Olkaamme siis Niemisiä – Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme, Niemi. Teos 2017.

Arvelen, että jouluaattona 2017 useasta tuhannesta lahjapaketista vetäistiin ulos tämä Juha Hurmeen Finlandia-voittaja. Sillä tavalla sain omankin kappaleeni. Kovat kirjanmuotoiset lahjat ovat minusta aina olleet parhaita, ja tämä oli erityisen mieluinen. Hurmeen edellinen, Nyljetyt ajatukset, jokaisen kirjallisuudenystävän unelmakirja, oli virittänyt odotukset korkealle. Enkä joutunut pettymään.

Hurmeen Niemi on siinä mielessä erikoinen Finlandia-voittaja, että se voitti väärän sarjan: tietokirjallisuuttahan tämä omintakeinen kulttuurihistoriikki kuitenkin enimmäkseen on. Romaanina sitä on todella vaikea pitää, ennemminkin se on jonkinlainen jättiessee. Ihan sama, tämän kirjan kaikkea syleilevän hengen tartuttamana en jaksa pitää pystyssä raja-aitoja. Olisi sille minun puolestani saanut antaa vaikka Finlandia Junior -palkinnon, tai saman tien kaikki kolme.

Finlandia Junior -heitossani on totta toinen puoli. Tässä voisi olla nuoren lukijan huumorintajuun iskevä historiateos. Kun teos on vielä kirjoitettu täyteen anekdootteja ja muuten mukavia turinoita, niin että kerrallaan ei tarvitse keskittyä kolmea minuuttia pitempään, voisi tässä olla kirja, joka Gulliverin matkojen tapaan siirtyy vähitellen olohuoneesta lastenhuoneen kirjahyllyyn. Tähän tapaan Hurme päästelee Martti Lutherista:

Oli Lutherilla kieltämättä hauskat ja inhimilliset puolensa. Hän oli kova ottamaan kaljaa ja rakasti rasvaista ruokaa. Lisäksi tämä kielinero viljeli saarnoissaan ja etenkin humalaisisssa pöytäpuheissaan meheviä kansanviisauksia, sananlaskuja ja sutkauksia. Sana 'furz' eli pieru kuuluu olleen hänen erityinen suosikkinsa. Luther, vimmattu ihmisruumiin kiroaja, hylkäsi selibaatin ja nai kiireesti luostarista karanneen nunnan, jonka kanssa alkoi ahkerasti lisääntyä. Lutherin koiran nimi oli Tölpel, Tomppeli. Hän esitteli sitä pienessä maistissa mielellään illallisvierailleen esimerkkinä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta, arvellen koirien ja muidenkin mukavien luontokappaleiden pääsevän taivasten valtakuntaan helpommin kuin ihmisten.

Niemen kieli on rentoudestaan huolimatta napakkaa ja täsmällistä. Välillä Hurme ryydittää tekstiään  puhekielen svetisismeillä, anglismeilla ja varmaan muutamalla slavismillakin. Tämä kirja on niin kieleltään kuin ajatusmaailmaltaankin kaiken niuhottamisen, kuppikuntaisuuden ja puhdasoppisuuden vastainen. Kunnon röhönaurun Hurme päästää kaikenlaisille rotuopeille ja kansallisesta puhtaudesta kiihkoilijoille.

Kun luottomiehemme Elias Lönnrot tallusteli 1830-luvulla Kauko-Karjalassa, hän huomasi, että karjalaiset, joita hän kutsui "kreikkalaisiksi suomalaisiksi", kutsuivat itseään venäläisiksi, ja niemeläisiä he kutsuivat ruotsalaisiksi. Jos  vaikka Vienan laukkuryssät lähtivät myyntikiertueelle Kajaaniin, he menivät mielestään "Ruotsin puolelle".

Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä. 

Niemi kertoo tämän nykyisin Suomeksi kutsumamme maailmankolkan historian alkuräjähdyksestä suomalaisuusaatteen nousuun 1800-luvulla. Kaikki tieteenalat ovat mukana esityksessä. Luonnontiede painottuu teoksen alkupuolella, ja siitä  eteenpäin korostuu Niemen kulttuurihistoria, jonka omaperäisyys mutta myös lainatavara käydään perusteellisesti läpi. Kielitieteen, etymologian ja kansanrunoudentutkimuksen osuus kiinnosti minua vanhana lingvistinä eniten. Paljon uutta oli Hurme lähteistään kaivanut, ja ennestään tuttuakin yhdisteltiin oivaltavasti ja tuoreesti.

Teos on myös tasa-arvon asialla. Tässä kirjassa pääsevät esille ja ääneen myös nimettömät kansanihmiset, eivät vain suuret ja mahtavat. Oli myös mukava havaita Hurmeen vilpitön riemu, kun historian ukkokööristä nousee joskus ylimmäs etevän naisen ääni.

Esiteltyjen henkilöiden yhteys Niemeen ei aina ole kovinkaan selvä. Tai sanotaan suoraan, että sitä ei ole ollenkaan, mutta jos Juha Hurme haluaa kertoa Spinozasta ja Laurence Sternesta, ja hänellä on vielä lystiä kerrottavaa, en minä ainakaan rupea estelemään. Tämä on samalla mitä suurimmassa määrin Juha Hurmeen lukeneisuuden historia.

Mutta nyt saa riittää. Tämä kirja jos mikä on itse luettava. Suosittelen ihan sikana.

Noitien myöhemmät vaiheet – Terry Pratchett: Lords and Ladies (Herraskaista väkeä)

Terry Pratchett, Lords and Ladies. Corgi Books 1993. (Teos ilmestyi vuonna 1992, suomennos Herraskaista väkeä julkaistiin vuonna 2004.)

