Jane Gardam: Kaukana Veronasta

Uudet kirjat, varsinkin esikoisteokset, ansaitsevat kaiken huomion, jonka voivat saada blogikirjoituksissa ja kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksilla. Kyse on kirjailijoiden toimeentulosta ja siitä, että meille lukijoille riittää tästä ajasta kertovaa luettavaa vastedeskin. Kiitos siis kaikille bloggareille, jotka kirjoitatte ahkerasti uutuusteoksista!

Omassa blogissani kirjoitan yleensä vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Tämän takia englanninkieliselle kirjallisuudelle suunnattu Phoenix-kirjallisuuspalkinto on jakoperusteeltaan erityisen lähellä sydäntäni. Se annetaan sellaiselle kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistulle lasten- ja nuortenkirjallisuuden esikoisteokselle, joka ei saanut merkittävää kirjallisuuspalkintoa ilmestymisvuonnaan. Laadukkaalle kirjalle annetaan siis uusi mahdollisuus päästä lukijoiden tietoisuuteen. Se nousee kuin feenikslintu tuhkasta – tästä siis palkinnon osuva nimi.

Vuonna 1991 Phoenix-palkinto myönnettiin Jane Gardamille teoksesta A Long Way From Verona, joka jo hyvissä ajoin ennen tätä palkintoa oli kiinnittänyt jonkun tarkkaavaisen lukijan huomiota kustannustalo Otavassa. Romaani oli nimittäin julkaistu suomeksi jo vuonna 1974 nimellä Kaukana Veronasta.

Kaukana Veronasta alkaa sen minäkertojan, 13-vuotiaan Jessica Vyen, varoituksella: 

Minun pitäisi heti alkuun kertoa että minä en ole ihan normaali, syystä että minä koin hurjan elämyksen ollessani yhdeksänvuotias. Minusta tämän asian pitää selvitä heti, koska olen todennut että jos asiat tihkuvat vähitellen esiin kertomuksen kuluessa niin lukija tuntee itsensä sorretuksi tai huijatuksi, jotenkin, kun hän sitten vihdoin viimein tajuaa mistä oikein on kysymys.

Tämän jälkeen Jessica menettelee juuri vastoin ohjettaan. Lukijan on oltava tarkkana huomatakseen, kuinka Jessica jatkuvasti piilottaa merkitykselliset asiat iloisen ja energisen havainnoinnin ja kommentoinnin taakse. Jessican mainio, hauska ja reipas kertojanääni hämää lukijan kuvittelemaan, että kyseessä on vain koulutytön hieman liioitteleva tapa kertoa arkisista sattumuksista. Ehkä tässä on syytä mainita, että kuulun siihen ikäpolveen, jolle reipas ei ole ruma sana.

Mikä sitten on se elämää mullistava tapaus, joka tapahtui, kun Jessica oli yhdeksänvuotias? Jessican koululle tuli kirjailijavieras, jolle Jessica antoi kirjoitelmiaan tutustuttavaksi. Pitkähkön ajan päästä kirjailijalta tuli kirje, jossa tämä ilmoitti, että Jessica oli kirjailija, siitä ei ole epäilyksen häivääkään. Tämä siis Jessican omien sanojen mukaan oli kokemus, joka muutti hänet täysin. Ei siis se, että juuri samana päivänä, kun Jessica saa kirjeen, hän muuttaa perheineen toiselle puolelle Englantia, kurjimpaan osaan maata, kuten Jessican äiti toteaa. 

Jessicaa ei siis hänen omasta mielestään muuta sekään, että maailma on sodassa – romaanissa eletään toisen maailmansodan vuosia – Englantia pommitetaan lähes joka yö, kulutustavaroita ja ruokaa säännöstellään niin, että kananmunista on tullut päiväunien kohde.

Myös perheen sosiaalinen status muuttuu muuton yhteydessä dramaattisesti. Jessican radikaalivasemmistolainen isä eroaa – tai pakotetaan eroamaan – koulunjohtajan virastaan ja hänestä tulee apulaispappi. Iso virka-asunto vaihtuu ahtaaseen taloon pienellä paikkakunnalla. Jessican äidillä, joka on ollut menestyksellinen rehtorinvaimon edustusroolissa, on vaikeuksia selvitä pappilan monista hyväntekeväisyystehtävistä, joihin häneltä ilmiselvästi puuttuu tarvittavaa käytännöllisyyttä.

Jessica menettää entiset ystävänsä ja joutuu aloittamaan sopeutumisen uusiin ihmisiin ja uuteen kouluun. Tilanteen tekee erityisen vaikeaksi se, että Jessica ei usko olevansa kovin suosittu. Tämän hän puolestaan uskoo johtuvan siitä, että hän tietää, mitä toiset ajattelevat ja on poikkeuksellisen rehellinen. 

Uusien ystävien saaminen ei loppujen lopuksi kuitenkaan tuota Jessicalle suurempia vaikeuksia. Etenkin Florencesta Jessie saa lojaalin ystävän ja koomisia kirjeitä kirjoittavan kirjeenvaihtotoverin koko romaanin ajaksi. Romaani kertoo myös koulutyttöjen arjesta ja juhlasta pula-ajan Englannissa. Siinä on jopa mainio Enid Blyton -parodia, jossa tyttöjen yritys käydä teellä Elsie Meeneyn Teehuoneessa menee niin metsään kuin vain voi mennä. Myös ensimmäiset ihastumiset ovat tärkeässä osassa, samoin vihan ja rakkauden täyttämät suhteet omiin vanhempiin. Pula-ajan vaatepulmiakin Jessica pohtii useaan otteeseen, vaikka toteaakin, etteivät vaatteet häntä kiinnosta.

Itse asiassa luulen että en koskaan eläissäni ollut ajatellut vaatteita, paitsi tietenkin jos niitä piti suunnitella näytelmiin. En usko että Florence koskaan ajattelee niitä, hänkään, – tai Helen. Dottie ajattelee, ja hänen koko sakkinsa myös. Joan ei. Eikä Cissie. Ei tarvitse uskoa kaikkia mitä tyttöjen kirjoissa kirjoitetaan.

Jessican suhteet joihinkin opettajiin ovat ongelmallisia. Osa opettajista pitää Jessican suorapuheisuutta nenäkkyytenä. Jessican harkitsemattomuus ja säännöistä piittaamattomuus johtaa myös useisiin varoituksiin ja jopa koulusta erottamisen uhkaan. Tukijan Jessica saa ylempien luokkien äidinkielenopettajasta neiti Philemonista, joka huomaa Jessican kiinnostuksen  kirjoihin ja lainaa tälle luettavaa. Erityisen merkityksellisiksi Jessicalle muodostuvat Maughamin Kuu ja kupariraha – toisen epäsovinnaisen taiteilijan muotokuva – sekä Rupert Brooken runot. Sen sijaan Romeota ja Juliaa Jessica ei saa aloitetuksi koko romaanin aikana. Siinäkin mielessä ollaan kaukana Veronasta.

Merkityksellinen on myös muuan henkilö kaukana Veronasta. Oikaistessaan halki puiston, joka oikeastaan on oppilailta kiellettyä aluetta, Jessica törmää pakosalla olevaan italialaiseen sotavankiin. Nuori mies käyttäytyy omituisesti. Hän potkii pylväitä ja syleilee niitä, repii irti kukkaistutuksia ja hakkaa niitä veitsellä. Sitten hän purskahtaa itkuun.

Mies kääntää lopuksi huomionsa Jessicaan: Se oli jotenkin sellainen pitämiskatse, mutta kummallinen pitämiskatse. Se oli jotenkin kiihtynyt, ikäänkuin hän olisi löytänyt tai keksinyt jotakin. Jessica pakenee paikalta, mutta häntä jää vaivaamaan vangin huuto: Hei! Tule takaisin. Sinä hyvin sii-e-vä!

Kokemus, johon sisältyy hengenvaara ja heräävän aistillisuuden tunne, jää vaivaamaan Jessicaa niin paljon, että hän lopulta kirjoittaa siitä runon, jolla voittaa Times-lehden runokilpailun. Runon nimi on tässä käännöksessä Maanikko. Mielipuoli tai hullu olisi varmaan ollut parempi.

Romaanin käännöksestä voi tässä yhteydessä todeta, että suurimmaksi osaksi se tavoittaa hyvin Jessican iloisen ja kevyen kertojanäänen. Jotkin sanat ovat kuitenkin jääneet kääntäjältä ymmärtämättä, mikä on johtanut kummallisiin ratkaisuihin. Kontekstin perusteella pystyin yleensä nopeasti päättelemään alkuperäisen sanan, mutta pieni hetki piti miettiä, mistä on kyse, kun mainittiin, että rouva Fanshaw-Smithellä oli pienet villaiset sääret. 1970-luvulla sana leggins ei varmaan vielä meillä ollut yhtä yleisessä käytössä kuin nykyään. Pieni päivitys suomennokseen olisi siis paikallaan.

Romaanin jälkipuolella on dramaattinen tapahtuma, joka jälleen häivytetään lähes kokonaan piiloon. Jessicaa tukenut opettaja neiti Philemon kuolee pommituksessa, jonka aiheuttaa oman, englantilaisen, pommikoneen vika. Tapahtuma jää tarkkaamattomalta lukijalta huomaamatta, jollei hän hoksaa, että Jessican näky metsässä kävelevästä neiti Philemonista on harha tai toivekuva.

Järkyttävän tapahtuman jälkeen Jessica etsii lohtua kirjoista. Etenkin Thomas Hardyn Jude the Obscure -romaanin (tässä käännöksessä Musta Juudas) pessimistinen elämänfilosofia valtaa Jessican mielen:

Se oli siinä kohdassa missä se kurja Juudas ei tapaakaan sitä henkilöä joka olisi voinut muuttaa hänen elämänsä kaamean kohtalokuvion. Jos hän olisi tavannut, sanoo Hardy, silloin olisi kaikki voinut muuttua hyväksi. Hän lisää kuitenkin: sellaista ei tapahdu, siis hyvää – EI TAPAHDU MILLOINKAAN.

Nuortenkirja ei tietenkään voi päättyä näihin tunnelmiin. Jessican järkkynyt mielentila asettuu yksinäisen ja lähes surrealistisen harharetken jälkeen – perheen ja yhteisön tuella – koko maailmaa syleileväksi rakkaudeksi. Aivan niin kuin pitääkin.

Jane Gardam, Kaukana Veronasta. Otava 1974. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Long Way From Verona (1971) suomentanut Aila Nissinen. Kansipiirros: Ritva Vesa-Kukkonen. 251 s.

--------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Palkittu esikoisteos.

Deborah Eisenberg: Your Duck Is My Duck

Deborah Eisenberg aloitti kirjailijana vuonna 1983 näytelmällä Pastorale. Sen jälkeen hän on keskittynyt yksinomaan novelleihin. Niitä hän on julkaissut 33 kappaletta. Ei kuulosta kovin suurelta määrältä lähes neljänkymmenen vuoden uralla. Kirjailijan arvoa ei kuitenkaan mitata vaa'alla. Laatu ratkaisee.

Your Duck Is My Duck on Deborah Eisenbergin viides novellikokoelma. Jokaisen uuden novellikokoelman myötä Eisenbergin tekninen taituruus ja varmuus on kasvanut. Tämän uusimman kokoelman novellit tuntuvat kasvaneen täysin luonnollisesti henkilöidensä elämäntilanteesta. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kirjailija olisi yrittänyt pakottaa kertomukseensa ennalta päätettyä sanomaa tai jonkin mallin mukaista novellin kaavaa.

Novellien kerrontatilanteet sijoittuvat nykyaikaan, 2000-luvun Yhdysvaltoihin. Henkilöiden muistojen kautta käsitellään myös vanhempia tapahtumia. Eisenberg keskittyy kuvauksessaan ihmisten sosiaalisiin suhteisiin, mutta taustalla on usein myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat henkilöiden toimintaan.

Seuraavassa hajahuomioita kokoelman kuudesta novellista.

