Salman Rushdie: Vimma

Viime perjantaina, elokuun 12. päivän iltana, laitoin kirjanmerkin Vimma-romaanin sivulle 176 ja kävin nukkumaan. Seuraavana aamuna luin uutisista, että kirjailija Salman Rushdieta oli edellisenä päivänä puukotettu luentotilaisuudessa Chautauquassa, New Yorkin osavaltiossa. Jo lähes normaalia elämää viettävä kirjailija kompastui Ajatollah Khomeinin kolmekymmentäkolme vuotta sitten antaman tappokäskyn, fatwan, perässään vetämään laahukseen.

Tätä kirjoittaessani tiedän, että Rushdie jo puhuu ja laskee leikkiä. Hän ilmeisesti selviää puukotuksesta, loppuiäkseen vammautuneena tosin. Toivottavasti myös edelleen humanisminsa säilyttäneenä ja kirjallisesti tuotteliaana. 

Kirjailijaan kohdistunut hyökkäys ei voinut olla vaikuttamatta lukemiseeni. Aloin ehkä liikaakin kiinnittää huomiota romaanin omaelämäkerrallisiin piirteisiin. Etualalle nousi myös se, kuinka usein romaanissa uhataan jonkun henkeä veitsellä ja kuinka paljon piilotettua ja avointa kuolemaan johtavaa väkivaltaa romaanissa on. Ilman puukotustakin olisin luultavasti huomannut, miten tässä romaanissa yksityisestä – päähenkilön rakkauksista – tulee yleistä ja poliittista. 

Romaanin keskushenkilö, Malik Solanka, on syntynyt Bombayssa ja käynyt koulunsa Englannissa. Hän on toiminut historian professorina Cambridgessa, kunnes 1980-luvun lopulla on saanut tarpeekseen akateemisen maailman juonitteluista ja sisäänlämpiävyydestä. Hän on siirtynyt televisiotyöhön ja saanut tehtäväkseen filosofian historiaa käsittelevän ohjelmasarjan tekemisen. Sarjan pääosissa olivat Solankan itse tekemät nuket. Kuuluisia filosofeja esittävien nukkejen lisäksi sarjassa esiintyi terävä, nenäkäs ja peloton tyttönukke, Pikku Aivot, joka toimi eräänlaisena juontajana ohjelmassa. 

Kuivahkon myöhäisillan tiedeohjelman sijaan BBC huomasi saaneensa kanavilleen huippusuositun kulttitapauksen. Pikku Aivojen seikkailut löysi uusia katsojaryhmiä etenkin nuorten parista, ja sarjan nukkejen tuotteistaminen teki Malik Solankasta varakkaan miehen.

Pikku Aivojen menestyksen jälkeen Malik Solankan mielikuvitus on tuottanut edelleen uutta materiaalia, kokonaisen nukkekuninkaiden saagan, jonka henkilöissä on helppo tunnistaa Solanka itse sekä kaikki hänen elämäänsä läheisesti liittyvät ihmiset. 

Romaanin alussa Solanka on muuttanut Yhdysvaltoihin edistämään nukkejen ja niiden tarinan markkinointia. Suuri osa romaanista kuvaa amerikkalaista markkinayhteiskuntaa, jossa varsinkin tietotekninen kehitys etenee huikealla nopeudella. Satiirisesti esitetyt vuosituhannen vaihteen tapahtumat, tunnetut henkilöt ja tuotemerkit ovat olennainen osa romaanin taustaa.

Malikilla on myös henkilökohtaisempia syitä muutolleen. Kyseessä on ollut pako. Hän on jättänyt perheensä, rakastavan puolisonsa Eleanorin ja pienen poikansa Asmaanin, syistä, joita puoliso ja Malikin ystävät eivät voi ymmärtää ja joita hänen on vaikea tunnustaa edes itselleen. Käy ilmi, että Malik Solanka kantaa sielussaan syvää lapsuusajan traumaa, johon nuketkin olennaisesti liittyvät. Trauma on synnyttänyt vimman, jonka tuhoavuutta Solanka itsekin on säikähtänyt. Eräänä yönä Englannin kodissaan hän on seisonut veitsi kädessään puolisonsa ja lapsensa vuoteiden äärellä.

Stressaantunut Solanka kärsii ajoittaisista muistikatkoksista, ja kun hänen uudessa kotikaupungissaan, New Yorkissa, alkaa liikkua Solankan tuntemia nukkemaisia nuoria naisia murhaava sarjamurhaaja, Solanka epäilee itseään. Tämän murhamysteerin vähittäinen ratkeaminen on yksi romaanin monista juonen vetomoottoreista. Mainittakoon tässä juonipaljastuksena, että murhien taustalla on tekijöiden kyllästymisen aiheuttama äärimmäisten kokemusten hakeminen.

Oman väkivaltaisuuden lisäksi Solankan pakoon Englannista on toinenkin syy. Hänestä tuntuu, että intohimo on kuollut hänen avioliitostaan. "Ja kun elävä suostuu heittäytymään kuolleeksi, alkaa synkkä vimma kuohua. Elämän synkkä vimma, joka kieltäytyy sammumasta ennen säädettyä aikaansa."

Amerikka on hänelle maa, jossa ihminen voi luoda itsensä.

Jossakin päin nykyistä softaa oli bugi, potentiaalisesti tappava virhe. Jos hän saisi koko koneen puhtaaksi, ehkä tuo bugi lähtisi saman tien. Sen jälkeen hän kenties voisi aloittaa uuden ihmisen rakentamisen.

Solankan valinnassa on ehkä kyse myös hänen lapsuudessaan todistamastaan intialaisesta sanyasi-filosofiasta, jossa ihminen luopuu maailmallisista siteistään päästäkseen lähemmäs pyhyyttä ennen kuolemaansa. Kirjan kertoja kuitenkin toteaa:

Kun uskonnoton mies imitoi uskovaisten valintoja, tulos on todennäköisesti sekä mauton että tyylitön. Professori Solanka ei sonnustautunut lannevaatteeseen eikä tarttunut kerjuukulhoon. Sen sijaan, että olisi heittäytynyt kadun huomaan ja muukalaisten armeliaisuuden varaan, hän lensi bisnesluokassa JFK:lle, majoittui vähäksi aikaa Lowelliin, soitti asunnonvälittäjälle ja löysi pian mukavan vuokrahuoneiston West Sidestä.

Kaikesta selittelystä huolimatta Solankan päätöksen taustalla on ainakin osaksi niinkin tavallinen asia kuin miehen viidenkympin villitys – Solanka on 55-vuotias. Hän etsii naisista "koskena kuohuvaa ylenpalttisuutta" ja sitä hän myös löytää. Hänen elämäänsä astuu ensin Mila Milo, serbitaustainen nuori nainen, joka suhteessaan Solankan kanssa toisintaa insestistä isäsuhdettaan. Milan vimma on salattujen tarpeiden synnyttämä. Milan jälkeen on vuorossa Lilliput-Blefuscun saarelta kotoisin oleva kuvankaunis Neela Mahandra. Neelan kanssa vimma muuttuu hurmioksi, jonka Solanka uskoo olevan kestävää. Neela vetää Solankan mukaan sisällisotaa käyvän saarivaltion poliittisiin levottomuuksiin.

Nimi Lilliput-Blefuscu viittaa Jonathan Swiftin satiiriseen romaaniin Gulliverin retket. Viittauksia kirjallisuuteen on Rushdien romaanissa muutenkin tuhkatiheässä. Rushdie tuo esiin myös viehtymyksensä myytteihin. Suomalainen sana vimma ei viittaa kreikkalaisen mytologian raivottariin yhtä selvästi kuin englannin kielen fury. Romaanissa tehdään kuitenkin selväksi, että Eleanor, Mila ja Neela edustavat kolmea raivotarta, erinyita, roomalaisten fuurioita. Kreikkalaiset käyttivät raivottarista lieventävää kiertoilmausta eumenidit, "hyväntahtoiset". Rushdien romaanissa raivottarista päästään mutkien kautta hyväntahtoisiin. 

Kaikki romaanin juonilangat solmitaan kiinni tyydyttävällä tavalla. Romaanin loppu on kuitenkin sopivasti moniselitteinen. Palaako Solanka perheensä luo? Kuinka aivan viimeiset rivit on tulkittavissa? Solanka kohtaa pienen poikansa tämän tasolla. Kenties. Lapsuuden traumat selättänyt Solanka muuttuu jälleen lapseksi tai elää sen lapsuuden, jota hänen ei aikanaan annettu elää. Lukija päättää.

Rushdien puukotuksen takia jotkin romaanin kohdat saivat uutta painoa. Tämän seuraavan kohdan merkitsin itselleni muistiin. Siinä Rushdie puhuu suoraan oikeuden ja vääryyden kohtaamisesta ja siitä, miten vaarallista on ehdottomuus. Kyseenalaistaminen on inhimillisyyden ehto.