Pari kuukautta sitten luin Terry Pratchettin Wyrd Sisters -romaanin ja kirjoitinkin siitä tänne. Poikani, joka tuntee ja jossain määrin myös jakaa Shakespeare-fanitukseni, kehotti heti minua lukemaan myös samoista noidista kertovan myöhemmän romaanin Lords and Ladies, joka edeltäjänsä tapaan lainailee Shakespearelta. Kesti jonkin aikaa ennen kuin poikani löysi kirjan hyllyistään (pinoistaan, laatikoistaan, missä niitä säilyttäneekään), mutta joululomalla käydessään hän toi viimein kirjan luettavakseni.

Kiekkomaailman kolmen mainion noidan - Granny Weatherwaxin, Nanny Oggin ja Magrat Garlickin - varaan rakentuva romaani sijoittuu juhannuksen aikaan. Rakkautta on ilmassa. Magrat on menossa naimisiin kuningas Verence II:n kanssa, ja häävieraaksi saapuu myös Granny Weatherwaxin nuoruudenrakkaus, joka haikailee hukattujen mahdollisuuksien perään. Nanny Oggilla on kovasti sutinaa maailman toiseksi parhaan rakastajan, kääpiö Casanundan, kanssa.

Häävalmisteluja haittaavat Magratin ailahtelevien mielialojen lisäksi rinnakkaisten todellisuuksien purskahteleminen kiekkomaailmaan. Maailmankaikkeuksien ohentumakohdista esiin tunkee keijujen maailma. Eivätkä keijut ole mitään sukkahousuissa liihottavia siipiniekkoja vaan yksiä sadistisia perhanoita.

Jännitystä ja komiikkaa riittää melkein neljänsadan sivun verran ennen kuin keijut saadaan häädetyksi sinne, mistä tulivatkin ja Magrat ja Verence elämään onnellisesti elämänsä loppuun asti. Shakespearen näytelmistä varsinkin Kesäyön unelmaa ryöstöviljellään tässä estoitta, mutta mukana on myös Kuinka äkäpussi kesytetään. Jälkimmäisen näytelmän haukankesytyssymboliikkakin on mukana, mutta tässä romaanissa naista ja haukkaa ei saada ruotuun samoilla keinoilla, eikä oikeastaan ollenkaan. Haukankesyttäjä on onneton tumpelo, ja Magrat taas on noita.

Kekseliään keitoksen Terry Pratchett tähänkin romaaniin keitti. Mukana on ripaus popularisoitua tiedettä, nokkelia juonikuvioita ja herkullisia henkilöhahmoja. Viihdyin oikein hyvin.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus –Karel Capek: Salamanterisota

Karel Capek, Salamanterisota. 1992. Suomentaja Reino Silvanto. (Suomenkielinen ensipainos ilmestyi vuonna 1938, alkuteos vuonna 1936.)

Merikapteeni J. van Toch opettaa älykkäät liskot puhumaan ja keräämään helmiä simpukoista. Suurliikemies G. H. Bondy lähtee rahoittajaksi hankkeeseen, ja siitä alkaa salamanterien nopea leviäminen ja valtava lisääntyminen. Aluksi kaikki tapahtuu ihmisten ehdoilla ja ihmisten hyödyksi, mutta - kuten niin helposti käy - kehitys karkaa ihmisten hallinnasta ja miljardit salamanterit alkavat vaatia ja järjestää itselleen lisää elintilaa.

Lebensraum, elintila, oli poliittinen mahtisana Capekin romaanin ilmestymisaikaan. Hitler oli joitakin vuosia aiemmin noussut Saksan diktaattoriksi ja kansallissosialistisesta puolueesta oli tullut Saksan ainoa sallittu poliittinen liike. Eipä siis ihme, että Capekin romaania luettiin ja ehkä edelleenkin luetaan pelkästään satiirina natsien pyrkimyksistä.

Capek on kuitenkin paljon monitulkintaisempi veijari: hän tekee selväksi, ettei hänen romaaninsa ole mikään yksi yhteen allegoria. Romaanin alaviitteinä on sanomalehtikirjoituksia, joissa milloin mikin taho omii "salamanteriaatteen" omiin nimiinsä. Osansa uuden lajin noususta ottavat niin pasifistit, kommunistit, anarkistit kuin Entisten merimiesten kannatusyhdistyskin. Teoksessa on myös yllin kyllin parhaille tieteisromaaneille ominaista keksimisen iloa: poliittinen satiiri jää välillä sivuun, kun Capek kirjaa oppivaisten liskojensa touhuilua. Mukana on myös mainio vartiomies Povondra, joka syyttää koko kirjan ajan itseään salamanterijupakasta. Hän kun tuli päästäneeksi kapteeni von Tochin teollisuuspohatta Bondyn puheille. Jostain pienestähän isotkin asiat aina alkavat, kukapa sen voi sanoa, minkä katastrofin minäkin olisin voinut estää toimimalla joskus ammoin toisin.

Ehdotan nyt paria erilaista lukutapaa tälle kirjalle, joka mielestäni on samalla tavalla ajaton kuin vaikkapa Huxleyn ja Orwellin yhteiskuntasatiirit, joista uudet lukijat ovat helposti löytäneet oman aikansa kipukohtia.

Ensiksikin tämän romaanin voi lukea spekulaatioksi siitä, kuinka ihmiskunta menettelisi, jos maapallolle ilmaantuisi toinen yhtä älykäs oliolaji. Romaanin vastaus on: sotaisen luontonsa mukaisesti. Ei siis kävisi kovin hyvin. Molemmat lajit ajautuisivat tuhon partaalle.

Toinen tapa lukea tämä romaani on nähdä se satiirina ahneudesta. Toista älykästä lajia riistetään ja lisäännytetään tolkuttomasti ihmisten hyödyttämiseksi. Lopulta käy niin kuin ahneelle käy: salamantereita on niin paljon, että ne elintilaa saadakseen alkavat räjäytellä mantereita pienemmiksi ja näin niille soveltuva rantakaista kasvaa viisinkertaiseksi. Ihmiset ajetaan sisämaiden vuoristoseuduille.