Your Duck Is My Duck

Novellin päähenkilö, newyorkilainen kuvataiteilija, saa kutsun varakkaan pariskunnan merenrantatilalle johonkin etelään, ehkä johonkin latinalaisen Amerikan valtioon. Hänelle tarjotaan mahdollisuus lomailla tai työskennellä, aivan kuinka hän itse haluaa. Aluksi näyttää siltä, että luvassa on psykologinen novelli miesystävästään eronneen ja urallaan jumiutuneen taiteilijan ongelmista. Unettomuuden ja lääkkeiden sekoittaman minäkertojan tarinassa on myös komiikkaa, kun hänelle paljastuu, että hän on yöllä tokkurassa kirjoittanut eksälleen omituisen sähköpostin ja saanut siihen aika kipakan vastauksen.

Pian päähenkilö huomaa, että paratiisissa on käärme: upea maatila on hankittu pilkkahintaan hädänalaisilta paikallisilta viljelijöiltä. Alueen ekosysteemiä on sitten järkytetty viljelemällä nopeakasvuista eukalyptusta, joka öljypitoisena aiheuttaa tulipaloja. Päähenkilön ongelmasta tulee pian yhteiskunnallinen: täytyykö alistua siihen, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Hänen isäntäväellään saattaa myös olla itsekkäitä pyrkimyksiä taiteen tukemiselle. Tiettyjä taiteilijoita suosimalla he pyrkivät ehkä korottamaan taidehankintojensa arvoa ja hankkimaan etuosto-oikeuden tuleviin teoksiin. Isäntäväen omituinen hyönteismäinen tunteettomuus tosin tekee heidän motiiviensa tulkitsemisesta vaikeaa.

Taj Mahal

Entiset Hollywood-tähdet kokoontuvat yhteiselle aterialle keskustellakseen muistelmateoksesta, jonka on kirjoittanut kuuluisan ohjaajan talossa pikkupoikana lomiaan viettänyt henkilö. Muistelmat eivät vastaa näyttelijöiden kokemuksia. Osaksi muistelmateoksen kirjoittaja on tulkinnut asioita selvästi väärin tai lasketellut täysin omiaan. Muistin luonnetta novelli valaisee osuvasti: menneisyydelle on ominaista juuri sen muuttumattomuus, muisti puolestaan voi toimia arvaamattomasti. Väärin muistamista on puolestaan vaikea erottaa tarkoituksellisesta valehtelusta.

Hauska tarina syvenee lopussa tutkielmaksi elämän rajallisuudesta. Filmitähtien aterialle osallistuu myös edesmenneen tähden, Zoen, tytär Emma. Emman ajatukset harhailevat Zoen elämän viimeisiin vaiheisiin. Zoe tuskaili tekemättä jääneitä asioita: lapsia olisi pitänyt olla enemmän, Sota ja rauha oli lukematta, Taj Mahal oli näkemättä. Emma lohduttaa:

It's not possible to do everything. No one can do everything. You've worked very hard, Zoe. It's not possible to work and to have a wonderful life at home and to go off traveling at the same time.

Loppujen lopuksi Zoe hyväksyy sen, että vain yhden elämän voi elää.

Emma moved over to sit beside her and took her hand. ”Should I get us some tickets to India?”

Zoe laughed. ”Darling, what for? Just let me lie here and yearn to see the Taj Mahal. Really, Emma, when you die, you don't know whether you've seen the Taj Mahal or not.”

Novellin viimeisissä lauseissa saamme vielä muistutuksen siitä, kuinka muistot muuttuvat tarinoiksi, joita kerromme itsellemme. Emman muistot tähtien kanssa nautitusta ateriasta alkavat vaivihkaa muuttua jo heti aterian päätyttyä.

Cross Off and Move On

Oma suosikkini kokoelman novelleista jatkaa muistin ja muistamisen teemaa. Kokoelman novelleista se on hyväntuulisin ja koomisin. Novelli lähtee liikkelle siitä, että sen minäkertoja huomaa lehdessä serkkunsa Morrien, kuuluisan viulistin, muistokirjoituksen. Kerronta liukuu sujuvasti muistoihin sivistyneiden tätien talosta, tätien hautajaisista, oman äidin koomisista piirteistä ja miesystävä Jakeen tutustumisesta.

Tarinassa on myös tumma raita. Morrie-serkultaan päähenkilö on kauan sitten saanut yhteenvedon heidän yhteisistä sukulaisistaan: kolmestakymmenestäviidestä tunnetusta sukulaisesta ainakin 27 kuoli keskitysleireillä. Aina korostetaan, että toisen maailmansodan kauhuja ei saa unohtaa. Tässä novellissa tulee esiin ajatus, että muistot myös sitovat ja niistä vapautuminen voi olla siunaus.

And now that Morrie is not around to remember them, my aunts may finally be released from the house – the elegiac murmuring of the carpets and chairs and billiards table and clocks, the unquiet sleep hovering over it, bringing dreams of the planet my grandparents came from, with its bloodstained ghetto walls, the pistol butts beating at the doors, its rhapsodic festivals of murder.

Merge

Tässä kokoelman laajimmassa ja synkimmässä novellissa kielen ja kommunikaation vaikeudet nousevat etualalle. Sen kolme hyvin erilaista keskushenkilöä elävät kosketuksessa toisiinsa mutta silti kukin omassa erilaisessa maailmassaan.

Cordis on vanha nainen, jonka aviomies on kadonnut kymmeniä vuosia sitten etsiessään merkkejä kadonneesta kulttuurista.

Keith on ylellisyydessä kasvanut itsekeskeinen nuorukainen, joka on joutunut painumaan ainakin joksikin aikaa maan alle varastettuaan isältään suuren summan rahaa. Elämä vuokra-asunnossa torakoiden parissa ilman kännykkää on nuorelle miehelle täysin uusi kokemus.

Celeste on nuori kulttuuriantropologi, joka on tuntenut Cordisin lapsesta saakka ja pitänyt huolta vanhuksesta.

Keith ja Celeste ajautuvat suhteeseen, ja Celeste värvää Keithin pitämään huolta Cordisista siksi aikaa, kun Celeste tutkii osallistuvana havainnoijana pakolaisryhmän elämää.

Keithin elämä näyttää palaavan ennalleen, kun isä lopulta antaa hänelle anteeksi. Pieni toivo kuitenkin jää, että nuorukaisen itsekkyyteen on tullut vähäinen repeämä.

Cordis vajoaa vähitellen omaan muistojen maailmaansa. Is she waiting for a great catastrophe, or only the minor personal one?

Celeste sairastuu tutkimusmatkallaan. Hänen Keithille lähettämänsä postikortit muuttuvat koko ajan sekavammiksi ja ahdistavammiksi. Viimeinen kortti ennen kuin yhteydet kokonaan katkeavat on ilmeisesti kirjoitettu verellä.

Novellin alussa on kaksi mottoa. Ensimmäinen on lainaus kielentutkija Noam Chomskylta. Siinä Chomsky käsittelee generatiivisen kielioppinsa Merge-käsitettä. Merge on se kielen ominaisuus, jonka varassa on mahdollista tuottaa jatkuvasti suurempia uusia mentaalisia objekteja aiemmin olemassa olevista kielen rakenteista.

Chomskyn optimistisen kielikäsityksen vastapainoksi nousee novellissa Cordisin kadonneen aviomiehen Ernstin näkemys kielestä työkaluna, joka ei toimi.

Or at least it worked to further comprehension and communication in only the most restricted ways. An extremely plastic faculty, amenable to many uses, but it developed to serve the pressing demands of malice, vengefulness, and greed – humanity's most consistent attributes – providing individuals with the means, through lies, boasts, propaganda, fearmongering, advertising, derision, and outright threats, to subjugate others.

Ernstin näkemystä havainnollistaa novellin toinen motto, joka on peräisin Donald Trumpilta: I know words. I have the best words.

The Third Tower

Kokoelman novelleista ainoa, joka ei ole täysin realistinen. Tässä dystooppisessa novellissa sen päähenkilö, 17-vuotias tyttö, joutuu kuntoutukseen liian villisti assosioivan mielikuvituksensa vuoksi. Mahtaako kielen ja mielen kahlitseminen onnistua?

Täydellisesti. Kuntoutusjakson jälkeen hän sana-assosiaatiotestissä antaa aina vastaukseksi juuri sen saman sanan, joka hänelle oli sanottu.

Recalculating

Novelli on kokoelman novelleista perinteisin rakenteeltaan ja sisällöltään, aivan kuin Deborah Eisenberg olisi halunnut näyttää, että häneltä onnistuu tyylikkäästi ja vaivatta tällainenkin kerronta. Siinä Yhdysvaltain maaseudulla asuva poika löytää perhevalokuvista enonsa, josta ei koskaan puhuta. Mieheksi vartuttuaan hän matkustaa enonsa muistotilaisuuteen Englantiin ja saa selville suvun vaikenemisen syyt. Matka muuttaa hänen käsityksensä myös itsestään.

Viime marraskuussa katsoin Teemalta kymmenien vuosien jälkeen uudelleen Louis Mallen ohjaaman elokuvan Ilta Andrén kanssa. Kulttuurista, taiteesta ja teatterista kiinnostuneen katsojan elokuva vangitsee ruudun ääreen; muille sen katsominen voi olla kärsimystä. Elokuvan tapahtumat rajoittuvat lähes kokonaan ravintolan pöytään, jossa kaksi miestä keskustelee. André (Gregory) on maailmalla menestynyt teatterimies. Välttääkseen puhumasta omasta teatteriurastaan, joka ei ole edennyt toivotulla tavalla, Wally (Wallace Shaw) päättää keskittyä kyselemiseen.

Wallyn taktiikka ei luonnollisesti toimi aivan täysin. Hän tulee useaan otteeseen kertoneeksi omista mielipiteistään ja elämästään muutenkin, esimerkiksi tyttöystävästään Debbiestä, joka on välillä elättänyt pariskuntaa tarjoilijantyöllä.

Elokuva pohjautuu päähenkilöidensä todellisiin kokemuksiin. Niinpä elokuvan Debbielläkin on todellinen esikuvansa. Hän on kirjailija Deborah Eisenberg, Wally Shaw'n elämänkumppani. Kaikki novellikokoelmansa Eisenberg on omistanut Wallace Shaw'lle.

Deborah Eisenberg, Your Duck Is My Duck: Stories. Ecco 2018. Kannen suunnittelu: Allison Salzman. Kansikuva: Paul Klee, Landschaft mit gelben Vögeln. 226 s.

--------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle.

August Strindberg: Hemsöläiset

Sue Prideaux'n  Strindberg-elämäkerran (Strindberg: A Life 2013) mukaan August Strindberg vertasi tätä saaristolaisromaaniaan Pieter Brueghelin maalauksiin. En tiedä, kumpi Brueghel – vanhempi vai nuorempi – kirjailijalla oli mielessään, mutta isän ja pojan tyyli on niin samankaltainen, ettei sillä oikeastaan ole väliäkään. Vertaus on joka tapauksessa osuva ja antaa vihjeen siitä, miten Strindberg itse romaaninsa tulkitsi. Vanhemman Brueghelin Talonpoikaistanssit, Talonpoikaishäät ja miksei myös Laiskurien maa ja Flaamilaisia sanalaskuja voisivat hyvin olla Strindbergin romaanin kuvituksena. Monissa Brueghelien maalauksissa iso ihmisjoukko puuhastelee kukin omiaan. Hieman naiivisti maalatuista kohtauksista syntyy hyväntuulisen ilonpidon ensivaikutelma. Olut virtaa ja iloisesti kaatuillaan. Lähemmin tarkasteltaessa paljastuvat maalausten synkemmät yksityiskohdat.

Myös Hemsöläiset on usein tulkittu hyväntuuliseksi maalaiskomediaksi. Olisi varmaan osuvampaa kuitenkin puhua tragikomediasta, sillä romaani päättyy tummanpuhuvasti aviorikokseen, sitä seuraavaan sairastumiseen ja kuolemaan, kahden päähenkilön katoamiseen jäisellä merellä, toinen varmasti vainajana ja toinenkin suurella todennäköisyydellä.

