Frédéric Lenormand: Meurtre dans le boudoir

Noin vuosi sitten luin ensimmäisen osan Frédéric Lenormandin dekkarisarjasta, jossa rikoksia ratkoo valistusfilosofi Voltaire. Tällä kertaa oli vuorossa sarjan toinen osa 'Murha buduaarissa'. Mukana vauhdikkaassa ja hauskassa tarinassa oli jälleen koko joukko todellisia historiallisia henkilöitä. Historiallinen ajankuva vaikutti riittävän aidolta tällaiseen viihteeksi tarkoitettuun opukseen.

Eräänä iltana toukokuussa vuonna 1733 pariisilaiseen ilotaloon saapuu mies, joka kysyy madamelta, pystyisikö tämä järjestämään hänelle itämaisen huoneen ja vatsatanssijattaren. Varmemmaksi vakuudeksi mies näyttää mukanaan tuomastaan romaanista kuvan siitä, mitä haluaa. Pikaisesti yksi tyttöjen pukeutumishuoneista sisustetaan itämaiseen tyyliin ja sopiva tyttökin löytyy helposti. Kesken illan mies kuitenkin yllättäen kuolee, ehkä myrkytettynä. Kun poliisit ehtivät paikalle, miehen mukana ollut kirja on kadonnut.

Poliisipäällikkö Hérault siirtää jutun vastahakoisen ja ruoansulatusvaivoista kärsivän Voltairen tutkittavaksi uhkaamalla filosofia jälleen Bastiljiin joutumisella. Voltairen maanpakonsa aikana Englannissa laatimat filosofiset tutkielmat olivat jo painettavana Rouenissa – eikä niillä ollut ennakkosensuurin myöntämää julkaisulupaa. Voltaire ei uskalla kieltäytyä tehtävästä.

Voltairen mieltä piristääkseen Châtelet'n markiisitar Émilie, Voltairen rakastajatar ja matematiikkanero, vie filosofin aterialle kaupungin ulkopuolelle. Aterian aikana naapuritalosta alkaa kuulua huutoja. Paikalle sännänneet Émilie ja Voltaire löytävät lattialta alastoman ruumiin, jolla on nuoli lapaluidensa välissä. Nuolen ympärille on kääritty kirjan sivu, jonka kuva esittää juuri kyseistä huonetta ja samalla tavalla surmattua henkilöä.

Voltaire ryhtyy nyt toden teolla perehtymään rikoksiin. Tutkimukset etenevät vauhdikkaasti. Siirtymät ovat nopeita. Voltaire yrittää löytää kirjan, joka liittyy murhatapauksiin. Näin hän tulee perehtyneeksi Pariisin kiellettyjen kirjojen markkinoihin, jotka ovatkin varsin laajat. Kirjakauppiaat myivät mielellään tiskin alta kiellettyjä kirjoja, sillä niistä sai hyvän hinnan. Kielletyistä kirjoista laadittiin myös luetteloita keräilijöiden tarpeisiin.

Tutustumme muiden muassa bibliografi Nicolas Lenglet-Dufresnoyhin, jonka koti on vuorattu kielletyillä kirjoilla. Hänen avullaan saadaan selville, että kuolemantapauksiin liittyvä kirja on nimeltään Le Tabouret de Bassora ('Basran jakkara'). Sen tekijä, jota Voltaire epäilee murhaajaksi, ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa selviä, mutta saamiensa johtolankojen avulla Voltaire saa anonyymisti julkaistun teoksen käsiinsä.

Teoksen tekijäksi Voltaire alkaa epäillä Claude-Prosper Jolyot de Crébillonia, joka asuu Pariisissa eksentrisen isänsä ja tämän lukuisten kotieläinten kanssa. Myös vanhempi Crébillon on kirjailija. Hänen erityisalueensa ovat olleet historialliset tragediat, ja hän on tällä saralla ollut Voltairen kilpailija.

Voltairella oli myös oma lehmä kiellettyjen kirjojen ojassa: hänen "englantilaiskirjeensä" tekivät hyvin kauppansa. Mainonnasta piti huolen muun muassa kirkko. Tässä dekkarissa Voltaire käy messussa useassa eri kirkossa nauttimassa pappien hänen kirjastaan julistamista tulikivenkatkuisista tuomioista. Kirjan kieltäminen oli parasta mahdollista mainosta.

