Richard Adamsin klassikoksi noussut eläinfantasia vuodelta 1972 oli jäänyt minulta lukematta. Sen suomennos ilmestyi siinä vaiheessa, kun tarinat puhuvista eläimistä tuntuivat minusta jo kiusallisen lapsellisilta. Aivan turhaan. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen – esimerkiksi pelon siitä, että vaikutan lapselliselta. Olen nyt nauttinut täysin siemauksin kaniiniyhdyskunnan seikkailuista tässä kaniinien Iliaassa.
Richard Adams ei alun perin pitänyt romaaniaan lainkaan lastenkirjana. Minäkin harkitsisin tarkasti, lukisinko tätä lastenlapsilleni tai suosittelisinko tätä lapsilukijalle. Romaanin vahvuus on samalla sen heikkous: se puhuu yhtä aikaa kaniineista ja ihmisistä. Siinä kuvataan monessa suhteessa luonnontieteellisen tarkasti kaniyhteisön elämää ja siinä vallitsevaa hierarkiaa. Kun kaniinit kuitenkin samaan aikaan puhuvat ja ajattelevat kuin ihmiset, lapsilukija saattaa huomaamattaan tulkita kaniinien toimet ihmisyhteisöön sovellettaviksi käyttäytymisnormeiksi. Varsinkaan kaninaaraiden rooli passiivisina synnytyskoneina ei tarjoa tavoiteltavaa ihmissuhdemallia. (Ja samalla on todettava, että ikävä kyllä on niitäkin, joista se vaikuttaa ihanteelliselta.)
Romaanissa toistuva väkivalta ei minua arveluta. Niin kauan kuin hyvä voittaa, lapsi kyllä kestää sen. Lasta myös suojaavat luetun ja kuullun tekstin tulkintastrategiat. Lapsi ei hahmota sitä, mikä ylittää hänen sietokykynsä. Kuva on toinen juttu. Ruohometsän kansaan perustuva animaatioelokuva on traumatisoinut lapsikatsojia jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa enkä tunne suurta halua tutustua siihen. Kirja riittää minulle.
Romaanin jokainen luku alkaa lainauksella kirjallisuudesta. Ensimmäinen lainaus on komeasti Aiskhyloksen Agamemnon-näytelmästä. Kassandra-ennustaja kertoo siinä tuhoa ennustavasta näystään. Sama toistuu kaniinien parissa. Kaniini Viikka näkee näyn, jossa kaniinien kotiniitty peittyy vereen.
Viikka, josta kasvaa eräänlainen šamaani, on yksi romaanin keskeisistä henkilöistä. Hänen isoveljensä Pähkinä ottaa Viikan näyt todesta ja alkaa järjestää halukkaille kaniineille pakoretkeä. Pähkinästä tulee uuden kaniiniyhdyskunnan johtaja.
Romaanin alussa uusia kaniineja tulee tarinaan sellaista vauhtia, että minusta tuntui, etten ikinä opi erottamaan heitä toisistaan: Paatsama, Vatukka, Liutti, Tädyke, Tammenterho, Hopea, Voikukka, Isopää... Kannattaa jatkaa eteenpäin, kaniinien persoonallisuuksissa on niin selvät erot, että heidät kyllä oppii tuntemaan.
Mukana on myös kaniinien kieltä. Yleisimmät sanat toistuvat usein ja ne oppii äkkiä muistamaan. Harvemmin esiintyvien merkityksen voi tarkistaa kirjan loppuun liitetystä sanastosta.
Viikan ennustus käy toteen. Ihmiset toimillaan tuhoavat kaniinien kotiniityn. Pieni retkikunta on Pähkinän johdolla kuitenkin ehtinyt paeta ennen tuhoa. Tämän pienen yhdyskunnan vaarojen täyttämä matka Watershipin kukkulalle, sen törmäykset toisiin kaniiniyhteisöihin ja uuden yhteisön vähittäinen rakentuminen ja vahvistuminen ovat romaanin juoniaineksena.
Hampshiren luonto, sen kasvit ja eläimet, tulevat tutuiksi. Taustalla häilähtää usein suru luonnon ja hiljaisuuden katoamisesta ihmisen toimien takia.
Kertomuksen tapahtumien aikajänne yltää keväästä syksyyn. Se vaikuttaa pitemmältä, mikä johtuu tapahtumien runsaudesta ja kaniinien elämänrytmin kiivaudesta: uusia sukupolvia syntyy nopeaan tahtiin – sitten kun koiraiden retkikunta alkaa päästä kosketuksiin naaraiden kanssa.
Naaraiden hankkiminen naapuriyhdyskunnista ei suju rauhanomaisesti, vaan se edellyttää hyvin suunniteltuja ryöstöretkiä.