Kun totuuden julistaja on heikko ja valheen puolustaja vahva, onko syytä taipua ylivoiman edessä? Vai pitääkö pysyä lujasti kannassaan, jolloin kenties löytää sisimmästään väkevämmän voiman ja saa despootin kukistetuksi? Jos totuuden soturit laskevat vesille tuhat laivaa ja polttavat valheen huimaavan korkeat tornit, onko heitä pidettävä vapauttajina, kun he ovat kääntäneet vihollisensa aseet tätä vastaan, vai onko heistä itsestään tullut niitä halveksittavia barbaareja (tai jopa baburialaisia), joiden asumukset he ovat tuikanneet tuleen? Missä kulkevat sietokyvyn rajat? Miten pitkälle me voimme mennä taistelussa oikeuden puolesta ennen kuin astumme yli linjan, saavumme oman itsemme antipodeille ja olemme väärässä?

Aito eettinen keskustelu käydään harmaalla alueella. Kaikkien eettisten päätöstemme tulee olla varovaisia ja huomaavaisia – ja aina kun mahdollista, peruttavissa. 

Vimma-romaanin, kuten melkein kaikki Rushdien suomeksi ilmestyneet kirjat, on taitavasti suomentanut Arto Häilä. Suomennos on onnistunut, kun sitä ei edes suomennokseksi tunnista. 

Salman Rushdie, Vimma. WSOY 2002. Englanninkielisestä alkuteoksesta Fury (2001) suomentanut Arto Häilä. Päällys: Sami Saramäki. 308 s.

------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Victoria Mas: Le Bal des folles

Pariisin Salpêtrièren mielisairaalan muurien sisällä elää naisten yhteisö, jolle sairaalasta on tullut koti ja turvapaikka. Useimmilla on takanaan lamauttavia kokemuksia, jotka ovat särkeneet heidän mielensä ja tehneet elämisen sairaalan ulkopuolella mahdottomaksi. On myös niitä, jotka on suljettu muurien sisään, koska ympäröivä yhteiskunta ei hyväksy heidän ajatuksiaan. Tämän kirjan luettuani minun on vaikea ajatella heitä hulluina tai edes mielisairaina. Potilaita he kyllä ovat, koska heitä niin kohdellaan. 

Romaanin naisten maailma koostuu makuusaleista, puutarhasta ja kappelista. Sekä luentosalista, jossa sairaalan kuuluisa johtaja, tohtori Charcot, pitää suosittuja luentojaan. Niissä potilaat saadaan hypnoosin avulla "esittämään" hysteerisiä kohtauksia, joita sitten "parannetaan" muun muassa munasarjoja hieromalla. Harvat paranevat niin, että voivat jättää sairaalan taakseen. Romaanissa kyllä esiintyy pienessä roolissa yksi "parantunut". Hänenkään kohdallaan hoidot eivät ole häntä parantaneet, vaan se, että hän on löytänyt tanssista keinon kanavoida tunteitaan ja sittemmin myös ammatin Montmartren kabareissa. Jotta voi parantua, täytyy olla paikka, johon mennä tai palata.

Kerran vuodessa keväisin järjestetään "hullujen tanssiaiset", joihin kutsuvieraat ja muut silmäätekevät pääsevät töllistelemään sairaalan asukkeja. Tanssiaisiin valmistaudutaan sairaalassa huolella. Makuusalit muuttuvat ompelimoiksi, joissa potilaat valmistavat itselleen toinen toistaan näyttävämpiä juhla-asuja. 

Romaanin keskeiset tapahtumat sijoittuvat tanssiaisten valmisteluaikaan sekä itse tanssiaisiin maaliskuun 18. päivän iltana vuonna 1885. Taitavasti rakennetussa romaanissa kyseinen ilta muuttaa täysin kolmen sen päähenkilön elämän.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa. Tyyli on rauhallinen, konstailematon ja toteava. Se luottaa – aivan syystä – että romaani saa voimansa kerrotuista tapahtumista ja tarkasti nähdyistä henkilöhahmoista. Loskaisen kevään himmeä valo ja alakuloinen tunnelma tunkeutuu puutarhasta ikkunoiden kautta makuusaleihin.

Romaanin keskeiset henkilöt tulevat lukijalle läheisiksi. Hoitaja Geneviève on heistä eniten esillä. Lukija jakaa tämän kaksikymmentä vuotta Salpêtrièressa työskennelleen ja tohtori Charcot'hon jumaloivasti suhtautuneen tunnollisen hoitajan käsitysten muuttumisen. Nuoruuden idealismin haihduttua hän on oppinut näkemään potilaat parantumattomina.

La maladie déshumanise; elle fait de ces femmes des marionettes à la merci de symptomes grotesques, des poupées molles entre les mains de médecins qui les manipulent et les examinent sous tous les plis de leur peau, des bêtes curieuses qui ne suscitent qu'un interêt scientifique. Elles ne sont des épouses, des mères ou des adolescentes, elles ne sont pas des femmes qu'on regarde ou qu'on considère, elles ne seront jamais des femmes qu'on désire ou qu'on aime: elles sont des malades. Des folles. Des ratées. Et son travail consiste au mieux à les soigner, au pire à les maintenir dans des conditions décentes.

(Sairaus vie ihmisyyden; se tekee näistä naisista marionetteja, jotka ovat irvokkaiden oireiden armoilla, taipuisia nukkeja lääkäreiden käsissä. Lääkäreiden, jotka manipuloivat heitä ja tutkivat heitä kaikkien heidän nahkansa poimujen alta. Sairaus tekee heistä kummallisia otuksia, jotka herättävät vain tieteellistä mielenkiintoa. He eivät ole aviopuolisoita, äitejä tai lapsia, he eivät ole naisia, joita otetaan huomioon tai arvostetaan, heistä ei koskaan tule naisia, joita halutaan tai joita rakastetaan: he ovat sairaita. Hulluja. Epäonnistuneita. Ja hänen työnsä oli parhaimmillaan heidän hoitamistaan ja huonoimmillaan heidän säilyttämistään kunnollisissa oloissa.) 

Romaanin aikana Geneviève oppii näkemään potilaat ihmisinä, joita on kohdeltu väärin. Paljastan nyt ison juonenkäänteen, mutta kerronpa kuitenkin, että tämän oivalluksen takia hän lopulta päätyy itse potilaaksi entiselle työpaikalleen.

Geneviève on lääkäri-isän tytär, joka on jo lapsena valinnut tieteen omaksi tiekseen. Toisin kuin sisarensa Blandine, jonka valintana on ollut uskonto. Blandinen kuoltua nuorena Geneviève on jatkanut jokailtaista kirjeen kirjoittamista sisarelleen. Näitä kirjeitä vainajalle hänellä on jo iso laatikollinen. Kenelläpä niin kutsutulla "terveellä" ei olisi jokin salainen hullutus. Tieteellinen maailmankuva ei sulje pois näitä ihmissielun oikkuja.

Genevièven näkemykset alkavat muuttua, kun sairaalaan tulee uusi potilas. Eugénien passittaa sairaalaan hänen isänsä, jonka porvarilliseen elämänpiiriin ei sovi, että tytär ilmoittaa näkevänsä kuolleita ihmisiä ja keskustelevansa näiden kanssa. Sivistynyt ja kaikin puolin järjissään olevalta vaikuttava Eugénie tuo Genevièvelle viestejä tämän kuolleelta sisarelta, ja naiset alkavat ennen pitkää laatia suunnitelmaa Eugénien vapauttamiseksi.

Geneviève käy jopa puhumassa laitoksen johtajalle, Charcot'lle, Eugénien puolesta, mutta saa tylyn vastaanoton. Jopa ihailtu Charcot liittyy niiden miesten – isien, aviopuolisoiden, setien – ketjuun, jotka tässä romaanissa pitävät omaa arvovaltaansa tärkeämpänä kuin oikeuden toteutumista. Tässä romaanissa ehkä konkreettisemmin kuin missään aiemmin lukemassani koin sen väheksymisen ja tunteettoman ylivallan, jota miehet ovat naisiin kohdistaneet. Ymmärrän nyt hieman paremmin sitä turhautumista ja voimattomuutta ja niistä syntyvää katkeruutta, jota monet naiset epäilemättä edelleen kokevat. Tähän on lisättävä, että ymmärrän nyt paremmin myös sen vielä raskaamman katkeruuden, jonka synnyttää toisten naisten kavaluus. Tässä romaanissa tällaisen petturin osan saa Eugénien näennäisesti herttainen isoäiti.

Romaanin muita tärkeitä naisia ovat Louise ja Thérèse. Orpo Louise on jo lapsena joutunut setänsä raiskaamaksi. Sairaalassa hän on yksi Charcot'n parhaita "esiintyjiä". Hänen tragediansa on, että edes sairaalan muurit eivät suojaa häntä seksuaalisen hyväksikäytön toistumiselta. Nuori lääkäri viettelee tytön tuulesta temmatuilla lupauksilla avioliitosta.

Thérèse on entinen prostituoitu, joka on joutunut mielisairaalaan heitettyään sutenöörinsä Seineen. Hänestä on tullut sairaalan potilaille korvikeäiti, joka neuloo huiveja kaikille tarvitseville. Hänessä romaani antaa varoittavan esimerkin laitostumisesta. Kun Thérèse todetaan parantuneeksi – mikä sitten hänen sairautensa lienee ollutkaan – hän reagoi yrittämällä itsemurhaa. Teollaan hän varmistaa itselleen paikan sairaalassa, joka on hänelle armollisempi ja turvallisempi kuin Pariisin kadut.

