Marie Darrieussecq: Sikatotta

Ranskassa on useita kirjailijoita, jotka ovat käsitelleet naispäähenkilöitään korostuneen rajulla, groteskilla tavalla. Mielessäni ovat Virginie Despentes ja Claire Castillon, joiden kirjoissa hyväksi käytetyt naiset nousevat kapinaan keinoja kaihtamatta. Samaan ryhmään sijoitan myös Marie Darrieussecqin (s.1969), joka tässä esikoisromaanissaan vuodelta 1996 kuvaa viehättävän nuoren naisen muutoksen siaksi – eikä miksikään vertauskuvalliseksi siaksi vaan aidoksi nelisorkkaiseksi maata tonkivaksi kärsäkkääksi. Sikanainen ei kuitenkaan kapinoi osaansa vastaan. Loppujen lopuksi hän vaikuttaa melko tyytyväiseltä elämäänsä. Tässä kinkussa on sulattelemista.

Romaanin alussa sen nimeltä mainitsematon päähenkilö ja minäkertoja saa työpaikan kemikaalikauppaketjun yhden myymälän myyjättärenä. Työpaikkahaastattelussa ketjun johtaja istuttaa hänet polvelleen ja suorittaa soveltuvuustestin käsillään. Palkaksi sovitaan alle puolet vähimmäispalkasta, mutta vuosittaisessa varastontyhjennyksessä myyjättärellä "olisi oikeus saada kauneudenhoitotuotteita". Kalleimmat hajuvedet olisivat hänen ulottuvillaan!

Kertojan äänessä säilyy optimismi kaikissa hänen kokemuksissaan. Päähenkilö kertoo kaikesta suoraan ja koruttomasti ilman häpeää ja kauhistelua. Hän ei hämmästele sitä, miten häntä kohdellaan eikä omassa kehossaan tapahtuvia muutoksia. Onkohan minussa jokin vika, kun tällainen optimismi ja suoruus vaikuttaa yksinkertaisuudelta?

Työhön kuuluvat myös liikkeen takahuoneessa annetut seksipalvelut. Niihin päähenkilö suhtautuu mutkattomasti, mutta pitää ne kuitenkin salassa poikaystävältään. Hän ei kuitenkaan voi salata kehossaan tapahtuvia muutoksia. Nainen, jota kohdellaan kuin tuotantoeläintä, alkaa vähitellen muuttua juuri siksi. Monet miesasiakkaista kohdistavat erityisen kiinnostuksensa hänen takapuoleensa – tai pitäisikö sanoa kinkkuihinsa? Nainen myös huomaa, että aika ajoin häntä alkaa itseäänkin kovasti haluttaa. Hän tulee kiimaan.

Joudun ikäväkseni nyt sanomaan, että kun ryhdyin itse osalliseksi, asiakkaat muuttuivat kuin koiriksi. Menetin silti muutamia, jotka tuntuivat kaipaavan yrityksemme entistä tyyliä ja paheksuvan muutosta. Mutta minua halutti liikaa, ymmärrättehän. Alussa pelkäsin että menettäisin liikaa asiakkaita ja se näkyisi kassassa. Mutta suureksi hämmästyksekseni sain aivan uuden asiakaskunnan, sana oli ilmeisesti kiertänyt. Uudet tuntuivat hakevan juuri minunlaistani myyjätärtä, joka todella haluaa ja värisee ja kaikkea, säästän teidät yksityiskohdilta.

Tasapainoilu sian ja ihmisen välillä ei ole helppoa. Poikaystävä heittää hänet ulos yhteisestä asunnosta. Hän saa potkut työstään. Ahkera seksin harjoittaminen johtaa raskauksiin ja abortteihin. Pystyasento rasittaa selkää. Puhekyky katoaa toisinaan. Muuttuneen kehon vaatettaminen on ongelmallista. Välillä päähenkilö elää viemäreissä, toisinaan Pariisin puliukkojen ilona. Romaanin äärimmäisen keholliset kuvaukset saattavat olla monille lukijoille liikaa.

Päähenkilön muutos siaksi ei ole suoraviivaista. Hän muuttuu välillä myös takaisin ihmisen suuntaan, osittain tahdonvoimalla, osittain toimintansa – esimerkiksi kirjojen lukemisen – vaikutuksesta. Sikamaisissa vaiheissa hän nauttii mudassa rypemisestä, juurten kaivelusta ja pähkinöiden syömisestä puistossa. Kun ihmismäiset piirteet lisääntyvät, miesten kiinnostus herää välittömästi.  

Romaani kuvaa myös poliittista dystopiaa. Se ajoittuu vuosituhannen vaihteeseen, siis muutaman vuoden kirjoitusajankohdastaan eteenpäin. Nouseva poliitikko Edgar valitsee päähenkilön vaalijulisteensa kuvaan. Kuvassa hän on nainen pienine viehättävine sikapiirteineen. Edgar voittaa vaalit. Hänen lyhyen valtakautensa aikana Ranska ajautuu jonkinlaiseen fasismiin: arabeja vainotaan, mielisairaalat asukkaineen poltetaan napalmilla, virkamiehet ottavat käyttöön koppalakit. Edgaria kiinnostaa kovasti, mikä saa aikaan päähenkilön kehon muutokset. Hän muuttaisi näet mielellään vankilat sikaloiksi. Joutoaineksesta saataisiin hyödyllistä proteiinia.

