On olemassa toisenlaisiakin lukijoita. Siksi varoitan, että tässä kirjassa jo parilta ensimmäiseltä sivulta löytyy tusinan verran n-sanoja ja koko joukko sukupuolielinten nimityksiä malinken ja suomen kielillä. Ehkä ne on helpompi kestää, jos tietää, että kirjailija Ahmadou Kourouma (1927–2003) oli kotoisin Norsunluurannikolta ja on pistänyt sanat fiktiivisen päähenkilönsä, noin kymmenvuotiaan lapsisotilaan suuhun. Tämä lapsi toteaa itsekin, olevansa "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta" ja puhuvansa kuin rääväsuu.
Istukaa alas ja kuunnelkaa tarkkaan mitä mä sanon. Ja pankaa muistiin kaikki, siis kaikki. Ei Allahin tartte olla redi kaikissa näissä jutuissa. Favoro (mun isän mulkku)!
Romaanin minäkertoja Birahima on 10- tai 12-vuotias – tarkkaan hän ei tiedä itsekään. Aluksi hän kertoo perheestään ja varhaislapsuudestaan kotikylässään Norsunluurannikolla. Pääsemme hänen kokemustensa kautta tutustumaan muun muassa kaikilla elämänalueilla vaikuttavaan taikauskoon sekä tyttöjen ja poikien ympärileikkausmenoihin. Orvoksi jäätyään Birahima on päätynyt lapsisotilaaksi Liberiaan, ampunut ihmisiä kuoliaaksi kalashnikovilla ja käyttänyt huumeita, joita lapsisotilaat nauttivat voimaantuakseen taisteluissa ja turruttaakseen itsensä niiden välillä.
Kuolleelta malinke-heimon tarinankertojalta perimiensä neljän sanakirjan avulla Birahima kertoo elämäntarinaansa. Hän selittää aina käyttämänsä harvinaiset sanat – ja varmuuden vuoksi monet vähemmän harvinaiset, jotka kuitenkaan eivät kuulu lapsisotilaiden perussanastoon.
Liberiaan hän on päätynyt etsiessään Mahan-tätiään. Tädin etsiminen muodostaa päähenkilön vaellukselle löyhän juonikehyksen. Myöhemmin etsintä vie hänet myös Sierra Leoneen. Oppaaksi matkalleen hän on saanut muslimi-poppamies Jakuban, joka joutuu lähtemään kotikylästään, koska hänen monet pikkurikolliset hankkeensa ovat herättäneet viranomaisten mielenkiinnon.
Liberiassa Birahima päätyy eversti Isä Hyvän joukkoihin. Hän saa liian ison sotilaspuvun, kalashnikovin ja luutnantin arvon.
Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalashnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.
Eversti Isä Hyvä on yhdistänyt papin, tuomarin ja sotilasjohtajan tehtävät. Hän asuunsa kuuluu piispan sauva ja hiippa. Papin kaavun alla roikkuu konepistooli. Uskonto ja sotilaskoulutus sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Saarnat suojaavat sotilaita. Isä Hyvä myös parantaa naisia noituudesta. Sitä varten naisen ja everstin on sulkeuduttava koko päiväksi majaan ilman vaatteita.
Lapsisotilaat eivät saa varsinaista palkkaa, mutta he saavat ryöstellä jokseenkin vapaasti. He ottavat, mitä haluavat ja mitä milloinkin on saatavana. Tavarat he myyvät pilkkahintaan kauppiaille, jotka vievät tuotteet naapurimaihin – esimerkiksi Norsunluurannikolle – ja myyvät ne siellä kovaan hintaan. Lapsisotilaat saavat näin rahaa tärkeimmän nautintoaineensa, hasiksen, ostamiseen.
Lapsisotilaat osallistuvat Länsi-Afrikassa 1990-luvun puolivälissä riehuviin heimosotiin aika sattumanvaraisesti. Välillä he vaihtavat puolta, mutta mikään heidän elämässään ei varsinaisesti tästä muutu. Joskus ruokaa on tarjolla enemmän, joskus vähemmän. Taistelevien osapuolien lisäksi Länsi-Afrikassa on myös nigerialaisia rauhanturvaajia, jotka tosin käyttäytyvät aivan samalla tavalla kuin sodan osapuoletkin, joten siviileille heistä ei ole rauhan tuojiksi, pikemminkin päin vastoin.
Länsiafrikkalaiseen arkeen tutustumme myös siten, että Birahima kertoo useiden kuolleiden sotilastovereidensa elämänvaiheet eräänlaisena kunnianosoituksena ystävilleen. Kaikista hän ei halua kertoa, "ei tartte". Esimerkiksi niistä, jotka ovat satuttaneet tai loukanneet häntä. Birahiman ratkaisu viittaa romaanin nimeen. Allahinkaan ei tartte puuttua kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että Allah on kaikkivaltias ja voi siksi puuttua tai olla puuttumatta. Toiseksi siksi, että ihmiset voivat myös itse hoitaa asiansa.
Kirja oli puoleen väliin asti, jopa hieman pitemmällekin, mielestäni oikein onnistunut mustan huumorin sävyttämä pikareskiromaani. Sitten kirjailija päätti ruveta esitelmöimään Länsi-Afrikan 1900-luvun poliittisesta historiasta. Ei siinä mitään, tulipahan tuokin aihe vähän tutummaksi, mutta romaanin uskottavuudelle kirjailijan ratkaisu teki hallaa. Ei ole uskottavaa, että lapsisotilas – vaikkakin kielellisesti etevä – pystyisi päivämäärien ja poliitikkojen nimien tarkkuudella kertomaan esimerkiksi Sierra Leonen itsenäisyyden ajan vallanvaihtojen historian.
Poliittinen satiiri on kyllä aina venyttänyt realismin rajoja. Siitä tässäkin on kyse. Onneksi aivan kirjan lopussa kirjailija muisti, että hänen kertojansa on keskenkasvuinen poika ja että hänellä on vielä tarinakin kerrottavana. Juonen langat vedetään yhteen. Valitettavasti olin yhteiskunnallisen tilannekuvan aikana menettänyt uskoni ja kiinnostukseni henkilöihin. Fiktion ja faktan tasapainoinen yhdistäminen ei ole helppoa.
Ei Allahin tartte sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.
Romaania on tutkittu myös ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Ahmadou Kourouma, Ei Allahin tartte. Tammi 2002. Ranskankielisestä alkuteoksesta Allah n'est pas obligé (2000) suomentanut Marjatta Ecaré. Päällyksen suunnittelu: Tuija Kuusela. Alkuperäiskuva: Lehtikuva/Issouf Sanogo. 202 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!