Voltairen Englannin ja Ranskan oloja vertailevat tutkimukset närkästyttivät kirkkoa ja maallista hallintoa, koska Ranska niissä osoitettiin yksilönvapauksien takapajulaksi: Englanti vei pitemmän korren sananvapaudessa sekä uskonnon- ja omantunnonvapaudessa.

Markiisitar Émilie tekee omia tutkimuksiaan muun muassa Pariisin kahviloissa. Siellä hän tutustuu matemaatikko Maupertuisiin. Jatkuvista mahavaivoista kärsivään Voltaireen verrattuna Maupertuis vaikuttaa varsin viriililtä, joten ei ole ihme, että intohimon kipinät alkavat räiskähdellä näiden kahden tieteentekijän välillä. Voltaire kaiken lisäksi kannustaa Émilietä Maupertuis'n seuraan, koska uskoo, että tieteellinen tutkimus pitää Émilien loitolla maallisista kiusauksista, esimerkiksi uhkapeleistä, joihin Émilie tunsi lähes pakonomaista viehtymystä.

Rikostutkimuksissaan Voltaire käyttää mielellään valeasuja ja tekaistuja henkilöllisyyksiä. Ensimmäisen kuolemantapauksen tapahtumapaikkaa tutkiessaan hän tekeytyy maalaisisännäksi, joka tuo bordelliin poikansa, jonka olisi aika päästä poikuudestaan. Todella kauas mukavuusalueeltaan, kokemattoman pojan rooliin, joutuu Voltairen apulainen Michel Linant, joka sattuu olemaan myös katolinen pappi.

Sillä välin kun Voltaire juoksee väärien johtolankoja perässä, Émilie lukee Basran jakkaraa ja löytää sieltä itselleen tutun paikan: Richelieun kreivin rakennuttaman huvilan, jonka Émilie päättelee seuraavan murhan tapahtumapaikaksi. Tutkimuksen takia uhrautuen Émilie osallistuu siellä juhliin, joissa kaikki vieraat ovat alastomina. Kesken juhlien eräästä takahuoneesta löytyy kuin löytyykin murhattu mies.

Murhaaja tulee lähelle rikosten selvittäjiä, kun seuraavaksi uhriksi joutuu Voltairen sihteeri Céran. Isännältään lainaamissa vaatteissa ja tikari selässään hänet löydetään Voltairen asunnosta. Ilmiselvästi murhaaja oli erehtynyt henkilöstä.

Rikoksiin liitetyn teoksen oikea kirjoittaja löytyy lopulta. Hän ei kuitenkaan ole murhaaja. Lopullinen selvittely johtaa aatelisperheeseen, jossa isän ankaruus ja tekopyhyys ovat turmelleet jälkipolven mielenterveyden. Syyllisen kiinni saamiseksi Voltaire laatii ansan.

Kovin suurta kunniaa Voltaire ei loppujen lopuksi saa rikoksen ratkaisemisesta. Ilmeisesti poliisipäällikkö Hérault on tiennyt syyllisen alusta lähtien mutta jättänyt aateliston suututtamisen Voltairen niskoille.

Romaanin lopussa on aitoja otteita Voltairen päiväkirjasta ja muutamia muita ajan tekstejä. Mainio oli muun muassa Voltairen päiväkirjaansa luonnostelema pikkuinen runo, joka kertoo niistä pulmista, joihin mies joutuu kosiskellessaan tiedenaista. Se päättyy näihin säkeisiin:

Il faut pour lui faire sa cour,

Lui parler de métaphysique

Quand on voudrait parler d'amour.

Voittaaksesi hänet puolellesi sinun täytyy

keskustella hänen kanssaan metafysiikasta

kun mieluummin puhuisit rakkaudesta.

Maanpakonsa aikana Voltaire oppi lukemaan englantia hyvin, mutta hänen puheessaan säilyi vahva korostus, mikä käy ilmi myös hänen englanniksi kirjoittamistaan kirjeistä, joista on esimerkki romaanin lopussa: "You mos write him that I am hees great admeerer: he is a very great onor to Ingland, and abofe all to Ecosse." Toisaalta on hyvä muistaa, että englannin kielen oikeinkirjoitus ei ollut 1700-luvulla vakiintunutta edes syntyperäisillä kirjoittajilla.

