Victoria Mas: Un miracle

Nopea vilkaisu kirjan alkulehdille: Le 18 juillet 1830. Ahaa, historiallinen romaani kuten Victoria Masin (s. 1987) esikoinenkin, 1880-luvulle sijoittunut Le Bal des folles (2019), josta pidin kovasti, vaikka se mieltäni hämmensikin.

Hämmentävä oli tämäkin Un miracle (2022). Eikä se loppujen lopuksi ollut historiallinen romaani, vaikka sen prologin kaltainen ensimmäinen luku kertookin historiallisesta tapahtumasta. Pariisilaisen vinsentiläisluostarin sisar Catherine Labouré herää siihen, että joku kutsuu häntä nimeltä keskellä yötä. Valoa hohtava lapsi johdattaa hänet kappeliin, jossa hän ensin näkee luostarijärjestönsä ammoin kuolleen perustajan, Vincent de Paulin, ja heti sen jälkeen Pyhän Neitsyen.

Tämä prologi viittaa siihen, mitä tuleman pitää. Romaani tutkii pienen bretagnelaisyhteisön reaktioita ilmestykseen, jonka todistajiksi tai pikemminkin sivustakatsojiksi Batzin saaren asukkaat ja mantereelta huhujen perässä saapuvat uteliaat päätyvät. 

Romaani sijoittuu nykyaikaan, prologin jälkeinen osa on päivätty de nos jours – tosin sillä tavalla muunneltuun nykyaikaan, että ihmiset eivät räplää kännyköitään eivätkä ota selfieitä tai muuten kuvaa tapahtumia, joita ovat tulleet katsomaan. Romaanin lopun luettuani jäin pohtimaan, oliko kyseessä sittenkin jonkinlainen tulevaisuuteen sijoittuva apokalyptinen dystopia J. G. Ballardin katastrofiromaanien tapaan.

Romaani alkaa rauhallisesti. Tutustumme sen keskeisiin henkilöihin, joista muutamien ajatuksiin kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee käsiksi. Vauhti kiihtyy kirjan loppua kohti, ja väkivalta ja tuho, joihin on ollut hienovaraisia vihjeitä pitkin matkaa, pääsevät vallalle.

Sisar Anne on tullut Pariisin Rue de Bacilla sijaitsevaan luostariin 13-vuotiaana. Luostari on ollut hänen pelastuksensa. Hänen toistuvat painajaisensa viittaavat lapsena koettuun seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Hänet on vihitty nunnaksi, ja hän on asunut luostarissa jo kaksikymmentä vuotta.

Yksi luostarisisar kertoo Annelle innostuneena nähneensä unen, jossa on ilmoitettu Pyhän Neitsyen ilmestyvän pian Bretagnessa. Anne uskoo, että hänen rukouksensa on kuultu ja hänen haaveensa toteutuu. Kun Roscoffissa avautuu tehtävä nunnalle, Anne ottaa paikan vastaan ja matkustaa ensimmäisen kerran elämässään pois Pariisista.

Talvista Roscoffin kaupunkia ja sen edustalla sijaitsevaa Batzin saarta hallitsevat merituulet, pilvet, sade, kalliot, valkoinen hiekka ja jatkuva lokkien kirkuna. Välillä pilvet väistyvät hetkeksi ja auringonpaiste heijastuu kirkkaana hohtavasta merestä. 

Batzin saari on lyhyen vesibussimatkan päässä mantereesta. Sisar Anne kokee ensimmäisen merimatkansa vesibussissa. Saaren nähtävyyksiin, esimerkiksi Sainte-Annen kappelin raunioihin, Annen tutustuttaa seurakunnan aktiivijäsen, lukion historianopettaja Michel Bourdieu. Bourdieu ylpeilee sillä, ettei koskaan elämässään ole jättänyt väliin messussa käymistä. 

Michel Bourdieu on muuttanut saarelle perheineen Pariisista. Perheen nuorin lapsi Julia on astmaatikko, jolle elämä Pariisin saasteissa on ollut liikaa. Perheen vanhin poika on armeijassa. Jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä nämä kaksi lasta ovat varsinkin isän suosikkeja. Keskimmäiseen lapseensa, lukiota käyvään Hugoon, Michel Bourdieu suhtautuu kylmäkiskoisesti ja ärtyneesti. Pojan uppoutuminen tähtitieteeseen ja jonkinlainen pehmeys vaivaavat häntä. Perheen äiti jää melko vähälle huomiolle. Kuvaavaa kuitenkin on, että kun Michel Bourdieu lähtee pariksi päiväksi käymään Pariisissa, romaanin kertoja toteaa rauhan laskeutuvan hänen kotiinsa.

