Stig Dagerman: Käärme

Romaani heittää lukijalle haasteen heti ensimmäisellä sivullaan: kaurapelto nuokkuu ja juna tyrkkää nukkuvaa yhdyskuntaa kylkeen. Asemalaiturilla on yksinäinen matkalaukku, jonka raudoitukset salamoivat. Penkillä istuu kaksi naista kuin varpuset puhelinlangalla. Toinen tarkkailee ympäristöään rotansilmin.

Tällainen kieli ei ole aivan tavallista. Vahvasti vertauskuvallinen ote jatkuu myöhemminkin. Jopa siinä määrin, että äärimmilleen viritetyt kielikuvat alkavat vaikuttaa koomisilta. 

Ulkona tiellä lensi pöly kun auto möyri ohi. Tomupilvet jäivät aivan tiukan liikkumattomiksi ajoradan yläpuolelle ja saattoi ajatella, että tie oli pieraissut. Ja Bill ajatteli sanoa sen hänelle samalla kun hän pani rikkinäisen kermakon sylkemään viimeiset ohuet pisaransa Irènen mullannäköiseen kahviin mutta sitten hän kuuli miten tarjoilijatar hyräili Black Fantasyn pätkää ja hän katsoi Irènen ohi huoneen hämärään.

Romaanissa on selvästi mukana tarkoituksellisia tyyliparodioita, jotka liittävät sen siihen kirjallisuuden perinteeseen, jossa arkipäiväisistä aiheista kerrotaan kohotetulla tyylillä. Voimakkailla kielikuvilla romaani myös pyrkii kohti jonkinlaista surrealismia. 

On parasta tunnustaa heti, että surrealismi proosatekstissä ei ilahduta minua, enkä ole siihen kovin viehättynyt runoudessakaan. Olen surrealismista samaa mieltä kuin Sigmund Freud, joka ainoassa keskustelussaan Salvador Dalín kanssa – tosin maalaustaiteesta puhuessaan –  sanoi: "Etsin klassisista maalauksista tiedostamatonta, mutta teidän maalauksistanne etsin tiedostettua." Surrealismi siis piilottaa tietoisia merkityksiä kuviensa taakse – jos ne ovat tietoisia, miksi tämä vaiva, miksi tämä leikittely? 

Käärme-romaanissa on onneksi myös paljon mielenkiintoista. Rakenteellisena kokeiluna se on jännittävä: samassa paketissa on alussa pienoisromaani; sitä seuraa kehyskertomuksellinen suullisten tarinoiden jakso; ja lopussa on vielä viiden novellin kokoelma. Temaattisesti kaikki osat liittyvät tiukasti yhteen. Niiden teemana on pelko, ja useimmiten sen symbolina on käärme – toisinaan konkreettinen eläin, toisinaan vertauskuva. Romaanin osien välillä on paljon viittauksia sekä eteen- että taaksepäin.

Romaanin aloittaa pienoisromaaniksi nimeämäni Irène. Se kertoo varusmiesporukan ja muutamien nuorten naisten retkestä huvilalle, jossa juhlitaan, tanssitaan ja ryypätään. Sää on painostavan kuuma ja saa aikaan hallusinaation kaltaisia tiloja päähenkilö Irènessä. Junamatkalla huvilapaikkakunnalle Irène kuvittelee työntäneensä äitinsä ulos junasta. Kyseessä on mahdollisesti toiveuni, sillä Irène janoaa kokemuksia ja kärsii kovasti varovaisuudestaan ja spontaanisuuden puutteestaan, joiden tuntee sulkevan hänet porukan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän toivoo huvilaretkeltä myös ensimmäistä seksuaalista kokemustaan.

Aikaisemmin päivällä yksi varusmiehistä, sadistisia piirteitä omaava Bill, on pyydystänyt reppuunsa käärmeen, jonka hän vie mukanaan juhlapaikalle ja pelottelee sillä muita illan lopulla päästämällä sen hetkeksi vapaaksi. Bill on järjestänyt juhliin itselleen kaksi naisystävää, Irènen ja Weran. Juovuksissa Bill työntää Weran kaivoon ja säikähdyksissään sulkee luukun ja poistuu paikalta. Mustasukkaisena tilannetta seurannut Irène auttaa Weran pois kaivosta ja kehottaa tätä pakenemaan. Irènen toivoma suhde holtittomasti käyttäytyvän Billin kanssa ei kilpailijan kadottuakaan oikein etene. He lähtevät kuitenkin kaksin etsimään Irènen äitiä junaradan varresta. Lopussa paljastuu, että he ovat eksyneet väärälle ratapätkälle. Irène jää ärsyyntyneen Billin pahoinpitelemänä makaamaan radan varteen, aivan kuin hänen hallusinaationsa olisi ollutkin jonkinlainen enne hänen omasta tulevaisuudestaan. 

Irène-osuudessa on unenomainen ja juopunut helteinen tunnelma. Avoimeksi jää, mikä on ollut totta ja mikä kuvittelua.

Romaanin seuraava jakso on nimeltään Emme voi nukkua. Se tapahtuu varuskunnan tuvassa, johon on majoitettu kahdeksan miestä. Miehet eivät pysty nukkumaan, koska tuvassa on irrallaan käärme, jota miehet eivät ole etsinnöistä huolimatta löytäneet. Ajan kuluksi miehet alkavat kertoa tarinoita. Seuraa kolmen suullisen kertomuksen jakso, eräänlainen mini-Decamerone, jossa kaikki tarinat päättyvät väkivaltaiseen kuolemaan. Minä-muodossa kerrotut tarinat sitoo toisiinsa me-muodossa puhuva kertoja. Neljäntenä tarinana me-kertoja kertoo yhden varusmiehen, Gideonin, simputuksesta. Tämän jakson kertomuksissa yliviritetyt vertaukset jäävät syrjään. Niissä myös naureskellaan yhdelle varusmiehelle, Skriivarille, joka kirjoittelee tarinoihinsa liian mutkikkaita vertauksia. Jakson kerronta on luontevaa puhetta. Tyylillisesti jutut tuovat mieleen Veijo Meren Yhden yön tarinat, jossa miesporukan jutut tosin kertoivat enimmäkseen naisista.

Romaanissa on myös yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu ennen kaikkea armeijaan. Varusmiesten kohtelu ruokkii toimettomuutta, tehottomuutta, pinnausta ja kiusaamista.

Kirja päättyy viiden novellin sarjaan, jossa kerrotaan, miten tuvan kahdeksan miehen iltaloma sujui. Ensimmäinen novelli Peili on muodoltaan klassinen juoninovelli, joka kertoo kahden kaveruksen yrityksestä päästä jatkoille kahden tytön luo. Peili – ja sen rikkominen – esiintyy novellissa konkreettisesti, mutta peili katsomisen ja näkemisen vertauskuvana saa myös symbolisen merkityksen, kun vasta novellin lopussa paljastuu yhden henkilön sokeus.

Rautarengas-novellissa esiintyy kolme tuvan alokkaista. Novelli käsittelee filosofista ongelmaa: vapauden uhraamista turvallisuudelle. Novelli selittää paljon, mutta näyttää vain vähän.

Kangasnukke on surrealistinen kertomus, jossa Sörenson-niminen varusmies seuraa miestä ja lasta. Sörenson uskoo, että mies aikoo käyttää lasta hyväkseen, mutta ei pysty puuttumaan tilanteeseen.

Käärme-novellissa kerrotaan tausta aiemmin esitettyjen suullisten kertomusten sarjalle: kuinka käärme pääsi vapaaksi tupaan ja kuinka se lopulta saatiin kiinni. Novellissa myös kerrotaan aiemmin kuvattu kiusaamistapaus kiusatun, Gideonin, kannalta nähtynä. Tämä novelli kuvaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kyvyttömyyttä liittyä porukkaan, joten se on temaattisesti sidoksissa myös romaanin aloittavaan Irènen tarinaan. 

Pako josta ei tullut totta kertoo unenomaisen kertomuksen Skriivariksi kutsutun varusmiehen illasta runoilijan ja kaunokirjailijan kanssa. Mahdollisesti nämä kaksi henkilöä ovat Skriivarin itsensä eri puolia. Koko Käärme-romaani voidaan tulkita Skriivarin tuotteeksi. Skriivari on näin ollen kirjailijan alter ego. Romaani päättyy, kun Skriivarin elämä viimeisessä novellissa tulee tapaturmaiseen päätökseen.

Pelon teema siis on mukana jokaisessa romaanin osassa, mutta ongelmana on se, että pelon tunne ei välity lukijalle. Sen sanominen tai kuvaaminen, että joku pelkää aivan hirveästi, ei tee pelkoa todelliseksi. Olen vanhanaikainen lukija ja haluan, että minut houkutellaan samastumaan henkilöihin – sitä kautta myös tunne-elämäni saadaan mukaan tulkintaan. Minut saadaan vaikka tuntemaan pelkoa, jos niin halutaan. Tältä osin romaani jäi minusta puutteelliseksi.

Stig Dagermanin Käärme kuuluu ehdottomasti sarjaan "lupaavat esikoisteokset". Siitä kyllä huomaa, että se on hyvin nuoren kirjailijan romaani. Siinä näkyy kova halu ja kiire käyttää ja näyttää koko omaksuttu keinovalikoima. Dagerman julkaisi Käärme-romaanin 22-vuotiaana. Näitä "lupaavia esikoisia" on helppo nimetä näin jäljestäpäin, kun jo on tiedossa, että Stig Dagermanista tuli erittäin arvostettu kirjailija. Hänen uransa jäi kuitenkin lyhyeksi: Dagerman syntyi vuonna 1923 ja kuoli omasta tahdostaan vuonna 1954. Hän käynnisti autonsa ja sulki autotallin ovet.

Stig Dagerman, Käärme. Weilin+Göös 1968. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Ormen (1945) suomentanut Väinö Kirstinä. Päällys Pauli Hiltunen. 268 s.

----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Emma Donoghue: Slammerkin

Vuonna 1752 Englanti siirtyi juliaanisesta ajanlaskusta gregoriaaniseen: syyskuun toista päivää seurasi syyskuun neljästoista. Osa ihmisistä uskoi, että heidän elämästään oli niistetty pois yksitoista päivää. Väitetään, että tämä ajoi Lontoossa ihmiset kaduille niin sanottuihin kalenterimellakoihin.

Emma Donoghuen romaanissa yksi mellakoissa vangituista on suutari Cob Saunders. Saunders kuoli vankilassa kuumeeseen. Häneltä jäi leski ja viisivuotias tytär Mary. Yksitoista vuotta myöhemmin 16-vuotias Mary Saunders on Walesin ja Englannin rajamailla Monmouthin vankilassa ja odottaa omaa oikeudenkäyntiään.

Tästä tämä hurja romaani alkaa. Jos tästä kirjasta tehtäisiin romaanille uskollinen elokuva, sitä ei voisi esittää juuri missään – ainakaan muille kuin täysi-ikäisille. Alkutilanteen jälkeen palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin ja kerrotaan Maryn lyhyen elämän vaiheet isän kuoleman jälkeen. Romaanin lopussa palataan taas takaisin Monmouthin vankilaan, Maryn oikeudenkäyntiin ja hänen tuomioonsa. Tämän verran juonipaljastuksia on siis jo kirjan prologissa. Jos haluat tietää enemmän, jatka lukemista. Lisää juonipaljastuksia on tulossa. Rehevä ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä romaani ei lukukokemuksena varmaankaan huonone, vaikka juonen päälinjat tuntisikin.

Maryn äiti meni pian uusiin naimisiin; isäpuoli oli kaivostyöläinen, äiti ansaitsi perheelle lisätienestejä ompelutöillä. Toisin kuin useimmat kaupungin köyhät tytöt Mary sai käydä koulua: hän oli terävä-älyinen ja oppi helposti kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan. Hän oli eloisa, energinen ja sanavalmis.

14-vuotiaana Mary vaihtoi koskemattomuutensa punaiseen koristenauhaan. Kaupanpäällisiksi hän sai kupan ja tuli raskaaksi. Paremmassa valossa katsoen nauhakin osoittautui arkisen ruskeaksi. Kun raskaus paljastui, Mary joutui lähtemään kotoaan. 

Kirjaimellisesti katuojasta hänet poimii kokenut prostituoitu Doll Hopkins. Doll, joka on päässyt myös vuosittain julkaistuun Harrisin arvioivaan luetteloon Covent Gardenin prostituoiduista, antaa Marylle majapaikan vuokrahuoneessaan Rottalinnaksi (Rat's Castle) kutsutussa talossa, opettaa hänelle ammatin salat ja järjestää Maryn raskauden keskeytyksen. Sikiönlähdettäjän pöydältä noustuaan Mary ei enää koskaan saa kuukautisia. Hänen uuden ammattinsa kannalta hedelmättömyys on suuri etu.

Romaanin kuvaus Lontoon prostituoitujen elämästä on karua luettavaa. Alkoholia kului runsaasti fyysisen ja henkisen kylmyyden lievittämiseen. Oikeastaan kertaakaan koko kirjan aikana Mary ei koe seksuaalista nautintoa. Jonkinlaista tyydytystä tuo se vallantunne, jota hän saa huomatessaan, miten hänen viehätysvoimansa vaikutti miehiin. Harva mies pystyi vastustamaan hyvin nuoren ja sievän tytön kutsua.

Täysin ilotonta Maryn elämä ei kuitenkaan ole. Rahaa kertyy hyvinä aikoina runsaasti, ja Mary voi tyydyttää viehtymystään kauniisiin vaatteisiin. Prostituoitujen yhteisössä elää myös omanlaisensa huumori asiakkaiden kustannuksella. Mary kuvataan romaanissa myös aloitekykyisenä ja vahvana ihmisenä. Hän ei ole pelkästään uhri, vaikka hänen valinnanmahdollisuutensa ovatkin kapeat.

Kuvaukset Lontoon kaupunkiköyhälistön sosiaalisesta tilanteesta 1700-luvun jälkipuoliskolla ovat aidon tuntuisia. Kaupungin väkiluku oli kolminkertaistunut sadassa vuodessa. Maaseudulta kaupunkiin virtasi ammattitaidotonta väestöä, josta osalle ainoa tarjolla oleva ammatti oli rikollisuus. Taskuvarkaus kukoisti, vaikka laki kohteli varkaita armottomasti: nenäliinan varastamisesta saattoi saada hirttotuomion. Kouluttamattomille naisille prostituutio oli usein käytännössä ainoa mahdollisuus säilyä hengissä. On arvioitu, että tuohon aikaan joka viides lontoolainen nainen sai ainakin osan tuloistaan prostituutiosta.

Vaikka kristinuskolla oli 1700-luvulla suuri vaikutus ihmisten elämään, prostituutio oli näkyvää ja avointa. Harras kristitty saattoi ilman suuria omantunnon tuskia nauttia huorien palveluista. Kaksinaismoraali rehotti. Sen tämä kirja kuvaa kirkkaasti ja raadollisesti. Romaanin tekee lohduttomaksi se  kohtalonomainen vääjäämättömyys, joka Maryn elämässä tulee esille. Hänen yrityksensä parantaa elämäänsä kariutuvat aina siihen, mitä hän on ennen ollut: neljätoistavuotiaan ajattelemattomuus kostautuu julmalla tavalla. Kaksinaismoralistinen yhteisö ei koskaan voinut antaa anteeksi: se olisi edellyttänyt syyn näkemistä paitsi uhrissa myös tämän hyväksikäyttäjissä. Vääjäämättömyydestään huolimatta juoni on vetävä ja yllätyksellinen. Tosin yllätysten tullessa lukijan mielessä käy usein: "Voi ei, niinpä tietysti, olisihan tämä pitänyt arvata."

Romaani antaa myös erinomaisen kuvauksen siitä, kuinka kristinuskon rinnalla elivät vahvasti monenlaiset taikauskoiset käsitykset. Marykin käy katsomassa julkisia hirttäjäisiä ja ostaa onnenkalukseen pätkän hirttoköyttä. Varsinkin romaanin myöhemmässä vaiheessa Monmouthin maaseutukaupungissa taikausko on näkyvästi esillä. En ollut aiemmin törmännyt esimerkiksi synninsyöjään. Hautajaisten osallistujista arvottiin yksi synninsyöjä, jonka tehtävänä oli syödä leipää ja juoda olutta, jotka oli asetettu arkun päälle. Kun hän näin oli "syönyt vainajan synnit", hänen päälleen syljettiin ja hänet ajettiin pois paikalta. Uskottiin, että paholainen näin harhautettuna seuraisi synninsyöjää ja vainaja pääsisi huomaamatta ja ilman syntejä livahtamaan taivaan iloon.

Maryn elämä saa uuden suunnan, kun hän saa keuhkotaudin oireita. Dollin vaatimuksesta Mary keskeyttää prostituution ja menee Magdalen-hospitaaliin, joka nimestään huolimatta ei ollut sairaala vaan "katuville prostituoiduille" tarkoitettu koulutus- ja työlaitos. Siellä Mary saa säännöllisesti kunnollista ruokaa ja riittävästi lepoa. Hänen taudin oireensa katoavat. Mary oppii myös ammatin: hänellä on selvää lahjakkuutta ompelemiseen. Se oli taito, jolla ennen valmisvaatteiden aikaa hyvin monet pystyivät elättämään itsensä.

Maryn levottomuus saa hänet lähtemään pois hospitaalista. Tällä välin hänen ystävälleen Dollille on koettanut kovat ajat: vähän yli kaksikymppinen tyttö oli jo loppuun käytetty. Mary löytää ystävänsä syrjäkujalta kuoliaaksi paleltuneena. Romaanin jälkisanoissa todetaan, että vuosien 1762–63 poikkeuksellisen ankara talvi tappoi Lontoon kaduille useita naisia. Myös Mary joutuu vaikeuksiin: vuokravelkojen takia hänen täytyy paeta Lontoosta.

Mary lähtee vanhempiensa entiseen kotikaupunkiin. Monmouthin pieni maaseutukaupunki sijaitsee Englannin ja Walesin rajalla, eivätkä sen asukkaat itsekään tiedä, kumpaan valtioon oikeastaan kuuluvat. Siellä Mary pestautuu äitinsä nuoruudenystävien herra ja rouva Jonesin talouteen palvelustytöksi. Herra Jones valmistaa korsetteja ja rouva Jones on taitava ompelijatar. Ompelutaitojensa takia Marysta tulee pian korvaamaton apu ja ystävä rouva Jane Jonesille.

Tähän asti romaanissa on ollut esillä vain Maryn näkökulma. Monmouthin taloudessa pääsemme sisälle myös muiden henkilöiden ajatusmaailmaan. Jonesin pariskunnan ja Maryn lisäksi taloudessa asuu edustava läpileikkaus 1700-luvun palvelusväestä. 

Daffy Cadwaladyr on miespalvelija, joka tekee talon raskaampia töitä sekä auttaa isäntäänsä korsettien tekemisessä. Hän on innokas lukija ja tieteen puolestapuhuja, mutta noudattaa kyllä salaa seudun vanhoja taikauskoisia tapoja. Daffy ihastuu lähes vastoin tahtoaan räväkkään "lontoolaistyttöön" ja lopulta kosii tätä. Marylle tilanne on täysin uusi: hän suostuu kosintaan ja elämänsä ensimmäistä kertaa myös sukupuoliyhteyteen ilman palkkiota. Kun Daffy alkaa puhua lasten hankkimisesta ja tulevan perheen asettumisesta pysyvästi Monmouthiin, Mary ymmärtää, että unelma ei voi hänen hedelmättömyytensä ja pienen paikkakunnan juorujen takia toteutua, ja purkaa kihlauksen.

Jonesin pariskunnan pienen Hetty-tyttären hoitaja ja perheen vanhempien lasten – ennen aikojaan kuolleiden – imettäjänä toiminut rouva Ash on esimerkki kylmästä kristillisyydestä. Hän urkkii Maryn salaisuudet tietoonsa ja uhkailee tyttöä niiden paljastamisella. Hän siteeraa mielellään Raamattua, jonka lauseista hän on onnistunut löytämään vain ne, joissa luvataan tuomioita ja rangaistuksia. 

Abi on Jonesien palvelijatar. Hänet on lapsena myyty Afrikasta orjaksi Barbadokselle, mistä hänet on sitten tuotu Englantiin. Koskaan hän ei ole saanut palkkaa työstään. Mary antaa Abille toivoa vapaudesta Lontoossa, jossa tummaihoinen ei herätä suurta huomiota. Romaani seuraa myös Abin vapautumisyritystä, jossa häntä avustavat paikkakunnan kveekarit. Suhtautuminen orjuuteen oli Englannissa vielä 1700-luvun lopulla epäselvä. Orjien myymisen laki kyllä jo kielsi Englannissa, mutta isäntien omistusoikeutta orjiin ei vielä yleisesti kyseenalaistettu. 

Pahimman esimerkin aikakauden kaksinaismoralismista tarjoaa kylän pastori, Daffyn isä. Pastori Cadwaladyr pitää arkisin majataloa ja krouvia. Kun hänelle selviää Maryn menneisyys, hän painostaa Maryn ottamaan vastaan asiakkaita huoneessa krouvin takana. Tulot pistetään puoliksi.

Maryn tienaamat rahat johtavat romaanin loppukliimaksiin. Rouva Jones löytää rahat ja koska kuvittelee Maryn varastaneen ne ompeluliikkeen asiakkailta, rouva Jones vie rahat kirkon köyhäinkeräyslaatikkoon. Tämä petos saa Maryn pois tolaltaan. Hän syyllistyy useisiin vakaviin rikoksiin. Hän varastaa vaatteita, joiden ompelemiseen on osallistunut. Niistä näyttävin on väljä mekko, englanninkieliseltä nimeltään slammerkin, jonka helmaan Mary on lähes koko Monmouthissa viettämänsä ajan kirjaillut paratiisiaiheisia kuvia: käärmeitä ja omenia. Rikoksistaan Mary tuomitaan seuraavan kevään käräjillä. 

Mekko on romaanissa voimakas vertauskuva: se edustaa Marylle toivoa paremmasta, mutta samaan aikaan se kuvioinneissaan muistuttaa synneistä, joita ei voi pestä pois. Slammerkin tarkoittaa paitsi löyhää mekkoa myös löyhää naista Lontoon katukielessä, siis prostituoitua. 

Romaanin Mary Saundersilla oli oikea todella elänyt esikuva. Hänen rikoksensa olivat samat kuin romaanin Marylla. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen lisäksi todellisen Mary Saundersin elämästä on kuitenkin vain hyvin vähän tietoa. Romaanissaan Emma Donoghue antaa yhdelle historian vähäosaiselle oman vahvan äänen.

Romaanissa esiintyy myös muutamia muita historiallisia henkilöitä. Kirjailija Samuel Johnson on yksi niistä harvoista, jotka kirjassa kieltäytyvät Maryn houkutteluista. Hänen ystävänsä ja elämäkertansa kirjoittaja James Boswell sen sijaan tunnetaan Lontoon katutyttöjen parissa hyvin, koska hän oli siitä harvinainen asiakas, että käytti jo tuohon aikaan alkeellista kondomia.

****      ****     ****

Aivan tämän romaanin ulkopuolelta ja vähän toiveikkaampana loppuna mainittakoon, että Samuel Johnsonilla oli musta miespalvelija, Francis Barber, joka oli tuotu orjana Englantiin. Kiivas orjuuden vastustaja Johnson otti hänet palkatuksi palvelijakseen ja koulutti hänet kirjalliseksi apulaisekseen. Francis Barber palveli Johnsonia tämän kuolemaan saakka. Testamentissaan Johnson jätti Barberille vuotuisen elinkoron, joka selvästi ylitti sen, mikä ajan tapana oli.

Jos Lontoossa haluaa nykyisin tutustua aitoon 1700-luvun taloon, tohtori Johnsonin kotimuseo on hyvä vaihtoehto. Se sijaitsee Lontoon Cityn upouusien lasi- ja teräskolossien keskellä ja on alueen ainoa talo, joka säästyi toisen maailmansodan pommituksissa. Talon edessä, pienen aukion keskellä, on patsas, joka esittää Johnsonin Hodge-kissaa.

Kävin museossa kymmenisen vuotta sitten puolisoni kanssa. Lipunmyyjä tiedusteli, oliko Samuel Johnson minulle aiemmin tuttu. Kun kerroin lukeneeni hänen Rasselas-romaaninsa ja kun vielä mainitsin, että seuraan kotimuseon sivuja Twitterissä, meille kiikutettiin välittömästi lasilliset kuohuviiniä. Saimme myös henkilökohtaisen opastuksen museon  näyttelyihin.

Emma Donoghue, Slammerkin. Virago Press 2000. Kansikuva Jeff Cottenden. 422 s.

---------------------------------

Romaanissa Mary Saunders opetetaan ompelemaan ja kirjomaan, joten tämä sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito.

Torgny Lindgren: Pylssy

Torgny Lindgrenin romaanissa mies, joka on kirjoittanut pikku-uutisia paikallislehteen, sanotaan irti tehtävästään, koska hänen uutisensa ovat osoittautuneet omasta päästä keksityiksi. Yli viidenkymmenen vuoden päästä, lehden päätoimittajan kuoltua, mies alkaa kirjoittaa aikanaan kesken jäänyttä uutista loppuun. Mies on jo vanhainkodissa ja iältään 107-vuotias. 

Lehtiuutinen kasvaa romaanin mittaiseksi. Se alkaa siitä, että sodan jälkeen Ruotsin Västerbottenin Avabäckiin saapuu saksalainen mies, joka myy pakettiautosta korvikemateriaaleista valmistettuja tekstiilejä. Hän asettuu asumaan autiotaloon. Mies käyttää nimeä Robert Maser, mutta saattaa olla paennut natsijohtaja Martin Borman – tai saattaa olla olematta. Hän on mahdollisesti menettänyt muistinsa – tai sitten ei ole. 

Samaan aikaan paikkakunnalle saapuu myös uusi opettaja, keuhkotaudista parantunut Lars Högström, joka saa kortteerin Eva Marklundin yläkerrasta. Evan mies Manfred on keuhkotautiparantolassa. Hyvin pian Lars Högström muuttaa alakertaan Evan makuukamariin.

Robert Maser ja Lars Högström ystävystyvät. Heitä yhdistää rakkaus musiikkiin ja laulamiseen. Melko pian he havaitsevat, että heitä yhdistää myös rakkaus västerbottenilaiseen perinneruokaan pylssyyn. Hagströmin moottoripyörällä he kiertelevät kesän ajan tutustumassa eri kylien pylssyihin. Jokaisella talolla on omansa.

Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin "bulscha" kreikan sanasta "balsamon", alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys.

Romaanin sivujen reunassa on tuon tuosta selittäviä tietolaatikoita kuin sanomalehtiuutisessa konsanaan. Yllä oleva pylssyn määritelmä on yksi niistä. Pylssyn ja palsamin etymologinen yhdistäminen kuulostaa kaukaa haetulta, mutta tässä romaanissa se on täyttä totta. Pylssy kasvaa kaiken sen vertauskuvaksi, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista. Se syntyy halvoista raaka-aineista niin kuin elämä itse, mutta makuelämyksenä se on jotain lähes tuonpuoleista.

Pylssyssä kaikki on mahdollista. Se on järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan tuolla puolen. Jos elämä on ollut tyhjää ja tarkoituksetonta ja sitten kohtaa pylssyn, tulee sanoneeksi itselleen: mittaamattomassa ja rajattomassa on sentään jokin pohja tai ydin tai keskipiste, ei ole pakko antaa periksi. 

Kahden hurmioituneen elämän tarkoituksen etsijän, Robert Maserin ja Lars Högströmin, vastakohdaksi asettuu paikkakuntalainen Bertil. Hän on ulkoisesti täydellisen symmetrinen mies. Hänen oikea ja vasen kätensä ovat toistensa täsmälliset peilikuvat, samoin hänen kasvojensa vasen ja oikea puoli. Symmetrisyyttään hän korostaa kantamalla vyöllään kahta puukkoa, yksi kummallakin puolella kehoa. Ulkoisesti täydellisen symmetrinen mies on kuitenkin sisäisesti vino. Hän on läpikotaisin itsekäs ja kateuden kalvama.

Bertil on kateellinen Lars Högstrandin eroottisesta menestyksestä Eva Marklundin kanssa sekä Robertin ja Larsin ystävyydestä. Pylssyyn hän suhtautuu itsekkäällä ahneudella. Jonkinlaista kaipuuta ylevään on myös Bertilissä: hän kuuntelee mielellään Robertin ja Larsin duettolauluja. Saadakseen kuulla niitä enemmän hän järjestää niin, että Robertin asuma talo palaa ja Robertkin joutuu muuttamaan Eva Marklundin taloon.

Jännittäväksi kertomukseksi kateudesta ja petoksesta muuttunut lehtiuutinen uhkaa taas jäädä kesken, kun kunnallisneuvos säästösyistä kieltää uutismieheltä kirjoitusvälineet ja kirjoitusoikeuden. Vastauskirjeessään kunnallisneuvokselle uutismies solmii tarinansa kesken jääneet juonilangat yhteen. Lopussa myös kirjoittajan henkilöllisyys paljastuu. Hän osoittautuu yhdeksi tarinassaan esiintyneistä henkilöistä.

Näennäisen arkisesta aiheestaan ja maalaisympäristöstään huolimatta romaani on kertojaratkaisuiltaan lähes postmoderni. Sen kerronta muodostuu sisäkkäisistä osasista kuin kiinalainen rasia. Romaanin kertoja myös pohtii monia kertomateknisiä asioita, muun muassa sitä, mitä voi jättää kirjoittamatta tai sitä mikä on muistin osuus luomistyössä. Mikä on toden ja fiktion suhde?

Tapahtuuko todellisuudessa ylipäätään asioita, tapahtumia joilla on alku ja loppu? Vai luodaanko ne kirjoituksessa, sen lauseissa, kappaleissa ja luvuissa, ovatko ne lyhyesti sanoen tulos kirjoituksen järjestyksen vaatimuksesta?

Myös mielikuvitus on todellisuuden tuote.

Hauskana yksityiskohtana romaanissa esiintyy henkilönä myös Torgny Lindgren -niminen keuhkotautioireinen pikkupoika, joka ei ole lainkaan katkera vaan kiitollinen osastaan. Keuhkotautiin kuoleminen säästäisi hänet monilta elämän vastenmielisiltä velvollisuuksilta.

Sitä paitsi hän tunsi toisinaan niin hurjistunutta ja mielipuolista iloa ettei sanoisi autuutta siitä että oli olemassa, että oli varmaan viisainta ettei hänestä koskaan tulisi aikuista. Kukaan ei pystynyt ennakoimaan tai arvioimaan, mitä tuollaisella mielenlaadulla varustettu ihminen voisi saada aikaan.

Tuollaisella mielenlaadulla voi saada aikaan vaikkapa erittäin viihdyttäviä ja samalla syvällisiä romaaneja.

Liisa Ryömän suomennos tuntui luontevalta eikä vetänyt huomiota itseensä. Se on aina hyvän suomennoksen merkki. Sana ohkoleipä kalskahti hieman tekniseltä termiltä; arvelin, että kyseessä on se lätty, jota täällä Pohjanlahden itäreunalla kutsutaan rieskaksi, mutta ilmeisesti samasta tuotteesta ei kuitenkaan ole kysymys, joten sana on varmaan paikallaan.

Kunnianhimoisella kerrontarakenteellaan ja maantieteellisen ympäristönsä takia Torgny Lindgrenin Pylssy toi mieleeni toisen västerbottenilaisen, Per Olov Enquistin, Kapteeni Nemon kirjaston. Enquist ja Lindgren ovat syntyisin naapuripitäjistä eikä heidän syntymävuosissaankaan ole kuin neljän vuoden ero. Torgny Lindgren menehtyi vuonna 2017 ja Per Olov Enquist vuonna 2020.

Torgny Lindgren, Pylssy. Tammi 2003. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Pölsan (2002) suomentanut Liisa Ryömä. Päällys Timo Mänttäri. 239 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja.

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Veijo Meri sanoi kerran, että Irmari Rantamalan Harhama-romaani on urotyönä verrattavissa siihen, että kävelisi Helsingistä Porvooseen takaperin. Samankaltaisesta urotyöstä on kyse myös tässä Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli -romaanissa. Täytyy ihailla – vaikka vastoin tahtoaankin – sitä, että kirjailija pakkomielteisen tinkimättömästi toteuttaa oman näkemyksensä piittaamatta vähääkään siitä, mitä kirjallisuudessa on pidetty luvallisena tai siitä, mitä mahdolliset lukijat teoksesta tuumaavat. Ei ole lainkaan yllättävää, että Kolmas konstaapeli julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mahtoiko O'Brien edes eläessään vakavasti etsiä sille kustantajaa?

Luvassa on siis todella erikoinen romaani. Se alkaa ryöstömurhasta, jonka nimetön minäkertoja tekee ystävänsä John Divneyn kanssa. Kun sanon nimetön, se tarkoittaa tässä sitä kirjaimellisesti. Romaanin kertoja unohtaa nimensä, mikä saattaa olla kätevää, sillä nimetöntä ei oikeastaan ole olemassa eikä häntä voi myöskään tuomita mistään rikoksesta. Toisaalta jos nimetön vaikkapa hirtetään murhasta, ei oikeastaan ole hirtetty ketään, ja mitään ei ole tapahtunut. No niin – O'Brienin hulluus iski blogin kirjoittajaan: tällaista pohdiskelua romaanissa tosiaan käydään. Tämä on kuin aikuisille suunnattu Liisa Ihmemaassa – arkipäivän logiikalla ei teoksen maailmassa pitkälle pötkitä.

John Divney väittää piilottaneensa ryöstösaaliin murhatun taloon ja lähettää kertojan hakemaan sitä sieltä. Talossa tapahtuu jotain kummallista, ja sen jälkeen tarinan mielipuolisuuden kierrokset vain kiristyvät. Kertoja tapaa murhatun miehen tämän talossa; mies vaikuttaa elävältä, vaikka kertoja on rusikoinut hänen päänsä mäsäksi lapiolla. Murhattu suhtautuu murhamieheen yllättävän suopeasti ja kertoo, että ryöstösaalis on poliisiasemalla, josta kertoja voi sen hakea.

Poliisiasemalla kertoja tapaa kaksi konstaapelia, joista toinen on poikkeuksellisen kiinnostunut polkupyöristä. Hän varastaa niitä, ja kun niistä tehdään katoamisilmoitus, hän sitten löytää ne ja ratkaisee rikokset. Erikoista on, että polkupyörien omistajat ovat osittain muuttuneet polkupyöriksi ja polkupyörät puolestaan osittain ihmisiksi. Toinen konstaapeli rakentaa taidokkaita lippaita, jotka mahtuvat aina toistensa sisään siten, että pienimmät ovat jo niin pieniä, ettei niitä voi nähdä edes suurennuslasilla.

Poliisien kanssa kertoja vierailee muun muassa iäisyydessä, joka sijaitsee maan alla ja sinne mennään hissillä. Iäisyydessä aine nimeltä omnium muuttuu miksi ihminen ikinä haluaa sen muuttuvan. Valitettavasti ihmisen pitää iäisyydestä pois tullessaan painaa täsmälleen saman verran kuin alas mennessään. Iäisyydestä ei siis voi tuoda mukanaan mitään.

Poliisit myös tietävät, että kertoja on murhaaja, joten hänen hirsipuutaan aletaan pystyttää. Kertojan sielu, nimeltään Joe, joka on tähän asti aina välillä kommentoinut kertojan ajatuksia ja välillä riidellyt tämän kanssa, sanoo tässä vaiheessa hyvästit ja katoaa jonnekin. Kertoja onnistuu kuitenkin pakenemaan – helposti, sillä häntä ei edes yritetä estää – ylikonstaapelin polkupyörällä, tai pikemminkin sen kanssa.

Kuinka voisin kuvailla moitteetonta mukavuuttani polkupyörän istuimella, meidän liittomme täydellisyyttä, suloista vastakaikua jota hän soi minulle runkonsa jokaisella osalla? Minusta tuntui että olin tuntenut hänet monia vuosia, ja että hän oli tuntenut minut, ja että me ymmärsimme toisiamme varauksetta. Hän liikehti allani notkean myötäelävästi ja eteni nopeasti ja ilmavasti löytäen aina tasaiset reitit kivisiltä teiltä, huojuen ja taipuen ja myötäillen taitavasti minun vaihtuvia asentojani; hän jopa sopeutti vasemman polkimensa minun puujalkani kömpelöön poljentaan.

Kertoja palaa murhatun miehen taloon. Siellä hän kohtaa kolmannen konstaapelin, joka on perustanut talon seinien sisään oman toimistonsa. Siis talon seinien sisään, ei talon sisään, tämänhän nyt ymmärtää lapsikin. Kolmas konstaapeli kertoo, että ryöstösaalis – reilu sata grammaa omniumia – on nyt kertojan omassa talossa.

Omassa talossaan kertoja tapaa rikostoverinsa Divneyn, ja lukijalle viimein selviää, mistä tässä kaikessa on ollut kyse. Sanotaan nyt, että kyseessä ei ole uni kuten Liisan seikkailuissa. Jokin metafyysisempi selitys on kyseessä. Divney ja kertoja lähtevät yhdessä poliiisiasemalle. Ja kaikki alkaa uudestaan...

Romaani tulvii mielipuolisia – mutta viihdyttäviä – pseudotieteellisiä teorioita. Suuri osa niistä on de Selby-nimisen filosofin ja fyysikon ajatuksia, joita kertoja on tutkinut julkaisutarkoituksessa. Romaanissa on pitkiä hullunkurisia alaviitteitä, jotka koskevat de Selbyn elämää ja teorioita. Romaania voi mainiosti lukea myös tieteen tai pikemminkin tiedekirjoittamisen parodiana. Ehkä tästä syystä suomenkielinen painos on julkaistu WSOY:n SciFi-sarjassa.

Mutta niin kuin edempänä sanoin, de Selby tarjoaa aitoa henkistä ravintoa, jos lukee objektiivisesti mitä luettavissa on. Teoksessaan Jokamiehen atlas hän käsittelee yksityiskohtaisesti läheisen menetystä, vanhuutta, rakkautta, syntiä, kuolemaa ja muita ihmiselon kohokohtia. Totta kyllä hän uhraa niille vain kuutisen riviä, mutta se johtuu hänen musertavasta väitteestään että ne ovat kaikki tyynni "tarpeettomia".

Parodiaa teos viljelee muutenkin yllin kyllin: sen tyylilaji vaihtelee salamannopeasti ja näistä tyylien sekoittumisista syntyy mainiota kielellistä leikkiä. Välillä myös sanojen merkitykset tuntuvat lipuvan vinksalleen. Suomentaja Kristiina Drews on tästä haastavasta urakasta selvinnyt kiitettävästi: suomennos ei missään vaiheessa vaikuttanut väkinäiseltä.

Kolmas konstaapeli -romaani oli maistuva välipala: kirjallinen leikki ja arvoitus, aivan kuin äkkimakea leivos. Kuitenkin vain välipala – tämän jälkeen kaipaa jotain arkiruokaa. Leipä se miehen tiellä pitää, vaikka joskus kävelisikin takaperin Helsingistä Porvooseen.

Flann O'Brien, Kolmas konstaapeli. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Third Policeman suomentanut Kristiina Drews. Päällys Heikki Kalliomaa. 252 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

H. E. Bates: The Song of the Wren

Luin kesällä H. E. Batesin novellikokoelman The Grapes of Paradise ja lupailin palaavani kirjailijan tuotantoon uudestaan. Nyt on aika lunastaa lupaus. Yllykkeenä toimi myös se, että Britanniassa on tässä kuussa alettu esittää Batesin romaaneihin perustuvaa uutta kuusiosaista The Larkins -televisiosarjaa. Se perustuu romaaneihin, jotka on suomeksi julkaistu nimellä Oi ihana toukokuu. Näihin romaaneihin pohjautuvaa varhaisempaa tv-sarjaa on Suomessakin esitetty useaan otteeseen. 

The Song of the Wren -kokoelmassa on viisi pituudeltaan vaihtelevaa novellia: pisimmässä on 55 sivua ja lyhimmässä vain kahdeksan. Tämä on viimeinen H. E. Batesin elinaikanaan julkaisema kaunokirjallinen teos. Se on yhä täynnä voimakasta luontotunnetta, ja kirjailijan psykologinen silmä on edelleen yhtä tarkka kuin nuorempanakin. Pientä väsymistä olen havaitsevinani siinä, että kirjailija ei ihan jaksa uskoa siihen, että novellissa vähemmän on yleensä enemmän. Kaksi pisintä novellia päättyy murhaan. Tällainen äärimmäinen väkivalta novellin lopussa on mielestäni dramaturginen ongelma. Se tuntuu siltä, kuin joku vinkkaisi sinut ensin sivummalle ja kuiskuttelisi korvaasi salaisuuden – ja sitten lopuksi karjaisisi viimeisen lauseen niin kovaa, että korvasi jäävät soimaan. Kaikki se, mikä teki kertomuksesta herkän ja poikkeuksellisen, karkaa mielestä.

Jonkinlainen yllätys tai asioiden kirkastuminen novellin lopussa on hyväksi, mutta näistä kahdesta pisimmästä novellista leikkaisin mielelläni pois pari viimeistä kappaletta. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni eikä siis novellin kirjoittamisen resepti. Minulle hieman vaimeampi novellin lopetus antaa suuremman tyydytyksen. Ehkä joku toinen pitää juuri tällaisista järkyttävistä lopuista. 

Kokoelman toinen novelli, The Dam, oli vähiten mieleeni. Parasta siinä on syksyisen Pohjois-Italian luonnon herkkä kuvailu. Juoni muodostuu kahden saksalaisnaisen, äidin ja tyttären, sekä englantilaisen playboyn kolmiodraamasta. Kaikki kolme henkilöä ovat kylmiä ja epämiellyttäviä. Heidän suhteensa, jossa viha ja rakkaus sekoittuvat, on kyllä onnistuneesti kuvattu.

Toiseksi viimeinen novelli, The Tiger Moth, kertoo sota-aikaan sijoittuvan tarinan vauhdilla etenevästä romanssista. Pommikoneen suunnistajan jokainen päivä saattoi olla viimeinen, ja maaseudulle evakkoon siirretyn opettajattaren mahdollisuudet miesseuraan olivat rajalliset. Mies tässä novellissa uskoo rakentavansa tulevaisuutta; nainen toistaa usein, että kyse on vain unesta. Tässä novellissa on lopussa minulle sopiva yllätys. Se paljastaa henkilöiden traagisen yksinäisyyden.

Irlantilainen novellikirjailija Frank O'Connor julkaisi pitämiensä luovan kirjoittamisen kurssien pohjalta kirjan The Lonely Voice (1962), jossa hän esimerkkien valossa pohtii juuri novellin teoriaa. Siinä O'Connor sanoo jotenkin siihen tapaan, että romaani sitoo henkilönsä ja lukijan yhteisöön ja yhteiskuntaan, kun taas novelli paljastaa henkilöidensä peruuttamattoman ja järkyttävän yksinäisyyden. H. E Batesin novelleihin tämä näkemys sopii täydellisesti.

Keskimmäinen novelli The Man Who Loved Squirrels on kokoelman pisin. Sen päähenkilö on 45-vuotias vanhapoika, joka on jatkanut kuolleen isänsä ammattia ja veistää aidaksia pienessä metsävajassa. Yksinäisessä työssään Spile Jackson on melkein unohtanut taidon puhua ihmisille. Hän juttelee lähes pelkästään oraville, joita metsässä on runsaasti. Jackson ruokkii oravia ja on antanut niille kaikille nimet. Työn katkaisee päivittäin hetkeksi Jacksonin vanha äitimuori, joka tuo pojalleen lounaan metsään. Kommunikointi äidin ja pojan välillä on lähes olematonta. Äiti huolehtii pienen perheen ostoksista ja pojan tienesteistä. 

Spile Jacksonin elämä muuttuu, kun eräänä päivänä metsään ilmestyy työnhakumatkallaan harhaan kulkenut nuori nainen. Nainen alkaa vierailla Jacksonin luona metsävajalla – ehkä koska häntä huvittaa kiusoitella miestä, jolla ei ole minkäänlaisia naiskokemuksia; ehkä aidosta kiinnostuksesta; ehkä hyötyäkseen yksinkertaisesta miehestä. Joka tapauksessa Jackson alkaa tuoda naiselle rahaa äidin rahakätköstä, jotta nainen saa ostetuksi uusia vaatteita ja pikkutarvikkeita. Äidin ja pojan välit kiristyvät, kun poika alkaa viettää illatkin metsävajallaan ja kun rahaa alkaa kadota laatikosta äidin sängyn alta.

Eräänä päivänä nuori nainen sitten kertoo Jacksonille, että tarvitsee uuden talvitakin. Hän on ajatellut oravannahkaturkkia...

Kyseessä on siis vanhaakin vanhempi tarina: eroottisen houkutuksen takia mies luopuu jostain itselleen rakkaasta, arvokkaasta ja tärkeästä. Jääkö mies ikinä vaihtokaupassa voitolle? Saako hän tyydytyksen? Eipä niin. Simson ja Delila, Sinuhe ja Nefernefernefer.

Novellissa kuvataan erinomaisesti sitä, miten Spile Jackson kuuluu luontoon ja on tyytyväinen osa sitä ja miten hänen yrityksensä liittyä ihmisten yhteisöön johtaa murhenäytelmään ja yksinäisyyteen.

Novellikokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa on kummassakin sama päähenkilö, eksentrinen ja aivan ihastuttava ikääntynyt neiti Shuttleworth. Näissä kahdessa novellissa on samaa lempeää pikkuporvarillisuuden pilkkaa kuin Oi ihana toukokuu -sarjassa.

Ensimmäisessä, kokoelman niminovellissa The Song of the Wren vanhan neidin taloon tulee käymään mielipidetutkimuksen tekijä. Neiti on ollut juuri ruokkimassa lintuja erilaisilla voileivillä ja hämmentää tutkijan mielipiteillään lintujen ruokamieltymyksistä. Tutkijan kysymyksiin ajankohtaisista kysymyksistä neiti vastaa luontohavainnoilla. Poistuessaan tutkija pitää neiti Shuttleworthia hulluna eikä lainkaan huomaa ilkikurista yhteiskunta-analyysia, jota neidin vastauksiin on sisältynyt.

Kokoelman viimeisessä novellissa Oh! Sweeter than the Berry kylän pappi kutsuu itsensä kylään neiti Shuttleworthin luo. Neiti yllättää papin täsmällisillä raamattusitaateillaan. Pappi kysyy, kuuluuko neiti johonkin toiseen uskontokuntaan, sillä kirkossa häntä ei nähdä. Neiti vastaa:

'Naturally. The faith of the sun, the sky, the moon, the earth and the waters under the earth. The fish, the butterflies, the foxes that have no holes and all the fowls of the air. "And small fowles maken melodie and slepen all the nicht with open eye".'

'That last quotation is surely not Biblical?'

'Not on your nelly. Chaucer. Great man Chaucer. So rich and earthy. I always thought I wouldn't have minded being Chaucer's lady-friend.' Miss Shuttleworth helped herself to another glass of elderberry, took a sublime swig at it and belched ever so slightly.

Lopulta pappi lähtee pois mieleltään ja ruumiiltaan järkytettynä. Neiti Shuttleworth on tarjoillut niin auliisti omatekoisia viinejään, että horjahteleva pappi päätyy lopulta polvirukoukseen tien varteen neiti Shuttleworthin sielun pelastukseksi.

Hurmaavasta neiti Shuttleworthista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Täytyy pitää silmät auki. Ehkä H. E. Bates on kirjoittanut hänestä muissakin kertomuksissaan.

H. E. Bates, The Song of the Wren. Penguin Books 1985.  Teos ilmestyi alun perin vuonna 1972. Kansikuva Anne Meisel. 128 s.

----------------------

The Man Who Loved Squirrels -novellin päähenkilö on päätoiminen puunhakkaaja ja aidastentekijä. Novellin kuvaamana aikana tämä ammatti oli jo katoamassa. Nykyään sitä luultavasti ei enää ole. Aidatkin tehdään enimmäkseen metallista tai sahatavarasta.

Siispä tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen.

Philip Roth: Jokamies

Jokamies on romaani kuolemanpelosta ja sen – aioin kirjoittaa voittamisesta, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kysymys, ei oikein edes hyväksymisestä, ehkä kuolemaan alistumisesta. Kuolema voittaa, ajattelimme me siitä mitä hyvänsä. Minusta tuntuu, että tämä romaani avautuu parhaiten niille, jotka ovat lähempänä sadan vuoden ikää kuin syntymäänsä ja jotka eivät elättele toiveita tuonpuoleisesta. 

Jos olet aiemmin lukenut Philip Rothin romaaneita etkä ole oikein pitänyt hänen hieman hysteerisestä, paikoin ilkeästä ja hyökkäävästä tyylistään, suosittelen kokeilemaan vielä tätä romaania. Roth ei ole yhdessäkään aiemmin lukemassani romaanissa kirjoittanut näin ymmärtäväisesti, kauniisti ja lempeästi.

Romaani alkaa päähenkilön hautajaisista, joissa puhuvat vainajan tytär ja veli. Omituista kyllä he eivät juurikaan puhu siitä, millainen ihminen vainaja oli. Tytär puhuu juutalaisten hautausmaasta ja veli isästään, kaikkien rakastamasta jalokivi- ja kellokauppiaasta. Lukijalle herää kysymyksiä: oliko vainaja niin mitätön ihminen, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa? Oliko hän niin vastenmielinen, ettei hautajaisissa olisi sopivaa kertoa hänestä? Vai oliko hän niin rakas, ettei hänestä pystynyt puhumaan luhistumatta?

Vainaja, kirjan päähenkilö, jokamies, jota ei kertaakaan nimetä, pääsee ääneen hautajaisten jälkeen. Kerronta etenee hän-muodossa ja pitäytyy päähenkilön havaintoihin ja ajatuksiin. Kuolema on kulkenut päähenkilön rinnalla koko hänen elämänsä ajan siitä lähtien, kun hän lapsuuden kesälomapaikassa näki, miten hukkunutta merimiestä kiskottiin rannalle. Nyt kun hän on seitsemissäkymmenissä, kuolema on astunut lähemmäksi terveyden heikkenemisen ja jokavuotisiksi tulleiden leikkaushoitojen takia. Kaulavaltimon leikkauksessa kuolema hänet lopulta korjaa pois.

Hän ei ollut enää ja astui olemassaolosta vapautettuna ei-minnekään edes tietämättä sitä. Juuri niin kuin oli pelännyt alusta asti.

Päähenkilö on pitänyt itseään hyvin tavallisena ihmisenä. Hän tietää, että häntä on nuorena pidetty tylsimyksenä – niin hän on tehnyt itsekin. Hän on luonut uransa mainostoimiston graafikkona, vaikka on samalla elätellyt unelmia taidemaalarin työstä. Hän on ollut kolme kertaa naimisissa. Eros on se jumala, jonka avulla hän on yrittänyt taistella Thanatosta, kuoleman jumalaa, ja elämän arkipäiväisyyttä vastaan. Särkyneet avioliitot ovat aiheuttaneet itsesyytöksiä, joiden kanssa hän on koettanut elää selittämällä, että kaikki on ollut vain tavallista elämää.

Hän ei väittänyt olevansa poikkeuksellinen. Vain haavoittuva ja suojaton ja hämmennyksissä. Ja vakuuttunut siitä, että hänellä keskivertoihmisenä oli oikeus saada armahdus menetyksistä, joita mahdollisesti oli aiheuttanut viattomille lapsilleen, jotta ei joutuisi elämään mielenvikaisena puolet ajastaan.

Kahdesta avioliitosta hänellä on lapsia, joista vain nuorimmalle, tyttärelle, hän on omasta mielestään saanut olla se rakastava isä, joka on halunnut olla. Vanhemmat lapset, kaksi poikaa ensimmäisestä avioliitosta, jäivät riitaisessa avioerossa äidilleen, ja päähenkilö tuntee, etteivät pojat koskaan ole päässeet yli katkeruudestaan. Hän uskoo, että pojat tulevat olemaan iloisia hänen kuolemastaan. Lukija tietää jo tässä vaiheessa, että näin ei ole. Ainoa, joka itkee hallitsemattomasti päähenkilön hautajaisissa, on toinen hänen pojistaan.

Koko elämänsä päähenkilö on tuntenut riittämättömyyttä. Täydellinen isä ja veli ovat olleet vertailukohtina, joiden tasolle hän ei koskaan tunne yltäneensä.

Lukiessani ajattelin, että Philip Rothilla ei tätä romaania rakentaessaan ole ollut mielessä keskiaikainen Jokamies-moraliteetti vaan Shakespeare. Kuolleen isän asettamat vaatimukset toivat mieleen Hamletin; kolme lasta, joista nuorin on rakkain, veivät ajatukseni Kuningas Leariin. Hamlet-yhteys vahvistui aivan romaanin lopussa, kun päähenkilö päätyy hautausmaalle, jonne hänen vanhempansa on haudattu – ja hänet itsensäkin muutaman päivän päästä haudataan. Siellä hän antautuu pitkään keskusteluun haudankaivajan kanssa. 

Haudankaivajan konkreettinen, käytännöllinen ja samalla arvostava suhtautuminen työhönsä ja hautausmaalle haudattuihin ihmisiin rauhoittaa päähenkilön kuolemanpelon. Päähenkilö on kiitollinen, ja hänestä tuntuu, ettei hän enää halua lähteä hautausmaalta minnekään.

"Niin, mutta haluaisin antaa jotakin teille ja pojallenne. Isäni sanoi aina: 'On parasta antaa, kun käsi on vielä lämmin.'" Hän sujautti miehelle kaksi viisikymppistä, ja kun haudankaivajan suuri, karkea kämmen sulkeutui setelien ympärille, hän katsoi tarkkaan ystävällisiä, uurteisia kasvoja ja kuoppaista ihoa, tuota viiksekästä mustaa miestä, joka ehkä joskus lähiaikoina kaivaisi hänelle maahan niin tasapohjaisen kuopan, että siihen voisi panna vaikka sängyn.

Kun lautturillekin on jo maksettu, on aika lähteä matkaan. 

Philip Roth kuoli vuonna 2018. Hän oli syntynyt – kuten Jokamies-romaanin nimeämätön päähenkilökin - vuonna 1933 juutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Roth on ollut kirjailijana varsin arvostettu. Hänet nostettiin aikanaan toistuvasti esiin Nobel-veikkailuissa. Roth oli myös epätavallisen huolissaan jälkimaineestaan ja pyrki vaikuttamaan kirjallisia palkintoja jakaviin lautakuntiin sekä elämäkertojen kirjoittajiin. Blake Baileyn tänä vuonna ilmestynyttä laajaa elämäkertaa kirjailijasta on moitittu siitä, että Bailey siinä hyväksyy liian kritiikittömästi Rothin oman näkemyksen muun muassa avioliitoistaan ja -eroistaan. Rothin entinen vaimo Claire Bloom on nimittäin syyttänyt Rothia suoranaisesta naisvihasta.

Olen aivan varma, että Roth avioerojensa myrskyissä ja myrkyissä kirjoitti romaaneihinsa todella ilkeitä kuvauksia naisista ja niissä on myös inhoa koko sukupuolta kohtaan. Tässä Jokamies-romaanissa on kuitenkin mielestäni selvä pyrkimys tasapainoisempaan ihmiskuvaan. Naisvihamielisyyttä en siitä löytänyt suurennuslasillakaan. Yleensäkin on viisaampaa lukea kirjoja kuin kirjailijan muualla esittämiä mielipiteitä. Kirjailija voi myös muuttua uransa aikana. Kirjailijan elämäntavatkin voidaan jättää omaan arvoonsa. 

D. H. Lawrence kirjoitti: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen. Kriitikon oikea tehtävä on pelastaa kertomus taiteilijalta, joka sen loi."

Philip Roth, Jokamies. WSOY 2007. Englanninkielisestä alkuteoksesta Everyman (2006) suomentanut Arto Schroderus. 206 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Georges Simenon: 45° à l'ombre

Georges Simenon käytti uransa aikana noin kolmeakymmentä eri kirjailijanimeä. Romaanin 45° à l'ombre (45 astetta varjossa) kirjoittajaksi on alun perin merkitty Georges Sim. Tällä nimellä Simenon uransa alkuaikoina julkaisi useita romaaneja, jotka nykyisin luokitellaan hänen "kovien romaaniensa" ryhmään ja erotetaan näin hänen poliisi- ja rikosromaaneistaan. Simenonin "kovat romaanit" pyrkivät kuvaamaan ja ymmärtämään henkilöidensä käyttäytymisen psykologisia vaikuttimia, eivätkä ne mielestäni siinä suhteessa poikkea kovin paljon hänen rikosromaaneistaan tai vaikkapa komisario Maigret'n tutkimuksista. Rikosta näissä "kovissa romaaneissa" ei tosin aina ole lainkaan tai se ei ole niissä keskeisessä osassa: se on pikemminkin seuraus kuin lähtökohta.

Kirjailijanimen vaihtamisella Simenon mahdollisesti pyrki antamaan lukijoilleen viestin siitä, millaista romaania kulloinkin saattoi odottaa. Toisaalta kun Simenon saattoi saman vuoden aikana helposti julkaista puolen tusinaa romaaneja, hän esti kirjailijanimen vaihtamisella sen tilanteen, että olisi kilpaillut markkinoilla itsensä kanssa – jos siis ostajasta alkoi tuntua, että ei kai sitä nyt aina voi vain Simenonin romaaneita hankkia.

45° à l'ombre kertoo Ranskan Bordeaux'n ja Kongon Matadin väliä liikennöivän Aquitaine-laivan yhdestä matkasta Afrikasta Eurooppaan. Kirjan nimi viittaa helteeseen, joka piinaa matkustajia suurimman osan matkasta. Tässä – kuten useissa Simenonin romaaneissa – sää vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen: se korostaa joitakin ihmisten ominaisuuksia ja vaimentaa toisia.

Ensimmäisessä luvussa Simenon hyvin taloudellisesti kuvaa romaanin päähenkilöt ja laivan ilmapiirin. Laiva muodostaa pienoisyhteiskunnan, jonka luokkarajat ovat harvinaisen selvät: ensimmäisellä, toisella ja kolmannella luokalla on omat hyttinsä, ravintolansa ja kävelykantensa. Suurin osa romaanista koetaan laivan lääkärin, Donadieun, kautta. Donadieulla on poikkeuksellinen näköala eri luokkiin, sillä hän vastaa kaikkien matkustajien terveydenhuollosta. Hän on noin nelikymmenvuotias, syrjässä pysyttelevä ihmisten tarkkailija. Hytissään hän lukee Conradia – jonka Marlowia hän hieman muistuttaa – ja turruttaa empatiansa jokailtaisella oopiumannoksella.

Donadieu on havainnut, että matkan alku usein määrää sen, millainen tunnelma aluksessa tulee koko matkan ajan olemaan. Nyt matka alkaa kehnosti. Helle ja kosteus tekevät ihmiset ärtyisiksi. Laiva on lisäksi alkumatkasta saanut pari pohjakosketusta. Vuotojen takia pumppuja joudutaan käyttämään lähes koko ajan, ja juomavettä joudutaan helteestä huolimatta säännöstelemään.

Donadieulla on suuri tarve ymmärtää ihmisten käyttäytymistä. Hän on nuoresta pitäen uskonut pystyvänsä erottamaan ihmisistä ne, joiden elämä on tuhoutumassa. Vapaan tahdon ongelma piinaa häntä: onko ihmisen kohtaloa mahdollista muuttaa. Tämän romaanin keskeinen juoni muodostuu hänen yrityksestään vaikuttaa yhden mielestään tuhoon tuomitun ihmisen kohtaloon. Hän yrittää leikkiä Isä Jumalaa, kuten hän itsekin hieman huvittuneena ajattelee.

Useisiin ensimmäisen luokan matkustajiin tutustumme nimeltä. Bassot'n pariskunnan mies on lääkäri, jonka mielenterveys on siirtomaatyössä luhistunut. Levottoman käytöksensä takia hän joutuu osaksi matkaa lukkojen taakse. Rouva Bassot huvittelee sillä aikaa siirtomaa-armeijan upseerien kanssa, kuten hänen kerrotaan tehneen jo Afrikassakin. 

Herra Lachaux on valtavan maaomaisuuden siirtomaissa hankkinut öykkäri, joka tuon tuosta uhkailee laivan miehistöä valituksilla. Hänen huhutaan kohdelleen alkuasukkaita säälimättömästi ja julmasti, surmanneen henkilökohtaisesti jopa satoja ihmisiä. 

Dassonvillen pariskunnan mies on työasioihinsa uppoutunut liikemies, joka liikeasioiden vuoksi jää pois laivasta jo Afrikan rannikolla. Rouva Dassonville lapsineen jatkaa Bordeaux'hon. Matkalla rouva Dassonville hakee vaihtelua laivan miesten, ensin purseri Neuvillen ja sitten herra Huret'n, seurasta.

Huret'n pariskunta on poikkeus ensimmäisen luokan matkustajien joukossa. Heillä on liput toiseen luokkaan, mutta laivan kapteeni ja lääkäri Donadieu siirtävät heidät ensimmäiseen luokkaan, koska pariskunnan vauva on vakavasti sairas. Masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova rouva Huret viettää lähes kaiken aikansa hytissä vauvan kanssa, mutta ailahtelevainen – yhtä aikaa ylpeä ja alemmuudentuntoinen – herra Huret käyttää hyväkseen ensimmäisen luokan palveluja täysin mitoin. Hän ajautuu pelivelkoihin, eikä hänellä ole rahaa myöskään baarilaskun maksamiseen. Lisäksi hän ryhtyy suhteeseen rouva Dassonvillen kanssa, joka katkaisee suhteen siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä luokassa paljastuu, että Huret ei oikeastaan kuulu sinne. Kun herra Lachaux'n lompakko katoaa, Lachaux vaatii Huret'n hytin tutkimista. Herra Lachaux'lle, joka tehokkaasti urkkii ihmisten salaisuudet tietoonsa, on paljastunut Huret'n pariskunnan tilanne. Tyylilleen uskollisesti hän uhkaa valittavansa laivayhtiöön ja vaativansa rahansa takaisin ensimmäisen luokan lipustaan, koska samassa luokassa voi matkustaa toisen luokan lipullakin. 

Loukattu ja hylätty herra Huret ajautuu henkiseen kriisiin, ja juuri hänet lääkäri Donadieu siis päättää pelastaa ja muuttaa miehen kohtalon. Se, miten tässä yrityksessä käy, paljastuu romaanin viimeisen sivun parissa viimeisessä kappaleessa, joissa kaikkitietävä kertoja lakonisesti toteaa keskeisten henkilöiden myöhemmät vaiheet. Myös herra Lachaux'n lompakon todennäköinen varas paljastetaan.

Toisen luokan matkustajia ei romaanissa juurikaan kuvata. Muutamia nousee esiin ensimmäisen ja toisen luokan matkustajien yhteisissä juhlissa, mutta heidän kuvauksensa ei mene ulkonäön kuvailua syvemmälle.

Miehistö järjestää ensimmäisen ja toisen luokan matkustajille tapahtumia, leikkejä ja pelejä, kun taas kolmannen luokan matkustajat on jätetty oman onnensa nojaan passiiviseen toimettomuuteen. Kolmannessa luokassa matkustaa "neekereitä" ja "keltaisia": iso joukko afrikkalaisia sekä kolmesataa vietnamilaista työläistä kotimatkalla Ranskan kautta. Vietnamilaisten joukossa kiertää vaikea ripuli, joka aiheuttaa useita kuolemantapauksia. Herra Lachaux uskoo, että kyseessä on keltakuume, josta lääkäri Donadieu ei uskalla kertoa matkustajille. Kolmannen luokan matkustajat ovat romaanissa läsnä vain satunnaisina ääninä. Yksikään ei nouse yksilönä esiin.

Kun muutamat ensimmäisen luokan matkustajat sattumalta saapuvat varhain aamulla järjestettyihin kuolleen vietnamilaisen hautajaisiin, he suhtautuvat tilaisuuteen kuin heidän huvituksekseen tarkoitettuun tapahtumaan.

Romaanin suljettu ihmislaboratorio pitää lukijan hyvin otteessaan loppuun saakka. Taas kerran saa huomata, että ihmiset – heidän ajatuksensa ja käytöksensä – ovat pohjattoman mielenkiintoisia. Jännitys syntyy erilaisten persoonallisuuksien törmäyksistä. Ei siinä kovin mutkikasta juonta kaivata.

Georges Simenon, 45° à l'ombre. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 19. Omnibus 2003. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1936. 88 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimessä on numero.