Tässä dekkarissa esiintyvällä matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis'lla oli yhteys myös Suomeen. Vuonna 1736 hän johti Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian varustamaa retkikuntaa Tornionjokilaaksoon. Retkikunnan jäsenet rakensivat kolmiomittausketjun, jolla he mittasivat meridiaanikaaren eli pituuspiirin yhden asteen pituuden. Koska se oli napapiirillä pitempi kuin Ranskassa, voitiin ensimmäisen kerran todistaa, että maapallo on navoiltaan litistynyt.

Frédéric Lenormand, Meurtre dans le boudoir. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kansi: Mary Evans. 309 s.

Yiyun Li: Where Reasons End

Kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) 16-vuotias Vincent-poika teki itsemurhan vuonna 2017. Kaksi vuotta myöhemmin Li julkaisi tämän kirjan. On selvää, että hän siinä kertoo omista kokemuksistaan. Hän on kuitenkin nimennyt kirjan romaaniksi, joten en tämän enempää yritä pohtia, mikä siinä on omaelämäkerrallista ja mikä puhdasta fiktiota – jos nyt "puhdasta" fiktiota edes voi olla olemassa. Tätä lukiessa kävi ilmeiseksi, että romaanimuoto on myös tapa etääntyä liian kipeästä kokemuksesta.

Tässä romaanissa sen kertoja, äiti, on löytänyt itsemurhan tehneen poikansa elävänä paikasta, jonka nimi on "ei missään" – siis omista muistoistaan ja ajatuksistaan. Tämä paikka on tehty sanoista – ja vain sanoista. Ei kuvista, ei äänistä. Kertoja sanoo tekevänsä sitä, mitä on aina tehnyt: hän kertoo tarinoita. Hän käyttää pojasta nimeä Nikolai, mutta toteaa, ettei se ollut pojan oikea nimi vaan yksi niistä, joita poika oli käyttänyt itsestään. Alusta asti on selvää, että kertoja ei haluasi puhua vain omasta yksityisestä kokemuksestaan: "I was a generic parent grieving a generic child lost to an inexplicable tragedy." 

Ajatuksissaan äiti käy keskustelua pojan kanssa. Joskus ymmärtäminen on vaikeaa, koska heidän kommunikaationsa muodostuu vain sanoista, ei äänensävyistä. Välillä poika tuntuu katoavan jonnekin mutta palaa sitten takaisin. Silloin kun poika on "muualla", äiti palaa lastaan koskeviin muistoihinsa. Hän on myös dokumentoinut esimerkiksi Nikolain kertomia unia.

Voisi kuvitella, että tämä kirja on äärettömän surullinen. On se sitäkin, mutta se on myös hauska. Kiitollisena äiti ottaa vastaan jopa teinipojan nenäkkäät kommentit. Ne muistuttavat todellisesta pojasta ja ovat parempia kuin hiljaisuus tai se, ettei muistaisi, miten pojalla oli tapana vastailla. Molemmilla – äidillä ja pojalla – on sana hallussaan. Äiti myös karttelee ilmauksia, jotka vaikuttaisivat siirappisilta. Jos se ei muuten ota onnistuakseen, hän hajottaa lauseensa sen sisältämien sanojen semanttisiin ja etymologisiin merkityksiin. Äiti on ahkera sanakirjojen tutkija.

Äiti ja poika myös puhuvat keskenään paljon kielestä ja kirjoittamisesta. Poika on moittinut – ja moittii edelleen – äitiään huonoista sanavalinnoista. Äiti myöntää, että poika on ollut etevä kirjoittaja – joskin hänellä on ollut äidin mielestä liiallinen mieltymys adverbeihin ja adjektiiveihin, joita äiti puolestaan välttelee.

Pojan perfektionismi on osoittautunut kiroukseksi. Se on tehnyt elämästä liian raskaan kannettavaksi. Romaani puolustaa kevyempää otetta elämään. Onko parempi lukea vai pelata Angry Birdsiä? Onko edes mielekästä puhua ajan tuhlaamisesta? Tarvitsemme jotain kevytmielistä, joka kantaa meidät vastarannalle.

Tämä romaani voisi toimia kirjallisuusterapiana läheisensä menettäneelle. Se on myös epäilemättä toiminut terapiana kirjailijalle itselleen. Joskus arpea on vain pakko raapia, kunnes sen alta paljastuu ehjä iho. 

