Opettavaisia kertomuksia – Miguel de Cervantes Saavedra: Novelleja

Miguel de Cervantes Saavedra, Novelleja. WSOY 1936. Espanjan kielestä suomentanut Walter O. Streng-Riikonen. Runot suomentanut Yrjö Jylhä. (Alkuteos Novelas ejemplares ilmestyi vuonna 1613.)

Tämän novellikokoelman esipuheessa  kirjoittaja valittelee, ettei kirjan alussa ole hänen muotokuvaansa.

Kuvan alle olisi voitu panna seuraavat sanat: tämä mies, jonka tässä näette ja jolla on kotkaa muistuttava ulkomuoto, kastanjanruskea tukka, korkea kirkas otsa, iloiset silmät, sopusuhtainen koukkunenä, hopeinen parta, joka tuskin kaksikymmentä vuotta sitten oli kullankeltainen, suuret viikset, pieni suu, keskikokoiset hampaat, niitä on vain kuusi ja nekin huonot ja vielä huonommin sjoittuneet, koskapa ne eivät vastaa toisiaan; tämä mies, jonka vartalo on keskikokoinen, ei suuri eikä pieni, jonka kasvojen väri on raikas, pikemmin vaalea kuin tumma, jonka hartiat ovat kumarassa ja joka ei ole jaloistaan kovin ketterä, tämä mies on, sanon minä, La Galatea'n ja Don Quijote de la Mancha'n tekijä, joka on kirjoittanut Matkan parnassolle jäljentäen Cesar Caporal Perusinoa ja muita teoksia, jotka kiertelevät ympäri maailmaa ja kenties herransa nimeä vailla.

Tämän jälkeen kirjailija kuvaa vielä lyhyesti sotilasuraansa, haavoittumistaan ja vankina oloaan. Annettuaan näin harvinaisen tarkan kirjallisen omakuvan hän edelleen valittaa, kuinka on jäänyt kuvaa ja esittelyä vaille. Lukijan siis kannattaa olla varuillaan: tämä mies on rehellinen petkuttaja. Rivien välitkin on luettava.

Cervantes todistelee esipuheessa myös yleviä tarkoitusperiään: novellit ovat opettavaisia kertomuksia, joissa hyveellisyys on kunniassa ja kunniattomuutta on vain varoittavana esimerkkinä. Vanha kirjailija myös toteaa:

Ikäni ei ole enää sellainen, että olisin huoleton toisesta elämästä, sillä tulen kuudenkymmenenneljän ikäiseksi ja elän kätteni työllä.

Uskokoon ken tahtoo! Inkvisition valvomassa Espanjassa oli varmaan viisasta ainakin julkisesti asettua kirkon opetusten taakse. Jos halusi jatkossakin elää kättensä työllä, se  piti saada julkaistuksi. Saatan olla kyynikko, mutta en oikein usko, että Cervantes oli kovin huolissaan sielunsa tilasta. Siinä tapauksessa hänen aihevalintansa ja tyylinsä olisivat olleet toiset. Onkin mielenkiintoista seurata, millaisia viestejä kaiken tämän hyveellisen hymistelyn peitossa lukijalle salakuljetetaan.

Ensimmäinen kertomus Mustalaistyttö on tarina kauniista ja hyveellisestä Preciosasta, johon komea ja ainakin yhtä hyveellinen aatelismies tulisesti rakastuu. Tyttö pistää rakkautensa ja neitsyytensä luovuttamisen ehdoksi, että nuorukainen liittyy mustalaisten joukkoon kahdeksi vuodeksi. Näin saadaan mainio tekosyy kertoilla elämästä, joka perustuu aivan toisenlaisiin arvoihin ja kunniakäsityksiin kuin muilla espanjalaisilla on. Cervantes kuvaa arvostavasti mustalaisten monessa suhteessa vapaata, mutta silti omanlaisensa moraalin läpitunkemaa elämää: varastaminen on työtä, jossa armeliaisuudelle ei ole sijaa, mutta anteliaisuus ja vieraanvaraisuus kuuluvat yhtä lailla heimon tapoihin. Miehen ja naisen liittoon ei pappeja tarvita, mutta kun molemmat osapuolet ovat omasta tahdostaan liittoon menneet, aviorikokseen suhtaudutaan jyrkän kielteisesti. Aina on syytä juhlaan, tanssiin ja lauluun.

Kertomuksen lopussa sitten paljastuu, että poikkeuksellisen kaunis ja lahjakas Preciosa ei olekaan oikea mustalainen, vaan pikkulapsena aatelisperheestä varastettu. Ja miespääosan esittäjästähän tiesimme jo valmiiksi, että hän on valemustalainen. Preciosan ja nuoren miehen vanhemmat antavat siunauksensa hyveellisten nuorten liitolle. Näin Cervantes palauttaa rauhan maahan, ettei kukaan vain olisi päässyt kuvittelemaan, että mustalaiset voisivat oikeasti olla jossain suhteessa poroporvarillisia espanjalaisia parempia. Eikö niin? Sitähän Cervantes tarkoittaa? No ei.

Valikoiman toinen kertomus Estremaduran mustasukkainen vanhus on nopeasti etenevä boccacciolainen juoninovelli, jonka aihe käy ilmi jo novellin nimestä. Yhteen liioiteltuun luonteenpiirteeseen pohjautuva tarina muistuttaa Molièren tapaa rakentaa näytelmänsä. Vanhus tekee itsensä naurunalaiseksi tavoittelemalla jotain sellaista, mikä kuuluu nuoruuteen.

Nykyisinhän tämän naurettavuuden ymmärtäminen ei välttämättä ole selvää: pakkomielteinen nuoruuden tavoittelu on trendikästä. Vai onko? Enpä tiedä, elän niin täysin epätrendikästä elämää.

Vanha Amerikassa rikastunut mies ottaa hyvin nuoren - vielä nukeilla leikkivän - vaimon tarkoituksenaan saada perijä haalimalleen omaisuudelle. Nuorikko suljetaan taloon, jonka kadunpuoleiset ikkunat muurataan umpeen. Vankilaansa tyttö saa kyllä joukon palvelijattaria ja kaikkea muutakin maallista hyvää: ihmeellisiä pukuja ja suussasulavia herkkuja.

Vanhusta riivaa kaikista varmisteluista huolimatta pakkomielteenomainen mustasukkaisuus, niin että hän tuskin uskaltaa nukkua öisin, kun pelkää, että hänen aarteensa turmellaan. Ja niinhän siinä sitten tämän novelliperinteen mukaisesti käy: kyllä nuori mies keksii keinot päästä muurien sisään ja tytön vuoteeseen.

Yllätys tulee novellin lopussa. Vanha aviomies yllättää nuoret nukkumasta yhteisestä sängystä. Hän lähes kuolee järkytyksestä ja kutsuu sitten tytön vanhemmat sekä notaarin paikalle. Odotamme, että kaikki saavat satikutia...mutta viimeisillä voimillaan vanhus testamenttaakin omaisuutensa tytölle ja tämän vanhemmille ja vaatii, että tytön on leskeksi jäätyään mentävä naimisiin nuoren rakastajansa kanssa. Viikon kuluttua vanha mies kuolee.

Cervantes tuntuu tässä kertovan, että pelosta ei vapaudu siltä suojautumalla vaan sen kohtaamalla. Vanhus vapautuu mustasukkaisuudestaan juuri silloin, kun saa siihen oikeasti aiheen.

Tässäkin novellissa Cervantes korostaa nuorten hyveellisyyttä. Hän väittää, että nuoret vain nukkuivat yhdessä. Lopussa Cervantesin pukinsorkka kuitenkin vilahtaa, kun hän silmät ymmyrkäisinä ihmettelee:

Ainoa, jota en ymmärrä, on miksei Leonora koettanut suuremmalla innolla puolustautua ja saada mustasukkaista puolisoaan uskomaan, kuinka puhtaana ja vikaantumattomana hän oli kuin olikin selvinnyt seikkailusta.

Novellin alussa on mielenkiintoinen kuvaus Amerikkaan menijöistä. Tämän teoksen kirjoittamisaikana Atlantin taakse oli purjehdittu vasta reilun sadan vuoden ajan. Uutta maailmaa eivät suinkaan lähteneet rakentamaan kirkasotsaiset idealistit. Amerikka on

- - Espanjan kaikkien toivottomien raukkojen turva- ja pakopaikka, vararikkoutuneiden kultala, murhamiesten rauhala, pelurien pakola ja piilopaikka, (pelurien, joita eräät kutsuvat "taiteentuntijoiksi"), kevytmielisten naisten houkutteleva onnela, monen monien yhteinen toivojen hauta ja ani harvojen yksityinen toipumakoti.