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitää etäisyyttä kuvattaviinsa, mikä on omiaan lisäämään koomista vaikutelmaa. Henkilöiden toikkaroinnille – tässä romaanissa silmiinpistävän usein juovuksissa – naureskellaan ikään kuin sivusta. Kertojan asenne on sama kuin kyläläisten, jotka loppukohtauksessa tulevat avuksi etsimään jäiselle aavalle kadonneita:

Kaikki olivat vakavia, mutta eivät ylen määrin pahoillaan; meri ei ollut niin turhan tarkka yhdestä tai parista ihmishengestä.

Romaanin juoni noudattelee kaavaa, jota Strindberg on käyttänyt muissakin teoksissaan, esimerkiksi myöhemmässä Ulkosaaristossa-romaanissaan, jonka olen kauan sitten lukenut. Mieleen siitä jäi oikeastaan vain karmiva murhatapa, josta ei jää vainajaan väkivallan jälkiä – mitä nyt pieni reikä päälaelle siihen, mistä naula meni kallon sisään. Näissä romaaneissa ulkopuolinen saapuu tapoihinsa pinttyneeseen yhteisöön ja saa toimillaan aikaan muutoksia. Katsojan näkökulmasta riippuu, ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Tätä kaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa on hyödyntänyt Juhani Aho Juhassa ja myöhemmin esimerkiksi Heikki Turunen Simpauttajassaan sekä Punahongan hehkussa, jonka Saarela päätyy jääsohjoon, kuten Hemsöläisten päähenkilökin. Lännenelokuvissa tämä yksinäisen ratsastajan varaan rakentuva juonikuvio on niin ikään suosittu. Nämä esimerkit nyt ensimmäisenä tulivat mieleen.

Hemsöläisissä mantereelta saaristoon saapuva ulkopuolinen on Carlsson, monia ammatteja kokeillut opportunisti, joka on palkattu leskirouva Flodin tilalle laittamaan hitaasti rappeutuvan maatilan asiat kuntoon. Carlssonilla on paljon ideoita sekä tietoa ja tarmoa suunnitelmiensa toteuttamiseen.

Heti alussa Carlssonin suunnitelmia asettuu vastustamaan Flodin aikuinen poika Kusti, jonka mielestä maanviljelys on alempiarvoista sisämaan renkien puuhaa eikä sovi metsästelevälle ja kalastelevalle saaristolaismiehelle. Kusti perustelee asennettaan sillä, että maanviljelijä saa korkeintaan sen, mihin hän on pyrkinyt, usein kuitenkin vähemmän. Metsästäjän ja kalastajan saalis voi tosin joskus jäädä kokonaan puuttumaan, mutta hyvänä päivänä se ylittää toiveet kymmenkertaisesti.

Carlsson onnistuu kuitenkin tarkalla ihmistuntemuksellaan käännyttämään talon palvelusväen puolelleen. Kustinkin on myönnettävä, että tarmokkaan tilanhoitajan ansiosta talouteen alkaa virrata ennen kokematonta varallisuutta. Carlsson osaa ennakkoluulottomasti hyödyntää myös uutta elinkeinoa, turismia, ja alkaa vuokrata tilan käytöstä jäänyttä päärakennusta kesävieraille. 

Herrasväen saapuminen saarelle vaikuttaa myös saarelaisten pukeutumiseen ja käytökseen. Tapakulttuuri näyttää valuvan vaivihkaa ylhäältä alaspäin. Ristiriitojakin laajeneva sosiaalinen kenttä aiheuttaa. Carlsson kilpailee herrasväen palvelijattaren, Idan, suosiosta Norman-rengin kanssa. Carlsson näyttää pääsevän kisassa voittajaksi, mutta syksyinen vierailuyritys Idan luona kaupungissa päättyy katkeraan nöyryytykseen. 

Kirjan esipuheessa Kai Laitinen siteeraa kirjettä, jossa Strindberg kertoo romaanin kirjoittamisesta seuraavasti:

Seuloin pois naiskysymyksen, julistin pannaan sosialismin, politiikan, kaiken kaman; ja päätin tehdä ruotsalaisen ja karkean lystikkään kirjan, osoittaen mitenkä maalaisrenki jolla on terveet hermot ja hyvänlaatuinen veri, vailla sappea, kulkee tiensä halki, ottaen mitä tarjoutui, päästäen itkutta käsistään sen mitä ei voinut pitää.

Idan suhteen koetussa nöyryytyksessä voi kyllä helposti nähdä Strindbergin kitkerän suhtautumisen naisiin. Ihan vailla sappea ja kyyneliä ei Carlsson tästä kosioseikkailustaan selviä. Muuten romaani on varsin miehinen. Naisten tehtävänä tässä romaanissa on olla miehisten halujen kohteena.

Strindberg kirjoitti Hemsöläiset Baijerin Landaussa, Bodenseen järvimaisemassa, joka varmaankin toi hänen mieleensä valoisia muistoja Kymmendön saarelta Tukholman saaristosta. Rapujuhlatkin Landaussa vietettiin ihan pohjoismaiseen tapaan. Strindberg asui Saksassa perheensä kanssa ja on itse kuvannut vaihetta onnelliseksi perhe-elämäksi. 

Hänen puolisonsa, suomalaissyntyinen Siri von Essen, on edellä mainitun Prideaux'n elämäkerran mukaan antanut ajasta toisenlaisen kuvauksen. Strindberg vainosi Siriä pakkomielteisellä mustasukkaisuudellaan, kunnes Siri joutui tunnustamaan, että hänellä oli heidän avioliittonsa alkuvaiheessa ollut lyhyt suhde Helsingin Nya Teaternin näyttelijään Eric Dahlströmiin, samaan aikaan kun Strindberg oli jäänyt lasten kanssa kesänviettoon Kymmendön saarelle. 

Strindbergin mielestä Siri oli tunnustuksellaan pilannut Kymmendön, liannut Eedenin, ainoan paikan, jossa Strindberg oli ollut onnellinen. Jos elämäkerran ja romaanitaiteen keskenään sekoittaminen sallitaan, arvelen, että saaristoon yhtä aikaa kohdistuva viha ja rakkaus tulee esille tämän romaanin häilymisenä komedian ja tragedian välimailla.

Siri von Essen muuten myöhemmin ilmoitti lapsilleen, että hän oli ollut uskollinen Strindbergille koko avioliittonsa ajan. Hän antoi näin ymmärtää tunnustaneensa olemattoman suhteen päästäkseen eroon piinaavista kysymyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ratkaisun avioparin risaisiin suhteisiin.

Palataanpa romaanin pariin. Carlsson putoaa lopulta jaloilleen Idan aiheuttamasta pettymyksestä. Hän kääntää huomionsa Flodin emäntään. Emäntä on jo jonkin aikaa haaveillut Carlssonista itselleen uutta puolisoa. Carlssonin ja Flodin emännän häät muodostuvat romaanin kerronnalliseksi kohokohdaksi. 

Häävalmistelujen kuvauksissa on luetteloinnin nautintoa ja kansatieteellistä tarkkuutta, jotka tulevat esiin myös kalastustarvikkeiden, heinätöiden ja metsästyksen kuvauksissa. 

Tupa oli lehvillä koristeltu ja pesty ja kaikki huonekalut kannettu ulos nurkan taakse, niin että näytti kuin huutokauppa olisi tulossa. Pihalle oli pystytetty lipputanko, johon oli vedetty tarkastusmieheltä tilaisuutta varten lainattu tullilippu. Tuvan oven yläpuolella riippui puolukanvarvuista ja päivänkakkaroista tehty köynnös ja kruunu, ja kummallakin puolella oli lehdeskoivu. Ikkunoihin oli ladottu värikkäimmillä nimilapuilla varustetut pullot, niin että ne loistivat kauas pihalle kuin viinakauppa, sillä Carlsson piti voimakkaista vaikutelmista. Kullankeltainen punssi loisti kuin päivänpaiste saippuanvihreän lasin lävitse, ja konjakin purppura hehkui kuin hiillos; hopeanhohtoiset tinakuoret, jotka olivat korkkien peitteenä, säkenöivät kuin kirkkaat neljänkolmatta killingin rahat, niin että ne houkuttelivat joitakin rohkeimpia maalaispoikia töllistelemään, aivan kuin he olisivat seisoneet puodinikkunassa, ja tuntemaan nielussaan mieluisan karmivaa esimakua.

Carlsson kuvataan saarelle tullessaan hieman yli 30-vuotiaaksi. Emännästä puolestaan käytetään nimityksiä eukko ja vanhus, mutta ilmeisesti hän ei kuitenkaan ole kymmeniä vuosia Carlssonia vanhempi, koska pari kuukautta häiden jälkeen hän saa keskenmenon. 

Romaanin lopussa Carlsson tulee "vaaralliseen ikään"; elämä oli kai ennen sen verran kuluttavampaa, että viidenkympin villityskin alkoi jo nelikymppisenä. Hän päätyy suhteeseen piikatyttö Klaaran kanssa. Puoliso Anna Eeva vilustuttaa itsensä kuolettavasti kahlatessaan joulukuisessa hyhmässä salarakkaiden perässä. Viimeisillä voimillaan emäntä poltattaa Carlssonin hyväksi tekemänsä testamentin, kääntyy vuoteessaan kohti seinää ja kuolee parin päivän päästä jouluaattona.

Ruumiin kuljettamisesta mantereelle syntyy lopuksi seikkailu, josta näyttää selviävän voitokkasti vain Kusti, joka viimeinkin kasvaa isännän saappaisiin ja löytää sydämestään armoa myös vanhaa vihamiestään Carlssonia kohtaan. Romaanin loppu jää hedelmällisellä tavalla avoimeksi. Uusimmassa Parnassossa (1/2022) Sanna Nyqvist kertoo, että tämä loppujen lopuksi taiteelliseksi voitoksi kääntynyt ratkaisu johtui rahanpuutteen aiheuttamasta laskelmoinnista: Strindberg halusi avoimella lopulla jättää auki mahdollisuuden jatko-osaan.

Strindbergin vakuutteluista huolimatta romaanista on löydettävissä myös yhteiskunnallisuutta: saarelaiset joutuvat suurpääoman pyöritykseen, kun läheinen pikkusaari ostetaan heiltä kaivostoimintaa varten. Suurin osa kauppahinnasta maksetaan arvottomiksi osoittautuvilla osakkeilla.

Jonkinlaista antiklerikalismiakin romaanissa on havaittavissa. Strindberg eli näihin aikoihin ateistista vaihettaan. Viinalle perso pastori Nordström häpäistään hääkohtauksessa perusteellisesti. Umpijuopunut pastori katoaa kesken juhlien nukkumaan hääparin vuoteeseen vaatteet päällä ja saappaat jalassa. Häälakanoihin hänelle vielä sattuu vahinko. Taljalla ja liinoilla pastori nostetaan ulos ikkunan kautta ja toimitetaan mereen pesulle ja selviämään. Romaanin lopussa pastori on kuitenkin se, joka ymmärtää Carlssonin arvon seutukunnalle. Carlsson oli loppujen lopuksi pastorin mielestä toteuttanut sen, minkä muutkin olisivat halunneet mutta mihin eivät olleet pystyneet.

Strindberg on kaikessa ristiriitaisuudessaan – tai ehkä juuri sen takia – edelleen lukemisen arvoinen kirjailija. Itsetunto-ongelmien kanssa taisteleva nero on jo lähtökohtaisesti kiinnostava.

August Strindberg kuoli vuonna 1912 mahasyöpään. Hänen entinen vaimonsa Siri von Essen oli menehtynyt kolmea viikkoa aikaisemmin. Strindberg oli uransa aikana onnistunut suututtamaan lähes kaikki yhteiskunnan kerrokset. Viimeisinä elinvuosinaan hän sai hyvityksen: hänen näytelmiään esitettiin innostuneille yleisöille useissa maissa. Kun Nobelin kirjallisuuspalkinto meni häneltä yleisistä odotuksista huolimatta sivu suun, hänelle kerättiin 50 000 kruunun Anti-Nobel-palkinto. 63-vuotissyntymäpäivänään tammikuussa 1912 Strindberg tervehti monituhatpäistä onnittelijajoukkoa kerrostaloasuntonsa parvekkeelta.

Strindberg halusi hiljaiset hautajaiset. Tämän vuoksi hän oli määrännyt, että ne on pidettävä aamukahdeksalta. Varhaisena toukokuun aamuna ruumisvaunuja seurasi silti yli kymmenentuhatta ihmistä. Yksinkertaiseen hautaristiin Strindberg toivoi ainoastaan seuraavat sanat: O Crux Ave Spes Unica (Oi risti, ainoa toivomme).