Sian elämässä on myös lyhyt lähes täydellisen onnen jakso. Eräänä iltana Seinen rannalla hän rakastuu Yvaniin, Saint-Suden hajuvesitehtaan eläkkeelle jääneeseen johtajaan, joka sattuu olemaan ihmissusi. He molemmat tuntevat sekä ihmisen että eläimen osan. He ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Täydenkuun aikaan he pysyttelevät sisällä ja tilaavat pitsaa. Kertoja syö pitsan, johtaja lähetin.

Tosi-TV-ohjelma, jossa kertojan äiti etsii tytärtään pilaa rakastavaisten onnen. Koko kansakunta jäljittää heitä. Ja kuten olemme saaneet oppia, sudelle käy köpelösti ihmisten parissa. Sika välttää teurastamon vain niukin naukin.

Romaanin voi varmasti tulkita monella tavalla. Ehkä se on jonkinlainen feministinen allegoria tai dystooppinen satiiri. Kun tällaista kirjaa lukee, on ihan pakko havainnoida, luokitella, hakea yhteyksiä ja rakentaa tulkintaa – toisin sanoen toimia ihmislajille ominaisella tavalla. On kuitenkin hauska huomata, että lukemisen tuoma mielihyvä ei sanottavasti vähene, vaikka yksi yhteen tulkinta ei avautuisikaan. Toisinaan on hyvä päästää irti ja kokea vapaan pudotuksen nautinto.

Annikki Sunin luonteva ja nokkela suomennos ansaitsee erityismaininnan. Kirjan suomenkielinen nimi on kekseliäs ja yhdistää mainiosti alkukieliseen nimeen sisältyvät konnotaatiot. Myös kustantamo on tehnyt tehtävänsä hyvin. En huomannut ainoatakaan painovirhettä.

Marie Darrieussecq, Sikatotta. WSOY 1997. Ranskankielisestä alkuteoksesta Truismes (1996) suomentanut Annikki Suni. 117 s.

Claudine Desmarteau: Au nom de Chris

Tämä Vendredi-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2023 palkittu nuortenkirja kertoo vajaan vuoden mittaisen ajanjakson 14-vuotiaan Adrienin elämästä. Kirjan alkuasetelma on kliseemäisen tuttu useista viime vuosina lukemistani nuortenkirjoista. Adrien asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Isästä Adrienilla on vain valokuva, äidillä myös muistoja mutta ei kovin mukavia. Äiti hössöttää, hellii ruoalla ja pyrkii suojelemaan poikaansa elämän kolhuilta – varhaisteinin mielestä liikaakin.

Tässä tapauksessa äidin huolestuneisuuteen on syytäkin. Adrien kärsii vakavasta unettomuudesta. Hän ei kuitenkaan halua käyttää hänelle määrättyjä unilääkkeitä, koska ne vaikuttavat muistiin. Adrien on ollut ylpeä siitä, että hänen on tarvinnut lukea ainoastaan kahteen kokeeseen. Hän on aina selvinnyt koulusta hyvin arvosanoin pelkästään muistamalla tarkasti opettajien tunneilla antaman opetuksen.

Univaikeuksien takia Adrien käy myös psykologin vastaanotolla. Psykologille Adrien paljastaa sen, mistä ei ole äidille voinut puhua. Adrienia kiusataan koulussa raa'alla tavalla: häntä haukutaan "paskasäkiksi" ja "kullinimijäksi" ja hänen päälleen syljetään. Kiusaaminen jatkuu myös somessa. Siellä hänestä leviää käsiteltyjä kuvia, joissa hän näyttää harjoittavan suuseksiä miesten kanssa. Pahimpia kiusaajista ovat fyysisesti vahva Geoffroy sekä hänen mielistelijäjoukkonsa. Opettajille Adrien ei voi puhua, koska puhuminen kostettaisiin. Sitä paitsi Adrien uskoo, että opettajat kyllä tietävät kiusaamisesta mutta eivät halua estää sitä.

Adrienilla on ollut hyvä ystävä, Judith, joka on uskaltanut puolustaa Adrienia koulussa, mutta Judith on muuttanut toiselle paikkakunnalle ja heidän yhteydenpitonsa on katkennut. Adrien saa yhä lohtua käymällä silloin tällöin majassa, jonka hän ja Judith rakensivat lähimetsään suuren tammen oksistoon.

Eräällä metsäretkellä Adrien tutustuu Chrisiin. Chris on aikuinen mies, joka vaikuttaa asuvan metsässä. Hän osaa nimetä puut ja tuntee kasvit ja eläimet. Hän hallitsee tulenteon ja rakentaa kätevästi laavun nukkumispaikakseen. Chris pitää Adrienia heti kaltaisenaan poikkeusyksilönä. Hänen seuransa vahvistaa Adrienin itseluottamusta. Adrienin vierailut metsässä Chrisin luona muuttuvat säännöllisiksi. 

Chris kertoo valinneensa itse nimensä. Hänen mielestään Adrieninkin tulisi ottaa uusi nimi, mieluiten jokin viikinkihenkinen. Adrienin lievästä vastustelusta huolimatta Chris alkaa käyttää Adrienista nimeä Sven.

Juonipaljastuksia on taas luvassa. Tässä on hyvä lopettaa lukeminen, mikäli aiot itse tutustua romaaniin.

Chris opettaa Adrienin pyytämään pikkuriistaa ansalangoilla. Ensimmäisen lankasilmukkaan tarttuneen oravan hengiltä ottaminen on Adrienille ylivoimainen tehtävä, mutta Chris hoitaa asian hänen puolestaan. Chris opettaa Adrienille myös itsepuolustuksen alkeita. Parantuneen itseluottamuksensa ansiosta Adrien uskaltaa koulussa vastata sanalliseen kiusaamiseen. Hänen kielenkäyttönsä muuttuu karkeammaksi, minkä myös äiti kotona pistää huolestuneena merkille. 