Kokoelman kolmas novelli Kertomus petollisesta avioliitosta pitää sisällään neljännen, jonka nimi on Scipion ja Berganzan, kahden koiran, keskustelu.

Kehysnovelli kertoo tarinan siitä, kuinka juonikas nainen onnistuu petkuttamaan kertomuksen päähenkilön naimisiin kanssaan, vie tämän omaisuuden ja katoaa. Jotain nainen kuitenkin jätti jälkeensä: kertomuksen alussa päähenkilö pääsee juuri pois sukupuolitautiparantolasta, jossa on "hikoillut kuiviksi neljätoista paisetta." Viaton ei päähenkilömmekään ole, vaan hänkin on uskotellut naiselle omaisuutensa paljon todellisuutta suuremmaksi. Ne helyt, jotka nainen vei mukanaan, olivat kissankultaa.

Parantolassa ollessaan päähenkilömme väittää kuulleensa ja kirjanneensa ylös kahden koiran yöllisen keskustelun. Tämä keskustelu muodostaa teoksen neljännen novellin. Se onkin varsin hauska antiikin mallien mukaan rakennettu filosofinen dialogi, jossa koirat käsittelevät muun muassa seuraavia aiheita:
- mikä tekee kertomuksista viehättäviä,
- satiirin rajat ("Tarkoitan: voit kyllä merkitä syyllisen, kunhan et lyö etkä käske tappaa ketään sillä tavoin merkittyä.")
- paimenrunouden suhde paimenten todellisuuteen.

Ja tässäkin kertomuksessa on kumarrus katolisen kirkon suuntaan. Jesuiittoja ylistetään ylenpalttisesti. Mahtoikohan yksikään kirkonmies edes rypistää mietteissään otsaansa: hmm... koirat kehuvat...

Tähän suomennosvalikoimaan sisältyy neljä alkuteoksen kahdestatoista pitkästä novellista. Faros-kustantamo on näemmä julkaissut kaikki novellit Arto Rintalan suomentamina vuonna 2008. Sen verran hauskaa seuraa Espanjan Mikko oli, että olisi mukava lukea loputkin.

Mediamoguli sairastaa, häntä hellikäämme – Edward St Aubyn: Dunbar

Edward St Aubyn, Dunbar. Hogarth 2017.

Hogarth-kustantamon sarja, jossa tunnetut romaanikirjailijat kirjoittavat oman versionsa Shakespearen näytelmistä, näyttää tuottaneen erinomaista satoa. Myrsky-näytelmään pohjautuvasta Margaret Atwoodin upeasta romaanista kirjoitin täällä jo aiemmin.

Edward St Aubynin tulkinta Kuningas Learista on aivan yhtä koukuttava. Syntyy vaikutelma, että St Aubyn ei oikeastaan hyödynnä Shakespearen näytelmää, vaan Shakespearen teksti on jo pitemmän aikaan kaihertanut St Aubynin sielua. Olen aiemmin lukenut St Aubynin omaelämäkerrallisen Patrick Melrose -romaanisarjan kolme ensimmäistä teosta, ja on helppo ymmärtää, miksi St Aubynin mielikuvitus on syttynyt näytelmästä, jonka keskiössä on perhettään ja muita ihmisiä kuin esineitä kohteleva ylimielinen isä.

Mediamoguli Henry Dunbar on 80 vuotta täytettyään siirtänyt konserninsa johdon kahdelle vanhimmalle tyttärelleen, Abigailille ja Meganille, ja jättäytynyt itse taustavaikuttajaksi. Nuorin tytär Florence ei ole halunnut osallistua yrityksen hoitoon ja on tämän takia suututtanut äkkipikaisen isänsä.

Teoksen alussa Henry Dunbar on sekava ylilääkitty potilas kalliissa yksityisessä hoitolaitoksessa (lue: mielisairaalassa) jossain Englannin järvialueen pohjoisosassa. Sinne ovat Henryn järjestäneet hänen vanhemmat tyttärensä, joiden aikomuksena on kaapata mediakonserni kokonaan omiin nimiinsä, kohottaa kovalla saneerauksella osakkeiden arvoa ja sitten myydä pois koko isänsä elämäntyö. Apuna siskoksilla on tohtori Bob, joka sopivalla lääkityksellä on saanut Henryssä aikaan paranoian, jolla pakkohoito on perusteltu.

Edward St Aubyn kirjoittaa tuskasta farssia ehkä paremmin kuin kukaan toinen. Shakespearen Goneril ja Regan ovat vallanhaluisia kyynikkoja, mutta St Aubyn pistää vielä paremmaksi - tai pahemmaksi: Abigail ja Megan ovat hirviöitä, joiden sadistisuus ja itsekeskeisyys saa sarjakuvamaiset mittasuhteet. Heidän koomisuutensa perustuu siihen, että he elävät niin täysin yläluokan pöyhkeän solipsismin kuplassaan, että kaikki heidän inhimilliset tunteensa ovat teeskentelyä.

Tohtori Bob on samanlainen koominen luomus: hän on täysiverinen opportunisti, joka kirjoittaa huume- ja lääkereseptejä molemmin käsin, kiemurtelee sisarusten sadistisen seksin leikkikaluna ja juonittelee samalla yrityskaappausta valmistelevan kilpailevan mediakonsernin hyväksi.

Hoitolaitoksessa Henry Dunbar saa auttajakseen alkoholismin takia kuivumassa olevan tv-koomikon ja imitaattorin Peter Walkerin, joka tässä romaanissa hoitaa kunniakkaasti Shakespearen narrin roolin. Peterin avulla Henry karkaa hourulasta ja lähtee sitten yksin harhailemaan järvialueen hyiseen luontoon. Hänen jäljillään ovat Abigailin ja Meganin palkkaamat etsijät sekä nuorin tytär Florence, joka haluaa pelastaa isänsä vanhempien sisarten vallasta. Takaa-ajo Cumbrian jylhissä maisemissa on täyttä toimintatrilleriä.

Vaelluksella luonnossa Henryn huumatut ja katumuksen ja kostonhimon sekoittamat aivot alkavat vähitellen selkiytyä. Hän törmää toiseen sekavaan hortoilijaan, erakkona elävään entiseen pappiin, jonka Dunbarin keltainen lehdistö on jyrännyt ihmisraunioksi. Hienossa jaksossa Henry Dunbar joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset. Hän pesee omin käsin Simon-papin verta vuotavat jalat ja pyyhkii ne kalliilla huivillaan. Yhdessä kaksi kovaosaista kompuroi eteenpäin:

Dunbar, joka ihaili uutta kumppaniaan, alkoi jäljitellä tämän kävelyä, ja jokaisella osittaisella polvistumisella, joka heijastui kaukaisten vuorenhuippujen lumen heittämää aavemaista valoa vasten, hän kuvitteli menevänsä polvilleen anomaan anteeksiantoa, yhdeltä toisensa jälkeen, kaikilta ihmisiltä, joita hän oli vahingoittanut.

(Tämä järkyttävän kömpelö käännökseni muuten kertoo siitä, että vaikka St Aubynin kieli on kirkasta kuin lähdevesi, se kätkee hienouksia, joiden saaminen sujuvaksi suomeksi on todella haastavaa. Toivotan onnea tämän teoksen tulevalle suomentajalle.)

Teoksen päätös on esikuvalleen uskollinen. Onnellista loppua on siis turha odottaa. Silti tragedia päättyy seesteiseen tunnelmaan: Henry Dunbar ymmärtää itseään paremmin ja hänen arvomaailmansa on kokenut perusteellisen mullistuksen. Se mitä mediayhtiölle tapahtuu, on osoittautunut merkitykseltään tuuleen hajoaviksi akanoiksi.

Edward St Aubyn on tiivistänyt Shakespearen juonta yhdistämällä Learin ja Gloucesterin jaarlin yhdeksi henkilöksi. Muuten St Aubyn on oikeastaan yllättävän uskollinen Kuningas Learille. Selailin aina välillä Matti Rossin hienoa Lear-suomennosta, ja oli hauska huomata, kuinka esimerkiksi monet Peter Walkerin vitseistä olivat lähes sanatarkasti Shakespearelta lainattuja.

Yritysmaailma teoksen juoniaineksena ei yleensä houkuttele minua, mutta tähän teokseen se istui erinomaisesti. On vaikea kuvitella, missä muualla Shakespearen valtaproblematiikkaa voisi näin raadollisesti käsitellä. No, politiikassa ehkä, mutta demokratia asettaa vallantavoittelulle ainakin jonkinlaiset rajat.

