampaat, pahanhajuinen hengitys ja rasvaiset hiukset: oi! vaatii suurta rohkeutta pysyä neitsyenä näin kauniiden houkutusten edessä!

Jeanne pohtii, mitä olisi tehnyt, jos olisi syntynyt pojaksi tai varakkaaksi mieheksi tai naiseksi. Hän olisi halunnut opiskella. Tähtitiede oli aina kiehtonut häntä. Hän löytää kuitenkin lohtua myös omasta tiestään: "En voinut alistua synkkään tarinaan, joka minulle annettiin. Halusin keksiä oman elämäni."

L’éternité (Ikuisuus)

Lyhyt ja kaunis, pohdiskeleva novelli käsittelee sukupolvien jatkumoa, josta ikuisuus muodostuu. Ei siis ole yllättävää, että Jacqueline Harpman on omistanut novellin tyttärilleen. Vielä sittenkin, kun aurinkomme jo on sammunut, jälkeläisemme saattavat elää jollain toisella planeetalla.

Alors je m'apaise et je regarde le long cortège de mes descendants défiler dans mes rêves. Je rejoins mes ancêtres et nous considérons notre Oeuvre. Ils sont derrière moi, les enfants sont devant, jusqu'à l'infini, lente cohorte qui traverse l'éternité. Je viens des premiers hommes, je vais au bout du temps.

Niin rauhoitun ja katselen unissani jälkeläisteni pitkää kulkuetta. Liityn esivanhempieni seuraan ja pohdimme aikaansaannostamme. He ovat takanani, lapset ovat edessäni, äärettömyyteen, hidas joukko joka kulkee halki ikuisuuden. Polveudun ensimmäisistä ihmisistä, kuljen ajan loppuun asti.

La Parleuse (Puhuja)

Kokoelman lyhyin ja yksi sen arvoituksellisimmista novelleista. Novellin minäkertoja toteaa puhuvansa lakkaamatta mutta ymmärtämättä puhettaan. Hänestä tuntuu, ettei hän syö eikä nuku. Hän näkee ympärillään kuulijajoukon ja ihmeet, joita hänen puheensa saa aikaan kuulijoissa: sokeat saavat näkönsä, rammat nousevat seisomaan, lukutaidottomat lukevat...

Novellin sävy on kuitenkin ahdistunut. Jälleen yksi joka ei ole valinnut osaansa?

Plus je réfléchis, plus je désespère, et j'entends bien que je parle toujours. Nulle fatigue ne s'empara de moi, la force qui m'habite est insensible au temps, sans doute ne mourrai-je jamais et je suis enfermée dans ce destin effroyable où je vois que ma parole enchante les foules sans que j'en puisse aucunement jouir.

Mitä enemmän pohdin, sitä epätoivoisemmaksi tulen, ja ymmärrän että puhun edelleen. Väsymys ei valtaa minua, ajalla ei ole otetta minussa asuvaan voimaan, en luultavasti koskaan kuole ja olen suljettuna tähän kauheaan kohtaloon, jossa näen sanojeni lumoavan väkijoukot kykenemättä millään tavalla nauttimaan niistä.

Le triplement des filles (Tyttöjen kolminkertaistuminen)

Sadunomainen tarina kolmesta sisaruksesta, kolmosista, joiden äiti ei voi hyväksyä sitä, että lapsia on kolme. Heidät kasvatetaan ikään kuin heitä olisi vain yksi. Tytöillä on aina täsmälleen samanlaiset vaatteet. Heillä on kaikilla myös samat kolme nimeä, jokaisella vain eri järjestyksessä. Yksilöllisyyden kieltämisellä on kauheat seuraukset. Mitä tapahtuu, kun yksi tytöistä tulee raskaaksi? 

Novelli on upeasti rakennettu. Se alkaa viattomasti minäkertojan haaveilusta, joka kohdistuu Venetsiaan. Vähitellen lukijalle paljastuvat kertojan nykyhetken rajoitteet ja menneisyyden tapahtumat. Mielipuolisuuden kierrokset yltyvät loppuhuipennukseen asti.

“Ô lac, l’année à peine a fini sa carrière…” ("Voi järvi, vuosi on tuskin päättänyt uransa..."

Runo on saanut otsikkonsa Lamartinen runosta. 

Mainio tarina siitä, miten nuoruuteen takertumalla voi pettää itseään. Kertomuksessa nainen valittaa rakastajiensa vanhenemista. Heidän kasvoihinsa on tullut ryppyjä, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet ja voimansa vähentyneet. Jotkut heistä kastelevat vuoteensa; yksi ei ole tuntenut häntä vaan kutsunut äidiksi, kun hän on mennyt miehen vuoteeseen illalla. Kertoja aikoo käskeä palvelijoita heittämään ulos vanhat rakastajat, jotka haluavat puhua vain eturauhasestaan. "Ennen he puhuivat minulle minusta. Näin itseni heidän sanoissaan, joissa olin kaunis. Heistä on tullut hyvin huonoja peilejä."

Palvelijat saavat etsiä kylästä nuorempia. Hän on valmis odottamaan, että nuori rakastaja saapuu ovelle. 

Et si c'est une femme enveloppée de voiles noirs, avec la main noueuse et une faux sur l'épaule, ne la laissez pas entrer, dites-lui que personne n'habite plus ici, que tous les amants sont morts et que la maison n'est plus qu'une coquille vide.