Kolmas ja edelliseen liittyvä lukutapa onkin sitten ajankohtainen. Ahneutensa tähden ihmiskunta ajaa maailman vedenpaisumukseen - salamanterien tai ilmastonmuutoksen avulla. Teoksen loppuluvussa kirjailija pohtii, voiko kehityssuuntaa muuttaa vai johtaako ihmiskunnan toimintaa hallitseva logiikka väistämättömään tuhoon.

Herran tähden, anna minun jo olla! Mitä voin tehdä? Ihmiset itse tahtoivat niin. Kaikki tahtoivat salamantereja, kauppa, teollisuus ja tekniikka, valtiomiehet ja sotilashenkilöt - kaikki. Sanoihan nuori Povondra: me kaikki olemme syyllisiä. Kuinka minä voisin olla säälimättä ihmiskuntaa! Eniten säälin sitä, kun näin, kuinka se, maksoi mitä maksoi, tahtoi itse syöstä itsensä turmioon. Ihan teki mieli huutaa tuskasta, kun sitä katseli, aivan kuin olisi nähnyt junan ajavan väärille raiteille.

Pientä toivoa lopussa on, mutta ei koko ihmiskunnalle. Pienet ihmisryhmät voivat siellä täällä selviytyä vedenpaisumuksesta. Ja mitä sen jälkeen? Alkaako kaikki uudestaan?

Realistista fantasiaa – Karen Russell: St Lucy's Home for Girls Raised by Wolves

Karen Russell, St Lucy's Home for Girls Raised by Wolves. Vintage Books 2008. (Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2006.)

Tsehovin kerrotaan ohjeistaneen aloittelevia novellintekijöitä leikkaamaan pois valmiin novellin alkupuoliskon. Se olisi joka tapauksessa aivan turha, sillä lukija pystyy kyllä loppuosan perusteella päättelemään, mitä alussa on kerrottu.

Karen Russell on ehkä ymmärtänyt väärin Tsehovin ohjeen. Ensilukemalta minusta tuntui siltä, että hän oli leikannut useimmista kertomuksistaan pois loppuosan. En odota novelleilta sellaista suljettua muotoa, jossa kaikki saa selityksensä, mutta yleensä novellissa jokin jännite purkautuu, ongelma ratkeaa tai sen ratkeamattomuuteen alistutaan. Russellin novelleista melko monet jäivät tässä suhteessa kesken. Aivan kuin mielenkiintoisen maailman ja uskottavien henkilöiden luomisessa olisi ollut kyllin.

Mielenkiintoisten maailmojen ja alkutilanteiden luomisessa Russell onkin taitava. Jokainen novelli luo varmoin ottein oman maailmansa, kummallisen mutta todentuntuisen.Yksityiskohdat ovat kohdallaan ja lukija saa virikkeitä kaikille aisteilleen. Jokainen tämän esikoiskokoelman kymmenestä novellista olisi voinut toimia omaperäisen fantasiaromaanin aloituksena.Tässä esimerkiksi muutaman novellin alut tiivistettyinä:

Kaksi murrosikäistä tyttöä asuu kahdestaan alligaattorifarmilla keskellä pelottavaa suoseutua. Vanhemmalla tytöllä on mielikuvitusrakastaja ja nuoremmalla ilmeisesti liiankin todellinen.

Unihäiriöisten lasten ja nuorten leirillä joku alkaa tappaa lampaita. Kuolleiden lampaiden laskeminen ei ole paras uniniksi.

Minotauros perheineen liittyy uudisraivaajakaravaaniin, joka pyrkii kohti Amerikan länttä.

Vaikka jokaisen novellin maailma onkin aivan omanlaisensa, on niillä yhteisiäkin piirteitä. Kaikkien kertomusten päähenkilöt ovat nimittäin lapsia tai nuoria, siis ihmisiä, joiden maailmankuva on pakostakin murroksessa ja vasta muotoutumassa. (Ainoan osittaisen poikkeuksen muodostaa novelli "Out to Sea", jonka toinen päähenkilö on vanha jalkapuoli merimies, joka vastoin tahtoaan joutuu mukaan riskinuorten auttamisohjelmaan.)

Omat suosikkini tässä kokoelmassa ja ne, jotka jo ensilukemalta olivat ehjiä ja kokonaisia, ovat tuo "Out to Sea" sekä kokoelman nimikertomus, joka kertoo laitoksesta, jossa ihmissusien ihmislapsia yritetään sosiaalistaa ihmisyhteisön jäseniksi. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että ihmissusia syrjivät paitsi ihmiset myös tavalliset sudet, ja koska ominaisuus hyppää sukupolven yli, ihmissudet antavat lapsensa orpokotiin kasvatettaviksi ihmisten maailmaan, jossa näillä on paremmat mahdollisuudet onneen. Novellin loppu on liikuttava: kotiin - ja lapsuuteen - ei ole paluuta.

Tämä novellikokoelma jäi viereksimään pöydille, kun harkitsin, olisiko tästä kokoelmasta syytä kirjoittaa näiden parin onnistuneen novellin takia. Kirjaa tuli selailtua moneen kertaan useamman viikon aikana, mikä osoittautui hyväksi asiaksi, sillä oivalsin jotakin tärkeää. Novellien tapa käyttää mytologiaa ja folklorea oli virittänyt odotukseni väärään suuntaan: ikään kuin novellien tulisi kuvittaa ikiaikaisia elämän perustotuuksia. Tarkemmin lukien aloin huomata pieniä vihjeitä ja se, mikä oli näyttänyt keskeneräiseltä, alkoi saada hahmon: tärkeintä oli ymmärtää, että nämä ovat kertomuksia lapsen maailman murroksesta, eivät myyttisiä maailmanselityksiä. Novellin ratkaisuksi riitti hienovarainen siirtymä henkilöiden suhteissa, päähenkilön itseymmärryksen kasvaminen tai nuoren mielen liikahdus kohti aikuisuutta.