Tätä romaania voi ehkä syyttää asenteellisuudesta ja osoittelevuudesta, mutta ainakin minulle pieni ravistelu oli aivan paikallaan. Sitä paitsi romaani on kyllä erittäin taitavasti rakennettu ja se perustelee näkemyksensä uskottavasti. Romaanin kylmien miesten joukossa on myös onneksi Théophile, Louisen veli, joka tekee kaikkensa saadakseen sisarensa ulos mielisairaalasta. Eikä hän tee tätä erityisestä sisarusrakkaudesta – veljen ja sisaren suhde on ollut etäinen – vaan siksi, että se on oikein. Ehdottomasti mieleenpainuvimpia tänä kesänä lukemistani kirjoista.

Tulin ostaneeksi tämän kirjan tietämättä siitä tai kirjailijasta ennakolta yhtään mitään. Kansikuva kiinnitti huomioni, sillä olen jossain museossa nähnyt surrealistisen lyhytfilmin, josta kansikuva on peräisin. Nyt myöhemmin olen saanut tietää, että kyseessä on Victoria Masin esikoisromaani ja että siitä on jo ehditty tehdä elokuva. 

Victoria Mas, Le Bal des folles. Albin Michel 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2019. 235 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 29: Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

Tämän romaanin tapahtumapaikkana on karu saari Beringinsalmessa. Sen läheisyydessä näköetäisyydellä on isompi saari, joka kuuluu toiselle, ainakin jossain määrin vihamieliselle valtiolle. Saarten välillä kulkee päivämääräraja. Tapahtumien saari on saarista läntisempi, siis eilisen päivän saari. Tällaiset kiehtovat Kaksossaaret ovat olemassa myös romaanin ulkopuolisessa todellisuudessa.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa merenpinta on kohonnut ilmastonmuutoksen takia ja tehnyt useista saarista elinkelvottomia niiden alkuperäisille asukkaille. Yhteiskunnalliseen ja sotilaalliseen liikehdintäänkin romaanissa viittaillaan. Joukkoviestimiä kontrolloidaan ja raportit ilmastonmuutoksesta ja sotilaallisista operaatioista haudataan näkymättömiin. 

Hylätylle pienemmälle Kaksossaarelle on perustettu varakkaiden ihmisten retriitti. Nämä ihmiset maksavat valtavia rahasummia päästäkseen yhdeksäksi kuukaudeksi eristyksiin etsimään henkistä ja hengellistä itseään. Saarelle saavuttuaan osanottajat luopuvat yhteyksistä ulkomaailmaan sekä nimistään – heillä jokaisella on numero, joka viittaa myös majoitustilojen huoneisiin. Uudessa saapumiserässä on seitsemän miestä ja seitsemän naista.

Osallistujien hyvinvoinnista vastaa henkilökunta, joka niin ikään on nimetöntä. Heihinkin viitataan joko numerolla tai heidän tehtävänimikkeillään. Romaanin kertojana toimii Kuvaaja, jonka tehtävänä on videoida osallistujia näkyvästi ja salaa. Videotallenteita käytetään hyväksi muun muassa Psykologin vastaanotoilla, joille jokainen osallistuja joutuu osallistumaan. Kuvaaja kapinoi saaren arvoja ja johtamistapaa vastaan muun muassa antamalla mielessään kaikille osallistujille nimet (Dosettimies, Liikemies, Punaparta, Huppunainen, Näyttelijätär, Pulska jne.) Kotimaiselle romaanille yllättävästi kaikki tai ainakin lähes kaikki romaanin henkilöt ovat amerikkalaisia. 

Retriittiä johtaa salaperäinen Höyhen, joka ei ikinä näyttäydy. Hänen välittömässä alaisuudessaan päätösvaltaa saarella käyttävät Oikea Käsi ja Isä. Joka päivä Höyhen lähettää lähimmän avustajansa, Oikean Käden, kautta mietelauseen retriitin osallistujille. Tämän Ozin velhon nykyaikaisen vastineen mietelauseet ovat suunnilleen yhtä syvällisiä kuin ne, joita ennen vanhaan oli painettu teepussien paperilipareisiin. Romaanin jokaisen luvun aloittaa Höyhenen mietelause, kunnes Höyhenen kadottua lopullisesti muidenkin lauseet kelpaavat: Isän, Rocky Balboan ja viimein myös Kuvaajan.

Höyhensaarella meno muuttuu pian painajaiseksi. Ensin katoaa siivooja, joka muutaman päivän päästä löytyy murhattuna. Kuolemantapaus ei jää ainoaksi. Kuvaaja alkaa kaivella saarella olevien ihmisten taustoja ja selvittää, mistä rikoksissa on kyse. Henkilöiden elämäntarinat imaisevat lukijan pian mukaansa. Kun hieman dystooppisesta alkuasetelmasta on selvitty, romaani etenee tappavaa tahtia kuin dekkari tai trilleri. 

Olen aiemminkin jossain blogitekstissä pohtinut sitä, kuinka lukija pyrkii samastumaan minäkertojaan ja suhtautuu tämän tekoihin kritiikittömästi. Tässäkin romaanissa minäkertoja säilytti puhtoisuutensa lukijan silmissä, vaikka hänen menneisyydestään paljastuu erittäin traumatisoivia asioita ja hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä karmein seurauksin. Koristelemattomalla tyylillään tapahtumista kertoessaan Kuvaaja antaa vaikutelman rehellisyydestä kaiken maailman vilunki-ihmisten joukossa.

Toisaalta Kuvaaja myös oikeasti hakee totuutta näennäisyyksien takaa, mikä luonnollisesti on moraalisesti kannatettavaa. Kirjan lopussa on klassinen poirotmainen asetelma, jossa Kuvaaja kokoaa yhteen kaikki epäillyt. Heidän tekonsa ja motiivinsa paljastetaan kaikkien edessä.

Tommi Liimatta, Saaret kuin sisaret. Like 2019. 320 s.

------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 42: Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä.

T. C. Boyle: A Friend of the Earth

Monen kirjan julkaisutiedoissa on nykyään maininta, että kirjaan käytetty paperi on peräisin kestävällä tavalla kasvatetuista puista. Tässä romaanissa tuo maininta on erityisesti paikallaan, sillä kirja kertoo dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa metsien vastuuton hakkaaminen on ollut synnyttämässä maailmanlaajuista ympäristökatastrofia.

Romaanin nykyhetkessä – vuonna 2025 – ilmasto on muuttunut sopimattomaksi useille eläin- ja kasvilajeille. Paahteiset kuivat jaksot vuorottelevat myrskytuulien ja kaatosateiden kanssa. Riisi on lähes ainoa viljelyskasvi, josta saadaan kunnon sato. (Ainoa alkoholijuoma on tämän takia sake, jota kuluu tässä romaanissa paljon. Oslon esikaupungeissa kuulemma vielä yritetään viljellä viiniä.) Nisäkkäistä vain rotat lisääntyvät ja menestyvät.

Luultiin, että biosfäärin luhistuminen merkitsisi kaiken loppua, mutta eihän se ole lainkaan niin. Vaan juuri päinvastoin – kaikkea on enemmän, enemmän aurinkoa, vettä, tuulta, pölyä, mutaa.

Vuonna 2000 ilmestyneessä romaanissa myös ennakoidaan hengityselimiin vaikuttava pandemia, jolta yritetään välttyä eristäytymällä ja hengityssuojaimia käyttäen.

Syöpälääke on toisaalta keksitty ja ihmisten elinikä sitä myötä pidentynyt. Saatavilla on myös solujen elinikää pidentäviä telomeerihoitoja ja ihon nuorennusta. Tähän siunaukseen sisältyy kirous, sillä maapallo ei kestä lisääntynyttä väestömäärää. Yksitoista ja puoli miljardia ihmistä pallolla, jonka elonkehä yskii. Sosiaaliturva on romahtanut entisissä hyvinvointivaltioissakin. Köyhimmät elää kituuttavat nälässä ja asunnottomina.

Romaanin päähenkilö, Tyrone O'Shaugnessy Tierwater, on onnekas, koska hänellä vielä 75-vuotiaana on työpaikka ja katto päänsä päällä. Hän työskentelee eksentrisen popmuusikkomiljönääri Maclovio Pulchrisin yksityisen eläintarhan eläintenhoitajana. Pulchris on kerännyt tarhaansa uhanalaisia eläimiä, joita kukaan muu ei halua. "Niitä joita vain äiti rakastaa." Pahkasikoja, pekareita, hyeenoita, sakaaleita ja "jännityksen vuoksi" kolme leijonaa. Eläinten vastenmielisyyttä on lievennetty antamalla jokaiselle jonkin kukkasen nimi.

Tyronen rutiinit katkaisee entisen vaimon, Andrean, palaaminen hänen luokseen. Andrean ja Tyronen tiet ovat erkaantuneet Tyronen ympäristöaktivismin kiihdyttyä ekoterrorismiksi. Tyronen toistuvien vankeustuomioiden aikana Andrealla on ollut suhde toisen ympäristöaktivistin, Teon, kanssa. 