Strindbergin viimeiseksi jäänyt asunto Tukholmassa toimii nykyään kirjailijan kotimuseona.

August Strindberg, Hemsöläiset. Tammi 1959. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Hemsöborna (1887) suomentanut Tauno Tainio. 174 s.

---------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.

Marcel Aymé: Clérambard

Marcel Aymén nelinäytöksinen huvinäytelmä tarkastelee sitä hullutusta, että joku ottaisi evankeliumeiden ohjeet todesta. Kaunokirjallisuudessa siitä seuraa komedia; elämässä se johtaisi tragediaan. Vai kuinka lienee? Heikkoja signaaleja toisenlaisen elämäntavan puolesta on näkyvissä nuorten ilmastoliikkeessä. Todella heikkoja tosin – jokaisessa poliittisessa debatissa jatkuvan taloudellisen kasvun välttämättömyydelle nyökkäillään edelleen oikealla ja vasemmalla. 

No, tätä Aymén hassuttelua ei varmaan ole tarkoitettu kovin vakavasti otettavaksi. Se edustaa tyyliä, josta Aymé itse käytti nimitystä "leikkisä fantasia". Sen satiiri on höyhenenkevyttä. Tuskin kukaan on poistunut teatterista kovin närkästyneenä. 

Kreivi Hector de Clérambard on köyhtynyt konkurssin partaalle. Sukukartanon ylläpito on niin kallista, että palvelijoista on luovuttu. Kreivi on pakottanut perheensä – vaimonsa Louisen, poikansa Octaven ja anoppinsa – ansiotyöhön: aatelisperhe neuloo villapaitoja myyntiin. Kreivi itse metsästää naapureiden kissoja ruoaksi. Koiria hän tappaa ihan vain omaksi ilokseen.

Kylän pappi saapuu kartanoon ehdottamaan ratkaisua perheen ongelmaan. Jos perheen poika Octave menisi naimisiin varakkaan asianajajan vanhimman tyttären kanssa, myötäjäisillä voitaisiin pelastaa kreivin talous. Asianajajan ja hänen puolisonsa tausta on porvarillinen ja heitä houkuttelisi kovasti kreivittären arvonimi tyttärelleen. Pappi myöntää, että vaikka tyttö ei ole varsinaisesti ruma, hän on kaukana kauniista. Päästäkseen villapaitojen neulomisesta Octave on suostuvainen kauppaan, vaikka hänen todellisten intohimojensa kohde onkin Ravuksi kutsuttu kylän ilotyttö, joka myy itseään sotilaille sadasta sousta. 

Papin valmistautuessa lähtemään pois ja etsiskellessä koiraansa kreivi paljastaa huolettomasti kuristaneensa koiran kuoliaaksi hetkeä aiemmin puutarhassa.

Yhtäkkiä kreivi näkee ilmestyksen. Pyhä Franciscus Assisilainen ilmestyy hänelle ja antaa hänelle luettavaksi elämäänsä käsittelevän kirjan. Kukaan muu ei munkkia näe eikä kuule. Munkin poistuttua papin koira saapuu paikalle elävänä ja iloisesti haukkuen. Ihme on tapahtunut!

Järkyttynyt kreivi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan saamaansa kirjaa. Vuorokauden kuluttua hän tulee ulos muuttuneena miehenä. Hän rakastaa nyt koko luomakuntaa. Hän toruu ensi töikseen perhettään hämähäkin – pikkusisaren – surmaamisesta. 

Kreivi on päättänyt naittaa poikansa ilotytölle, luopua omaisuudestaan ja lähteä perheensä kanssa hevosvankkureilla maantielle. Tarkoitus on elää kerjäämällä ja julistaa sanomaa kaikkien luotujen arvokkuudesta.

Je suis déjà pauvre et je ne rêve qu'a être plus pauvre encore. J'ai hâte d'user mes vêtements, mes souliers, d'être affamé et grelottant. Ah! n'avoir rien à soi! être tout nu et crier sur les places: Venez à Jésus! Venez à Dieu! Venez avec vos enfants! avec vos femmes! avec vos amants! avec vos bestiaux! N'oubliez ni vos canaris, ni vos pékinois! Tous à Jésus! (Olen jo köyhä ja uneksin olevani vielä köyhempi. Minulla on kiire käyttää loppuun vaatteeni, kenkäni, olla nälkäinen ja kylmissäni. Ah! Ettei omistaisi mitään! Olla aivan alaston ja huutaa toreilla: Tulkaa Jeesuksen luo! Tulkaa Jumalan luo! Tulkaa lastenne kanssa! Vaimojenne kanssa! Ystävienne kanssa! Karjanne kanssa! Älkää unohtako kanarialintujanne, älkääkä kiinanpalatsikoirianne! Kaikki Jeesuksen luo!)

Ymmärrettävästi muut eivät ole yhtä ihastuneita kreivin ajatukseen. Näytelmä ottaa ilon irti tilanteista, joissa kreivin toisen todellisuuden ihanteet törmäävät tämän maailman totuuksiin. Hulluutenahan ihanteet tietenkin näyttäytyvät. Pitkä kohtaus, jossa kreivi toimii poikansa puhemiehenä ilotytön huoneessa, on vallan mainio. Huoneessa käy vilske, kun sinne samaan aikaan sattuu myös muutama sotilas sekä pojan apeksi pyrkinyt asianajaja.

Viimeisessä näytöksessä paljastuu, että papin koira ei ollutkaan missään vaiheessa kuollut. Kreivi oli surmannut ihan toisen koiran. Ihmettä ei ollutkaan tapahtunut. Kreivin usko horjuu. Luopuuko hän haihattelustaan? Voittaako rahan houkutus loppujen lopuksi?

Marcel Aymén kirjallisista tuotoksista ei koskaan voi olla varma etukäteen. Joskus harvoin hän on kyynisellä päällä ja paljastaa ihanteiden heikkouden tai niiden takana olevan laskelmoinnin. Useimmiten hänen teoksissaan kuitenkin voittavat – eivät tosin taloudellisessa mielessä – ne, jotka jaksavat elää ihanteidensa mukaan. Ihmisen arvoa ei Aymén teoksissa ikinä ratkaise hänen kukkaronsa paksuus tai yhteiskunnallinen asemansa. Kuinkahan tässä näytelmässä käy?

Seuraa juonipaljastus. Kreivi tulee siihen tulokseen, että hän ei tarvitse ihmeitä uskoakseen siihen, mikä on oikein. Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Hän siis pysyy suunnitelmassaan. 

Eri syistä kaikki näytelmän henkilöt kokoontuvat lähtövalmiiden hevosvankkureiden viereen. Paikalle kutsuttu lääkäri toteaa kreivin mielenvikaiseksi. Pappikin yrittää vielä saada kreivin mielen muuttumaan:

L'Evangile est une nourriture qui a besoin d'être accommodée, comme toutes les nourritures. Et l'Eglise, seule, a compris la nécessité de protéger les fidèles contre la parole du Christ. (Evankeliumi on ravinto jota täytyy mukauttaa, kuten kaikki ravinto. Ja kirkko yksin on ymmärtänyt, että uskovaisia täytyy suojella Kristuksen sanalta.)

Tässä vaiheessa näytelmässä on oikein klassinen deus ex machina -ratkaisu. Paikalle ilmestyy Franciscus Assisilainen enkelien saattamana. Nyt pyhimyksen näkevät kaikki muut paitsi pappi. Kaikki nousevat pyhimyksen siunaamiin vankkureihin – kreivin perhe, asianajaja tyttärineen, ilotyttö, sotilaat. Vaunut vierivät hitaasti pois näkyvistä. 

Paikalle jää vain pappi, joka harmittelee sitä, että hänen silmälasinsa jäivät kotiin.

Marcel Aymé, Clérambard. Bernard Grasset 1967. Näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1950. 180 s.

-----------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.

John McGahern: Pimeä

John McGahernin ainoan suomennetun romaanin keskeinen juoni on nopeasti kerrottu. Katolinen poika kasvaa Irlannin maaseudulla väkivaltaisen leski-isän despoottimaisesti johtaman lapsilauman vanhimpana. Perhe viljelee pientä maatilaa. Isän väkivalta on enimmäkseen sanallista: hän antaa lasten selvästi ymmärtää, että he ovat isälle raskas taloudellinen taakka. Poika nukkuu lapsena isän kanssa samassa vuoteessa. Isän seksuaalissävyiset hyväilyt tuntuvat hänestä ahdistavilta. Poika haaveilee papin kutsumusammatista, mutta ei usko pystyvänsä siihen pappien selibaattivaatimuksen takia. Teini-iässä hänen tyttöihin kohdistuvat eroottiset haaveensa johtavat jatkuvaan itsetyydytykseen ja ankariin omantunnontuskiin. Poika luopuu pappeusunelmastaan ja keskittää tarmonsa opiskeluun. Ylioppilastutkintoa vastaavissa kokeissa hän onnistuu saamaan korkeimmat mahdolliset arvosanat. Tämä takaa hänelle stipendin yliopistoon. Epäonnistumisen pelossa hän kuitenkin luopuu opiskelupaikasta ja ottaa vastaan hyvin menestyneille opiskelijoille tarjotun taloudellisesti turvallisen viran kouluhallinnossa. Tähän valintaan sisältyy mahdollisuus palkalliseen opettajankoulutukseen. Isä ja poika tekevät romaanin lopussa sovinnon.

Romaani perustuu vahvasti John McGahernin omiin kokemuksiin. Monet romaanin kohtauksista toistuvat lähes sanatarkasti samanlaisina McGahernin muistelmateoksessa Memoir.

Romaanin kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen. Siinä vaihtelee hän-muotoinen, minä-muotoinen ja sinä-muotoinen kerronta. Varsinkin viimeksi mainittu on kohtuudella käytettynä tehokas keino. Kertoja jakaantuu kahtia: puhuttelijaan ja puhuteltavaan. Puhuttelija ikään kuin katsoo nuorempaa itseään kokeneempana, ajallisesti myöhäisemmästä hetkestä käsin. Jostain syystä tämä kerrontaratkaisu tuo minulle raamatullisia mielleyhtymiä, vaikka en nyt saakaan kiinni yhtään esimerkkiä keinon käyttämisestä Raamatussa.

Romaanin lauseissa toistuu usein tyylikeino, joka kääntäjän ansiokkaasta yrityksestä huolimatta tuntuu ehkä luontevammalta englannin kielessä. Tässä muutama esimerkki:

Istuttiin ison sypressin varjossa puoliympyrässä Benedictin ympärillä, nurmikko hohti varjon ulkopuolella, kellogolfin valkoiset liput, valkoiset laitakivet kuin leikkikoirat molemmin puolin sementtipolkua, joka leikkasi nurmikon kahtia, punertava terälehtien lumi ruohossa ainoan syreenipuun alla.

Hurja halu koskettaa heräsi, kalpea sammal omenapuun oksissa sormenpäissäni hauras ja kova; viileä raparperinlehti kasvojani vasten.

Kaste laski, valkoinen maasumu nousi kuuman jälkeen, kalpea ja äänetön kuu, pyökkien sienimäiset hahmot.

Normaalia toteamuslausetta seuraa siis runon säkeitä muistuttava verbitön, yleensä luonnonilmiöitä kuvaava lauseke. Joskus tämä elliptinen lauseke esiintyy yksinäänkin.

Ilmestyessään vuonna 1965 Pimeä-romaani nousi lehtiotsikoihin ympäri maailmaa. Irlannin katolisen kirkon johtama sensuurilautakunta nimittäin kielsi romaanin levittämisen. John McGahern menetti opettajanvirkansa.

Mikä tässä romaanissa sitten oli niin paheksuttavaa, että sen lukeminen haluttiin estää? Romaanin antama kuva katolisesta kirkosta ja sen palvelijoista ei nimittäin ole erityisen kielteinen. Päinvastoin, kirkko edustaa romaanissa pyrkimystä sivistykseen ja hyvinvointiin. Luostarikoulun opettaja veli Benedict on yksi romaanin valoisimmista hahmoista: karismaattinen kuuden kielen taitaja välittää aidosti oppilaistaan ja ohjaa heitä huumorin tukemalla auktoriteetilla. 