Isien ja lasten välinen suhde on yksi romaanin toistuvista aiheista. Saarella asuu myös Alan poikansa Isaacin kanssa. Isaacin äiti Lucie on kuollut kymmenen vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Alan ei ole toipunut tapahtumasta vieläkään. Hänellä ei ole riittänyt voimia paneutua poikansa elämään. Enkelimäisen kaunis ja herkkä Isaac on joutunut koulussa kiusatuksi. 

Isaacista ja Alanista yrittää pitää huolta saaren satamassa lounasravintolaa pitävä Madenn. Ajattelin koko ajan, että Madenn olisi Isaacin äidinäiti. Sitä ei tosin kirjassa missään suoraan sanota, ehkä Madenn on vain ottanut huolehtiakseen lapsesta ja hänen isästään, koska Alan ja Lucie olivat pitäneet häänsä hänen ravintolassaan. 

Isaac ja Hugo käyvät samaa lukiota. He ovat kiinnostuneita toisistaan, mutta kiusaamiskokemukset ovat tehneet heistä varovaisia. Michel Bourdieu opettaa myös Isaacia. Hänen mielestään Isaac on tasapainoton eikä Hugon pitäisi yrittää ystävystyä tähän. Hugon vastaus isälleen on sydäntäsärkevä:

     – Je suis premier en classe de maths et de sciences. Je n’ai pas d’amis. [Olen luokan paras matematiikassa ja luonnontieteissä. Minulla ei ole ystäviä.]

En tiedä, onko hyvä koulumenestys Suomen kouluissa haitta ystävyyssuhteille, mutta useissa ranskalaisissa nuortenromaaneissa nörttejä tai älykköjä (intello) vieroksutaan. Surullista. Omalta kouluajaltani muistan, että kukaan ei halunnut olla pinko saati hikipinko. Olin ylpeä, kun kirjoitettuani viisi laudaturia ja yhden magnan, yksi kavereistani totesi, ettei sitä uskoisi, koska minä olin ihan tavallinen. 

Eräänä iltana Isaac näkee ilmestyksen. Sitä edeltävät tavallista voimakkaammat maanjäristykset alueella. Isaac näkee naisen saaren rantaniemekkeellä. Ilmestys toistuu seuraavina päivinä, ja tieto siitä alkaa levitä niiden ihmisten kautta, jotka ovat nähneet Isaacin hurmioituneen katseen ja liikkumattoman tarkkaavaisuuden. Ihmisiä virtaa saarelle katsomaan liikkumattomana seisovaa Isaacia. Paikalle alkaa syntyä palvontapaikka. Ihmiset tuovat sinne pyhäinkuvia, kukkia ja kynttilöitä. Isaac ei missään vaiheessa itse sano, että kyseessä olisi Pyhä Neitsyt, mutta tämän tulkinnan muut tekevät, varsinkin kun Isaac alkaa välittää muille naisen hänelle kertomia viestejä. Yksi niistä on: "Uskominen on vastaanottamista."

Kaikki eivät ole valmiita ottamaan vastaan. Varsinkin monien kirkkoon sitoutuneiden on vaikea hyväksyä Isaacin näyn aitoutta. Syitä on monia. Roscoffin pappi, isä Erwann, toivoo, ettei näky olisi totta, koska hän tietää, että näkijän osa ei ole helppo. Michel Bourdieu pelkää, sillä ilmestykset ovat aina tienneet sotia tai luonnononnettomuuksia. Hän kieltää lapsiaan olemasta missään yhteydessä Isaaciin. 

Bourdieun lapset Julia ja Hugo kuitenkin tapaavat Isaacin. Julia kehottaa leikillään Isaacia pyytämään näkyjen naiselta ihmettä. Jos ihme toteutuu, kyseessä on Neitsyt Maria. Seuraavana päivänä Julian astma katoaa. Michel Bourdieu moittii vaimoaan siitä, että tämä uskoo tytön voineen parantua. Hänen vaimonsa vastaa: "Minä en usko, minä näen." Lääkäri tutkii Julian, toteaa terveeksi eikä pysty selittämään tapahtunutta. 