Shakespearen ihmiset ovat jollain tavalla arkielämää suurempia. He eivät tallaile meitä vastaan kadulla. Siksi Margaret Atwoodin ratkaisu sijoittaa oma Shakespeare-tarinansa vankilaan, toimi erinomaisesti. Samassa tarkoituksessa Edward St Aubyn pistää henkilöt mielisairaalaan ja yksityislentokoneilla lentelevän yläluokan piiriin.

Hogarth-kustantamon Shakespeare-sarjaa kannattaa seurata. Ymmärtääkseni ainakin Anne Tylerin romaani, joka pohjautuu Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmään, on ilmestymässä suomeksi, ellei ole jo ilmestynytkin.

Stefan Zweig: Malttamaton sydän

Stefan Zweig, Malttamaton sydän. WSOY 1951. 2. p. (Alkuteos Ungeduld des Herzens ilmestyi vuonna 1939, ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1940. Suomentaja Lauri Hirvensalo.)

Pidin kovasti Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel -elokuvasta, ja kun jostain haastattelusta luin elokuvan perustuvan osittain tähän Malttamaton sydän -romaaniin, yritin antikvariaatti- ja kirpputorikäynneilläni pitää silmät auki. Noin vuoden etsiskelyn jälkeen annoin periksi ja ostin kirjan antikvaari.fi-sivustolta, jolta ihan henkilökohtaisista finanssisyistä yritän yleensä pysytellä poissa. Sain edullisesti hienon vintagekirjan, jossa kansipaperitkin ovat tallella.

Kuten niin usein olen havainnut, kirja puhuu jokaiselle lukijalle tämän omalla äänellä. Wes Anderson on tästä kirjasta onnistunut poimimaan oman absurdin elämänkatsomuksensa mukaisia henkilöitä ja tilanteita; minulle tämä näyttäytyi lähes puhtaana psykologisena realismina. Hyvän kirjan voi lukea monella tavalla, kukin oman elämänkokemuksensa ja aiempien lukukokemustensa läpi.

Romaani lähtee liikkeelle kehyskertomuksella, jossa kertojana on nimeltä mainitsematon tunnettu kirjailija, mutta suurimmaksi osaksi tarinan kertojana toimii entinen upseeri Anton Hofmiller, joka teoksen tapahtumien aikana oli 25-vuotias ulaanirykmentin luutnantti. Hofmiller taas välillä kertoo, mitä hänelle on kerrottu; parhaimmillaan laskin kuuntelevani  jo viidettä sisäkkäistä kertojaa. Kirja ei kuitenkaan ole millään tavalla vaikealukuinen; enimmäkseen pysytään nuoren luutnanttimme kokemusmaailmassa.

Anton Hofmiller saa kutsun von Kekesfalvan aateliskartanoon, jossa hän pyytää talon tytärtä Edithiä  tanssiin. Pyyntö aiheuttaa skandaalin: kukaan ei ole tullut maininneeksi Hofmillerille, että tyttö on halvaantunut liikuntakyvyttömäksi. Korjatakseen kömmähdyksensä ja tuntemansa säälin takia Hofmiller alkaa vierailla tytön luona lähes päivittäin.

Sääli on tämän romaanin ydinongelma. Rampaa tyttöä ja tämän vanhaa, sairasta isää kohtaan tuntemansa säälin takia Hofmiller vähitellen ajautuu antamaan harkitsemattomia lupauksia, kertomaan suoranaisia valheita ja toimimaan moraalisesti kyseenalaisella tavalla. "Eihän ihmisen tekeminen onnelliseksi voi koskaan olla synti eikä vääryys", hän lohduttaa itseään.

Teos osoittaa, miten vahvoja psykologisia vaikuttimia sääli ja myötätunto ovat. Usein kuitenkin sääli aiheuttaa harkitsemattomia tekoja, joiden tarkoituksena on ahdistavasta säälintunteesta vapautuminen, ei säälin kohteen auttaminen. Tähän viitataan teoksen nimellä: malttamaton sydän pyrkii oman ahdistuksensa välttämiseen. Tällainen sydän on aivan teoksen loppusivuille asti luutnantti Hofmillerillä.

Toisenlaista sääliä edustaa tohtori Condor, ramman tytön lääkäri, jonka sääli pyrkii aina potilaan auttamiseen, ja joka on omassa elämässään kantanut säälinsä seuraukset ottamalla puolisokseen naisen, jonka sokeutumista ei lääkärinä ole kyennyt estämään. Filosofi Spinoza oli muistaakseni sitä mieltä, että säälistä vapautuu toimimalla säälin kohteen hyväksi, muuttamalla passion aktioksi. Näin toimii tohtori Condor.

Yhdenlainen versio säälistä tulee esiin myös ulaanirykmentin komentajan eversti Bubecicin hahmossa. Tämä ankara sotilas ei siedä sääliä itseään eikä muita kohtaan; rykmentin kunnia ja armeijan ohjesääntö ovat hänellä korvanneet omantunnon. Tällä yksinkertaisella etiikallaan hän kuitenkin tulee estäneeksi ahdistuneen luutnantti Hofmillerin itsemurhan. Teoksen lopussa, kun hän katsoo rykmentin kunnian menneen, hän kuitenkin itse tarttuu juuri siihen poispääsyyn, jonka hän luutnantiltaan kielsi.

Aivan loppusuoralla tämän yksilöiden psykologiaan sinnikkäästi pureutuvan romaanin päähenkilöiden yksityinen tragedia sivuaa koko Euroopan yhteistä tragediaa: arkkiherttua Ferdinandin murha sekoittaa ja hidastaa sähke- ja puhelinliikennettä. Kirjeet ja viestit, joilla luutnantti Hofmiller olisi voinut korjata aiheuttamansa vahingon, eivät ehdi perille ajoissa.

Mietin kirjan luettuani, miksi Zweig oli päätynyt tässä romaanissa pitkään romaanimuotoon (tämä on hänen romaaneistaan pisin), eikä esimerkiksi pienoisromaaniin, joita hän kirjoitti selvästi useammin. Tulin siihen tulokseen, että Zweig pyrkii perusteellisuudella psykologiseen uskottavuuteen; kiihdytetty tahti olisi tehnyt tapahtumista epäuskottavia, mahdollisesti jopa koomisia. Wes Anderson kiihdytti tahtia elokuvassaan, ja sen sävy on täysin toinen kuin tässä romaanissa.

Suomentaja Lauri Hirvensalo on tehnyt hyvää työtä. Täsmällistä ja ilmaisuvoimaista kieltä koko matkan. Jotkin -hen ja -ksen -päätteiset refleksiivimuodot tuntuivat jo vanhahtavilta (vaikka käyttäähän Hannu Salamakin niitä, ehkä kylläkin ironisesti). Vastaan tuli myös minulle uusi mukava sana ukonkoira, joka siis tarkoittaa perhosen toukkaa. Hirvensalon mittavaan käännösuraan kuuluu niinkin erilaisia teoksia kuin Hitlerin Taisteluni ja Mannin Joosef ja hänen veljensä.

Tämän enempää en aio romaanista kertoa, mutta koska tämä on blogi, ihan omani, pohdin vielä vähän niitä näitä kirjan minussa herättämiä ajatuksia.

Sääli on nimittäin asia, jota joudun usein pohtimaan opettajantyössäni. Otetaan kaikille opettajille tuttu tilanne. On sovittu, että tekemättömät läksyt tehdään koululla koulupäivän jälkeen. Lapsella on läksyt tekemättä. Oltiin kylässä myöhään, en ehtinyt. En osannut, joten en edes yrittänyt. Kyyneleitä.
Opettaja A ahdistuu mutta jättää oppilaan tekemään läksyt koulun jälkeen. Ärsyttävä nipottajaope! Opettaja B ahdistuu ja käskee tehdä kotona seuraavaksi päiväksi. Kiva ope!
Kysymys kuuluu, kumman opettajan luokassa on seuraavalla viikolla kaikki läksyt tehtyinä? Kumpi ajattelee oppilaan etua eikä omaa malttamatonta sydäntään?

Jäin myös miettimään Tukholma-syndroomaa, jolla siis tarkoitetaan sitä psykologista ilmiötä, että kaapattu tai panttivangiksi otettu henkilö alkaa suhtautua myötämielisesti kaappaajiinsa ja jopa auttamaan heitä. Voisiko siinäkin olla taustalla yksinkertaisesti sääli?

Äiti-Afrikan poika – J. M. Coetzee: Poikavuodet / Nuoruus

J. M. Coetzee, Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Otava 2004. (Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1999.  Suomentaja Seppo Loponen. Alkuteos Boyhood: Scenes from Provincial life ilmestyi vuonna 1997.)
J. M. Coetzee, Nuoruus: Kohtauksia syrjäisestä elämästä II. Otava 2003. (Suomentaja Seppo Loponen. Alkuteos Youth: Scenes from Provincial Life II ilmestyi vuonna 2002.)