Romaani oli siinä mielessä tyynnyttävä lukukokemus, että siitä puuttui lähes kokonaan jossittelu tai itsesyytökset. Esimerkiksi Brigitte Giraud'n miehensä tapaturmaista kuolemaa käsitellyt romaani Vivre vite oli tässä suhteessa paljon raskaampi. Se koostui kirjaimellisesti pelkästään jossittelusta: lähes jokainen luku alkoi sanalla jos.

Tein Where Reasons End -romaanin innoittamana ajatuskokeen: yritin tavata viisitoista vuotta sitten kuolleen isäni "ei missään". Se onnistui yllättävän helposti. Keskustelimme asioista, jotka olivat jääneet kesken. Aika pian kuitenkin huomasin, että isäni oli kovasti muuttunut: hän ilmaisi itseään tavoilla, joilla ei ollut koskaan eläessään itseään ilmaissut. Hän puhui minun lauseitani – tietenkin, kuinkas muuten... päästin hänet lepoon muistoihini.

Yiyun Li, Where Reasons End. Penguin Books 2020. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2019. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 170 s.

André Malraux: Sielujen kapina

André Malraux (1901–1976) on asettanut riman korkealle romaanissaan Sielujen kapina. Se yhdistää historiallis-yhteiskunnallisen ajankuvan romaanihenkilöiden tarkkaan yksilöpsykologiseen tarkasteluun. Siinä sivussa se tarjoaa toimintajännärin, jonka kerronta nopeine leikkauksineen ja yksityiskohtaisine miljöökuvauksineen synnyttää vahvan elokuvallisen vaikutelman. Romaanille antaa merkitystä myös se, että se on aikalaisdokumentti Kiinan historian yhdestä dramaattisesta vaiheesta. Ranskassa arvostettiin Malraux'n pyrkimyksiä: romaani sai Goncourt-palkinnon vuonna 1933.

Heti perään on sanottava, että Sielujen kapina on aikansa tuote. Epäilemättä se kuvaa uskollisesti käsittelemäänsä tapahtumaketjua, mutta sen painotukset ovat raskaita. Koomisia kevennyksiä on turha odottaa. Mielivalta ja tuhovoimat ovat valloillaan sen maailmassa. Romaanin kerronnassa se näkyy hajanaisuutena. Luvut on nimetty ajanmäärein: Kello puoli yksitoista, Kello viisi aamulla.... Tarkat ajankohdat ovat kuitenkin yhdentekeviä: kyseessä ei ole yhden päivän romaani, vaan lukujen välillä kuluu toisinaan viikkojakin. 

Yksilöiden ajatusmaailmaa hallitsee yksinäisyys ja valintojen sitovuus. Eksistentialismin tartunnalta ei monikaan viime vuosisadan ranskalainen romaani säästynyt. Vapaus toistuu monien ihanteena, mutta sen hinta on kova: siitä joutuu maksamaan hengellään. Vanha pulma siis: onko parempi olla elävä koira vai kuollut leijona? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1927 ja sijoittuvat enimmäkseen Šanghaihin. Kommunistit olivat tehneet yhteistyötä Kiinan kansallisen puolueen Kuomintangin kanssa. Nyt osa Šanghain kommunisteista halusi irrottautua Kuomintangista ja tavoitella sosialistista vallankumousta, vaikka Kuomintangia tukenut kommunistinen internationaali, Komintern, piti ajankohtaa ennenaikaisena. Kuomintangin johtaja Tšan-Kai-Šek puolestaan halusi syrjäyttää kommunistit puolueesta ja järjesti yllättäen verilöylyn, jossa vallankumousta yrittäneet kommunistit kukistettiin julmasti.  

Romaani siis kuvaa tapahtumia – yleislakkoa ja vallankumousyritystä – jotka koskettavat massoja ja jotka perustuvat yhteistoimintaan ja solidaarisuuteen. Siksi on yllättävää, miten yksinäisiksi kirjan henkilöt itsensä tuntevat. Yksinäisyys on lähes jokaisen hallitseva tunnetila. Kirjan alkuperäinen, ranskalainen nimi La Condition Humaine – 'ihmisen tila' tai 'ihmisen osa'  – viittaa selvästi tähän ihmisen perustavanlaatuiseen yksinäisyyteen. 

