Takatalven päivä Helsingissä - Jari Tervo: Aamen

Jari Tervo, Aamen. Otava 2018.

Aamen, totisesti, on kristityille, juutalaisille ja islaminuskoisille yhteinen vahvistussana, kun hengellisiä totuuksia lausutaan. Uudessa romaanissaan Jari Tervo todistaa väkevästi omasta ajastamme, vaikka ammentaa samalla myös kalevalaisesta menneisyydestä.

Romaanin keskushenkilö on 79-vuotias Leo Maanvilja. Äskettäin kärsityn aivoinfarktin takia Leon ajatusmaailma on myllerryksessä: mennyt ja nykyinen eivät oikein pysy omilla paikoillaan. Menneisyydessä on paljon sellaista, mikä kuohuttaa vieläkin, ehkä pahimmin lastenkodissa koettu seksuaalinen ahdistelu. Myös veljen kuolema, josta häntä lapsena syyllistettiin, painaa mieltä.

Leo saa pojaltaan tehtäväksi pomppulinnan kuljettamisen viihdykkeeksi maahanmuuttovastaisten mielenosoitukseen. Jonninjoutavaa raahaamista Leo harjoitti jo lapsena kuljettaessaan isänsä valmistamaa ikiliikkujaa messuilta toisille. Maanviljan, suomalaisen sisyfoksen, raahatessa taakkaansa halki Helsingin ääneen pääsevät monet muutkin enemmän tai vähemmän Leon elämään liittyvät ihmiset, elävät ja kuolleet. On pappeja ja poliiseja, rikollisia ja rikosten uhreja. Oivaltavien henkilökuvien kirjo on häkellyttävän laaja.

Leolla on pikkuinen kiire, sillä hänen pitäisi vielä saman päivän aikana ehtiä korjata nuoruuden vääryys ja viedä vihille lapsuuden rakastettu, mustalaistyttö Rosita. Infarktin vuoksi Leo tosin näkee Rositan irakilaisessa Noorissa, jolle avioituminen suomalaisvanhuksen kanssa saattaa olla ainoa keino välttää karkotus vaara-alueelle.

On lottovoitto syntyä Suomessa. Muuta kuin synnytyskanavaa pitkin tähän maahan tuleville me lottovoittajat osaamme toisinaan olla tylyjä. Tervo kuvaa osuvasti ja sydäntäsärkevästi halveksuntaa ja hyväksikäyttöä, joihin maahanmuuttajat törmäävät.

Tervon ironian ruoska viuhuu ahkerasti: maahanmuuttovastaiseen mielenosoitukseen päätyvän pomppulinnan rakentamisessa ja kuljettamisessa Leo saa apua juuri maahanmuuttajilta. Pomppulinna on tietenkin tarkoitettu lasten iloksi. Leon tietämättä häntä erään toisen syyttömän ohella epäillään pikkupojan raiskaamisesta. Raiskaamistakaan ei ole tapahtunut. Mieliä kuohuttavan ja syyttömiä vahingoittavan kohun taustalla on pienen Suomeen adoptoidun pojan yritys saada yhteys kadonneeseen kaksosveljeen.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Jari Tervo käytännössä on romaaninsa rakentanut. Miten hän on saanut eri kertojat ja palapelimäisesti vähitellen avautuvat vihjeet pidettyä hallinnassa? Veijo Meri käytti jossain vaiheessa millimetripaperia romaaniensa rakenteen suunnitteluun. Jokin kaavio on varmaan Tervollakin ollut. Lukija joutuu tuon tuostakin selailemaan taaksepäin ja tarkistelemaan viittauksia. Romaani palkitsee tarjoamalla oivalluksen hetkiä. Lamppu välkähtää kyllä, kun on tarkkana. Toinen lukukerta antaa todennäköisesti jo aivan uuden kokemuksen.

Romaanin hieno oivallus on sosiaalisen median kuoro, jossa jakautunut Suomi istuu ympärivuorokautisia käräjiään. Todisteiksi kelpaavat huhut; tuomiot voi panna täytäntöön kuka tahansa tunne-elämältään kehittymätön yllytyshullu; rangaistuksina ovat asteikon alapäässä herjaus ja ilkivalta, asteikon yläpäässä rapsahtaa pahoinpitelyä, tappoa ja murhaa.

Somessa perheenjäsenet tietämättään riitelevät keskenään, "keskustelijat" hokevat mantrojaan, kukaan ei aidosti kuuntele, aito hätä ja avuntarve jää tunnistamatta. Ihmiset purkavat pahaa mieltään, mutta huonosti vaikuttaa purkautuvan, mylvintä vain yltyy.

Tervon kuvaamassa maailmassa ainoa positiivinen jumaluus näyttäisi olevan Eros. Kaikki etsivät rakkautta, fyysistä tai romanttista, koska se on loppujen lopuksi ainoa punnus, jonka elämämme vaa'assa voimme asettaa kuoleman vastapainoksi.

Teoksen henkilöiden nimet ovat mainioita, jollain tavalla vankan perisuomalaisia: Maanvilja, Häräntähti, Vehnäpää, Tiera, Hellikki - vaikka saattoipa Jari Tervolla käydä mielessä yksi ruotsalainenkin Axel Häräntähti (Oxenstierna), jolta ovat jääneet elämään sanat:

Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Aamen!

Kun on tunteet - Angela Carter: Maaginen lelukauppa

Angela Carter, Maaginen lelukauppa. Otava 1984. Suomentanut Leila Ponkala. Englanninkielinen alkuteos The Magic Toyshop ilmestyi vuonna 1967.

Varoituksen sana: jos vaadit, että lukemiesi kirjojen on pitäydyttävä todennäköiseen ja tunnistettavaan todellisuuteen, tämä kirja ei ole sinua varten.

Jos sen sijaan edes toisinaan rämmit mielelläsi satujen, myyttien ja tarinoiden huuruisessa ja hedelmällisessä viidakossa, josta kerrontataide on kautta aikojen hakenut elinvoimaa, tulet viihtymään Angela Carterin romaanin parissa.

Sinä kesänä kun Melanie täytti viisitoista, hän huomasi olevansa lihaa ja verta.

Vanhempien ulkomaanmatka antaa romaanin päähenkilölle joutilasta aikaa tutkia oman kehonsa salaisuuksia. Eräänä yönä Melanie sovittaa salaa ylleen äitinsä hääpukua ja tulee turmelleeksi sen. Seuraavana päivänä tulee uutinen, että vanhemmat ovat kuolleet lento-onnettomuudessa. Melanie ja hänen nuoremmat sisaruksensa, Jonathon ja Victoria, joutuvat muuttamaan Lontooseen Philip-enon luo.

Melanie tuntee, että hänen syntinsä on johtanut karkotukseen lapsuuskodin paratiisista Philip-enon talouteen, joka muistuttaa helvettiä. Philip Flower on nerokas lelujen valmistaja mutta ihmisenä hirviö: itara, sadistinen, iloton. Syytä Philip-enon luonteeseen ei selitetä, hänen näkökulmaansa ei kirjassa avata. Sadun maailmassa paha on paha pahuuttaan, muuta meidän ei tarvitse tietääkään. Tarinoilla on salaisuutensa kuten ihmisilläkin.

Philip-enon puoliso, Margaret-täti, on lopettanut puhumisen hääpäivänään ja viestii ainoastaan kirjoitettujen lappujen avulla. Taloudessa asuvat myös Margaretin veljet, Francie ja Finn. Francie tienaa elantonsa soittamalla viulua juhlissa. Finn, josta tulee Melanien eroottisten kuvitelmien kohde ja vähitellen myös kokemusten osapuoli, työskentelee - vastahakoisesti tosin - Philip-enon työpajassa ja lelukaupassa.