Ja jos se on mustaan ​​huntuun kääriytynyt nainen, jolla on ryppyinen käsi ja viikate olallaan, älkää päästäkö häntä sisään, kertokaa hänelle, ettei täällä enää asu ketään, että kaikki rakastajat ovat kuolleet ja että talo on enää vain tyhjä kuori.

L’amour filial (Lapsenrakkaus)

Tarinan omistuksen paikalla on toteamus: antologioita varten.

Tämä tarina kyllä sopisikin mainiosti vaikkapa kauhukertomusten antologiaan. Itsekkään ja tyttärensä elämää säädelleen äidin kuolema saa tyttären miettimään, miten elämänsä käyttää. Tyttären ratkaisu on yhtä aikaa kuuliainen ja kapinallinen. Hän päättää huolehtia äidistä oman elämänsä loppuun saakka. Miten hän sen tekee? No, konstit on monet, kuten Psykon Norman Bates olisi voinut sanoa.

Novellin makaaberi karmeus syntyy tyttären rationaalisesta tyylistä ja tekojensa yksityiskohtaisesta kuvailusta.

Le cri (Huuto)

Tässä on kyseessä metaforan muuttaminen konkreettiseksi. Novelli käsittelee Apollinairen Alcools-runokokoelman lyhintä runoa ikään kuin se kuvaisi todellista luonnonilmiötä. Runo nimeltä Chantre kuuluu kokonaisuudessaan näin: Et l'unique cordeau des trompettes marines.

En yritä runon käännöstä, mutta saatan sen selata esiin, jos Janne Salon melko tuore Alcools-suomennos sattuu käsiini.

La lucarne (Kattoikkuna)

Tämä novelli on sukua tämän saman kokoelman La Parleuse -novellille. Siinä kertoja puhui kykenemättä lopettamaan. Nyt samassa tilanteessa on kirjoittaja.

Kirjoittaja kirjoittaa ovettomassa huoneessa. Valmiit sivut katoavat johonkin. Hän ei syö, juo tai ulosta. Välillä hän ryntää hetkeksi katsomaan ulos kattoikkunasta, jota suojaa rautaristikko. Hän tietää joskus eläneensä ulkopuolella. Onko hän ollut tyttö vai poika? Sen selvittäminen edellyttäisi riisuutumista. Se taas edellyttäisi kirjoittamisen keskeyttämistä. "Olen varma siitä, että olen ihminen, mutta siinä kaikki."

Kirjoittaja pohtii, miksi sukupuolensa tietäminen edes on tärkeää. Mitä väliä sillä on kirjoittajalle? Ulkopuolisessa maailmassa sillä kyllä on merkitystä.

Novelli avautuu varmasti useille tulkinnoille. Minä näin tässä vertauksen kaunokirjallisesta luomistyöstä. Se on tapa muistaa ja säilyttää. Prosessi on myös tapa unohtaa ja lohduttautua.

Oh! voilà une idée admirable, ne rien savoir de moi me donne la liberté de m'inventer à mon gré! Je peux me choisir une vie, une identité et me raconter une histoire de moi-même peut-être infiniment plus plaisante que mon histoire réelle.

Voi, tässäpä ihastuttava ajatus, se etten tiedä itsestäni mitään, antaa minulle vapauden keksiä itseni sellaiseksi kuin haluan! Voin valita elämän, identiteetin ja kertoa itselleni tarinan itsestäni, tarinan joka on kenties äärettömän paljon miellyttävämpi kuin todellinen tarinani. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina rajatusta todellisuudesta. Kirjoitusprosessissa minä katoaa, mutta vain omasta kokemuksestaan voi kirjoittaa. 

Yhtä äkkiä kirjoittajan mieleen nousee varma muisto lapsuudesta: lapsuuden vihanneskeitto avaa muistojen portin kuin Proustin madeleineleivos. Kirjoittajan ajantaju palaa, valmiit sivut eivät enää katoa. Viimeisessä kappaleessa toden ja fiktion välinen seinä repeää:

Les murs deviennent transparents, je vois des étagères chargées de livres, j'écris sur une petite table de bois clair, il n'y a pas de pile à droite car j'utilise un bloc, je soulève et retourne la feuille au bas de chaque page. Au secour! Je sais tout! Mon prénom est Jacqueline, mon nom est Harpman, je suis une femme et chaque seconde qui passe me rapproche de ma mort.

Seinät muuttuvat läpinäkyviksi, näen hyllyt täynnä kirjoja, kirjoitan pienellä vaalealla puupöydällä, oikealla puolella ei ole paperipinoa, koska käytän lehtiötä, nostan ja käännän arkkia jokaisen sivun alareunassa. Apua! Tiedän kaiken! Etunimeni on Jacqueline, sukunimeni on Harpman, olen nainen ja jokainen sekunti vie minut lähemmäksi kuolemaani.

Tämä omistamani Le Lucarne -kokoelman painos on julkaistu  Éditions Labor -kustantamon aloittamassa Espace nord -sarjassa. Siinä on julkaistu belgialaisia moderneja klassikkoja tai ainakin kirjoja, joissa on klassikkopotentiaalia. Kirjan lopussa on valokuvia kirjailijasta sekä kirjallisuudentutkijoiden analyysejä teoksesta. 

Jacqueline Harpman: La Lucarne: Nouvelles. Éditions Labor 2003. La collection Espace Nord n° 185. Lecture de Elisheva Rosen et Noemi Rubin. Kokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Yksityiskohta Maurice Pirennen maalauksesta L'Ombre de l'espion (1965). 243 s.