Suurin osa romaanin henkilöistä on kommunisteja tai ihmisiä, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä liiketoimien takia tai perhesyistä. Tässä muutamia heistä:

Romaani alkaa dramaattisesti Tšienin tekemästä salamurhasta. Hänen tekonsa on lähtölaukaus vallankumoukselle, sillä sen avulla kommunistit saavat haltuunsa laivalastillisen aseita. Teko eristää Tšienin samalla muista vallankumouksellisista ja saa hänet siirtymään kohti poliittista terrorismia. Hän alkaa suunnitella Tšan-Kai-Šekin murhaamista. Tšienissä tiivistyy romaanin teema ihmisen yksinäisyydestä. Kun muut romaanin henkilöt sentään yrittävät luoda yhteyden toisiin ihmisiin, Tšienille yksinäisyys on suorastaan velvollisuus: “Terrorismi oli muunnettava mystiikaksi. Sen ensimmäinen käsky olisi yksinäisyys. Terroristin tuli uskaltaa suunnitella tekonsa yksin ja kuolla yksin.”

Kio on vallankumouksen strategi. Hänen puolisonsa Mai on lääkäri. Vallankumouksellisen pariskunnan henkilökohtainen pulma jättää usein varjoonsa heidän poliittiset toimensa. Yönä, josta romaani alkaa, Mai tunnustaa Kiolle menneensä vuoteeseen toisen miehen kanssa. He ovat luvanneet toisilleen täyden seksuaalisen vapauden, mutta paljastus vaivaa silti kovasti Kion mieltä. Mai puolustautuu sillä, että hän ei ole ottanut rakastajaa vaan "antautunut" vain kerran toverilleen, ja Kio voi halutessaan "ottaa" itselleen kenet haluaa. Kio vastaa: “Vapaus ei ole mitään vaihtotavaraa. Se on vapautta.”

Vielä romaanin loppuvaiheessa, kun Kio on määrätty pidätettäväksi, pariskunta palaa vapauden luonteeseen. Kio haluaa toteuttaa vapauttaan ja lähteä kaupungille tapaamaan tovereitaan, vaikka se merkitsisi pidätystä ja teloitusta. Hän kieltää Maita lähtemästä mukaansa. Mai tuo ilmi ristiriidan: myös hänen on saatava toteuttaa vapauttaan. Kio myöntyy. Hän toteaa: – Joka tunnustaa toisen ihmisen vapauden, hän pitää sitä kaikkea muuta tärkeämpänä silloinkin, kun se tuottaa kärsimystä, tiedän sen kokemuksestani.

Kion isä, ukko Gisors, on marxilainen opettaja, joka tyynnyttää mieltään oopiumilla. Monet romaanin henkilöistä uskoutuvat hänelle ja käyvät hänen kanssaan keskusteluja. Ukko Gisorsin erityinen lahja piilee siinä, että hän löytää palan itseään kaikista keskustelukumppaneistaan – myös terroristi Tšienistä.

Venäläinen Katov on Venäjän vallankumouksessa saanut kuolemantuomion. Hänet on ruumiskasasta virvoitettu henkiin vakavasti haavoittuneena ja hän on omistanut elämänsä kommunistiselle vallankumoukselle. Hänellä, kuten Kiollakin, on koko ajan mukanaan vyön solkeen piilotettuna syankaliumikapseli, josta riittää tappava annos kahdelle ihmiselle.

Romaanin loppupuolella on kohtaus, jossa henkilöiden yksinäisyys hetkeksi väistyy. Kyseessä on vangittujen vallankumouksellisten selli, jossa Kio ja Katov odottavat teloitusta. Kuoleman odotushuoneessa Kio ymmärtää ilmestyksenomaisesti, että Main kohtaaminen oli tehnyt lopun hänen yksinäisyydestään. Katov puolestaan luovuttaa syanidikapselinsa niille, jotka pelkäävät enemmän kuin hän.

Levykaupanpitäjä Hemmelrich tuntee koko elämänsä olleen kärsimystä. Hänellä on kiinalainen vaimo ja vakavasti sairas lapsi. Hemmelrich antaa vallankumouksellisten kokoontua kaupassaan,  mutta kun Tšien saapuu kauppaan pommien kanssa, Hemmelrich ajaa hänet matkoihinsa. Tästä hän tuntee huonoa omaatuntoa. Hän kadehtii Tšieniä, joka on vapaa ja jonka elämällä on merkitys. Myös Hemmelrich löytää lopulta “kauhistuttavan vapauden”, mutta vasta sitten, kun hänen vaimonsa ja lapsensa on murhattu.