Coetzeen fiktiivinen omakuva lapsuuden ja nuoruuden vuosilta on kuvaus päähenkilön, John Coetzeen, yrityksestä irrottautua perheestä ja lapsuuden kotimaasta. Molemmat onnistuvat vain osittain: tuskan tuottaminen äidille on vielä parikymppisen Johnin pahin pelko ja Etelä-Afrikkaa hän kantaa kuin haavaa sielussaan.

Äiti opiskeli vuoden yliopistossa ennen kuin joutui väistymään nuorempien veljiensä tieltä. Isä on pätevä asianajaja; hän on töissä Standard Cannersissa vain siksi, että toimiston avaaminen (näin äiti selittää) edellyttäisi enemmän rahaa kuin heillä on. Vaikka poika soimaa vanhempiaan siitä, että he eivät ole kasvattaneet häntä normaaliksi lapseksi, hän on ylpeä heidän koulutustasostaan.

Johnista, josta Poikavuodet-romaanissa käytetään yleensä vain nimitystä poika, ei ole kasvatettu "normaalia", toisin sanoen vanhemmat eivät ole lyöneet häntä niin kuin muita afrikaansilapsia on lyöty. Koulussakin käytetään ruumiillista kuritusta; poika pelkää sitä niin kovasti, että hänen on pakko olla täydellinen oppilas, jottei hänen koskaan tarvitse alistua siihen.

Etelä-Afrikka näyttäytyy lukemattomien jakolinjojen maana. Poika elää perheessä, joka jakaantuu jyrkästi isän sukulaisiin ja äidin sukulaisiin. Maan väestö jakaantuu värillisiin, afrikaanseihin ja englantilaisiin. Poika ei tunne kuuluvansa kunnolla mihinkään ryhmään: vanhempien tausta sijoittaisi hänet afrikaansien yhteisöön, mutta hän inhoaa ja kammoaa näitä kolhoja "sarvikuonoja", jotka puhuvat karkeasti ja joiden ympärillä leijuu fyysisen väkivallan uhka. Vanhempien koulutus nostaa hänet "englantilaisten" joukkoon. Heillä myös puhutaan kotona englantia.

Koulussa lapset jakautuvat protestanttikristittyihin, roomalaiskatolisiin ja juutalaisiin. Kotona ei ole uskonnosta puhuttu, joten poika ilmoittautuu roomalaiskatoliseksi, koska arvelee heillä olevan jotain yhteyttä ihailemiinsa antiikin roomalaisiin. Kun erehdys paljastuu, on liian myöhäistä enää vaihtaa ryhmää, ja koko kouluaikansa poika joutuu elämään valheessa ja pelkäämään paljastumista.

Häpeä on pojan hallitseva tunne siitä huolimatta, että koulumenestys on erinomainen. Häpeää ei helpota isän vararikko ja alkoholismi.

Suhde vanhempiin on kuin freudilaisuuden oppikirjasta: pojan mielestä äidin pitäisi mahdollisimman ripeästi hankkiutua eroon isästä, joka onkin lähes ulkoistettu perheen päätöksenteosta. Piilottaakseen riippuvuutensa äidistä muilta ja itseltään poika kohtelee äitiä kylmäkiskoisesti, mikä taas aiheuttaa ankaria itsesyytöksiä.

Lapsen maailma alkaa romaanin lopussa jäädä taakse.

Pyöräily pitkin katuja on oikeastaan alkanut tuntua typerältä. Myös muut ennen niin kiehtovat harrastukset ovat menettäneet viehätyksensä: mekanomallien rakentelu, postimerkkien keräily. Hän ei ymmärrä enää, miksi hän tuhlasi niihin aikaansa. Hän viettää tuntikausia kylpyhuoneessa tutkien itseään peilistä, pitämättä näkemästään. Hän lakkaa hymyilemästä, harjoittelee murjotusta.

Muistelmien toisessa osassa, Nuoruus-teoksessa, John opiskelee Kapkaupungin yliopistossa pääaineenaan matematiikka. Koulussa kaikki on ollut helppoa, mutta nyt John huomaa muiden opiskelijoiden menevän hänen ohitseen. John alkaa suunnata opintojaan kirjallisuuteen, joka muutenkin on vallannut täysin hänen mielensä. Vanhempi tyttöystävä, ja muutkin naisystävät, joista yhden hän saattaa jopa raskaaksi, haittaavat myös opiskelua.

Poikavuodet-teoksesta tuttu epävarmuus ja hämmennys vaivaa myös nuorta Johnia:

Sisimmässään hän tuntee olevansa vain kahdeksanvuotias, enintään kymmenen. Kuinka lapsi voi olla isä?

Abortti hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ja taas nuori runoilija on saanut arvokasta kokemusta.
Kaikki kokemukset, varsinkin ikävät, hän katsoo valmistautumiseksi runoilijan uraan. Suuresta kärsimyksestä syntyy suurta runoutta, hän romanttisesti kuvittelee. Ezra Pound ja T. S. Eliot näyttävät hänelle suuntaa ja vaikuttavat hänen makuunsa. Shakespeare "paasaa", Keats on "makeaa vesimelonia", Chaucer menettelee. Hän myös haaveilee yksinkertaisesta virkamiesurasta, joka vapaa-ajalla mahdollistaa runoilemisen samoin kuin Eliotilla, Wallace Stevensillä ja Kafkalla. John kammoksuu fyysistä rumuutta ja juopumusta, joten hän arvelee, ettei  boheemielämä hänelle sopisikaan. Halu tulla runoilijaksi vaikuttaa suuremmalta kuin halu kirjoittaa.

Coetzeen muistelmateosten sävy varsinkin tässä Nuoruus-osassa on välillä suorastaan ilkikurisen ironinen. Luettuaan läpi D. H. Lawrencen tuotannon nuori snobi viehättyy sisäisestä pimeydestään.

Lawrence upposi myös hänen opiskelutovereihinsa. Lawrencelta he oppivat murtamaan sivistyneen sovinnaisuuden hauraan kuoren ja päästämään esiin olemuksensa salaisen ytimen. Tytöt kulkivat liehuvissa leningeissä, tanssivat sateessa ja antautuivat miehille, jotka lupasivat viedä heidät pimeään ytimeensä.

Alemman loppututkinnon suoritettuaan John jättää Etelä-Afrikan, lopullisesti, kuten hän ajattelee. Työpaikka löytyy Lontoosta, IBM:n ohjelmoijana. Työ vie lähes kaiken ajan, mutta siitä huolimatta myös kirjalliset haaveet elävät. John myös alkaa valmistella maisterintutkielmaansa Ford Madox Fordin romaaneista. Fordista tulee uusi jäljittelyn kohde:

Ford sanoo, että provencelainen sivistys saa kiittää kepeydestään ja viehkeydestään ruokavaliota, joka koostuu kalasta, oliiviöljystä ja valkosipulista. Muutettuaan uuteen asuntoon Highgateen John ostaa kunnioituksesta Fordia kohtaan makkaroiden sijasta kalapuikkoja, paistaa ne voin sijasta oliiviöljyssä, ripottaa päälle valkosipulisuolaa.

Lontoossa John tuntee itsensä juntiksi: hän pukeutuu väärin, puhuu väärin, ei tunne ketään. Lahjakkaan ihmisen heikko itsetunto hämmästyttää lukijaa, eikä ironinen jälkivalotuskaan peitä tätä kirjoittajan todellista kipukohtaa. Kalvava epävarmuus aiheuttaa kuitenkin myös myönteistä kehitystä, se alkaa paljastua luovuuden lähteeksi. John, joka tekee päivätyötään binaarisen logiikan parissa, alkaa tutkia muunlaisen logiikan mahdollisuutta, sellaisen, joka mahdollistaisi ja/tai-ajattelun joko/tai-logiikan asemesta.

Satunnainen tutustuminen kirjastossa eteläafrikkalaisiin tutkimusretkiin herättää kiinnostuksen vanhaan kotimaahan. Syntyy ajatus kirjoittaa fiktiivinen teos, joka sijoittuu historiaan, kun apartheidia ei vielä ollut ja maa oli siinä suhteessa puhdas ja täynnä mahdollisuuksia.

Teoksen lopussa jätämme Johnin synkkiin ajatuksiin berkshireläiseen alivuokralaiskämppäänsä. Hän tuntee nuoruuden lipuvan käsistään, ajautuneensa nurkkaan ja tappioon.