Teoksen sadunomainen maailma ja groteskit henkilöhahmot johtivat väkisin ajatukseni 1800-luvulle ja Dickensin Lontooseen. Aivot nyrjähtivät joka kerta, kun kerrottiin jostain nykyajan keksinnöstä, muovista tai Nescafésta, ja ymmärsin tapahtumien sijoittuvan suunnilleen teoksen kirjoittamisajankohtaan eli 1960-luvulle. Olipa kerran olisi tämän romaanin osuvin tapahtuma-aika. Viittaukset useisiin satuihin vahvistavat tätä mielikuvaa.

Jännitteitä täynnä olevan talouden keskeinen jakolinja kulkee tunteiden ja tunteettomuuden välillä. Melanie ja pikkusisko Victoria asettuvat tunteiden puolelle Margaretin ja tämän veljien kanssa. Heidän maailmaansa kuuluvat värit, ilo ja musiikki. Tunteettomuuden puolelle Philip-eno onnistuu värväämään vain lähes autistisesti pienoismalleja värkkäävän Jonathonin.

Philip-eno järjestää talonsa asukkaille antiikin aiheisiin pohjautuvia nukke-esityksiä. Niistä merkittävimmäksi muodostuu näytelmä Ledasta ja joutsenesta. Melanie joutuu esittämään Ledaa, jonka Philipin valmistama mekaaninen joutsen raiskaa. Esityksen jälkeen Philip moittii Melanieta liiallisesta melodramaattisuudesta, joka pilasi esityksen runollisuuden. Philipin mielestä nuket, toisin kuin ihmiset, eivät liioittele. Lukijalle on käynyt selväksi, että mahdollisen "runollisuuden" pilaa kylläkin koomisesti hoippuva ja räpiköivä tekojoutsen.

Talossa kytevä kapina kulminoituu jouluna, jota saituri-Philip ei tietenkään vietä. Tunteet, joita Philip on yrittänyt taloudessaan tukahduttaa, pääsevät valloilleen äärimmäisillä tavoilla. Teos päättyy häpeämättömän runsaaseen melodraaman, insestin, kauhun ja väkivallan vyöryyn.

Jos tästä aikuisten sadusta haluaisi löytää opetuksen, olisi se varmaankin se, että äärimmäisetkin tunteet on hyväksyttävä tai ne muuttuvat tuhoisiksi. Tai sitten voi olla etsimättä opetuksia ja vain nauttia koukuttavasta kerronnasta.

Sokeria ja paskaa - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin, Berlin Alexanderplatz: Kertomus Franz Biberkopfista. Saksankielisestä alkuteoksesta suomentanut Aarno Peromies. WSOY 1979. Alkuteos ilmestyi vuonna 1929.

Julma on tämä totuus, jonka kerron Franz Biberkopfista, joka lähti kotoaan pahaa aavistamatta, osallistui vasten tahtoaan murtovarkauteen ja heitettiin auton eteen. Pyörien alle joutui hän, joka epäilemättä oli mitä rehellisimmin ponnistellut kulkeakseen kunnollista sallittua ja laillista tietään.

Saksalainen tv-sarja Babylon Berlin johdatti minut Alfred Döblinin romaanin pariin. Sarja ja romaani sijoittuvat nimittäin samaan kaupunkiin, Berliiniin, jota molemmissa verrataan syntiseen Babyloniin,  ja samaan aikaan, 1920-luvun viimeisiin vuosiin. Myös niiden henkilöissä - pikkurikollisissa ja prostituoiduissa - on paljon yhteistä. Minulla oli myös 1980-luvulta joitain hajanaisia muistikuvia Rainer Werner Fassbinderin brutaalista tv-sarjasta, joka pohjautuu Döblinin romaaniin. Oli siis monta syytä tutustua perusteellisemmin Döblinin maailmaan.

Romaanin alussa Franz Biberkopf vapautuu vankilasta, jonne on joutunut surmattuaan naisystävänsä. Siirtyminen siviiliin ei suju aivan ongelmitta. Työt ovat mitä sattuu, tilapäishommia. Aika pian Franz ajautuu rikollisporukoihin apuriksi. Naisiin tekee linnavuosien jälkeen mieli ja maksullista seuraa Berliinistä löytyy helposti, mutta lemmentoimitus ei ota onnistuakseen. Vasta kun Franz on käynyt raiskaamassa naisystävänsä sisaren ja tällä tavoin omituisessa päässään sovittanut tai peruuttanut murhatyönsä, hänen naisasiansa palaavat ennalleen. Mikä tarkoittaa naisystävien kierrättämistä ja välillä parittamistakin.

Vaikea tällaisesta kultapojasta on olla pitämättä, eikö totta? Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että hän ei yritäkään saada lukijaa pitämään päähenkilöstään. Franz Biberkopf on anteeksi pyytelemättä se mikä on: väkivahva tomppeli, joka ryyppää, ryöstää, raiskaa ja pitelee pahoin.

Kirjailija kuitenkin muistuttaa tuon tuosta, että vaikka Franz itse aiheuttaa ongelmansa, hän kuitenkin kärsii. Hänen koettelemuksiaan verrataan toisinaan Vanhan testamentin Jobin kohtaloon, mikä tämän pölkkypään kohdalla tuntuu ylimitoitetun ylevältä. Parempikin vertauskohta kirjailijalla on: Franz rinnastuu teurastettavaan härkään, joka fyysisestä ylivertaisuudestaan huolimatta joutuu alistumaan tuskalliseen kuolemaan. Samalla tavalla täyttä ymmärrystä vailla reuhtoo ja tempoilee Franzkin kohtalon kuljettaessa häntä kohti aina suurempaa kärsimystä. Kuolema kulkee kirjassa koko ajan Franzin rinnalla, lopussa personoituna hahmona.

Lukijan säälikin alkaa herätä - vastentahtoisesti tosin - siinä vaiheessa, kun Franz jonkinlaisessa kunnollisuuden puuskassa kesken rikoskeikan päättää lopettaa. Tästä palkkioksi hänen rikoskumppaninsa ajavat autolla hänen ylitseen ja Franz menettää oikean kätensä olkapäästä asti.

Vasta Franzin naisystävän, Mirrin, karmea ja väkivaltainen kohtalo lopullisesti paljastaa Franzin lahjat kärsimisen saralla. Hän paastoaa surussaan itsensä nälkäkuoleman partaalle.

Minä sanon: ei ole syytä langeta epätoivoon. Minä tiedän jo jotakin, kenties monet niistä, jotka tätä lukevat, näkevät jo jotakin. Tässä tapahtuu verkkainen paljastuminen, se tullaan kokemaan sillä tavoin kuin Franz sen kokee, ja sitten kaikki on oleva selkeätä.

Enemmän sääliä ja myötätuntoa herättää kuitenkin Mirrin osa. Ei riitä, että hänen poikaystävänsä Franz pahoinpitelee häntä. Pahempaa seuraa, pahinta. Tulipa taas todetuksi, että kirja voi aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Siitäkin huolimatta, että hirveät tapahtumat Freienwalden metsässä kerrotaan runollisesti etäännyttäen.

Etäännyttäminen on muutenkin tämän romaanin kerrontatekninen avainsana. Tyylilajien kirjo on huikea katukielestä raamatulliseen profetiaan. Mukana on laulunpätkiä, mainostekstejä, kadun melua, tilastoja - ääntä ja vimmaa hieman enemmän kuin yleensä kirjoista haen, mutta vaihteeksi tällaistakin lukee opikseen ja ehkä ylennyksekseenkin.

