Yiyun Li: Where Reasons End

Kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) 16-vuotias Vincent-poika teki itsemurhan vuonna 2017. Kaksi vuotta myöhemmin Li julkaisi tämän kirjan. On selvää, että hän siinä kertoo omista kokemuksistaan. Hän on kuitenkin nimennyt kirjan romaaniksi, joten en tämän enempää yritä pohtia, mikä siinä on omaelämäkerrallista ja mikä puhdasta fiktiota – jos nyt "puhdasta" fiktiota edes voi olla olemassa. Tätä lukiessa kävi ilmeiseksi, että romaanimuoto on myös tapa etääntyä liian kipeästä kokemuksesta.

Tässä romaanissa sen kertoja, äiti, on löytänyt itsemurhan tehneen poikansa elävänä paikasta, jonka nimi on "ei missään" – siis omista muistoistaan ja ajatuksistaan. Tämä paikka on tehty sanoista – ja vain sanoista. Ei kuvista, ei äänistä. Kertoja sanoo tekevänsä sitä, mitä on aina tehnyt: hän kertoo tarinoita. Hän käyttää pojasta nimeä Nikolai, mutta toteaa, ettei se ollut pojan oikea nimi vaan yksi niistä, joita poika oli käyttänyt itsestään. Alusta asti on selvää, että kertoja ei haluasi puhua vain omasta yksityisestä kokemuksestaan: "I was a generic parent grieving a generic child lost to an inexplicable tragedy." 

Ajatuksissaan äiti käy keskustelua pojan kanssa. Joskus ymmärtäminen on vaikeaa, koska heidän kommunikaationsa muodostuu vain sanoista, ei äänensävyistä. Välillä poika tuntuu katoavan jonnekin mutta palaa sitten takaisin. Silloin kun poika on "muualla", äiti palaa lastaan koskeviin muistoihinsa. Hän on myös dokumentoinut esimerkiksi Nikolain kertomia unia.

Voisi kuvitella, että tämä kirja on äärettömän surullinen. On se sitäkin, mutta se on myös hauska. Kiitollisena äiti ottaa vastaan jopa teinipojan nenäkkäät kommentit. Ne muistuttavat todellisesta pojasta ja ovat parempia kuin hiljaisuus tai se, ettei muistaisi, miten pojalla oli tapana vastailla. Molemmilla – äidillä ja pojalla – on sana hallussaan. Äiti myös karttelee ilmauksia, jotka vaikuttaisivat siirappisilta. Jos se ei muuten ota onnistuakseen, hän hajottaa lauseensa sen sisältämien sanojen semanttisiin ja etymologisiin merkityksiin. Äiti on ahkera sanakirjojen tutkija.

Äiti ja poika myös puhuvat keskenään paljon kielestä ja kirjoittamisesta. Poika on moittinut – ja moittii edelleen – äitiään huonoista sanavalinnoista. Äiti myöntää, että poika on ollut etevä kirjoittaja – joskin hänellä on ollut äidin mielestä liiallinen mieltymys adverbeihin ja adjektiiveihin, joita äiti puolestaan välttelee.

Pojan perfektionismi on osoittautunut kiroukseksi. Se on tehnyt elämästä liian raskaan kannettavaksi. Romaani puolustaa kevyempää otetta elämään. Onko parempi lukea vai pelata Angry Birdsiä? Onko edes mielekästä puhua ajan tuhlaamisesta? Tarvitsemme jotain kevytmielistä, joka kantaa meidät vastarannalle.

Tämä romaani voisi toimia kirjallisuusterapiana läheisensä menettäneelle. Se on myös epäilemättä toiminut terapiana kirjailijalle itselleen. Joskus arpea on vain pakko raapia, kunnes sen alta paljastuu ehjä iho. 

Romaani oli siinä mielessä tyynnyttävä lukukokemus, että siitä puuttui lähes kokonaan jossittelu tai itsesyytökset. Esimerkiksi Brigitte Giraud'n miehensä tapaturmaista kuolemaa käsitellyt romaani Vivre vite oli tässä suhteessa paljon raskaampi. Se koostui kirjaimellisesti pelkästään jossittelusta: lähes jokainen luku alkoi sanalla jos.

