lauantai 24. huhtikuuta 2021

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika


Minulle - ja luulisin, että useimmille lukijoille - Denis Diderot tuo mieleen 1700-luvun valistusajan ja ranskalaiset ensyklopedistit, joiden kunnianhimoisena yrityksenä oli saattaa kaikki olemassa oleva tieto kirjoihin ja kansiin. Tarkoituksena oli lisätä ensyklopediaan myös kaikki karttuva tieto, mikä johti aina vain uusiin täydennysosiin, joissa viitattiin aiemmin julkaistuihin artikkeleihin. Mammutti, joka yritti ahmia kaiken, luhistui lopulta oman painonsa alle. Olisipa Diderot saanut nähdä tietotekniikan kehityksen! Wikipedia on toteuttanut ensyklopedistien unelmat.

Hieman läheisemmän kosketuksen Diderot'n persoonaan sain lukiessani Malcolm Bradburyn viimeiseksi jääneen romaanin To the Hermitage, jonka 1700-luvulle sijoittuvassa osassa Denis Diderot yrittää istuttaa valistusfilosofiaa Venäjän Katariina Suureen. Filosofi saa käyttää kaiken kaunopuheisuutensa, jottei liikaa suututtaisi jääräpäistä ja äkkipikaista itsevaltiasta. Saman romaanin 1990-luvulle sijoittuvassa kehyskertomuksessa on muuten erittäin hauska osio, jossa aika paljon Malcolm Bradburya muistuttava kirjailija tekee kirjapromootiomatkan Suomeen. Suosittelen kaikille, joita kiinnostaa tutustua Suomeen ja suomalaisiin vierasmaalaisen silmin.

Bradburyn romaanin innoittamana luin Jukka Mannerkorven erinomaisen suomennoksen Diderot'n romaanista Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä. Romaani hyppäsi heti suosikkikirjojeni joukkoon. Se on suurimmaksi osaksi dialogimuotoon kirjoitettu hauska ja viisas veijariromaani, joka rönsyää moneen suuntaan ja kommentoi omaa kerrontaansa hämmästyttävän modernilla tavalla.

Kun antikvariaatissa silmiini osui Diderot'n Rameaun veljenpoika, jonka tiesin niin ikään olevan dialogimuotoinen pikareskiromaani, tartuin tilaisuuteen epäröimättä. Vasta myöhemmin huomasin, että Rameaun veljenpojasta on olemassa Kauko Kareen tuoreempi suomennos (1970). Ostamani kappale oli Edwin Hagforsin vuonna 1921 julkaistu käännös, joka valitettavasti ei ole vanhentunut arvokkaasti.

Romaani etenee dialogina, jossa vuoroin ovat äänessä minä, filosofi, sekä hän, kuuluisan säveltäjän Rameaun veljenpoika. Teoksen minä tuskin on Diderot'n omakuva, siihen 'minä' on aivan liian sovinnainen. Eräänlainen tirkistelijä, jota Rameaun veljenpojan lurjusmaisuus kiehtoo kuin kielletty hedelmä.

Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän viettelemän tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle.

Rameaun veljenpoika haluaa olla taiteilija kuten kuuluisa sukulaisensa, mutta ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ole viitsinyt ponnistella niin lujasti kuin menestyminen olisi edellyttänyt. Rahat eivät hänen taskussaan kauan vanhene.

Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista.

Rameaun veljenpojan henkilö on mainio kaunokirjallinen luomus - vaikkakin kauhea ihminen. Hän on häpeämätön opportunisti ja lurjus. Hän suorastaan ylpeilee paheillaan, jotka ovat tehneet hänestä ylhäisön suosikin, jonkinlaisen hovinarrin.

Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan arvoa luonteen eheydelle.

Rameaun veljenpoika ei ole typerys vaan useimmiten hyvin tietoinen moraalifilosofi; hänen moraalinsa vain sattuu olemaan lähes päinvastainen kuin yhteiskunnassa hyväksytty moraali. Rameaun veljenpoika kuitenkin muistuttaa toistuvasti, että hyväksytty moraali ja vallalla oleva moraali eivät ole sama asia. Moraali koreilee valepuvuissa. 

Rameaun veljenpoika on myös oppinut ja lukenut, mutta hän toteaa, ettei kirjallisuus tee meitä paremmiksi ihmisiksi. Se voi kyllä tehdä meistä parempia teeskentelijöitä.

Niinpä lukiessani Saituria ajattelen itsekseni: Ole saita, jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. Tartuffea lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi.

Teoksen alussa Rameaun veljenpoika on surkeassa jamassa. Hänet on heitetty ulos ylhäisöpiireistä, koska hän ei ole pystynyt liehittelemään lahjatonta naisenhupakkoa vaan on tullut kertoneeksi totuuden hänen lahjoistaan. Omaksi yllätyksekseen hän ei pysty pyytämään anteeksi ja matelemaan takaisin piireihin. 

Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä sinä et tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon eroittamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisinpäivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamainen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.

Ylpeys taitaa olla Rameaun veljenpojan ainoa pahe, jota hän ei pysty käyttämään omaksi edukseen.

Rameaun veljenpojan ja filosofin keskustelussa sivutaan lukuisia aiheita: muun muassa kasvatusta, musiikinopetusta ja laulun teoriaa. Välillä Rameaun veljenpoika puhkeaa lauluihin, joita sitten yhdessä analysoidaan.

Romaanin sinänsä sujuvaa ja viihdyttävää vuoropuhelua raskauttavat erittäin runsaat viittaukset 1700-luvun Ranskan kuuluisuuksiin. Useimmat heistä ovat nykylukijalle tuntemattomia. Dante sijoitti vihamiehensä ja poliittiset vastustajansa Jumalaisen näytelmän helvettiin. Hieman samalla tavalla Rameaun veljenpojan roiseissa juoruissa Diderot saa tilaisuuden pilkata oman aikansa mahtavia, joista osa oli hänen ystäviään. Filosofin rooliminän kautta hän voi olevinaan paheksua Rameaun veljenpojan pilkantekoa. Mieleen tulee pakostakin, että Diderot tässä teoksessa syö ja säästää kakkunsa.

Denis Diderot, Rameaun veljenpoika: filosofinen vuorokeskustelu. Suomentanut Edwin Hagfors. Karisto 1921. 183 s. 

--------------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!