Per Olov Enquist: Liknelseboken

Liknelseboken (2013) – vertauskirja – jäi kirjailija Per Olov Enquistin (1934–2020) viimeiseksi teokseksi. Siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta, mutta kirjan alaotsikossa se nimetään kuitenkin selkeästi romaaniksi, tarkemmin sanottuna rakkausromaaniksi.

Kirjailija Martin Amis pohti eräässä esseessään sitä, miten joskus vanheneva kirjailija unohtaa elintärkeän rakkaussuhteensa lukijaan ja uppoaa omiin pakkomielteisiinsä. Amisin mielestä näin kävi esimerkiksi James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Heidän teoksistaan katosi "kerronnallinen kitka" ja he "lipsuivat ja luisuivat eivätkä pysyneet tiellä". Jonkin aikaa minusta tuntui, että sama oli tapahtunut Per Olov Enquistillekin: Liknelseboken vaikutti kirjalta, joka avautuu vain yhdelle lukijalle – kirjailijalle itselleen. Enquistin aikaisemmista osittain omaelämäkerrallisista romaaneista, esimerkiksi romaanista Kapteeni Nemon kirjasto, tuttu pyrkimys yhtä aikaa tunnustaa ja salata oli tässä romaanissa viety raivostuttavan pitkälle. Minun on helppo – pitkällä keittiöpsykologin kokemuksella – nähdä kirjailijan lapsuuskodin ankara uskonnollisuus tämän pyrkimyksen taustalla.

Onneksi kirjailijan kulkuväline pysyi sittenkin tiellä. Suunnilleen kirjan puolessa välissä, kun sen kertoja pitkän kursailun jälkeen viimein rohkaistui kuvaamaan romaanin päähenkilön ensimmäistä yhdyntäkokemusta, kirjan näennäisesti irralliset osat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan rakkaudesta – että ei kelpaa siihen – tuli kuitenkin loppujen lopuksi tässä romaanissa kirjoittaneeksi liikuttavan rakkausromaanin. Samalla kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan runoja, löysi Uuden testamentin vertausten rohkaisemana tavan kirjoittaa proosaa, joka käyttää runollista keinoa – vertausta – kerrontansa ytimessä.

Romaanin kaikki luvut on nimetty vertauksiksi seuraavalla tavalla:

1. Vertaus jälleen löytyneestä muistikirjasta

2. Vertaus musertuneesta pikkuserkusta

3. Vertaus tädistä joka uskalsi

4. Vertaus naisesta oksattomalla mäntylattialla

5. Vertaus sisimmästä huoneesta

6. Vertaus hukatusta lahjasta

7. Vertaus viidestä tulppaanista

8. Vertaus postineidistä

9. Vertaus Jeesuksen toisesta tulemisesta

Rakkauden mysteeriä romaanin kertoja lähestyy konkreettisten päähenkilöä tai hänen lähipiiriään tai kuuluisia taiteilijoita koskettaneiden tapahtumien kautta. Näitä tapahtumia hän nimittää vertauksiksi. Kerronta etenee kiertäen ja kaartaen, niin kuin ihmisen mieli liikkuu. Välillä kertoja muistaa jo aiemmin puhuneensa jostain aiheesta ja lopettaa lyhyeen, toisinaan taas hän mainitsee kertovansa aiheesta lisää myöhemmin. Kerronta etenee hän-muodossa, mutta tuskin syyllistyn suureen virheeseen, jos katson, että kertoja ja kirjailija ovat yhtä, samoin romaanin päähenkilö, josta käytetään nimityksiä hän, poika, Perola, tämä Enquist ja E. Kertoja viittaa helposti tunnistettaviin omiin kirjoihinsa ja elämänhistoriaansa.

Kirja alkaa päähenkilön äidin hautajaisissa pitämän puheen pohdiskelusta. Siihen oli tullut väärä sävy. Ehkä hän kirjoittaisi sen uudelleen lapsenlapsia varten. Äidin myötä ajatukset johtuvat lapsuuteen. Isä oli kuollut, kun poika oli vielä vauva. Ankarasti uskonnollinen opettajaäiti pyrki muun muassa rajoittamaan pojan lukemisia. Huomattuaan pojan puheessa sävyjä itämaisista uskonnoista äiti piilotti yhden pojan lempikirjoista, Kiplingin Kimin. Poika tekeytyi sairaaksi, jäi pois koulusta, etsi kirjan piilostaan ja luki sen uudelleen. Kun tämä oli toistunut useampaan kertaan, äiti hävitti kirjan lopullisesti.

Liknelseboken-romaanin sisäisiä viittauksia tulvivaa kerrontatapaa ehkä kuvastaa se, että myöhemmin romaanissa esiintyy toinen poika, kertojan fiktiivinen alter ego Siklund, joka joutuu mielisairaalaan puhuvan kissansa Kimin kanssa. Siklund päätyy itsemurhaan. Lasten, hullujen ja kissojen suusta kuullaan totuus, kertoja toteaa.

Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on aloittanut Liknelseboken-romaanin työkirjan jo vuonna 1986 Pariisissa, missä kirjailija asui August-kissansa kanssa ja ryyppäsi ankarasti. Silloin tehdyt muistiinpanot olivat minämuodossa. Juominen päättyi vasta mielisairaalareissuun. Mielisairaalaa seurannut psykoanalyysi puolestaan päättyi siihen, että analyytikko lopetti hoitosuhteen, koska kirjailija oli ilmoittanut tälle rakastuneensa lääkäriinsä.

Suvun mielisairaat ovat usein kertojan mielessä. Hän toteaa käyttäneensä usein rakastumisesta vertausta "polttoraudalla merkitseminen". Samaa vertausta äiti oli käyttänyt hulluksi tulemisesta.

Kertoja on keväällä 2011 saanut serkultaan muistikirjan, joka sisältää hänen isänsä kirjoittamia rakkausrunoja. Isän kuoleman jälkeen hänen äitinsä oli yrittänyt polttaa muistikirjan. Syystä tai toisesta hän sitten kuitenkin oli pelastanut sen tulesta. Miksi äiti oli sen tehnyt? Osittain palaneesta muistikirjasta puuttuu yhdeksän sivua. Ne vaivaavat kertojaa.

Isästä jäi muistoksi muistikirja, paikallislehden anonyymin kirjoittajan muistokirjoitus sekä viulu, jota isä ei ehtinyt oppia soittamaan. Isän viulukin on vertaus: “Kanske var denna ospelade fiol tecknet på att det var slut, helt slut, som för finnstackarn Sibelius i kamp med brännvinet och den åttonde symfonin.”

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, kertoja kiertelee aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa. Välillä hän pohtii Sibeliuksen ongelmia kahdeksannen sinfoniansa kanssa. Sitten Kierkegaardia, joka pelästyi rakkautta ja purki kihlauksensa Regineen. Ei kuitenkaan kannata turhautua, romaanin pyörät lopettavat pian sutimisensa.

Romaanin puolivälissä kertoja siis vihdoin uskaltautuu tarkastelemaan tarkemmin tapahtumia "oksattomalla mäntylattialla". Tähän mullistavaan käännekohtaan elämässään hän on jo usein viitannut. 

Någonstans måste en hemlighetsfull avgörande punkt ha funnits i hans liv, som om han kommit till en nedmörkad rangerbangård med slamrande växlar som våldsamt styrde in trons potatsäck på ett nästan igenvuxet stickspår och han själv nu matades in till det som kallades Livet, och det var där det egentliga fanns.

[Jossain hänen elämässään oli täytynyt olla salaperäinen käännekohta, ikään kuin hän olisi tullut pimennetylle järjestelyratapihalle, jossa kolisevat vaihteet väkivaltaisesti ohjasivat uskon perunasäkin melkein umpeenkasvaneelle pistoraiteelle ja häntä itseään nyt syötettiin siihen mitä kutsuttiin Elämäksi, ja juuri siellä oli se todellinen.]

Elokuussa 1949 päähenkilö tapaa naapuritalon pihalla naisen, joka on vuokrannut talon kesälomansa ajaksi. Nainen lukee kirjaa, ja keskustelu lähtee käyntiin kirjoista. Poika on 15-vuotias, nainen 51-vuotias. Nainen ehdottaa, että hän voisi tarjota pojalle virvoitusjuomaa sisällä. He päätyvät rakastelemaan oksattomalle mäntylattialle.

On täysin selvää, että romaanin päähenkilön ensimmäinen seksikokemus on samalla uskonnollinen elämys. Päähenkilölle valkenee, että seksuaalisuus on ovi toiseen ihmiseen. Oli muitakin ovia, mutta tämä oli sisäisin ja merkittävin.

Myöhemmin osoittautuu, että tapahtuma on ollut merkityksellinen myös naiselle. Se ei ole ollut hänen tapojensa mukaista. Suhteen – jos tätä nimitystä voi käyttää yhdestä ainoasta tapaamisesta – ilmiselvä luvattomuus pojan alaikäisyyden takia on tehnyt kokemuksesta voimakkaamman.

Naisen tulkinnan tapahtumista kuulemme myöhemmin. Nuori mies on selvittänyt naisen henkilöllisyyden, ja yhdeksän vuotta myöhemmin hän soittaa naiselle. He sopivat tapaamisen Södertäljen rautatieasemalle. Nuorukainen on Tukholman seudulla käymässä, koska on osallistunut yleisurheilun Ruotsin mestaruuskilpailuissa korkeushyppyyn ja jäänyt niukasti palkintosijojen ulkopuolelle.

Tapaaminen Södertäljen rautatieaseman penkillä on hapuileva ja hauras. Nuori mies pelkää säikäyttävänsä naisen, koska puhuu heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan uskonnollisin termein, pelastuksena. Nainen kuitenkin vastaa todistamalla tapahtuman merkityksellisyydestä itselleen. Silmiinpistävästi molemmat välttävät sanoja rakkaus ja rakastaa. Nainen kuitenkin hyräilee pätkän Tove Janssonin sanoihin sävelletystä Syyslaulusta. Lyhyehkön tapaamisen päätteeksi mies antaa naiselle ostamansa viisi tulppaania, nousee asemalaiturilta junaan ja lähtee kotiseudulleen pohjoiseen.

Romaanin loppu on melko suoraviivaista kerrontaa. Kertoja toteaa repivänsä rakennustelineet ja toivovansa, että jotain todellista jää jäljelle.

.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin päähenkilö saa kirjeen, joka sisältää vain naisen kuolinilmoituksen. Hän menee hautajaisiin. Koruttomassa muistotilaisuudessa nuori tyttö ilmoittaa, että Ellen-täti oli halunnut vain yhden laulun hautajaisiinsa. Ellen-täti oli myös sanonut, että lauluun sisältyi viesti. Sen jälkeen tyttö laulaa ilman säestystä Tove Janssonin Syyslaulun:

“Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr, det är för sent för att undra och leta. Jag älskar kanske mindre än vad jag gjorde förr, men mer än du nånsin får veta.” 

Kertoja muistaa mitä nainen oli sanonut heidän tavatessaan viimeisen kerran: “Kirjoita kirje, kun minä olen kuollut.”

Kertoja päättää, ettei sittenkään korjaa äidin hautajaispuhetta. Sen sijaan me lukijat saimme kirjeen, rakkausromaanin.

Per Olov Enquist, Liknelseboken: En kärleksroman. E-kirja. Norstedts 2013. Kansi: Håkan Liljemärker. Kannen kuva: DeAgostini/Getty Images. 141 s.