Kokoelma on siis ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos tällainen "realistinen fantasia" kiinnostaa, ja muutenkin. Karen Russell on tämän novellikokoelman jälkeen  kirjoittanut lisää novelleja sekä romaanin Swamplandia!, joka oli ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi vuonna 2012.

Leppoisia ja kirpeitä eläintarinoita – Joel Lehtonen: Kanojen Kukkelman ja muita eläintarinoita

Joel Lehtonen, Kanojen Kukkelman ja muita eläintarinoita. Otava 1978.

Joel Lehtonen ehti saattaa tämän teoksen painokuntoon ennen kuolemaansa vuonna 1934. Otava julkaisi kirjan yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1978 Hannu Tainan kuvituksella varustettuna.

Teoksessa on paljon aiemmin julkaistua, lehtiin kirjoitettuja tarinoita ja osia laajemmista teoksista. Esimerkiksi pitkä katkelma teoksesta Rai Jakkerintytär on tässä julkaistu kertomuksena nimeltä ”Älykkäin koirani”. Yleensä en viitsi tutustua tämänkaltaisiin uudelleen lämmitettyihin keräilyteoksiin, mutta Lehtosen kohdalla teen mielelläni poikkeuksen. Ja se kyllä kannattaa: noin puolet teoksesta on kuitenkin aiemmin julkaisematonta materiaalia.

Kirjan useimmissa tarinoissa on vahva oman kokemuksen tuntu: Lehtonen kirjoittaa omista eläintuttavuuksistaan, lapsuuden variksista Paavosta ja Jaakosta, sekä aikuisiän koiraystävistä, dobermanni Raista, pystykorva Sisusta jonka oikea nimi oli Pyynti, ja bulldoggi Ladysta. Varmaan jokainen koirien kanssa elänyt tunnistaa näissä tarinoissa omien koiriensa piirteitä. 

Mukana on myös kaskunovellin tapaan rakennettuja tarinoita eläinten inhimillisistä ominaisuuksista ja ihmisten suhteista kotieläimiin. Useimmat tarinat kertovat leppoisasti menneisyyden kiireettömästä maailmasta, jossa välillä hieman metsästellään tai ajellaan veneellä saaristossa ja jossa maanviljelijällä on vielä aikaa käydä elikoitaan rapsuttelemassa ja tehdä vaikka sinunkaupat sian kanssa. Lehtosen kerronnan itäsuomalaisittain linkuttavat verbikylläiset lauserytmit ovat minun mieleeni:

Niin hän kiipeää aidan ylikin, seisahtuu hevosten väliin, jotka vankoilla ruhoillaan hänet ystävyydessään milteipä ruhjoisivat, ruopottelee niiden harjoja, lyö niitä lautasille niin että läsähtää, puhuttelee niitä oikeilta nimiltä ja lisänimiltä, puputtelee, popottelee, nostelee niiden jalkoja, tutkii vuohisia: parille jotka ovat vielä kevättöihin tottumattomia ja haavoittuneet, on hän sitonut jalkoihin kääreitä, noille muuten erinomaisille sairaille - - .

Tarinoissa on synkempiäkin. Teoksen niminovelli ”Kanojen Kukkelman” kertoo sorsasta, joka päätyy kanalaan ”kukoksi”. Vähänläntä sorsa näyttää kuvittelevan olevansa kanojen valtias, vaikka ei saa erityisemmin vastakaikua itseään kookkaammilta kanoilta. Tässä siis toistuu eläinmaailmassa Rakastuneen ramman Sakris Kukkelmanin tarina. Itsestään suuria kuvitteleva säälittävä olento koki ihmismaailmassa surullisen kohtalon, mutta eläinten Kukkelmanilla on vielä toivoa:

Tai kuinka sitten, kun muuttavien sorsien ääni kajahtaa ilmasta? Pelkäänpä, että sinisorsalta silloin ramman kyttyrä katoaa, ja se karkaa, ja se on taas oikea sinisorsa.

Oma suosikkini tarinoiden joukossa on ”Kettumaisuutta ketun kustannuksella”. Se on teoksen tarinoista ehjin novelli. Siinä kertojaminä muistelee, kuinka hän nuorena opiskelijana puolivahingossa päätyi sydän-Savon ruotsinkieliseen perheeseen kahden pojan kotiopettajaksi. Nuori mies huomaa pian olevansa aivan pätemätön tehtäväänsä, sekä kielitaidon että etenkin aritmetiikan taitojen osalta, mutta ruoka on hyvää ja kartanon mailla on mukava haaveksien vaellella. Hyvin syötetyn kotiopettajan osa rinnastuu hauskasti elättikettuun, joka alkaa öisin verottaa isäntäväen kanalaa. Ketulle käy lopulta huonosti, opettajalle ei juuri kuinkaan, hän poistuu lievät syyllisyydentunteet mukanaan. Käy ilmi, että kumpikaan opetettavista ei syksyllä päässyt sille luokalle, jolle oli pyrkinyt. Tämmöiseksi kelvottomaksi ketuksi kai melkein jokainen opettaja joskus synkkinä hetkinään itsensä kokee.

Teoksen päättävä ”Luontoäiti” on toinen suosikkini. Siinä tarkat lintuhavainnot antavat pohjaa filosofiselle pohdinnalle luonnon yltäkylläisestä mutta täysin moraalisesti välinpitämättömästä luomisvoimasta. Saman piittaamattoman luomiskyvyn Lehtonen näkee myös taiteen neroissa. Tässä tarinassa on helppo nähdä Lehtosen omien lapsuuskokemusten kaikuja. Hän oli aviottoman äidin huutolaiseksi annettu poika, joka uskoi itse terveytensä turmeltuneen varhaislapsuuden karuissa kokemuksissa. Tätä taustaa vasten on vaikea kuvitella, että tässä seuraavassa oikeastaan ollenkaan puhutaan linnuista:

Katsopa nyt tuotakin lepinkäistä, leppälintua, miten hyväksi äidiksi Luonto on sen luonut. Tämä leppälintunaaras on kuin nuori tai muuten hölmö ihmisäiti, jollaisia alinomaa tapaa ja joita pitäisi taluttaa vielä korvasta tai palmikosta kouluun, mutta kantavatkin jo sylissään, heikko selkä katkeamaisillaan, pienokaista, ehkä paperossi punaisessa suussa, pää yhtä tyhjänä kuin se koko iän tulee olemaan; lapsi, joka tekee lapsia. Kieltämättä on tämä leppälintu samanlainen. Nyt se houkuttelee, ajaa poikasiaan pöntöstä ulos liian aikaiseen: eiväthän poikaset vielä osaa yhtään lentää, joten ne kaikki, jokainen vuorostaan, putoavat puun juurella odottavan lintukoiran suuhun. Jokainen!

