Tämä kirja päätyi luettavakseni, koska se on voittanut ranskalaisen Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Kuvittelen, että kun jokin arvostelukykyisten lukijoiden raati on valinnut minun puolestani, minun ei tarvitse lukea lainkaan huonoja kirjoja. Ihan kaikista voittajista en ole suuremmin innostunut, mutta harvoin on lukeminen kuitenkaan kaduttanut.
Eikä kaduttanut nytkään. Tämä Pascal Brucknerin (s. 1948) romaani on jännittävä genrehybridi, rikostarina ja trilleri, jossa on mukana fantastisia kauhuelementtejä. Se on kerrottu vetävästi kahden minäkertojan kautta. Niin vetävästi, että lukijalta jää helposti huomaamatta, ettei kumpikaan sen kertojista ole mieleltään aivan tasapainossa. Toinen on diagnosoitu skitsofreenikoksi, ja toinen on psykiatri, joka yrittää päästä yli suhteesta, jossa on kokenut hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa.
Romaanin esipuhe johdattaa meidät suoraan romaanin omalaatuiseen eristyneeseen tunnelmaan. Pariskunta on palaamassa laskettelulomalta Sveitsistä, kun naisen, Hélènen, ohjaama auto ajautuu vuoristossa yksinäisellä tieosuudella kinokseen, rikkoutuu ja jää kiinni lumeen. Hélène on ajanut holtittomasti. Mies, Benjamin, joka kertoo tapauksesta minämuodossa, tuntuu olevan täysin naisen ohjailtavissa. Hän ei ole puuttunut naisen ajotapaan, vaikka onkin ollut peloissaan. Benjamin lähtee lumimyräkkään etsimään apua. Hän löytää syrjäisen talon, jossa valot palavat, mutta kukaan ei tule avaamaan ovea. Mies joutuu palaamaan autolle. Hieman myöhemmin paikalle saapuu Range Roverilla pienikasvuinen mies, "lähes kääpiö". Hän kertoo olevansa palvelijana talossa, jonka Benjamin oli löytänyt. Hänen isäntänsä on harkinnan jälkeen päättänyt tarjota matkalaisille yösijan.
Romaani hypähtää helteiseen Pariisin elokuuhun Neitsyt Marian taivaaseennottamisen juhlan aikaan. 26-vuotias psykiatri Mathilde Ayachi on ottanut hoitaakseen kolmen vuorokauden päivystysrupeaman Hôtel-Dieun sairaalassa aivan Pariisin keskustassa, melkein Notre-Damen vieressä. Mathilden miesystävä Ferdinand on lähtenyt yksin lomalle Antibesiin. Mathildella on vahva tunne, että Ferdinand pettää häntä.
Myöhemmin käy ilmi, että Mathilden epäilylle on perusteita. Ferdinand, joka on ammatiltaan näyttelijä, on eroottinen seikkailija ja nautiskelija. Mathilde on mennyt mukaan Ferdinandin kokeiluihin. Ferdinand on muun muassa tuonut prostituoituja kolmanneksi osapuoleksi heidän vuoteeseensa. Nyt Mathilde on valmis tunnustamaan, että hän on kaivannut perinteistä parisuhdetta. Hänen lapsuutensa ei ole ollut ongelmaton: hänen omalla isällään on ollut kaksi perhettä yhtä aikaa. Mathildella on samanikäisiä sisarpuolia, joita hän ei tunne. Romaanin mittaan Mathilde päätyy katkaisemaan suhteensa Ferdinandiin.
Yöllä psykiatriseen päivystykseen tuodaan mies, jolla on kasvoillaan naamio. Mies on diagnosoitu skitsofreenikoksi. Käy ilmi, että kyseessä on romaanin esipuheen mies, Benjamin Tholon. Benjamin alkaa kertoa Mathildelle elämänsä vaiheita. Tästä eteenpäin Mathilden ja Benjaminin kertomukset vuorottelevat. Kahtena yönä Benjamin kertoo tarinaansa. Aluksi potilaaseen nihkeästi suhtautunut Mathilde lumoutuu tämän kertomuksesta. Kun mies yllättäen poistuu osastolta, Mathilde joutuu paniikkiin. He kuitenkin kohtaavat vielä uudelleen Notre-Damen katedraalissa, jossa Benjamin päättää kertomuksensa yllättävään vetoomukseen.
Kirjojen parissa koko elämänsä viettänyt Benjamin on ajautunut väärentäjäksi. Hän on julkaissut romaanin Les larmes de Satan, jonka hän on kursinut kokoon pelkästään kuuluisien kirjailijoiden teoksista lainaamistaan otteista. Nuori nainen, Hélène, on ottanut häneen yhteyttä. Hélène on huomannut väärennöksen ja uhannut julkaista tietonsa. Näin hän on kiristänyt Benjaminin rakastajakseen ja leikkikalukseen. Benjamin on ollut tilanteesta niin ahdistunut, että häneltä on kestänyt useita viikkoja tajuta, että Hélène on hyvin kaunis.