Talven tullen Chris katoaa yhtä äkillisesti kuin hän oli ilmaantunutkin. Minkäänlaista viestiä Adrienille hän ei ole jättänyt.

Talven aikana Adrien kasvattaa lihasvoimiaan ja käy harrastamassa hapkidoa, korealaista itsepuolustustaitoa. Äiti antaa luvan harrastukseen sillä ehdolla, että Adrien jatkaa psykologin luona käymistä. Psykologi varoittaa Chrisistä: – Ihmiset eivät ole täysin valkeita tai täysin mustia, Adrien. Chris auttoi sinua, mutta hänessä on ehkä synkkä puoli - jota sinä et tunne. Adrien vastaa, että myös hänessä itsessään on synkkä puoli, jota hän ei tunne.

Keväällä Chris palaa ilman selityksiä. Hän vaikuttaa muuttuneen jyrkempään suuntaan. Hänen yhteiskunnanvastaisuutensa on voimistunut. Hän on kärsimätön ja painostava. Hän haluaa olla ainoa, jolta Adrien ottaa vastaan elämänohjeita. Chris vaikuttaa myös vanhentuneen ja pienentyneen. Missä hän on ollut? Ehkä vankilassa, käy Adrienin mielessä. Tai mielisairaalassa?

Geoffroy jatkaa Adrienin kiusaamista koulussa, mutta nyt Adrien vastaa uusilla itsepuolustustaidoillaan ja kasvaneilla voimillaan. Hän lyö kiusaajansa tajuttomaksi. Adrien erotetaan koulusta kymmeneksi päiväksi.

Romaanin aikuiset Chrisiä lukuun ottamatta kipuilevat väkivallan hyväksyttävyyden parissa – kuten luultavasti monet lukijatkin. Romaanin kunniaksi on sanottava, että epämiellyttävää tunnetilaa ei lohdutella pois. Mitään epäuskottavaa ratkaisua, jossa Adrien ja Geoffroy löytäisivät toisensa tai ystävystyisivät, ei onneksi edes yritetä.

Kiusaajan tainnuttaminen on draaman lakien mukaan hyväksyttävissä. Paha saa palkkansa. Myös Adrienin äiti hyväksyy loppujen lopuksi teon, kun saa kuulla millaista kiusaamista Adrien on joutunut kokemaan. Psykologi latelee tutut fraasit siitä, että väkivalta ei koskaan ole ratkaisu ongelmiin, mutta vaikenee korostetusti keskustelussa, jossa Adrien kertaa kaiken häneen kohdistetun kiusaamisen. Psykologi kuitenkin toivoo, että Adrien jatkaisi hänen luonaan käymistä, koska Adrienissa ilmennyt hallitsematon viha voi kohdistua muihinkin tai Adrieniin itseensä.

Chris päättää viedä Adrienin "koulutuksen" loppuun ja järjestää eloonjäämiskurssin. Hän vakuuttaa, että se kestää vain pari päivää. Äidille ei tarvitse etukäteen ilmoittaa. Trillerimäisessä jaksossa Chris kuljettaa Adrienin syrjäiselle seudulle autolla – luultavasti varastetulla. Adrienin puhelimen hän heittää ulos auton ikkunasta. Metsässä osoittautuu, että Chrisin suunnistus- ja luontotaidot eivät olekaan aivan niin hyvät kuin hän on uskotellut. Adrien huomaa olevansa tiettömässä erämaassa aggressiivisen ja mahdollisesti psykoottisen ihmisen armoilla.

Nuortenkirjan on hyvä päättyä toiveikkaasti. Niin käy tässäkin tapauksessa. Romaani päättyy taitekohtaan. Palatessaan kotiin vuoden lyhyimpänä yönä Adrien tietää selvemmin, mitä haluaa. Chris on ollut se opettaja, jonka hän on tarvinnut mutta joka hänen on nyt hylättävä tullakseen omaksi itsekseen.

Claudine Desmarteau, Au nom de Chris. Gallimard Jeunesse 2023. Kansi: Aline Bureau. 335 s.

Isabel Colegate: The Summer of the Royal Visit

Briteillä on ehtymätön varasto laadukkaita naiskirjailijoita, joiden ura ajoittui pääosin 1900-luvun jälkipuoliskolle. Ikävä kyllä monet heistä eivät koskaan saaneet ansaitsemaansa huomiota ja ovat nyt jo kokonaan unohtumassa. Aivan sattumalta löysin tämän Isabel Colegaten (1931–2023) romaanin, ja nyt olen myyty. Ensimmäisiltä riveiltä lähtien minulla oli luottavainen tunne: tämä kirjailija osaa asiansa. En joutunut pettymään.

Pääosin romaanin tapahtumat ajoittuvat 1800-luvun lopulle ja sijoittuvat kuumista lähteistään, kylpylöistään ja Yrjöjen ajan arkkitehtuuristaan tunnettuun kaupunkiin, jota ei suoraan nimetä mutta joka on helppo tunnistaa Bathiksi, Jane Austenin ja monien 1700-luvun naiskirjailijoiden kuvaamaksi kaupungiksi. 1700-luvulla maineensa huipulla ollut seurapiirikeskus havittelee tässä romaanissa uutta nousua luksushotellin myötä.  Hotellin suunnittelusta on järjestetty arkkitehtuurikilpailu, ja itse kuningatar Viktoria on tulossa tutustumaan suunnitelmien mukaan rakennettuihin pienoismalleihin.