Isä Gerald, joka on kovasti toivonut romaanin päähenkilön päätyvän pappisuralle, tukee kuitenkin myötätuntoisesti pojan päätöstä luopua tästä haaveesta:

Ei tässä maailmassa niin raskaasti tarvita pappeja. Parempi olla maallikko kuin huono pappi. Sinä et kenties voi pelastaa sieluasi pappina. Papinvirassa on paljon enemmän jännitystä, suurempi vastuu, suurempia kiusauksia kuin tavallisessa ja luonnollisessa elämäntavassa.

Isä Geraldin hieman lannistunut, maailmalle periksi antanut uskokaan ei tunnu erityisen rienaavalta:

Useimmat meistä irlantilaisista ovat pian porvareita, köyhäintalon pelko on mennyt, sekään elämänmuoto jota sinun kotonasi eletään ei kestä enää kuin parikymmentä vuotta. Papista, jonka seurakunta on porvaristoa, bourgeoisie, tulee pikemminkin kirkkojen rakentaja, isompien ja mukavampien kirkkojen ja koulujen, kuin Jumalan Sanan julistaja. Yhteiskunta vaikuttaa Sanaan paljon enemmän kuin Sana yhteiskuntaan. Jos olet hyvä pappi, sinun täytyy kävellä vaarallista lankkua pitkin, toisella puolella komiteat, toisella Totuus ja Oikeus.

Uskon kyllä tietäväni, mihin sensuurilautakunnan närkästys perustui. Kirjassa on kohtaus, jossa päähenkilö kuvittelee, että hänestä on tullut katolinen pappi. Hän on rippituolissa ottamassa vastaan synnintunnustusta nuorelta naiselta, joka on hairahtunut haureuden syntiin. Kertoja kuvittelee, kuinka hänen omat kysymyksensä ja naisen tunnustus saavat hänet kiihottumaan niin, että hän lopulta raiskaa naisen kirkon lattialla.

Kohtaus on raju vielä tänäkin päivänä luettuna. On helppo ymmärtää, että lukijoiden – myös sensuurilautakunnan – huomio kiinnittyy aisteja kiihottavaan kuvaukseen. Vähemmälle huomiolle jää, että romaanin päähenkilö kauhistuu omaa kuvitelmaansa ja katsoo, että juuri tällaisten kuvitelmien takia hän on kelvoton papiksi ja hänen on löydettävä seksuaalisuudelleen jokin hyväksyttävä purkautumisväylä. Kohtaus ei siis kuvaa sitä, mitä katolinen pappi tekee tai haluaa tehdä. Se on romaanihenkilön, teinipojan fantasia.

Kirjarovioiden sytykkeenä on usein puutteellinen lukutaito.

John McGahern on kuitenkin kirjoittaessaan tiennyt, että hänen kirjansa tulee herättämään pahennusta. Yritän seuraavassa selvittää hänen motiivejaan kirjan julkaisemiselle.

Etsin avainta kirjan nimestä. Mitä pimeä oikeastaan tarkoittaa? Kelpo tulkinta olisi, että lapsuuskodin ilmapiiri oli se pimeys, josta teoksessa yritetään päästä valoon. Tätä tulkintaa tukee edellä mainitun muistelmateoksen lause, jossa McGahern sanoo, että isän maailma edusti pimeyttä ja väkivaltaa. Pimeä-romaanin loppukohtauksessa isä ja poika ovat rupeamassa yöpuulle galwaylaisen täysihoitolan parisängyssä. He kohtaavat nyt aikuisina, tasaveroisina, ilman seksuaalisen hyväksikäytön jännitettä. Heidän niukkasanainen sovintonsa on liikuttava ja valoisa loppu teokselle.

Yleensä haen kaunokirjallisista teoksista tällaisia sovinnollisia ratkaisuja. Kuutena päivänä seitsemästä hyväksyisin yllä esittämäni Pimeä-romaanin tulkinnan. Jokin teoksen pidätellyssä aggressiossa ei kuitenkaan taivu tähän tulkintaan.

Voisiko pimeys tarkoittaa kirkon seksuaalikielteisyyttä, josta päähenkilö pääsee murtautumaan viettiensä hyväksymiseen? Tämäkään tulkinta ei tunnu oikealta. Kuten aiemmin totesin, kirkko edustaa sekä tässä romaanissa että McGahernin muistelmissa valoa ja sivistystä. Sitä paitsi nuori mies ei pääse toteuttamaan seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla kirkon rajoituksista luovuttuaankaan. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen naisten kanssa päättyy epäonnistumiseen. Ujouden ja arkuuden takia hän kääntyy viime hetkellä pois tanssipaikan ovelta.

Tämä oli se unelma, jonka takia olit jättänyt pappeuden ankaran ja varman tien, tuon tien, joka viehätti nyt, koska sinun ei enää tarvinnut alistua sen kulkemiseen, ja tämä se aistillinen maailma jonka takia olit valmis menettämään sielusi, eikä sitä ollutkaan niin helppo kiskoa huulilleen edes sitä yhtä tuhoisaa suudelmaa varten; sielunsa kadottaminen oli yhtä vaikeaa kuin sen pelastaminen. Vain ajatuksissa se oli selvää. 

Hyvä romaani avautuu moniin tulkintoihin. En väitä, että seuraava tulkintani on ainoa mahdollinen tai edes oikea. Jokainen löytäköön omansa. 

Pimeyden merkityksen löytääksemme meidän täytyy palata romaanissa nuoren miehen koko loppuelämään vaikuttavien tutkintojen alkamista edeltävään päivään. Saadakseen ajatuksensa irti tulevasta koitoksesta nuorukainen lähtee joelle soutelemaan lempisisarensa kanssa. On lämmin, tuuleton sunnuntai. Vene tuoksuu tervalle. Auringonvalo heijastuu vedestä. Nuori mies nostaa välillä airot vedestä kuunnellakseen veden liplatusta veneen keulassa. Unenomaisessa tunnelmassa romaanin päähenkilö katselee joen varrelle kerääntyneiden ihmisten laiskaa ja raukeaa pyhäpäivän viettoa.

Tämä koko joenmutka oli kuin sunnuntaita esittävä maalaus, lapsiakin. Näiden ei tarvinnut painiskella minkään tutkintojen kanssa. Nämä olivat täällä kuumina sunnuntaina yhtä pysyvästi kuin joki. Ei ollut pimeyttä eikä pelkoa eikä taistelua. Heidän savukepakkauksensa ajelehtivat ohi. Vain hölmö halusi olla erilainen. (Kursivoinnit minun.)

Tässä idyllissä päähenkilölle näyttäytyy tavallisen elämän kiusaus. Elämä ilman kamppailua, ilman kilvoittelua, pysähtynyt ja muuttumaton elämä. Elämä ilman pimeyttä. Vain hölmö halusi olla erilainen. Tässä on päähenkilön henkisen taistelun ydin: hän haluaa olla erilainen ja siihen hän tarvitsee pimeyttä. Hänen on valjastettava aggressionsa luovaan työhön.

Tämän tulkinnan myötä romaanin loppu saa uuden sävyn. Epäonnistumisen pelon  ja turvallisuuden kaipuun takia päähenkilö luopuu kilvoittelusta ja hedelmällisestä pimeydestä. Hän lankeaa tavallisuuden kiusaukseen. Hän on luopunut unelmistaan.

Miksi siis McGahern kirjoitti romaanin, jonka tiesi aiheuttavan hänelle vaikeuksia? On varmaan jo tullut selväksi, että hän teoksissaan käsittelee poikkeuksellisen suoraan omaa elämäänsä ja sen ratkaisuja. Viimeistään tällä romaanillaan John McGahern sanoutui irti tavallisen elämän kiusauksesta. Kilvoittelu kirjailijana korvasi kilvoittelun katolisen kirkon pappina.

Romaani on omistettu John McGahernin ensimmäiselle vaimolle, suomalaiselle Annikki Laaksille.

John McGahern, Pimeä. Tammi 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Dark (1965) suomentanut Eila Pennanen. Päällys: Tom Lindqvist. 212 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 17: Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

 

Nina Bawden: The Ice House

Romaani alkaa kesälauantaista vuonna 1951. Viisitoistavuotias Daisy Brown vierailee ensimmäistä kertaa samanikäisen luokkatoverinsa Ruth Perkinin kotona. Daisyn oma koti on naurun ja leikinlaskun tyyssija, joten Perkinin perheen ahdistava totisuus tulee hänelle järkytyksenä. Japanilaisten vankileirillä henkisesti vaurioitunut isä Perkin hallitsee tytärtään ja vaimoaan pelolla ja väkivallalla. Ruthin pienetkin tottelemattomuudet on rangaistu jättämällä lapsi tuntikausiksi puutarhassa sijaitsevan vanhan jäävaraston kaivoon. Daisy joutuu vierailun lopuksi todistamaan, miten isä piiskaamalla rankaisee Ruthia mitättömän ohjeen laiminlyönnistä. Jaettu salaisuus tekee Daisysta ja Ruthista läheiset ystävät.

Alkutilanteen jälkeen romaani hyppää ajassa kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Daisyn aviomies Luke on juuri kuollut tavalla, joka voidaan tulkita itsemurhaksi. Ruth ja hänen aviomiehensä Joe saapuvat pitämään seuraa Daisylle, joka šokin ja alkoholin vapauttamana kertoo epäonnistuneesta avioliitostaan ja edesmenneeseen mieheensä kohdistuvasta halveksunnastaan. Ruthille, joka on uskonut Daisyn avioliittoa yhtä onnelliseksi kuin omaansa, paljastukset tulevat järkytyksenä.

Ystävysten nimet kuvastavat heidän luonteitaan ja olemustaan: Daisy on isokokoinen, huumorintajuinen, rehevä, vaalea, estoton kukkanen, kun taas  raamatullisen nimen omaava Ruth on hillitty, hoikka, tumma, viileä –  ruthless - kuten Daisy kerran toteaa.

Pian käy ilmi, että myös Ruthin avioliitto on kriisissä. Aviomies Joe tunnustaa pari vuotta jatkuneen suhteen "fysioterapeutti Eunice Pilbeamiin" – jos tämä nimi ei saa lukijaa varuilleen, niin sitten ei mikään. Ruthin lähes pakkomielteiset pohdinnat avioliittonsa tilasta ja siitä, onko se pelastettavissa ja kannattaako se pelastaa, ovat romaanin kovinta ydintä.

'One doesn't exist except in relation to people to whom one is of importance. What they think of you, how they see you, is what you are. I wasn't important to Joe all that time, or not in the way I believed that I was, as his wife, as his love, and so the part I was playing was a false one. He made me act falsely, and so I don't exist.'

Ruthin ja Daisyn ystävyys joutuu romaanissa koetukselle. Romaani seuraa myös vanhempien kriisin vaikutusta heidän teini-ikäisiin lapsiinsa.

Romaani on kerrottu vapaana epäsuorana esityksenä usean eri näkökulmahenkilön kautta. Sillä, kenen ajatuksiin pääsemme kurkistamaan, kirjailija luo taitavasti jännitteitä. Lukijan tietoja ja odotuksia säädellään koko ajan.

En halua kertoa romaanin juonesta kovin paljoa enempää, sillä se petkuttaa lukijaa varsin nokkelasti. Uskoin koko ajan olevani päähenkilöiden edellä ja hoksaavani asioita, joita nämä eivät vielä ymmärrä. Lopussa huomasin, kuinka kirjailija oli johtanut minua ovelasti harhaan. Tällaisesta onnistuneesta huijauksesta olen lukijana aina kiitollinen. 

Romaani näyttää pitkään kulkevan kohti ratkaisua, jossa aiempien sukupolvien luoma malli siirtyy seuraaville. Daisyn isä on ollut parantumaton häntäheikki, joten isää ihannoiva Daisykin on harrastanut huolettomia irtosuhteita. Ruthissa puolestaan vaikuttaa olevan kylmää ja laskelmoivaa kostonhimoa, joka tuntuu vain odottavan väkivaltaista purkautumista. Tätä korostetaan vihjaamalla, että Ruthin isän kuolema ei ehkä ollut aivan luonnollinen.