Kirjan lopussa Franzin elämänhalun sammuminen vaikuttaa avaavan hänelle mahdollisuuden henkiseen kasvuun. Kuolema pitää Franzille kovan puhuttelun, jossa hänen itsekkyytensä paljastetaan juurta jaksain.

"Maailma tarvitsee toisenlaisia miehiä kuin sinä, valoisampia ja sellaisia, jotka eivät ole niin röyhkeitä kuin sinä, jotka näkevät, millaista kaikki on, ei se ole sokeria, mutta sokeria ja paskaa ja kaikkea sikin sokin. Kuule äijä, anna sydämesi tänne, jotta satusi loppuisi. Jotta minä heittäisin sen tunkiolle, jonne se kuuluu. Turpasi voit pitää omanasi."

Vanha Franz kuolee henkisesti mielisairaalan osastolla; uusi Franz,  joka sairaalasta poistuu, on seesteisempi ja lempeämpi. Kun hän ei enää tahdo mitään eikä yritä varjella itseään ja luopuu harhakuvitelmistaan - ottaa vastuun elämästään, syntyy uusi yhteys ihmiskuntaan.

Ole valpas, ole valpas, et ole yksin. Taivaalta voi sataa rakeita ja vettä, niitä vastaan ei voi puolustautua, mutta monenlaista muuta vastaan voi puolustautua. Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se. 

Uskonko tämän romaanin luettuani kärsimyksen jalostavaan voimaan? No en, suhtaudun edelleen ajatukseen suurin varauksin. Lukiessani kuitenkin suostuin hetkeksi työntämään epäilyni syrjään ja antautumaan tämän romaanin ajatusmaailmaan. Yksi kirjallisuuden viehätys on siinä, että se antaa meille monta elämää. Toisinaan tekee hyvää eläytyä aivan erilaisen ihmisen osaan. Ihan vain vaihtelun vuoksi.

Kolme lyhyttä

Niputan tähän nyt kolme kirjaa, joilla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin se, että ne ovat aika lyhyitä, noin sadan sivun mittaisia.

J.P. Donleavy, The Saddest Summer of Samuel S. Penguin Books 1972. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1966.

Tämä pieni romaani on ilmestynyt myös samannimisenä näytelmänä. En tiedä, kumpi oli olemassa ensin, mutta romaanista näkee helposti, että tämän saisi toimimaan myös näyttämöllä tai elokuvana. Dialogia on paljon ja tapahtumapaikat rajautuvat muutamaan keskeiseen.

Wienissä asuva amerikkalainen Samuel on jo iäkäs mies, liha alkaa rappeutua mutta henki sinnittelee vastaan. Hän on aikanaan valmistunut Harvardista, mutta repinyt tutkintotodistuksensa ja tullut Wieniin psykoanalyysiin, joka on jatkunut jo vuosia. Hän elää jonkinlaisilla opettajan töillä sekä pummaamalla tuttaviltaan. Vaikka hän on täysin toisten hyväntahtoisuuden varassa, hän pitää näennäistä riippumattomuuttaan suuressa arvossa. Tämän takia hän kieltäytyy kuukausirahasta, jota kreivitär, hänen oopperaillallisseuralaisensa, hänelle tarjoaa. Samuel on myös lievästi rakastunut kreivittäreen.

Eräänä päivänä Samuel tapaa kadulla kaksi nuorta amerikkalaista naista, Abigailin ja Catherinen, ja tarjoutuu näiden oppaaksi. Tytöt ovat tulleet Eurooppaan "laajentamaan inhimillistä ymmärrystään" ja "totta puhuen tapaamaan kundeja". Ikäerosta huolimatta sanavalmiin Abigailin ja Samuelin suhde syvenee nopeasti: Samuel haluaisi avioliittoon Abigailin kanssa, Abigailille riittäisi pikainen seksisuhde, kun parempiakaan ehdokkaita ei ole tarjolla. Kumpikaan ei saa haluamaansa. Ronskin ja tarkkanäköisen Abigailin ja ylimielisen ja yliherkän Samuelin sanailu on tämän romaanin parasta antia.

J. P. Donleavy kertoi Paris Review'n kirjailijahaastattelussa, ettei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Kuinkahan lienee? Ainakin tässä leikitellään eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden stereotypioilla niin hauskasti, että arvelen Donleavyn ainakin joskus kuulleen Henry Jamesin romaaneista.

Teoksen lopussa Samuelin psykoanalyysi tulee viimein päätökseen. Enempää en teoksen loppuratkaisusta halua paljastaa. Yllättävä se kyllä on.

Petri Tamminen, Suomen historia. Otava (Seven) 2018. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2017.

Vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla satuin paikalle, kun Petri Tamminen kertoi tästä kirjastaan. Kirjailijasta paistoi, että teos oli syntynyt onnellisten tähtien alla. Hyvä alkuidea piti huolen erinomaisesta lopputuloksesta.

Kirja on syntynyt yli viidensadan haastattelun pohjalta. Tässä teoksessa on yhteensä reilut sata sattumusta itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä. Harva niistä on yli sivun mittainen. Haastateltavien oma ääni kuuluu tarinoista, vaikka ne ovatkin suodattuneet Tammisen niukan kerrontatyylin läpi. Haastateltavat ovat epäilemättä kertoneet tähtihetkensä niin moneen kertaan, että Tammiselle ehtiessään ne ovat jo hioutuneet anekdoottimaiseen muotoon - usein niissä on koominen loppuhuipennus tai ainakin pieni kevennys. Toki joukossa on myös koskettavia tarinoita, varsinkin kirjan alkupuolella, jossa ollaan sota-aikojen tunnelmissa.

Monet jutut toimivat myös ruokapöytäkeskustelussa edelleen kerrottuina. Ainakin tarina Kekkosen valinnasta ja tarina jääkiekon maailmanmestaruudesta saivat aikaan riehakasta naurua ja yhden juomalasin kaatumisen.

Tällainen mikrohistoria vie tehokkaasti kunkin ajan tunnelmiin. Kun on jo aika monella vuosikymmenellä itsekin ollut mukana, on mukava huomata, miten monet kokemuksemme ovat loppujen lopuksi yhteisiä.

Malcolm Bradbury, My Strange Quest for Mensonge, Structuralism's Hidden Hero. Arena 1987.

Teoksessa käydään läpi strukturalismin ja dekonstruktionismin "Johannes Kastajan ja Pyhän Paavalin" Henri Mensongen elämä ja teokset, joista ei oikeastaan tiedetä mitään tai jos tiedetäänkin, ei voida varmasti sanoa, ovatko ne Henri Mensongen elämää ja teoksia. Jokainen väite Mensongesta saa tässä romaanissa vastaväitteen tai kieputellaan tyhjäksi sisällöstä.

Aluksi tuntui siltä, että tämä romaani on lähinnä pitkitetty vitsi postmodernistisen ilmaisutavan kustannuksella. Siinä sivussa tämä on kuitenkin myös aika hyvä katsaus sodanjälkeiseen filosofiaan, ennen kaikkea ranskalaiseen.

Bradbury myös kirjoittaa romaanissa mainion itseironisen omakuvan. Häntä avustaa tässä myös teoksen esi- ja jälkisanat kirjoittanut  Michel Tardieu (alias David Lodge).