Tein Where Reasons End -romaanin innoittamana ajatuskokeen: yritin tavata viisitoista vuotta sitten kuolleen isäni "ei missään". Se onnistui yllättävän helposti. Keskustelimme asioista, jotka olivat jääneet kesken. Aika pian kuitenkin huomasin, että isäni oli kovasti muuttunut: hän ilmaisi itseään tavoilla, joilla ei ollut koskaan eläessään itseään ilmaissut. Hän puhui minun lauseitani – tietenkin, kuinkas muuten... päästin hänet lepoon muistoihini.

Yiyun Li, Where Reasons End. Penguin Books 2020. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2019. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 170 s.

André Malraux: Sielujen kapina

André Malraux (1901–1976) on asettanut riman korkealle romaanissaan Sielujen kapina. Se yhdistää historiallis-yhteiskunnallisen ajankuvan romaanihenkilöiden tarkkaan yksilöpsykologiseen tarkasteluun. Siinä sivussa se tarjoaa toimintajännärin, jonka kerronta nopeine leikkauksineen ja yksityiskohtaisine miljöökuvauksineen synnyttää vahvan elokuvallisen vaikutelman. Romaanille antaa merkitystä myös se, että se on aikalaisdokumentti Kiinan historian yhdestä dramaattisesta vaiheesta. Ranskassa arvostettiin Malraux'n pyrkimyksiä: romaani sai Goncourt-palkinnon vuonna 1933.

Heti perään on sanottava, että Sielujen kapina on aikansa tuote. Epäilemättä se kuvaa uskollisesti käsittelemäänsä tapahtumaketjua, mutta sen painotukset ovat raskaita. Koomisia kevennyksiä on turha odottaa. Mielivalta ja tuhovoimat ovat valloillaan sen maailmassa. Romaanin kerronnassa se näkyy hajanaisuutena. Luvut on nimetty ajanmäärein: Kello puoli yksitoista, Kello viisi aamulla.... Tarkat ajankohdat ovat kuitenkin yhdentekeviä: kyseessä ei ole yhden päivän romaani, vaan lukujen välillä kuluu toisinaan viikkojakin. 

Yksilöiden ajatusmaailmaa hallitsee yksinäisyys ja valintojen sitovuus. Eksistentialismin tartunnalta ei monikaan viime vuosisadan ranskalainen romaani säästynyt. Vapaus toistuu monien ihanteena, mutta sen hinta on kova: siitä joutuu maksamaan hengellään. Vanha pulma siis: onko parempi olla elävä koira vai kuollut leijona? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1927 ja sijoittuvat enimmäkseen Šanghaihin. Kommunistit olivat tehneet yhteistyötä Kiinan kansallisen puolueen Kuomintangin kanssa. Nyt osa Šanghain kommunisteista halusi irrottautua Kuomintangista ja tavoitella sosialistista vallankumousta, vaikka Kuomintangia tukenut kommunistinen internationaali, Komintern, piti ajankohtaa ennenaikaisena. Kuomintangin johtaja Tšan-Kai-Šek puolestaan halusi syrjäyttää kommunistit puolueesta ja järjesti yllättäen verilöylyn, jossa vallankumousta yrittäneet kommunistit kukistettiin julmasti.  

Romaani siis kuvaa tapahtumia – yleislakkoa ja vallankumousyritystä – jotka koskettavat massoja ja jotka perustuvat yhteistoimintaan ja solidaarisuuteen. Siksi on yllättävää, miten yksinäisiksi kirjan henkilöt itsensä tuntevat. Yksinäisyys on lähes jokaisen hallitseva tunnetila. Kirjan alkuperäinen, ranskalainen nimi La Condition Humaine – 'ihmisen tila' tai 'ihmisen osa'  – viittaa selvästi tähän ihmisen perustavanlaatuiseen yksinäisyyteen. 

Suurin osa romaanin henkilöistä on kommunisteja tai ihmisiä, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä liiketoimien takia tai perhesyistä. Tässä muutamia heistä:

Romaani alkaa dramaattisesti Tšienin tekemästä salamurhasta. Hänen tekonsa on lähtölaukaus vallankumoukselle, sillä sen avulla kommunistit saavat haltuunsa laivalastillisen aseita. Teko eristää Tšienin samalla muista vallankumouksellisista ja saa hänet siirtymään kohti poliittista terrorismia. Hän alkaa suunnitella Tšan-Kai-Šekin murhaamista. Tšienissä tiivistyy romaanin teema ihmisen yksinäisyydestä. Kun muut romaanin henkilöt sentään yrittävät luoda yhteyden toisiin ihmisiin, Tšienille yksinäisyys on suorastaan velvollisuus: “Terrorismi oli muunnettava mystiikaksi. Sen ensimmäinen käsky olisi yksinäisyys. Terroristin tuli uskaltaa suunnitella tekonsa yksin ja kuolla yksin.”

