lauantai 27. tammikuuta 2018

Maalina ihmiset

Ivan Turgenjev, Metsämiehen muistelmia. WSOY 1931. Suomentaja Hilja Riipinen. (Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1852.)

Nimestään huolimatta tämä kertomuskokoelma ei ole eräkirja. On siis turha odottaa yksityiskohtaisia kuvauksia metsästyksen hienouksista saati riistaherkkujen reseptejä. Jokunen lehtokurppa, teeri, sorsa ja jänis tässä kyllä menettää henkensä, mutta varsinaisena kuvauksen kohteena ovat venäläiset Orlovin arojen reunoilla elävät talonpojat ja aateliset.

Kirjan kertojasta saamme vain vähän tietoja. Tämä kirja ei kerro hänestä tai hänen ajatuksistaan. Usein hän kirjaa sen, minkä on sivusta nähnyt tai kuullut tai mitä hänelle on kerrottu. Kun ottaa huomioon, että teos ilmestyi 1800-luvun puolivälissä, on oikeastaan hämmästyttävää havaita, kuinka vähän kertoja ottaa suoraan kantaa kuvaamiinsa ihmisiin ja tapahtumiin. Päätelmien ja moraalisten kannanottojen tekeminen jää lukijalle. Tässä suhteessa Turgenjev on moderni kirjailija.
Metsästyksen parhaita puolia on se, että siinä joutuu alituisesti matkustelemaan paikkakunnalta toiselle, mikä joutilaalle on hyvin mieluista.
Saamme tietää, että kertoja on nuorehko aatelismies, jolla on varaa ja aikaa lempiharrastukseensa. Lukiessa aloin pitää häntä Turgenjevin omakuvana siinä määrin, että kun kokoelman loppupuolella hänen nimekseen paljastuu Pjotr Petrovitsh, se tuli terveellisenä muistutuksena fiktion ja elämäkerran erosta.

Pjotrin äidillä on paljon maaomaisuutta - jopa sellaista, josta poika ei edes ole tietoinen, kuten käy ilmi tarinasta "Elävä pyhäinjäännös", jossa kertoja sattumalta päätyy äitinsä omistamalle maatilalle, jonne kertojan ja monen muunkin nuoruudenihastus on lähetetty hitaasti riutumaan mystiseen sairauteen. Lukijalle tulee yllätyksenä, kun kertomuksen lopulla paljastuu, että tämä liikuntakyvytön ja varjomaiseksi kuihtunut, kohtaloonsa alistunut olento on vasta 28-vuotias.

Näiden maaseudun ihmisyksilöiden elämä ja joissain tapauksissa kuolema ovat joutilaan metsästäjän varsinainen intohimo. Kansatieteellisellä tarkkuudella hän kuvaa rappeutuvien aateliskartanoiden isäntäväkeä ja talonpoikia.

Isännissä on sydämettömiä konnia, jotka ovat valmiit vaikka patukan voimalla ryöstämään alustalaisten omaisuutta, mutta myös kunnian miehiä, jotka ovat aina puolustamassa heikkoa ja sorrettua. Jälkimmäisistä käy esimerkiksi vaikkapa kiivasluonteinen Pantelei Jeremeitsh Tshertophanov, jonka elämän Turgenjev käy läpi kahdessa pitkässä kertomuksessa "Kaksi aatelismiestä" ja "Aatelismiehen loppu".

Ei tämä Panteleikaan mikään pyhimys ole. Hänen kiivautensa ja arvaamattomuutensa ajaa hänet mielettömiin tekoihin. Lopulta hän puolisonsa karattua ja rakkaan hevosensa ammuttuaan määrätietoisesti riistää hengen itseltään - ryyppäämällä itsensä kuoliaaksi. Puolisonsakin hän aikoi ampua, mutta päästi tämän sitten kuitenkin menemään.