Lukijoina onneksi tiedämme, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, loistavan uran ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eräänlainen sovitus Etelä-Afrikan kanssa syntyi kirjojen kautta: Coetzee on varmaan se nimi, joka monille tulee mieleen, kun puhutaan eteläafrikkalaisesta kirjallisuudesta. Sovinto vanhempien kanssa tuli ehkä liian myöhään, Nobel-päivällispuheessa, josta lainaan tähän loppuun pätkän:

Äitini olisi ratkennut ylpeydestä Minun poikani Nobelin palkinnon voittaja. Ja ketäpä varten me muuten teemme ne asiat, jotka johtavat Nobelin palkintoihin, ellemme äitejämme varten?

"Äiti, äiti, minä voitin palkinnon!"

"Se on hienoa, kulta. Syöhän nyt porkkanasi ennen kuin ne jäähtyvät."

Miksi täytyy äitien olla yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotiaita ja jo pitkään haudassa, ennen kuin voimme tulla juosten kotiin sen palkinnon kanssa, joka hyvittää kaiken huolen, jonka olemme heille aiheuttaneet?

Alfred Nobelille, jo 107 vuotta haudassa, ja säätiölle, joka niin uskollisesti täyttää hänen tahtonsa ja joka on luonut tämän ihmeellisen tilaisuuden meille, sydämellinen kiitollisuuteni. Vanhemmilleni, kuinka pahoillani olen, ettette voi olla täällä.

Kiitos.

50 tapaa jättää rakastettu – John Wain: The Pardoner's Tale

John Wain, The Pardoner's Tale. Macmillan 1978.

"Hop on the bus, Gus. You don't  need to discuss much. Just drop off the key, Lee. And get yourself free."

Nämä säkeet Paul Simonin kappaleesta Fifty ways to leave your lover (1975) alkoivat soida mielessäni lukiessani John Wainin romaania. Ehkä tässä romaanissa ei jätetä rakastettua ihan viidelläkymmenellä tavalla, mutta niin monella kuitenkin, että tämä selvästi on romaani nimenomaan jättämisestä ja jätetyksi tulemisesta. Jossain määrin siinä myös avautuu mahdollisuuksia uusiin yrityksiin ja loppujen lopuksi myös anteeksiantoon.

Teos alkaa dramaattisesti. Gus Howkinsin vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan, mutta tullut sittemmin toisiin ajatuksiin ja haluaisi palata takaisin miehensä luo. Gus ei kuitenkaan halua enää jatkaa väljähtynyttä liittoa. Meloskellessaan yksinäisellä lomallaan Walesin rannikolla Gus näkee rannalla pienen auton, joka on jäämässä vuoroveden hukuttamaksi. Autossa istuu kaunis nuori nainen ja tuijottaa ilmeettömästi kaukaisuuteen. Gus pelastaa naisen viime hetkellä kanoottiinsa, vie tämän lomamökkiinsä ja rakastuu päätäpahkaa miehensä luota juuri paenneeseen naiseen. Herätessään yhdessä vietetyn yön jälkeen Gus toteaa naisen kadonneen.

Teos jatkuu salapoliisiromaanin tyyliin Gusin alkaessa selvittää salaperäisen kaunottaren henkilöllisyyttä ja taustaa. Gus kertoo itse tarinaansa sävyllä, joka on onnistuneesti lainattu Philip Marlowelta tai Lew Archerilta. Gus onnistuu tapaamaan naisen aviomiehen, tunnetun tv-näyttelijän, Lontoossa. Hän tapaa myös naisen alamaailmayhteyksillään leuhkivan veljen, joka vihjaa, että nainen, Julia, on kidnapattu.

Tässä vaiheessa romaani saa uuden käänteen. Käy ilmi, että Gusin tarina on Giles Hermitage -nimisen romaanikirjailijan uuden romaanin aloitus. Gilesin pitkäaikainen tyttöystävä on lähtenyt toisen miehen matkaan ja muuttanut Australiaan. Gus on Gilesin fiktiivinen alter ego: tästä eteenpäin romaanissa vuorottelevat Gusin tarina ja Gilesin elämän tapahtumat; se mitä Gilesille tapahtuu, peilautuu hänen kirjoittamaansa romaaniin. (Teoksen kansikuva on muuten tässä suhteessa aika oivaltava.)

Giles saa kirjeen kuolemansairaalta vanhalta naiselta, joka pyytää ihailemaansa kirjailijaa vierailulle. Hetken mielijohteesta Giles suostuu pyyntöön. Näin hän tutustuu naisen muusikkotyttäreen, Dinahiin, jonka kanssa aloittaa suhteen.

Tässä vaiheessa alkoi näyttää, että tämän romaanin sanoma, joka jysäytettiin lukijan tajuntaan oikein kahdella piipulla, on se, että hylätty vanheneva mies saa elämänhalunsa takaisin aloittamalla villin seksisuhteen reilusti nuoremman naisen kanssa. Jaahas, ajattelin, että tämmöinen tapaus. Hyvä kuitenkin, että jatkoin lukemista.

Pian käy ilmi, ettei Giles ole ainoa, jonka kanssa mutkattomasti seksiin suhtautuvalla Dinahilla on suhde. Dinah käyttää miehiä hyväkseen kylmällä tavalla. Tämä ei kuitenkaan estä Gilesia rakastumasta. Vanha nainen, Dinahin äiti, paljastaa vähitellen Gilesille myös varsinaisen syyn siihen, miksi hän halusi tavata kirjailijan. Hän on kymmeniä vuosia kantanut kaunaa entiselle miehelleen, Dinahin isälle, joka hylkäsi hänet nuoremman naisen takia. Vanhus haluaa, että Giles kirjoittaa romaanin, jossa miehen kehno käytös paljastetaan, ja nainen saa näin kostonsa. Kuolemansairaan naisen tuskaa ja ahdistusta helpottaakseen Giles suostuu. Se, aikooko hän ikinä toteuttaa lupauksensa, jää avoimeksi. Ellei sitten juuri tämä lukemani teos, joka niin pakkomielteenomaisesti tutkii jättämisen ja jätetyksi tulemisen seurauksia, ole se luvattu romaani.

Vanhan harhaisen naisen ja hänen tunne-elämältään kylmän tyttärensä suhteessa olen kuulevinani kaikuja Dickensin neiti Havishamista ja Estellasta. Katkeruus on estänyt antamasta lapselle tämän tarvitsemaa rakkautta ja seuraukset näkyvät.

Teoksen loppupuolella Gilesin ja Dinahin suhde seestyy. Heille näyttää sittenkin avautuvan yhteinen tulevaisuus, johon muut miehet eivät kuulu. Euforisessa tilassa Giles kirjoittaa siirappisen lopun Gusin ja Julian tarinaan. Niin karmean ällön, että pahaa teki lukiessa.

Sen jälkeen Gilesin ja Dinahin suhteessa tapahtuu ikävä, mutta odotettavissa ollut käänne. Giles tuhoaa romaaninsa lopun ja kirjoittaa uuden, realistisen, kuten hän itse toteaa.

The Pardoner's Tale -teoksen loppu on kuitenkin sovittava. Ajattelin aluksi, että nimi Pardoner's tale viittaa Chaucerin Canterburyn tarinoiden Anekauppiaan tarinaan. Näin ei kuitenkaan ole. Pardoner täytyy tässä ymmärtää merkityksessä anteeksiantaja. Jättämisestä ja jätetyksi tulemisesta ainoa tie elämään kulkee anteeksiannon kautta.

John Wain on yksi niistä kirjailijoista, jotka 1960-luvulla nimettiin "vihaisiksi nuoriksi miehiksi". Tämä Angry Young Men ei koskaan ollut varsinainen ryhmä, ja juuri Wain sanoutui siitä irti pian. Nimitystä käyttivät lähinnä sanomalehtikriitikot sellaisista kirjailijoista kuin esimerkiksi John Osborne, Kingsley Amis, Harold Pinter ja John Braine. Kaikki he eivät olleet vihaisia, jotkut eivät olleet erityisen nuoria, eivätkä kaikki olleet edes miehiä. (Iris Murdochkin luettiin ryhmään esikoisteoksensa jälkeen.) Heille oli kuitenkin yhteistä työväenluokan sympatisointi ja halu palata modernismia edeltävään kirjalliseen traditioon.

Tässä romaanissaan John Wain osoittaa, etteivät postmodernistiset kerrontakokeilutkaan olleet hänelle aivan vastenmielisiä. Syyttä suotta unohdettu teos, johon törmäsin ihan sattumalta antikvariaatissa.

Opin maailmasta – Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen, Poikakirja. Otava 2011. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2010.