Kio on vallankumouksen strategi. Hänen puolisonsa Mai on lääkäri. Vallankumouksellisen pariskunnan henkilökohtainen pulma jättää usein varjoonsa heidän poliittiset toimensa. Yönä, josta romaani alkaa, Mai tunnustaa Kiolle menneensä vuoteeseen toisen miehen kanssa. He ovat luvanneet toisilleen täyden seksuaalisen vapauden, mutta paljastus vaivaa silti kovasti Kion mieltä. Mai puolustautuu sillä, että hän ei ole ottanut rakastajaa vaan "antautunut" vain kerran toverilleen, ja Kio voi halutessaan "ottaa" itselleen kenet haluaa. Kio vastaa: “Vapaus ei ole mitään vaihtotavaraa. Se on vapautta.”

Vielä romaanin loppuvaiheessa, kun Kio on määrätty pidätettäväksi, pariskunta palaa vapauden luonteeseen. Kio haluaa toteuttaa vapauttaan ja lähteä kaupungille tapaamaan tovereitaan, vaikka se merkitsisi pidätystä ja teloitusta. Hän kieltää Maita lähtemästä mukaansa. Mai tuo ilmi ristiriidan: myös hänen on saatava toteuttaa vapauttaan. Kio myöntyy. Hän toteaa: – Joka tunnustaa toisen ihmisen vapauden, hän pitää sitä kaikkea muuta tärkeämpänä silloinkin, kun se tuottaa kärsimystä, tiedän sen kokemuksestani.

Kion isä, ukko Gisors, on marxilainen opettaja, joka tyynnyttää mieltään oopiumilla. Monet romaanin henkilöistä uskoutuvat hänelle ja käyvät hänen kanssaan keskusteluja. Ukko Gisorsin erityinen lahja piilee siinä, että hän löytää palan itseään kaikista keskustelukumppaneistaan – myös terroristi Tšienistä.

Venäläinen Katov on Venäjän vallankumouksessa saanut kuolemantuomion. Hänet on ruumiskasasta virvoitettu henkiin vakavasti haavoittuneena ja hän on omistanut elämänsä kommunistiselle vallankumoukselle. Hänellä, kuten Kiollakin, on koko ajan mukanaan vyön solkeen piilotettuna syankaliumikapseli, josta riittää tappava annos kahdelle ihmiselle.

Romaanin loppupuolella on kohtaus, jossa henkilöiden yksinäisyys hetkeksi väistyy. Kyseessä on vangittujen vallankumouksellisten selli, jossa Kio ja Katov odottavat teloitusta. Kuoleman odotushuoneessa Kio ymmärtää ilmestyksenomaisesti, että Main kohtaaminen oli tehnyt lopun hänen yksinäisyydestään. Katov puolestaan luovuttaa syanidikapselinsa niille, jotka pelkäävät enemmän kuin hän.

Levykaupanpitäjä Hemmelrich tuntee koko elämänsä olleen kärsimystä. Hänellä on kiinalainen vaimo ja vakavasti sairas lapsi. Hemmelrich antaa vallankumouksellisten kokoontua kaupassaan,  mutta kun Tšien saapuu kauppaan pommien kanssa, Hemmelrich ajaa hänet matkoihinsa. Tästä hän tuntee huonoa omaatuntoa. Hän kadehtii Tšieniä, joka on vapaa ja jonka elämällä on merkitys. Myös Hemmelrich löytää lopulta “kauhistuttavan vapauden”, mutta vasta sitten, kun hänen vaimonsa ja lapsensa on murhattu.

Paroni Clappique on kauppias ja taiteen kerääjä, jolla on monta rautaa tulessa. Hänen kohdallaan Malraux pyrkii hieman koomisempaan henkilökuvaukseen, mutta aika väkinäistä on hymy tämän opportunistin kustannuksella. Clappique välittää tietoja kommunistivallankumouksellisille palkkiota vastaan. Hänen omatuntonsa herää, kun hän saa tiedon Kioa uhkaavasta pidätyksestä. Hän tuntee velvollisuudekseen lähteä varoittamaan Kioa, mutta pelihimo ja bordellin houkutukset vievät voiton. Hänen syyllisyydentunteensa ja itsemurhasuunnitelmansakin vaikuttavat esitykseltä. Ilveilijä ja kameleontti pelastaa viime hetkellä oman nahkansa ja poistuu Šanghaista.