Romaani vaikuttaa siis ajautuvan kohti väkivaltaista loppuratkaisua. Useaan kertaan viitataan siihen, kuinka liian turvallinen ja tasainen elämä saa ihmiset hakeutumaan kriiseihin. Daisyn anoppi, joka on elänyt molemmat maailmansodat, kertoo, että sodat olivat tervetullutta vaihtelua turruttavaan turvallisuuteen. Väkivalta uhkaa myös englantilaisten rivitalojen pikkupuutarhojen takana yhteispuistoalueella, joka romaanissa saa vertauskuvallista syvyyttä luvattomien viettien purkautumispaikkana. 

Romaanin jännitteet saavuttavat huippunsa Egyptin matkalla, jolle Ruth ja Joe lähtevät yhdessä Daisyn ja tämän veljen kanssa. Dramaattisen, Joen henkeä uhanneen tapahtuman jälkeen Daisy ja Ruth nousevat Tutankhamonin haudasta uudelleen syntyneinä. He tuntuvat omaksuneet toisiltaan ystävänsä parhaat piirteet. Koeteltunakin ystävyys on säilynyt. Naiset pystyvät murtamaan aiempien sukupolvien tuhoisat käyttäytymismallit. 

Romaanissa kypsytelty väkivalta purkautuu kuitenkin päähenkilöiden ympärillä, kun Egyptin presidentti Anwar Sadat murhataan ja matkalaiset joutuvat hetkeksi levottomuuksien keskelle. Samaan aikaan kotona yhteispuistoalueen väkivallan uhka lopulta tavoittaa Ruthin perheen. Kodin turvaksi hankittua koiraa puistosta etsiessään Ruthin tytär joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Romaani kuitenkin päättyy onnellisiin tunnelmiin. Näyttää siltä, että ulkoisesta väkivallasta selvitään, jos perheen sisäinen harmonia on kunnossa.

The Ice House -romaanin kuvaus ystävyydestä ei ole epäuskottavan sokerinen. Ystävyyteen sisältyy paljon rakkautta mutta myös ongelmia, kaunaa, kateutta ja vihaa. Ystävyys ei ole tunne vaan sitoumus, pyrkimys jaettuun hyvään.

Virago-kustantamon naiskirjailijoita esiin nostavia vihreäkantisia pokkareita on kirjahyllyihini kertynyt useita. Ne ovat poikkeuksetta olleet tutustumisen arvoisia. Tästä Nina Bawdenin romaanista pidin kovasti – kuten perhettä oivaltavasti käsittelevistä romaaneista yleensäkin.  

Nina Bawdenin (1925 - 2012) laajasta tuotannosta on suomennettu seitsemän lasten- ja nuortenkirjaa. 

Nina Bawden, The Ice House. Virago Press 1993. Virago Modern Classics No. 381. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1983. 236 s.

----------------------

Helmet lukuhaasteen kohta 7: Kirja kertoo ystävyydestä.

Joyce Cary: Näinkin voi käydä

Lähettäessään minut vankilaan 
tuomari sanoi, että minä olin käyttäytynyt täysin moraalittoman naisen tavoin.

Näin aloittaa Sally Monday kertomuksen elämästään maailmansotien välisen ajan Englannissa. Romaanin viimeisessä luvussa hän kertoo ne seikat, jotka hänet lopulta veivät telkien taakse. Jo ensimmäinen virke paljastaa, että Sally toimii romaanin minäkertojana. Se paljastaa myös sen, että Sally näkee itsensä eri tavalla kuin muut ihmiset. Romaani esittää koomisesti sävytetyn moraliteetin puutteellisen itsetuntemuksen seurauksista. 

Jo romaanin toisella sivulla on mainio kohtaus, joka kertoo paljon romaanin teemasta. Alle 20-vuotias keittäjätär Sally on juuri mennyt naimisiin isäntänsä, nelissäkymmenissä olevan aran Matthew Mondayn kanssa. Kuherruskuukauden aikana pariisilaisessa tavaratalossa Sally luulee katsovansa oven läpi mutta näkeekin itse asiassa oman peilikuvansa:

Luulin katsovani ovesta toiseen halliin ja ajattelin: Katsos tuotakin tytönpullukkaa perunanenineen ja kiiltävine poskipäineen; hänhän näyttää aivan hyppäävän nahoistaan siitä hyvästä, että on saanut pariisilaishatun päähänsä. Eikö olisi helppoa lyödä vetoa, että hän oli viime viikolla Dartmouthin markkinoilla? Voipa melkein tuntea omenaviinin maun hänen huulillaan. On häpeällistä paljastaa itsensä – ja kansansa – tuolla tavalla ulkomaalaisille!

Vaikka Sally romaanin viimeisessä lauseessa vakuuttaa tuntevansa "heikon lihansa" paremmin kuin ennen, lukija voi aivan perustellusti olla uskomatta häntä. Kertojan herkullinen epäluotettavuus on yksi niistä syistä, jotka pitävät tämän romaanin edelleen lukemisen arvoisena.

Lähes täydellisestä itsepetoksestaan huolimatta Sally on ihastuttava romaanihenkilö. Nykyinen muotitermi kehollisuus kuvaa mainiosti hänen olemustaan. Hänen optimistisuutensa ja elämänilonsa pulppuaa näkyviin jokaisella sivulla. Hän nauttii ruoasta ja sen valmistamisesta, usein tapaammekin hänet keittiöstä, omimmasta valtakunnastaan. Kun 1930-luvun muoti alkoi suosia väljää vyötäröä, Sally pitää sitä hyvänä asiana "kaikille niille, jotka pitävät maukkaasta ruoasta". Hän iloitsee siitä, ettei naisen "enää tarvitse koettaa tehdä itsestään polkupyöränpumpun näköistä vain muodin vuoksi". 

Ilmiselvästi Sally nauttii myös muista lihan iloista. Jo ensimmäinen avioliitto varakkaan Matthew Mondayn kanssa paljastaa, että englantilaisen yhteiskunnan jyrkät säätyrajat kaatuvat ryskyen Sallyn eroottisen vetovoiman vaikutuksesta. Sallyn suhteet miehiin ovat romaanin keskeistä juoniainesta. Leskeksi jäätyään Sally solmii avioliiton kaltaisen suhteen ensin taidemaalari Gulley Jimsonin ja sitten kartanonomistaja Tom Wilcherin kanssa.  

Energiaa pursuava ja yhteisön normeista piittaamaton taiteilija Gulley Jimson on Sallyn elämän suuri rakkaus, josta hän ei koskaan pääse täysin irti. Syytä olisi, sillä pian suhteen alettua Jimson alkaa pahoinpidellä Sallya. 

Hän oli murskannut nenäni ja lyönyt hampaani melkein irti, ja vaikka en nenästäni suuria välittänytkään, sillä minun ikäiselleni naiselle sellainen olisi ollut turhamaista, pidin aina hyvää huolta hampaistani terveyteni vuoksi.

Tapa, jolla Sally yrittää oikeuttaa Gulley Jimsonin käytöksen, on surullista luettavaa. Se, miten hän vähättelee Jimsonin väkivaltaisuutta, kertoo paljon Sallyn suhtautumisesta muihinkin moraalisesti tuomittaviin tekoihin – myös omiinsa. Hän ummistaa niiltä silmänsä. Huolimatta jatkuvista viittauksista uskontoon ja ahkerasta kirkossakäynnistä Sally ei kuitenkaan ole vähääkään tekopyhä. Hän uskoo tarkoitusperien puhtauteen ja on siksi valmis antamaan hairahdukset anteeksi muille ja itselleen.

Sallyn tekee kiinnostavaksi ja eläväksi myös se, ettei hän ole johdonmukainen itsepetoksessaan. Hänen persoonallisuutensa väistää lopullista luokittelua. Välillä hän on hyvinkin tarkkanäköinen. Puolusteltuaan ensin pitkästi Jimsonin käytöstä hän toteaa:

Kun lyöty nainen palaa uudelleen piestäväksi, ei hän enää milloinkaan tule yhtä onnelliseksi kuin oli ennen sitä eikä hän enää voi pitää henkistä ryhtiään suorana. Hän on tyytymätön itseensä, ja se vaikuttaa hänen koko olemukseensa. Minun arvoni laski, kun palasin Gulleyn luokse.

Näinkin voi käydä on romaanitrilogian ensimmäinen osa. Kaikki osat kertovat samoista henkilöistä ja osittain samoista tapahtumista. Jokaisessa osassa on minäkertoja, toisessa osassa (Uuden taivaan alla) Tom Wilcher ja kolmannessa (Jimson ja valaskala) Gulley Jimson. Tämän ensimmäisen osan perusteella seuraavatkin osat luultavasti täytyy lukea. Sen verran houkutteleva on trilogian avaus. En lainkaan ihmettele, että Hannu Salama uransa alkuvaiheessa piti näitä romaaneja jonkinlaisina esikuvinaan.

Käännös maistui paikoin juuri siltä – käännökseltä – mutta ei kuitenkaan häirinnyt liikaa. Totta puhuen aika moni 40- ja 50-luvun suomalainenkin romaani maistuu nykyään käännökseltä. Sen verran muodollisempaa kirjakieltä tuohon aikaan suosittiin. Veijo Meri ja monet muut 60-lukulaiset tekivät kyllä valtavan palveluksen suomalaiselle kirjallisuudella ammentamalla uutta voimaa puhekielestä.

Joyce Cary, Näinkin voi käydä. Gummerus 1952. Englanninkielisestä alkuteoksesta Herself Surprised (1941) suomentanut Matti Karjalainen. 242 s.

----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Pirkko Saisio: Passio

Passio on iso sana. Siihen sisältyy halu, nautinto, pelko ja kärsimys. Ylpeys ja nöyryys. Näistä kertoo myös Pirkko Saision romaani. Se kertoo paljosta muustakin: tästä romaanista jokainen lukija löytää sen, mitä etsii ja kaipaa. Jos autiolle saarelle saisi mukaansa vain yhden kirjan, tämä voisi olla se.

Epäjärjestystä oli kaikkialla, eikä ihminen ollut viisaampi kuin lammas, sen oli Girolamo Savonarola huomannut jo kauan sitten.

     Ihmisen halut olivat monimutkaisempia kuin lampaan, mutta yhtä lyhytnäköisiä. Yhtä mitättömiä.

     Lammas halusi ruohoa, vettä, parittelua, etsi toisista lampaista turvaa.

     Ihminen halusi kaikkea samaa, sen lisäksi kultaa.

Kirja kuljettaa lukijan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin useiden välietappien kautta. Mukana on tunnettuja historian henkilöitä sekä niitä, joiden elämäntarina kerrotaan nyt ensimmäistä kertaa. Ihailtavalla varmuudella kirjailija vetää lukijan osaksi juutalaisten selviytymistaistelua Venetsian Cannaregion ghetossa ja Wienissä, puolalaisen luostarin järkyttäviin ihmiskohtaloihin, laajan Venäjän ylhäisön ja musikoiden ihmeellisesti toisiinsa nivoutuviin ihmiskohtaloihin, kauhukertomukseen virolaisesta muotokuvamaalarista, sisällissodan jakamaan Helsinkiin ja Neuvostoliiton vankileirien saaristoon Solovetskin luostarin pakkotyöläisten pariin. Raskaita kohtaloita keventää kertojan myötätunto ja huumori.  

Aikakaudet, maantieteelliset sijainnit ja ihmiskohtalot sitoo yhteen kulta. Jalokivin koristeltu kultakoru kulkee halki Euroopan ja läpi vuosisatojen. Jalokivet vaihtuvat matkalla rahaksi ja ihmisen elintarvikkeiksi, omaisuuden tuomaksi turvaksi; kulta muuttuu syntiinlankeemusta kuvaavasta korusta ikonin riisaksi, sitten kultapisaroiksi ja edelleen neuvostoliittolaisten työn sankareiden kunniamerkeiksi.