Tämä Lehtosen loppuaikojen illuusioton elämänkatsomus ja paheneva selkärankareuma olivat epäilemättä taustalla hänen päätyessään itsemurhaan viikkoa ennen 53. syntymäpäiväänsä.

Mitä varten se kaunis, taivaansininen muna? - Luonnolla on kiire, luonto on hutilus, hätikkö, - se on kuin leimuava nero, joka tuhlaa yhtä järjettömästi kuin luo; sille ei yksilö merkitse kerrassaan mitään, vaan massatuotanto, jatkuminen. Hellä ja harmoninen Luontoäiti jättää melkein ilman muuta lemmikkinsä, emo hylkää lapsensa, jota se ei kykene auttamaan, se on peitelty totuus.

Jos Finkleriä pistätte, eikö hän vuoda verta? – Howard Jacobson: The Finkler Question

Howard Jacobson, The Finkler Question. Bloomsbury 2010.

Julian Treslove on keski-ikäinen entinen BBC-tuottaja, joka nykyisin hankkii elantonsa julkisuuden henkilöiden (mm. Brad Pittin) näköishenkilönä erilaisissa juhlissa. Hän rakastaa oopperoita, joiden naispäähenkilöt kuolevat traagisesti. Menehtyneen rakastetun sureminen olisikin Julianille rakkauden korkein täyttymys. Niin hän ainakin kuvittelee, ennen kuin elämä julmalla tavalla tekee tästä toiveesta totta. Julianilla on kaksi aikuista poikaa lyhytaikaisista suhteista, mutta suhde lapsiin on etäinen.

Julianin kaksi parasta ystävää ovat vastikään jääneet leskiksi. Toinen on menestyvä filosofi ja elämäntaito-oppaiden kirjoittaja Sam Finkler ja toinen Libor Sevcik, Julianin ja Samin entinen opettaja. Kirja kertoo myös erilaista tavoista, joilla ihmiset selviytyvät surusta ja kaipauksesta - ja myös tavoista, joilla he eivät selviydy. Tämä on kirja miesten ystävyydestä ja syyllisyydestä, joka usein liittyy kaipaukseen ja ystävyyteen.

Sekä Sam että Libor ovat juutalaisia - finklereitä, kuten Julian on tämän uskonnon jäseniä koulupoikana alkanut kutsua ystävänsä sukunimen mukaan.

Eräänä iltana Julian ryöstetään kadulla. Ryöstäjä sähähtää Julianille juutalaisvastaisen herjan. Jostain syystä ryöstäjä on pitänyt häntä juutalaisena. Tämän tapahtuman ihmettelystä alkaa Julianin matka juutalaisuuden olemukseen. Hän alkaa lukea juutalaisia oppineita, perehtyy juutalaisten uskonnollisiin seremonioihin ja opiskelee jiddisin sanoja. Tärkeänä apuna tässä on uusi naisystävä Hephzibah Weizenbaum.

Paljon hauskuutta irtoaa Julianin kameleonttimaisesta muuntautumisesta juutalaiseksi. Teoksen pohjavire on kuitenkin eleginen: seremoniat lohduttavat mutta suru säilyy. Olen aiemmin lukenut kaksi Jacobsonin kirjaa: niille on ollut ominaista koomisesti viritetty kiukuttelu. Tässä kirjassa sekä agressiivisuus että komiikka on hienovaraisempaa.

Monet mielikirjailijoistani ovat sattumalta juutalaisia: Philip Roth, Bernard Malamud, Saul Bellow, Jonathan Safran Foer... Heidän juutalaisuutensa  ei ole syynä mieltymykseeni. He kaikki ovat yksinkertaisesti erinomaisia kirjailijoita. He ovat myös parhaimmillaan erittäin hauskoja. Kaikissa heidän teoksissaan on kuitenkin tärkeänä juonteena se, mitä merkitsee elää juutalaisena holokaustin jälkeisessä maailmassa. Israelin valtion olemassaolon oikeutus vaivaa heistä useimpia. Syyllisyyden ja solidaarisuuden ongelmaa juutalainen kirjailija ei ilmeisesti pysty täysin väistämään.

Suosittelen näiden edellä mainittujen kirjailijoiden - ja Howard Jacobsonin - teoksia kaikille niille, joiden mielenrauhaa uhkaa ajatus juutalaisten yleismaailmallisesta salaliitosta. Huomaatte pian, että pelkonne on aiheeton. Näiden kirjailijoiden kuvaamat juutalaiset ovat niin äänekkäitä, että mikään heidän suunnitelmansa ei pysy salassa ja niin eripuraisia, etteivät he pysty minkäänlaiseen liittoon.

Howard Jacobsonin The Finkler Question voitti arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

Kuuma kesä ennen sotia – Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö, Kangastus 38. Otava 2014. (Teos ilmestyi ruotsiksi vuonna 2013 nimellä Hägring 1938. Suomentaja Liisa Ryömä.)