Andrean myötä saapuvat muistot menneisyydestä: luontoaktivismista, metsäyhtiöihin kohdistuvista sabotaasi-iskuista, ennen kaikkea Sierrasta, tyttärestä. 

Tyronen suuri virhe on ollut Sierran, hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen tyttären ottaminen mukaan ensimmäisiin mielenosoitusiskuihin. Tämä on johtanut Sierran huoltajuuden menettämiseen ja Tyronen kasvavaan katkeruuteen koko yhteiskuntaa kohtaan.

Because to be a friend of the earth, you have to be an enemy of the people.

Luonto ei kohtele hellästi ystäväänsä Tyronea. Se riistää häneltä ensimmäisen vaimon (mehiläisen pistoon), tyttären (puusta putoamiseen mielenosoituksessa hakkuita vastaan) ja lopulta työnantajan (leijonien ruuaksi). Tämän enempää en monivaiheisen romaanin juonesta paljasta. 

Romaanin nykyhetkessä Tyrone kertoo minämuodossa. Takaumat 1980- ja 1990-luvuille on kerrottu hän-muodossa, mutta tällöinkin pitäydytään siinä, minkä Tyrone havaitsee ja tietää. Tämä kerrontatekniikan vaihdos auttaa lukijaa erottamaan aikatasot toisistaan, muuta tehtävää sillä ei vaikuta olevan.

Romaanin kerronnassa on selvä amerikkalainen vivahde. Tyylissä on muistumia Hemingwaysta ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Tämän amerikkalaisen tyylin isä saattaa oikeastaan olla Herman Melville. Seuraavan T. C. Boylen sääkuvauksen voisi ujuttaa Moby Dickin ensimmäisille sivuille eikä monikaan huomaisi siinä mitään tyylillistä eroa.

It was raining the night of the powwow, a cold soulless wintry rain that wrung out the sky like an old cloth and found its way into the seams of his boots and down the collar of his jacket. He stepped out of the office and into a world from which every trace of light had been relentlessly squeezed, the moon imploded, the stars erased – there was no illumination without electricity, and electricity lit his path from the office to the car - -

Vain amerikkalaiselle tulisi mieleen kuvata sadetta, luonnonilmiötä, sieluttomaksi.

Olen tätä ennen lukenut T. C. Boylelta kaksi romaania ja joukon novelleja. Budding Prospects oli kannabiksen viljelijöistä kertova veijaritarina. Tortilla Curtain kertoo varakkaan amerikkalaisen yhteisön suojautumis- ja eristäytymispyrkimyksistä sekä toisaalta varsin koskettavasti yhden meksikolaisen siirtolaisperheen tarinan. Luin romaanin silloin, kun Donald Trump oli juuri valittu Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen suunnitelmansa Meksikon rajalle rakennettavasta muurista oli esillä joukkoviestimissä. Boylen romaania luki kuin allegoriana sellaisesta Amerikasta, joka yrittää muurilla sulkea kaiken pahan ulkopuolelleen. Romaani sanoo mieleenpainuvasti: "Tästä muuriasiasta – se voi pitää ne ulkona, mutta katsokaa, mitä se jättää sisäpuolelle."

T. C. Boyle, A Friend of the Earth. Bloomsbury 2004. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2000. 310 s.

--------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.

Friedebert Tuglas: Pikku Illimar

 

Jos päivät olisi voinut panna päällekkäin, olisivat ne ulkonaisesti olleet enemmän tai vähemmän toistensa kaltaiset. Heräämiset, syömiset, keskustelut, nukkumaanmenot. Päivä – yö – jälleen uusi päivä. Sillä tavoin isotkin ihmiset suhtautuivat niihin.

     "Aina tätä touhua ihmisellä riittää", sanoi äiti aamulla noustessaan. "Taivaalle kiitos, sekin on taas ohi", hän huokaisi iltaisin nukkumaan mennessään.

     Mutta vaikka kehykset olivatkin samat, vaihteli sisältö kumminkin. Sieltä täältä jäivät mieleen jotkut kasvot, jokin sana tai tapahtuma. Niistä muodostui ajan mittaan pienten muistojen kudelma, joka oli yhtä kirjava kuin tädin riepumatto kangaspuilla.

Friedebert Tuglas (1886–1971) on yksi Viron kirjallisuuden klassikoista. Omista 1800-luvun loppuvuosiin sijoittuvista lapsuusmuistoistaan hän kirjoitti tämän kiireettömän ja idyllisen maaseutukuvauksen, jossa tekniikan edistyneintä tasoa edustaa höyrykäyttöinen puimakone. 

Illimar-poika on viiden tai kuuden vuoden ikäinen; kouluaika on vielä kaukana edessäpäin. Hänen ikänsä tarjoaa hänelle lähes täydellisen vapauden: moision töihin hän on liian pieni, mutta kuitenkin kyllin iso kuljeskelemaan tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten ja eläinten parissa ilman jatkuvaa valvontaa. Illimarin pikkuvanha totisuus, jonka osittain selittää samanikäisten toverien puute, on kuvattu lempeän humoristisesti. Romaanin kerronta pitäytyy enimmäkseen Illimarin välittömiin havaintoihin ja ajatuksiin, mutta vähän väliä esiin pääsee myös aikuisen muistelijan ja tulkitsijan toinen aikataso ja näkökulma. 

Illimarin maailma on enimmäkseen auvoisan huoleton ja turvallinen. Dramatiikkaa tarjoavat originellien ihmisten toilailut ja eläinten arvaamaton käytös.  Kylähullut, mustalaiset ja Katrin päivän naamioituneet narrit sekä kiehtovat että pelottavat häntä. Juutalaiset komeljanttarit lumoavat Illimarin niin, että tämä lähes karkaa näyttelijöiden matkaan. Isän paljastukset "löytöherra" Aatelista, häpeämättömästä varkaasta ja kavaltajasta, opettavat Illimarille, että ilman rehellistä työtä ihminen joutuu hukkaan.

Sillä tavoin pikku Illimar oppi erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Eikä hän epäillyt yhtään, että hyvä oli niistä kahdesta parempi. Sitä hän vain ihmetteli, että tuhmat asiat olivat tavallisesti mielenkiintoisempia kuin hyvät. Mutta kaikkein ikävimmältä tuntui kuitenkin olla viisas pahojen päivien varalle.

Tunkeilevan Jooseppi-kurjen on vaikea ymmärtää, ettei ole ihminen. Raivo-sonnin karkumatka uhkaa käydä hengenvaaralliseksi muillekin kuin sonnille itselleen. Loppujen lopuksi sonnin lisäksi henkensä menettää vain vanhan paimenen koira, joka yritti puolustaa sonnin retuuttamaa kirjuri Matiesenia. Matiesen selviää yltä päältä mustelmille mukiloituna.

Illimarin äiti on se henkilö, josta poika hakee turvaa elämän kolhiessa. Äiti on jatkuvassa työn touhussa. Oma kasvava perhe – Illimarilla on isoveli Karla ja kirjan aikana hänelle syntyy myös pikkuveli – vaatii ruokaa ja vaatehuoltoa – ne taas edellyttävät kasvimaan hoitoa ja käsitöitä. Välillä on myös autettava moision töissä: jo pelkkä kartanon herrasväen pyykki työllistää ison naisjoukon ennen alkeellisimpienkaan pesukoneiden aikaa. Kaiken kiireen keskellä äidiltä riittää tarvittaessa lohduttava sana tai katse. Kyläyhteisön pilvilinnassa on nimittäin myös synkempi nurkka: vähäisemmiksi katsottuja kohdellaan julmasti – kylähulluja kiusataan ja pilkataan, lapsia kasvatetaan kiusoittelemalla. Kun Illimar saadaan juksatuksi kosimaan moision keittäjää, vain äiti ja aiottu "morsian" ymmärtävät naurunalaiseksi joutuneen lapsen häpeän ja tuskan.

Yhteiskunnan eriarvoisuus on romaanista luettavissa, mutta sitä ei korosteta. Osa kylän vanhimmista muistaa vielä maaorjuuden ajan. Jyrinpäivän – pestuupäivän – muuttokuormia ja työtä etsivien laumoja surkutellaan. Illimaria kauhistuttaa isän toteamus, että heidänkin on ehkä joskus lähdettävä moisiosta.

Miksei yhtä hyvin meidänkin, tuumi isä. Kaikki on pelkästään moision armeliaisuudesta riippuvaa. Jos sinua tarvitaan – pysyt paikallasi; ellei tarvita – saat lähteä. Vain moision omistajan ei tarvitse lähteä. Mutta kaikki, tilanhoitajaan ja ylitilanhoitajaan saakka. Kenenkään sopimus ei kestä ikuisesti.

Kartanon herrasväkeen ei pidetä yhteyksiä, mutta jollain tavalla heitä pidetään omina ja heitä kunnioitetaan. He nyt vain sattuvat kuulumaan toiseen ihmislajiin. Kylässä myös ymmärretään, että jonkinlainen työ kuuluu kaikille, myös rikkaille, ihminen ei osaa olla vain jouten. Kun moision isäntä kuolee, hautajaisjärjestelyjen näyttävyys koetaan kylän kunnia-asiaksi. Jollain tavalla pidetään surkuteltavana, että uusi herra kuoli niin nuorena, ettei ehtinyt edes liikanimeä saada.