Main ja Kion suhteen kuvauksessa on pyrkimystä uudenlaiseen naiskuvaan. Tunkkaisesta naiskuvasta pitää puolestaan huolen Ferral, ranskalainen poliitikko ja liikemies, kauppaseuran presidentti, kumin tuottaja. Ferral joutuu vaikeuksiin kumin hinnan romahdettua. Ranskan hallitus voisi tulla apuun mutta vain sillä edellytyksellä, että kommunistit eivät pääse valtaan ja taloudellinen toimintaympäristö säilyy vakaana.

Ferralin lyhytkestoinen suhde Valérieen on kiusaannuttavaa "omistamisen" ja "antautumisen" peliä, jota Valérie ei haluaisi pelata. Pelistä kieltäytyminen ei ole mahdollista Ferralin maailmassa, jossa miehen on kostettava kokemansa nöyryytykset – todelliset ja kuvitellut – moninkertaisesti. Ferralin naiskuvan vihamielisyys tulee esiin myös siinä, miten hän nöyryyttää kiinalaista geishaa kohtelemalla tätä tietoisesti kuin halpaa prostituoitua.

Kirjan lopussa osa edellä mainituista henkilöistä on menettänyt henkensä. On myös selviytyjiä. Viimeisessä luvussa vanha Gisors ja Mai tapaavat Japanissa. Gisors on palannut opettamaan itämaisen taiteen historiaa. Hänelle on tarjottu poliittista professuuria Moskovassa, mutta hän toteaa, että marxismi on kuollut hänessä. Mai puolestaan on lähdössä Moskovaan, mutta ei vielä tiedä, mihin tehtäviin. Lääkärinä hän ei enää voi toimia: hän ei kestä kuolevia. 

Main lähtö Moskovaan on romaanin todellisuudessa tulkittavissa pieneksi toivon pilkahdukseksi tai ainakin jonkin uuden aluksi. Poliittinen todellisuus kirjan ulkopuolella sammutti tämän tuikahduksen. Monet ulkomailta Neuvostoliittoon sosialismia rakentamaan saapuneet katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Juha Mannerkorven suomennos on säilyttänyt hyvin luettavuutensa. Romaani on julkaistu myös Tammen Keltaisessa Kirjastossa.

André Malraux, Sielujen kapina. Tammi 1947. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Condition Humaine (1933) suomentanut Juha Mannerkorpi. 374 s.

Jacqueline Harpman: La Fille démantelée

Rose-äiti on kuollut. Sitä on vaikea uskoa. Edmée, romaanin minäkertoja, varmistuu siitä moneen kertaan. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä, kun ihminen, jota hän on koko elämänsä pelännyt ja vihannut, on poissa? Edmée toteaa olevansa kuin palkkasoturi, joka turhaan etsii taistelua rauhalliseksi muuttuneesta maailmasta. 

Edmée alkaa kirjoittaa ylös muistojaan. Näin syntyy kuva äidistä ja isästä sekä heidän suvuistaan. Valokuvien ja eri tahoilta saamiensa tiedonmurujen avulla Edmée rekonstruoi äitinsä ja isänsä elämän. Äiti ei ole halunnut hautamuistomerkkiä; Edmée tekee sen sanoista. Hän lupaa, ettei valehtele. Samalla Edmée purkaa paperille oman elämänsä. Tästä siis romaanin nimi – Purettu tyttö. Entinen on purettava pois, jotta uutta voi rakentaa tilalle.

Rosen ja Edméen, äidin ja tyttären, yhteensopimattomuus tulee esiin jo varhain. Heidän suhtautumisensa elämään on ollut täysin erilainen. Edmée ottaa esimerkin piilosilla olosta. Hänen mielestään piiloutujan piti pysyä piilossaan, kunnes hänet löydettiin. Äiti oli niitä, jotka kesken leikin vaihtoivat paikkaa. 

