Olen silloin tällöin kirjoittanut tänne blogiin teoksista, jotka ovat voittaneet ranskankieliselle kirjallisuudelle myönnettävän Goncourt-palkinnon. Takavuosien voittajissa on monia sellaisia, jotka eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, ja nekin, jotka ovat jo tuntuneet kirjallisuutena vanhahtavilta, ovat lisänneet ymmärrystä oman ilmestymisaikansa ajatteluun ja asenteisiin.
Yann Queffélecin (s. 1949) Barbaarihäät voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1985. Romaani on edelleen yksi myydyimmistä Goncourt-voittajista. Sitä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta parin vuoden aikana. Myyntiä edisti teoksen pohjalta tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 1987. Goncourt-raadin valinta ei ollut yksimielinen, mikä on ymmärrettävää, sillä romaani on brutaali. Sen väkivaltainen alku iskee sellaisella voimalla, että en ihmettele, jos moni herkempi lukija jättää sen kesken jo siinä vaiheessa. Jatkossakaan ei ole luvassa seesteisiä hetkiä, mutta ainakin minut teoksen sentimentaalisuutta karttava kerronta vangitsi mukaansa niin, että tarina oli pakko lukea nopeasti katkeraan loppuunsa asti.
Toinen maailmansota on ohi. Kolmetoistavuotias Nicole on ihastunut läheisen sotilastukikohdan vihreäsilmäiseen amerikkalaiseen, joka kertoo haluavansa mennä naimisiin Nicolen kanssa ja tulevansa myöhemmin hakemaan tytön Amerikkaan ranchilleen. Viimeisenä iltana ennen lentoaan Atlantin taakse Will hakee Nicolen lähes tyhjentyneeseen varuskuntaan, jonka parakissa Will kahden sotilaskaverinsa kanssa raiskaa Nicolea aamuun asti. Barbaarihäät. Ei siis tule niitä häitä, joista Nicole on unelmoinut. Willillä on jo vaimo ja lapsi Amerikassa. Ei ole edes ranchia, on vain työpaikka Bronxissa parkkitalon yövartijana.Raiskauksesta saa alkunsa lapsi, joka synnyttyään saa nimen Ludovic, lyhyesti Ludo. Nicole ja hänen vanhempansa ovat yrittäneet kaikin käytettävissä olevin keinoin päästä lapsesta eroon raskausaikana – ja ehkä sen jälkeenkin. Nicolen vanhemmat, jotka omistavat leipomon maaseutukaupungissa, syyttävät tytärtään heille koituneesta häpeästä ja siitä, että heidän asiakaskuntansa saa tietää, että "leipä, jonka päälle minä teen ristinmerkin, onkin synninmerkin leipää, minun tyttäreni synnin". Vihasta ja katkeruudesta saa enemmän kuin oman osansa myös Ludo. Onko siis ihme, että lapsi on häiriintynyt, ehkä myös vajaamielinen? Ludo huutaa ja valittaa öisin ullakolla, jonne hänet on piilotettu. Hän sotkee paikkoja ja käyttäytyy arvaamattomasti.
Romaaniin on otettu mukaan muutamia psykiatrien Ludosta tekemiä diagnooseja. Ne ovat parodioita freudilaisista ylilyönneistä, joita voi suoltaa perehtymättä kunnolla lapseen ja hänen elämäntilanteeseensa. Lukija tietää, että ne eivät osu maaliinsa.
Nicolen serkku Nanette yrittää antaa lapselle tämän kaipaamaa hellyyttä. Valitettavasti Nanette kuolee nuorena. Kirjassa siis on mukana muutama hyvä – tai edes normaalilla tunneskaalalla varustettu – henkilö. Lukija joutuu miettimään, millainen Ludon ja Nicolen elämästä olisi voinut tulla, jos näitä ihmisiä olisi ollut enemmän tai jos heillä olisi ollut vaikutusvaltaa.
Nicole menee naimisiin itseään paljon vanhemman leskimiehen, Michon, kanssa. Rakkaudesta ei ole kyse. Siihen ei Nicolella ole kykyä. Micho on aloittanut mekaanikkona mutta laajentanut sittemmin liiketoimintaansa ja hankkinut huomattavan varallisuuden. Hänellä on ensimmäisestä avioliitostaan hieman Ludoa vanhempi poika, Tatav. Micholla on selvästi sekä sydän että omatunto. Hän yrittää luoda Ludolle turvallisen kodin. Tatavissa puolestaan on sadistisia piirteitä, jotka hän kohdistaa velipuoleensa. Tatavin vuoroin ystävällinen ja vuoroin ilkeä käytös hämmentää Ludoa, jonka on vaikea ymmärtää ihmisten motiiveja.
Tunteellisuutta välttelevä kaikkitietävä kertoja antaa välillä tilaa myös Ludon ja hänen äitinsä näkökulmalle. Ludon pään sisällä myllertävät äänet, jotka välillä syyttävät, välillä puolustelevat ja välillä hajoavat mainostekstien ja rukousten sekamelskaksi, on erotettu muusta tekstistä kursiivilla.