Kertomus alkaa petollisen rauhallisesti. Vaikuttaa siltä, että kovin suurta dramatiikkaa ei ole odotettavissa. Henkilökuvaus on etualalla; se on tarkkaa ja oivaltavaa. Henkilöt ovat kaukana kaavamaisista. 

Arkkitehdit urkkivat tietoja kilpailijoidensa suunnitelmista. Ulkomailta saapunut Madame Sofia pitää spiritistisen istunnon. Kaupungin työläistaustainen runoilija sairastuu keuhkotautiin. Yhden  hotellisuunnittelijan vaimo ajautuu harkitsemattomaan suhteeseen miehen kanssa, joka voi auttaa naisen aviomiestä voittamaan kilpailun. Tämä luvattoman rakkauden kohde nimittää itseään "mahdollistajaksi", yksi romaanin hyvistä ihmisistä kuvailee häntä "liskomaiseksi". Kypsään ikään ehtinyt pappismies rakastuu naimisissa olevaan naiseen, saa vastakaikua, mutta molemmat päätyvät lopulta asettamaan velvollisuutensa etusijalle. Kuningatar Viktoria vierailee kaupungissa. Muutaman päivän kansanjuhlien jälkeen palataan taas arkeen, mutta moni asia on ratkaisevasti muuttunut.

Mainitsin tuossa äsken "hyvän" ihmisen. Se ei ollut ironiaa. Hyvyyteen kuuluu jonkinlainen läpinäkyvyys. Tämän takia hyvistä ihmisistä tulee helposti romaaneissa mielenkiinnottomia, huomaamattomia, pliisuja. Tässä romaanissa on kuitenkin ainakin kolme tai neljä henkilöä, joita haluaisin nimittää hyviksi ja joiden sisäinen elämä herättää ja säilyttää lukijan uteliaisuuden. Yksistään näiden harvinaislaatuisten henkilöhahmojen takia romaani kannattaa lukea. Tämä kirja on ravintoa sielulle.

Kun ihastun kirjaan, unohdan tehdä muistiinpanoja lukemastani. Tämän repliikin kirjasin kuitenkin muistiin. Sen lausuu yksi romaanin hyvistä ihmisistä: ‘If I want to make someone happy why do I have to lie to them? What is wrong with the world that that should be so?’ 

En käy kuvaamaan juonta yksityiskohtaisesti. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin. Rauhallisen alun jälkeen romaanin intensiteetti alkaa kasvaa vaivihkaa. Päädytään kauas Jane Austenin maailmasta. Romaanin loppupuolella ollaankin jo ihan toisissa tunnelmissa: köyhien ihmisten seksuaalisen hyväksikäytön ja kylmän vallanhimon maailmassa. Yksi henkilöistä kutsuu vallitsevaa ilmapiiriä pahuudeksi, muuan toinen helvetiksi. Köyhien kaupunginosassa työskentelevä pappismies, jonka arviointikykyyn olemme oppineet luottamaan, kirjoittaa päiväkirjaansa, että kaupungista on tullut Pandæmonium, paholaisten tyyssija.

Romaanissa on poikkeuksellinen kertojan näkökulma. Siinä käytetään kaikkitietävää kertojaa. Poikkeuksellisen ratkaisusta tekee se, että tiedämme, kuka tämä kaikkitietävä kertoja on. Hän on eläkkeelle jäänyt historianopettaja, leskimies, joka selvittää kotikaupunkinsa historiaa arkistolähteiden ja kävelyretkien avulla. Hän elää 1900-luvun lopulla, ilmeisesti lähellä Colegaten romaanin kirjoitusajankohtaa. Hänen tapansa kirjoittaa löydöistään on poikkeuksellinen: hän eläytyy täysin kuvaamiensa ihmisten elämään ja kertoo paljon sellaista, mitä ei ole voinut löytää lähteistään. Hän käyttää mielikuvitustaan kuten on käyttänyt sitä kertoessaan historiallisista tapahtumista alakouluikäisille oppilailleen.

Lopussa paljastuu myös kertojan sukulaissuhde muutamaan hänen kertomuksessaan esiintyneeseen henkilöön.

Isabel Colegate, The Summer of the Royal Visit. Hamish Hamilton 1991. Kansikuva: yksityiskohta Joseph Michael Gandyn arkkitehtonisesta fantasiasta. 219 s.

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karilan (s. 1985) romaania Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019) on kovasti kehuttu, mutta minulta se on jäänyt lukematta. Myönteisin odotuksin ja uteliaana tartuin tähän Karilan esikoisteokseen vuodelta 2013, kun se sattui ulottuvilleni. Esikoisteokset ovat vähän kuin äänen avaus. Kyllä niistä jo voi päätellä, millaista tuuttausta on odotettavissa.

Kunnon rämistelyä tämä kahdentoista novellin kokoelma oli alusta loppuun. On klisee mainita teoksesta, että se on omaääninen, mutta tässä tapauksessa määritelmä kyllä sopii. Karilalla on näissä novelleissa hyvin erottuva oma tyyli. Sille ovat ominaisia pelkistetyt, jopa askeettiset, lauseet ja lyhyet kappaleet. Mukana on kuitenkin myös retorisia keinoja, kertojan me-muotoa ja lukijan puhuttelua, jotka tuovat mieleen vanhahtavan puheen tai jopa saarnatekstin. 

Jostain syystä kummallisten asioiden lakoninen havainnointi synnyttää koomisen vaikutelman. Novellien sisältö on omalaatuista arkisista tapahtumista nousevaa surrealismia. Sinänsä yksinkertaisesta sanasta tai ilmauksesta avautuu kokonainen tarina. Novelli Kun kana tappaa lähtee liikkeelle huvittavasta ajatuksesta, että olisi tappajakana, ylivertainen murhaaja. Kapakkaillan jälkeen se huutaa: "Miksi en voi olla kuin muut kanat? Miksi minua on kirottu tappamisen taidolla ja viinanhimolla?"