Illimarin isä on alun perin ollut puuseppä, mutta taitavuutensa ja luotettavuutensa ansiosta hän on kohonnut "pikkuherraksi"– kartanon varastonhoitajaksi. Romaanissa isä edustaa moraalista vakautta. Hänen suustaan saamme kuulla lopullisen arvion kylän ihmisten ja eläinten arvosta ja tapahtumien laajemmasta merkityksestä. Vain kaupunki asettaa rajat isän ylivertaisuudelle ja osoittaa, että hänenkin arvostelukyvyssään on puutteita. Yhdellä kaupunkikäynnillään isä huijataan ottamaan maalle tuomisiksi kissa, joka osoittautuu mielipuoliseksi rosvoksi ja tuholaiseksi. Toisella käynnillä Illimar itse pääsee mukaan todistamaan, ettei isä tiedäkään ihan kaikkea.

Kirjan takakansitekstissä todetaan: "Illimar-poikanen vaeltelee kesästä syksyyn suuren virolaisen moision ympäristöissä." Myös graafikkomestari Kyösti Variksen kansikuvassa Illimar on kuvattu luonnon kesäisen kasvun keskelle. Leppeä kesätunnelma on niin vahva, että helposti jää huomaamatta, että romaani kyllä kertoo melko yksityiskohtaisesti ja kansatieteellisen tarkasti koko vuodenkierron virolaisessa moisiossa 1800-luvun lopussa. No, omissakin lapsuusmuistoissani on ikuinen kesä, jonka vain joulu hetkeksi katkaisee.

Romaanin aikajanan lyhyydestä huolimatta Illimarin elämä ehtii muuttua. Tuore pikkuveli tuo Illimarin elämään uusia vastuita. Kirja päättyy alakuloiseen tunnelmaan. Huoleton aika on jäämässä taakse. Ikävuosien karttuessa myös murheet kasvavat.

Esipuheessaan Friedebert Tuglas toteaa, että Illimarilta usein kysyttiin, mikä hänestä tulee isona. Poika ei osannut vastata. "Sitä ammattia, johon lopulta jouduit, sitä ei kukaan aavistanut, sillä se oli siinä ympäristössä tuntematon."

Hädin tuskin saatan vielä muistaa, miltä maailma näytti korkeasta ruohosta käsin, jonka yli pää ei ulottunut. En muista enää hyvin kalmojuuren tuoksua enkä peltopyyn ääntä. Mutta sanani kumminkin osaan nykyään suoria paremmin ja uskaltaisin myös vastata tiedusteluihin, keneksi haluaisin tulla.

     Jos joku vielä kysyisi, kaipa minä silloin vastaisin, että tahtoisin olla vasta pikku Illimar.

Friedebert Tuglas, Pikku Illimar – lapsuuteni romaani. Tammi 1967. Vironkielisestä alkuteoksesta Väike Illimar –  ühe lapsepõlve lugu suomentanut Raili Kilpi-Hynynen. Alkuteos ilmestyi alun perin vuosina 1937–39. Kansi: Kyösti Varis. 396 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen.

Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus

Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita alkaa kirjailija Attila Kufin hautajaisista. Niistä kertoo hänen ystävänsä, josta kirjassa myöhemmin käytetään nimeä Ypsilon. Hautajaisten jälkeen kirjailijan avopuoliso, rouva Uu, antaa Ypsilonille nivaskan Attila Kufin kesken jääneitä tarinoita. Tarkoitus olisi selvittää, olisiko niistä julkaistaviksi ja ennen kaikkea tarjoaisivatko ne selityksen kirjailijan viimeiseen tekoon. Kirjailija on nimittäin kuollut oman käden kautta, ampunut itseänsä sydämeen. Attila Kuf ja rouva Uu ovat riidelleet vähän ennen Attilan kuolemaa, mutta kuten kirjan tarinoista käy ilmi, se ei ollut erityisen tavatonta tai kohtalokasta. Pieni kinastelu tuntuu pikemminkin antaneen kipinää pitkään jatkuneeseen liittoon.

Ypsilon, joka ennen pitkää päätyy rakkaussuhteeseen rouva Uun kanssa ja asumaan kirjailijan työhuoneeseen, käy tarmolla Attilan tarinoiden kimppuun. Näistä ilkikurisista, satumaisista ja leikkisistä tarinoista tämä kirja koostuu.

Erittelin niitä ja analysoin, omaksuin ja sisäistin minkä taisin. Joihinkin menin sisään yksikön kolmannessa ja palasin takaisin ulos minämuodossa, tai päinvastoin. Jotkut kertomukset kaipasivat täydennystä, niitä minä täydensin, useimmista puuttui loppu, joten keksin niihin lopun. Panin tarinat peräkkäin löyhään jonoon toivoen, että ne itse tuuppisivat ja kiilaisivat itsensä mielekkäimpään järjestykseen.

Samanlaiseen analysointiin ja täydentämiseen tarinat imevät mukaan lukijankin. Näennäisesti hajanaisesta tarinakokoelmasta alkaa lukijan päässä syntyä romaani, joka kertoo kirjailijan ja hänen kirjallisen jäämistönsä hoitajan ihmissuhteista, rakkaudesta puolisoon sekä hieman salaperäiseen oboistiin, neiti Piihin. 

Myös luvut, jotka kertovat Martonin pariskunnan avio-ongelmista sekä Koppolan kolmen veljeksen, Maxin, Moritzin ja Valdon, seikkailuista, muuttuvat osaksi kirjan taustalla olevaa tarinaa, joka pulpahtaa aina yllättäen näkyviin kuin puro, joka kulkee välillä piilossa maan alla. 

Toisinaan ihmisten suhteet on naamioitu eläintarinoiksi, faabeleiksi, kuten kirjan nimikertomuksessa, joka kertoo berberileijona Muthulin kohtalokkaasta rakkaudesta ihastuttavaan seepraan, Punda Miliaan. Tarinoiden risteytymistä keskenään kuvastaa se, että myöhemmässä tarinassa kirjailija Kuf kertoo lääkärille, että neiti Pii valkoisessa kesähatussaan ja mustissa sandaaleissaan oli tuonut hänen mieleensä seepran.

Faabeleita viljelevässä kirjassa on myös kunnianosoitus yhdelle merkittävimmistä eläinrunoja kirjoittaneelle kirjailijalle, Jean de la Fontainelle. La Fontaine esiintyy mainintana parissa tarinassa ja yksi kertoo hänestä tarkemminkin. Kirjaan on nimittäin sepitetty pitkä kirje, jonka la Fontainen leski Marie kirjoitti pojalleen. Kirjeessä Marie kertoo vierailustaan vakavasti sairaan näytelmäkirjailija Jean Racinen luona. Marie kertoo Racinelle miehensä ja mustasukkaisen Nestori-pässin yhteenotosta, mutta tämän kepeän anekdootin alle on piilotettu Marien ja Racinen luvaton rakkaustarina. Kirjeessä Marie myös lausuu yhden la Fontainen runomuotoisen faabelin. Käännös on ilmeisesti Daniel Katzin oma, sillä toista kääntäjää ei mainita.

Taaskin tarinat risteytyvät niin, että lukijan ajatukset heittävät häränpyllyä ja on aivan pakko selata kirjaa taaksepäin: Marien kirje on säilynyt vain Voltairen selostuksena, jota Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika luki iltasatuna Kustaa-pojalleen. Kirje, joka siis on tässä kirjassa mukana sanatarkasti, katosi salaperäisesti Uppsalan yliopiston kirjastosta, "eikä sitä ole vieläkään löydetty". Lovisa Ulrika ja hänen miehensä Adolf Fredrik puolestaan ovat esiintyneet kirjassa jo aiemmin. Kuninkaallisen parin erimielisyys lapsen hankkimisesta päättyy yllättävästi Loviisan kaupungin nimeämiseen. Ja siitä taas lukijan ajatus johtuu tarinoihin Martenin pariskunnasta, joka asustaa itäisellä Uudellamaalla. Rouva Marten odottaa lasta ja avioparin riidan jälkeen hän pohtii keskenmenon mahdollista siunauksellisuutta. On vaikea lyhyesti kuvata sitä, miten tarinat tässä kirjassa ruokkivat toisiaan. Kannattaa lukea itse. 

Joukossa on myös perinteisempää novellikerrontaa. Erityisesti oli mieleeni tarina Sanojen paino, joka kertoo varoittavan esimerkin siitä, mihin kohtuuttomaksi yltyvä kirjojen keräily voi johtaa. Puolalainen Traugutt Chalupiec kokee siinä sanojen painon hyvin konkreettisesti. Tarina on perusteellisesti kehystetty: sen kertoo Attila Kufin äidille hänen ystävättärensä Götha Traub, joka puolestaan on kuullut sen puolalaiselta ystävältään Tadeuszilta. Traugutt Chalupiec -parka katoaa tarinan lopuksi saksalaisten keskitysleireille partansa takia juutalaiseksi luultuna.

On varmaan käynyt jo ilmi, että tässä kirjassa leikitellään myös nimillä. Koppolan veljekset muuttavat sukunimensä Adelfossiksi kreikan veljeä tarkoittavan adelfos-sanan mukaan, ylimääräinen ässä lisätään loppuun monikon merkiksi. 

