Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.
Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.
Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään.
Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.
Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia.
Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia paitsi silloin, kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.
Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.
Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista. Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.
Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.
Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.
Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.
Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.
Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.
Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.
Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.
James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.
Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!