Paroni Clappique on kauppias ja taiteen kerääjä, jolla on monta rautaa tulessa. Hänen kohdallaan Malraux pyrkii hieman koomisempaan henkilökuvaukseen, mutta aika väkinäistä on hymy tämän opportunistin kustannuksella. Clappique välittää tietoja kommunistivallankumouksellisille palkkiota vastaan. Hänen omatuntonsa herää, kun hän saa tiedon Kioa uhkaavasta pidätyksestä. Hän tuntee velvollisuudekseen lähteä varoittamaan Kioa, mutta pelihimo ja bordellin houkutukset vievät voiton. Hänen syyllisyydentunteensa ja itsemurhasuunnitelmansakin vaikuttavat esitykseltä. Ilveilijä ja kameleontti pelastaa viime hetkellä oman nahkansa ja poistuu Šanghaista.

Main ja Kion suhteen kuvauksessa on pyrkimystä uudenlaiseen naiskuvaan. Tunkkaisesta naiskuvasta pitää puolestaan huolen Ferral, ranskalainen poliitikko ja liikemies, kauppaseuran presidentti, kumin tuottaja. Ferral joutuu vaikeuksiin kumin hinnan romahdettua. Ranskan hallitus voisi tulla apuun mutta vain sillä edellytyksellä, että kommunistit eivät pääse valtaan ja taloudellinen toimintaympäristö säilyy vakaana.

Ferralin lyhytkestoinen suhde Valérieen on kiusaannuttavaa "omistamisen" ja "antautumisen" peliä, jota Valérie ei haluaisi pelata. Pelistä kieltäytyminen ei ole mahdollista Ferralin maailmassa, jossa miehen on kostettava kokemansa nöyryytykset – todelliset ja kuvitellut – moninkertaisesti. Ferralin naiskuvan vihamielisyys tulee esiin myös siinä, miten hän nöyryyttää kiinalaista geishaa kohtelemalla tätä tietoisesti kuin halpaa prostituoitua.

Kirjan lopussa osa edellä mainituista henkilöistä on menettänyt henkensä. On myös selviytyjiä. Viimeisessä luvussa vanha Gisors ja Mai tapaavat Japanissa. Gisors on palannut opettamaan itämaisen taiteen historiaa. Hänelle on tarjottu poliittista professuuria Moskovassa, mutta hän toteaa, että marxismi on kuollut hänessä. Mai puolestaan on lähdössä Moskovaan, mutta ei vielä tiedä, mihin tehtäviin. Lääkärinä hän ei enää voi toimia: hän ei kestä kuolevia. 

Main lähtö Moskovaan on romaanin todellisuudessa tulkittavissa pieneksi toivon pilkahdukseksi tai ainakin jonkin uuden aluksi. Poliittinen todellisuus kirjan ulkopuolella sammutti tämän tuikahduksen. Monet ulkomailta Neuvostoliittoon sosialismia rakentamaan saapuneet katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Juha Mannerkorven suomennos on säilyttänyt hyvin luettavuutensa. Romaani on julkaistu myös Tammen Keltaisessa Kirjastossa.

André Malraux, Sielujen kapina. Tammi 1947. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Condition Humaine (1933) suomentanut Juha Mannerkorpi. 374 s.

Jacqueline Harpman: La Fille démantelée

Rose-äiti on kuollut. Sitä on vaikea uskoa. Edmée, romaanin minäkertoja, varmistuu siitä moneen kertaan. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä, kun ihminen, jota hän on koko elämänsä pelännyt ja vihannut, on poissa? Edmée toteaa olevansa kuin palkkasoturi, joka turhaan etsii taistelua rauhalliseksi muuttuneesta maailmasta. 

Edmée alkaa kirjoittaa ylös muistojaan. Näin syntyy kuva äidistä ja isästä sekä heidän suvuistaan. Valokuvien ja eri tahoilta saamiensa tiedonmurujen avulla Edmée rekonstruoi äitinsä ja isänsä elämän. Äiti ei ole halunnut hautamuistomerkkiä; Edmée tekee sen sanoista. Hän lupaa, ettei valehtele. Samalla Edmée purkaa paperille oman elämänsä. Tästä siis romaanin nimi – Purettu tyttö. Entinen on purettava pois, jotta uutta voi rakentaa tilalle.

Rosen ja Edméen, äidin ja tyttären, yhteensopimattomuus tulee esiin jo varhain. Heidän suhtautumisensa elämään on ollut täysin erilainen. Edmée ottaa esimerkin piilosilla olosta. Hänen mielestään piiloutujan piti pysyä piilossaan, kunnes hänet löydettiin. Äiti oli niitä, jotka kesken leikin vaihtoivat paikkaa. 