Oli mukava löytää teoksen sivuilta myös viittaus Vincent B. Leitchiin, joka 1970-luvun lopulla piti lukukauden mittaisen luentosarjan strukturalismista Tampereen yliopistossa. Hän yritti sinnikkäästi saada meitä opiskelijoita keskustelemaan luennolla, mutta ehkä hän ei oikein ymmärtänyt, että se englannin kielen opetus, jota olimme saaneet lukiossa, teki meistä aika hyviä lukijoita ja kelvollisia kirjoittajiakin, mutta suulliseen ilmaisuun meitä ei ollut missään vaiheessa kannustettu. Lukukauden loppupuolella Leitch alistui kohtaloonsa ja tyytyi luennoimaan laumalle mykkiä, jotka tunnollisesti kirjoittivat muistiinpanoja. Arvosanaa opintokirjaan hakiessani uskaltauduin jo vähän puhumaankin. Tästä ilahtuneena Vincent B. lahjoitti minulle strukturalismia käsittelevän kokoomateoksen omistuskirjoituksella.

Ai niin, Bradburyn romaanin nimi Mensonge on ranskaa ja tarkoittaa valhetta.

Hauska kauhufantasia - Kingsley Amis: The Green Man

Kingsley Amis, The Green Man. Panther Books 1971. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969.

Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers) - sehän se oli se 1970-luvun jälkipuoliskon brittiläinen komediasarja, jonka John Cleese käsikirjoitti ja jossa hän itse näytteli pääosaa, töykeää ja asiakkaitaan halveksivaa majatalonpitäjää Basil Fawltya. Olen melko varma, että Cleese on saanut innoitusta luomukseensa tästä Kingsley Amisin romaanista.

Maurice Allington on The Green Man -nimisen majatalon omistaja ja tämän romaanin kertoja. Työ on lakannut tuomasta hänelle tyydytystä, ja sisäistä tyhjyyttään hän täyttää kylän rouvien viettelyllä, runsailla määrillä alkoholia sekä vanhemmalla englantilaisella runoudella.

Selvitellessään majatalonsa menneisyyttä Maurice on saanut selville, että sen on 1600-luvulla omistanut huonomaineinen kirkonmies, Thomas Underhill,  jolle uskonnon lupaama tuonpuoleinen elämä ei ole riittänyt, vaan hän on pimeyden voimien avulla pyrkinyt saavuttamaan kuolemattomuuden - ja ehkä onnistunutkin. Underhillin paheisiin on kuulunut myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö sekä muutama murha. Apurikseen murhatöihin hän on onnistunut manaamaan englantilaisen kansantaruston vihreän miehen, jonkinlaisen alkuvoimaisen luonnon henkiolennon. Majatalon synkkää menneisyyttä Maurice Allington on käyttänyt vetonaulana, sillä briteillä on tunnetusti viehtymystä paikkoihin,  joissa väitetään kummittelevan.

Kummittelu saa kuitenkin vakavamman sävyn, kun Allington itse alkaa nähdä ja kuulla henkiolentoja. Majatalossa asustava Allingtonin isäkin kuolee hämmästynyt ilme kasvoillaan ja outoja soperrellen.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Thomas Underhill pyrkii yhteyteen Mauricen kanssa päästäkseen takaisin maanpäälliseen elämään. Talossa ja sen ympäristössä alkaa tapahtua todella outoja asioita. Mauricen teini-ikäinen tytär Amy näyttää olevan henkien erityisen ja vaarallisen kiinnostuksen kohteena.

Tietenkin Mauricen pitkälle edenneen alkoholismin aiheuttamat harhat ja isän yllättävän kuoleman aiheuttama stressi ovat varteenotettava selitysvaihtoehto Allingtonin oudoille kokemuksille. Hyvään kauhuromaaniin täytyy mielestäni aina kirjoittaa sisään rationaalinenkin tulkinta. (Henry Jamesin Ruuvikierrettä ei tässä suhteessa ole ylitetty.)

Harhojen puolesta puhuu sekin, että yhden yöllisen ryyppytuurin aikana Maurice tapaa myös Jumalan, joka ilmestyy hänelle nuorehkon tyylikkään miehen hahmossa. Viskiä naukkaillen he keskustelevat kuoleman jälkeisen elämän houkutuksesta. Jumala varoittaa Mauricea Underhillistä, joka vakavasti sotkee Luojan pelisääntöjä. Jumala myös vihjaa, että Milton Kadotetussa paratiisissaan onnistui liian tarkasti paljastamaan ne pelisäännöt, joita Jumala noudattaa. Milton myös melkein arvasi, kuka Saatana todellisuudessa on. Vink vink! Jumalan piti puuttua asioihin - sydänkohtaus ja sitä rataa.

60-luvun lopun kirjallisen muodin mukaisesti Maurice käyttää paljon aikaa seksuaalisiin valloituksiinsa ja niiden selostamiseen. John Updiken Parit oli ilmestynyt vuotta ennen tätä romaania. Silmiinpistävän samanlaisissa tunnelmissa suhderuletti pyörii Mauricen pikkukylässä kuin Updiken lähiöissä. Viimeisimmän valloituksensa Maurice onnistuu jopa järjestämään samaan vuoteeseen vaimonsa kanssa. Pettymyksekseen Maurice huomaa tässä kuviossa jääneensä kolmanneksi, tarpeettomaksi, pyöräksi. Kirjan kustantaja Panther Books on 70-luvun erehtymättömällä mauttomuudella valinnut juuri tämän kohtauksen kirjan pornahtavaksi kansikuva-aiheeksi. Puolisoni nosteli hieman kulmiaan kirjavalinnalleni ja jouduin vähän selittelemään. Luin tätä lomamatkalla enimmäkseen julkisella paikalla ja tulin luultavasti leimautuneeksi likaiseksi vanhaksi mieheksi - täysin aiheetta! En minä nyt niin vanha vielä ole.

Romaanin lopussa Maurice Allington onnistuu karkottamaan haamut, vaimonsa ja viimeisenkin tipan itsekunnioituksestaan. Surkeaksi korvaukseksi hän oppii arvostamaan - ja odottamaan - kuolemaa.

Kingsley Amis oli kiinnostunut kirjallisuuden viihteellisistä genreistä ja kirjoitti useita romaaneja, joissa hyödynsi salapoliisi-, vakoilu- ja tieteiskirjallisuuden keinoja. Hän oli samalla kuitenkin myös oman aikansa tapojen satiirinen kriitikko, joka löysi pilkattavaa varsinkin erilaisista uudistuspyrkimyksistä. Tässäkin romaanissa on mainio kuvaus nykyaikaisesta papista, joka joutuu reippaasti ulos mukavuusalueeltaan, kun Maurice pyytää tätä pop-pappia manaamaan henget pois motellistaan. Kauhugenrenkin Amis ottaa kevyesti haltuunsa ja onnistuu yhtä aikaa luomaan kutkuttavaa jännitystä ja parodioimaan genren kaavamaisia ratkaisuja.

Maurice Allingtonissa on epäilemättä myös aimo annos omakuvaa. Yliopistokoulutus, ajoittainen ylimielinen käytös, mieltymys viskiin ja sen kohtuuton käyttö, rakkaus runouteen ja romaanien vähättely, mutkikas suhde naisiin - kaikki nämä Mauricen piirteet ovat tulleet esiin Martin Amisin muisteluksissa isästään. Martin Amis on myös useaan otteeseen maininnut isänsä vuosien mittaan lisääntyneen itseinhon, joka aiheutti surua hänen läheisilleen.

Maurice Allington inhoaa romaanin lopussa sitä, mikä hän on ollut ja epäilee, ettei pysty enää muuttumaan. Pientä toivoa lopun pessimismiin tuo parantunut suhde lapsiin, Amyyn ja Nickiin, sekä tämän vaimoon Lucyyn, joka lähes ainoana on uskonut, että Mauricen kummitusjutuissa saattaa olla jotakin perää.