Michon ansiosta Ludo pääsee kouluun. Sekin osoittautuu nöyryytykseksi, sillä Ludo joutuu sekä opettajan että oppilastoveriensa kiusaamaksi. Ludo on sosiaalisesti kömpelö. Hänen puolustelevat vastauksensa kysymyksiin koetaan nenäkkäiksi. "Entä sinä" ja "kateellisia ne ovat" ovat Ludon toistuvia vastauksia moitteisiin.
Ludo kasvaa isoksi ja vahvaksi. Kolmentoista ikäisenä hän on jo 180 senttiä pitkä. Hän on pienestä pitäen tottunut kovaan ruumiilliseen työhön kotona. Myöhemmin "hullua" käytetään hyväksi, ja hän tekee raskasta työtä pienestä korvauksesta myös kodin ulkopuolella.
Nicolelta ei riitä rakkautta pojalleen. Hän simputtaa ja moittii Ludoa jatkuvasti. Samalla hän myös pelkää poikaansa, jonka rakkaudenjanon kömpelöitä ilmauksia ei pysty ymmärtämään. Vaatii lukijalta tietoista ponnistusta nähdä Nicole myötätuntoisesti. Tekstiin tätä myötätuntoa ei ole kirjoitettu kuin viitteellisesti. Täytyy kuitenkin palauttaa mieleen, että Nicolen lapsuus on väkivaltaisesti katkaistu. Lapsesta on tullut äiti ennen kuin hänestä on tullut aikuinen. Hän näkee yhä painajaisia raiskauksesta. Miehensä hankkimalla autolla Nicole ajelee Bordeaux’ hon asti istuakseen päivän ravintoloissa juomassa viiniä ja polttamassa savukkeita ketjussa. Joskus hän ottaa hotellihuoneen, riisuutuu sen peilin edessä alastomaksi ja nauttii rapistuvan vartalonsa katselemisesta.
Luonteeltaan pehmeä Micho joutuu lopulta suostumaan Nicolen vaatimuksiin ja seksuaaliseen kiristykseen: Ludo lähetetään viisitoistavuotiaana Pyhän Paavalin hoitokotiin.
Noin kolmasosa romaanista on omistettu Ludon hieman alle vuoden kestäneelle elämänvaiheelle hoitokodissa. Pyhän Paavalin "lapsista" nuorinkin on Ludoa vanhempi ja vanhin viisissäkymmenissä. He ovat enimmäkseen varakkaiden perheiden henkisesti jälkeenjääneitä lapsia, jotka lääkitään laitoksessa rauhallisiksi ja "onnellisiksi". Ludo oppii pian sylkemään pois ja piilottamaan saamansa tabletit, kuten tekevät muutamat muutkin hoidokit.
Lukija toivoo jo tässä vaiheessa, että jokin valo välähtäisi Ludon elämään. Hän saa tosin joitakin ystäviä laitoksen henkilökunnasta ja asiakkaista, mutta edelleen hän kokee enimmäkseen ilkeyttä ja kovasydämisyyttä. Turhaan Ludo odottaa, että äiti tulisi hakemaan hänet pois. Michoa lukuun ottamatta kotiväki tuntuu unohtavan pojan. Jonkinlaista lohtua Ludolle tuo ahdistuksen purkaminen kuviksi sekä hoitokodissa soitettu musiikki.
Laitoksen johtajatar, neiti Rakoff, kostaa hoidettavilleen pettymyksensä rakkaudessa ja elämässä. Potilaiden nöyryyttäminen, jatkuva arvojärjestykseen asettaminen, ylilääkintä ja suoranainen aivopesu kuuluvat hänen hoitokeinoihinsa. Neiti Rakoff on fyysisesti ihastunut komeaan Ludoon. Kun ei saa pojalta vastakaikua eikä edes kunnioitusta, johtajatar järjestää Ludolle paikan mielisairaalasta.
Ludon vaiheet Pyhän Paavalin hoitokodissa toivat usein mieleen Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän ja sen pohjalta tehdyn Miloš Formanin ohjaaman elokuvan. Neiti Rakoff ja hoitaja Ratched ovat sukulaissieluja.
Mielisairaalaan Ludo ei suostu lähtemään. Hän pakenee. Seuraa viimeinen vaihe Ludon tarinassa. Ludo joutuu tulemaan toimeen omillaan. Hän löytää itsestään uusia puolia. Hänen itsetuntemuksensa paranee. Alkaa jo näyttää siltä, että Ludollakin voisi olla jonkinlainen tulevaisuus.
Eipä sittenkään: tässä romaanissa isien synnit tulevat lasten ja naisten maksettaviksi. Ludo kohtaa vielä kerran äitinsä.
Romaanin kansipapereista ei löydy tietoa suomenkielisen painoksen kansikuvan tekijästä. Se kuvittaa mielestäni hyvin Ludon mielenmaisemaa. Myös Annikki Sunin suomennos on erinomainen.
Yann Queffélec, Barbaarihäät. Otava 1987. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Noces barbares (1985) suomentanut Annikki Suni. 279 s.