Edmée odotti aina loogisia perusteluja säännöille. Äidin perusteluksi riitti: koska minä sanon. Vastaan sanomista hän ei sietänyt. Riidat päättyivät korvapuustiin tai Edméen itkuun. Tätä mielen pahoittamistakaan äiti ei hyväksynyt, vaan uhkasi antaa todellisen syyn itkeä – siis jälleen korvapuustin. Lyöminen loppui vasta, kun Edmée 14-vuotiaana oli äitiään voimakkaampi ja pystyi estämään lyönnit. Senkin jälkeen äiti vielä kerran heitti tytärtään haarukalla kesken sukupäivällisten.

Äitinsä katkeruuden ja vihan lähteitä etsiessään Edmée löytää ylisukupolvisen mallin. Rosen äiti Augusta oli kasvattanut tyttärensä kovalla kädellä, kuten oli tehnyt myös Augustan äiti Célestine. Rose perheen vanhimpana tyttönä oli joutunut kovaan työhön jo lapsena. Pitkät työvuorot pesulassa jättivät elinikäiset jäljet hänen käsiinsä. 

Kertomuksen magiikka tekee tehtävänsä: on vaikea kirjoittaa ihmisen kokemista kärsimyksistä tuntematta häneen myötätuntoa. Edmée kuitenkin nitistää myötätunnon nuppuunsa. Hän muistuttaa itselleen usein, että kirjoittaa ihmisestä jota on vihannut. Kertojan päättäväisyys näkyy siinä, että hän mainitsee vain parilla lauseella vanhemman sisarensa. Hän toteaa, että jos hän olisi kertomassa naisen tarinaa, tästäkin asiasta pitäisi tietenkin kirjoittaa, mutta hän ei kerrokaan nyt naisesta vaan vihasta.

Vaikka romaanin aiheena on viha, se ei ole vailla Jacqueline Harpmanille tyypillistä kuivahkoa ja sarkasmiin kallellaan olevaa huumoria. Tässä ja muissakin lukemissani Harpmanin kirjoissa on myös raikkautta, joka syntyy lohduttavien kliseiden välttämisestä. Toisinaan kerronta tiivistyy klassisten mallien mukaisiksi aforismeiksi: 

Avec une mère sourde on cherche une oreille, aveugle, un regard.  

Kuuron äidin kanssa etsimme korvaa, sokean kanssa katsetta.

Vihan läpi näemme myös ihmisen. Teini-iässä Rose pääsi töihin madame de Waelen tupakkakauppaan Brysselissä. Kotitilalla kymmenen kilometrin päässä hän kävi ainoastaan sunnuntaisin, jolloin hän vei koko palkkansa kotiin. Rosen ansaitsemilla rahoilla Augusta maksoi nuorempien sisarusten koulunkäynnin.

Madame de Waele ja Rose eivät kertoneet Augustalle, että Rose sai pitää asiakkailta saamansa juomarahat. Niillä hän osti tyylikkäitä vaatteita, joita käytti kaupungissa. Madame de Waele myös opetti Roselle sen, mitä tiesi miehistä ja miten heiltä sai sen mitä naiset haluavat - siis koruja ja avioliiton.

Rose pääsi testaamaan oppimaansa, kun tupakkakauppaan kerran sattui Walter, nelikymmenvuotias juuri Brasiliasta saapunut liikemieshurmuri. Parin ikäero oli lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Walter oli juutalainen, mitä Rosen suku ei katsonut hyvällä, mutta häneltä Rose sai sen, mitä oli halunnut: avioliiton, perheen ja rahaa.

Rose ja Walter kävivät menestyksellistä kangaskauppaa siirtomaissa. He matkustelivat paljon, mutta eivät nähneet juuri mitään. He tutustuivat ainoastaan hotelleihin. Yleensä sen nimi oli Plaza, toisinaan Majestic.

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Rosen nuorempi sisar Agnès toimi heidän hoitajanaan ja myöhemmin Rosen seuralaisena kuolemaansa asti. Agnès oli nainen, jolla ei koskaan ollut mitään omaa. Äitinsä kodista hän siirtyi suoraan sisarensa kotiin. Hän jakoi huoneen ja lipaston Edméen ja tämän sisaren kanssa. Edes hänen ainoa rakkaussuhteensa ei ollut täysin hänen omansa; mies oli varattu. Ainoastaan syöpä, joka Agnèksen lopulta tappoi, oli aivan hänen omansa. 

Kirjan lopussa Edmée toteaa pystyvänsä osoittamaan rakkautta miehelleen Louis'lle ja omille lapsilleen. Jostain hän on sen oppinut. Onko Agnèksella ja ehkä myös vanhemmalla sisarella ollut tässä jokin rooli?