Olli Jalosen romaanien lakoninen tyyli peittää usein sen, kuinka dramaattisista tapahtumista niissä kerrotaan. Tässäkin romaanissa, jonka kertoja on alakoululainen poika, on tappeluita, vakavaa kiusaamista - suoranaista rääkkäämistä - alaikäisen raskaus ja sen keskeytys, mielen särkymistä, sairautta, kuolemaa, pommien rakentamista, räjäyttelyä, silpoutumista, itsemurha. Ja silti toteava tyyli saa aikaan vaikutelman, että ihan tavallista arkipäiväähän tässä vain elää kitkutellaan.

1960-luvulla kansakoulun käyneenä pystyin helposti tunnistamaan sen lasten maailman, jota Poikakirja kuvaa.  Koulussa kurilla oli keskeinen osuus, osa opettajista vahvisti sanojaan tukistamalla, läpsimällä ja sormella tökkimällä; oppilaiden nolaamista harrastivat lähes kaikki. Oppilaslähtöisyydestä ei ollut puhettakaan. Suurten ikäluokkien aiheuttama paine kouluihin oli valtava, jonkinlaista selviytymistaistelua opettajat kaiketi kävivät niillä keinoilla ja malleilla, joita heillä oli käytössään. Usein ne mallit olivat peräisin armeijasta ja monilla sodasta. Omassa kansakoulun neljännen luokan luokkakuvassani meitä on 33 poikaa, tyttöjä ei poikaluokalla tietenkään ainuttakaan. Oppikoulun ensimmäisellä luokalla meitä oli jo 40, eikä yhtään tyttöä koko koulussa.

Vapaa-ajalla meiltä sitten kuri puuttui lähes kokonaan, mitä nyt isommat lapset nujuuttivat pienempiään. Ei kenelläkään aikuisella ollut aikaa meitä vahtia, Suomea pistettiin kuntoon kovalla työnteolla. Kuljimme missä kuljimme ja puuhasimme mitä mieleen juolahti. Jälkeenpäin on ihmetyttänyt, että niinkin moni meistä selvisi hengissä aikuisikään asti.

Tällaisessa poikien maailmassa elää myös tämän romaanin kertoja, joka yhdessä kohdassa nimetään Olliksi. Varmaan tässä kirjassa on paljon muitakin omaelämäkerrallisia aineksia. Olli yrittää ymmärtää ympäröivää maailmaa ehkä enemmän kuin lapset yleensä. Hän kaipaa maailmaansa järjestystä, varmuutta ja rehellisyyttä. Maailmaa hän järjestää listoiksi ja luetteloiksi, joita kirjoittaa isältään saamallaan kaksikymmenkiloisella kirjoituskoneen rohjolla, jonka hän on raahannut puruvintille omaan poikaluolaansa.

Useimmat luvut päättyvät kursivoituihin kertojan havaintoihin siitä, mitä hän on maailmasta oppinut. Tässä pari esimerkkiä näistä hauskoista ja syvällisistä havainnoista:

Näin minä opin maailmasta että tyttö ei saa vemputtaa pyllyä. Näin minä opin maailmasta että tyttö saa vemputtaa pyllyä.

Näin minä opin maailmasta että yöllä ihminen on pehmeäksi herpaantunut, päivä pitää ihmisen kasassa.

Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin: Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta.  

Eräänlaista varmuutta tarjoaa koulussa opettaja, sodan ruumiillisesti ja henkisesti vammauttama mies, joka tässä teoksessa läpivalaistaan perusteellisesti. Kertoja-Olli näkee opettajan käytöksen pimeät puolet, mutta hän myös ihailee tätä. Kun opettaja välillä joutuu pois tehtävästään, hänen pehmeämpi ja uudenaikaisempi sijaisensa saa luokalta osakseen vain halveksuntaa.

Ihmisten maailmasta varmuutta ei tunnu löytyvän, autistinen pikkusisko herättää Ollissa ehdotonta rakkautta mutta myös suurta hämmennystä. Samalla tapaa hämmentävä on myös kiusatun luokkatoverin, Elefantiksi kutsutun, surullinen kohtalo. Elefantin elämä herättää Ollin uteliaisuuden mutta yhteys kiusattuun myös hävettää.

Lapsuuden maailmasta aidolla tavalla kirjoittaminen ei kaikilta onnistu eivätkä kaikki tietysti yritäkään sitä. Samankaltaisella tavalla lapsuudesta on kirjoittanut myös Antti Hyry esimerkiksi romaanissaan Alakoulu. Usein lapsuuskuvauksiin tulee koominen sävy, jota lasten maailmassa ei oikeastaan ole, heille asiat ovat tosia ja vakavia. Jari Tervon Esikoinen on esimerkki tästä koomisesta tavasta; se on todella hauska kirja, mutta se edellyttää sitä kaksoisvalotusta, joka syntyy siitä, että aikuinen ymmärtää ja lapsi ei.

Olli Jalosen Poikakirjassa näkökulma on käsittääkseni hyvin lähellä lapsen tapaa hahmottaa todellisuutta  -  kovin tarkasti en tosin osaa sanoa, miten lapsi maailmaa kokee, vaikka opettajantyössäni päivittäin toiminkin alakouluikäisten kanssa. Omasta lapsuudesta muistan sen jatkuvan hämmennyksen, joka syntyi siitä, että tiesi, ettei oikein ymmärrä.

 Poikakirjan kertoja on selvästi myös tulevan kirjailijan alku. Kliseet ärsyttävät häntä.

Kun isä ja Pena alkavat kolistella ulkoa saunaan, me lähdemme samalla ovenaukaisulla uimaan. Ettei saranat kulu, minä sanon ja menomatkan pihan läpi rantaan mietin että typerästi sanottu ja jänis pakkasellakin olisi voinut jäädä sanomatta.

Kun itse tulin opettajaksi, päätin muuten tehdä kaiken toisin kuin oma todella ankara kansakoulunopettajani - ajattelin, että pahasti ei voi tällä periaatteella mennä vikaan. Yhden asian häneltä kuitenkin omaksuin: kerään pesäpallossa kiviä taskuihini juoksujen merkiksi.

Matkamuistoja – Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela, Perhoskerääjä. Otava 2006.

Mies, tämän romaanin nimeämätön minäkertoja, kuulee yllättäen saaneensa perinnöksi talon irtaimistoineen ja hieman muutakin omaisuutta tuntemattomalta henkilöltä nimeltä Henri Ruzicka. Talosta löytyy valtava perhoskokoelma, nippu kirjeitä, muistikirja, pieni puulaatikko, jossa on vereen tahrautunut kangaspala, sekä postikortti, jossa lukee Agios Nikolaos ja kertojan nimi.

Kertojan puoliso Eeva on pitkällä työmatkalla Yhdysvalloissa, ehkä myös ottamassa vähän etäisyyttä ja pohtimassa avioliiton tilaa, aviomies kun on jollain lailla poissaolevaa ja hajamielistä sorttia. Kertojalla on siis aikaa ja tilaisuus alkaa selvittää Henri Ruzickan arvoitusta.

Talosta löytyneet kirjeet ja muistikirja johtavat kertojan ensin Saksaan Anna Prinz -nimisen naisen puheille ja sen jälkeen Garda-järven kautta Kreetalle. Kuva arvoituksellisesta Ruzickasta alkaa hahmottua: kyseessä oli mies, jonka pakkomielteinen perhoskeräily osoittautuu pyrkimykseksi päästä yhteyteen kadonneen äidin kanssa, yritykseksi löytää tie lapsuuden onnenmaahan.

Ruzickan jälkien etsiskely osoittautuu myös matkaksi kertojan omiin tukahdutettuihin muistoihin. Menneisyys vainoaa epämääräisellä tavalla kertojaamme. Myös hänen työnsä museoviraston rakennushistorian osastolla kiinnittää hänet vahvemmin menneeseen kuin tulevaan.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdotonta erottaa mikä omasta elämästä on muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa.

Teoksen loppu on varovaisen optimistinen: Kreetalla meren rannalla tukahdutetut lapsuusmuistot vyöryvät esiin vastustamattomalla voimalla. Kertojan ja Henri Ruzickan historian kosketuskohta tunkeutuu esiin.

Anna Prinz on Saksassa kertonut, että hyvän tomaattisoseen salaisuus on muisto.

Kun sanoin, etten oikein ymmärtänyt, hän selitti, että jos kasvatti tomaatteja koko elämänsä, jokaisessa tomaatissa oli edellisen tomaatin muisto. Valurautapannussa oli edellisen syksyn muisto, ja jokaisessa tomaattipurkissa kaikki se, mitä oli ollut ja mitä sillä hetkellä oli.