Kuuntelen kertojaa - Barry Unsworth: Pascali's Island

Barry Unsworth, Pascali's Island. Penguin Books 1988. Teos on alun perin julkaistu vuonna 1980.

Basil Pascali on parikymmentä vuotta toiminut ottomaanien palkkaamana salaisena tiedonantajana kreikkalaisten asuttamalla mutta turkkilaisten hallitsemalla Aigeianmeren saarella. Raportteihinsa hän ei ole koskaan saanut vastausta, eikä hänen palkkiotaan kertaakaan ole korjattu vastaamaan muuttuneita elinkustannuksia. Vaikuttaa siltä, että hänet on unohdettu.

Nyt, heinäkuussa vuonna 1908, hän aloittaa viimeisen pitkän selontekonsa sulttaanilleen. Hän tietää, ettei voi koskaan lähettää kirjettään, sillä siinä hän tulee paljastaneeksi, kuinka epäluotettavia hänen raporttinsa ovat olleet. Niitä ovat hallinneet sanataiteelliset pyrkimykset. Tämä romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kaikki romaanin tapahtumat ja pohdinnat koemme Basil Pascalin epäluotettavan kerronnan välittäminä.

Onko epäluotettava kertoja epäluotettava, jos hän myöntää valehtelevansa tai värittävänsä totuutta? Tässä romaanissa kertoja myös avoimesti kertoo, milloin hän koristelee totuutta. Lukijan on kuitenkin pysyteltävä tarkkana: vilpittömäntuntuisenkin todistajan todellisuudentaju voi olla pielessä. "Ehkä mitään tästä ei todella tapahtunut", Basil Pascali toteaa kirjeensä viimeisellä sivulla.

Pascalin saarelle saapuu salaperäinen herra Bowles, jonka arkeologista kiinnostusta Pascali epäilee kulissiksi ja jossa hän näkee kaltaisensa salaisen agentin. Hän lyöttäytyy britin seuraan tarkoituksenaan selvittää, mikä tämä oikein on miehiään. Siinä samalla hän suoraan sanottuna kerjää itselleen illallisia ja muita taloudellisia etuja, joista ilmiantajan niukkaakin niukemmaksi käynyt palkkio on pakottanut hänet luopumaan.

Herra Bowles suhtautuu matelevaan Pascaliin aluksi alentuvasti, mikä käy kipeästi Pascalin omanarvontunnolle. Hän kun pitää itseään hienostuneena ja sivistyneenä herrasmiehenä - ja se hän itse asiassa onkin: hänen viittauksensa filosofiaan ja ranskankieliset Baudelaire-sitaattinsa kertovat aidosta oppineisuudesta, joka samanmielisten keskustelukumppanien puutteessa kuitenkin synnyttää helposti mielikuvan sievistelevästä kylähullusta.

Kun Bowles arvaa Pascalin ilmiantajaksi ja tylysti arvelee, ettei sulttaanin valtavassa ja kaoottisessa salaisessa palvelussa kukaan lue eikä ehkä koskaan ole lukenutkaan tämän raportteja, Pascalin loukattu itsetunto alkaa hautoa kostoa. Bowlesin ja Pascalin vuoroin lähenevä ja etääntyvä suhde luo romaaniin mielenkiintoisen jännitteen: he ovat ehkä enemmän toistensa kaltaisia kuin kumpikaan haluaa myöntää.

Bowlesin todetessa halveksivasti, että Pascali on "jonkinlainen ilmiantaja", tämä vastaa ylpeästi: 

- En jonkinlainen vaan parhaimmanlainen.

Pascalin toimet hänen alkaessaan samanaikaisesti juonitella Bowlesin kanssa ja häntä vastaan johtavat dramaattisiin ja traagisiin seurauksiin. Kirja on juoneltaan jännittävä, paikoin siinä on jopa poliittisen ja toimintatrillerin aineksia.

Teos päättyy siihen, että Pascali alistuu kohtaloonsa unohdettuna ja toimeentulonsa menettäneenä tiedonantajana, jolla ei enää ole edes ketään, jolle raportoida, kun myös hänen sulttaaninsa Abdul Hamid on syösty vallasta.

Tämän lyhyehkön historiallisen romaanin parasta antia on Basil Pascalin runollisesti polveileva, sivistynyt, tarkkanäköinen, epäluuloinen kertojanääni. Täysin epäluotettavaksi mieheksi hän on poikkeuksellisen rehellinen. Myös ihmisten, ajan ja paikan kuvaus on nautittavaa: kreikkalaisten arki jää tosin vähemmälle, mutta varsinkin saarella toimivien muiden maiden kansalaisten - brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja turkkilaisten - toimet tulevat tarkkaan valaistuiksi. On luonnollista, että ilmiantaja on erityisen kiinnostunut vierailijoista, ei niinkään paikallisesta väestöstä.

Lukemani kirjan kansikuva on peräisin romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta. En uskalla etsiä elokuvaa käsiini. Pelkään, että se osoittautuisi pettymykseksi. Romaanin ytimessä on kirjallinen kerronta, sanataide, ja juuri siitä pidin.

Kengännauhasta asiaa - Nicholson Baker: Mezzanine

Nicholson Baker, Mezzanine. Granta Books 1990. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1988.

Kirja ei ole pituudella pilattu: 135 melko tiheään painettua sivua (joista useilla tosin vielä tiheämmin painettuja alaviitteitä). Juoni lyhyesti: kertojan vasen kengännauha katkeaa juuri ennen ruokatuntia ja romaani kertoo uuden kengännauhan hankinnasta ja muista ruokatunnin tapahtumista. Ei siis edes yhden päivän romaani vaan yhden ruokatunnin romaani. Riennätkö jo innosta väristen kohti kirjastoa? Etkö?

Toisinaan törmää kirjaan, jossa kerronnan imu ei lainkaan perustu sen kertomaan tarinaan. Tämä on yksi niistä. Luin kirjan ahmien lähes yhdellä istumalla. Kerronta hyppelehtii riemastuttavien assosiaatioiden varassa asiasta toiseen. Käsitellyiksi tulevat muiden muassa erilaiset juomapillit ja niiden ominaisuudet (pian paperista valmistetut muuten ilmeisesti korvaavat purkista kaasukuplien varassa ylös nousevat muoviset), nitojat, solmiot, muutokset kirjojen lainaustavoissa, maidon kotiinkuljetus ja erilaiset maitoastiat (meillä Suomessa kotiinkuljetusta ei ole harrastettu, mutta maitopussit - ja niistä väsätyt matot - kuuluvat kaikkien omanikäisteni sukupolvikokemukseen), jääkuutioiden valmistus, työpaikan wc-etiketti, käsien kuivaaminen wc:ssä, popcorn, korvatulpat, Penguin classics -kirjasarja. Listani ei ole kattava.

Romaanin kertoja, josta työtoverit käyttävät nimeä Howie ja jonka tulkitsen Nicholson Bakerin omakuvaksi, käy myös läpi elämänsä kahdeksan edistysaskelta, joista yksi oli sen oivaltaminen, kuinka deodoranttia voi lisätä paidan pukemisen jälkeen. Se oli oivallus, joka kertojan mukaan teki hänestä aikuisen.

Jotain beckettmäisen koomisen pakkomielteistä on myös luettelossa, jonka kertoja laatii vuoden aikana ajattelemiensa ajatusten esiintymistiheydestä. Kärkipaikkaa pitää tyttöystävä L (580 kertaa vuodessa). Keskivaiheilla ovat muun muassa syntymässä erotetut identtiset kaksoset (14 kertaa) ja hännänhuippuna Immanuel Kant (0,5 kertaa).