Kaniiniyhteiskuntien kuvauksissa ei voi olla näkemättä viittauksia myös ihmisyhteisöihin. Ensimmäinen vieras kaniiniyhdyskunta, jonka kanssa pakoretkeläiset joutuvat tekemisiin, koostuu kaneista, jotka näyttävät voivan kaikin puolin hyvin. Ne saavat yllin kyllin ruokaa ihmisiltä. Niiden toimintatarmo näyttää suuntautuvan taiteellisiin rakennelmiin ja runouteen. Hyvinvoinnin taustalla on karmea totuus, josta yhdyskunnan kaniinit eivät suostu puhumaan ja jonka he pystyvät ilmaisemaan vain runoissaan ja silloinkin verhotusti. Tämän lootuksensyöjien heimon hyvinvoinnin hinta on liian korkea Pähkinän johtamille kaniineille.
Toinen vieras kaniiniyhteisö, kenraali Ratamon johtama sotilasvaltio Efrafa, koituu lähes tuhoksi Watershipin kaniineille. Kenraali Ratamo pitää omaa kansaansa vankina eikä salli kenenkään poistua Efrafasta sen ylikansoituksesta huolimatta. Watershipin kaniinien on turvauduttava ryöstöretkeen saadaksen Efrafasta naaraita. Ryöstöä taas seuraa Efrafan kostoretki. Suurin osa romaanista kuvaa näiden kahden yhdyskunnan taisteluita.
Romaanin loppuun on rakennettu lähes myyttinen hyvän ja pahan taistelu. Kenraali Ratamo saa mahdollisuuden toimia viisaasti mutta luonteensa vaurion takia valitsee tietoisesti pahuuden. Ratamon luonteen jyrkkyyttä selittävät sen kovat koettelemukset poikasena. Ratamo on myös kasvanut jonkin aikaa ihmisten parissa. "Kiltti opettaja" oli pelastanut orvon kaniininpoikasen. Onko ihmisen sotkeutuminen luonnonjärjestykseen siis pahasta? Vaikea sanoa, ihminen näet pelastaa myös haavoittuneen Pähkinän, eikä siitä ole huonoja seurauksia kaniinien maailmassa.
Ihmisiäkin tarinassa siis on mukana. He ovat yleensä kaniinien vihollisia siinä missä ketut ja pöllötkin. Ihmisiltä kaniinit myös ryöstävät ruokaa. Uuden yhdyskunnan kaksi ensimmäistä naarastakin varastetaan ihmisten kanikopista.
Ihmisten maailma on koko ajan läsnä muutenkin. Romaanin kaikkitietävä kertoja vertaa kaniinien tuntemuksia ihmisten tuntemuksiin tietyissä tilanteissa ja kertoo muutenkin myös ihmisten näkemyksistä. Toisaalta esimerkiksi savukkeita ei ikinä nimitetä savukkeiksi; ne ovat "valkoisia tikkuja". Romaanin maastokohtien, jokien, kukkuloiden ja kaupunkien nimet ovat peräisin ihmisten kartoista. Yksi romaanin loppupään luvuista on kerrottu läheisen maalaistalon tyttären, Lucyn, näkökulmasta.
Mikä tekee Watershipin kaniiniyhdyskunnasta erityisen? Luultavasti juuri sen inhimilliset piirteet. Yhteisössä tapahtuu siirtymä vahvemman oikeudesta kohti älyn ja tiedon valtaa aivan kuin kyseessä olisi kuvaus feodaalisen järjestelmän siirtymisestä kohti demokratiaa. Muutamat kaniinit, ennen kaikkea Pähkinä ja Vatukka, uskaltautuvat murtamaan ajattelun kaavoja. Pähkinän aloitteesta kaniinit myös solmivat suhteita muihin lajeihin. Hiiret ja varsinkin naurulokki Kehiir osoittautuvat elintärkeiksi liittolaisiksi yhdyskunnalle.
Romaaniin antavat syvyyttä tarinat, jotka ovat peräisin kaniinien tarustosta. Useimmat tarinat kertovat kaniinien myyttisestä heeroksesta, El-ahraihista, ja ne tuovat hyvin esiin sen mihin kaniinien eloonjääminen on aina perustunut: oveluuden ja varovaisuuden. Hauskasti uudelle sukupolvelle kerrottavissa tarinoissa kirjan lopulla El-ahraihin nimiin laitetaan myös Pähkinän ja sen kumppanien urotyöt.
Kersti Juvan käännös oli nautinnollista luettavaa. Muuta ei häneltä osaisi odottaakaan.
Richard Adams, Ruohometsän kansa. Kymmenes painos. WSOY 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Watership down (1972) suomentanut Kersti Juva. Lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1975. Päällys: Seppo Polameri. 418 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!