Nämä köyhtyneiden aatelismiesten "puolisot" ovat muuten aivan oma lukunsa. Panteleikin esittelee omansa näin:
- Saanko esittää, virkkoi Pantelei Jeremeitsh. - Vaimoni, vaikkei oikein vaimokaan, mutta sinne päin kuitenkin.
Maaseudun köyhien kauniiden tyttöjen kohtaloksi saattoi helposti tulla tämä "sinne päin kuitenkin". Naisenryöstökään ei villissä idässä ollut tavatonta. Vahvistetusta avioliitosta ei tavallisesti ollut puhettakaan, siihen oli säätyraja liian jyrkkä. Aitoa tunnettakin näissä liitoissa silti oli, kuten käy ilmi Pantelein ja hänen Mashansa viimeisestä kohtaamisesta kylätiellä.

Talonpoikien ja alustalaisten elämänkohtaloita Turgenjev kuvaa useissa kertomuksissa. Osassa tarinoista aihepiiri on idyllinen, kuten vaikkapa kertomuksessa "Laulajat", joka kertoo maalaiskapakan mestarilaulajien laulukilpailusta. Novellin lopussa kilpailun kohottuneen tunnelman vastapainoksi Turgenjev muutamalla rivillä taitavasti palauttaa tapahtuman arkiseen ympäristöönsä.

Maatyöläisten kohtalonusko tulee esille useissa tarinoissa. Kauheatkin omaa elämää kohdanneet onnettomuudet ja vääryydet nämä ihmiset sivuuttavat olankohautuksella. Mitäpä kapinoida sitä vastaan, mitä ei voi muuttaa. Turgenjevin kuvaamat ihmiset ovat niin persoonallisia yksilöitä, että helposti unohtaa ehkä tärkeimmän heidän elämänkulkuaan määrittävän seikan: he ovat maaorjia. Heitä saatettiin siirtää mielivaltaisesti toisiin tehtäviin tai aivan toiselle puolelle valtakuntaa. Nuorten miesten alituisena uhkana oli sotapalvelukseen määrääminen.

Osa maaorjista elää käytännöllisesti katsoen isäntäväkensä hylkääminä hankkien elatuksensa mistä parhaaksi katsovat. Sama koskee vapautettuja orjia, kuten esimerkiksi Vladimiria tarinassa "Lgovin kylässä":
Hän oli vapaaksi laskettu maaorja; vihreässä nuoruudessa opiskellut soitantoa, palvellut kamaripalvelijana, lukenut, mikäli voin huomata, joitakin kirjoja, ja eleli nyt, kuten monet Venäjällä elävät, omaamatta ropoakaan, ilman vakinaista ammattia, raviten itseään taivaan mannalla.
Samassa tarinassa tapaamme myös maaorjan, kartanon kalastajan Sutshokin, joka on ehtinyt toimia myös kuskina, kokkina, kahverina, näyttelijänä, palveluspoikana, eturatsastajana, puutarhurina, jahtimestarina ja suutarina aina sen mukaan, mihin hänen isäntänsä tai emäntänsä on hänet suvainnut määrätä. Isäntäväkikin hänellä on vaihtunut puolen tusinaa kertaa. Joku emäntä on häntä nimittänyt Antoniksi, toinen Kusmaksi. Välillä sai ruoskalla pitkin selkää. Onko Sutshok katkera? Mitä vielä:
- Onko sinulla perhettä? Oletko ollut naimisissa? 
- Ei hyvä herra, en ole ollut. Tatjana Vasiljevna -vainaja - rauha hänen sielulleen - ei antanut kenenkään mennä naimisiin. Jumala varjelkoon! - sanoi aina, - elänhän minäkin naimatonna, mitä semmoisista kujeista! Minkä tarpeessa he ovat? 
- Millä sinä nyt elät? Saatko palkan? 
- Vai palkan, hyvä herra! ... Muonaa annetaan - ja Luojan kiitos! Ylen tyytyväinen olen. Antakoon Jumala pitkän iän rouvallemme!
Turgenjevin kirjaamat vuoropuhelut ovat taitavasti rakennettuja. Myös rivien väleissä sanotaan paljon. Eipä ihme, että Tsehovkin oli Turgenjevin ihailija. Niin, ja Hemingway. Lukijan kannattaa seurata kuinka monta palloa jonglööri Turgenjev pitää ilmassa novellissa "Jermolai ja myllärin vaimo". Kertoja tekeytyy nukkuvaksi ja kuuntelee palvelijansa Jermolain ja myllärin vaimon yöllistä keskustelua nuotion äärellä:

          - No sanos, Arina Timofejevna, yhäkö sinä sairastelet?
          - Yhä.
          - Miten niin?
          - Yskä kiusaa aina öisin.
          - Herra on väsynyt, näkyy uni maistuvan, yhä vain nukkuu - virkkoi Jermolai hetken                              äänettömyyden jälkeen. - Älä sinä mene lääkäriin, Arina; se siitä vain pahenee.
          - En menekään.
          - Tule sinä minun luokseni kylään, Arina.
          Arina painoi päänsä alas.
          - Ajan eukkoni tiehensä, jos tulet, jatkoi Jermolai... Ihan totta.
          - Herättäisitte mieluummin herran, Jermolai Petrovitsh: näettehän, että perunat ovat kypsiä.
          - Vedelköön vain unia,  - virkkoi uskollinen palvelijani välinpitämättömästi, - on rämpinyt                      tarpeekseen, nukkukoon nyt.
         Käännähdin heinillä. Jermolai nousi ja tuli luokseni, - "Perunat ovat valmiita, suvaitkaa käydä             ruoalle."

Hilja Riipisen suomennos on edelleen sujuvaa luettavaa, vaikka se julkaistiinkin jo 1930-luvulla. Pieni vanhahtavuus on oikeastaan sopivaakin, kun alkuteos sentään kirjoitettiin jo reilusti yli sataviisikymmentä vuotta sitten.

Ja vaikka Metsämiehen muistelmia ei varsinaista eräkirjallisuutta olekaan, on luonto upeasti läsnä kaikissa kertomuksissa. Aistikaapa lopuksi keväistä metsää yöllä ja lähtekää mukaan lehtokurpan soitimelle:
Aurinko on laskenut, mutta metsässä on vielä valoisaa, ilma on puhdas ja läpinäkyvä, linnut livertelevät iloisesti, nuori ruoho välkkyy kuin kirkkaasti hohtava timantti: jäät odottamaan. Metsän sydän pimenee vähitellen, iltaruskon punertava valo liukuu hiljalleen puiden juuria ja runkoja pitkin, kohoaa yhä ylemmäs ja ylemmäs, siirtyy alimmaisilta vielä melkein paljailta oksilta puiden liikkumattomiin, uinuviin latvoihin... Jo latvatkin himmenivät, punerva taivas sinertyy. Metsän tuoksu käy voimakkaammaksi, lämmin kosteus huokuu ilmassa; tuulenhenkäys kuolee läheisyydessäsi. Linnut nukahtavat - eivät kaikki yhtäaikaa, vaan lajien mukaan; peipposet ovat jo vaienneet, jonkin hetken kuluttua hiljenevät lehtokertut ja niiden jäljestä sirkkuset. Metsä käy yhä pimeämmäksi. Puut sulautuvat suuriksi, mustiksi ryhmiksi; siniselle taivaalle ilmestyvät arkoina ensimmäiset tähdet. Kaikki linnut nukkuvat. Vain västäräkit ja pienet tikat tiukuttavat vielä unisina... Nekin vaikenivat jo. Kerran vielä soinnahtaa pääsi yllä hippiäisen heleä ääni; jossakin huudahteli kuhankeittäjä surullisesti, satakieli helkäytti ensi sävelen. Sydän lyö odotuksesta, ja äkkiä - mutta vain metsästäjät ymmärtävät minua - äkkiä kuuluu syvästä hiljaisuudesta omituinen vihellys ja suhina, kuuluu nopeiden siipien tasainen havina, - ja lehtokurppa pitkä nokka kauniisti taipuneena lentää suhahtaa tumman koivun takaa laukaustasi kohti.
Rakas Turgenjev, kyllä sinua voivat muutkin kuin metsästäjät ymmärtää, jopa tämmöinen paatunut aseistakieltäytyjä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!