Toisen maailmansodan sytyttyä perhe muutti Casablancaan pakoon juutalaisvainoja. Kertoja kirjoittaa tästä kaupungista kauniisti. Se oli hänen todellinen syntymäpaikkansa, ja Casablancan kirjasto oli hänen todellinen äitinsä. "Kuumuus, paahteiset kadut ja kirjasto täyttivät mielessäni olevan tyhjyyden, jonka Rose oli sinne jättänyt."

Lukemisesta tulee pakotie. Sitäkään Rose-äiti ei hyvällä katsonut. Koulutehtävien tekemistä Rose ei kuitenkaan voinut kieltää. Niinpä Edmée oppi piilottamaan lukemansa kirjat karttakirjan alle. Äiti ei koskaan ihmetellyt, miksi Edméen menestys maantiedon kokeissa ei ollut parempi, vaikka hän käytti niin paljon aikaa karttojen parissa.

Isästä ei ollut välittäjäksi äidin ja tyttären riidoissa, vaikka Edmée joskus toivoi, että isä asiaa harkittuaan ilmoittaisi, kumpi oli ollut oikeassa. 

Isä selviää tyttären säälimättömässä analyysissa äitiä helpommalla. Ehkä siksi, että isä jäi etäiseksi. Edmée laskee, että lukuun ottamatta joitakin jiddišinkielisiä haukkumasanoja isä puhui tyttärelleen vain kahdesti. Isän oma isä ei puhunut pojalleen; samanlaisen isän saivat myös Walterin tyttäret.

Edmée katsoi, että Walter ei ehkä ollut syyllinen siihen, että Rose-äidistä oli tullut "ahne, kateellinen, tietämätön ja tyhmä". Walter kuitenkin oli istuttanut Roseen perusteettoman ylpeyden, joka teki hänen tietämättömyytensä entistä raivostuttavammaksi. 

Muutama lapsuusmuisto on jäänyt vaivaamaan Edméetä. Useampaan otteeseen hän palaa erääseen iltapäivään, jonka äiti ja tytär olivat viettäneet yhdessä elokuvissa. Muistossa on keveyttä, jota on vaikea yhdistää äitiin.

Äiti myös tuki Edméen yliopisto-opintoja, vaikka isä piti niitä turhina. Avioliitto olisi isän mielestä ollut riittävä tulevaisuuden turva. Oliko akateemisesti koulutettu tytär äidille viimeinen yritys näyttää itse merkittävältä siinä vaiheessa, kun perheen varallisuus oli lähes kokonaan kadonnut? Vai saattoiko hän kuitenkin haluta tyttären parasta?

Edmée on päättänyt korjata äidin virheet omassa elämässään. Omien lastensa kanssa Edmée toisinaan kuulee päässään äitinsä äänen mutta vastustaa sitä: "Äitini on kirjoitettu sisimpääni. Väijyn häntä ja kun näen hänet, tapan. Jälkeenpäin vuodan verta."

Edmée toteaa, että "me, järkevät äidit", "näytämme omille äideillemme, kuinka pitää toimia, hukutamme heidät esimerkkeihin, ilmoitamme heille, että tehdessämme lapsen onnelliseksi emme pyydä mitään mahdotonta, että lapsi ei vaadi kaikkea, vain sen mikä hänelle kuuluu, ja kun annamme hänelle sen mitä hän pyytää, emme itse tyhjene. Näin me hämmennämme heidät, lasten onnellisuus on kostomme."

Näin katkaistaan vihan ketju.

Huomasin, että monissa ranskalaisissa arvioissa tämä romaani on nimetty muitta mutkitta autofiktioksi. Edméen elämänvaiheissa on selvästi paljon yhteyksiä Jacqueline Harpmanin omiin kokemuksiin. Se ei ole yllättävää; kirjailija kai aina kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin. Tämä romaani on joka tapauksessa taitavasti rakennettu taiteellinen luomus, enkä usko, että sen nimeäminen autofiktioksi antaa sille yhtään enemmän auktoriteettia tai todistusvoimaa.

Jacqueline Harpman, La Fille démantelée. Stock 1990. 237 s.

Percival Everett: James

Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.

Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.

Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään. 

Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.

Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia. 

Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia, paitsi silloin kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.

Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.

Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista.  Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.

Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.

Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.

Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.

Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.

Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.

Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.

Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.

James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.

Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.