Edmée odotti aina loogisia perusteluja säännöille. Äidin perusteluksi riitti: koska minä sanon. Vastaan sanomista hän ei sietänyt. Riidat päättyivät korvapuustiin tai Edméen itkuun. Tätä mielen pahoittamistakaan äiti ei hyväksynyt, vaan uhkasi antaa todellisen syyn itkeä – siis jälleen korvapuustin. Lyöminen loppui vasta, kun Edmée 14-vuotiaana oli äitiään voimakkaampi ja pystyi estämään lyönnit. Senkin jälkeen äiti vielä kerran heitti tytärtään haarukalla kesken sukupäivällisten.

Äitinsä katkeruuden ja vihan lähteitä etsiessään Edmée löytää ylisukupolvisen mallin. Rosen äiti Augusta oli kasvattanut tyttärensä kovalla kädellä, kuten oli tehnyt myös Augustan äiti Célestine. Rose perheen vanhimpana tyttönä oli joutunut kovaan työhön jo lapsena. Pitkät työvuorot pesulassa jättivät elinikäiset jäljet hänen käsiinsä. 

Kertomuksen magiikka tekee tehtävänsä: on vaikea kirjoittaa ihmisen kokemista kärsimyksistä tuntematta häneen myötätuntoa. Edmée kuitenkin nitistää myötätunnon nuppuunsa. Hän muistuttaa itselleen usein, että kirjoittaa ihmisestä jota on vihannut. Kertojan päättäväisyys näkyy siinä, että hän mainitsee vain parilla lauseella vanhemman sisarensa. Hän toteaa, että jos hän olisi kertomassa naisen tarinaa, tästäkin asiasta pitäisi tietenkin kirjoittaa, mutta hän ei kerrokaan nyt naisesta vaan vihasta.

Vaikka romaanin aiheena on viha, se ei ole vailla Jacqueline Harpmanille tyypillistä kuivahkoa ja sarkasmiin kallellaan olevaa huumoria. Tässä ja muissakin lukemissani Harpmanin kirjoissa on myös raikkautta, joka syntyy lohduttavien kliseiden välttämisestä. Toisinaan kerronta tiivistyy klassisten mallien mukaisiksi aforismeiksi: 

Avec une mère sourde on cherche une oreille, aveugle, un regard.  

Kuuron äidin kanssa etsimme korvaa, sokean kanssa katsetta.

Vihan läpi näemme myös ihmisen. Teini-iässä Rose pääsi töihin madame de Waelen tupakkakauppaan Brysselissä. Kotitilalla kymmenen kilometrin päässä hän kävi ainoastaan sunnuntaisin, jolloin hän vei koko palkkansa kotiin. Rosen ansaitsemilla rahoilla Augusta maksoi nuorempien sisarusten koulunkäynnin.

Madame de Waele ja Rose eivät kertoneet Augustalle, että Rose sai pitää asiakkailta saamansa juomarahat. Niillä hän osti tyylikkäitä vaatteita, joita käytti kaupungissa. Madame de Waele myös opetti Roselle sen, mitä tiesi miehistä ja miten heiltä sai sen mitä naiset haluavat - siis koruja ja avioliiton.

Rose pääsi testaamaan oppimaansa, kun tupakkakauppaan kerran sattui Walter, nelikymmenvuotias juuri Brasiliasta saapunut liikemieshurmuri. Parin ikäero oli lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Walter oli juutalainen, mitä Rosen suku ei katsonut hyvällä, mutta häneltä Rose sai sen, mitä oli halunnut: avioliiton, perheen ja rahaa.

Rose ja Walter kävivät menestyksellistä kangaskauppaa siirtomaissa. He matkustelivat paljon, mutta eivät nähneet juuri mitään. He tutustuivat ainoastaan hotelleihin. Yleensä sen nimi oli Plaza, toisinaan Majestic.

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Rosen nuorempi sisar Agnès toimi heidän hoitajanaan ja myöhemmin Rosen seuralaisena kuolemaansa asti. Agnès oli nainen, jolla ei koskaan ollut mitään omaa. Äitinsä kodista hän siirtyi suoraan sisarensa kotiin. Hän jakoi huoneen ja lipaston Edméen ja tämän sisaren kanssa. Edes hänen ainoa rakkaussuhteensa ei ollut täysin hänen omansa; mies oli varattu. Ainoastaan syöpä, joka Agnèksen lopulta tappoi, oli aivan hänen omansa. 

