keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Aapeli: Kissa kissa kissa

Pakinoitsijanimimerkki Aapelin, Simo Puupposen, viimeiseksi jääneen kokoelman nimessä esiintyvä kissa ei oikeastaan ole kissa. Kissa on kiertoilmaus, jonka pakinoitsija ottaa käyttöön, kun häntä on moitittu liiallisesta voimasanojen käytöstä. 

– Täällä on ihan kissan kylmä! sanoin. – Joo joo, täällä vetää vallan kissamoisella tavalla!

Pakina kertoo sen, että itse sana ei ratkaise vaan sen käyttötarkoitus. (Tätä yritin opettaja-aikoinani huonolla menestyksellä selittää lestadiolaisille oppilailleni, joiden rutto- ja ruoja-sanojen käyttö toisinaan ylitti yleensä korkean sietokynnykseni.) Pakinoitsijan lähipiiri saa pian kissasta tarpeekseen. Puoliso vaatii, että sanan käyttö on lopetettava.

– Vaan onhan se kaunis voimasana.

– Ei ole! Ei yhtään kissaa enää! Peevelin saat sanoa kolme kertaa päivässä.

– Peevelin peevelin peeveli!

– No niin, päiväannos on käytetty. Jatka nukkumista.

Tämä pakina on hyvä esimerkki Aapelin lempeästä ja itseironisesta huumorista. Hänen juttunsa saavat vain harvoin hekottelemaan ääneen, mutta hymyn ne kyllä tuovat huulille. Jopa siten, että puolisoni kysyi, mikä nyt huvittaa. Vaikea sitä oli selittää millään järkevällä tavalla.

Kokoelman pakinat olivat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Tätä kokoelmaa varten ja sitoakseen sen pakinat löyhästi yhteen Aapeli kirjoitti kolme uutta lyhyttä kissatarinaa, joissa esiintyy pieni Oliver-kissa. Minua huvitti varsinkin kuvaus Kulku-Hilimasta, elämän koulimasta narttukissasta, joka ryöstää Oliverin makkaranpalan.

– Onko Kalle kotona? Hilima kysyi.

– Se nukkuu.

– Ne nukkuvat aina, Hilima sanoi.  – Aina ne nukkuvat. Onko sinulla mitään?

– Ei, eeei!

– Hyvä, minä syön sen sitten, sanoi Hilima, hiipi määrätietoisesti sireenipensaan juureen ja ja söi sen makkarapalan, jonka Oliver oli piilottanut. 

– Minä lähden nyt, sanoi Hilima.

– Hyvästi ja terveisiä lapsille, sanoi Oliver niin kuin oli kuullut sanottavan.

– Haist ite, sanoi Hilima eikä taakseen vilkaissut.

No niin, tässä minä vain lainailen Aapelin hyväkuneja, vaikka ei ollut tarkoitus. Hyväkuneiksi sanotaan meidän perheessä sellaisia  kaunokirjallisuuden kohtia, joita ei voi olla lukematta toisille ääneen. Lainaus alkaa aina: Tässä on hyvä kun... 

Automatkoilla meillä oli tapana viihdyttää toisiamme lukemalla pätkiä esimerkiksi Ollin pakinoista. Olli teräväsanaisempana ja kärkkäämpänä pakinoitsijana piti ehkä kuskin hereillä paremmin kuin lempeästi myhäilevä Aapeli. 

Jouko Tyyri luonnehti mielestäni erinomaisesti näitä kahta nerokkainta pakinoitsijaamme näin: "Jos Olli on kirjallisuutemme Swift, niin Aapeli on sen Montaigne." Tämän lainauksen löysin Jukka Parkkisen elämäkertateoksesta Aapeli: Aika hyvä kirjailijaksi (2018).

Ihan ensimmäinen kosketukseni Aapeliin oli Pikku Pietarin piha. Romaanista sovitettua näytelmää esitettiin Joensuussa kesällä 1968 tai 1969. Kävin katsomassa sen kerran maksavana katsojana ja muutaman kerran ilmaiseksi aidan raosta. Sitä nimittäin esitettiin Kauppakadun ja Malmikadun kulmassa sijainneen puutalon pihalla, joka sattui olemaan aivan silloisen kotitaloni naapurissa. Muistelen, että pääosaa esitti Asko Sahlman, joka oli veljeni luokkatoveri. Minua ihmetytti, miten poika, jonka olin nähnyt koulun pihalla vaikka kuinka monta kertaa, saattoi näytelmässä olla ihan toinen. Teatterin taika oli jo pari vuotta tehnyt minussa tekosiaan. Sen lumovoimalle ei näy loppua. Nyt korona-aikana yksi eniten kaipaamiani asioita on ollut juuri teatteri.

****           ****           ****

Ja nyt sitten pakkaamaan. Tänään lennän puolisoni kanssa Helsinkiin. Luvassa on pitkä viikonloppu, johon kuuluu kirjamessujen lisäksi kolme teatteriesitystä. 

Aapeli, Kissa kissa kissa. WSOY 1998. Kuvittanut Pauli Soisalo. Pakinakokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1967. 131 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!