Lukija oppii pian odottamaan ja arvailemaan, kenelle ja miten koru seuraavaksi päätyy. Romaanin leikkaukset tarinasta toiseen ovat nopeita. Sen kerronnan imu on vastustamaton. Tarinat etenevät ilmavasti lyhyinä kappaleina. Lopussa oli pakko hidastaa tahtia, jotta kirja ei loppuisi liian pian. Ne jotka ovat tutustuneet Pirkko Saision tuotantoon laajemmin, voivat paremmin arvioida, onko Saisio tässä kirjassa löytänyt aivan uuden tavan kirjoittaa. Muutaman näkemäni Saision näytelmän perusteella en osannut odottaa tätä tarinoiden riemukasta runsautta. Ilman puolisoni yllytystä tuskin edes olisin ymmärtänyt tarttua tähän kirjaan. Lukematta jättäminen olisi ollut suuri vahinko.

Romaani käsittelee suuria teemoja. Siinä on vahva uskonnollinen pohjavire, vaikka Jumala pirskahtelevan luomisvimmansa ja sattumanvaraisen armeliaisuutensa jälkeen näyttääkin menettävän kiinnostuksen luotuihinsa. Kuten säälimätön konna Pietro Calimani kuolinvuoteellaan toteaa:

Kyselin Jumalalta, miksi hän palkkasoturiksi oli minut johdattanut, mutta ei Jumala mitään vastannut, arveli ehkä, että hän kun on järjestänyt jo sen, että ihminen nukkuu katon alla ja syö vatsansa täyteen päivittäin, niin voi se ihminen jotakin itsekin ajatella.

Sieluaan etsii niin rikas kuin köyhä, niin ryöväri kuin munkki ja nunna. Harva sen näyttää pyrkimyksestään huolimatta varmuudella löytävän. Yhdelle sielu on aivojen materiaa ja hajoaa samalla kuin ruumiskin, toiselle se on vain nimitys parhaille pyrkimyksillemme. Tuntematon kiehtoo meitä ja houkuttelee luotaamaan omia syvyyksiämme. Etsimisessä on onni.

Oliko se kummallinen asia, joka oli jokaisen ihmiselämän tavoitelluin päämäärä, onni, lopultakin vain kaipaamisen kaipaamista?

Romaanissa on kaunis vertaus siitä, miten merkityksellisyys piiloutuu arkiseen. Taiteilija Rybakov kertoo virolaiselle oppilaalleen Jaan Haamerille Pieter Brueghelin maalauksesta Ikaroksen putoaminen, jonka etuala on realistinen: maanviljelijä kyntää, lampaat kuljeskelevat, onkimies kalastaa. Katsoja kiinnittää huomionsa näihin hahmoihin eikä välttämättä edes huomaa taivaalta pudonneen Ikaroksen sätkiviä jalkoja tai taustan satumaisia jääpalatseja.

– Katso tarkasti, Jaan pieni, oli Maksim Rybatsky sanonut. – Näin tapahtuvat maailman ihmeet.

– Mitä tarkoitatte, oli Jaan kysynyt.

– Kukaan ei huomaa mitään, oli Maksim Rybatsky vastannut. – Ja sitä, joka huomaa, pidetään lapsellisena. Sitä joka uskaltaa nähdä, väitetään hulluksi.

Myöhemmin Haamer löytää oman tyylinsä. Samalla tavalla kuin kirjassa kuvataan Haamerin tyyliä, voitaisiin kuvata Pirkko Saision kirjoitustapaa tässä hämmästyttävässä romaanissa:

Haamerin maailma oli uniikki, synkkä, eikä kuitenkaan ollut.

     Hänen maailmastaan hehkui outo musta valo, ja niissä valve, uni ja kaipaus sulautuivat yhteen, ja kaikessa, kuten pihamaalle jääneessä härän pääkallossa, sen tyhjissä silmäkuopissa, avuttomissa sorkissa ja katkenneissa sarvissa yhdistyivät halu ja ylpeys ja epätoivo.   

Pirkko Saisio, Passio. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. 732 s.

--------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.

Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.

Joyce Carol Oates kirjoitti Twitterissä tänään suurin piirtein näin (oma käännökseni): Uskon vakavasti, että ainoastaan fiktion, elokuvien, taiteen kautta ne ihmiset, jotka haluavat kohdata "rakenteellisen rasismin" ennen ja nyt, saavat laajemman (valkoisen) yleisön ymmärtämään. Teoriat, aatteet, kolumnit, esseet eivät herätä tunnereaktioita, jotka vaaditaan myötätunnon heräämiseen hyväksikäytettyjä kohtaan.

Vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissaan Night. Sleep. Death. The Stars. Oates toimii juuri tämän esittämänsä ajatuksen mukaisesti. Romaanissa hyväosainen amerikkalaisperhe joutuu kohtaamaan pikkukaupungin piilevän rasismin ja poliisiväkivallan karmealla tavalla.

Kotimatkallaan kirjastolautakunnan kokouksesta 67-vuotias John Earle "Whitey" McClaren, kirjapainoyhtiön toimitusjohtaja ja kotikaupunkinsa entinen pormestari, näkee poliisien pahoinpitelevän tummaihoista miestä tien reunassa. Whitey, joka on tuntenut ylpeyttä hyvistä suhteistaan kaupungin poliisivoimiin, pysäyttää autonsa ja puuttuu tilanteeseen. Tästä on seurauksena se, että poliisien väkivalta kohdistuu häneen itseensä silmittömällä tavalla. Hänet kaadetaan maahan ja vaikka hän ei vastustele, häntä ammutaan useita kertoja tainnutusaseella. Tässä käsittelyssä Whitey saa aivoinfarktin. Säikähtäneet poliisit hälyttävät paikalle ambulanssin mutta poistuvat itse paikalta ennen sen saapumista.

Whiteyn toipuminen sairaalassa sujuu aluksi hyvin, vaikka puhekykyään hän ei saa takaisin eikä voi itse kertoa, mitä hänelle on tapahtunut. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen, juuri kun hänet ollaan siirtämässä kuntoutuslaitokseen, Whitey sairastuu keuhkokuumeeseen ja kuolee.

Whiteyn leski ja hänen viisi aikuista lastaan saavat vähitellen tietää, mitä Whiteylle tien laidalla tapahtui. Poliisien alkuperäisen hyökkäyksen kohde, intialaista syntyperää oleva lääkäri Azim Murthy, ottaa yhteyttä Whiteyn perheeseen, koska uskoo Whiteyn pelastaneen hänen henkensä. 

Perhe nostaa oikeusjutun pahoinpitelyyn syyllistyneitä poliiseja vastaan, mutta rikossyyte kuivuu kasaan siinä vaiheessa, kun seurauksia pelkäävä Azim Murthy peruu todistajanlausuntonsa. Siviilikanne poliisilaitosta kohtaan etenee tuskastuttavan hitaasti. Se pulpahtaa esiin aina silloin tällöin romaanin kuluessa, mutta juonen keskipisteeksi se ei nouse missään vaiheessa. Epäilemättä romaani antaa hyvin todenmukaisen kuvan siitä, kuinka tämäntyyppiset oikeudenkäynnit vesittyvät ja väljähtyvät tilanteessa, jossa silminnäkijöitä ei ole tai jossa poliisi voi pelolla ohjailla todistajien käytöstä. Romaanin lopulla poliisilaitos viimein myöntää osavastuunsa Whiteyn kuolemaan ja on valmis korvauksiin. Veronmaksajat siis maksavat. Pahoinpitelyyn syyllistyneet poliisit selviävät ilman rangaistuksia ja saavat pitää virkansa.

Romaani ei taustalla aistittavasta rasismin vastaisesta agendastaan huolimatta ole liikkeellä vain yhden asian puolesta. Se on ennen kaikkea kuvaus ylemmän keskiluokan amerikkalaisesta perheestä 2010-luvulla. Aiheen ja käsittelytavan perusteella romaanin hengenheimolaiset löytyvät esimerkiksi Jonathan Franzenin tuotannosta.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta tärkeimmäksi kohoaa Whiteyn leski, Jessalyn. Lesken tie itsetuhoisesta toivottomuudesta kohti uutta elämää ja uutta rakkautta on kuvattu niin sisäistetyllä tavalla, että voi hyvin ajatella Joyce Carol Oatesin kirjoittavan omasta kokemuksestaan nyt jo kaksinkertaisena leskenä. Romaani on omistettu Oatesin toisen aviomiehen, Charlie Grossin, muistolle.

Whitey on monessa suhteessa ollut erinomainen aviomies. Hän on taannut perheelleen korkean elintason ja arvostetun aseman yhteisössä. Kestää kauan ennen kuin Jessalyn pystyy edes itselleen myöntämään, että erinomaisuudellaan Whitey oli vienyt hapen ympäriltään. 

She had married the man who'd loved her. She had rejoiced in the man's love, she had allowed herself to be adored as a woman who was someone other than herself, and this woman she had become, to please the man who loved her. What was wrong with that? What was the mistake in that? Otherwise, the children would not exist.

Missään vaiheessa Jessalyn ei kuitenkaan täysin pääse irti Whiteysta, eikä haluakaan. Kuolemansakin jälkeen Whitey kulkee hänen matkassaan eräänlaisena sisäisenä äänenä ja neuvonantajana. 

Se, että Jessalynin uusi rakkaus on latinalaisamerikkalaista syntyperää, nostaa jälleen esiin keskiluokan piilevän rasismin: "hispano" on sille kasvoton ja nimetön puutarhuri tai muu työläinen, automaattisesti epäluotettava ja rahanhimoinen. Jessalynin lapsista varsinkin kolmella vanhimmalla on suuria vaikeuksia hyväksyä Hugo Martinezin ilmaantumista heidän äitinsä elämään. 

Jokainen Jessalynin ja Whiteyn nyt jo aikuisista lapsista saa runsaasti tilaa romaanissa. Isossa perheessä on sisäisiä jännitteitä ja mielenkiintoisia jakolinjoja. Perheen lasten kautta saamme kiinnostavan näköalan amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kovin kaukana se ei ole suomalaisesta todellisuudesta. Ehkä kuitenkaan meillä ei ihmisten arvo määräydy yhtä voimakkaasti heidän varallisuudestaan. Rasismi ei niin ikään meillä ole ihan yhtä syvällä rakenteissa. Voi tietenkin olla, että minä suljen silmäni todellisuudelta. Haluaisin myös uskoa, että suomalainen perhe kestää rosoja paremmin kuin amerikkalainen. Meillä ei ole aivan yhtä voimakasta ongelmien piilottamisen perinnettä. 

Vanhin lapsista, hieman alle 40-vuotias Thom, on ollut komea, urheilullinen ihannepoika, josta Whitey-isä on kasvattanut imperiuminsa perijää. Thom on yrittänyt olla häneen kohdistuvien odotusten arvoinen. Vain joinain heikkoina hetkinään hän on äidilleen tunnustanut riittämättömyyden tunteensa. Thomissa on paljon purkautumaisillaan olevaa agressiota: hän muun muassa haaveilee murhaavansa isänsä kuolemaan syyllistyneet poliisit. Thomin päällisin puolin onnellisen avioliiton hajoaminen on yksi romaanin sivujuonista.

Lapsista toinen, Beverly, on hieman kliseinen viiniä lipittelevä ja masennuspillereitä napsiva kotirouva. Nuoruuden koulutanssiaisten kuningattaren on vaikea hyväksyä elämäänsä, jossa hän on jäänyt ilman korkeampaa koulutusta ja työuraa. Perhe, jonka vuoksi hän tuntee uhranneensa omat tavoitteensa, ei pidä häntä arvossa: lapset ovat töykeitä ja aviomies tapailee nuorempia naisia. Beverly aloittaa avioeron valmistelut, mutta sen toteutuminen jää romaanissa avoimeksi.

Kolmas lapsista, 35-vuotias Lorene, on urallaan menestynyt lukion rehtori. Hän uskoo olleensa isänsä suosikki, jonka isä pyysi aina kanssaan katsomaan videolta suosikkielokuvaansa Panssarikenraali Pattonia. Lorenen mielessä elokuvan panssarikenraalin loukkaavat ja kärttyiset lauseet ovat muuttuneet isän antamiksi ohjeiksi. Kunnianhimoisessa yrityksessään nostaa koulunsa sijoitusta kouluvertailussa hän on kadottanut opettajan kutsumuksensa, inhimillisyytensä ja melkein järkensäkin. Amerikkalaiselle naiselle hiukset näyttävät olevan hänen kruununsa. Lorenen henkinen mureneminen ilmenee ensimmäisenä siten, että hän alkaa kiskoa hiuksiaan irti tuppoina.