Viime sotien jälkeen Suomessa ymmärrettävästi haluttiin aktiivisesti unohtaa aseveljeys natsi-Saksan kanssa. Vallalla oli pitkään käsitys erillissodasta, jonka ainoa tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen. Viime vuosina uusi historiantutkimus ja siihen pohjaava kaunokirjallisuus ovat tuoneet esille muunkinlaisia painotuksia. Kjell Westön romaani on tästä hyvä esimerkki. Se kuvaa uskottavasti kesää ja syksyä vuotta ennen talvisotaa: sotaan uskoo oikeastaan aika harva, pikemminkin jonkinlainen epämääräinen uhka tuntuu leijuvan Euroopan yllä. Ääriliikkeet nostavat päätään. Ja Saksan kanssa kuljettiin käsikynkkää, saksalaisia suorastaan liehiteltiin.

Romaanin uskottavuus syntyy ennen kaikkea äärimmäisen tarkasta ajankuvasta: pienistä kohdallaan olevista yksityiskohdista. En epäile yhtään, että 30-luvun lopulla syötiin Ryker'sin rusinakeksejä ja Seeckin savustettua meetwurstia ja satasen setelin kuvassa oli hyvinmuodostuneita naisenpyllyjä.  Voi vain kuvitella, kuinka monta  tuntia ja muistiinpanovihkoa Kansalliskirjastossa tämä teos on vaatinut.

Teoksen päähenkilöinä ovat asianajaja Claes Thune sekä hänen konttoristinsa Milja Matilda Wiik. Thune elää erossa vaimostaan, joka on lähtenyt Thunen nuoruudenystävän matkaan ja kaiken lisäksi julkaissut omaelämäkerrallisen novellikokoelman eroottisista seikkailuistaan. Thunen miehinen itsetunto on kokenut kolauksen eikä hän vielä ole itse rohjennut uuteen rakkaussuhteeseen.

Mahdollisena uuden suhteen kohteena voisi olla Thunen asianajotoimiston uusi konttoristi. Rouva Wiik ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen tapaus. Hänen taustaansa kuuluvat raatelevat kokemukset vankileirillä, jotka ilmeisesti ovat särkeneet hänen mielensä. Kyseessä on patologisesti jakautunut persoonallisuus.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Thunen Keskiviikkokerhon kuusi jäsentä sekä rouva Wiikin veli vaimoineen sekä muutamat rouva Wiikin ystävät. Teoksessa vilahtaa omilla nimillään myös useita todellisia henkilöitä: urheilupomoja, urheilijoita, lentäjäsankareita, näyttelijöitä. Rouva Wiik asuu jopa samassa talossa, jossa Minna Craucher murhataan. Hauskasti Westö on ujuttanut mukaan myös Tove Janssonin, jonka nimeä ei tosin mainita ja jonka Thune tapaa soutamassa merellä. Ennen katoamistaan tämä salaperäinen soutaja neuvoo asianajajaa kuin antiikin sibylla:

- Mutta luulen, että teidän pitäisi luottaa enemmän vaistoonne. Ja pelätä hiukan  vähemmän.

Teoksen kerrontatapa on mielenkiintoinen. Kun en tunne tällaiselle tekniikalle parempaa nimitystä, annan sille nimen "hyppy eteenpäin ja ryömien takaisin". Uusi luku alkaa hyppäyksellä ajassa eteenpäin, uuteen nykyhetkeen, josta sitten palataan muistellen aiempiin tapahtumiin, jotka antavat tuolle nykyhetkelle selityksen. Tällä tekniikalla teokseen syntyy tiivis kerronnallinen jännite. Tästä kirjasta pitävät varmasti myös dekkarien ja trillerien ystävät. Sama tekniikka on käytössä myös teoksen kokonaisrakenteessa. Ensimmäisen luvun aloittava tilanne saa selityksensä vasta kun olemme kulkeneet koko kirjan matkan välillä taakse- ja välillä eteenpäin ja lopulta päässeet kirjan aloitushetkeen.

Juonesta en aio tässä kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa. Sanottakoon kuitenkin, että vaikka loppuratkaisu on surullinen, olin hyvin iloinen huomatessani, miten nerokkaasti Westö oli minua onnistunut huiputtamaan.

Kirja oli minulla syysloman matkalukemisena pikkuruisena Miki-laitoksena. Se on loistava keksintö: kirjaa on helppo pidellä yhdellä kädellä, mikä oli kätevää ahtaassa lentokoneessa ja lentokenttien epämukavissa tuoleissa hyvää asentoa hakiessa.

Paula Fox: The Lost Boy

Paula Fox, The Lost Boy. Piper Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1987. Julkaistu myös nimellä Lily and the Lost Boy.)

Yksi lapsuuteni suuria lukuelämyksiä oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, muistelmateos erään englantilaisen perheen elämästä Korfun saarella. Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen jälkeen muutkin Gerald Durrellin kirjat, jotka Joensuun kaupunginkirjastosta löysin. Ne olivat englanninkielisiä, ja sanakirjaa tarvittiin vielä tiuhaan.

Paula Foxin nuortenromaanin alkuasetelma on hyvin samankaltainen kuin Durrellin pienessä klassikossa: amerikkalainen Coreyn perhe - isä, äiti, 14-vuotias isoveli Paul ja melkein 12-vuotias pikkusisko Lily - ovat tulleet Thassoksen saarelle Kreikkaan viettämään historianopettajaisän sapattivuotta. He asuvat aluksi ainoina ulkomaalaisina Limenan pienessä rannikkokylässä. Paul ja Lily tutkivat uutta ympäristöään innokkaasti yhdessä, eikä parin vuoden ikäero haittaa heitä laisinkaan. Lily, jonka näkökulmasta teoksen tapahtumat kuvataan, on terävä kieleltään ja kypsä ikäisekseen, lukee muun muassa huvikseen Herodotoksen Historiateosta; unelmoivan Paulin koulumenestys puolestaan huolestuttaa vanhempia.

