lauantai 23. huhtikuuta 2022

Marianne Wiggins: John Dollar

Oletko koskaan miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos Kärpästen herran haaksirikkoutuneet olisivat olleet tyttöjä eivätkä poikia? Olisivatko tytöt käyttäytyneet sivistyneemmin? Vai olisivatko seuraukset olleet vielä kauheammat? Kertooko Kärpästen herra vain poikien taipumuksista vai onko kyse yleisinhimillisestä alttiudesta väkivaltaan? Joistain tällaisista pohdinnoista Marianne Wigginsin romaani John Dollar on luultavasti saanut alkunsa. Kirjat keskustelevat usein keskenään hedelmällisellä tavalla. 

Kärpästen herraa kai edelleen luetetaan kouluissa. John Dollar olisi sille erinomainen rinnakkaisteos. Voisi syntyä jännittävää dialogia, jos vaikkapa puolet luokasta lukisikin tämän. Kunpa jokin kustantamo rohkenisi ottaa tämän ohjelmaansa. Uskon, että suomennoksella olisi kysyntää. En tosin ole varma, uskaltaisiko yksikään opettaja luettaa tätä koululaisilla. Paikoin tämä romaani synnyttää fyysistä pahoinvointia.

Tässä blogitekstissä on sitten luvassa juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin jättää mahdollisimman paljon lukijan itsensä löydettäväksi. Romaani on täynnä pieniä ja suuria yllätyksiä. Se suorastaan pakottaa lukemaan eteenpäin. Romaanin esipuheen kaltainen alkuluku muuten kannattaa lukea uudelleen sen jälkeen, kun on lukenut kirjan loppuun. Asiat, jotka ensilukemalta tuntuivat hämäriltä, muuttuvat tällä tavoin täysin ymmärrettäviksi ja tarinan aukot muutamien sen päähenkilöiden osalta umpeutuvat.

Romaani jakautuu melko tarkasti kahteen yhtä pitkään osaan, jotka sävyltään ovat aivan erilaisia. Alkuosa kertoo nuoren sotalesken, Charlotte Lewesin, vaiheista Burmassa. Vuonna 1917 hän ottaa vastaan tyttöoppilaiden opettajan pestin Rangoonissa. Hänen oppilaansa ovat enimmäkseen brittiläisen siirtomaahallinnon virkamiesten ja sotilaiden lapsia. 

Charlotte on rohkea ja utelias: toisin kuin omaan kuplaansa linnoittautuneet Rangoonin britit hän on kiinnostunut "alkuasukkaiden" elämästä ja kulkee aamuvarhain ennen koulun alkua tutkimusretkillään paikallisen väestön parissa. Ilmeisesti näillä retkillään hän myös hankkii selkäänsä tatuoinnin. Hän ui meressä delfiinien kanssa. Myös rakkaus ja erotiikka palaavat Charlotten elämään, kun hän tapaa John Dollarin, taitavan merimiehen, joka omistaa pienen rahtialuksen. Pian John Dollarin siihen asti nimetön alus saa nimen The Charlotte

Johnin romanttinen rakkaus ja Charlotten käytännöllisempi näkemys yhdistyvät heidän suhteessaan leikkisällä tavalla, joka jää mieleen ja kannattelee pientä toivonkipinää romaanin tummasävyisessä maailmassa.

Yrjö-kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi Rangoonin brittiyhteisö päättää nimetä yhden autioista saarista uudelleen kuninkaan mukaan. Kolme alusta lähtee saarelle. John Dollarin The Charlotte on yksi niistä. Tarkoituksena on järjestää saarella nimenantojuhla ja ottaa siitä valokuvia lahjaksi kuninkaalle. Mukana ovat myös brittiläisen koulun opettajat ja oppilaat, niin pojat kuin tytötkin.

Saariretken aikana lukija tutustuu paremmin tyttöoppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Kerronnan sävy on enimmäkseen kevyt ja koominen. Romaani rakentaa kuvaa tytöistä ja heidän perheistään vähitellen pienistä fragmenteista ja keskustelujen lomassa lausutuista kommenteista, joiden merkitys avautuu lukijalle vasta myöhemmin. 

Huolettomassa pikniktunnelmassa on jo kuitenkin useita enteitä pahemmasta. Tyttöjen välillä on iän ja syntyperän aiheuttamia jännitteitä. Vanhimmat tytöt ovat murrosikäisiä, nuorimmat vielä lapsia. 

Tytöt vakoilevat  Charlotte-opettajan ja John Dollarin rakastelua hytin seinässä olevasta reiästä, ja vanhin tytöistä, Amanda, alkaa haastaa Charlottea, jota oppilaat tähän asti ovat kunnioittaneet. Amanda muun muassa leikittelee Charlotten sukunimellä: Lewes ei eroa ääntämykseltään sanoista loose ('helposti vieteltävä') ja lose ('hävitä' josta siis substantiivi häviäjä, luuseri). 

Rantajuhla muuttuu salamannopeasti kilpikonnien teurastukseksi, kun oudon ympäristön riehaannuttamat poikaoppilaat huomaavat, että rantaan uineiden matelijoiden munat muistuttavat tennispalloja. Opettajat ja vanhemmat kadottavat tilanteen hallinnan hetkeksi. Rannalta löytyy myös pääkallo, jonka poikien opettaja nopeasti nimeää apinan pääkalloksi ja hautaa kiireesti hiekkaan. Kallossa on veitsen jälkiä. 

Romaanin loppuosa on sitten sävyltään aivan jotain muuta. Tsunami sekä alkuasukkaiden tai merirosvojen hyökkäys muuttaa tarinan karmeaksi selviytymistaisteluksi. Hengissä selvinneet kahdeksan tyttöä aloittavat yhteiselämänsä toiveikkaina. Pelastuksen uskotaan tulevan parissa päivässä. Tytöt laativat pienyhteisölleen lakeja, joista kukaan ei enää hetken päästä välitä. 

Enimmäkseen tytöt ovat lamaantuneita: hylkytavaran pelastusyritykset ovat sattumanvaraisia, ravintoa ei yritetä kerätä varastoon, suojia ei rakenneta. Jokainen toimii omien päähänpistojensa mukaan. Pitäisikö tämä lukea kirjailijan tulkinnaksi naisten yhteistyökyvystä? Enpä usko, minulle jäi sellainen tunne, että tässä romaanissa ihmisten persoonallisuuserot ovat sukupuolieroja tärkeämmät. Kyse on luonnollisesti myös tarjolla olevista roolimalleista.

Kun John Dollar löytyy rannalta elossa mutta selkärankansa murtaneena ja halvautuneena, häneen kohdistuu suuria odotuksia pelastajana. John Dollarin yritykset jonkinlaisen järjestyksen luomiseen valuvat kuitenkin tyhjiin. Paikalle saapuvan pelastusretkikunnan tuhoutuminen saa John Dollarin menettämään lopullisesti toivonsa. Hän myös sairastuu vakavasti kiniinin yliannostelun takia ja on enimmäkseen tiedottomana. Vanhimpien tyttöjen, Amandan ja Nollyn, luomassa mielipuolisessa uskonnossa John Dollar muuttuu ensin jonkinlaiseksi palvontamenojen kohteeksi ja lopulta uhrieläimeksi.

Heti haaksirikon jälkeen tytöt istuvat piirissä rannalla muodostelmassa, joka kuvastaa heidän asemaansa:

                                 Amanda

     Nolly                                          Gaby

     Sybil ja                                       Jane
     Sloan

                                 Oopi


                                                                   Monkey


Silmiinpistävä on Monkeyn, Menakan, asema. Hän on takaisin Englantiin matkustaneen valkoisen isän ja burmalaisen naisen lapsi, "puoliksi paistettu", jonka ahkeraa työpanosta kyllä hyödynnetään, mutta jota ei oikein pidetä täysivaltaisena ihmisenä. Romaani käsittelee siis myös kolonialismia konkreettisten esimerkkien avulla. Ainoastaan portugalilaista syntyperää oleva ja iholtaan muita tyttöjä hieman tummempi Gaby muodostaa lopulta jonkinlaisen liiton Menakan kanssa. 

Kaksoset Sybil ja Sloan tuovat tarinaan pientä koomista kevennystä sillä, että heidän tapansa käyttää pronomineja on täysin mielivaltainen. Oopi on vielä täysi lapsi. Jane omaan maailmaansa käpertyvä anorektikko. 

Myös Charlotte-opettaja palaa tarinaan hetkeksi siinä vaiheessa, kun tyttöjä on jo menehtynyt toinen toistaan karmeammilla tavoilla. Tapahtumien loppu täytyy sitten lukea romaanin alkusivuilta.

Marianne Wigginsin kirjoitustyyli on yllättävä ja jännittävä. Hän kertoo todellisesta käytöksestä sosiaalisten normien takana, mikä saa aikaan koomisia sävyjä ja vaikutelman tuoreudesta. Teksti pureutuu yksityiskohtaisesti siihen, minkä joku toinen kirjailija jättäisi viitteiden varaan, olipa kyse rakastelusta tai ihmissyönnistä. Romaani ei karmeudestaan huolimatta ole ahdistava.

Romaani on omistettu "rakkaalle Salmanille". Salman on kirjailja Salman Rushdie, jonka kanssa Marianne Wiggins oli naimisissa tämän romaanin ilmestyessä.

Marianne Wiggins, John Dollar. Harper & Row 1989. Kannen kuva: Paul Davies (John B. B. Wellingtonin valokuvan pohjalta). 214 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!