Suomalaisista kirjailijoista lähimpänä Bakerin laatua on kansakoulutoverini Markus Kajo, jonka kanssa Baker jakaa syntymävuoden lisäksi kiinnostuksen lapsuusmuistoihin, omituisiin yksityiskohtiin, musiikkiin ja erilaisten vempainten toimintamekanismeihin.

Kerran yli viisikymmentä vuotta sitten isäni tuli naurua pidätellen ilmoittamaan, että ovella minua kysyy luokkatoverini, joka on ilmeisesti ajanut koko Joensuun halki polkupyörällä kaasunaamari päässä. Se oli Markus. Tätä tapahtumaa isäni muisteli suurella hellyydellä elämänsä loppuun asti. Markus Kajon kirjat olivat aina toivottu isänpäivä- tai joululahja. Sota- tai urheilukirjoja isäni ei kaivannut. Hän olisi varmasti nauttinut myös Nicholson Bakerin romaanitaiteesta.

Neuvostonostalgiaa - Michael Frayn: The Russian Interpreter

Michael Frayn, The Russian Interpreter. Flamingo 1985. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä on sanottu, että siinä ei tapahdu mitään - kaksi kertaa. Puolenkymmentä vuotta sitten Suomen teattereissa - myös täällä Oulussa - esitettiin Michael Fraynin farssia Saranat ja sardiinit (alun perin Noises off). Siinä tapahtuu kaikki mahdollinen - kolme kertaa. Hieman omituisesta suomenkielisestä nimestään huolimatta se on farssien parhaimmistoa. Kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain esitetään.

Olen tätä ennen lukenut muutamia Michael Fraynin romaaneja. Nopeasti muistellen mieleen tulevat Sweet Dreams, Vakoojat ja Skios. Noises off -näytelmän kaltaisia naurupommeja ne eivät ole olleet mutta hauskoja ja viihdyttäviä kumminkin. Niin oli tämäkin The Russian Interpreter, joka kuuluu Fraynin varhaiseen tuotantoon.

Paul Manning on neuvostoajan Moskovassa opinnäytetyötään valmisteleva englantilainen yliopistomies. Kirjan alussa hän on väsynyt byrokratiaan ja masentavaan ilmapiiriin ja kaipaa lomalle vapaaseen länteen - eli Suomeen. Suomen matka kuitenkin unohtuu, kun Manning tutustuu ja ihastuu viehättävään ja epäsovinnaisesti käyttäytyvään Rayaan.

Asia mutkistuu kuitenkin, kun Paul tapaa Moskovassa englantilaisen Gordon Proctor-Gouldin, joka väittää olevansa Paulin vanha yliopistotuttava. Paul ei häntä kylläkään muista. Proctor-Gould harjoittaa Neuvostoliitossa epämääräisiä liiketoimia, joihin liittyy jonkinlaista salakuljetusta, ehkä ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa kuin venäläiskirjailijoiden läntisten tekijänoikeuspalkkioiden toimittamista perille. Proctor-Gould palkkaa Manningin tulkikseen. Manningin ja Rayan lupaavasti alkanut suhde karahtaa kiville, kun myös Proctor-Gould alkaa liehitellä Rayaa ja vaatii, että mustasukkaisuudesta kihisevä Manning toimii viettely-yrityksen tulkkina. Manningin tyrmistykseksi Raya viivyttelemättä muuttaa asumaan Proctor-Gouldin hotellihuoneeseen.

Näistä asetelmista kehkeytyy mainio romaani, jonka keskeisenä teemana on ihmisten välinen luottamus. Mihin perustuu se, että luotamme toisiin ihmisiin ja toisiin taas emme? Mikä saa ihmisen vaikuttamaan rehelliseltä? Keneen oikeastaan voi luottaa? Tämän tarinan perusteella ei juuri keneenkään. Kaikki teoksen henkilöt ovat epäluotettavia tai ainakin epäilyksen alaisia. Myös umpirehellinen ja hieman naiivi Paul Manning oppii teoksen mittaan muuntelemaan totuutta tarpeen vaatiessa.

Jo Manningin ja Rayan ensitapaamisella luottamuksen teema nousee hauskasti esiin. Raya vaikuttaa raikkaan avoimelta - hän herättää heti Paul Manningin luottamuksen, kun kertoo vaaleiden hiustensa olevan värjäyksen tulosta. Myöhemmin käy ilmi, että muille Raya kertoo vaaleutensa johtuvan suomalaisista sukujuurista. Mikä on totuus? Raya myös kertoo opettavansa työkseen dimaa, dialektista materialismia. Entäpä jos Raya onkin vakooja, jonka tehtävänä on houkutella länsimainen vierailija ansaan?

He kävelivät vakavina metsän läpi käsi kädessä.
'Joka tapauksessa', sanoi Manning. 'Minä en tiedä, enhän?'
'Et.'
'Oletko?'
'Mitäpä minun kannattaa vastata? Se olisi merkityksetöntä.'
'Siitä huolimatta.'
'Sinä haluat merkityksettömän vastauksen?'
'Se on parempi kuin ei mitään.'
'Hyvä on sitten. Minä olen johdattamassa sinua ansaan.'
'Älä laske leikkiä, Raya.'
'Huomaatko?'
'Tiedän aivan hyvin, että et ole.'
'Hyvä on - en ole.' He kävelivät hiljaisina katsellen maahan.

Fraynin romaani osoittaa, että ihmisten motiivit ovat monimutkaisia. Vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden erottaminen toisistaan voi olla mahdotonta. Joskus avoimesti korruptoituneet ihmiset voivat olla hyvän asialla; vilpittömät puolestaan voivat saada aikaan pahaa.

Romaanin kuvaus neuvostoajan byrokratiasta, hyödykepulasta, keinottelusta, kaksoisstandardeista, tekopyhyydestä ja epäluuloisuudesta tuntuu jo melkein nostalgiselta. Samantyyppistä satiiria kirjoittivat myös ainakin Malcolm Bradbury (Vaihtokurssit) ja Anthony Burgess (Honey for the Bears). Poliittinen satiiri joutuu nykyään etsimään kohteensa muualta, kun tätä ilmiselvää maalitaulua ei enää tässä muodossa ole olemassa. Satiirin kohteet eivät maailmasta tietenkään lopu - ikävä kyllä.

Tähän päättyy romaania koskeva osuus blogikirjoituksessani. Jatka eteenpäin, jos haluat lukea Englannin kirjallisista aviopareista ja yhden juorun.

Englannissa näyttää olleen ja olevan edelleen useita aviopareja, joista toinen kirjoittaa romaaneja tai näytelmiä ja toinen elämäkertoja. En osaa sanoa, mitkä ovat tämmöisen liiton houkutukset, mutta ehkä siinä on kyse siitä, että puolisoiden työt ovat niin lähellä toisiaan, että ammatillisetkin keskustelut ovat hedelmällisiä, mutta eivät niin lähellä, että syntyisi kilpailuasetelmaa.Tällainen pariskunta oli Harold Pinter ja Antonia Fraser. Tällä hetkellä kirjoittavia pareja ovat Margaret Drabble ja Michael Holroyd sekä Rose Tremain ja Richard Holmes.