Tämä "tomaattifilosofia" sopii varmaan myös ihmisiin: muistojen ja tämän hetken saumaton yhteys tarvitaan hyvään elämään.  Kertojan muistojen avauduttua Eeva voi saada takaisin nykyhetkessä läsnä olevan miehen. Eeva on lisäksi ammatiltaan konservaattori ja tottunut pistämään kuntoon sitä, minkä unohdus on vaurioittanut.

Perhoskerääjä on kieleltään ja tunnelmaltaan herkän kaunis kuin perhonen.

Myrskyluodon faija – Margaret Atwood: Hag-Seed

Margaret Atwood, Hag-Seed: The Tempest Retold. Vintage 2017. Teos ilmestyi alunperin vuonna 2016 Hogarth-kustantamon julkaisemana.

Englantilainen Hogarth-kustantamo juhlisti Shakespearen kuoleman 400-vuotismerkkivuotta aloittamalla sarjan, jossa tunnetut romaanikirjailijat kirjoittavat oman versionsa jostakin Shakespearen näytelmästä. Tartuin Margaret Atwoodin Myrsky-näytelmän uusversioon hieman varautuneena: peittelemättömän kirjallinen lähtöasetelma saattaisi helposti johtaa teennäiseen ja pinnalliseen tulokseen. Myrsky kuuluu lisäksi Shakespearen näytelmien kärkikolmikkoon omassa kaanonissani.

Epäilykseni karisivat nopeasti. Atwood käy Myrskyn kimppuun vimmaisella rakkaudella ja lopputulos on oivaltava, hauska, jännittävä ja liikuttava - kaikki ominaisuuksia, joita arvostan.

Felix Phillips on ikääntyvä teatteriohjaaja ja Makeshiweg-teatterifestivaalin taiteellinen johtaja. Menetettyään lyhyessä ajassa vaimonsa ja lapsensa hän uppoutuu valmistelemaan uusia uria aukovaa esitystä Shakespearen Myrskystä. Surunsa ja taiteellisen kiihkonsa vuoksi hän ei huomaa ajoissa, että hänen apulaisensa Tony juonii hänen selkänsä takana. Felix leimataan mielipuoleksi ja hänet erotetaan festivaalin johdosta.

Loukattu ja nöyryytetty Felix eristäytyy maaseudulle, josta hän löytää rähjäisen vuokratalon itselleen ja Mirandalle, kuolleelle tyttärelleen, jonka Felixin suru ja syyllisyydentunto loihtivat esiin. Felix yhtäältä tietää Mirandan olevan harhaa, mutta toisaalta harhasta luopuminen olisi liian ahdistavaa. Kirja on liikuttava kuvaus isän surusta.

Kahdentoista vuoden kuluttua Felix hakee ohjaajan työtä läheisestä Fletcherin vankilasta, jossa koetetaan parantaa vankien lukutaitoa draamakasvatuksen avulla. Felix saa paikan ja aloittaa  työnsä salanimellä Mr Duke. Draamaprojekti osoittautuu menestykseksi: Felix voittaa vankien luottamuksen, ja joka vuosi vangit toteuttavat uuden Shakespeare-videoinnin. Suoraa esiintymistä yleisölle pidetään liian riskialttiina.

Saatuaan kuulla, että kultturiministeriksi kohonnut petturi Tony on saapumassa tutustumaan vankilan teatteritoimintaan, Felix alkaa juonia kostoa, jossa välikappaleena on vankien toteuttama Myrsky-näytelmä.

Romaani toimii lähes oppikirjana teatterin tekemiseen. Siinä esitetty tapa työskennellä toimisi varmaan myös kouluissa. Olisi mielenkiintoista kuulla yläkoulun tai lukion draamaopettajien mielipide Atwoodin esittämästä mallista, joka nojaa vahvasti tekstin perusteelliseen ymmärtämiseen ja sen pohjalta syntyvään improvisointiin.

Romaanin valitsema lähestymistapa antaa myös paljon tilaa Shakespearen Myrskyn analyysille. Etualalla ovat tietysti Felixin tulkinnat, mutta myös hänen apuohjaajallaan ja koreografillaan Anne-Marie Greenlandilla on oma mielenkiintoinen näkemyksensä teoksesta. Vangit - 8Handz, PPod, Phil the Pill, Red Coyote, HotWire, SnakeEye ja Leggs sekä monet muut - tuovat kukin oman taustansa tulkintoihin, jotka ovat välillä rikollisen raadollisia, välillä populaarikulttuurin innoittamia ja välillä yltiöyhteiskunnallisia - mutta aina kiehtovia. Teoksen lopussa myös alkaa syntyä muutamien vankien itse kirjoittama musikaali, jonka päähenkilönä on Hag-Seed eli Shakespearen Caliban, vankien ehdoton suosikkihahmo tässä näytelmässä.

Romaanin tapahtumat toistavat suorastaan nerokkaasti Myrskyn juonikuvion, ja lukijan on helppo löytää romaanin henkilöistä vastineet Shakespearen näytelmän henkilöille.

Loppu on onnellinen ja liikuttava. Felixin elämä alkaa uudelleen erakkovuosien jälkeen ja myös hänen surutyönsä saa kauniin päätöksen. Jos et saa kyyneliä silmiisi, kirjastokorttisi hyllytetään kolmeksi kuukaudeksi.

Teoksen lopussa on suorasanainen lyhennelmä Shakespearen Myrskystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko näytelmän ennen tätä romaania. Matti Rossin kaunis suomennos on peräisin vuodelta 2010, mutta ei vanhassa Cajanderissakaan mitään vikaa ole.

Vanhan ritarin viimeinen taistelu – Friedrich Dürrenmatt: Epäily

Friedrich Dürrenmatt, Epäily. WSOY 1959. Korppi-sarja 7. (Alkuteos ilmestyi saksan kielellä nimellä Der Verdacht vuonna 1953. Suomentaja Eero Ahmavaara.)

Vuoden 1948 joulun välipäivinä komisario Hans Bärlach makaa kotikaupunkinsa Bernin sairaalassa toipumassa leikkauksesta, joka hidastaa syöpäkasvainta sen verran, että hänen elinajanennusteensa kohoaa kokonaiseen vuoteen. Tyytymättömyyttä hänelle aiheuttaa eniten se, että hänet on määrätty eläkkeelle heti vuoden 1949 alusta lukien.

Sairaalavuoteellaan Bärlach näyttää lääkärilleen ja ystävälleen Hungertobelille Life-lehden kuvan, jossa Stutthofin keskitysleirin lääkäri Nehle suorittaa vatsaleikkausta vangille ilman narkoosia. Hungertobel kalpenee kuvan nähdessään. Käy ilmi, että kuvassa oleva lääkäri muistuttaa Hungertobelin opiskeluaikaista toveria Emmenbergeriä, joka johtaa varakkaiden terminaalipotilaiden yksityissairaalaa Zürichissä. Bärlachin kiinnostus herää. Sairaalavuoteelta käsin hän alkaa tutkia Nehlen ja Emmenbergerin mahdollista yhteyttä.

Realistisesta poliisiromaanin alkuasetelmasta teos liukuu fantastisempaan suuntaan, kun komisario Bärlachin apuriksi ilmaantuu keskitysleireiltä selvinnyt jättimäinen Gulliver, vaeltava juutalainen, joka juo valtavia viinamääriä lievittääkseen leirimuistojaan, ja etsii ja tuhoaa entisiä natseja, omasta mielestään Jumalan asialla. Keskitysleirit olivat hänen käsityksensä mukaan uusi syntiinlankeemus. Gulliver on ollut Stutthofissa Nehlen potilaana ja on luultavasti ainoa vivisektiokokeiluista hengissä selvinnyt.

Gulliverin syyt natsirikollisten etsimiseen ovat ilmiselvät ja näkyvät hänen runnellussa ulkomuodossaan. Omia motiivejaan Bärlach selittää lehtimies Fortschigille:

Ei pidä hävetä rakkauttaan, ja isänmaanrakkaus on yhäkin hyvää rakkautta, sen täytyy vain olla ankaraa ja kriitillistä, muuten siitä tulee sokeaa apinanrakkautta. Siksipä vain harja ja riepu käteen, kun näemme tahroja ja likaa isänmaassa; niinhän Herkuleskin raivasi puhtaaksi Augiaan tallin - se urotyö on minusta paras kaikista kymmenestä - mutta koko talon repiminen tuossa paikassa on mieletöntä: tässä matoisessa maailmassa on vaikea rakentaa uutta taloa; siihen tarvitaan enemmän kuin sukupolvi, ja kun se viimein on rakennettu, ei siitä tule sen kummempaa kuin vanhakaan.