Oletko varma että ässä on monikon pääte kreikankielessä? kysyi Valdo, joka oli luonteeltaan epäilijä. Miksi ei olisi? kysyi Max. Usko hyvällä. Adelfossin veljesten sanaan voi aina luottaa.

Nimet Uu, Pii ja Ypsilon viittaavat alkukirjaimiin. Niin myös Kuf, joka kirjan mukaan on heprean aakkosissa k-kirjaimen nimi. Attila Kufin oikeaksi sukunimeksi kirjassa paljastuu Kaiku – sopiva nimi kielellä leikkivälle kirjailijalle.

Kirjan kielellisen leikkisyyden ja kekseliäisyyden takia on surullista, että oikolukija on ollut huolimaton. Varsinkin kirjan alkupuoli vilisi virheitä. Loppuosassa niitä oli vähemmän, tai ehkä minä tarinoista lumoutuneena muutuin armeliaammaksi. Luulisi kuitenkin, että kirjan kustantamisessa kunnollinen oikoluku olisi mitätön menoerä.

Kirjan lopussa Attila Kufin tarinat saadaan valmiiksi ja julkaisukuntoon. Lukijalle myös paljastuu todennäköinen syy hänen yllättävään kuolemaansa. Sen verran juonta paljastan, että itsemurhan mahdollisuus näyttää häviävän pieneltä.

Daniel Katz, Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. WSOY 2008. Päällys Mika Tuominen. 294 s.

------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet.

Patricia Lockwood: No One Is Talking About This (Kukaan ei puhu tästä)

Kun Dostojevski, Dickens tai vaikkapa Topelius kirjoittivat romaanejaan, editointi oli työlästä eikä siihen aina edes ollut aikaa. Kirjanpainaja odotti painettavaa joskus kirjaimellisesti nenä ovenraossa. Tavallinen romaanin julkaisutapa oli nimittäin jatkokertomus aikakauslehdessä. Julkaisutapa myös sieti ja jopa edellytti toistoa: oli hyvä muistutella, mitä aiemmin oli tullut sanotuksi, jotta satunnaisempikin lukija pysyi tarinassa kärryillä. Aika monen nykylukijan mielestä 1800-luvun romaanit, jopa ne kuuluisimmat, hyötyisivät karsimisesta.

1900-luvun modernistit editoivat ahkerasti ja julkaisivat yleensä teokset kokonaisina vasta, kun olivat tyytyväisiä lopputulokseen. James Joycen tai Virginia Woolfin kirjoista on jo paljon vaikeampaa löytää kohtia, joissa punakynällä olisi töitä.

Nyt pääsen Patricia Lockwoodin romaaniin. Se on hyvä esimerkki siitä, millainen voi olla 2000-luvun taideromaanin yksi mahdollinen kehityslinja. Sen tiiviys on silmiinpistävä: selitykset on karsittu vähiin ja kuvailu korvautuu oivaltavilla ja emotionaalisesti latautuneilla runokuvilla. Romaani koostuu lyhyistä kappaleista, fragmenteista, joiden yhteydet toisiinsa jäävät lukijan rakennettaviksi.

Varsinkin romaanin ensimmäinen puolisko muistuttaa pidennettyjen twitterviestien kokoelmaa. Eikä varmastikaan vahingossa, se nimittäin kuvaa nimeltä mainitsemattoman päähenkilönsä elämää sosiaalisessa mediassa, jota tässä romaanissa nimitetään yksinkertaisesti "portaaliksi". Kaikki tapahtuu portaalissa. Siellä ovat kaikki.

Päähenkilön asenne portaaliin on vähintään kaksijakoinen. Hänen persoonansa siellä on kyseenalaistava ja ironinen, ikään kuin hän olisi siellä vain huvin vuoksi, mutta silti jonkin oman nokkeluuden leviäminen portaalissa saa hänessä aikaan adrenaliinimyrskyn. Edes puoliso ei saa häntä irottautumaan laitteesta, jossa on koko hänen elämänsä.

Samaan aikaan hän myös näkee kirkkaasti, miten epätyydyttäviä portaalin tarjoamat palkinnot ovat:

The people who lived in the portal were often compared to those legendary experiment rats who kept hitting a button over and over to get a pellet. But at least the rats were getting a pellet, or the hope of a pellet, or the memory of a pellet. When we hit the button, all we were getting was to be more of a rat.

Romaanin toisessa osassa sävy muuttuu. Päähenkilön sisar synnyttää vaikeasti vammaisen tyttölapsen, jonka eliniän ennuste on lyhyt. Romaanin loppuosa kertoo siitä, miten pieni vammainen lapsi muuttaa keskushenkilön ja muiden vauvan lähipiiriin kuuluvien ihmisten elämän. Vauvalla on Proteus-oireyhtymä, joka aiheuttaa joidenkin kehonosien liikakasvua. Romaanissa viitataan usein kuuluisimpaan tästä oireyhtymästä kärsineeseen henkilöön, Joseph Merrickiin. Elokuva Elefanttimies perustuu hänen elämäänsä.

Sokean ja enkelimäisesti hymyilevän vauvan täydellinen läsnäolo karkottaa kyynisyyden ja ironian. Patricia Lockwoodin tarkat havainnot aukaisivat myös lukijan kyynelkanavat esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilön veli alkaa sairaalassa laulaa lapselle Nousee päivä, laskee päivä -laulua. Hänen tarkoituksensa on olla vitsikäs, mutta hän vakavoituu pian

because she liked it, of course she liked it, she could not tell the difference between beauty and a joke.

Romaanin lopussa päähenkilön kännykkä varastetaan. Romaanin alkupuolella tämä olisi aiheuttanut hysteerisen kohtauksen. Nyt hän vain toteaa alistuneesti: Her whole self was on it, if anyone wanted.

Patricia Lockwood on ennen tätä romaania julkaissut yhden omaan perheeseensä pohjautuvan muistelmateoksen sekä pari runokokoelmaa. Tällaisen fragmentaarisen romaanin yhteydet runouteen ovatkin ilmeiset. 

Romaanissa on myös yhteiskunnallisia kannanottoja, esiintyyhän portaalissa myös helposti tunnistettava "diktaattori" ja muita julkisuuden keskustelijoita. Romaanissa myös kritisoidaan valtiota (tai osavaltiota), joka kieltää raskaudenkeskeytyksen mutta jonka sairausvakuutusjärjestelmä ei sitten pysty huolehtimaan vaikeasti vammaisen lapsen hoitokuluista.

Patricia Lockwoodin romaani No One Is Talking About This on herättänyt kovasti keskustelua ja lukemani painoksen alussa on kolmen sivun verran eri lehtien ja kriitikkojen ylistäviä lausuntoja. Pidin kirjasta kovasti, mutta en olisi ilman näitä arvioita kohottanut sitä klassikkokastiin.

Sitä paitsi luen ihan mielelläni välillä niitä 1800-luvun hitaita lukuromaanejakin. Toisinaan sielulle tekee hyvää asettua hevosvetoisen liikenteen ja kädestä toiseen kulkevan postin rytmiin. 

Patricia Lockwood, No One Is Talking About This. Bloomsbury Publishing 2022. 210 s. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2021. Se on julkaistu myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Kukaan ei puhu tästä (Tammi 2022).

David Grossman: Hevonen meni baariin

Romaani joka kertoo stand up -keikasta! Aidosti koomisen romaanin metsästykseni jatkuu. Pääsisiköhän nyt nauramaan? 

Olen aiemmin lukenut israelilaisen David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy, joten arvasin kyllä, että itkuakin on luvassa. Sinne missä maa päättyy on nimittäin romaani, jossa sotaa kuvataan yksittäisten ihmisten ahdistavien ja rampauttavien kokemusten kautta. Sota on myös yksinäisyyttä, häpeää ja pelkoja joista ei voi ääneen puhua. Ei naljailevien velikultien metsäretkeilyä.

Sinne missä maa päättyy sisältää takaumia kahdesta Israelin arabivaltioita vastaan käymästä sodasta: vuoden 1967 kuuden päivän sodasta sekä vuoden 1973 jom kippur -sodasta. Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-lukua. Oran ja Ilanin poika Ofer on vapautumassa kolmen vuoden asepalveluksesta. Yllättäen hän päättää jatkaa palvelustaan neljällä viikolla voidakseen osallistua alkavaan sotilasoperaatioon sotilastovereidensa kanssa. Äiti Ora on kauhuissaan. Hän lähtee pitkälle patikkamatkalle, koska arvelee taikauskoisesti, ettei Oferille voi sattua mitään, jos Ora on suruviestin ulottumattomissa.

Romaanin jälkisanoissa David Grossman kertoo, että Sinne missä maa päättyy -romaanin kirjoittaminen perustui samankaltaiseen taikauskoon. Hän toivoi, että romaanin kirjoittaminen suojelisi hänen asepalvelusta suorittavaa Uri-poikaansa. Taika ei tepsinyt: Uri sai surmansa islamistista Hizbollah-järjestöä vastaan käydyssä toisessa Libanonin sodassa vuonna 2006, kun romaani oli melkein valmis.