Sitten kylään ilmaantuu Jack Hemmings, amerikkalainen poika, joka asuu boheemi-isänsä kanssa läheisessä kylässä. Oikeastaan Jack kylläkin asuu missä sattuu, enenevässä määrin patjalla Coreyn perheen lattialla. Jackin isä on sitä mieltä, että Jack on poikkeusyksilö: erityisen taitava kaikessa ja erityisen itsenäinen. Poika joka selvästi kaipaa aikuisen turvaa, yrittää miellyttää ihailemaansa isää ja elää tämän odotusten mukaisesti. Itsenäisyyttään Jack todistelee käyttäytymällä töykeästi ja ylimielisesti, uhkarohkeilla tempauksilla sekä ilkivallalla. Paula Foxin nuortenkirjojen toistuvana aiheena on lapsi tai nuori, joka joutuu äärimmäisessä tilanteessa selviytymään yksin.

Paul Corey lumoutuu täysin Jackin pidäkkeettömästä käytöksestä ja alkaa seurata tätä kuin koiranpentu. Lily syrjäytetään. Tästä avautuu tämän romaanin erityisesti nuorta lukijaa koskettava teema: kelpaanko minä muille, ja jos en kelpaa, miksi en kelpaa?

Nuorille suunnatuksi kirjaksi tässä romaanissa on harvinaisen viisaita aikuisia. Coreyn perheen äiti ja isä ymmärtävät hyvin nuorten tilanteen ja myös Jack Hemmingsin käytöksen taustat. He eivät hyväksy Jackin käytöstä mutta eivät myöskään sulje oveaan pojalta.

Lilyn yksinäisyyttä lieventää  kylään muuttava tanskalainen perhe. Sympaattisesti kuvatut Haslevit alkavat heti rakentaa tanskalaista hyggeään korjaamalla vuokraamansa talon huussin ja ostamalla kyläläisiltä vanhoja kauniita puuhuonekaluja. Kyläläiset luopuvat niistä ilomielin. Heille ne edustavat menneisyyteen kuuluvaa köyhyyttä. Heidän uudet huonekalunsa ovat tietenkin muovisia. Uuden ja vanhan murros on tässä teoksessa muutenkin toistuva teema: sähköiset kodinkoneet ovat juuri saapumassa Limenan kylään, vaikka sähkönjakelu vielä onkin satunnaista; Paul saa osa-aikaisen työn pajassa, joka valmistaa huonolaatuisia sandaaleja turisteille.

Lopulta Jackin uhkarohkeus johtaa katastrofiin ja todelliseen tragediaan. Surulliset tapahtumat ja niiden seuraukset on kuvattu taitavasti välillä aivan läheltä, välillä etäännyttäen.

Kirjan luettuani jäin miettimään, kuinka nykyajan nuori lukija teoksen ottaisi vastaan. Sen ongelmissa ei ole mitään vanhanaikaista eikä kielikään ole vanhentunutta, mutta maailma ilman kännyköitä ja paristoradio ainoana yhteytenä ulkomaailmaan saattavat jo tuntua historialta.

Lopuksi vielä omakohtaisia muistoja: vietin vuonna 1989, siis vain kaksi vuotta tämä kirjan julkaisemisen jälkeen, kaksi lomaviikkoa Thassoksella vaimoni ja reilun vuoden ikäisen tyttäreni kanssa. Tunnistan hyvin Foxin kuvaaman maailman, joka keinahtelee menneisyyden ja nykyajan rajapinnalla. Erityisesti on mieleeni jäänyt patikkaretki oliivilehtojen halki Artemiin temppelille. Yhtään ihmistä emme retkellä tavanneet, saimme vapaasti ja rauhassa tutkia tuhansien vuosien takaisia muinaismuistoja. Muutama märehtivä vuohi tuijotti ihmeissään kulttuurimatkailijoita. Kapean rantavyöhykkeen kaupat, diskot ja ravintolat keräsivät enimmän osan turistivirrasta.

Vuokraamallani pikkuautolla kävimme sisämaan Theologoksen kylässä, jossa aika tuntui pysähtyneen: naiset mustissa pitkissä hameissaan olisivat voineet olla melkein miltä vuosisadalta hyvänsä. Siellä tyttäremme myös sai elämänsä ensimmäisen tikkukaramellin. Ohittamamme pikkukaupan myyjäsetä juoksi peräämme ja antoi tikkarin, vaikka emme olleet ostaneet mitään emmekä edes käyneet hänen kaupassaan.

Tämän kirjoituksen valokuvat ovat peräisin heinäkuulta 1989.

Fantastinen fantastinen – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen, Lumikko ja yhdeksän muuta. 2.painos. Atena 2007.

Tämä kirja on tullut vastaani useita kertoja ja herättänyt selvästi mielenkiintoni, sillä huomasin  epähuomiossa ostaneeni sen kahteen kertaan. Eipä haittaa: pakkasin pokkariversion matkaan syyslomalle ja annoin sen sitten matkan jälkeen tyttärelleni, jolta kirja oli harmillisesti jäänyt kesken äänikirjana laina-ajan umpeutuessa. Kirja osoittautui täydelliseksi lomalukemiseksi: se nappasi tiukasti mukaansa heti alusta pitäen, kellutti omassa fantasian ja toden murtovesialtaassaan ja piti jännitteensä loppuun saakka.

Laura Lumikko on maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kauan sitten koonnut Jäniksenselän pikkukaupungin lapsista kirjallisuusseuran, jonka jäsenistä hän on kasvattanut enemmän tai vähemmän menestyneitä ammattikirjailijoita. Seuraan on pitkän tauon jälkeen hyväksytty uusi, kymmenes jäsen, tai oikeastaan uusi kymmenes jäsen - pilkun paikalla on tässä täsmällisen kielen romaanissa väliä.

Uusi jäsen on Ella Amanda Milana, äidinkielenopettaja ja kirjallisuudentutkija, jolla on vialliset munasarjat. Miksi ne munasarjat ovat niin tärkeät? Eivätpä kai muuten kuin siten, että Ellan luovuuden on suuntauduttava kirjallisuuden henkilöihin, eläviä ihmisjälkeläisiä hän ei pysty luomaan. Asiantilalla on Ellalle suuri merkitys ja se tulee kauniin vertauskuvallisesti hänen uniinsa.

