Tekoälyllä tuotetut kansikuvat ovat jännittäviä mutta ärsyttävät minua hiukan – ne vievät leikkeleen oikeiden kuvataiteilijoiden leivältä. Eikös sen AI:n pitänyt hoitaa ne tylsät rutiinihommat eikä taiteellista luomistyötä? No, turhaan tässä nillitän. En maksanut tästä kirjasta senttiäkään. Se löytyi sattumalta kesämökin lähikirjaston poistohyllystä. Sidos irvisti hieman, mutta Erikeeper hoiti sen asian.
Guillaume Musso (s. 1974) on myyntilukujen perusteella Ranskan suosituin kirjailija. Se ei ollut syy tutustua tähän hänen romaaniinsa – eikä se ole syy olla tutustumatta. Romaanin nimi ratkaisi, se oli houkuttelevan kirjallinen. Kirjat ja kirjallinen luominen ovatkin poikkeuksellisen vahvasti esillä: romaanin päähenkilöt ovat kirjailijoita ja kustannustoimittajia. Lukujen nimissä on viitteitä tunnettuihin kirjoihin. Kirjailija on myös kohteliaasti liittänyt loppuun numeroidun luettelon romaanin kirjallisuusviitteistä. Kirja on myös taitavasti rakennettu: hallituilla yksityiskohdilla se luo illuusion todellisuudesta, jonka sitten yhtä hallitusti romuttaa. Kirja säilytti jännitteensä loppuun asti ja tasapainoili onnistuneesti viihteellisyyden ja kokeellisuuden rajalla.
New Yorkissa asuvan kirjailijan Flora Conwayn elämä muuttuu huhtikuussa 2010, kun hänen kolmivuotias tyttärensä Carrie katoaa selittämättömällä tavalla. Flora Conway kertoo tapahtumasta minämuodossa. Mukana on myös lehtiartikkeli sekä ote poliisin kuulustelupäiväkirjasta.
Julkisuus vääristelee tapahtumia – tässä voisi helposti nähdä taustalla menestyskirjailija Guillaume Musson henkilökohtaisen tuskastumisen. Onko Flora itse jotenkin syyllinen lapsensa katoamiseen?
Ja tämä medioiden kaiku on tuomareista pahin. Sitä eivät pidättele mitkään todisteet, mikään järkiajattelu eikä se vaivaudu välittämään nyansseista. Se ei etsi totuutta vaan spektaakkelia. Se vetää mutkat suoriksi, poimii parhaat anekdootit, ruokkii itseään kuvien helpolla vetovoimalla, lehdistön laiskuudella ja koukuttavan klikkailun tyhmistämillä lukijoilla. Tyttäreni katoaminen, minut tuhonnut tragedia, on heille vain viihdettä, spektaakkeli, nokkelien sutkautusten ja naureskelun aihe.
Flora Conwayn kustantaja, Floran esikoisromaanin menestyksellä firmansa pystyyn nostanut Fantine de Vilatte, suhtautuu lapsen katoamiseen kummallisen tunteettomasti. Hänen mielestään "tuska on kirjailijan parasta polttoainetta" ja Carrien katoaminen saattoi uran kannalta olla hyödyllistä. (Kirjailijan ja kustantajan suhde toi mieleeni Delphine de Viganin romaanin Based on a True Story: kirjailija Delphinen ja hänen salaperäisen ystävänsä L:n keskusteluissa on täsmälleen sama vire. Yhteydet de Viganin tapaan käsitellä "todellisuutta" vahvistuvat Musson romaanissa myöhemmin.)
Seuraavaksi teen juonipaljastuksen, mutta en aio kertoa aivan kaikkea. Lue eteenpäin omalla vastuullasi – niin kuin tietysti aina teet muutenkin.
Carrien katoaminen hyvin valvotusta asunnosta vaikuttaa mahdottomalta. Se on kuin lukitun huoneen arvoitus salapoliisiromaanissa. Epätodennäköinen ja mahdoton käyvät kamppailua Flora Conwayn mielessä. Lopulta hänen on otettava huomioon se mahdollisuus, että hän on itse romaanihenkilö jonkun toisen kirjoittamassa kirjassa. Ainoa tapa, jolla Flora voi saada kirjailijan paljastamaan itsensä, on tehdä itsemurha.
"Helkkari sentään, tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku romaanihahmoistani puhutteli minua suoraan kesken romaanin kirjoittamisen!" toteaa Romain Ozorski, pariisilainen kirjailija, joka rientää pelastamaan Floran. Kustantajansa ja terapeuttinsa kehotuksesta Ozorski on astunut sisään omaan fiktioonsa.
Ozorski haluaisi hylätä Floran tarinan, mutta Flora pyytää häntä jatkamaan. Floran ja Carrien tarinassa Ozorski on fiktion keinoin käsitellyt suhdettaan omaan poikaansa Théoon, jonka huoltajuuden hän on menettämässä. Floran ja hänen kustantajansa epäterve suhde toistuu myös Ozorskin ja hänen kustantajansa Jasper Van Wyckin välillä.
Elämä on romaani käyttää toistoa kekseliäästi. Kerronnan jaksot toistuvat sanasta sanaan, kun todellisuus muuttuu uniksi tai kirjallisuudeksi – tai päinvastoin. Tässä romaanissa "todellisuus" tosin olisi aina syytä kirjoittaa lainausmerkeissä.
Ozorskilla on enemmän kuin tarpeeksi harmeja omassa elämässään. Hänen entinen vaimonsa, tasapainoton ekofasisti Almine, on järjestänyt hänelle ansan: Almine on lähettänyt itselleen aggressiivisia viestejä Ozorskin puhelimesta. Nämä viestit ovat huoltajuusoikeudenkäynnissä todisteina Ozorskin sopimattomuudesta isän rooliin. "Todellisuudessa" Ozorski ja Théo-poika ovat syvästi kiintyneitä toisiinsa. Niin syvästi, että Ozorski tekee lupauksen Jumalalle: hän lopettaa kokonaan kirjoittamisen, jos saa poikansa takaisin. Mutta miten käy silloin Floran ja Carrien?
Romaanin lopussa on hyppäys ajassa eteenpäin. Kirjassa tekeillä olleet romaanit ovat loppujen lopuksi valmistuneet. Joku – kaiketi se kolmas kirjailija, joka ei romaanissa esiinny – on myös kirjoittanut molemmille tämän romaanin kirjailijoille rakkauden täyttämän tulevaisuuden.
Kirjallisuusviitteitä oli hauska etsiä ja löytää. Juoni oli äärimmäisestä fiktiivisyydestään huolimatta vetävä. Henkilöt vaikuttivat välillä oikeilta ihmisiltä oikeine ongelmineen. Siitä huolimatta tästä romaanista jäi jotain puuttumaan. Vaikka elän hyvinkin puolet elämästäni romaanien lumemaailmassa, kaipaan ilmeisesti kirjoissa vahvempaa otetta todellisuuteen – ilman lainausmerkkejä.
Guillaume Musso, Elämä on romaani. Siltala 2024. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie est un roman (2020) suomentanut Anna Nurminen. Kansi: Laura Noponen. Kannen kuvat: Shutterstock. 237 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!