Tieto paranemisesta leviää nopeasti. Madenn ajaa hälisevät turistit pois ravintolastaan. Hän on enteiden ja etiäisten näkijöiden sukua ja alkaa pelätä Isaacin puolesta. Isaac on luvannut uutta ihmettä seuraavaksi päiväksi.

Kaikkein eniten tieto Isaacin näystä ravistelee sisar Annea. Hänestä tuntuu, että näky joka oli tarkoitettu hänelle, on vääryydellä otettu pois. Hän on mustasukkainen Isaacille. Pahinta on, ettei hän näe pojassa merkkiäkään vilpistä. Sekavassa mielentilassa Anne viettää yön rannalla. Sen jälkeen hän päättää lähteä pois, takaisin Pariisiin. Hän pakkaa tavaransa ja heittää yöpöydällään olleen pienen Madonna-patsaan mereen.

Michel Bourdieu yrittää väkisin viedä Isaacin pois kallioilta, mutta Isaacin isä Alan tulee väliin. Seuraavana yönä Alan pitkästä aikaa ensimmäisen kerran kiipeää unettoman Isaacin huoneeseen. He katsovat yhdessä pojalla olevaa kuvaa äidistään. Lucie istuu siinä rannalla viimeisillään raskaana. Isä ja poika lähentyvät. Sama tapahtuu yllättäen myös Bourdieun perheessä. Hugo lohduttaa isäänsä, joka tuntee kaikkien hylänneen hänet.

Raivoissaan oleva sisar Anne ei pysty pysyttelemään poissa saarelta. Hän menee sinne takaisin, hakee Julian kotoaan ja raahaa tämän väkisin rantaan tietämättä itsekään, mitä oikeastaan aikoo. Kauhuissaan olevan Julian astmaoireet palaavat. Anne pelästyy, päästää Julian menemään ja yrittää hukuttautua. Isaac pelastaa hänet.

Lopussa väkivalta lisääntyy entisestään. Luvattu ihme ei ole tullut ajallaan. Pettyneet pyhiinvaeltajat piirittävät Alanin ja Isaacin kotia ja heittelevät sitä kivillä. Julia on mennyt sairaalaan äitinsä kanssa. Michel Bourdieu päättää kostaa.

Lopun katastrofi huuhtoo mereen niin isät kuin pojatkin. Romaanissa rakennetut ihmissuhdekuviot pyyhkäistään olemattomiin.

Romaanin viimeinen luku tapahtuu neljätoista vuotta myöhemmin. Aikuiseksi kasvanut Julia tulee Pariisin Rue de Bacin luostariin tapaamaan sisar Annea. Anne ei enää ole nunna mutta on jäänyt luostariin maallikkosisarena. Hänen nimensä on nyt Alice. Julia kertoo, että Annen teot neljätoista vuotta aiemmin pelastivat Julian ja hänen äitinsä hengen.

Julian lauseet ovat kuin yhteenveto: "C'est arrivé parce que c'est arrivé" sekä "C'est le hasard. C'est tout." Se tapahtui koska se tapahtui. Se on sattumaa. Siinä kaikki.

Hämmentävä romaani. Loppu on kyllä voimakas, mutta se tuntuu sotivan sitä käsitystä vastaan, mikä minulla on kirjallisuuden tehtävistä. Kaikki romaanissa kehitellyt teemat raukeavat tyhjiin. Onko ihmeitä vai ei? Mitä hengellisyys merkitsee? Mitä usko on? Kannattaako rikki menneet ihmissuhteet korjata? Kaikki on vain sattumaa. Mitäpä näistä. 

Olen tämän sanonut aiemminkin, mutta sanon nyt uudestaan. En pidä nihilismistä asenteena.

Kun opetin alakoululaisia, annoin heille joskus kirjoitustehtäviä, joissa he saivat vapaasti keksiä tarinoita. Joskus niistä tuli hurjia. Jouduin usein muistuttamaan muutamia oppilaita, että ainakin tarinan tärkeimmät henkilöt kannattaisi pitää hengissä loppuun saakka. Se on reilua lukijaa kohtaan. Saman ohjeen olisin halunnut antaa myös Victoria Masille.

Victoria Mas, Un miracle. Albin Michel 2022. 219 s.