Hevonen meni baariin sisältää paljon vitsejä, mutta hauska se ei ole. Romaani kuvaa rautalangasta vääntäen, miten kiusattu, pahoinpidelty ja perheen traumoja piilotteleva poika ottaa pellen roolin ja tekee siitä itselleen ammatin. Jos itsekin nauraa, näyttää siltä kuin ei sattuisi. Romaanin päähenkilö, stand up -koomikko Dovaleh Greenstein, on viimein 57-vuotiaana ja vakavasti sairaana valmis poistamaan naamion kasvoiltaan. Todistajiksi joutuvat pahaa aavistamattomat katsojat, jotka ovat tulleet viettämään hauskaa iltaa mutta joutuvatkin seuraamaan, kuinka Dovaleh heidän edessään kääntää sielunsa nurin ja ravistelee sen tyhjäksi kaikesta kuonasta. 

Suuri osa katsojista saa tarpeekseen illan mittaan. Ne, jotka jäävät, ymmärtävät, että heille tarjotaan jotain poikkeuksellista. Osa katsojista pyytää suoraan, että esiintyjä jättäisi vitsit pois ja palaisi varsinaiseen tarinaan.

Romaanin kertoja on eläkkeellä oleva tuomari, joka on tuntenut Dovalehin lapsena. He eivät ole tavanneet yli neljäänkymmeneen vuoteen. Jonkin verran ennen stand up -keikkaa Dovaleh on yllättäen ottanut yhteyttä tuomariin ja pyytänyt tätä tulemaan paikalle. Dovaleh pyytää, että tuomari antaisi arvionsa – tai tuomionsa – keikasta ja esiintyjän persoonasta, koska itseään on vaikea nähdä objektiivisesti, ulkopuolisen silmin. 

Illasta tulee sielua puhdistava kokemus myös tuomarille. Hän joutuu käymään läpi oman petturuutensa lapsena, kun ei ole puolustanut kiusattua toveriaan. Petoksen syy on tavallinen: jottei joutuisi itse kiusatuksi. Myös kaipaus kolme vuotta aiemmin kuolleeseen puolisoon herää pimeässä katsomossa. Puolison menettäminen on katkeroittanut tuomarin. Hän on purkanut pettymyksensä työhönsä ja joutunut lähtemään virastaan kohtuuttoman ankarien tuomioiden tähden.

Katsomossa on myös toinen Dovalehin lapsuudenaikainen ystävä, lyhytkasvuinen nainen Azulai, jota Dovaleh on lapsena lohduttanut. Tämä nainen näkee Dovalehin luonteen perimmäisen hyvyyden kyynisten vitsien alta ja tukee koomikkoa myötätunnollaan. 

Keikan jälkeen Dovaleh ilmoittaa, että se oli hänen viimeisensä. Ilmeisesti rooli ei enää ole tarpeen. Myös tuomari on karistanut kyynisyytensä. Romaanin lopetus on lohdullinen ja vahvasti toiveikas.

Ne stand up-esitykset, joita itse olen televisiosta nähnyt, eivät ole perustuneet vitseihin vaan pikemminkin koomisiin havaintoihin. Olen nähnyt myös pari sellaista esitystä, joissa esiintyjä menee aika syvälle omiin traumoihinsa. Ei kuitenkaan ihan niin syvälle kuin Dovaleh tässä romaanissa. Vitsiä hevosesta joka meni baariin ei muuten romaanissa kerrota loppuun. Se onkin oikeastaan ainoa kesken jäänyt asia tässä pienessä ja tiiviissä romaanissa. 

David Grossman, Hevonen meni baariin. Otava 2018. Englanninkielisestä käännöksestä A Horse Walks into a Bar (2017) suomentanut Arto Schroderus. Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar ilmestyi vuonna 2014. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 196 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

Madame d'Aulnoy: Contes de fées

Madame d'Aulnoylla on erityinen paikka satukirjallisuuden historiassa. Vuoden 1697 huhtikuussa hän julkaisi salanimellä Madame D*** ensimmäisen satukokoelmansa nimeltä Contes de fées ('keijukais- tai haltiatarinoita') ja tuli näin antaneeksi ranskankielisen nimen tälle kirjallisuudenlajille. Ranskasta nimi päätyi käännöslainana myös englantilaiselle kielialueelle. Fairy tale on siellä edelleen käypä lajin nimitys, vaikka saduissa ei aina esiinnykään keijuja tai haltioita.

Varsinainen satuvillitys oli vallannut Ranskan säätyläispiirit 1600-luvun viimeisinä vuosina. Kirjallisina taidesatuina kansansatujen aihelmat kelpasivat erinomaisesti ajanvietteeksi Aurinkokuninkaan hovissa. Neljä kuukautta ennen Madame d'Aulnoyn ensimmäisen satukokoelman ilmestymistä Charles Perrault oli koonnut aiemmin aikakauslehdissä ilmestyneet satunsa kokoelmaksi Histoires ou Contes du temps passé, avec des moralités. Myöhemmin kokoelma tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita. Tästä kokoelmasta löydämme ensimmäiset kirjoitetut versiot esimerkiksi sellaisista tutuista saduista kuin Punahilkka, Siniparta ja Tuhkimo.

Perrault'n saduissa kansansatujen konstailematon kerronta kuuluu vahvasti taustalla. Hänen satunsa ovat melko lyhyitä: esimerkiksi Punahilkka on vajaan kolmen sivun mittainen. Taiteellinen pyrkimys tulee esiin lähinnä runomuotoisissa opetuksissa kunkin sadun lopussa.

Myös Madame d'Aulnoyn sadut käyttävät kansansatujen aiheita, mutta muuten ne selvästi ovat valistuneelle yleisölle tarkoitettua kirjallista taidetta. Pyrkimys eleganttiin ilmaisuun vaikuttaa nykylukijasta sievistelyltä. Kertomukset kyllä alkavat napakasti; keskeinen ongelma ilmaistaan selkeästi ja ilman selityksiä. Sen jälkeen tarina välillä hukkuu pukujen, koristeiden ja erilaisten rikkauksien esittelyyn. Myös d'Aulnoyn tarinat päättyvät runomuotoiseen kertaukseen, mutta tarinoiden opettavaisuutta ei korosteta. Ilman yliluonnollisia elementtejään monet niistä voisi lukea ihmissuhdenovelleina.

Elitistisyytensä takia Madame d'Aulnoyn kertomukset ovat selvästi huonommin tunnettuja kuin Perrault'n kertomukset. Suomeksi on ilmestynyt kokoelma nimellä Kreivittären satukirja. En ole lukenut sitä, mutta ainakin uteliaisuuttani vilkaisen, jos onnistun saamaan sen käsiini.  

Lapsille en näitä d'Aulnoyn tarinoita tarjoaisi ilman ankaraa karsimista. En tarkoita sitä, että näissä kertomuksissa olisi jotain sopimatonta tai liian rohkeaa – oikeastaan päinvastoin. Tarinoiden henkilöt jahkailevat moraalisten ongelmiensa parissa: onko sopivaa ja missä vaiheessa ilmaista kiinnostuksensa ihastuksensa kohteelle, jottei joutuisi petetyksi tai hyväksi käytetyksi. Lapsi minussa aneli: Kerro mieluummin lisää keltaisesta kääpiöstä ja puhuvasta hevosesta! Kertomukset ovat myös melko pitkiä iltasaduiksi: lukemassani kokoelmassa lyhyinkin satu on kuudentoista sivun mittainen. Pisin on yli viidenkymmenen sivun pienoisromaani.

Kaikissa tämän kokoelman kertomuksissa juoni perustuu kuninkaallisten tai ainakin ylhäisten päähenkilöiden parittamiseen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki päättyvät ylivoimaisilta vaikuttavien esteiden voittamiseen haltioiden avulla ja onnelliseen avioliittoon. Siinä ainoassa poikkeuksessa (Le Nain Jaune, 'keltainen kääpiö') rakastavaiset menettävät henkensä ja muuttuvat toisiinsa kietoutuneiksi palmupuiksi.

Kertomusten sankarittaret ovat yleensä 15-vuotiaita. Se oli ilmeisesti sopiva avioitumisikä Ranskan hovissa 1600-luvulla. Madame d'Aulnoy – tyttönimeltään Marie-Catharine Le Jumel de Barneville – itse oli mennyt tuossa iässä naimisiin kolmisenkymmentä vuotta vanhemman paroni d'Aulnoyn kanssa. Avioliitto oli järjestetty, eikä se lukuisista lapsista huolimatta ollut onnellinen. 

Ehkä oman katkeran kokemuksensa vuoksi Madame d'Aulnoy piti huolen siitä, että hänen saduissaan päähenkilöt ovat iältään lähellä toisiaan ja päätyvät avioon rakkaudesta. Lukemani satukokoelman esipuheessa Constance Cagnat-Debœuf pitää näitä satuja jopa feministisinä, mikä näkyy muun muassa niiden sankarittarien itsenäisyytenä kumppanin valinnassa. 