Uuden jäsenen kunniaksi järjestetyissä juhlissa Laura Lumikko katoaa jäljettömiin. Eikä se ole ainoa merkillinen tapahtuma Jäniksenselällä: Ellan isä kuolee oudoissa olosuhteissa, metsästä löytyy hylätty auto mahdottomasta paikasta ja kirjaston kirjat muuttavat kummallisella tavalla sisältöään.

Ella Amanda alkaa selvittää seuran menneisyyteen liittyviä mysteereitä haastattelemalla muita jäseniä. Tässä hänellä on apuna Laura Lumikon kehittämä Peli, jossa kuka tahansa seuran jäsen voi haastaa toisen jäsenen vastaamaan mihin tahansa kysymykseen. Totuudellinen vastaus varmistetaan sodium pentothalilla, totuusseerumilla. Peli on kehitetty kirjallisia pyrkimyksiä varten: kirjailijan tulee päästä syvälle henkilöhahmojensa mielen syvyyksiin ja peli antaa tähän mahdollisuuden. Ella Amanda käyttää Peliä paitsi salapoliisintutkimuksiinsa myös kirjallisuudentutkimuksen keinona.

Teoksen juoni on yllätyksellinen ja suurin yllätys on varattu tyylikkäästi aivan loppuun. Loppuratkaisu korostaa luovan mielikuvituksen ylivertaisuutta: luova mieli ei kopioi edes silloin kun tekijä itse niin kuvittelee.

Harvoin törmää kirjaan, joka luo näin omaehtoisen ja samalla uskottavan maailman. Jotain samanlaista olen kokenut Bulgakovia ja Borgesia lukiessani. Mieleeni tuli myös vanha suosikkini John Gardner ja hänen romaaninsa Grendel ja ennen kaikkea Freddy's Book. Jääskeläisen näkökulma maailmaan on kuitenkin aivan omanlaisensa.

Terry Pratchett: Wyrd Sisters (Noitasiskokset)

Terry Pratchett, Wyrd Sisters. Corgi Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1988. Julkaistu suomeksi nimellä Noitasiskokset vuonna 1993.)

Komiikka on rohkeiden kirjoittajien laji: jos teksti ei naurata tai edes hymyilytä, on turha  yrittää vedota tuotoksensa muihin ansioihin. Lisäksi tuntuu siltä, että komiikka ei kestä aikaa erityisen hyvin. Antiikin tragediat koskettavat yhä, mutta antiikin komedioissa on enää lähinnä bibliofiilistä mielenkiintoa. Vielä renessanssiajankin komiikassa hauskuuden huipentumana on liian usein palvelijan tai luontokappaleen piekseminen. Poikkeuksena tietysti Shakespeare parhaimmillaan.

Terry Pratchettille Shakespeare oli selvästi läheinen. Wyrd Sisters parodioi lempeästi tämän henkilöitä ja juonikuvioita. Romaanin päähenkilöt - kolme noitaa - on lainattu suoraan Macbethista, samoin juonikuvio kuninkaan murhineen. Pratchettin versiossa tosin vallananastajan vaimo ei tunne minkäänlaisia tunnontuskia, mutta uusi kuningas sen sijaan puhdistaa käsiään sitäkin ahkerammin - lopulta raastinraudalla. Tarinan juoni on kyllä hauska ja loppuratkaisuun sisältyy yllätys, mutta pohjimmiltaan juoni taitaa olla vain kehikko, johon vitsit on ripustettu.

Pratchett käyttää koeteltuja komiikan keinoja: parodiaa historian ja kirjallisuuden hahmoista ja tapahtumista, sanaleikkejä ja kaksoismerkityksiä, väärinkäsityksiä ja odotusten kääntämistä ylösalaisin. Ja kaikkea tätä ilotulituksen tapaan tiuhaan rytmitettynä. Lukijan täytyy olla pinttynyt tosikko tai kielteisesti asennoitunut, jos yksikään kompa ei uppoa.

Satiiriakin on mukana, mutta ikään kuin tarjolla sivupöydässä kaiken muun ohella. Terry Pratchett ei ole asialla korjatakseen suuria vääryyksiä; hänen satiirinsa pohjautuu lämpimään yleishumanismiin ja suvaitsevaisuuteen.

Kirjan ytimessä on näytelmän kirjoittaminen ja sen esittäminen. Pratchett kumartaa tässä jälleen Shakespearelle. Kirjoitettavan näytelmän hylätyissä alkuversioissa on tosin mukana ilmiselvää Beckettiäkin. Näytelmä on vallananastajakuninkaan tilaama ja sen tarkoituksena on muuttaa ihmisten käsitys tapahtuneesta murhasta. Mikään ei tietenkään suju lainkaan niin kuin on tarkoitettu.

Pratchettin kirja on ennen kaikkea ylistys sanojen mahdille, sille miten sanat muuttavat todellisuutta. Se joka hallitsee sanoja, hallitsee myös ihmisten mieliä.

Wyrd Sisters on osa Terry Pratchettin Discworld-teossarjaa. Meillä on kotona ollut Terry Pratchettin tuotantoa melko runsaasti siitä lähtien, kun poikani toistakymmentä vuotta sitten alkoi sitä lukea. Pratchettin sairastumista Alzheimerin tautiin ja sittemmin ilmeisesti itse valittua lähtöä tästä elämästä seurattiin meillä surulla. Minulle tämä romaani oli kuitenkin vasta ensimmäinen lukemani hänen tuotannostaan. Luultavasti ei kuitenkaan viimeinen.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Terry Pratchettin komiikka kestää aikaa. Luulisin kuitenkin, että Pratchettia ja hänen hengenheimolaistaan Douglas Adamsia luetaan ainakin yhtä kauan kuin on luettu P.G. Wodehousen Jeevesin ja Bertie Woosterin toilailuja - ja se on jo poikkeuksellinen saavutus.