Upporikas Hélène on muuttanut Benjaminin mieleisekseen asuntoa ja vaatekaapin sisältöä myöten. Hän on perehdyttänyt kirjamiehen gastronomian ja juhlinnan saloihin. Benjamin toteaa, että Hélène ei tunne sanaa "tarve", hänellä on vain "haluja". Jollain tavalla Benjamin on kuitenkin alkanut ihailla Hélèneä. "Hän oli yhtä lahjakas onnellisuudessa kuin minä olin epäonnistumisessa." Ikäerosta huolimatta – Benjamin on 38, Hélène 25 – Benjamin on tuntenut itsensä lapseksi Hélènen käsittelyssä. Vuoteessa Hélènellä on ollut absoluuttinen määräysvalta. Intiimit hetket Hélène on tallentanut ääninauhalle.
Kuten edellä on käynyt ilmi, romaanissa toden ja fantasian raja on häilyvä. Sen henkilöt ovat halukkaita puhumaan omituisuuksistaan ja seksuaalisista perversioistaan. Tässä yhteydessä muistutan, että olen yleensä varovainen käyttäessäni sanaa perversio. Me ihan tavallisetkin ihmiset olemme yksityisissä ajatuksissamme pohjattoman omituisia. Jokin raja kuitenkin ylitetään, kun toisille ihmisille tuotetaan tuskaa vastoin heidän tahtoaan. Sen rajan yli tässä romaanissa mennään niin että heilahtaa.
Palataanpa sinne lumen saartamaan taloon Alpeille. Siellä asustavat Jérôme Steiner, varakas asianajaja, ja hänen puolisonsa, filosofi Francesca Spazzo-Steiner. Molemmat ovat nuorempina olleet seksuaalisia saalistajia. Iän karttuessa kumppaneiden löytäminen on käynyt työlääksi. Viehätysvoimansa menettäneinä he ovat kääntäneet vihansa kohti nuoruutta ja kauneutta. Steiner on nuorena ollut kommunisti ja hän kuvittelee edelleen edistävänsä tasa-arvon aatetta, rumuuden tasa-arvoa, riistämällä kauniilta nuorilta naisilta heidän kauneutensa. Naiset saavat Steinerin mukaan siis mahdollisuuden elämään, jota ulkonäkö ei hallitse, vähän kuin itämaiden hunnutetut naiset. Tästä siis romaanin nimi Kauneuden varkaat.
Kauheaa aatettaan nämä vinksahtaneet filosofit toteuttavat vangitsemalla nuoria naisia vuoristotalonsa vankiselleihin. Naiset pidetään täysin eristyksissä inhimillisestä kosketuksesta, kunnes he ovat vanhentuneet ja rumentuneet ennen aikojaan. Sitten heidät vapautetaan ja he joutuvat palaamaan elämäänsä nuoruutensa menettäneinä. Apuna pariskunnalla on omituinen Raymond, heidän uskollinen palvelijansa. Isäntäväki ja heidän palvelijansa hengittävät naisten selleistä johdettua ilmaa, joka pitää heidät nuorina.
Tämän pariskunnan hoteisiin Benjamin ja Hélène siis ovat päätyneet edellisenä talvena. Kuten arvata saattaa, vierailusta on tullut painajaismainen. Isäntäväki on ottanut Hélènen panttivangiksi. Hän saa vapautensa, jos Benjamin toimittaa kolme nuorta naista hänen tilalleen. Tämä suunnitelma on edennyt lähes päätepisteeseensä asti. Viime hetkellä Benjamin on kuitenkin pettänyt Hélènen. Tämä petos on järkyttänyt hänen mielensä ja johtanut Benjaminin uskoutumaan Mathilde-psykiatrille. Mathilden tehtäväksi jää Hélènen pelastaminen.
Pascal Brucknerin kirjailijanlahjoille on annettava tunnustus: näin kahelit henkilöt ja idioottimainen projekti juonen ytimenä eivät menisi läpi, ellei kirjailija olisi onnistunut luomaan teokseensa surrealistista tunnelmaa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Tähän merkillisen klaustrofobiseen ilmapiiriin romaanin pakkomielteiden riivaamat henkilöt istuvat erinomaisesti. Sen kertojissa – Mathildessa ja Benjaminissa – on kuitenkin riittävästi tunnistettavia ja samastuttavia piirteitä, niin että jonkinlainen kosketus säilyy myös arkitodellisuuteen.
En paljasta enää enempää juonesta. Siinä riittää yllättäviä käänteitä loppuun asti.
Pascal Bruckner on romaanien lisäksi kirjoittanut myös joukon filosofisia teoksia. Hänet luetaan Ranskan 1970-luvun uusfilosofeihin. Viime vuosina hän on herättänyt huomiota kritisoimalla monikulttuurisuutta. En ole perehtynyt hänen ajatuksiinsa, joten en niitä kommentoi. Se on kuitenkin selvää, että nykyisessä vahvasti polarisoituneessa keskustelussa tällaisilla avauksilla saa huomiota ja varmaan myös kannattajia, joista ei kannata paljon ylpeillä.
Roman Polanskin ohjaama elokuva Katkera kuu (1992) perustuu Pascal Brucknerin romaaniin Lunes de fiel. Minua ei yllätä, että juuri Polanski on löytänyt itselleen tarttumapintaa Pascal Brucknerin kerronnasta, jossa seksuaalisilla pakkomielteillä näyttää olevan keskeinen osa.
Tämä Brucknerin Les Voleurs de beauté näyttäisi vedonneen myös suureen lukijakuntaan. Lukemani pokkari oli romaanin 14: s painos.
Pascal Bruckner, Les Voleurs de beauté. Grasset 2019. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1997. Kansikuva: yksityiskohta Tamara Lempickan maalauksesta Femmes au bain (1929). 249 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!