Madame d'Aulnoy ei näytä pitäneen aviopuolisoiden nuorta ikää sinänsä ongelmana. Useissa tämän kokoelman saduissa viitataan ihastuttavan raikkaaseen tuulahdukseen, jonka Ranskan kruununperillisen kaunis morsian Adélaïde de Savoie toi hoviin. Adélaïde oli naimisiin mennessään vasta 12-vuotias. Mahdollisesti Madame d'Aulnoyn silmissä liiton teki hyväksyttäväksi se, että sulhanenkin oli vasta viidentoista.

Feminististä tyttövoimaa on myös omassa suosikkitarinassani Belle Belle ou le Chevalier Fortuné. Siinä päähenkilönä on köyhtyneen kreivin tytär, joka lähtee mieheksi pukeutuneena armeijaan, jotta hänen isänsä ei joutuisi maksamaan ylivoimaisia veroja. Hyvän haltiattaren ja viisaan puhuvan hevosen avustuksella Belle Belle selviytyy hänelle asetetuista koettelemuksista loistokkaasti. Kertomuksessa on myös paikoin suorastaan riehakasta komiikkaa. Pahimmat koettelemukset aiheuttaa ruhtinatar, kuninkaan sisar, joka rakastuu palavasti kauniiseen ritariin. Torjutun rakkauden vihastuttama nainen väittää lopulta, että Belle Belle on sopimattomalla tavalla käynyt häneen käsiksi. Belle Belle tuomitaan kuolemaan siten, että miekka isketään hänen sydämeensä. Kun häntä valmistellaan iskua varten, paljastuu, että hän onkin nainen. Kuningas, jota Belle Belle on tässä vaiheessa jo kauan rakastanut, ottaa Belle Bellen puolisokseen. (Ehkä huojentuneena siitä, että hänen kauniiseen ritariin kohdistuvat tunteensa osoittautuvat hyväksyttäviksi.)

Saduissa on yleistä, että luonteen ominaisuudet heijastuvat päähenkilöiden ulkomuotoon. Myös Madame d'Aulnoyn tarinoissa kauneus yhdistyy hyvyyteen ja rumuus pahuuteen. Kertomus Rameau d'Or ('kultainen oksa') alkaa virkistävästi tilanteesta, jossa hyvä mutta ruma prinssi ei halua puolisokseen hyvää mutta rumaa prinsessaa. Prinsessa puolestaan ei haluaisi naida ketään, ei kaunista eikä rumaa. Molemmat tottelemattomat joutuvat vankeuteen, josta hyvien haltioiden avulla pelastuvat ja päätyvät paimenpojaksi ja paimentytöksi. Tässä vaiheessa molemmat ovat luonnollisesti saaneet luonteeseensa kuuluvan kauniin ulkomuodon. Nuoret rakastuvat toisiinsa. Pahat haltiat aiheuttavat vielä yhden mutkan juoneen muuttamalla tytön heinäsirkaksi ja pojan seinäsirkaksi. Lopulta kuitenkin taas hääkellot soivat ja ihmismuotoonsa palautuneet kauniit päähenkilöt saavat toisensa.

Madame d'Aulnoy, Contes de fées. Édition de Constance Cagnat-Debœuf. Gallimard 2021. Tämä kokoelma ilmestyi Folio classique -sarjassa (N:o 4725) vuonna 2008.  Sen kertomukset on alun perin julkaistu vuosina 1697–1698. Kansikuva: Théo Schmied. 397 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla

Nimitys Mare nostrum, "meidän meremme", on peräisin antiikin roomalaisilta. He käyttivät tätä nimitystä Välimerestä, roomalaisen imperiumin sisämerestä. Jaakko Hämeen-Anttila laajentaa käsitettä siten, että "meidän" viittaa kaikkiin niihin kansoihin, jotka ovat vaikuttaneet Välimeren rannoilla. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyy Lähi-idän eri kulttuurien ja eurooppalaisen kulttuurin vuorovaikutukseen. Kuten Hämeen-Anttila teoksen esipuheessa toteaa: "Vaikutteiden kulkusuunta Euroopan ja Lähi-idän välillä on historian aikana vaihdellut." 

Vaikutteet eivät ole jääneet ainoastaan Välimeren rannoille. Myös meidän suomalainen kulttuurimme tulvii Lähi-idästä ja helleeneiltä välittynyttä ainesta. Uskontomme, kalenterimme, kirjoitusjärjestelmämme ja suuri osa tieteellisistä näkemyksistämme on syntynyt Välimeren ranta-alueilla. Tässä mielessä myös me suomalaiset voimme puhua Välimerestä "meidän" merenämme.

Minua on häirinnyt sellainen kulttuuripurismi, jossa ulkopuolisia vaikutteita kammoksutaan ja niiden vastaanottamista pidetään oman kulttuurin heikentämisenä. Oli ilo lukea Hämeen-Anttilan täysin päinvastaisia näkemyksiä kulttuurivaikutteiden lainautumisesta: kehittyvä kulttuuri lainaa naapureiltaan sen, mitä tarvitsee. Kyse ei ole passiivisesta vaikutteille alistumisesta vaan omasta tarpeesta syntyneestä valikoinnista. 

Meillä on ollut vallalla varsin yksinkertaistettu näkemys Välimeren alueen kulttuurikehityksestä. Ainakin alakoulun historianopetuksessa, jota tunnen parhaiten, se näkyy edelleen. Suunnilleen seuraavaan tapaan opetin historiaa vuosikaudet: Egypti ja Mesopotamia käsiteltiin omina irrallisina kokonaisuuksinaan. Sitten käytiin läpi antiikin Kreikka. Rooman historiaan käytettiin paljon oppitunteja, ja Kreikasta saadut vaikutteet tulivat esiin lähinnä jumalien vastaavuudessa. Rooman kulttuurista päästiin kristilliseen keskiaikaan ja siitä edelleen renessanssin ja löytöretkien kautta nyky-Eurooppaan. Kreikan hellenistinen vaikutus Lähi-itään mainittiin Aleksanteri Suuren valloitusten yhteydessä. Arabien vaikutuksesta kerroin yleensä ainoastaan sen, miten arabit käänsivät laajasti kreikkalaista kirjallisuutta ja sitten keskiajan lopulla, alkuperäisten kreikkalaisten tekstien kadottua, nämä kirjoitukset "palautettiin" eli käännettiin arabiasta eurooppalaisille kielille.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare Nostrum osoittaa, että Välimeren alueen kulttuurien suhteet ovat olleet huomattavasti edellä esitettyä monimuotoisempia. Vuoropuhelu Lähi-idän kulttuurien ja Kreikan välillä oli syvällistä ja jatkuvaa ja sitten myöhemmin arabialais-islamilaisen kulttuurin vaikutus keskiajan Eurooppaan huomattavasti laajempaa. Espanjan kieli sekä rakennus- ja tapakulttuuri kantavat näitä arabivaikutteita nyky-Euroopassa kaikkein selvimmin.

Hämeen-Anttila kertoo kulttuurivaikutteiden kulkeutumisesta vanhalta ajalta myöhäisantiikin kautta keskiajalle ja hieman myös nykypäiviin asti. Teoksessa käydään läpi kulttuurin eri osa-alueet lukuisien esimerkkien avulla. Tekijän vakuuttava oppineisuus ja laaja kielitaito tulevat esille esimerkiksi kirjoitusjärjestelmien ja lainasanojen esittelyssä. Suomessa tuskin on kovin monta tutkijaa, jotka Hämeen-Anttilan tapaan pystyvät haastamaan vallalla olevia tulkintoja muinaiskielien sanojen etymologiasta.

Teoreettisen pohdinnan lomaan on siroteltu runsaasti lukemista keventäviä anekdootteja. En tosin ole ihan varma, onko "kevennys" tarkoittamani sana. Keskiajan frankkien taikauskoisten "parannuskeinojen" vertailu Lähi-idän lääketieteeseen saa nykylukijankin tuntemaan myötähäpeää eurooppalaiseen perinteeseen kuuluneesta sivistymättömästä ylimielisyydestä.

Minulle ajatukset uuteen asentoon kääntävää tietoa oli se, että käsitys ristiretkistä eräänlaisena esikolonialistisena yrityksenä valloittaa Lähi-itä ja osoituksena lännen vihasta islamilaista maailmaa kohtaan kehittyi vasta melkein kuusisataa vuotta ristiretkien jälkeen. Aikalaiset näkivät ne lähinnä yksittäisinä konflikteina, joiden vihollisasetelmat eivät vastanneet nykyisin yleisesti vallalla olevaa käsitystä. Esimerkiksi neljännellä ristiretkellä lännen sotajoukot tuhosivat kristityn Bysantin pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli toiminut islamin leviämisen estäjänä. Lähi-idän pienet kristilliset valtiot myös välillä liittoutuivat muslimivaltioiden kanssa.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare nostrum oli minulla matkalukemisena Välimerelle suuntautuneella vappumatkalla. Matkalla lukeminen on usein sirpaleista. Päivällä ehtii lukea lähinnä bussissa tai paikallisjunissa, illalla on jo niin poikki, että muutama sivu omaksutun tavan vuoksi saa riittää.  Tämä kirja suhteellisen lyhyine lukuineen osoittautui juuri sopivaksi matkaevääksi.

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava 2006. Kartat: Ari Suramo. Kansi: Timo Numminen. 256 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää.