Barry Hannah: Bats Out of Hell

Barry Hannahin (1942–2010) Bats Out of Hell on kahdenkymmenenkolmen novellin järkäle. Noin puolet sen novelleista on julkaistu ensimmäisen kerran arvostetuissa kirjallisuuslehdissä, loput on ilmeisesti kirjoitettu varta vasten tähän kokoelmaan. Novellien pituus vaihtelee vajaan sivun mittaisesta tuokiokuvasta neljänkymmenen sivun lähes pienoisromaaniin. Novellien tapahtumat sijoittuvat yleensä Yhdysvaltojen Etelävaltioihin, suurin osa kirjailijan kotiosavaltioon Mississippiin, yksi naapuriosavaltio Arkansasiin ja pari sotakentille tarkemmin nimeämättömiin maihin.

Novellien tyyli vaihtelee kovasti. Mukana on useita novelleja, jotka toimivat lähes täysin kielen varassa ja joiden kertoma tarina on parodinen, mustan huumorin sävyttämä tai surrealistinen. Kielenkäyttö on perinteisemmissäkin melko realistisissa novelleissa energistä ja kekseliästä. Sanasto pakotti muutaman kerran turvautumaan sanakirjaan (esimerkiksi svelte ja emaciated esiintyivät useampaan kertaan), vaikka yleensä konteksti auttaa aika hyvin merkityksen jäljille. Kirjailijan omatekoiset uudissanat (esimerkiksi enhooterment ja farhearinged) avautuivat yhteydestään tai ne selitettiin. Silloin kun ei ole kyse dialogista, kirjailija suosii pitkiä kappaleita, mikä varsinkin näissä kielellä leikkivissä novelleissa teki lukemisesta haastavaa ja edellytti keskittymistä.

Novellikokoelma alkaa kevyehkösti neljän vanhan miehen ja yhden naisen ystäväporukan kuvauksella nimeltä High-Water Railers. Minua viehätti se, että yksikään novellin henkilöistä ei ole alle 70-vuotias ja vanhin on jo yli 90-vuotias. Vanhoja ihmisiä esiintyy useissa kokoelman novelleissa myöhemminkin, mutta ikäjakauma kyllä tasaantuu niin, että myös lapset, nuoret ja keski-ikäiset pääsevät esille. Tässä High-Water Railers -kertomuksessa päähenkilöillä on tapana tulla kalastamaan rantalaiturille. Henkilöt eroavat ajatuksiltaan ja ihanteiltaan, mutta he ovat pitkän ystävyyden aikana oppineet sietämään toisiaan hyvin. Novellin perusajatus kietoutuu sen pohtimiseen, mitä itse kunkin elämässä on harmittavasti jäänyt tekemättä tai kokematta. Novelli pisti mukavasti myös omat ajatukset liikkeelle. Usein kysellään sitä, katuuko näin vanhempana jotain. Harvemmin sitä, onko jokin unelma jäänyt toteutumatta.

Kokoelman toinen novelli Two Things, Dimly, Were Going At Each Other antaa jo esimakua tulevasta räväkkyydestä. Novellilla on myös Hannahille tyypillinen pitkähkö ja monimielinen nimi. Novelli kertoo narkomaanimenneisyytensä taakseen jättäneestä kirjailijasta ja hänen 89-vuotiaasta lääkäristään. Kirjailija William Coots on vuosia sitten masennusvaiheessa ampunut vaimonsa. Ilmiselvästi Cootsin hahmo perustuu kirjailija William Burroughsin elämään ja kirjoitustyyliin. Tässä maistiaisiksi Hannahin kaunistelematonta kuvausta päähenkilöstä:

Coots, queer not gay, was an old-timer who hated "fairies" almost as much as women, or so he wrote. "Queens" were anathema, down there with the dreaded "cunts". His manly midwestern prose would scratch out at them. Physically he was a coward, and as he aged in the big city, his paranoia had a field day and became quite adorable to Coots cultists, who were always at him for interviews. His prose was no hoax. He wrote beautifully, especially when he was telling a straight clean story – something "linear". But too much of this thirties stuff annoyed him and he was apt to launch off into his "genius" – spiteful incoherence, cut-up blather, free-floating time pirates corn-holing each other, etc. He was, though, dead accurate about the century often in this "shotgunning" – it seemed to thousands anyway – as only, perhaps, an old shy queer full of hate can be.

Tuo pitkä lainaus on siinä mielessä paikallaan, että siinä Hannah tulee kuvanneeksi myös omaa kirjoitustyyliään. Olen sitä mieltä, että myös Hannah kirjoittaa kauniisti pitkissä, kertovissa, "lineaarisissa" novelleissaan. Osa novelleista oli kuitenkin niin kielensä lumoissa, että tunsin lukijana jääväni ulkopuolelle. Varsinkin kokoelman alkupuolella kirjailija ottaa lukijalta luulot pois absurdeilla, hysteerisillä, sadistista ja misogyynistä kuvastoa vyöryttävillä kertomuksilla.

Näistä kielipeleistä mainittakoon vaikka Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva tarina, jota kertoo kirjuriksi nimetty kertoja. Sotilaat ovat silpoutuneet pelkiksi ruumiinosiksi. Kertojasta on jäljellä vain pää ja oikea käsi. Toisessa tarinassa leikitellään varsin vertahyytävästi kauhutarinan genrellä. Sen kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on hädin tuskin kirjoitustaitoinen "hillbilly". Kielen virheet tai sen puute jos mikä nostaa kielen etualalle. Lyhyt pakinamaisesti alkava joulukertomus puolestaan etenee silmittömään surrealistiseen väkivaltaan.

Novelli Pusalina Brown parodioi lännenkertomusta. Siinä on leski poikansa kanssa erämaamökissä, jonne saapuu yksinäinen ratsastaja takaa-ajajat perässään. Koko juttu on kuin pitkitetty vitsi. Lukijan hymy kyllä hyytyy, kun tarina muuttuu raivokkaan sadistiseksi misogyyniseksi painajaiseksi.

Nautin kyllä kielellisestä kekseliäisyydestä kirjoissa, mutta kaipaan myös henkilöhahmoja, joihin voin samastua tai ainakin joiden elämäntilannetta voin ymmärtää. Joskus hyvä tarinakin riittää. Jotain sellaista, mikä houkuttelee lukemaan seuraavan lauseen. Muuten voisin yhtä hyvin lukea sanakirjaa.

Tämän novellikokoelman alkupuolen burroughsmainen väkivaltakuvasto pudottaa taatusti osan lukijoista, jotka voisivat pitää – kuten minä – teoksen jälkipuoliskon rauhallisemmasta psykologisesta otteesta.

Esimerkiksi Rat-faced Auntie on ilman kikkailua ja kronologisesti kerrottu tarina. Se on todellakin kertomus. Aika vähän siinä on dialogia tai dramatisoituja kohtauksia. Novellissa mainitaan Hemingway ja Raymond Carver, joiden tuotannosta tällainen pelkistetty tarina hyvinkin voisi niin ikään löytyä. Se kertoo miehen tien jazzmuusikosta alkoholistiksi ja sitten sosiologian aikuisopiskelijaksi ja sokeaksi kirjailijaksi. Barry Hannahin henkilöissä on jotain, mikä lähes pakottaa seuraamaan heitä. Jokin heitä aina riivaa tai ajaa.

Hannahin novellien maailma on melko miehinen. Naisia on kyllä lähes kaikissa mukana, mutta silloinkin kun he eivät joudu väkivallan kohteeksi, heidät nähdään osana miehen maailmaa. He ovat vaimoja, tyttöystäviä, sisaria, joskus äitejä (Elviksen äiti kirjoittaa miehelleen Vernonille vankilaan novellissa Mother mouth; novellissa That was close, Ma sotilas kirjoittaa äidilleen). Huvittavaa kyllä, niissä parissa novellissa, joissa naisella on jokin muu kuin tällainen suoraan mieheen kytkeytyvä rooli, novellin miespäähenkilö katsoo velvollisuudekseen "pelastaa" naisen.

Kokoelman suosikkinovellissani Scandale d'estime minäkertoja muistelee 17-vuotiasta itseään. Työkeikalla vanhan rakennuksen purkutöissä vieraassa kaupungissa nuori mies tapaa samassa hotellissa asuvan kauniin leskinaisen. Naisen elämään liittyy suhde, jossa on hyväksikäytön piirteitä ja väkivallan uhkaa. Nainen käyttää kokopäiväisesti huumeita. Tarinassa on vahvoja sävyjä Tennessee Williamsilta, joka myös nimeltä novellissa mainitaan Marcel Proustin ja Samuel Beckettin ohella. Romanttinen nuori mies päättää luonnollisesti pelastaa särkyneen naisen. Jätän nyt paljastamatta, kuinka siinä käy, mutta kerrottakoon, että nuori mies saa aikaan "arvokkaan skandaalin", joka hänen mielestään kuuluu hyvin elettyyn elämään. Tarina on taidokkaasti kerrottu. Siihen tuovat lisää syvyyttä nuoruudessa vanhemman ystävän kanssa käydyt keskustelut ja yhdessä tämän kanssa koettu teatterimatka. Novelli päättyy tapaamiseen tämän nuoruuden ystävän kanssa. Kertojasta on tullut alkoholisoitunut muusikko ja ystävästä opettaja. 

Useissa novelleissa miehet omilla asenteillaan luovat ongelmia. Jostain syystä tarjolla olevat miesten mallit eivät tyydytä heitä tai ne tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Harvoin vaivaudutaan kysymään, miksi ylipäätään pitää elää jonkun toisen elämää. Hannah ei toki ole yhtä yksioikoinen kuin ne henkilönsä, jotka katsovat, että vika on aina naisissa. Novelleissa on myös osuvaa satiiria miehisiä ihanteita kohtaan. On oikeastaan huvittavaa seurata miehiä suorittamisen paineissa. Novellissa Upstairs, Mona Bayed for Dong 50-vuotias entinen Aavikkomyrsky-operaation prikaatinkomentaja Nick yrittää löytää kadonnutta yhteyttä raskaana olevaan 40-vuotiaaseen Vaughtie-puolisoonsa. Kellarin ampumaradalla ja miesluolassa hän pohtii elämäänsä.

You can't hear much upstairs from here – built that way. I was glad they couldn't hear me roar. Not from the mouth. There seemed to be a loud voice in my head as I plunged around trying to find something greatly worthy in myself.

Lopussa puoliso Vaughtie käy käsiksi liiton ongelmiin, monellakin tavalla. Loppu on hauskalla tavalla monitulkintainen.

Kokoelman pisimmässä novellissa Hey, Have You Got a Cig, the Time, the News, My Face? Hannah käy suoraan miehisen hämmennyksen kimppuun. On löydettävä autenttinen tapa olla oma itsensä. Elämä on ainutkertainen. Virheet on tehty eivätkä ne muuksi muutu. Hiiri ei voi aloittaa sokkeloa uudelleen alusta. Se on tietenkin aluksi epäreilua ja hämmentävää. 

Novellin näkökulmahenkilö on käyttänyt nimeä Everett D. Ross. Vietnamin sodassa hän on omalla virheellään aiheuttanut joukko-osastonsa tuhoutumisen ohjaamalla miehet suoraan tulen alle. Sodasta palattuaan hän on muuttanut nimensä muotoon E. Dan Ross ja alkanut kirjoittaa elämäkertoja liukuhihnalta. Hän uskoo voivansa tehdä elämästä kuin elämästä merkityksellisen.

Hänen oma elämänsä on kuitenkin sattuman kourissa. Hän näkee sadistisen väkivaltaisia painajaisia ja lievittää sisäisiä paineitaan käymällä prostituoitujen luona tai ampumalla ventovieraita ihmisiä ilmakiväärillään. Tällä ammuskelullaan hän haluaa opettaa ihmisiä ymmärtämään maailman sattumanvaraisuutta. Eläimiä hän ei ammu koskaan. Se olisi liian julmaa.

Myös Rossin poika Newt hakee tapaa elää. Lahjakas runoilija on saanut yliopistonopettajan viran ja menettänyt sen. Nyt 30-vuotiaana hän on päättänyt tulla rockmuusikoksi. Kun sekään ei onnistu, Newt ajautuu uskonnolliseen kriisiin ja mormonisaarnaajaksi. Lopulta hän päätyy mielisairaalan kautta poikakodin johtajaksi ja uusiin naimisiin, nyt jo kolmannen kerran. Poika on novellin lopussa paremmin sinut itsensä kanssa kuin isä. Molemmat oppivat kuitenkin paremmin ymmärtämään itseään. Isän ja pojan välinen rakkaus on novellin parasta antia.

Kokoelman viimeisessä novellissa Nicodemus Bluff kirjailija heittää pohdittavaksi uuden näkökulman. Siinä todetaan, että monet Etelävaltioiden miehet ovat äidin poikia, naisten kasvattamia (ajatelkaapa taas vaikka Elvistä). Tämän kasvatukseensa kuuluneen herkkyyden tai feminiinisyyden he sitten yrittävät peittää. Novellissa kymmenvuotias Harris näkee isänsä feminiinisyyden, joka kuvataan sivupersoonan ilmestymisenä kuin kauhutarinassa. Isä joka tajuaa, mitä poika on nähnyt, kävelee auton alle ja kuolee. Suuri osa novellista tapahtuu metsästysretkellä, korostuneen miehisessä ympäristössä.

Barry Hannah, Bats Out of Hell. Houghton Mifflin / Seymour Lawrence 1993. Kansi: Glennray Tutor & Michaela Sullivan. 382 s.

Riitta Jalonen: Hula-hula

Aika ajoin on silmiini sattunut lehti- ja blogijuttuja, joista on jäänyt sellainen tunne, että Riitta Jalosen tuotantoon minun olisi syytä tutustua. Nyt viimein ihan sattumanvaraisesti poimin luettavakseni tämän sivumäärältään pienen romaanin parinkymmenen vuoden takaa.

Kirjan ikä on tässä tapauksessa sivuseikka, sillä tällainen kirja ei vanhene. Sen käsittelemät asiat – perheen dynamiikka, sopeutuminen muutokseen ja lapsen varttuminen – ovat ihmisenä olemisen peruskokemuksia.

Romaani kuvaa 11-vuotiaan minäkertojan, Hellän, elämänvaiheita yhden vuoden aikana. Silmään pistää Hellän yksinäisyys. Yhtä lukuun ottamatta hänellä ei ole ikäisiään ystäviä. Rikas sisäinen elämä tuntuu olevan yksinäisen lapsen selviytymiskeino.

Kirjan ajankuva tuntui tutulta lukijalle, joka on syntynyt 1950-luvulla. Sen voisi ehkä ajoittaa 1960-luvun alkuvuosiin. Hellän kotona esimerkiksi asuu useita alivuokralaisia. Heillä on tärkeä rooli Hellän elämässä. Myös heidän muuttonsa pois Hellän kodista on Hellälle ja koko perheelle tärkeä asia. Myös perheen Taunus-merkkinen auto auttaa tapahtumien ajoittamisessa. Hellällä on koulussa historianopettaja, joten ilmeisesti eletään vielä oppikoulun aikaa ennen peruskoulua.

Hellä on lähipiirinsä tarkka havainnoija, kuten lapset varmaan usein ovat: kun kokemukset ovat uusia, ne näkee kirkkaammin. Kirjailijan vapautta on antaa lapsen havainnoille kirkas ja selkeä muoto. En kuitenkaan kokenut, että hallittu ja kaunis kerronta olisi vääristänyt lapsen kokemusta.

Kotimatkalla huomasin, että taivas oli matalalla, vinossa puita vasten. Jäin hetkeksi tuijottamaan harakoita, jotka siivosivat vanhaa pesäänsä. Minäkin nyhtäisin ojan jääläikästä koivusta pudonneita risuja. Jää oli paperikantena maan päällä, niin ohut jo, että maa kuulsi sen läpi.

Kodin salaisuudet paljastuvat vähitellen Hellän tarkkojen havaintojen ansiosta. Arvoitukset, joita Hellä itse ei osaa arvoituksina pitää, saavat selityksensä. 

Hellä joutuu tai hakeutuu teoksessa useita kertoja myös aikuisten seksin todistajaksi. Mikään ei osoita, että tämä elämänalue erityisesti kiinnostaisi tai vaivaisi Hellää – paitsi se, että hän ylipäätään mainitsee nämä tapahtumat. Kummalliset asiat tulevat rekisteröidyiksi. Muista ihmisistä ne kertovat sitäkin enemmän.

Kirjan viehätys perustuu suurelta osin siihen, että lukija itse saa pienistä vihjeistä rakentaa kuvaa henkilöistä ja tapahtumista. En siis voi tässä ruveta osoittelemaan teoksessa annettuja vihjeitä ja pilata lukijalta keksimisen iloa. Muutamaa romaanin henkilöihin liittyvää seikkaa voin tässä kevyesti sipaista.

Hellän isä kärsii lapsuuden traumasta, syyllisyydestä, joka on saanut hänen mielenterveytensä järkkymään. Lapsihan ei vanhempiaan tuomitse, mutta Hellä kyllä kaipaisi isää, joka ottaisi syliin. Isä myös "mölisee" öisin, ärsyyntyy helposti ja on silloin äkkipikainen, lyökin. Isä yrittää hallita elämäänsä vaneritauluihin kirjoittamiensa ja ympäri kotia ripustamiensa mietelauseiden avulla. Alivuokralainen, muusikko Antti, tuntuu onneksi osittain täyttävän Hellän maailmassa miehisen hellyyden kaipuun. 

Hellän äidillä on omat salaisuutensa ja selviytymiskeinonsa. Perheen isän traumojen takia ja omien lapsitoiveidensa toteutumattomuuden takia äiti tuntee, että kuolema hallitsee hänen elämäänsä. Tätä tunnetta lisää työ kuolevien ihmisten saattohoitajana. Työ, joka vie hänet arkiviikoiksi pois kotoa, on myös selviytymiskeino. Myös näihin poissaoloihin liittyy salaisuuksia. Teoksen loppupuolella Hellä löytää äidin salaisesta vihkosta lauseen, jonka hän ilmeisesti tulkitsee järkyttävällä tavalla väärin. 

Vanhempien suhteessa Hellään on myös kauhistuttavia asioita, jotka eivät selity pelkästään sillä, että ennen asiat olivat toisin.

Kirjan nimi viittaa Hellälle tärkeään hulavanteeseen. Sen pyörittämisessä Hellä on luonnonlahjakkuus. Hän voittaa jopa hulakilpailun. Tämä merkityksettömältä tuntuva asia on Hellälle tärkeä: se on jotain sellaista, missä hän on hyvä ja mikä tekee yksinäisestä lapsesta huomion keskipisteen. Hulavanne on hänen sädekehänsä.

Kirjan lopulla on pieni kohtaus, jossa Hellä talon tyhjennyttyä alivuokralaisista kantaa omaan huoneeseensa ullakolta sinne hylätyn nukkekodin. Nukkekoti on Hellän isän tekemä eikä Hellä koskaan ole sillä leikkinyt eikä vaatinut sinne kalusteita. Hän on vain tuijottanut sitä, kunnes isä loukkaantuneena on vienyt sen ullakolle. Nyt tyhjä nukkekoti tyhjässä talossa ilmeisesti viimein vastaa vakavan päähenkilön sisäistä kokemusta.

Teoksen lopussa on Hellälle ja lukijalle vielä luvassa yllätys, joka merkitsee ainakin elämänmuutosta koko perheelle. Ehkä jopa joidenkin varjojen väistymistä.

Kun perheessä on kaksi kirjailijaa kuten Jalosen perheessä, lukija alkaa nähdä kirjailijoiden tuotannossa yhteyksiä. Mietin, onko tämä Hellä-tytön kuvaus ollut siemenenä Olli Jalosen Poikavuodet-kirjalle. Molemmissa on vakava lapsihahmo keskellä dramaattisia mutta paisuttelematta kuvattuja tapahtumia. Molemmilla lapsilla on vielä salainen pesänsä: Olli-pojalla puruvintillä, Hellä-tytöllä kenkäkaapissa. Ehkä kyse on vain lähes kaikille yhteisestä lapsuuden kokemuksesta. Kenelläpä ei olisi ollut lapsena salaista majaa?

Riitta Jalonen on ilmoittanut, että lopettaa kirjojen julkaisemisen, ehkä suorastaan kirjoittamisen. Minulla on ilmeisesti romanttinen käsitys kirjailijan työstä, sillä ensireaktioni on ollut, ettei noin voi tehdä. Olen ajatellut, että kirjoittaminen on elämäntapa eikä vain ammatti. Jollain tavalla en voi uskoa, että Riitta Jalonen oikeasti voi kokonaan lopettaa.

Tuli mieleeni muuan alakoulun oppilaan vastaus paavia koskevaan koekysymykseen. Opettajakollegani oli ehkä liikaakin painottanut sitä, että lähes aina paavit ovat olleet virassaan kuolemaansa saakka. Oppilas kirjoitti: "Paavi on elinkautinen ja jos se joskus karkuun pääsee niin kyllä se äkkiä kiinni saadaan."

Saadaankohan Riitta Jalonen?

Riitta Jalonen, Hula-hula. Tammi 2002. 139 s.

Romain Gary: La tête coupable

Olen kauan sitten lukenut Romain Garyn (1914–1980) romaanin The Dance of Genghis Cohn, jonka Gary kirjoitti alun perin ranskaksi ja käänsi sitten itse englanniksi yhdessä Camilla Sykesin kanssa. Romaanin Genghis Cohn on juutalainen kabareekoomikko, jonka natsit surmasivat. Hänen haamunsa toimii romaanin minäkertojana. Genghis Cohn kummittelee murhaajalleen, saksalaiselle poliisipäällikkö Schatzille, joka on sodan aikana ollut SS-upseeri. Genghis Cohn ilmestyy aina kun Schatz yrittää unohtaa tai kaunistella sodanaikaisia toimiaan. Vakavaa aihetta, Saksan tilintekoa toisen maailmansodan julmuuksista, käsittelevässä romaanissa on myös runsaasti komiikkaa, joka syntyy siitä, että Schatz reagoi Cohnin puheisiin ja tekoihin, joita muut ihmiset eivät tietenkään näe eivätkä kuule. Cohnin kertojanäänen vuoksi teos muistuttaa välillä kabaree-esitystä. Samalla se on rikosromaani, sillä Schatz yrittää ratkaista murhatapausta, jossa 22 miestä on puukotettu ja kuollut hurmioitunut ilme kasvoillaan.

La tête coupable (suomeksi vaikkapa Syypää) sijoittuu Tahitille, missä sen päähenkilö hankkii elantonsa pikkurikoksilla ja esittämällä turisteille Paul Gauguinia, tunnettua ranskalaista jälki-impressionistista taidemaalaria. Tähän "saaren hylkiön" esitykseen kuuluu kaikenlainen boheemi käytös, muun muassa peittelemättömät rakastelukohtaukset kauniin vahinen, Meevan, kanssa.

Myös tämän La tête coupable -romaanin päähenkilö käyttää itsestään nimeä Gengis Cohn, mutta heti alussa käy ilmi, ettei se ole hänen oikea nimensä. Hän pakoilee menneisyyttään ja on ottanut salanimekseen kuolleen kabareetaiteilijan nimen. Oman henkilöllisyytensä hän on kätkenyt salanimen lisäksi myös kirurgisesti muokattujen kasvojen ja tuhottujen sormenjälkien avulla. Vähitellen paljastuu, että hänen pakonsa liittyy Ranskan Mururoan atollilla tekemiin ydinkokeisiin.

Cohnilla on useita peiteterinoita. Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle hän kertoo hieman erilaisen tarinan menneisyydestään. Jatkuvassa valehtelussa on hänen mukaansa se etu, että jos hän joskus tulee kertoneeksi totuuden, sitäkään ei uskota. Kyynisen ulkokuoren alle hän piilottaa häntä raastavat moraaliset ongelmat. 

Cohn on oivaltanut, että nykyajan myytteihin kuuluu pittoreski ex-hahmo, josta on tullut lähes välttämätön elokuvalle ja kirjallisuudelle. Siispä Cohn on

• ex-sotilas Castron joukoissa, nyttemmin menettänyt illuusionsa ja päätynyt sydän särkyneenä ihmisraunioksi Tahitille
• ex-huippulahjakas tiedemies, joka on pettynyt tieteen tuhoavaan rooliin ydinaseiden kehittelyssä ja päätynyt sydän särkyneenä ihmisraunioksi Tahitille
• ex-kommunisti, joka Budapestin miehityksen jälkeen on repinyt puolueen jäsenkirjansa ja päätynyt sydän särkyneenä...
• ex-amerikkalainen lentäjä, joka jäätyään Vietkongin vangiksi on tuominnut synnyinmaansa Hanoin radiossa ja päätynyt...
• ex-Hollywoodin käsikirjoittaja, joka on haaskannut lahjansa ja päätynyt...
• ex-pommikonelentäjä, joka on surmannut pommeillaan naisia ja lapsia Vietnamissa.

Muitakin tarinoita Cohnilla riittää. Amerikkalaisilta turisteilta hän pummaa rahaa väittämällä olevansa amerikkalainen, joka ei voi palata rakkaaseen kotimaahansa, koska on saanut saarella lepratartunnan. Kiitokseksi saamistaan seteleistä hän yrittää kätellä paikalta nopeasti liukenevia turisteja.

Toisinaan hän uskottelee olevansa sen lentäjän poika, joka pudotti ydinpommin Hiroshimaan. Hänen isänsä tragedia oli kuulemma siinä, että tämä tunsi syyllisyyttä siitä, ettei tuntenut syyllisyyttä. Hän on myös ollut mukana tutkijaryhmässä, joka on keksinyt syöpälääkkeen. Muut tutkijaryhmän jäsenet on jo murhattu. Hän on myös keksinyt lääkkeen, joka aiheuttaa kuuden tunnin orgasmin.

Välillä Cohnin tarinat muuttuvat suorastaan myyttisiksi: itselleenkin hän uskottelee seuranneensa ihmissuvun vaiheita jo tuhansien vuosien ajan. Välillä hän katselee Koiran tähtikuviota taivaalla ja tuntee itsensä antiikin kyynikko Diogeneeksi. Hän myös antaa ymmärtää, että pystyy vangitsemaan ihmisten sieluja moottoripyöränsä käyttövoimaksi. 

Uudelleen maailmaan tullut Jeesus hän ei kuitenkaan ole. Hän uskoo kuitenkin, että Jeesus on tullut takaisin jo monta kertaa. Jeesus on tunnistettavissa silmistään, jotka ovat niin täynnä vihaa, että poliisit automaattisesti kysyvät häneltä papereita. (Kerran Cohn on tavannutkin tämän mustana miehenä Detroitin rotumellakoissa. Mies hoki: "Jesus, Jesus", mihin Cohn vastasi, että jätetään esittelyt myöhempään ajankohtaan. "Fuck you", vastasi Jeesus.)

Rotumellakoista Cohn ajattelee kyyniseen tapaansa: "Mustat olivat ihmisiä siinä kuin muutkin. Ei ollut mitään syytä toivoa heille hyvää."

Kyynisen ilveilijän ja teeskentelijän hahmoon Cohn siis pakenee omia syyllisyyden tunteitaan. Hän uskoo, että voidakseen elää onnellisena ja ilman huolia ihmisen täytyy luopua toivosta ja lähimmäisenrakkaudesta.

Meevalle, ilmeisen aidolle rakastetulleen, hän tulee ehkä lähimmäksi totuutta kertoessaan olevansa yksi Mururoan ydinpommin keksijöistä. On kuitenkin samantekevää, onko ihminen henkilökohtaisesti syyllistynyt pahoihin tekoihin. Osallisuus ihmiskuntaan – ja etenkin länsimaiseen kulttuuriin – tuo jo mukanaan syyllisyyden. Länsimaiden viisaat miehet ovat varastaneet lahjat ja tuoneet lapsille napalmia. "Epäinhimillisyys on inhimillinen ominaisuus."

Teoksen lopulla viiden maan salaiset palvelut ovat Cohnin jäljillä. Toiset haluavat surmata hänet, toiset taas suojella häntä ja jotkut sekä että. Enimmäkseen romaanin tapahtumat kerrotaan Cohnin havaintojen ja ajatusten kautta. Muutamassa luvussa näkökulma siirtyy hetkeksi näihin vakoojiin.

Romaani jäljittelee koomisen pikareskiromaanin muotoa, mutta myös tässä romaanissa Romain Garylla on vakavaa sanottavaa ihmiskunnan kollektiivisesta syyllisyydestä ja alkuperäiskansojen riistosta. Pikareskiromaanin tapaan kirjassa on paljon koomisesti kuvattuja henkilöitä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Muutamia kertoja yllättävät käänteet saivat minut nauramaan ääneen. Se on aina hyvä merkki. Tapahtumien vauhti on paikoin hurja. 

Romaani on myös satiiri kulttuurisesta omimisesta. Ilmiö on siis ollut tiedossa jo kauan, vaikka termi onkin uusi.

Tahitin turismipäällikkö yrittää luoda saarelle puuhamaan, joka hyödyntää kaikki mahdolliset keinot. Siinä tarkoituksessa hän myös maksaa Cohnille pientä palkkiota Gauguinina esiintymisestä. Siinä vaiheessa kun saarella on jo kolme Gauguinia, yksi heistä pakotetaan van Goghiksi. Tälle Verdouillet-nimiselle taiteilijalle käy kuitenkin huonosti: yrittäessään vaihtaa maalaustekniikkansa van Goghin mukaiseksi hän alkaakin maalata kuin Verdouillet. Turistit eivät enää osta hänen taulujaan. Teeskentelyn maailmassa omaperäisyys on pahinta, mihin ihminen voi suistua. Yrittäessään olla taas kiinnostava Verdouillet leikkaa irti korvansa.

Turistipäällikön suunnitelmissa on tuoda kaikki kiinnostavat hahmot Tahitille: Jeanne d'Arc, Kennedy, Raamatun kiinnostavat hahmot. Jeesus siellä jo kanteleekin ristiään, ja jonkin aikaa Cohn ja Meeva esittävät Aatamia ja Eevaa. Se pesti kuitenkin loppuu, kun Cohn jää kiinni yrityksestään kaupitella turisteille pornografisia postikortteja Meevasta ja itsestään. Hän myös raivoaa turistien edessä Meevalle, että kaikelta tältä olisi vältytty, jos Eeva olisi syönyt pillerinsä. Kaikki tämä tarkoittanee koko ihmiskuntaa ja sen tekoja.

Mikään ei ole turismipäällikölle pyhää hänen yrittäessään houkutella turisteja Tahitille. Turismi näyttäytyy huiputuksena ja teeskentelynä. Ajatuksena on saada ihmiset palaamaan saarelle uudestaan. Kuten päällikkö toteaa: rikollinen palaa rikospaikalle, mutta toisella kertaa hänellä on vaimo ja lapset mukanaan. Suunnitelmiin kuuluu myös Tahitin alkuperäisen kulttuurin valjastaminen turismin palvelukseen. Länsimaiset etnologit opettavat tahitilaisille heidän omaa kansanperinnettään: lauluja, tansseja, jumaluuksia ja niiden palvontaa.

Cohnin yritys elää onnellisena yhdessä Meevansa kanssa Tahitin houkuttelevasti kuvatussa paratiisillisessa luonnossa näyttää ajautuvan kohti tuhoa. Cohn joutuu mahdollisesti palaamaan aiempiin tehtäviinsä Ranskaan. Pientä toivoa Cohnille tuo Meevan raskaus. Lapsen isästä ei ole varmuutta, mutta tahitilaisessa perinteessä isä oli se, jonka äiti valitsi lapsen isäksi. Meeva haluaa tähän tehtävään Cohnin.

Lopussa paljastuu myös Meevan petos, joka saa Cohnin yrittämään itsemurhaa. Se epäonnistuu Cohnin lannistumattoman elämänhalun tähden. Hänen ruumiinsa ei suostu tottelemaan hänen mustaa mieltään. Sopu rakastavaisten välille saadaan aikaan, ja pieni unelma onnesta jää elämään.

Hän tiesi olevansa mahtava rakastaja. Tuntikausia hän jaksoi väsymättä hieroa selkää.

Kirjailija Romain Gary puolestaan onnistui omassa itsemurhassaan hieman tämän romaanin lopullisen version valmistumisen jälkeen. Itsemurhaviestissään hän ilmoitti, että hänen tekoaan ei pidä yhdistää hänen näyttelijävaimonsa Jean Sebergin aiemmin tekemään itsemurhaan. Näin Gary varmisti, että nämä kuolemantapaukset tullaan aina liittämään toisiinsa.

Romain Gary, La tête coupable. Gallimard 1980. Collection Folio n° 1204. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1968. Tämä kirjailijan juuri ennen kuolemaansa täydentämä laitos julkaistiin vuonna 1980. Kansikuva: Patrick Siméon. 376 s.

John Masefield: Kuollut Ned / Elävä Ned

John Masefield tunnetaan luultavasti Suomessa parhaiten lastenromaanistaan Keskiyön kansaa, jonka muun muassa edesmennyt kirjallisuuden professori Kai Laitinen mainitsi lapsuutensa lempikirjaksi. Tärkeä syy hänen mieltymykseensä oli se, että tässä kirjassa noitien, merirosvojen ja puhuvien eläinten parissa seikkailee Kai-niminen poika. Etenkin lapselle – ja varmaan monelle aikuisellekin, minulle ainakin – samastumisen mahdollisuus on osa kirjan houkutusta.

Lähes neljäkymmentä vuotta Englannin hovirunoilijanakin (Poet Laureate) toimineen John Masefieldin (1878–1967) laajasta tuotannosta on suomennettu myös romaani Kuollut Ned ja sen jatko-osa Elävä Ned. Kuten monet seikkailuja sisältävät aikuisten romaanit – esimerkiksi Gulliverin retket ja Robinson Crusoe – myös Masefieldin Nedin seikkailut ovat hivuttautuneet lastenhuoneen kirjahyllyyn. Penguin-kustannustalon lastenkirjallisuuden osasto Puffin Books nimittäin julkaisi nämä Masefieldin romaanit uudelleen 1970-luvulla. Dead Ned -romaanin pokkaripainoksen takakannessa sen ilmoitetaan soveltuvan 12-vuotiaille ja sitä vanhemmille.

Kuulun jo selvästi ryhmään sitä vanhempi, mutta pidin kovasti varsinkin romaaniparin ensimmäisestä osasta, jonka rauhalliseen, miljöötä ja henkilöiden luonteiden kuvausta painottavaan kerrontaan yhdistyy pahaenteisesti kiristyvä jännitys, kun käy ilmeiseksi, että päähenkilö on ajautumassa syytetyksi henkirikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. 

Kuollut Ned -osaa lukiessani minulla ei ollut kiire saada tietää mitä on tapahtunut. Enemmän kiinnostivat kysymykset miksi kävi niin kuin kävi ja miten tapahtumista on kerrottu. Ensimmäisen osan psykologinen painotus saa toisessa osassa väistyä seikkailuaineksen tieltä. Nedin vaiheet laivalääkärinä orjalaivalla ja sittemmin sotilaana Afrikan heimosodissa tuovat kuitenkin hänen luonnekuvaansa syvyyttä näyttämällä hänet osana yhteisöä.

Molemmat romaanit on kerrottu minämuodossa Edward "Ned" Mansellin itsensä kertomina. Tapahtumien ja kertomishetken ajallinen etäisyys antaa kerronnalle rauhallisen ja harkitun sävyn. Tapahtumien keskipisteessä on nuori, juuri täysi-ikäisyytensä saavuttava Ned; kertoja Ned puolestaan pariin otteeseen mainitsee olevansa jo vanha mies. Vanhalla kertojalla on ollut aikaa tiivistää huomionsa aforismin kaltaisiksi viisauksiksi, esimerkiksi tähän tapaan:

Minusta on toisinaan tuntunut, että ne, joiden toimesta pahe esiintyy hupaisena, tekevät vähemmän vahinkoa kuin toiset, jotka saavat hyveen vaikuttamaan vastenmieliseltä.

Vanha kertoja on joskus liiankin ankara nuorta minäänsä kohtaan ja moittii tätä harkitsemattomuudesta. Lukija ei syytöstä jaa: Ned on alusta lähtien kunnon poika, aina valmis kuuntelemaan ihmisiä ja oppimaan uutta. Hänen vastoinkäymisensä johtuvat sattumista.

Ajallisesti romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun jälkipuoliskolle muutamia vuosia ennen Ranskan suurta vallankumousta (1789). Nedin laajasti siteeraamat ystävänsä amiraali Cringlen muistelut tuovat mukaan vielä tätäkin vanhemman aikatason. Historiaan sijoittuvan kerronnan takia suomennosten vanhahtavuus ei haitannut vaan tuntui pikemminkin oikeaan osuvalta. Minusta jopa tuntuu, että Kuollut Ned -romaanin suomentaja Väinö Hämeen-Anttila on tietoisesti käyttänyt vanhahtavia ilmauksia tavoitellakseen oikeaa ilmapiiriä. Väinö Hämeen-Anttilan kuoltua kesken käännösurakan toisen osan kääntänyt Werner Anttila käyttää johdonmukaisesti oman aikansa eli 1940-luvun yleiskieltä.

Nyt on jo varmaan juonipaljastusten aika. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et niistä pidä. Aika paljon kirjailija muuten paljastaa jo romaanin alaotsikossa: Ruumiin omakätinen kertomus palaamisestaan elämään Kuolleen Nedin rannikolla ja joutumisestaan nyt kuulemiinne vaiheisiin. Takakansitekstiä ei omistamissani kirjoissa ollut tallessa, joten en tiedä, miten paljon ne paljastavat. Arvelen, että melko lailla.

Elävä Ned - romaanin alussa kertoja tiivistää Kuollut Ned -osan juonen niin onnistuneesti, että lainaan sen tähän.

     Jollette ole lukenut edellistä kertomustani "Kuollut Ned", on minun mainittava teille, että olen lääkäri, kuuluisan lontoolaisen lääkärin poika. Vähää ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi syytettiin minua siitä, että olin muka murhannut Hannibal-huvilassa asuvan hyväntekijäni, vanhan amiraali Topsle Cringlen. Olin syytön, mutta jouduin niin kovan onnen uhriksi, että minut tuomittiin syylliseksi murhaan ja hirtettiin.

     Leikkauspöydällä lääkäriystäväni palauttivat minut henkiin, ja monen vastuksen uhalla, samalla kun minua uhkasi paha vaara, heidän onnistui toimittaa minut Liverpooliin lääkäriksi Albicore-nimiseen orjalaivaan, joka oli lähdössä Afrikan Orjarannikolle. Koska paostani oli joitakin epäluuloja tai arveluja, koettivat viranomaiset pidättää laivaa vielä silloinkin, kun ankkurimme oli jo nostettu, mutta onneksi poliisit myöhästyivät hiukkasen eivätkä enää päässeet alukseen ottaakseen minut kiinni.

Toinen osa Elävä Ned sitten kertoo elämästä orjalaivassa, jossa tehtävän luonne synnyttää väkivallan ja raakuuden ilmapiirin, jonka uhreiksi eivät joudu ainoastaan mustat orjat vaan myös nokkimisjärjestyksessä alimpana olevat merimiehet. Nediä itseään suojelee päällystön mielivallalta hänen asemansa lääkärinä sekä väärät arvelut hänen korkea-arvoisista yhteyksistään. Lääkärin tehtävänä orjalaivalla oli ennen kaikkea saada mahdollisimman suuri osa lastista elävänä perille. 

Omien kokemustensa takia Ned asettuu aina altavastaajan puolelle epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Hän ei siis jaa ympäröivän yhteisön asenteita mustiin ihmisiin. Hän lohduttaa vangittuja orjia samoin kuin on lohduttanut itseäänkin: kohtalo on kohdellut heitä kaltoin, mutta ainakin he ovat yhä elossa. 

Nediä auttaa kestämään vaikeita oloja myös eräänlainen fatalismi: ennen hän oli kuvitellut että maailmassa on vallalla järki ja oikeus. Nyt hän on sitä mieltä, että maailma on järjetön paikka. Niinpä hänestä on vain luonnollista, että laivan kapteeni on mielipuoli ja että kaikkinainen taikuus ja taikausko rehottaa laivalla.

Vähäisimpänä taikauskon ilmauksena on suhtautuminen viheltämiseen, mutta lainaan sen tähän, koska se kertoo hauskasti suhtautumisesta suomalaisiin. Sama suhtautuminen suomalaisiin joko noitina tai hiukkasen "hitaina" on tullut vastaan muissakin meriromaaneissa.

"Koskaan ei saa vaatia tuulta vihellyksellä", selitti tykkikonstaapeli, kun kysyin sitä häneltä. "Syytä en tiedä, mutta niin sen asian laita on kuitenkin. Merellä eivät vihellä muut kuin suomalaiset ja vietävät hölmöt."

Kirjailija John Masefieldin omien merimieskokemusten ansiosta romaanin meriosuudessa on runsaasti todenmukaiselta vaikuttavia kuvauksia purjelaivan arjesta ja miehistön suhteista. Orjakaupan kuvauskin vaikuttaa pohjaavan historialliseen totuuteen. Tästä ihmiskunnan arvoa alentavasta liiketoimesta on onneksi jo enimmäkseen päästy, mutta maailma ei vielä ole valmis. Jotenkin minulle tuli turkistarhaus mieleen tästä perämies Peggin lausahduksesta:

Mutta orjakauppa on laillinen elinkeino, ja paraiten sitä harjoittavat ne, jotka ovat siihen perehtyneet ja pitävät sitä ammattinaan.

Orjien kapinassa koko laivan muu miehistö surmataan ja Ned päätyy yksin Afrikan Orjarannikon viidakkoon, alueelle, jota Nedin ystävän amiraali Cringlen kertoman mukaan nimitetään myös Kuolleen Nedin rannikoksi. 

On melkoinen yhteensattuma, että Ned nyt kuoltuaan jo kerran päätyy paikkaan nimeltä Kuolleen Nedin rannikko. Tämä on yksi osoitus romaanin erikoisesta realismin ylittävästä kohtalonomaisuudesta. Monet asiat, joista amiraali Cringle on puhunut, tulevat todeksi Nedin elämässä: hän päätyy juuri sen mielivaltaisen kapteenin laivaan, josta Cringle on puhunut ja jonka hän on tavannut myös Newgaten kuolemaan tuomittujen joukossa. Kapteeni Paulista tulee hänelle eräänlainen paha kaksonen. He molemmat pakenevat viranomaisia: Ned koska häntä pidetään murhaajana, Paul koska hän on ainakin kaksinkertainen murhamies. Myöhemmin Cringlen kuvailemassa afrikkalaisessa aarreluolassa Ned tapaa ranskalaismiehen, jonka hengen amiraali Cringle on vuosikymmeniä aiemmin pelastanut. Voitaisiin tässä yhteydessä varmaan puhua vaikka maagisesta realismista, vaikka koko nimitystä ei tainnut olla olemassa tämän romaanin kirjoitusajankohtana. 

Afrikassa Nedin seikkailut muistuttavat ensin Robinson Crusoen selviytymistarinaa ja sitten hieman myöhemmin mennään jo H. Rider Haggardin alueelle, kun Afrikasta löytyy valkoinen kraanien heimo, jolla on oma kieli ja mustien kulttuurista eroava elämäntapa, johon kuuluvat kivimuureilla ympäröidyt kaupungit ja kiviset temppelit. 

Ned joutuu mukaan näiden kraanien taisteluihin sotaista afrikkalaisheimoa vastaan. Vuorossa on satiirinen kuvaus tehottomasta armeijasta ja hallinnosta, jossa puoluepolitiikan annetaan ohjata päätöksiä ja jossa havaittuja virheitä ei edes yritetä korjata vaan keskitytään syntipukkien löytämiseen. 

Kraanien parista Ned myös löytää itselleen puolison. Noin kuusi ja puoli sataa sivua meni, ennen kuin Nedin tarinaan tuli mukaan hieman romantiikkaa. Varsin miehisenä tarina kyllä säilyy loppuun saakka. Kaunis Yvonne saa olla mukana lähinnä koristeena.

Teoksen lopussa Ned matkustaa vielä käymään Englannissa. Amiraali Cringlen murha selviää lopulta. Oikeat rikolliset saavat rangaistuksensa ja Nedin maine puhdistetaan. Syyllisillekään Ned ei halua pahaa. Hänestä on tullut kuolemanrangaistuksen vastustaja. Saman vastenmielisen raakuuden hän muuten näkee myös ketunmetsästyksessä. 

Nedin tarina on edelleen suositeltavaa luettavaa historiallisen seikkailun ystäville. Koko teosta ja varsinkin sen loppujaksoa kuitenkin rasittaa kaiken todennäköisyyden ylittävä yhteensattumien vyöry.

John Masefield, Kuollut Ned: Ruumiin omakätinen kertomus palaamisestaan elämään Kuolleen Nedin rannikolla ja joutumisestaan nyt kuulemiinne vaiheisiin. Karisto 1945. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dead Ned (1938) suomentanut V. Hämeen-Anttila. 351 s.

John Masefield, Elävä Ned. Karisto 1945. Englanninkielisestä alkuteoksesta Live and Kicking Ned (1939) suomentanut Werner Anttila. 511 s.

Michel Faber: D (a tale of two worlds)

D on fantasiaromaani, jonka kohderyhmäksi on joissain arvioinneissa merkitty nuoret aikuiset. Mielestäni romaani soveltuu hyvin myös selvästi nuoremmille lukijoille, viides- tai kuudesluokkalaisille, jopa sitäkin nuoremmille, jos vain lukutaito riittää tai joku lukee ääneen. Vaikka tarina on paikoin jännittävä ja sen päähenkilöt joutuvat usein hengenvaaraan, kerronnassa on humoristinen ja rauhoittava sävy, joka kertoo lukijalle, että loppujen lopuksi tässä käy hyvin. Niin, eikä tällainen harmaapartainen eläkeläinenkään tuntenut epämukavuutta tarinan parissa. Jokainen lukekoon mitä haluaa ikärajoista piittaamatta – tekstinymmärtämisen mekanismit kyllä suojaavat pientä lukijaa liialta jännitykseltä – elokuvissa ikärajat sen sijaan ovat paikallaan.

Kuten kirjailija Michel Faber jälkisanoissaan tunnustaa, kertomus ammentaa vaikutteita C. S. Lewisin Narnia-sarjasta, Lewis Carrollin Liisan seikkailuista ja James Thurberin kertomuksesta The Wonderful O. (Juuri tuo Thurberin kertomus ei valitettavasti sisälly melko laajaan Thurber-kokoelmaani, enkä siis ikävä kyllä tunne sitä.) Vaikkei kirjailija asiaa mainitsekaan, D-romaanin vaikutteet myös Ihmemaa Ozista ovat selvät. Velho ja leijona -romaanin tapaan D sijoittuu osittain realistiseen englantilaiskaupunkiin, josta sitten ullakolla olevan oven kautta päästään fantasiamaahan. Siellä on vallinnut talvi jo useita vuosia. Kertomuksen aikana ja sen päähenkilöiden avustuksella kevät alkaa vihdoin tehdä tuloaan. Kuten Ihmemaa Ozissa D:n fantasiamaa Liminuksen (liminus, latinan 'kynnys') pääkaupungissa on kullanväriset katukivet ja maan hallitsija Gamp on samanlainen huijari kuin Ozkin – tosin ei yhtä hyväntahtoinen.

Jälkisanoissa kirjailija myös mainitsee kohottavansa hattua Charles Dickensille, jonka kuoleman 150-vuotispäivää kirjan ilmestyminen juhlisti. Erityisempiä vaikutteita Dickensiltä en havainnut muuten kuin teoksen nimistössä: fantasiamaailman hallitsija on Gamp ja siellä asuu Quilpien ja Droodien heimot. Maan rajaa vartioi Pumblechook. Siellä on myös hotelli nimeltä Bleak House. Maan noidista käytetään nimitystä Magwitches. Myös romaanin Englannissa on Dickensistä muistuttavia nimiä: yksi sen päähenkilöistä asuu kadulla, jonka nimi on Gad's Hill Gardens ja ainakin minulle myös päähenkilöiden kotikaupunki Cawber-on-Sands tuo mieleen Dickensin herra Micawberin.

D-romaanin päähenkilö on kolmetoistavuotias Dhikilo. Hän on alun perin kotoisin Somalimaasta (ei siis Somaliasta, johon kaikki hänen synnyinmaansa ärsyttävästi sekoittavat). Hänet on vauvana adoptoitu Englantiin Ruth ja Malcolm Bentleyn tyttäreksi. Ruth ja Malcolm ovat sävyisiä kunnon ihmisiä, mutta heillä on vaikeuksia ilmaista tunteitaan ja osoittaa läheisyyttä. Biologisesta isästään Dhikilo ei tiedä oikeastaan mitään, äidistään sen, että tämä on kuollut pari vuotta sitten vasta 31-vuotiaana. Kirjoista ja internetistä Dhikilo on yrittänyt löytää tietoa syntymämaastaan ja sen kielestä. Juurien ja yhteyden etsiminen on yksi romaanin teemoista.

Dhikilo asuu adoptiovanhempineen Cawber-on-Sandsin pikkukaupungissa. Hän käy yläkoulua, jossa hänellä on kolme ystävää.  Se ei ole paljon – suosituimmilla tytöillä on jopa neljätoista – mutta enemmän kuitenkin kuin niillä, joilla ei koulussa ollut ainuttakaan ystävää. Dhikilo on laskenut, että ystäväpiirin mediaanikoko on seitsemän.

Eräänä maanantaiaamuna Dhikilo yllättyy huomatessaan, että d-kirjaimet ovat kadonneet sanomalehdestä ja katukylteistä. Myös d-äänteet ovat hävinneet hänen kasvatusvanhempiensa ja kaikkien muidenkin ihmisten puheesta. Kukaan muu kuin Dhikilo ei tunnu asiaa huomaavan. Seuraavien viikkojen aikana myös d-kirjaimella alkavat asiat alkavat kadota: narsissit (daffodils), hammaslääkärit (dentists), koirat (dogs).

Tarina kerrotaan enimmäkseen hän-muodossa ja Dhikilon näkökulmaan pitäytyen. Parissa luvussa minämuodossa kertova kaikkitietävä kertoja ottaa puheenvuoron itselleen ja kertoo humoristisesti muun muassa, ketkä kirjan henkilöistä kannattaa jatkoa ajatellen pitää mielessään ja kenet puolestaan voi huoletta unohtaa. (Esimerkiksi Dhikiloa koulussa kiusanneen Kimin voi unohtaa. Kertoja toteaa, että aikuisena Kim päätyy Gatwickin lentoasemalle suihkuttelemaan hajuvesinäytteitä matkustajien päälle – hän ei enää ole ilkeä, ainoastaan vähän tylsä.)

Entisen pidetyn historianopettajansa, eläkkeelle jääneen ja äskettäin kuolleeksi ilmoitetun (mutta salaperäisesti ilmeisesti lähes ikuisesti eläneen ja elävän) professori Dodderfieldin avulla Dhikilo pääsee Liminuksen maahan, johon sudenkorennot kuljettavat varastettuja d-kirjaimia. Sokea professori ei itse voi lähteä selvittämään d-kirjainten arvoitusta, mutta maailman (tai ainakin d-kirjainten) pelastusretkelle Dhikilo saa mukaansa professorin koiran, rouva Nelly Robinsonin. Rouva Robinson pystyy vaihtamaan olomuotoaan: välillä hän on musta labradorinnoutaja, välillä puhetaitoinen ja naisenkasvoinen sfinksi. Rouva Robinson pystyy myös loihtimaan esiin ektoplasma-apureita, jotka ovat melko heikkovoimaisia ja lyhytikäisiä mutta osoittautuvat elintärkeiksi tarinan ratkaisuvaiheessa, kun Dhikilo tuomitaan kuolemaan giljotiinissa. Hänen rikoksensa ovat hotellissa maksamatta jättäminen sekä koiran omistaminen. Teloitusta odottaessaan Dhikilo saa – ehkä unessa – hetkeksi yhteyden kadonneisiin biologisiin vanhempiinsa.

Dhikilon ja rouva Robinsonin matka läpi fantasiamaan on täynnä jännittäviä ja hauskoja kohtaamisia omituisten olentojen kanssa. Lopulta d-kirjainten arvoitus selviää, Liminus pelastuu ikuisesta talvesta, Gampin tyrannimainen valta kaatuu ja Dhikilo ja rouva Robinson pääsevät turvallisesti kotiin. Musiikilla on tärkeä tehtävä talven voittamisessa.

Lopussa vaikeinta Dhikilolle on sen keksiminen, mitä hän poissaolostaan kertoo huolestuneille adoptiovanhemmilleen. Hän ymmärtää, että totuus ei olisi uskottava. Hän harkitsee kertovansa, että meni Lontooseen kokeilemaan huumeita, mutta päätyy sitten kertomaan, että hän yritti päästä Doverissa salamatkustajaksi laivaan etsiäkseen biologista isäänsä. Aika kului Doverin satamassa sopivaa laivaa odottaessa.

Michel Faberin aiempi tuotanto on ollut aikuisille suunnattua. Kaksi romaania on käännetty suomeksikin: Lihaa ja verta (2000) sekä Veripunainen, lumivalkoinen (2002). Jälkimmäiseen romaaniin pohjautuva minisarja on myös esitetty Suomen televisiossa. Muutama vuosi sitten Michel Faber ilmoitti aikovansa vastedes keskittyä kirjoittamaan vain lapsille ja nuorille. Tässä D-romaanissa on vihjeitä, jotka viittaavat siihen, että Liminuksen maahan ehkä palataan joskus uudestaan.

Michel Faber, D (a tale of two worlds). Black Swan (Penguin) 2021. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2020. Kansi: Marianne Issa El-Khoury. 295 s.

Richard Powers: Hämmästys

 

En ikinä tiennyt, mitä poikani ainutlaatuisessa päässä milloinkin liikkui. Hän yllätti minut harva se päivä.

Tyttäreltä lahjaksi saamani Hämmästys oli ensimmäinen tutustumiseni Richard Powersin tuotantoon. Romaani yhdistää kauniilla tavalla intiimin kertomuksen perheestä laajaan yhteiskunnalliseen näkökulmaan. Romaanista paistaa myös halu vaikuttaa lukijoihin ja turhautuminen yhteiskunnallisen muutoksen hitauteen. Sen agendaa ovat erilaisuuden sietäminen, tieteen aseman vahvistaminen ja luontokadon torjuminen. 

Onko kyseessä siis propaganda tai ainakin indoktrinaatio? Varmasti osa lukijoista voi romaanin näinkin tulkita. Jos romaanin esittämää todellisuutta ei vääristellä ja romaani puolustaa elämää ja terveyttä, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että minua opetetaan ja minuun vaikutetaan. Sen verran kauan olen toiminut opettajana, että didaktinen ei minulle ole kirosana. Tämä kirja auttoi minua näkemään hyvän, toden ja kauniin maailmassa. Olkoon indoktrinaatiota minun puolestani. 

Hämmästys käyttää tieteiskirjallisuuden keinoja kertoakseen omasta ajastamme. Sen kertoja on astrobiologi Theo Byrne, joka työkseen tutkii eksoplaneettojen ilmakehän koostumusta saadakseen tietoa planeetoilla mahdollisesti esiintyvistä elämänmuodoista. Theon puoliso Alyssa, joka toimi lakinaisena eläinten oikeuksia ajavassa järjestössä, on kuollut auto-onnettomuudessa muutamia vuosia aiemmin.

Theon ja Alyssan ainoa lapsi, yhdeksänvuotias Robin-poika on niin sanotusti "kirjolla": hänen neuroepätyypilliset reaktionsa, esimerkiksi raivonpuuskat, aiheuttavat ongelmia koulussa ja kotona.  Koulu vaatii lääkityksen aloittamista, mutta Theo vastustaa sitä. 

Robin on tiedoiltaan selvästi ikätoveriensa edellä. Isän ja pojan yhteiset luontoretket tyynnyttävät Robinin mieltä samoin kuin isän tieteiskirjallisuuskokoelman inspiroimat mielikuvitusmatkat uusille ja oudoille planeetoille. Robinille luonto ja eläimet ovat kaikki kaikessa. Hän on perinyt äitinsä innostuksen elonkehän suojeluun. Robinin ongelmat johtuvatkin usein ehdottoman oikeudentajun törmäyksistä ympäröivään epäoikeudenmukaisuuteen.

Romaani esittää vaivihkaa kysymyksen siitä, onko niin sanotuissa normaaleissa aivoissa itse asiassa elämän jatkuvuutta uhkaava virhe. Ne pitävät yllä epärealistista toiveikkuutta ja viivyttelevät välttämättömien korjaustoimien tekemistä. Jos emme näe – siis katso – ongelmaa, kuvittelemme sen lakkaavan olemasta. Robin ihailee ympäristöaktivisti Inga Alderin ehdottomuutta. Ingakin on neuroepätyypillinen nuori – kuten Greta Thunberg, joka selvästi on ollut tämän hahmon esikuvana. 

Robinkin haluaa vaikuttaa: hän piirtää ja värittää kuvia uhanalaisista eliöistä ja myy niitä markkinoilla saadakseen rahaa luonnonsuojeluun. Hän järjestää pieniä mielenosoituksia luonnon puolesta. Kirja kuvaa kauniisti isän halua toisaalta tukea poikaansa ja toisaalta suojella häntä mahdollisilta pettymyksiltä. Ihmisten mielet kun eivät muutu niin nopeasti kuin Robin tahtoisi.

Theo löytää vaihtoehdon lääkitykselle yliopistotuttavansa neurotutkimushankkeesta. Robin pääsee koehenkilöksi tutkimukseen, jossa koehenkilö tietokoneeseen kytkettynä oppii ohjaamaan aivojensa reaktioita jäljittelemällä "normaaleilta" ihmisiltä tallennettua neuropalautetta.

Robinin aivot oppivat nopeasti jäljittelemään tätä "dekoodattua neuropalautetta". Varsinkin hänen äidiltään tämän eläessä tallennettu palaute saa aikaan suoranaisia ihmeitä. Ihmiskontakteja vältelleestä impulsiivisesta pojasta tulee sosiaalinen, rauhallisesti ja huumorintajuisesti ympäristöönsä suhtautuva kypsä yksilö.

Tarinassa on tässä vaiheessa myös ihon kananlihalle nostattavia sävyjä, kun Robin alkaa tietää asioita, joita vain hänen äitinsä on voinut tietää ja hän vaikuttaa jopa tuovan isälleen viestejä tämän kuolleelta puolisolta.

Tiedot mullistavista tutkimustuloksista päätyvät pian julkisuuteen, samoin Robinin henkilöllisyys. Yllättävään julkisuuteenkin Robin suhtautuu tyynesti. Hän tuntuu jossain määrin jopa hallitsevan sitä ja käyttävän sitä itselleen tärkeiden asioiden edistämiseen. Julkisuudella on kuitenkin myös ikävä seuraus: terveysministeriö kieltää hoidot yksilön koskemattomuuteen ja "pyhyyteen" vedoten.

Romaanissa on useita viittauksia Daniel Keyesin tieteisromaaniin Kukkia Algernonille, jossa hieman samantapainen hoito menee lopulta pahasti pieleen. Tässä vaiheessa Hämmästys alkaa toistaa varhaisemman romaanin juonikuviota. Robinin taantuminen alkaa hitaasti mutta varmasti.

Juonipaljastukset saavat nyt riittää. Pidin Robinin vanhempien, Alyssan ja Theon, suhteen kuvauksesta, siitä miten jäyhä ja eristäytyvä Theo ja hurmioitunut ja sosiaalinen Alyssa täydentävät toisiaan. Theon kaipuu on liikuttavaa.

Aly lauloi elämän kaikkia perusmelodioita täyteen ääneen, mutta valppaus oli hänen kansallislaulunsa. Hänen koko elämänsä oli variaatioita samasta teemasta: pystyivät kätesi sitten mihin työhön hyvänsä, tartu siihen nyt, sillä siellä, minne olet menossa, ei ole työtä tarjolla.

Romaanissa on runsaasti myös oman aikamme yhteiskunnallisen ilmapiirin kritiikkiä. On helppo todeta, miten lyhyt askel olisi tämän kirjan kuvaaman dystopian toteutumiseen. Kirjan Yhdysvallat on poliittisesti jakautunut. Aseistautuneet joukot käyvät maahanmuuttajien kimppuun. Opetusministeriö leikkaa rahoitusta alakouluilta, joissa opetetaan evoluutiota. Yliopistotutkimuksen on osoitettava rahassa mitattava "hyödyllisyytensä" saadakseen rahoitusta. Lopulta presidentti kaappaa vallan: hän julistaa häviämänsä vaalit mitättömiksi. Pelottavan helposti ihmiset tottuvat kaikkeen, myös vapauksien menettämiseen ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallisen muutoksen rinnalla kulkevat luonnonkatastrofit: sään ääri-ilmiöt aiheuttavat tuhoa ja Teksasin karjatiloilla leviää tappava tautiepidemia. Näiden kauheuksien vastapainona kirjassa on hurmioituneen kauniita kuvauksia luonnosta. On vielä paljon sellaista, mikä voitaisiin pelastaa, jos alettaisiin toimia.

Tietokoneohjattu "dekoodattu neuropalaute" on vielä tällä hetkellä tieteisfantasiaa. Mieleeni tuli kuitenkin – ja on sen täytynyt tulla Richard Powersinkin mieleen – että meillä on jo eräänlaista dekoodattua neuropalautetta. Sitä kutsutaan kaunokirjallisuudeksi. Sen avulla aivomme pääsevät tutustumaan toisen ihmisen tulkintaan maailmasta, enkä pidä aivan mahdottomana, että voimme näin omaksua jotain toisten tunteista ja ajatuksista.

Puolisoni kyseli vaikutelmiani, kun Hämmästys-romaanin lukeminen vielä oli kesken. "Kaunis", sopertelin, "liikuttava". Minulla oli sillä hetkellä varmaan kyyneleet silmissä, sillä niin elävästi tuli oma nyt jo aikuinen poikani mieleeni, kun luin ainutlaatuisesta pojasta, joka piirtää intohimoisesti ja keräilee Star Wars -legoja.

Romaanista on kirjoitettu myös blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Richard Powers, Hämmästys. Gummerus 2022. Englanninkielisestä alkuteoksesta Bewilderment (2021) suomentanut Antero Tiittula. 367 s.

Robert Nye: Falstaff

William Shakespearen tuotantoon liittyvää tutkimuskirjallisuutta on niin paljon, ettei kukaan pysty siihen kaikkeen perehtymään. Runsaasti on myös kaunokirjallisuutta, joka on saanut innoituksensa Shakespearen teoksista. Olen blogissani aiemmin kertonut ainakin Margaret Atwoodin, Mark Haddonin, Howard Jacobsonin, Ian McEwanin, Jane Smileyn, Edward St Aubynin ja Virginia Woolfin uustulkinnoista. 

Robert Nyen (1939–2016) Falstaff-romaani kertoo yhden Shakespearen rakastetun henkilöhahmon elämäkerran perinpohjaisesti siittämisestä kuolemaan, suurimmaksi osaksi tämän henkilön omin sanoin kirjureille sanelemana omaelämäkertana. 

Pyylevä ritari John Falstaff esiintyy sivuhenkilönä Shakespearen näytelmissä Henrik IV: Ensimmäinen osa sekä Henrik IV: Toinen osa. Näytelmässä Henrik V kerrotaan Falstaffin kuolemasta, mutta hän ei enää esiinny siinä. Falstaff esiintyy yhtenä päähenkilönä myös farssissa Windsorin iloiset rouvat. Tämä viimeksi mainittu näytelmä oli tilaustyö. Väitetään, että itse kuningatar Elisabet I ihastui Falstaffin hahmoon kuningasnäytelmissä niin kovasti, että tilasi Shakespearelta tämän näytelmän, jossa Falstaff teutaroi koomisena rakastajana. Näytelmän kirjoittaminen kesti kaksi viikkoa.

Kuningasnäytelmissä Falstaff on viiniin ja naisiin mieltynyt kerskaileva ritari, jonka parissa kruununprinssi Hal tutustuu Lontoon paheisiin. Kun Hal isänsä kuoltua nousee valtaistuimelle Henrik V:nä, Falstaff uskoo yltäkylläisten aikojen koittaneen. Henrik V kuitenkin tylysti kääntää selkänsä entiselle ystävälleen. 

Moninkertaisen häpäisyn kohteeksi Falstaff joutuu myös näytelmässä Windsorin iloiset rouvat, jossa kaksi rouvaa pitää Falstaffia julmasti pilkkanaan. Epäilemättä Falstaff omalla käytöksellään ainakin osittain ansaitsee saamansa kohtelun. Onhan hän itsekeskeinen ja löyhämoraalinen heittiö, naisia hyväksi käyttävä juoppo mätisäkki. 

Katselijat ovat kuitenkin aina rakastaneet Falstaffin hahmoa: hämmästyttävän resilienssinsä ansiosta hän selviytyy pettymyksistä ja häpäisyistä ja on aina valmis sovintoon ja anteeksiantoon. Jollain tavalla Falstaff on viaton kuin lapsi – hyvin suuri lapsi.

Shakespeare perusti Falstaffin hahmon osittain todellisiin henkilöihin. Ilmeisesti piirteitä on lainattu kahdelta Englannin ja Ranskan välisessä sodassa mukana olleelta ritarilta, Sir John Oldcastlelta ja Sir John Fastolfilta. John Fastolf -niminen pelkurimainen sotilas oli esiintynyt jo Shakespearen varhaisessa Henrik VI -näytelmässä.

Robert Nyen romaani yhdistää todellisen John Fastolfin elämäkertatietoja Shakespearen Falstaffiin. Romaanin päähenkilön nimi on John Fastolf, mutta tässä listoja rakastavassa kirjassa hän luettelee myös kaikki muut versiot, joita hänen sukunimestään on käytetty. Niitä on seitsemänkymmentä. Paljon Nye pistää Fastolfin elämäkertaan mukaan myös aivan omiaan sekä valtavan määrän historiallista tietoa ja uskomuksia myöhäiskeskiajasta. 

Kirjan alussa John Fastolf on 80-vuotias ritari, joka asustaa lapsuutensa kotiseudulle Caisteriin rakennuttamassaan linnassa. Vuonna 1459 hän alkaa kertoa kirjureille elämäntarinaansa, jonka pituudeksi on määrä tulla sata lukua. Sata on Fastolfille tärkeä luku: hän on osallistunut satavuotiseen sotaan ja uskoo elävänsä satavuotiaaksi. Kirjan sata lukua tulevat täyteen, mutta viimeisiä ei Fastolf enää ole itse sanelemassa. Hänen elämänsä päättyy 81 vuoden iässä.

Alusta asti on selvää, että John Fastolfin tarinoihin täytyy suhtautua varauksella. Hyvä tarina on hänelle tärkeämpi kuin totuus. Hän väittää tulleensa siitetyksi Cerne Abbasin jättiläishahmon erektiossa olevan peniksen päällä. Myöhemmin kirkonmiehet yrittivät peittää jättielimen istuttamalla sen päälle viikunapuita. Näitä viikunoita John Fastolf väittää syöneensä koko elämänsä. Ne ovat olleet hänen ylivertaisen mieskuntonsa salaisuus.

Fastolfin elämä on täynnä erikoisia tapahtumia. Norfolkin herttuatar pestaa kaksitoistavuotiaan soman pojan kamarineidokseen, ja kolme vuotta John elää tyttönä muiden kamarineitojen seurassa. Sen jälkeen hän ajautuu muun muassa sotilaaksi, munkiksi ja hovimieheksi. Lukija pääsee mukaan useisiin satavuotisen sodan taisteluihin ja kulisseissa käytäviin juonitteluihin.

Estottomassa aistimaailman kuvauksessaan romaani vertautuu Rabelais'n teoksiin. Yhden luvun Fastolf omistaa omalle sukuelimelleen, jonka pelkkä vilauttaminen saa tietenkin naiset lankeamaan. Toinen luku on omistettu pieruille, joiden sävelkulut ja rakenne on esitetty myös graafisesti.

Eroottisia seikkailuja naisten kanssa on kirjassa yllin kyllin. Kaikilla Fastolfin viettelyiden kohteilla on Shakespearen näytelmistä tutut nimet. Poikuutensa hän menettää perusteellisesti isäpuolensa Ofelia-tyttärelle. Fastolfin kertomuksissa myös Windsorin rouvien viettely luonnollisesti onnistui moneen kertaan ja monella yksityiskohtaisesti kuvatulla tavalla. Fastolf lisää koko ajan kierroksia: pornografiset kuvaukset Mirandan, 15-vuotiaan sukulaistytön, ja 80-vuotiaan Fastolfin seksileikeistä saattavat jo pudottaa osan lukijoista kyydistä. Varsinkin kun Fastolf kertoo aloittaneensa tytön "kouluttamisen", kun tämä oli 12-vuotias.

Käytin tietoisesti sanaa pornografinen. Sillähän tarkoitetaan sellaisia hengentuotteita, jotka tähtäävät seksuaaliseen kiihottumiseen. Teen nyt juonipaljastuksen, kun kerron, että teoksen lopulla, muistiin kirjoittamassaan ripissä, Fastolf tunnustaa katuvansa, että oli keksinyt viattomista naisista sopimattomia tarinoita nähdäkseen, kuinka hurskaat kirjurit kiihottuivat niitä kopioidessaan. Kirjurit todellakin välillä lämpenevät ja hämmentyvät niin, että vaihtavat vahingossa sanelun minä-muodon hän-muodoksi.

Fastolfissa on myös toinen, henkisempi tai hengellisempi puoli. Edellä mainitussa ripissä hän tunnustaa myös, että hänellä on ollut vaikeuksia yhdistää henkistä ja seksuaalista rakkautta samaan naiseen. Heti kerrottuaan sukuelimestään Fastolf kertoo elämänsä suuresta rakkaudesta. Se kohdistui naiseen, jonka Fastolf näki vain kolme kertaa kirkossa. Hän ei vaihtanut sanaakaan naisen kanssa, mutta tunne oli niin voimakas, että Fastolf varasti kirkosta rukouskirjan, johon nainen oli koskenut. Testamentissaan teoksen lopussa Fastolf määrää, että rukouskirja on haudattava hänen kanssaan.

Fastolf on aikansa lapsi. Kirkko, pyhimykset ja uskonto ovat hänelle tärkeitä. Hänen uskontonsa ytimessä ovat kuitenkin armo ja anteeksianto. Kaikki ovat syntisiä, ehkä eniten ne, jotka eivät sitä myönnä.

Valheen ja totuuden suhde on yksi romaanin ydinongelmista. Fastolf antaa ymmärtää, että usein ne eroavat vain näkökulman vuoksi. Esimerkiksi sotilasuransa viimeisestä taistelusta Fastolfin väitettiin pelkurimaisesti karanneen, minkä takia hän myös menetti ritarinarvonsa. Fastolf itse kertoo, että taistelukentällä hän näki ilmestyksen: kuunvalossa seisoi valkoinen naaraskauris, jolla oli Jeanne d'Arcin kasvot. Fastolf tajusi, ettei hän halunnut sille mitään pahaa. Niinpä hän kääntyi ja käveli pois taistelusta. Myöhemmin Fastolf kertoo tapauksesta esimiehelleen Bedfordin herttualle, joka ymmärtää, että Fastolf ei valehtele pelastaakseen nahkansa. Fastolf saa ritarinarvonsa takaisin.

Romaanin toinen keskeinen ongelma on ahdasmielisen tekopyhyyden ja suvaitsevaisuuden suhde. Kirja testaa tietoisesti myös lukijan suvaitsevaisuuden rajoja. 

Kun kuningas Henrik V hylkää entisen juopottelukumppaninsa, Fastolf haluaisi sanoa hänelle romaanin avainlauseen: "Because we are suddenly become virtuous, shall there be no more cakes and ale?" Virke on hieman mukailtu lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto, jossa se sanotaan ylimieliseksi ja tekopyhäksi ryhtyneelle palvelijalle, Malvoliolle. Idiomiksi muodostunut sanonta cakes and ale esiintyi tässä näytelmässä elämänilojen vertauksena ensimmäistä kertaa.

(Katsoin uteliaisuuttani, miten repliikki on suomeksi käännetty. Paavo Cajander kääntää – kuten yleensäkin – sanatarkasti: "Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole olutta ja päällispalaa maailmassa?" Pentti Saaritsa vetää mutkat suoriksi, hylkää konkreettisen kuvan ja hyppää suoraan metaforan abstraktiin merkitykseen: "Luuletko että sinun hurskautesi takia ei enää saa viettää makeaa elämää?")

Fastolfin kanta tulee selväksi. :

All I condemn is the priggishness.

All I dislike is the vanity which assumes that human nature (a man's whole being, Madam) is so simple that you can, as it were, walk in one door wearing a mantle of vice and come out of another decently adorned in a cloak of virtue.

Totuuden ja valheen sekä ahdasmielisyyden ja suvaitsevaisuuden taistelu konkretisoituu romaanin loppupuolella. Yhdeksi heikkenevän ja sokeutuvan Fastolfin kirjuriksi ryhtyy Stephen Scrope, Fastolfin kuolleen vaimon poika tämän ensimmäisestä avioliitosta. Stephen Scrope ei kirjoita ylös Fastolfin sanoja, joita hän pitää valheina, vaan kirjoittaa niiden tilalle katkeria totuuksia. Raivoissaan hän toteaa, että Fastolfin muistelmat ovat fiktiivinen teos. Osoittaakseen Fastolfin petollisuuden Scrope luettelee tämän kertomia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Cerne Abbasissa ei kasva viikunoita, joitakin Fastolfin kuvaamia taisteluja ei koskaan käyty ja Fastolfin mainitsemia perunoita ei ole olemassakaan. Niin kuin ei tietenkään ollutkaan Euroopassa tuohon aikaan – kirjailija paljastaa näin ohimennen oman anakronistisen pilansa.

Stephen Scrope katsoo, että Fastolf on petkuttanut itselleen hänelle kuuluvan perinnön ja kohdellut häntä rikollisen huonosti muun muassa järjestämällä hänet epäsuotuisaan avioliittoon. Mieleltään ilmiselvästi järkkynyt Scrope uskoo, että John Fastolf on paholainen.

He bought me and he sold me like a beast.

It would be charity to suppose him mad.

He is not mad.

Loppujen lopuksi todenpuhuja Scrope väärentää Fastolfin testamentin. Hän siirtää omaan hallintaansa koko Sir John Fastolfin kirkolle ja hyväntekeväisyyteen määräämän huomattavan omaisuuden. Hän myös pitää huolen, että kuoleva Fastolf saa tietää, mitä Scrope on oikeudentunnossaan tehnyt.

Aika paatunut on se lukija, joka valitsee Stephen Scropen edustaman hyveellisen ja katkeran totuuden. Useimmat varmaan kääntyvät John Fastolfin edustaman lempeän totuuden puoleen. Siihen sisältyvät myös elämää sulostuttavat valheet, suvaitsevaisuus, elämänilo ja makea elämä – cakes and ale – sima ja munkit. Romaanin lopussa ripittäytyessään Fastolf paljastaa kaikki kujeensa, osoittaa aitoa katumusta ja pitkän elämän tuomaa itsetuntemusta.

I always cared to picture myself as a great man. I was only ever a fat man, father.

Tätä riemullista romaania voin vilpittömästi suositella vain itselleni. Muut lukekoot omalla vastuullaan.

Robert Nye, Falstaff. Penguin Books 1985. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1976. Kansikuva: Kevin Tweddell. 450 s.

