Marguerite Duras: Rakastaja

Rakastaja voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1984.  Maineensa perusteella tätä lyhyttä romaania voi hyvin pitää modernina klassikkona. Omistamani pokkaripainoksen kanteen on lainattu nimeämättömän arvostelijan lauseke: "Intohimon hiljainen huuto..." Minulta ikä on luultavasti vienyt kuulon niin, etten sitä intohimoa kuullut enää oikeastaan ollenkaan. Tämä ei missään tapauksessa ole suuren rakkauden kuvaus. Kirjan viimeisiä rivejä lukematta olisin arvellut, ettei se kuvaa rakkautta ensinkään. 

Romaani alkaa sen minäkertojan pohdinnoilla ulkonäkönsä muutoksista. Hän toteaa, että rapistuminen alkoi jo hyvin nuorena, kahdeksantoista iässä, ja myöhemmin alkoholi hoiti homman loppuun. Ulkonäkö on iso osa persoonallisuutta. Aioin kirjoittaa: naisille, mutta kukapa voisi väittää, ettei ulkonäöllä ole merkitystä miehillekin – siitä ei vain ole puhuttu yhtä paljon. W. Somerset Maugham muistaakseni jossain totesi, että 160 cm pitkän miehen kokemus elämästä on aivan toinen kuin 180 cm pitkän miehen.

Kertoja katselee valokuvia. Osa niistä on todellisia, osa kai kuviteltuja. Hänen katseensa kiinnittyy kuvaan itsestään viisitoistavuotiaana. Hän oli palaamassa Saigonin ranskalaiseen lyseoon ja sisäoppilaitoksen asuntolaan vietettyään loman opettajaäitinsä luona Vietnamin maaseudulla. Tapahtumapaikkana on siis siirtomaa, josta tuolloin käytettiin nimitystä Ranskan Indokiina. Vuosi on 1930. Tuossa kuvitteellisessa valokuvassa tytöllä on päässään miehen lierihattu ja jaloissaan kultalameella koristellut kengät – tyttö haluaa selvästi erottua ja tulla nähdyksi.

Mekong-joen ylittävälle lossille saapuu komealla autolla rikas vietnaminkiinalainen mies, tyttöä yli kymmenen vuotta vanhempi. Hän lupautuu viemään tytön Saigoniin autollaan. Mies on kaikesta päätellen hullaantunut tyttöön. Suhde muuttuu nopeasti seksuaaliseksi.

Jännitettä päähenkilöiden suhteeseen tuo ikäeron lisäksi heidän sosiaalinen statuksensa. Tytön isä on kuollut, äiti on koulun johtajatar. Tytöllä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka eivät tuo rahaa talouteen. Veljistä vanhempi sen sijaan vie sitä tehokkaasti: hän varastaa rahaa äidiltään ja jopa perheen palvelijoilta ja käyttää rahat oopiumiin. Perhe ei ole varsinaisesti köyhä, mutta se on epäonnistuneissa maakaupoissa menettänyt huomattavan varallisuuden. Halvoista raaka-aineista valmistetut ateriat tarjoilee edelleen boy. Kiinalainen rakastaja puolestaan on upporikkaan pankkiirin poika. 

Tyttö näkee alusta lähtien suhteessa mahdollisuuden parantaa perheensä taloudellista tilannetta. Tämän mahdollisuuden näkee myös tytön äiti ja sietää siksi ympäristön enemmän tai vähemmän peiteltyjä vihjailuja prostituutiosta. Tytön vaatimuksesta mies ja tytön perhe käyvät yhteisillä aterioilla kalliissa kiinalaisissa ravintoloissa. Veljet eivät aterioilla sano sanaakaan. Äiti yrittää pitää yllä keskustelua. Kiinalainen mies luonnollisesti maksaa laskun. 

Nousemme lähteäksemme. Ei kiitosta, ei keneltäkään. Meidän perheemme ei koskaan kiitä hyvästä päivällisestä, ei sano päivää ei näkemiin ei kysy kuinka voitte, meillä ei milloinkaan sanota mitään.

Tilanteessa on jotain tragikoomista: veljien tuntema siirtomaaherrojen rodullinen ylemmyydentunto näyttää naurettavalta, kun sen kohteena on Pariisissa opiskellut varallisuudeltaan ylivoimainen pikkusiskon rakastaja. 

Kertojan ristiriitojen täyttämä perhe saa muutenkin paljon huomiota romaanissa. Jopa niin paljon, että minun mieleeni tämä romaani jää dysfunktionaalisen perheen eikä rakkaussuhteen kuvauksena. Kipeä suhde äitiin, joka on aina halunnut tyttärestään matematiikanopettajaa eikä kirjailijaa. Äitiin, joka samassa lauseessa voi saada määreet "rakkaani" ja "paskiainen". Suhde veljiin, joista vanhempi kuvataan ihmishirviöksi. Kuin huomaamatta sivulauseessa viitataan myös seksuaalisten rajojen rikkomiseen: isoveljellä on "sodan kasvot" ja kertoja näkee veljen – tai sodan – "miehittämässä lapsen ruumiin ihastuttavaa maaperää". Onnellisia tai lämpimiä muistoja on vain vähän. Onneksi sentään naurua helisevät hetket nuoremman veljen kanssa ja hänen varhaisen kuolemansa synnyttämä suru.

Rakastavaisten – käytän nyt tätä sanaa paremman puutteessa – yhteiskunnallinen ero nähdään myös toisesta suunnasta. Kiinalaisen miehen pankkiiri-isä ei hyväksy poikansa suhdetta. Sopiva kiinalainen morsian on ollut pojalle katsottuna jo kymmenen vuoden ajan. Poika ei uskalla uhmata isäänsä.

Kiinalaisesta rakastajasta syntyy kuva tunteidensa heittelemästä ja pehmeästä miehestä. Pariisi on hänen omien sanojensa mukaan pilannut hänet. Hän on siellä ostanut kaiken, mitä on tarvinnut: naiset, tuttavat, ajatukset. Opintonsa hän on lyönyt laimin niin, että isä on lopulta komentanut hänet kotiin ilman tutkintoa. Hänen rakastumisensa tyttöön vaikuttaa aidolta, kyse ei ole pelkästä seksistä. Mies kyynelehtii usein seksin jälkeen sitä, ettei heidän suhteellaan ole tulevaisuutta.

Miehen oloa ei tee helpommaksi tytön selvästi välinpitämättömämpi asenne suhteeseen. Tytölle kyseessä on tapa saada vaikutusvaltaa ja kokemuksia. Ehkä se on seikkailu. Rakastajan pehmyt iho ja sen värisävy miellyttävät häntä. Tämän pehmolelun samettinen peniskin saa tytöltä myönteisen arvion. Erotiikan kuvaus ei kuitenkaan ole erityisen hottia. Se on ilotonta ja usein ahdistuksen sävyttämää.

Huomattavasti kiihkeämmin kertoja kuvaa asuntolatoverinsa Hélène Lagonellen alastonta vartaloa, jota Hélène itsetiedottoman anteliaasti esittelee. Kertojan katseessa on himoa, josta ei näy merkkiäkään kiinalaisen rakastetun kuvauksissa. Hän jopa haaveilee jakavansa Hélènen rakastajansa kanssa saadakseen sensuellimman suhteen Hélèneen. 

Asuntolan valvojat muuten – tytön äidin toivomuksesta – sulkevat silmänsä siltä, että tyttö viettää öitään rakastajansa luona. Hän elää asuntolassa "kuin hotellissa". Valkoihoisia oppilaita on asuntolassa vain kaksi, eikä heidän tuomaansa prestiisiä haluta menettää tällaisen pikkujutun takia.

Suhde kiinalaiseen rakastajaan päättyi, kun kertoja muutti opiskelemaan Ranskaan vuonna 1931. Suhde oli silloin kestänyt puolitoista vuotta. Romaanin lopussa, vuosia toisen maailmansodan jälkeen, mies soittaa kertojalle. Muutamiin riveihin mahtuu paljon tunnetta.

Romaanin alkupuolen peittelemätön kerronta ilahdutti minua. Siinä oli myös hyvin tavoitettu tapa, jolla muisti toimii. Kertoja säätelee onnistuneesti etäisyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin. Konkreettinen kuva tai tapahtuma johtaa yleisluontoiseen harkintaan ja pohdintaan. Etääntyminen ja lähentyminen näkyi myös aikamuotojen ja persoonamuodon vaihtelussa: imperfekti liukuu preesensiin pohdintaosissa ja välillä myös tapahtumien kuvauksissa; minäkerronta vaihtelee kolmannen persoonan kanssa. Yhtäkkiä kokija taas onkin viisitoistavuotias minä, tyttö juuri tässä hetkessä.

Loppua kohti kirjaan tulee mukaan enemmän kirjallisia keinoja: surrealistisia kohtauksia, näennäisen irrallisia henkilökuvia, fragmentteja. Kirja muistuttaa välillä rakenteeltaan kollaasia tai abstraktia maalausta. Aivan kuin kirjailija ei yrityksestään huolimatta haluaisikaan muistaa kaikkea. Tuli myös tunne, että kirjailijan elämäkerrallinen todellisuus ei tahdo antautua kerrottavaksi. Se muuttuu kirjallisuudeksi. Kertoja toteaa jo varhain kirjoittaneensa samoista tapahtumista aiemminkin, mutta kätketysti, läheisiään suojellen, koska kirjoittaminen on moraalista toimintaa. Tämän kirjan myötä mukaan on tullut epäily: kirjoittaminen saattaa olla yhdentekevää, turhuutta. Silloinkin kun se onnistuu jotenkin ylittämään tämän turhuuden, se on "poikkeuksetta pelkkää mainosta".

Epäilyksistä huolimatta on selvää, että romaanin kertojalle kirjoittaminen on ainoa merkitystä luova asia. Jos tässä kirjassa on intohimoa, se kohdistuu ennen kaikkea kirjoittamiseen.

Romaania on käsitelty myös ainakin blogeissa Tekstiluola, Oksan hyllyltä, Kirjojen Lumo ja Sabinan knalli. Kirsin Book Club vertaili romaania Duras'n romaaniin Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Duras, Rakastaja. Otava 1987. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'amant (1984) suomentanut Jukka Mannerkorpi. Esipuhe: Anne Fried. Päällyksen typografia: Kauko Allén. 121 s.