Lorene on luonut kouluun opettajien suosikkijärjestelmän, jota hän pitää yllä uhkailulla ja irtisanomisilla. Oppilaisiin hän suhtautuu vihollisina. Hän jopa tietoisesti tuhoaa häntä panetelleiden oppilaiden jatkomahdollisuudet hyviin yliopistoihin. Romaanin lopulla Lorenen paraneminen alkaa terapeutin avulla. Hän oppii, että ihmisen ei tarvitse olla hyvä tehdäkseen hyviä tekoja. 

Neljäs lapsista, 31-vuotias Virgil, on ollut perheen musta lammas. Hän on hylännyt keskiluokkaisen elämän ja asuu taiteilijakommuunissa. Isän kuoleman jälkeen Virgilin taide kokee muodonmuutoksen: hän luopuu hyvin kauppansa tehneen koristetaiteen luomisesta ja siirtyy kohti suurempia, kantaaottavia veistoksia. Myös Virgilin seksuaalinen identiteetti kokee romaanissa murroksen, kun hän yllätyksekseen huomaa rakastuneensa miespuoliseen nigerialaissyntyiseen taiteilijatoveriinsa. Isän kuolema on kaikille lapsille suuri järkytys, mutta siihen sopeutuminen auttaa heitä jokaista kohti selkeämpää käsitystä itsestään.

Nuorin tytär, 29-vuotias Sofia, ei enää isänsä kuoleman jälkeen pysty palaamaan aikaisempaan työhönsä tutkimuslaboratorioon, jossa hänen tehtävänään on ollut koe-eläinten lopettaminen myrkkypistoksilla. Sofia aloittaa myös suhteen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman tutkijan kanssa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen oidipaalinen kouristus. Romaanin lopulla Sofia pistää uuden suhteen katkolle ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä.

Joyce Carol Oatesilla on taito mennä henkilöidensä nahkoihin. Henkilöt ovat täysin uskottavia. Lukija löytää heistä pian omat suosikkinsa tai samastumiskohteensa. Pidän siitä, että voin suhtautua romaanihenkilöihin kuin ystäviin: tiedän heistä tarpeeksi, jotta voin ymmärtää heidän tekojaan ja ajatuksiaan silloinkin, kun en hyväksy niitä. Jokainen päähenkilö pääsee vuorollaan ja useaan otteeseen esittämään oman näkökulmansa. Hugo Martinez on tässä suhteessa poikkeus: romaanin jännitteen säilymisen kannalta on olennaista, että hänen ajatuksiinsa emme pääse sisälle. Näin lukija – kuten jokainen romaanin keskeinen henkilökin – joutuu muodostamaan käsityksensä Martinezin motiiveista omien ennakkoluulojensa pohjalta. 

Romaanin nimi tulee Walt Whitmanin runosta A Clear Midnight, joka on romaanin mottona ja jonka Hugo Martinez lausuu romaanin loppupuolella Beverlyn järjestämällä kiitospäivän aterialla:

This is thy hour, O Soul, thy free flight into wordless,

Away from books, away from art, the day erased, the lesson done,

Thee fully forth emerging, silent, gazing, pondering the themes thou lovest best.

Night, sleep, death and the stars.

Useimmat runon kuulijat ovat haltioissaan. Beverly kuitenkin pahoittaa mielensä siitä, että iloinen juhla pilataan sellaisilla sopimattomilla sanoilla kuin yö, kuolema ja tähdet.

Joyce Carol Oates, Night. Sleep. Death. The Stars. 4th Estate 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2020. 787 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Jari Tervon uusin romaani löytyi joululahjapaketista. Lahja oli mieluinen, sillä Tervon romaanit ovat kuin Disneyn pitkät piirretyt: taitavasti tehtyjä ja viihdyttäviä. Ne yhdistelevät hauskaa, vakavaa ja jännittävää siten, että katsojan tai lukijan mielenkiinto pysyy varmasti vireillä loppuun asti. Ansaitsemaansa arvostusta ne eivät ikävä kyllä aina saa.

Miten kirjoittaa kieltä, jota ei ole.

Kansalle, joka ei osaa lukea.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa kertoo Mikael Agricolan elämästä ja kuolemasta. Romaani jakautuu neljään kirjaan, joista jokainen keskittyy yhteen tärkeään vaiheeseen suomen kirjakielen isän elämässä. Takaumien kautta esitetään myös Agricolan toimet näiden avainkohtien välillä. Kerronnan näkökulma on useimmiten Agricolan tai hänen ystävänsä Petrus Paljaspään. Martti Lutherille kirjoitetuissa "tunnustuksissa" sekä Birgitta-puolisolle kirjoitetuissa kirjeissä Mikael Agricola kertoo elämästään minämuodossa. Romaani perustuu tositapahtumiin niiltä osin, kuin ne ylipäätään ovat tiedossa, mutta muuten siinä otetaan täydet kaunokirjallisuuden vapaudet. Romaanin Agricolalla on kaksi suurta salaisuutta, joista virallinen historiankirjoitus ei puhu mitään. Molemmat estäisivät pappina toimimisen, jos ne tulisivat julki.

Ensimmäinen salaisuuksista on epilepsia, kaatumatauti. Sitä yritetään romaanissa parantaa välillä hengenvaarallisin keinoin, toisinaan pelkästään tehottomin. Toinen salaisuus on aatteellinen: Agricola uskoo, että Jumala on nainen. Tai nainen on Jumala. Blogikirjoituksessani Tervon edellisestä Aamen-romaanista väitin, että Tervon maailmassa ainoa positiivinen jumaluus on Eros. Taisin olla väärässä. Ehkä se onkin Venus. Tai ehkä ei sittenkään, kannattaa kysyä siltä joka tietää. Viimeisinä sanoinaan miehelleen Agricolan Birgitta-vaimo sanoo: Olen ihminen.

Kirjan Mikael-poika kerää meheviä ilmauksia ja Malin-piian kipakoita haukkumasanoja jo lapsesta pitäen. Hän kirjoittaa ne hiilellä laudankappaleille ja säilöö vintille talteen. Sama verevän kielen arvostus leimaa koko romaania. Etenkin Martti Luther, Kustaa Vaasa ja Venäjän tsaari Iivana ammentavat estoitta sanaisista arkuistaan. Kielen kautta lukijalle avautuu mainio luonnekuva Martti Lutherista, ylevää ja alhaista yhdistelevästä hengellisestä johtajasta, sontasäkistä ja pyhimyksestä, joka pohjimmiltaan janoaa marttyyriutta. Kustaa Vaasa ja Iivana muistuttavat toisiaan rajattoman vallan pönkittämässä ylimielisyydessään. Iivana on lisäksi sadisti, minkä Agricola tässä romaanissa kouriintuntuvasti saa kokea.

Romaanin viimeisen jakson rauhanneuvottelut Moskovassa ovat erityisen dramaattiset ja jännittävät. Tämän jakson mielenkiintoisimpana henkilönä pidin kuninkaallista kirjuria Olavi Larsinpoikaa, joka  tosiasiallisesti johtaa Ruotsin valtuuskuntaa. Larsinpojassa romaani luo kuvan järki-ihmisestä, reaalipoliitikosta,  realistista ilman harhakuvitelmia. Hänellä olisi myös ratkaisu siihen, miten voitaisiin tieteellisesti selvittää, talvehtiiko pääsky, Agricolan sielunlintu, todella järven pohjassa, kuten ajan luonnonoppi väitti.

Romaanin kieli on mukavalla tavalla nykyaikaista ja samalla vanhahtavan oloista, kuten 1500-luvulle sijoittuvalle kirjalle sopiikin. Aluksi hieman oudostuttanut tuo- ja nuo-pronominien käyttö persoonapronomineina alkoi pian tuntua luontevalta. Useissa kohdissa hän-pronomini olisi vaikuttanut suorastaan teennäiseltä. Millä korvaisit nuo-sanan seuraavassa esimerkissä? He viittaisi Agricolaan ja Larsinpoikaan. Rakennusmiehet olisi pitkä ja toisteinen.

Agricola ja Larsinpoika kävelivät portaissa ja alakerran hallissa läpi rakennusmiesten parven. Nuo kantoivat lastoja ja laastiastioita, kirveitä, vuolurautoja, huterilla pukeilla tiiliä ja heinillä vuoratuissa laatikoissa kirkkaita kaakeleita.

Agricolan kautta Jari Tervo esittelee myös oman kirjallisen tyylioppinsa. Kirjanpainaja Amund Lauritsanpoika opettaa Agricolalle:

Ei hyövännyt tuhlata rahaa itsestäänselviin sanoihin, turhiin kirjakkeisiin: vettä oli turha luonnehtia märäksi, aurinkoa kuumaksi tai tyttöä nuoreksi.

Tervo kirjoittaa kuin stand up -koomikko: jokaisen luvun – melkeinpä jokaisen kappaleen – päättää punchline, huipentuma. Kerronnassa on koominen vire, joka tekee siedettäviksi tapahtumat, jotka muuten tuntuisivat liian julmilta. Jostain syystä tällaista koomista etäännyttämistä ei tunnuta arvostavan. Synkkä ja ahdistava löytää varmemmin tiensä erilaisten kirjallisuuspalkintoraatien sydämeen. Hauska on pinnallista, ahdistava on syvällistä. Näinkö helppoa on taiteen arvottaminen?

Vain kirjoitukseen voi ajatuksen kätkeä. Kun lukija löytää kätkön, hänestä tuntuu siltä kuin keksisi sen itse.

Jari Tervolla on jännittävä tapa sirotella tekstiinsä vihjeitä, jotka avautuvat lukijalle vasta kymmenien tai satojen sivujen päästä. Tekstissä on salalokeroita, joiden avaimet on huolellisesti piilotettu. Kirjailija arvostaa lukijaansa luottamalla tämän kykyihin. Lukijalle jää löytämisen ilo.

Onko romaanissa sitten jotain huonoa? No, makuasioitahan nämä ovat. Mielestäni viimeisen kappaleen dramaattinen yllätys ei tee romaanista parempaa. On kuin Tervo olisi halunnut kirjoittaa loppuun vielä yhden huipentuman, vääntää tiukalle vielä viimeisen ruuvin, jotta rakennelma tulisi valmiiksi. Ongelma on siinä, että liian tiukalle väännetty ruuvi halkaisee puun. Romaanissa pääsee voitolle Vaiva-Sturen tulkinta kristinuskosta: sen mukaan uskon ytimessä on pojanmurha. Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan romaanin Agricolan käsitys, eikä se muutenkaan ole sopiva lopetus tälle ystävyyden, hellyyden ja rakkauden ylistyslaululle.

Yhden vaivaisen minua vaivanneen kohdan annan kuitenkin ilomielin anteeksi jo pelkästään tämän Melanchtonin suuhun laitetun ajatuksen takia:

Jumala keksi ajan turvatakseen ihmisille tilaisuuden lukea ja kirjoittaa, kohottaa päänsä eläinten yläpuolelle. Kun kuolinvuoteellaan kääntää kylkeään ja katsoo taakseen, katuu vain päiviä, jolloin ei tehnyt kumpaakaan.

Tai tämän romaanin Agricolan mietteen takia:

Tätä tahdoin: suomenkieliset voisivat puhua ja kirjoittaa niistä asioista, joista kaikki sivistyskansat keskustelevat. Kuvata ihmistä. Kuvata maailmaa. Kuvata mitä sijaitsee sisällämme ja mitä ulkopuolella. Miksi me täällä vaellamme? Mistä me iloitsemme? Miksi lyömme toisiimme haavoja? Että tajuaisimme, että emme olisi ainutkertaisia. Toiset ajattelevat ja tuntevat niin kuin me. Emme olisi yksin.

Jari Tervo, Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava 2021. Kansi: Tuuli Juusela. 456 s.

------------------------ 

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (esim. kohtiin 1, 2, 5, 7, 9, 14, 16, 26, 29, 30, 31, 32, 35 ja 37).