Runar Schildt: Armas Fager & Asmodeus ja kolmetoista sielua

Aiemmin lukemieni Runar Schildtin (1888–1925) novellien perusteella odotin tältä kahden pitkän novellin teokselta taitavasti rakennettuja ja synkän puoleisia tarinoita. Edellinen kokoelma, jonka häneltä luin, oli Kotiinpaluu (Love kirjat 1991). Sen neljästä novellista kolme päättyi väkivaltaiseen kuolemaan – oikeastaan teloitukseen. Synkät sävyt selittyvät osittain kokoelman kirjoitusajankohdasta. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran julkaistut novellit kertovat kansalaissodan tapahtumista.

Nämä tämän nyt lukemani kirjan kaksi tarinaa ovat Runar Schildtin varhaisempaa tuotantoa ja tuovat esiin aivan erilaisen puolen kirjailijasta. Tarinat ovat hauskoja satiireja – varsinkin niiden vuoropuhelu oli paikoin niin hauskaa, että tunsin hytkähdyksiä palleassa. Muuta koomisuuden mittaria en tunnekaan. 

Pessimismi ihmisluonnon suhteen näissäkin tarinoissa on kuitenkin pohjavireenä. Paljon oivaa komiikkaa ovat tuottaneet sellaiset taiteilijat, joiden tuotannossa hauskuus ja epätoivo käyvät kilpaa keskenään. Runar Schildt kuuluu niihin onnettomiin, joilla epätoivo lopulta vei voiton: hän surmasi itsensä 36-vuotiaana kohtuuttoman itsekritiikin takia luomisvoimansa menettäneenä.

Kirjan aloittava Armas Fager on alaotsikoltaan siluetti. Se on muotokuva epätoivoisesti teatteriunelmiinsa ripustautuneesta harrastelijanäyttelijästä. Siluetti on hyvä määritelmä tälle henkilökuvalle. Se ei pyri kuvaamaan täydellistä ihmiskohtaloa vaan on impressionistinen väläys vanhenevan näyttelijän yhdestä illasta. Toisaalta myös Armas Fager itse on eräänlainen siluetti – pinnallinen teeskentelijä. 

Novellin juoni muodostuu Armas Fagerin yrityksistä hankkia viinaa ja ehkä myös naisseuraa teatteriesityksen jälkeen. Oman vaimonsa Wendlan, joka kauppiaana huolehtii perheen toimeentulosta miehen haihatellessa unelmissaan, Armas Fager pyrkii pitämään enimmäkseen tietämättömänä toisesta elämänpiiristään. Tässä häntä auttavat hänen tyttärensä, jotka puolestaan vastapalvelukseksi vaativat, että Armas Fager ei hiisku mammalle tyttöjen illanvietoista venäläisten upseerien seurassa.

Tässä näytteeksi pieni pätkä novellin tiiviistä ja kirpeästä vuoropuhelusta. Teatterin puvustonhoitaja, rouva Andberg ja Armas Fager siinä keskustelevat Fagerin perheestä:

– Äitiä tulee kauhean sääli – niin kunnollinen ihminen. Minähän tunsin Wendlan jo niiltä ajoilta kun hän oli valtioneuvoksella palveluksessa. Niin riuskaa ja kunnollista ihmistä kuin hän ei nykyisin näekään. Kyllä me kaikki hämmästyimme kun hän meni naimisiin Fagerin kanssa...

– Eivät kaikki voi naida paikkasuutaria, Armas sanoi viitaten myrkyllisesti herra Andberg-vainajaan.

– Rehelliset ihmiset valitsevat rehellisen työn, rouva Andberg sanoi tyynesti. – Kyllä se panee miettimään – että Wendlan tyttäret ovat teatterimamsellien joukossa! Wendlan tyttäret illastavat venäläisten merimiesten kanssa!

     Armas Fager karahti kuumaksi ja punaiseksi aristokraattinaamionsa ylevän kalvauden alla.

– Minun tyttöni saavat tehdä mihin heillä on halua ja taipumusta, eikä se kuulu kellekään.

– Sillä lailla, rouva Andberg sanoi ystävällisesti, – Aikahan sen näyttää, halua niillä ainakin on eikä taipumuksissakaan mitään vikaa kai ole, mikäli ne Fageriin tulevat.

Lopulta Armas Fager pääsee mielensä päähän tyttäriensä treffikumppanien avulla. Upseereilta pummatun samppanjapullon kanssa jätämme hänet unelmineen yksin puistonpenkille meren rantaan.

Kirjan takakansitekstissä kerrotaan, että Runar Schildt suunnitteli suurta Helsinki-aiheista romaania, josta Armas Fagerin ilta ja yö olisi muodostanut osan. Sääli ettei suunnitelma toteutunut: hauskan tarinan lisäksi Armas Fager antaa myös mainion kuvauksen venäläisten upseerien ja ylemmän keskiluokan kesänvietosta Helsingissä viime vuosisadan alkupuolella.

Asmodeus ja kolmetoista sielua on satiiri Asmodeus-paholaisen vierailusta Helsinkiin. Kirjan takakansiteksti vertaa novellia Mark Twainin samankaltaisiin tarinoihin, mutta toinen hyvä vertauskohta, joka myös novellissa tuodaan esiin, olisi Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. 

Kuolleiden sielujen Tšitšikov ostelee kuolleita sieluja; Asmodeus puolestaan pyrkii ostamaan eläviä sieluja. Asmodeus on Aziel-paholaisen kanssa lyönyt vetoa, että pystyy kolmessa vuorokaudessa saamaan paholaisen tusinan – siis kolmetoista – ihmistä testamenttaamaan sielunsa paholaiselle.

Novelli kertoo siitä, millaiset intohimot ovat ihmisille niin tärkeitä, että he niitä tyydyttääkseen ovat valmiit luopumaan kuolemattomasta sielustaan. Paljastan nyt aika olennaisen juonenpiirteen, mutta kovin suurta vaivaa Asmodeuksen ei tarvitse nähdä kolmeatoista allekirjoitusta hankkiessaan. Aika pessimistinen on siis kertomuksen sanoma. Kannattaa kuitenkin lukea, millaiset intohimot ihmisiä ajavat. Asmodeus itsekin on melko veikeä paholaiseksi. Siitäkin syystä suosittelen lukemaan tämän kertomuksen siitä, kuinka saatana saapuu vaihteeksi Helsinkiin. 

Esimerkin vuoksi mainitsen seuraavat syyt luopua sielusta: 

– harvinainen postimerkki

– postimerkkeilijäaviomiehen holhouksenalaiseksi julistaminen

– raha (tämä ei ole kovin yllättävä syy)

– rakkaus

– poliittisen vastustajan murhaaminen

– viriiliyden palauttava lääke (eräänlainen esi-Viagra).

Varsin hauska on myös kohtaus, jossa nykyaikainen pappi luopuu sielustaan todistaakseen, ettei usko naurettaviin satuihin, joilla takaperoiset ja paatuneet papit "yrittävät säikytellä ihmisiä jumalanpelkoon".

Runar Schildt, Armas Fager: siluetti & Asmodeus ja kolmetoista sielua: kuvakirja aikuisille. Love kirjat 1991. Ruotsinkielisistä alkuteoksista Armas Fager (1920) ja Asmodeus och de tretton själarna (1915) suomentanut Liisa Ryömä. 166 s.

Raymond Briggs: Father Christmas / Father Christmas Goes on Holiday

Tänä vuonna poistui keskuudestamme sarjakuvataiteilija Raymond Briggs (1934–2022). Useimmille hän on tullut tutuksi piirtäjänä, jonka lastenkirjaan perustuu meilläkin joka joulu televisiossa esitettävä Lumiukko-animaatio. Briggsin helposti tunnistettava piirrostyyli saattaa monille olla tuttu myös pasifistisesta sarjakuvaromaanista Minne tuuli kuljettaa.

Joltain ammoiselta Lontoon reissulta olin hankkinut molemmat Raymond Briggsin joulupukkikirjat, joilla hän löi 1970-luvulla itsensä läpi lastenkirjailijana. Lastenkirjahyllyyn kuvakirjojen joukkoon ne olivat unohtuneet, kunnes kuluneena kesänä 6-vuotias tyttärenpoikani ne sieltä kaivoi esiin ja vaati muffaa lukemaan ne suomeksi tulkaten.

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen olen joutunut lukemaan ne uudelleen varmaan kymmenisen kertaa. Tiedän kyllä ainakin yhden syyn, miksi näistä tuli heti tällaiset suursuosikit: pojasta on hauska seurata, millä tavalla muffa, joka normaalioloissa ei koskaan kiroile, selviää tällä kertaa joulupukin uutterasta sadattelusta. Olen käyttänyt jo moneen kertaan penteleet, peijoonit, pahukset ja himputit ynnä muut tuntemani lempeät voimasanat.

Tyttärenpoikani on asian ytimessä. Juuri tässä piilee Raymond Briggsin joulupukkikirjojen viehätys, siis siinä, että joulupukille – kiltteyden perikuvalle – annetaan muutamia realistisia piirteitä. Briggsin pukki on yksinäinen, äreä vanha äijä, joka puuhastelee arkisissa askareissa, istuu välillä vessanpöntöllä, kirota pärskyttelee estoitta, mutta joka kuitenkin kohtelee läheisiään – kissaa, koiraa ja poroja – suurella hellyydellä.

Kirjat sopivat mainiosti aikuisen ja lapsen yhteiseen lukuhetkeen. Muutamat vitsit on selvästi suunnattukin nimenomaan aikuiselle. Suomenkielinen lapsi tarvitsee aikuisen myös kääntäjäksi, koska kirjoja ei vielä ole suomennettu. Vähälläkin kielitaidolla näistä kuitenkin selviytyy – ja loput voi panna ihan omiaan. Varsinkin Father Christmas on helposti ymmärrettävissä pelkästään kuvien avulla; Father Christmas Goes on Holiday sisältää enemmän tekstiä.

Ensimmäinen kirja, Father Christmas, alkaa jouluaatosta. Joulupukki valmistautuu suururakkaansa tukevalla englantilaisella aamiaisella ja huolellisella kerrospukeutumisella. Sitten on vuorossa rekimatka surkeassa ja vaihtelevassa säässä. Englantilaiseen tapaan pukki tietysti joutuu ahtautumaan taloihin savupiipun kautta.

Vaikka joulupukki koko ajan marmattaakin, hän hoitaa työnsä tunnollisesti, kuten kohtaamansa toinen yötyöläinen, pulloja koteihin toimittava maitomies. Perienglantilaisessa viitekehyksessä siis enimmäkseen pysytään niin tapojen kuin talojen arkkitehtuurinkin osalta. Välillä ollaan tosin lumiaavikolla viemässä lahjoja igluun – hmm, ei ainakaan pahuksen savupiippuja – sitten majakalle – typerä paikka asua! Viimeisenä on vuorossa Buckinghamin palatsi – Hyvä! Lippu on liehumassa. He ovat kotona. Kaikki saavat lahjansa.

Kotimatkan jälkeen on joulupukillakin pieni juhla. Eipä juuri kummempi kuin kenellä tahansa yksinäisellä vanhalla miehellä. Pukin puuhat ovat kuitenkin täynnä hiljaista huumoria. Ensin pukki tietenkin ruokkii porot, kissan ja koiran. Sitten hän valmistaa kalkkunan ja vanukkaan, käy kylvyssä ja pukee puhtaat vaatteet. Ilta-aterian jälkeen hän avaa sukulaisilta saamansa lahjat. Lopuksi kissa ja koira saavat omat pakettinsa. Kissan paketti näyttää kovasti kalalta ja koiran paketti luulta. 

Jatko-osassa Father Christmas Goes on Holiday kerrotaan, miten joulupukki viettää vapaa-aikaansa kesällä. Hän tutkii ensin matkaesitteitä ja valitsee Ranskan – kulttuurin, taiteen, sivistyksen, ruoan, viinin ja auringon maan! Seuraavaksi hän rakentaa reestään matkailuvaunun. Siinä puuhastellessaan hän samalla opiskelee ranskaa radion ja television avulla. 

Kissa ja koira päätyvät kenneliin juuri ennen matkalle lähtöä. Kennelistä pukki poistuu liikuttuneena nenäliinaa hypistellen.

Perillä Ranskassa joulupukki tuntee ylpeyttä, koska uskoo ranskan taitojensa ja pukeutumisensa ansiosta käyvänsä täysin paikallisesta asukkaasta. Kuvista näemme kuitenkin, miten hänelle selän takana naureskellaan. 

Ranskan ruoat ovat herkullisia, mutta ruokakulttuuri tuottaa pieniä ongelmia. Ranskanperunoita ja ketsuppia ei tuoda pöytään pyynnöistä huolimatta. Juomarahakin on vähällä unohtua. Tuhdit ilta-ateriat juomineen aiheuttavat myös mahavaivoja ja painajaisia. Aamiaiset puolestaan tuottavat pettymyksen runsaaseen englantilaiseen aamiaiseen tottuneelle.