Näyttäisi, että Bärlachia ajaa vaarallisiksi käyvissä tutkimuksissaan eteenpäin oikeuden- ja velvollisuudentunto, mutta mukana on ainakin osittain vanhan poliisimiehen loukattu ylpeys ja halu näyttää, että hänestä vielä on johonkin. Omassa mielessään Bärlach vertaa itseään myös don Quijoteen; hänen tuulimyllyjään ovat pedot, "jotka eivät elä saduissa tai mielikuvituksessamme, vaan todellisuudessa."

Bärlach soluttautuu potilaaksi tohtori Emmenbergerin sairaalaan. Tarina muuntuu tässä vaiheessa lopullisesti filosofiseksi saduksi, jossa useat henkilöt pääsevät vuorollaan pitämään esitelmiä maailmankaikkeuden välinpitämättömyydestä ja ihmisten kelvottomuudesta. Niin vakuuttavia nämä jeremiadit ovat, että en suosittele lukemaan kirjaa melankolisena. Lähde mieluummin kaverin kanssa kävelylle.

Sairaalassa tapaamme aatteensa kadottaneen ja morfiinilla korvanneen kommunistin, Marlakin, hurmosuskovaisen hoitajan, Klärin, sekä itse Emmenbergerin, nihilistisen eksistentialistin, joka tässä teologisia sävyjä kaihtamattomassa romaanissa vertautuu suoraan paholaiseen. Hänen uskontunnustuksensa kuuluu: olemassaoloni antaa minulle oikeuden tehdä mitä tahdon.

Emmenbergerin käsitys hyvää tarkoittavista ihmisistä on ivallinen:

Niin he elävät kuin madot puurossa, jossa ei ole mitään muuta kuin puuroa, ja silti heillä on epämääräinen kuvitelma jostakin, joka on hyvää ja oikeata ja totta, ikään kuin puurossa voisi olla mitään sellaista.

Aika naseva versio Humen giljotiinista (tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä)!

Sadunomaisuudestaan huolimatta romaani onnistuu myös jännityksen rakentamisessa. Loppuratkaisu tosin ei tullut aivan yllätyksenä.

Epäily-romaani on osa sodanjälkeisen Euroopan ripittäytymistä. Puolueeton Sveitsikin käänsi katseensa sivuun ja otti vastaan natseilta pankkitoiminnalleen koituvan hyödyn.

Lukusuositus

Tulipa mieleeni vähän kevyempi dekkari, jossa siinäkin poliisi ratkaisee rikoksen sairaalavuoteessa maaten ja jossa samoin kuin Dürrenmattin romaanissa juoni käynnistyy kuvan näkemisestä. Kyseessä on Josephine Teyn Ajan tytär. Rikos on vanha: Rikhard III:n väitetään murhauttaneen veljenpoikansa Towerissa 1400-luvulla. Rikhardin maine puhdistetaan vakuuttavasti.

Kaikki tiet vievät kotiin – Jim Harrison: The Road Home

Jim Harrison, The Road Home. Picador 1999. (Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1998.)

"Kun sinä kerrot minulle tarinoita elämästäsi, miksi sinä aina teeskentelet, että olit mukava ihminen? Naomi sanoo, että et ollut. Kaikki kaupungissa sanovat, että sinä olit piirikunnan pelottavin mies. Vanhat ihmiset kirkossa sanovat, että olit vielä pahempi kuin isäsi. He sanovat, että sinä et ole edes kristitty. Joten minä toivoisin, että et kerro vain hyviä osia itsestäsi. En minä ole mikään pikkulapsi, minä olen yksitoista."

Dalva Northridge tiuskaisee nämä sanat isoisälleen, John Wesley Northridge II:lle, joka tekee työtä käskettyä ja kirjoittaa muistelmansa. Nämä muistelmat muodostavat tämän romaanin ensimmäisen osan. Muissa osissa suvun tarinaa kertovat vuorollaan Nelse (Dalvan ja Duane Kivihevosen poika), Naomi (Dalvan äiti), Paul (Dalvan setä) sekä lopuksi Dalva itse.

Kymmenisen vuotta Dalva-romaanin jälkeen Jim Harrison julkaisi tämän jatko- tai täydennysosan Northridgen suvun saagaan. Mielestäni jatko-osa on jopa parempi kuin ensimmäinen romaani, jossa akateemiselle tutkimukselle virnuilu hajotti romaania tarpeettomasti.

Nyt mennään heti alusta syvälle suvun tarinaan ja siellä pysytään, kunnes kaikki harhapoluille joutuneet suvun jäsenet on saateltu kotiin, suvun salaisuudet paljastettu ja kaapissa olevat luurangot haudattu. Tosin tässä tarinassa luurangot ovat kellarissa, kuten edellisessä romaanissa kerrottiin, ja nyt Dalva ja Nelse hautaavat ne ihan konkreettisesti. Tässä romaanissa palataan kotiin myös siinä mielessä kuin me kaikki palaamme - johonkin, kun elämämme päättyy.

Dalvan isoisän vaiheikas elämä, josta Dalva-romaani antoi vihjeitä, saa tässä romaanissa paljon tilaa. Tämän kiehtovan persoonan vaiheisiin kuuluvat mm. nuoruuden ura taidemaalarina ja merkittävien taiteilijoiden ystävänä, rakastuminen ja rakastetun itsemurha, avioituminen tämän sisaren kanssa, tuottoisat ja ilmeisen häikäilemättömät hevos- ja maakaupat, naisseikkailut, väkivaltaisuus. Varsinainen energiapurkaus mieheksi. Vaimon ja pojan kuolema lopulta pehmentävät hänet siksi huolehtivaksi mieheksi, joka on meille tuttu Dalvan tarinasta.

Harrisonin mainio oivallus on siinä, että myös nämä kuolemaa lähestyvän vanhuksen "rehelliset" muistelmat jättävät pois osan, ehkä siksi että hän todellakin näkee itsensä toisin kuin muut. Kukapa haluaisi nähdä itsensä hirviönä. Täydennystä luonnekuvaan antavat hänen poikansa Paulin ja miniänsä Naomin kertomukset. Naomin mukaan hän oli yksi vaikeimmista koskaan eläneistä ihmisistä. Hän käyttäytyi kuin kaikki Nebraskan naiset olisivat olleet hänen omaisuuttaan.

Tärkeä sivuhenkilö tässä kuten Dalva-romaanissakin on Lundquist, ruotsalaista luterilaista sukua oleva swedenborgilainen. Mies jonka usko on muuttunut varmuudeksi; joka juttelee eläimille ja ymmärtää niitä poikkeuksellisella tavalla ja joka yli kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta vaikuttaa iättömältä.

On aina mukava bongata pohjoismaalaisia maailmankirjallisuudessa. Pienen kansan jäseninä meitä suomalaisia aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Harrisonin kirjoissa, myös tässä, vilahtaa usein suomalaisia - tai oikeastaan amerikansuomalaisia - ja lähes poikkeuksetta myönteisesti kuvattuina. Yksi Dalvan sirpaleisen työuran pomoista oli "lämminsydäminen suomalainen" ja viimeisen savukkeensa Dalva pummaa suomalaiselta. Tällainen bongailu on tietysti höpsöä, mutta varmaan sallittua, kun kerran valtakunnan uutisissakin melkein joka päivä kerrotaan, montako maalia tai koria joku suomalainen on jossain Amerikoissa tehnyt tai vaikka vaan onnistuneesti syöttänyt lätkän.

Kaikille tämän kirjan kertojille on yhteistä elävä ja intohimoinen suhde luontoon. Voimakkaimmin tämä näkyy nykyaikaisen luontonomadin elämää elävässä Nelsessä, joka lapsesta asti on nukkunut enimmäkseen ulkona tähtitaivaan alla ja joka mieluummin kuin asettuu aloilleen elää luontokartoituksista saatavien satunnaisten tulojen ja Dalvan isoisän jättämän pienen kuukausirahan turvin. Hänelle asettuminen sukutilalle ja perheen perustaminen merkitsevät suorastaan pelottavaa elämänmuutosta.

Kirjan kattama maantieteellinen alue on laaja: Floridan eteläosasta Nebraskan preerioiden kautta Michiganin Yläniemekkeelle. New York ja Pariisi ovat myös mukana. Ja kaikkialla: kasvit, eläimet, linnut, auringon nousut ja laskut, yön äänet. Luonto on koko ajan läsnä kuin yhtenä päähenkilöistä. Sama kauneus koetaan myös aamuvarhaisilla Pariisin kaduilla. Kaltaiseni lukija, joka on viettänyt ison osan elämästään tuolissa, voi tätä romaania lukiessa kaihoisasti ajatella, että toisinkin olisi voinut elämänsä järjestää. Mutta vain yhden voi elää. Onneksi meillä on kirjat!