Tämä johtui mieleeni siitä, että Michael Fraynin puoliso on elämäkertakirjailija Claire Tomalin, jonka teokseen The Invisible Woman perustuva tv-elokuva on nähty Suomenkin televisiossa. Se kertoo Ellen Ternanista, joka oli Charles Dickensin salainen rakastettu tämän elämän loppuvuosina. Claire Tomalin on kirjoittanut elämäkertoja myös Samuel Pepysistä, Katherine Mansfieldistä, Percy Bysshe Shelleystä, Mary Wollstonecraftista, Jane Austenista ja Thomas Hardysta. Viimeksi mainitun olen lukenut. Hardy-elämäkertaansa The Time-Torn Man Tomalin oli tuonut mielenkiintoisen näkökulman Hardyn musikaaliseen taustaan. Thomas Hardy oli viuluniekan poika, jolla oli musiikki luissaan ja ytimissään.

Viime vuonna Claire Tomalin julkaisi viimein omaelämäkerran The Life of My Own. The New York Review of Books sisälsi muutama viikko sitten tästä kirjasta laajan kiittävän arvion, jossa todetaan, että omaelämäkerraksi siinä on harvinaisen vähän kalavelkojen maksamista tai itsekorostusta. Ja se lupaamani juoru: kun Claire Tomalin oli 40-vuotias, hänellä oli suhde 25-vuotiaan Martin Amisin kanssa. Suhde päättyi onnettomasti. Omaelämäkerrassaan Tomalin myös paljastaa, mikä on se toistuva vitsi Saranat ja sardiinit -näytelmässä, johon Frayn sai idean Claire Tomalinista. Voi hitsi! Minun on varmaan hankittava kirja saadakseni sen selville. Lehtijutussa sitä ei kerrota.

Lupaava esikoinen - Virginia Woolf: Menomatka

Virginia Woolf, Menomatka. Savukeidas 2012. Englanninkielinen alkuteos The Voyage Out ilmestyi vuonna 1915. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen.

Toisinaan hän ajatteli, että miltei kaikki asiat riippuvat lopulta koulutuksesta.

Romaanin esipuheessa mainitaan, että tämä Virginia Woolfin esikoisteos herätti "pienoista kohua ajan kulttuuripiireissä, ei vähiten sen vuoksi, että nainen tohti kirjoittaa yleensä miehille kuuluvista aiheista, kuten politiikka ja yhteiskunta". Sen tarkemmin teoksen vastaanottoon perehtymättä arvelen, että maailmansodan melskeissä tämän romaanin tärkein yhteiskunnallinen sanoma - naisten koulutuksen parantamisvaatimus - on saattanut jäädä vähälle huomiolle. Luulen myös, että kriitikot ovat huomanneet henkilöasetelman ja juonen yhteydet puolenkymmentä vuotta aikaisemmin ilmestyneisiin E.M Forsterin romaaneihin Talo jalavan varjossa ja Hotelli Firenzessä. Tuskin kuitenkaan yhdeltäkään lukijalta on jäänyt huomaamatta kirjailijan selvät kertojanlahjat. Enpä ihmettelisi, jos on käytetty kriitikkojen kuluneinta ilmausta: lupaava esikoinen.

Romaanin päähenkilö on 24-vuotias Rachel Vinrace. Varakkaan leski-isän järjestämä kasvatus on pitänyt tyttären tietämättömänä naisten ja miesten välisistä suhteista. Merimatkasta Etelä-Amerikkaan laivanvarustajaisän laivalla ja oleskelusta Santa Marinan kaupungissa Helen-tädin ja tämän tutkijamiehen vieraana tulee Rachelille opintomatka maailmaan ja ihmissuhteisiin.

Jo laivamatkalla saadaan esimakua tulevasta, kun Rachelia huomattavasti vanhempi parlamenttiedustaja Richard Dalloway (kyllä, Rouva Dalloway -romaanin Clarissa Dallowayn aviomies) kiinnostuu nuoresta naisesta ja pitkän yhteiskunnallisen keskustelun päätteeksi yllättäen suutelee Rachelia. Vanhempi herra säikähtää itsekin omaa käytöstään ja syyttää tietämätöntä ja täysin hämmentynyttä Rachelia "viekoittelusta". Seuraavana yönä Rachelin alitajunta työstää seksuaalista kokemusta tavalla, joka kertoo kirjailijan todennäköisesti perehtyneen Freudin tutkimuksiin - tai omaan alitajuntaansa:

Hän uneksi kävelevänsä pitkin pitkää tunnelia, joka muuttui vähitellen niin kapeaksi, että hän pystyi koskettamaan kosteita tiiliä kummallakin puolen. Viimein tunneli avartui ja muuttui holviksi. Hän huomasi olevansa jumissa, sillä kaikkialla mihin hän kääntyi, oli vain lisää tiiliä. Lisäksi holvissa oli pieni muotopuoli mies, joka kyykki lattialla pälpättäen. Miehellä oli pitkät kynnet. Hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja muistuttivat pikemminkin eläimen kasvoja.

Perillä Santa Marinassa Rachelin täti Helen Ambrose, sympaattisesti kuvattu vapaa henki, ottaa tehtäväkseen sisarentyttärensä perehdyttämisen nykyaikaisen naisen elämään. Naiset tekevät yhdessä tuttavuutta paikallisen hotellin värikkäisiin englantilaisvieraisiin. Näistä Rachelin erityinen kiinnostus kohdistuu Terence Hewetiin, nuoreen romaanikirjailijaan, joka hotellivieraiden järjestämällä retkellä pian hakeutuukin Rachelin seuraan.

Hänen katseensa sattui Racheliin. Tyttö makasi jonkin verran muiden takana kyynärpäähänsä nojaten. Hän olisi saattanut siinä tilanteessa ajatella tismalleen samoja asioita kuin Hewet itsekin. Hewet kompuroi Rachelin luo polvillaan leipäpala kädessään. "Mitä katselette?" hän kysyi. Tyttö oli ensin hieman hämmentynyt, mutta vastasi heti: "Ihmisolentoja."

Näin pitkälle piti lukea, lähes 150 sivua, ennen kuin "penni putosi", niin kuin britit sanovat. Leski-isän eristyksissä kasvattama tytär, joka lopulta törmää uuden uljaan maailman ihmisolentoihin - haa! Virginia Woolf on käyttänyt romaaninsa taustatekstinä Shakespearen Myrsky-näytelmää: tässä kohtauksessa Rachel-Miranda kohtaa Terence-Ferdinandinsa. Nyt myös Rachelin unessa esiintyvä muotopuoli on helppo tunnistaa himokkaaksi Calibaniksi - kirjailijan mainio oivallus on pistää herrasmiesparlamentaarikko unessa näyttäytymään Shakespearen "myrkyllisenä rupikonnana". Helen-tädin tunnistaminen ilmanhenki Arieliksi saattaa olla ihan oman mielikuvitukseni tuotetta.

Hotellivieraiden joukossa on useita kiinnostavia henkilöitä, jotka luonnollisesti herättävät umpiossa kasvaneen Rachelin uteliaisuuden. Näistä merkittävin ja mielestäni paljon päähenkilöitä kiinnostavampi on St. John Hirst, radikaali yliopistomies ja kirjailija, jota Helen-täti jopa suunnitelmissaan pitää varteenotettavampana Rachelin "kouluttajana" kuin Terence Hewitia.  Myös kirjailija Woolfia Hirstin hahmo tuntuu kiinnostavan niin paljon, että tämä uhkaa viedä huomion Rachelin ja Hewetin rakkaustarinalta. Hirstin hahmon kautta tuodaan esille, että sukupuoliasiat saattoivat viime vuosisadan alun Englannissa olla yhtä vaikeita nuorille miehille kuin nuorille naisillekin. Hirstin uskoutuminen Helenille sukupuolisista ongelmistaan päättyy seuraavaan huvittavaan sananvaihtoon:

Hirst nousi huudahtaen: "Joten koko tälle mysteerille ei ole mitään todellista syytä!"  "Ei mitään, paitsi että me olemme englantilaisia", Helen vastasi.