Vertailukohtia miettiessäni mieleeni tuli suomalaisista kirjailijoista Veikko Huovinen, ulkomaisista Italo Calvino ja etenkin hänen novellikokoelmansa Kosmokomiikkaa. Karila on kuitenkin valmis menemään pitemmälle surrealismissaan.

Novelli Ukko Palikka kelvatkoon esimerkiksi tyylikeinoista. Näin se alkaa:

Tarkastelkaamme Ukko Palikkaa.

     Hymyillen hän amputoi potilaalta kaksi jalkaa. Hän ei keskity. Hän koukistuu ja istuu avaruusautoon, kiertää Kuun ja löytää neljä uutta alkuainetta.

     Ukko tempaisee käsijarrusta. Auto keinahtaa sivuluisuun parketinkiiltävällä pinnalla.

     Onko tässä mies vai ajatus?

Ukko Palikan vauhdikas tempoilu jatkuu. Hän hautaa Obi-Wan Kenobin ja etsii sen jälkeen taistelukaverikseen Darth Vaderin.

   Vader sinkoutuu ilmaan. Ukko jää. Tulee yö ja Ukko makaa yhä raunioissa. Se ei ole normaalia, mutta joskus niin tapahtuu.

Ukko Palikan seikkailut alkavat aueta, kun mukaan tarinaan tulevat "ontto, muovinen naksahtelu", "vaaleanpunaiset sormet" ja "suuret kasvot", jotka ohjailevat Ukon elämää. Enpä aiemmin olekaan törmännyt kuvaukseen tietokonepelistä sen "supersankarin" näkökulmasta. Siitähän tässä kai on kyse.

Estoton fantasia on koko ajan läsnä novelleissa. Myös novellien henkilöt fantasioivat. Novelli Rakkautta ennen Seinäjokea muodostuu kahden matkustajan junamatkan aikana kehittämistä fantasioista. Kauko kehittelee eroottista fantasiaa vastapäätä istuvasta naisesta, kun hänen viereensä istahtaa mies, joka alkaa Kaukolle kertoa fantasioitaan vieraiden planeettojen vihamielisistä muukalaisista. Tarinan todellisuudessa fantasiat risteytyvät ja sekoittuvat. Joku pelastaa sinut oli ehkä parodia eroottisesta tarinasta – tai sitten se oli ihan vain masturbaatiofantasia.

Osittain fantasiapuuro oli minulle liian sakeaa. En aina jaksa ponnistella tulkintaa hakiessani. Odotan pikemminkin, että minua viihdytetään. Se on varmaan henkistä laiskuutta. Joka tapauksessa pidin tässä novellikokoelmassa eniten tarinoista, jotka ainakin etäisesti muistuttivat perinteistä novellia. Tarkka-ampujat kertoi kahden sodassa vastakkaisilla puolilla sotivan ja toisiaan kunnioittavan tarkka-ampujan tarinan. Kaisa on ruma kertoo rumien ihmisten yhteisöstä, tosin Tom Clancyn innoittamalla ydinasejuonittelun kierteellä. Eivät nämä tavallisemmatkaan Karilan jutut siis mitään kauravelliä ole!

Juhani Karila, Gorilla. Otava 2013. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen. 140 s.

Marie-Aude Murail: Rendez-vous avec Monsieur X

Kohtaaminen herra X:n kanssa on seitsemäs ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa nuorille suunnatussa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo Nils Hazard, Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja. Usein hän saa ratkaisevaa apua tyttöystävältään Catherinelta ja koiraltaan Todilta. Romaanisarjan viimeisissä osissa selvitettävät rikokset liittyvät johonkin teosten kirjoitusajankohtana esillä olleeseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Tässä osassa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1998, ovat tarkastelun kohteena keinohedelmöitys ja alkioiden kloonaaminen. 

Ihmiselämän alku on Nils Hazardille ajankohtainen aihe henkilökohtaisestakin syystä: hänen tyttöystävänsä Catherine on viimeisillään raskaana. Sarjan aiemmista osista on käynyt ilmi, että isyys ei istu siihen käsitykseen, joka Nils Hazardilla on itsestään. Hän ei ole halunnut muuttaa yhteen Catherinen kanssa ja on aina valmis flirttiin sievien opiskelijatyttöjen kanssa. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että joku olisi riippuvainen hänestä. 

Tapahtumat käynnistyvät siitä, että Nils löytää papereidensa joukosta kirjeen, joka on joutunut sinne opiskelijan tehtäväpaperin mukana:

Hyvä herra,

Tyttärenne A:n kuoleman johdosta ilmoitamme, että A' on käytettävissänne Vorillonin laboratoriossa.

                                                                                                                    Hra X

Nils ehtii avata ja lukea kirjeen ennen kuin huomaa, ettei sitä ole osoitettu hänelle. Hän toimittaa kopion kirjeestä tarkoitetulle vastaanottajalle, erään hänen opiskelijansa isälle, mutta säilyttää alkuperäisen itsellään, koska alkaa epäillä rikosta. Dolly-lammas on vastikään kloonattu onnistuneesti, ja Ranskassa käydään keskustelua laista, joka kieltäisi ihmisalkioiden kloonaamisen kokonaan ja keinohedelmöitykset puhtaasti ansaintatarkoituksessa.

Opiskelijan vanhemmat olivat olleet Bordeaux'ssa sijaitsevan keino- ja koeputkihedelmöitykseen erikoistuneen laboratorion asiakkaita. Heidän vauvansa, joka sai alkunsa laboratorion avustuksella, on menehtynyt kätkytkuolemaan kuukautta aiemmin. Laboratorio siis ilmoittaa kirjeessä, että heillä on yhä hallussaan pakastettuja alkioita. Nils epäilee, että alkiot ovat kloonattuja, mikä myöhemmin varmentuukin.

Koska Catherine ei raskautensa takia olisi kovin uskottava apulainen peitetehtävään, Nils värvää avukseen sarjan aiemmasta osasta tutun opiskelijaneitosen, jota kutsuu "Lumikoksi". Nils ja Lumikko matkustavat yhdessä Bordeaux'hon ja ilmoittautuvat Vorillonin klinikalle. He tekeytyvät aviopariksi, joka on kolme vuotta turhaan yrittänyt saada lasta. Lumikon tutkiminen vaatisi uuden käyntiajan, mutta Nils joutuu antamaan näytteen siemennesteestään saman tien.

Tämä Nilsin antama näyte tuo uuden mutkan juoneen. Tulosten valmistuttua Nilsin sperma osoittautuu heikkolaatuiseksi. Lääkärin mukaan isäksi tuleminen olisi ihme. Nils järkyttyy ja suuttuu Catherinelle, joka ilmiselvästi yrittää saada hänestä isän "äpärälleen". Nils siis helpommin uskoo Catherinen pettäjäksi kuin epäilee tutkimuslaitosta, jonka jo melko varmasti uskoo syyllistyvän laittomuuksiin. Nils Hazardin kypsymättömyys väännetään rautalangasta.

Kotona Pariisissa Nilsin asuntoon on murtauduttu. Hänen arkistonsa on pengottu. Lisäksi veitsimies vaatii kadulla häneltä laboratorion lähettämää kirjettä. Tod-koira ajaa rikollisen tiehensä. 

Kun heti perään tyttöystävä Catherine katoaa, Nils hätääntyy. Hän toteaa, että ottaisi ilomielin Catherinen takaisin, vaikka lapsi olisikin jonkun muun. Tilanne ratkeaa kuitenkin onnellisesti: Catherine on joutunut äkillisesti synnyttämään. Tyttövauvalla on syvänsiniset silmät kuten Nilsilläkin.

Rikolliset, jotka ovat kytköksissä Vorillonin laboratorioon, jatkavat uhkaavia toimiaan. Siinä vaiheessa, kun tyttären henkeä uhataan, Nilsin isänvaistot heräävät lopullisesti.

En paljasta romaanin juonta saati loppuratkaisua enempää. Jännittäviä vaiheita on jälleen luvassa: Nils ja hänen tyttärensä joutuvat hengenvaaraan. Tod-koira pääsee jälleen pelastustehtäviin. Nilsin sydämessä Tod vaikuttaa jakavan ykkössijan tyttären kanssa, Catherine tulee jossain melko kaukana perässä.

Päärikollisen suunnitelmat ovat niin hurjat, että ne vetävät vertoja James Bond -tarinoiden mielipuolisille maailmanvallan tavoittelijoille. Tässä romaanissa rikollinen ei kuitenkaan toimi itsekkäästi tai pahuuttaan vaan luodakseen paremman ja rauhantahtoisemman maailman. Nilsin mielessä romaanin useissa käänteissä käy Pascalin ajatus: "Ihminen ei ole enkeli eikä peto, ja valitettavasti ne, jotka yrittävät olla enkeleitä, päätyvät käyttäytymään kuin pedot."

Jätämme tuoreen perheenisän vääntämään kättä kahvilassa aikuisen kummipoikansa kanssa. Mitenkähän sen kypsymisen kanssa nyt lopulta kävi?

Kulttuurieroja tuli mietiskellyksi tämänkin romaanin yhteydessä. Pariisilainen kätilö suosittelee sekaimetystä – imetyksen ja pulloruokinnan yhdistelmää – noin viikon ikäiselle vauvalle. Perusteena on muun muassa isän osallistaminen. Epäilemättä tässä tapauksessa isän osallistamiseen saattoi olla erityisesti syytäkin, mutta uskoisin, että suomalainen kätilö ei ehdottelisi tuossa vaiheessa pulloa, jos imetys muuten onnistuu.

Marie-Aude Murail, Rendez-vous avec Monsieur X. L'école des loisirs 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1998. Kansikuva: Gabriel Gay. 189 s.

D. H. Lawrence: Kettu

D. H. Lawrencen (1885–1930) pienoisromaani vuodelta 1922 on englantilaiseen maaseutuympäristöön sijoittuva kolmiodraama. Romaani ajoittuu vuoteen 1918. Käynnissä oleva maailmansota vaikuttaa tapahtumien taustalla.

Juonipaljastuksia on tulossa.

Kaksi hieman alle kolmekymmenvuotiasta naista on hankkinut maatilan. He kasvattavat siellä kanoja ja ankkoja. Kanat eivät muni riittävästi, ja niiden kummalliset taudit inhottavat naisia. Kaksi hiehoakin heillä oli, mutta he luopuivat niistä, koska toinen jatkuvasti karkaili ja toisen lähestyvä poikiminen pelotti naisia. Kokemattomien farmarien maatila ei menesty. Rahahuolet aiheuttavat paineita. Jatkuva yhdessäolo saa naiset kyllästymään toisiinsa.

Jill Banford oli "pieni, hento olento ja käytti silmälaseja". Luonteeltaan Jill on ulospäin suuntautuva ja puhelias. Rahat maatilan ostoon olivat tulleet Jillin isältä, koska tämä piti epätodennäköisenä, että Jill koskaan menisi naimisiin.

Nellie March kuvataan ruumiinrakenteeltaan miesmäiseksi, joten tilan raskaammat työt ovat tulleet hänen osakseen. Kaikkitietävä kertoja, joka pääsee sisälle myös henkilöiden ajatuksiin, korostaa kuitenkin Nellien kasvojen naisellisuutta: "Tumman tukan kiharat liehuivat hänen kumartuessaan, silmät katsoivat suurina, avoimina ja tummina hänen jälleen noustessaan, ne olivat samalla kertaa oudon säikähtyneet, ujot ja pilkalliset." Usein Nellie unohtuu hajamielisesti omiin ajatuksiinsa. Nellien unia kuvaillaan tarkasti.

Useimmiten kertoja käyttää naisista ainoastaan heidän sukunimiään.

Kettu hiiviskelee öisin kanalan liepeillä. Se on raadellut jo useita kanoja. Nellie on nähnyt pedon läheltä. Se on katsonut naista pelottomasti, ja Nellie on hämmentynyt niin, ettei ole pystynyt ampumaan sitä. Kettu jää Nellien ajatuksiin ja uniin pysyvästi.

Lawrence kuvaa luonnonilmiöitä ja ihmisten mielenliikahduksia niin, että  henkilöiden tuntemukset tarttuvat lukijaan.

Kuukaudet kuluivat ja tulivat pimeät illat, raskas, pimeä marraskuu, jolloin March kulki pitkävartisissa saappaissaan nilkkaa myöten mudassa, jolloin yö alkoi tulla neljän aikoihin eikä päivä koskaan täysin valjennut. Tytöt pelkäsivät näitä aikoja. He pelkäsivät melkein yhtämittaista pimeyttä, joka kietoi heidät vaippaansa yksinäisellä tilalla metsän äärellä. Banford pelkäsi suorastaan fyysillisesti. Hän pelkäsi kulkureita, pelkäsi, että joku tulisi hiiviskelemään heidän talonsa ympärille. March oli pikemminkin levoton ja rauhaton kuin peloissaan. Hän tunsi alakuloisuuden ja epävarmuuden koko ruumiillaan.

Eräänä iltana ovelle ilmestyy vieras, hädin tuskin kahdenkymmenen ikäinen kookas nuorukainen nimeltään Henry Grenfel. Hän on juuri vapautunut asepalveluksesta. Henryn isoisä on ollut maatilan aiempi omistaja. Henry on viettänyt viime vuodet Kanadassa, joten hän ei ole ollut tietoinen isoisänsä kuolemasta. Mies kuuntelee naisten toimeentulohuolia. Hänellä on heti mielessään ratkaisu:

– Te tarvitsette tänne miehen, sanoi nuorukainen matalasti.

Koska on jo myöhä, miehen sallitaan jäädä vierashuoneeseen yöksi. Nellie March näkee yöllä unen, jossa kettu laulaa ja sitten puree häntä käteen. Houkutus ja vaara ovat unessa läsnä. Kettu ja mies alkavat yhdistyä Nellien ajatuksissa. Hän ajattelee tästedes nuorta miestä kettuna. Houkutus ja vaara! D. H. Lawrencen kertomuksissa usein toistuva pari.

Seuraavana päivänä mies käy metsällä ja tuo naisten ruokapöytään tervetulleen lisän – sorsan ja kaniinin. Kun Grenfel ei löydä kylältä kortteeria, naiset kuin vaivihkaa antavat hänen jäädä taloon epämääräiseksi ajaksi.

Henry saa pian ajatuksen: avioliitto Nellien kanssa ratkaisisi hänen tulevaisuutta koskevat huolensa. Pitempään harkitsematta mies kosii. Nellie hämmentyy ja torjuu ehdotuksen: hänhän voisi ikänsä puolesta olla melkein pojan äiti. Selvää on kuitenkin, että hän pitää Henryä eroottisesti houkuttelevana. 

Sinnikkyydellään ja tahdonvoimallaan Henry melko nopeasti pakottaa Nellien suostumaan kosintaan. 

Jill on mustasukkainen Henryn ja Nellien lähenemisestä ja yrittää pitää huolen siitä, etteivät nämä vietä aikaa kahden kesken. Jill on epäilemättä myös aidosti huolestunut mahdollisuudesta, että hänen ystävänsä on ajautumassa johonkin harkitsemattomaan. Kylällä liikkuvat juorut Henrystä eivät synnytä mielikuvaa ahkerasta ja tunnollisesta työihmisestä. Jill pelkää, että Henry hylkää Nellien kyllästyttyään tähän. Jill saa myös Nellien näkemään asian tästä näkökulmasta. Nellie päättää jättää Henryn. 

Jillin mustasukkaisuuden takia nykylukija aavistelee helposti naisten välille seksuaalisuhdetta, varsinkin kun he nukkuvat samassa huoneessa, ehkä jopa samassa vuoteessa, mutta kyseessä voi olla harha. Naimattomien naisten yhteiselämä ei ollut ennen eikä ole nykyäänkään aina seksuaalista. Voimakkaita kiintymyksen ja rakkauden tunteita siihen kyllä voi sisältyä muutenkin. Luultavasti tästä on kyse myös Lawrencen romaanissa. 

Henry on kuunnellut salaa naisten keskustelua. Hän suuttuu ja poistuu yöhön kivääri mukanaan. Hän ampuu ketun. Naiset havahtuvat laukaukseen ja kutsuvat Henryn takaisin sisään. Yöllä Nellie näkee unen, jossa Jill on kuollut ja Nellie peittelee ruumiin ketun turkilla.

Muistelen lukeneeni Erno Paasilinnan Timo K. Mukka -monografiasta, että kustantaja yritti valistaa nuorta kirjailijaa, jonka siihenastiset lukemiset olivat olleet melko sattumanvaraisia. Mukalle suositeltiin muiden muassa D. H. Lawrencen teoksia. Ne eivät kuitenkaan tehneet häneen vaikutusta. Ehkä hän luki väärät kirjat. Tässä Ketussa on paljon samaa aistillisuutta ja luontosymboliikkaa kuin Mukan kirjoissa.

Nellien on vaikea tehdä lopullista päätöstä. Henryn ollessa läsnä Nellie myötäilee miehen toiveita; erossa ollessaan hän kääntyy kohti Jilliä. Lopulta Nellie lupaa mennä Henryn kanssa naimisiin jo ennen joulua. Kuulutuksetkin otetaan. Nellie myös lupaa lähteä Kanadaan miehen mukana.

Henry joutuu vielä joksikin aikaa palaamaan sotilasleiriin. Sinä aikana –  jälleen Jillin kanssa keskusteltuaan – Nellie muuttaa taas mielensä ja kirjoittaa miehelle kirjeen, jossa peruu häät. 

Henry ei vieläkään luovuta. Hänen mielensä täyttyy vihalla Jilliä kohtaan. Hän olettaa, aivan oikein, että Jill on suurin este hänen avioliittotoiveilleen. Hän hankkii vuorokauden loman ja ajaa polkupyörällä kuudenkymmenen mailin matkan kuraisia sivuteitä naisten maatilalle. 

Tilalla kolmiodraama saa väkivaltaisen lopun. Luonnonvoimatkin liittoutuvat "ketun" kanssa ja huolehtivat siitä, että Henryn viha saa tyydytyksensä. 

Romaanin päätösluvuissa Henry ja Nellie ovat naimisissa ja lähdössä Kanadaan. Tässä pienoisromaanissa D. H. Lawrence antaa vasta aivan kirjan lopussa vallan piirteelle, joka tekee useista hänen teoksistaan minulle nykyisin vastenmielisiä: hän paasaa. Viimeisessä luvussa lukijaa suoraan puhutellen.

Pieni tarina ei oikein jaksa kantaa sitä raskasta aatesisältöä, jonka Lawrence vyöryttää lukijan tajuntaan viimeisillä sivuilla. Kyse on koko ajan ollut sukupuolten taistelusta. Mies on päässyt voitolle, ja sitä sekä mies että nainen ovat halunneetkin. 

Lawrencen käsitys sukupuolten rooleista ei kuitenkaan ole ihan niin tunkkainen kuin voisi luulla. Hän toteaa, että naisen sielu kuihtuu, koska nainen ei voi hyväksyä alistumista "johon hänen rakkautensa oli hänet pakottanut". Mies vaatii naiselta alistumista, passiivisuutta. Nainen puolestaan haluaa tunteen siitä, että hän on "vastuussa koko maailman hyvinvoinnista". Melko hämärästi ja pömpöösisti Lawrence selittää rakkauteen sisältyvää erehdystä.

March parka. Hyväntahtoisuudessaan ja vastuuntuntoisuudessaan hän oli ponnistellut niin kauan, että koko elämä, kaikki oli hänelle vain pohjatonta tyhjyyttä. Mitä kauemmaksi kurkotetaan kohti tuota onnen kohtalokasta kukkaa, joka värisee kallionkolossa niin sinisenä ja ihanana vain hiukan kauempana kuin mihin voit yltää, sitä pelottavampana nähdään alla syvä kuilu, johon väistämättä on pudottava, kuin helvetin kuiluun, jos vielä kurkotetaan kauemmas. Kukka poimitaan kukan jälkeen, mutta mikään niistä ei ole se kukka. Sillä kukka itse – sen verhiö, on tuo kauhistuttava rotko, se on itse tuo helvetin kuilu.

Yksioikoisiin resepteihin ihmissuhteissa Lawrence ei uskonut. Väärät odotukset johtavat ihmiset onnettomaan rakkauteen.

Luin nuorena ja kokemattomana useita D. H. Lawrencen teoksia. Silloin niiden kuvaus miesten ja naisten suhteista tuntui syvälliseltä. Eniten pidin kuitenkin hänen maaseutuelämää kuvaavista varhaisista novelleistaan sekä The Rainbow -romaanista, joissa aatteellinen palo oli sovitettu kertomuksen kehyksiin eikä niistä syntynyt tunnetta, että kirjailija yrittää käännyttää lukijansa.

Toisaalta pidin ja pidän edelleen Lawrencen runoista. Niihin profeetallisuus ja paasaaminenkin istuvat hyvin. Ne sopivat hyvin tällaiselle lukijalle, joka tuskailee hämärien runokuvien ja piilotettujen merkitysten äärellä. Lawrence ei piilottele mitään vaan kirjoittaa suoraan kuin tykin suusta. 

Myös runoissaan Lawrence pohtii miesten ja naisten välisiä suhteita. Tähän loppuun siteeraan runon 

To women, as far as I'm concerned

The feelings I don't have I don't have.

The feelings I don't have, I won't say I have.

The feelings you say you have, you don't have.

The feelings you would like us both to have, we neither of us have.

The feelings people ought to have, they never have.

If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't got them.

So if you want either of us to feel anything at all

you'd better abandon all idea of feelings altogether.

 

D. H. Lawrence, Kettu. Kirjayhtymä 1959. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fox (1922) suomentanut V. Mattila. 132 s.