Joulupukin ongelmana on, että minne ikinä hän meneekin, joku – yleensä lapsi – aika pian tunnistaa hänet ja hänen on pakko vaihtaa maisemaa. Tunnistamista tietysti helpottavat pukin mukana seuraavat porot. 

Kirjan aikana joulupukki vierailee vielä Skotlannissa, jonka puhtaita vesiä hän Ranskan ylenpalttisen ruoan ja juoman jälkeen on alkanut kaivata, sekä Las Vegasissa, jossa hän majoittuu ylelliseen Nero's Palace -kasinohotelliin. Kukkarolle tämä paikka käy raskaasti, mutta toisaalta siellä ei ole mitään vaikeuksia saada aterialla ranskiksia ja ketsuppia.

Kotona eteinen on loman aikana täyttynyt lasten korteilla ja kirjeillä, joten kotiin palattuaan joulupukki alkaa käydä niitä läpi punaisessa työasussaan.

Vaikka ei täällä kukaan ole näkemässä. Jumissa täällä. Yksinäni. Kylmässä. Silti, ainakin minulla oli pahuksen hyvä loma!

Raymond Briggs, Father Christmas. Puffin Books. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1973. 30 s.

Raymond Briggs, Father Christmas Goes on Holiday. Puffin Books. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1975. 32 s.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan nämä kohtaan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista. Tämän kohdan myötä sain täyteen tämänvuotisen lukuhaasteen kaikki kohdat. 

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Tässä kirjassa on lyhyen romaanin mittainen nimikertomus sekä kolme lyhyehköä novellia. En ole nähnyt romaaniin pohjautuvaa elokuvaa enkä kirjan luettuani oikeastaan haluakaan nähdä sitä. Se ei johdu siitä, että pitäisin kirjaa kehnona. Minä nimenomaan pidän kirjaa niin onnistuneena, että en välitä nähdä, miten sen mainio kerrontaratkaisu on yritetty kääntää elokuvan kielelle. Ilman väkivaltaa se tuskin on onnistunut. Kirja on vahvasti kerrottu, sen viehätys on sanataiteen viehätystä.

Aamiainen Tiffanylla

Pienoisromaanin kertojana toimii nuori nimettömäksi jäävä kirjailijanalku, joka sivustakatsojana ja vain satunnaisesti sen tapahtumiin vaikuttaen seuraa newyorkilaisen naapurinsa Holiday "Holly" Golightlyn värikästä elämää ihailijaparviensa piirittämänä. Kirjan alussa ja lopussa, sen nykyhetkessä, siinä kerrotuista tapahtumista on kulunut jo kymmenisen vuotta. Holly on kadonnut maailmalle, ensin Etelä-Amerikkaan ja sitten Afrikkaan. Ikiliikkuja ei näytä pystyvän pysähtymään.

Kirjan kepeästi etenevä komiikan sävyttämä muistelu ja ennen kaikkea 19-vuotiaan seurapiiripörrääjän, Holly Golightlyn, valloittavan höpsö pilpatus, joka täyttää suuren osan kirjasta, harhauttaa lukijan pitämään tarinaa komediana. Pelkkä päähenkilön nimi saa jo hyvälle tuulelle. Vasta kun pysähtyy ajattelemaan, mitä kaikkea Holly tekee ja on tehnyt ja mitä hänelle on tehty, lukija alkaa ymmärtää, että kyseessä on itsensä hukanneen ja itseään epätoivoisesti etsivän ihmisen tragedia.

Kannattaa huomata, että aamiainen Tiffanylla ei Hollylle merkitse pelkästään bling-blingiä, kimaltavia koruja ja ylellisyyttä luksustuotteita myyvässä liikkeessä, vaan se on hänelle keino selvitä paniikkikohtauksista, "kauhupäivistä", joissa menneisyys yrittää kurkottaa kylmän otteensa nykyhetkeen. Kalliit tavarat, jatkuva liikkeellä olo, alituinen itsensä uudelleen keksiminen, valehteleminenkin, ovat suojautumiskeinoja.

Kun kertoja saa tiedon ensimmäisen novellinsa julkaisusta, Holly tarjoaa hänelle lounaan, jonka aikana puhe kääntyy lapsuuteen.

Ajattelin tulevaisuutta ja puhuin menneisyydestä. Koska Holly halusi tietää lapsuudestani. Hän puhui myös omastaan; mutta se oli väistelevä, nimetön, paikaton, impressionistinen kertomus, vaikkakin saatu impressio oli päinvastainen kuin mitä kuulija olisi odottanut, sillä hän esitti miltei hekumallisen kertomuksen uintiretkistä ja kesästä, joulukuusista, kauniista serkuista ja kutsuista: lyhyesti sanoen onnellisen tavalla, jota hän ei ollut ja joka ei ikinä voinut olla sellaisen lapsen tausta, joka oli karannut kotoaan.

     Vai, kysyin, eikö ollutkaan totta, että hän oli tullut toimeen omillaan neljätoistavuotiaasta lähtien? Hän hieroi nenäänsä. – Se on totta. Tuo äskeinen ei ollut. Mutta sinä teit sellaisen tragedian omasta lapsuudestasi, etten oikein halunnut ruveta kilpailemaan.

Holly on hankkinut Tiffanylta nipun käyntikortteja. Ammatin asemesta niissä lukee "matkoilla". Perille hän tuskin koskaan pääsee, vaikka kertoja romaanin viimeisiksi sanoiksi toivookin, että Holly, kuten tämän hylkäämä kissakin, pääsee "paikkaan, jossa se oli kotonaan".

Onkohan tällainen sivusta asioita seuraava kertoja jotenkin erityisen amerikkalainen keksintö? Mieleen tulee nimittäin heti toinenkin lyhyt moderni klassikko, jossa on samanlainen ratkaisu. Tarkoitan F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby). Luonteva tapa joka tapauksessa, vahva koetun maku syntyy tapahtumia läheltä seuranneen ihmisen todistuksesta. 

Kukkien talo

Tämä on ensimmäinen kolmesta novellista, jotka sisältyvät tähän kirjaan. Se on Haitin saarelle sijoittuva maagisen realismin mieleen tuova eksoottinen rakkauskertomus. Sen päähenkilöinä ovat 17-vuotias Port-au-Princen ilotalon vetonaula Ottilie ja hänen suuri rakkautensa, sisämaasta kotoisin oleva Royal Bonaparte.

Royal on tuonut kukkonsa kukkotappeluun pääkaupunkiin. Sillä retkellä hän tutustuu Ottilieen ja vie tämän mukaansa kotikyläänsä. Viiden kuukauden onnen jälkeen Royal alkaa viettää aikaansa kylän muiden miesten kanssa, koska se nyt sattuu olemaan maan tapa.

Nuoren parin onnea häiritsee myös samassa talossa asuva Royalin isoäiti, Vanha Bonaparte, joka nipistelee Ottilieta ja yrittää karkottaa tämän taikakeinoilla. Ottilie vastaa samalla mitalla vanhan naisen yrityksiin ja selviytyy voittajaksi.

Ottilien entiset prostituoitutoverit käyvät vielä houkuttelemassa Ottilieta takaisin pääkaupunkiin, mutta rakkaus mieheen, joka tosin toisinaan kohtelee häntä kaltoin, mutta varmasti myös rakastaa, on sittenkin suurempi houkutus.

Timanttikitara

Novelli sijoittuu vankisiirtokuntaan jossakin kylmässä paikassa. Parinsadan vangin keskuudessa arvoaseman voi päätellä läheisyydestä kamiinaan. Herra Schaeffer kuuluu korkeimmin arvostettujen joukkoon. Tämä 50-vuotias elinkautisvanki osaa nimittäin lukea. Suurin osa vangeista ei osaa. He luettavat saamansa kirjeet herra Schaefferilla, joka ikävien uutisten sijaan keksii itse parempia. Herra Scaheffer ei itse saa kirjeitä edes jouluna.

Rangaistussiirtolaan saapuu uusi vanki, nuori kuubalainen Tico Feo, joka omistaa lasitimantein koristetun kitaran. Ticon jännittävät tarinat ja kitaransoitto lumoavat useimmat vangit. 

Pian Tico Feolle suotiin se kunnia, että hän sai nukkua lähellä kaminaa ja herra Schaefferin vieressä. Herra Schaeffer oli aina tiennyt, että hänen ystävänsä oli kauhea valehtelija. Hän ei etsinytkään totuutta Tico Feon kertoessa seikkailuistaan, valloituksistaan ja tapaamistaan kuuluisista henkilöistä. Pikemminkin hän nautti niistä pelkkinä kertomuksina, sellaisina joita voi lukea aikakauslehdistä, ja hänen sydäntään lämmitti kuulla hänen ystävänsä trooppista ääntä sen kuiskaillessa pimeässä.

Ticon ja herra Schaefferin välille syntyy rakkaussuhde, josta puuttuu vain fyysinen ulottuvuus. Näyttää jopa siltä, että herra Schaeffer vaikuttaa Ticoon niin, että hän peruu joitakin valheellisia puheitaan.

Tico houkuttelee herra Schaefferin karkaamaan kanssaan. Karkuretkellä herra Schaeffer vammautuu ja hänelle paljastuu, että Tico on ottanut hänet mukaansa vain jonkinlaiseksi houkutuslinnuksi omaa pakoaan edistääkseen. 

Kitara jää kuitenkin herra Schaefferille lohduksi.

Joulumuisto

Tässä novellissa on nimettömäksi jäävä minäkertoja, joka aikuisena muistelee lapsuuttaan. Välillä ajallinen etäisyys haihtuu ja tuo menneisyyden 7-vuotias lapsi kertoo preesensmuodossa. Kertoja ei asu vanhempiensa kanssa vaan etäisempien sukulaisten parissa. Näiden joukossa hänellä on vain yksi ystävä, vanha sukulaisnainen, jonka nimeä ei myöskään mainita.

Paitsi ettei ole milloinkaan nähnyt elokuvaa hän ei ole milloinkaan: syönyt ravintolassa, matkustanut kotoa kauemmas kuin viiden mailin päähän, vastaanottanut tai lähettänyt sähkösanomaa, lukenut mitään paitsi sarjakuvalehtiä ja Raamattua, käyttänyt kosmeettisia aineita, kironnut, toivonut kenellekään pahaa, valehdellut tahallaan, jättänyt nälkäistä koiraa nälkäiseksi. Ja tässä jokusia asioita, joita hän on tehnyt ja tekee: hän on tappanut kuokalla isoimman kalkkarokäärmeen, mitä tässä kreivikunnassa on nähty (kuusitoista kalistinta), hän vetää nenäänsä nuuskaa (salaa), kesyttää kolibreja kunnes ne istuvat hänen sormellaan (yrittäkääpä perässä!), kertoo kummitusjuttuja (me uskomme kummituksiin) niin karmivasti, että iho nousee kananlihalle vaikka olisi heinäkuu, hän puhelee itsekseen, menee kävelylle kun ulkona sataa, kasvattaa tämän kaupungin kauneimmat kameliat, tietää reseptit kaikkiin intiaanirohtoihin, muun muassa syylänpoistolääkkeeseen, jolla on taianomainen teho.

Koko vuoden poika ja vanha nainen ovat tienanneet rahaa monin tavoin voidakseen joulun alla hankkia tarvikkeet noin kolmeenkymmeneen hedelmäkakkuun. Vaikeinta on kostukkeeksi tarvittavan viskin saaminen kieltolakiaikaan. Lopulta salakapakkaa pitävä intiaani kuitenkin antaa heille pullon hedelmäkakkua vastaan.

Kun kakut ovat valmiit, nainen ja poika antavat tai lähettävät ne kaikki pois, lahjaksi ihmisille, jotka ovat olleet heille ystävällisiä vuoden mittaan tai muille hyville ihmisille, esimerkiksi presidentti Rooseveltille ja Borneon lähetyssaarnaajille, joiden esitelmää olivat olleet kuuntelemassa. Sen jälkeen alkaa taas rahan keruu seuraavan vuoden joulua varten.

Pieni poika rakastaa ja ihailee vanhaa naista, kuten edellä olevasta pitkästä lainauksestakin voi päätellä. Heitä kumpaakaan ei muu talon väki vaikuta arvostavan. Tässä novellissa on ilmeisesti paljon omaelämäkerrallista ainesta Truman Capoten (1924–1984) vaikeasta lapsuudesta. Novelli kertoo vakuuttavasti, että edes yksi hyvä ja rakastava aikuinen lapsen elämässä riittää jo varsin pitkälle.

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Tammi 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's: A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1967. Kannen suunnittelu: Mika Kettunen. 175 s.