Ajatus "No sex, please, we're British" ei siis esiintynyt ensimmäistä kertaa 1970-luvun West End -farssissa ja siitä tehdyssä elokuvassa!

Hirstiä vaivaa ajattelevan ja tietoisen ihmisen kirous, jota hän pitää onnensa esteenä:

Kaikkein arvokkain lahja olisi se, että voisi olla yksinkertainen ja sanoa yksinkertaisesti mitä tuntee ilman kammottavan ja vainoavan itsetietoisuuden painoa, joka näytti St. Johnille aina hänen omat kasvonsa ja sanansa ikään kuin peilistä.

Hirstin ja Helenin keskusteluissa käsitellään perusteellisimmin tämän romaanin keskeisintä yhteiskunnallista vaatimusta, naisten koulutuksen parantamista. Hämmentävää nykylukijan - tai ainakin tämän lukijan - kannalta tässä romaanissa on sen peittelemättömän elitistinen ajattelu. Koulutusvaatimus näyttää nimittäin koskevan vain yläluokan ja sivistyneistön tyttöjä. Palvelusväki - nämä Mariat ja rouva Chaileyt, jopa sairaanhoitajatar McInnis - silloin kun heitä edes vaivaudutaan nimeämään, saavat jäädä tietämättömyyteensä ja taikauskoihinsa.

Rachelin ja Terencen seurustelu etenee onnahdellen aina siihen saakka, kunnes kuuden päivän jokiretkellä sisämaahan "luonnollisten alkuasukkaiden" pariin Terence rohkaistuu kömpelöön kosintaan.

Kihlaparin tulevaisuudensuunnitelmissa on aimo annos parodiaa, mikä kertoo siitä, että Woolf ei yhteiskunnallisesta ajattelustaan huolimatta halunnut leimautua yhden asian saarnaajaksi:

"Meidän on kuitenkin hankittava poika ja tytär", sanoi Terence laskien kirjeet pöydälle, "pelkästään sen mittaamattoman edun vuoksi, että he olisivat meidän lapsiamme ja saisivat erittäin hyvän kasvatuksen." Sitten he hahmottelivat yhdessä ihanteellisen koulutuksen päälinjoja ja keskustelivat siitä, kuinka heidän tyttärensä olisi hyvä jo vauvaiästä saakka katsella silloin tällöin siniseksi maalattua levyä, jotta  hänessä heräisi äärettömiä ajatuksia, sillä naisista kasvatettiin tavallisesti liian käytännöllisiä. Ja heidän poikansa pitäisi oppia nauramaan kaikille suurmiehille, toisin sanoen arvostetuille ja menestyneille maan mahtaville, jotka pukeutuivat koristenauhoihin ja nousivat aina huipulle.

Teoksen lopussa rakkaustarina saa synkän käänteen. Teos osoittautuu Shakespearen hengessä kirjoitetuksi tragikomediaksi tai ehkä pikemminkin komediaksi, joka vinksahtaa tragediaksi Romeon ja Julian tapaan. Aivan lopussa palataan vielä hetkeksi Santa Marinan hotellivieraiden pariin: heidän maailmansa järkähtää hieman mutta elämä jatkuu.

Virginia Woolf osoittautuu jo tässä teoksessa moneen tyylilajiin kykeneväksi kirjailijaksi. Herkkä havainnoija tulee hienosti esiin vaikkapa kohtauksessa, jossa Rachel, Helen, Hewet ja Hirst tekevät öisen kävelyn hotellilta Ambrosien huvilalle. Auringon noustessa Hewett ja Hirst ovat kahden; kaikki sanottava alkaa olla sanottu ja aistit avautuvat ympäröivälle kauneudelle. Paikoin Woolf on myös mainettaan hauskempi - tai enpä tiedä, millainen maine hänellä on, käsitykseni taitaa perustua hänestä näkemiini valokuviin, joissa hänellä aina on jollain tapaa alakuloinen ilme.

Ville-Juhani Sutisen suomennos ei kiinnittänyt huomiota itseensä, mikä on minusta aina kunniaksi käännökselle.

Kauhua, rakkautta ja kerronnan iloa - Mario Vargas Llosa: Andien mies

Mario Vargas Llosa: Andien mies. Otava 1995. Espanjankielinen alkuteos Lituma en los Andes ilmestyi vuonna 1993. Suomentaja Sulamit Hirvas.

Toisella tavalla kerrottuna tämä perulaisen nobelistin romaani olisi voinut olla kauhutarina syrjäisen seudun taikauskon vaatimista ihmisuhreista hieman Uhrijuhla-elokuvan (Wicker Man) tapaan. Paikoin erittäin väkivaltaisesta sisällöstään huolimatta kirja on kuitenkin riemastuttava lukukokemus. Kerronnan ilo kannattelee lukijaa yli tarinan synkkien rotkojen.

Korpraali Lituma ja kansalliskaartilainen Tomasito ovat syrjäisessä Andien kylässä suojaamassa  tietyömaata sissien ja heitä myötäilevien vuoristolaisten hyökkäyksiltä, kun kolme ihmistä katoaa salaperäisesti. Korpraali Lituma alkaa selvittää kadonneiden kohtaloa, mutta sotilaalle ja rannikolta tulleelle ei tietenkään haluta puhua. Hänelle kuitenkin vihjataan, että vuoriston henget ovat katoamisten takana. Lituma ja Tomasito tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Uhkaavassa tilanteessa he hakevat lohtua toistensa seurasta. Juttelu kääntyy aina Tomasiton suureen rakkauteen, naiseen, jonka myös Lituma uskoo tavanneensa nuoruudessaan kotikaupungissaan Piurassa.

Tomasiton ja Lituman keskusteluista avautuu erikoinen rakkaustarina, jossa kertojat vaihtuvat nopeasti ja tunkeutuvat hauskasti toistensa kertomuksiin. Myös henkilöt, joista Tomasito ja Lituma kertovat, ottavat välillä puheenvuoron. Tapahtumiin saadaan yhtä aikaa useita näkökulmia kuin kubistisessa maalauksessa. Aikaa kertojamme käsittelevät suurpiirteisesti, mutta tarinan kulkua on silti helppo seurata.

Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin on romaanissa vahvasti mukana. Maolainen sissiliike Loistava polku värvää syrjäseutujen sorrettua väestöä riveihinsä. Romaanissa tilanne nähdään sotilaiden (ja hiukan myös turistien ja kansainvälisissä tehtävissä toimivien tutkijoiden) kautta, joten on ymmärrettävää, että sissien toiminta näyttäytyy brutaalina mielivaltana. Edes tutkijoiden ja turistien pyrkimys pysyä puolueettomana ei pelasta heitä julmalta kohtelulta. Fanaattinen ideologia, puutteen aiheuttama katkeruus ja kehno sivistys ovat tuhoisa yhdistelmä.

Korpraali Lituman sinnikkäät tutkimukset tuottavat lopulta tulosta ja kadonneiden karmea kohtalo paljastuu tässä genrejä sujuvasti sekoittelevassa romaanissa, jonka voi siis mainiosti lukea paitsi kauhu- ja rakkausromaanina myös salapoliisitarinana.

Kirjaa lukiessani mietin, miten vahvasti taikausko todella mahtaa elää Perun syrjäisillä seuduilla. Ilman kokemusta asiasta on vaikea tietää, onko myyttien maailma todellakin vahvasti osa perulaisen ihmisen ajattelutapaa vai onko kyse eteläamerikkalaisesta kerrontaperinteestä, maagisesta realismista, jonka työkalupakkiin taikausko ja myytit kuuluvat.