Rose-äiti on kuollut. Sitä on vaikea uskoa. Edmée, romaanin minäkertoja, varmistuu siitä moneen kertaan. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä, kun ihminen, jota hän on koko elämänsä pelännyt ja vihannut, on poissa? Edmée toteaa olevansa kuin palkkasoturi, joka turhaan etsii taistelua rauhalliseksi muuttuneesta maailmasta.
Edmée alkaa kirjoittaa ylös muistojaan. Näin syntyy kuva äidistä ja isästä sekä heidän suvuistaan. Valokuvien ja eri tahoilta saamiensa tiedonmurujen avulla Edmée rekonstruoi äitinsä ja isänsä elämän. Äiti ei ole halunnut hautamuistomerkkiä; Edmée tekee sen sanoista. Hän lupaa, ettei valehtele. Samalla Edmée purkaa paperille oman elämänsä. Tästä siis romaanin nimi – Purettu tyttö. Entinen on purettava pois, jotta uutta voi rakentaa tilalle.
Rosen ja Edméen, äidin ja tyttären, yhteensopimattomuus tulee esiin jo varhain lapsuudessa. Heidän suhtautumisensa elämään on ollut täysin erilainen. Edmée ottaa esimerkin piilosilla olosta. Hänen mielestään piiloutujan piti pysyä piilossaan, kunnes hänet löydettiin. Äiti oli niitä, jotka kesken leikin vaihtoivat paikkaa.
Edmée odotti aina loogisia perusteluja säännöille. Äidin perusteluksi riitti: koska minä sanon. Vastaan sanomista hän ei sietänyt. Riidat päättyivät korvapuustiin tai Edméen itkuun. Tätä mielen pahoittamistakaan äiti ei hyväksynyt, vaan uhkasi antaa todellisen syyn itkeä – siis jälleen korvapuustin. Lyöminen loppui vasta, kun Edmée 14-vuotiaana oli äitiään voimakkaampi ja pystyi estämään lyönnit. Senkin jälkeen äiti vielä kerran heitti tytärtään haarukalla kesken sukupäivällisten.
Äitinsä katkeruuden ja vihan lähteitä etsiessään Edmée löytää ylisukupolvisen mallin. Rosen äiti Augusta oli kasvattanut tyttärensä kovalla kädellä, kuten oli tehnyt myös Augustan äiti Célestine. Rose perheen vanhimpana tyttönä oli joutunut kovaan työhön jo lapsena. Pitkät työvuorot pesulassa jättivät elinikäiset jäljet hänen käsiinsä.
Kertomuksen magiikka tekee tehtävänsä: on vaikea kirjoittaa ihmisen kokemista kärsimyksistä tuntematta häneen myötätuntoa. Edmée kuitenkin nitistää myötätunnon nuppuunsa. Hän muistuttaa itselleen usein, että kirjoittaa ihmisestä jota on vihannut. Kertojan päättäväisyys näkyy siinä, että hän mainitsee vain parilla lauseella vanhemman sisarensa. Hän toteaa, että jos hän olisi kertomassa naisen tarinaa, tästäkin asiasta pitäisi tietenkin kirjoittaa, mutta hän ei kerrokaan nyt naisesta vaan vihasta.
Vaikka romaanin aiheena on viha, se ei ole vailla Jacqueline Harpmanille tyypillistä kuivahkoa ja sarkasmiin kallellaan olevaa huumoria. Tässä ja muissakin lukemissani Harpmanin kirjoissa on myös raikkautta, joka syntyy lohduttavien kliseiden välttämisestä. Toisinaan kerronta tiivistyy klassisten mallien mukaisiksi aforismeiksi:
Avec une mère sourde on cherche une oreille, aveugle, un regard.Kuuron äidin kanssa etsimme korvaa, sokean kanssa katsetta.
Vihan läpi näemme myös ihmisen. Teini-iässä Rose pääsi töihin madame de Waelen tupakkakauppaan Brysselissä. Kotitilalla kymmenen kilometrin päässä hän kävi ainoastaan sunnuntaisin, jolloin hän vei koko palkkansa kotiin. Rosen ansaitsemilla rahoilla Augusta maksoi nuorempien sisarusten koulunkäynnin.
Madame de Waele ja Rose eivät kertoneet Augustalle, että Rose sai pitää asiakkailta saamansa juomarahat. Niillä hän osti tyylikkäitä vaatteita, joita käytti kaupungissa. Madame de Waele myös opetti Roselle sen, mitä tiesi miehistä ja miten heiltä sai sen mitä naiset haluavat - siis koruja ja avioliiton.
Rose pääsi testaamaan oppimaansa, kun tupakkakauppaan kerran sattui Walter, nelikymmenvuotias juuri Brasiliasta saapunut liikemieshurmuri. Parin ikäero oli lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Walter oli juutalainen, mitä Rosen suku ei katsonut hyvällä, mutta häneltä Rose sai sen, mitä oli halunnut: avioliiton, perheen ja rahaa.
Rose ja Walter kävivät menestyksellistä kangaskauppaa siirtomaissa. He matkustelivat paljon, mutta eivät nähneet juuri mitään. He tutustuivat ainoastaan hotelleihin. Yleensä sen nimi oli Plaza, toisinaan Majestic.
Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Rosen nuorempi sisar Agnès toimi heidän hoitajanaan ja myöhemmin Rosen seuralaisena kuolemaansa asti. Agnès oli nainen, jolla ei koskaan ollut mitään omaa. Äitinsä kodista hän siirtyi suoraan sisarensa kotiin. Hän jakoi huoneen ja lipaston Edméen ja tämän sisaren kanssa. Edes hänen ainoa rakkaussuhteensa ei ollut täysin hänen omansa; mies oli varattu. Ainoastaan syöpä, joka Agnèksen lopulta tappoi, oli aivan hänen omansa.
Kirjan lopussa Edmée toteaa pystyvänsä osoittamaan rakkautta miehelleen Louis'lle ja omille lapsilleen. Jostain hän on sen oppinut. Onko Agnèksella ja ehkä myös vanhemmalla sisarella ollut tässä jokin rooli?
Toisen maailmansodan sytyttyä perhe muutti Casablancaan pakoon juutalaisvainoja. Kertoja kirjoittaa tästä kaupungista kauniisti. Se oli hänen todellinen syntymäpaikkansa, ja Casabalancan kirjasto oli hänen todellinen äitinsä. "Kuumuus, paahteiset kadut ja kirjasto täyttivät mielessäni olevan tyhjyyden, jonka Rose oli sinne jättänyt."
Lukemisesta tulee pakotie. Sitäkään Rose-äiti ei hyvällä katsonut. Koulutehtävien tekemistä Rose ei kuitenkaan voinut kieltää. Niinpä Edmée oppi piilottamaan lukemansa kirjat karttakirjan alle. Äiti ei koskaan ihmetellyt, miksi Edméen menestys maantiedon kokeissa ei ollut parempi, vaikka hän käytti niin paljon aikaa karttojen parissa.
Isästä ei ollut välittäjäksi äidin ja tyttären riidoissa, vaikka Edmée joskus toivoi, että isä asiaa harkittuaan ilmoittaisi, kumpi oli ollut oikeassa.
Isä selviää tyttären säälimättömässä analyysissa äitiä helpommalla. Ehkä siksi, että isä jäi etäiseksi. Edmée laskee, että lukuun ottamatta joitakin jiddišinkielisiä haukkumasanoja isä puhui tyttärelleen vain kahdesti. Isän oma isä ei puhunut pojalleen; samanlaisen isän saivat myös Walterin tyttäret.
Edmée katsoi, että Walter ei ehkä ollut syyllinen siihen, että Rose-äidistä oli tullut "ahne, kateellinen, tietämätön ja tyhmä". Walter kuitenkin oli istuttanut Roseen perusteettoman ylpeyden, joka teki hänen tietämättömyytensä entistä raivostuttavammaksi.
Muutama lapsuusmuisto on jäänyt vaivaamaan Edméetä. Useampaan otteeseen hän palaa erääseen iltapäivään, jonka äiti ja tytär olivat viettäneet yhdessä elokuvissa. Muistossa on keveyttä, jota on vaikea yhdistää äitiin.
Äiti myös tuki Edméen yliopisto-opintoja, vaikka isä piti niitä turhina. Avioliitto olisi isän mielestä ollut riittävä tulevaisuuden turva. Oliko akateemisesti koulutettu tytär äidille viimeinen yritys näyttää itse merkittävältä siinä vaiheessa, kun perheen varallisuus oli lähes kokonaan kadonnut? Vai saattoiko hän kuitenkin haluta tyttären parasta?
Edmée on päättänyt korjata äidin virheet omassa elämässään. Omien lastensa kanssa Edmée toisinaan kuulee päässään äitinsä äänen mutta vastustaa sitä: "Äitini on kirjoitettu sisimpääni. Väijyn häntä ja kun näen hänet, tapan. Jälkeenpäin vuodan verta."
Edmée toteaa, että "me, järkevät äidit", "näytämme omille äideillemme, kuinka pitää toimia, hukutamme heidät esimerkkeihin, ilmoitamme heille, että tehdessämme lapsen onnelliseksi emme pyydä mitään mahdotonta, että lapsi ei vaadi kaikkea, vain sen mikä hänelle kuuluu, ja kun annamme hänelle sen mitä hän pyytää, emme itse tyhjene. Näin me hämmennämme heidät, lasten onnellisuus on kostomme."
Näin katkaistaan vihan ketju.
Huomasin, että monissa ranskalaisissa arvioissa tämä romaani on nimetty muitta mutkitta autofiktioksi. Edméen elämänvaiheissa on selvästi paljon yhteyksiä Jacqueline Harpmanin omiin kokemuksiin. Se ei ole yllättävää; kirjailija kai aina kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin. Tämä romaani on joka tapauksessa taitavasti rakennettu taiteellinen luomus, enkä usko, että sen nimeäminen autofiktioksi antaa sille yhtään enemmän auktoriteettia tai todistusvoimaa.
Jacqueline Harpman, La Fille démantelée. Stock 1990. 237 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!