Kirjan lopussa Edmée toteaa pystyvänsä osoittamaan rakkautta miehelleen Louis'lle ja omille lapsilleen. Jostain hän on sen oppinut. Onko Agnèksella ja ehkä myös vanhemmalla sisarella ollut tässä jokin rooli?

Toisen maailmansodan sytyttyä perhe muutti Casablancaan pakoon juutalaisvainoja. Kertoja kirjoittaa tästä kaupungista kauniisti. Se oli hänen todellinen syntymäpaikkansa, ja Casablancan kirjasto oli hänen todellinen äitinsä. "Kuumuus, paahteiset kadut ja kirjasto täyttivät mielessäni olevan tyhjyyden, jonka Rose oli sinne jättänyt."

Lukemisesta tulee pakotie. Sitäkään Rose-äiti ei hyvällä katsonut. Koulutehtävien tekemistä Rose ei kuitenkaan voinut kieltää. Niinpä Edmée oppi piilottamaan lukemansa kirjat karttakirjan alle. Äiti ei koskaan ihmetellyt, miksi Edméen menestys maantiedon kokeissa ei ollut parempi, vaikka hän käytti niin paljon aikaa karttojen parissa.

Isästä ei ollut välittäjäksi äidin ja tyttären riidoissa, vaikka Edmée joskus toivoi, että isä asiaa harkittuaan ilmoittaisi, kumpi oli ollut oikeassa. 

Isä selviää tyttären säälimättömässä analyysissa äitiä helpommalla. Ehkä siksi, että isä jäi etäiseksi. Edmée laskee, että lukuun ottamatta joitakin jiddišinkielisiä haukkumasanoja isä puhui tyttärelleen vain kahdesti. Isän oma isä ei puhunut pojalleen; samanlaisen isän saivat myös Walterin tyttäret.

Edmée katsoi, että Walter ei ehkä ollut syyllinen siihen, että Rose-äidistä oli tullut "ahne, kateellinen, tietämätön ja tyhmä". Walter kuitenkin oli istuttanut Roseen perusteettoman ylpeyden, joka teki hänen tietämättömyytensä entistä raivostuttavammaksi. 

Muutama lapsuusmuisto on jäänyt vaivaamaan Edméetä. Useampaan otteeseen hän palaa erääseen iltapäivään, jonka äiti ja tytär olivat viettäneet yhdessä elokuvissa. Muistossa on keveyttä, jota on vaikea yhdistää äitiin.

Äiti myös tuki Edméen yliopisto-opintoja, vaikka isä piti niitä turhina. Avioliitto olisi isän mielestä ollut riittävä tulevaisuuden turva. Oliko akateemisesti koulutettu tytär äidille viimeinen yritys näyttää itse merkittävältä siinä vaiheessa, kun perheen varallisuus oli lähes kokonaan kadonnut? Vai saattoiko hän kuitenkin haluta tyttären parasta?

Edmée on päättänyt korjata äidin virheet omassa elämässään. Omien lastensa kanssa Edmée toisinaan kuulee päässään äitinsä äänen mutta vastustaa sitä: "Äitini on kirjoitettu sisimpääni. Väijyn häntä ja kun näen hänet, tapan. Jälkeenpäin vuodan verta."

Edmée toteaa, että "me, järkevät äidit", "näytämme omille äideillemme, kuinka pitää toimia, hukutamme heidät esimerkkeihin, ilmoitamme heille, että tehdessämme lapsen onnelliseksi emme pyydä mitään mahdotonta, että lapsi ei vaadi kaikkea, vain sen mikä hänelle kuuluu, ja kun annamme hänelle sen mitä hän pyytää, emme itse tyhjene. Näin me hämmennämme heidät, lasten onnellisuus on kostomme."

Näin katkaistaan vihan ketju.

Huomasin, että monissa ranskalaisissa arvioissa tämä romaani on nimetty muitta mutkitta autofiktioksi. Edméen elämänvaiheissa on selvästi paljon yhteyksiä Jacqueline Harpmanin omiin kokemuksiin. Se ei ole yllättävää; kirjailija kai aina kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin. Tämä romaani on joka tapauksessa taitavasti rakennettu taiteellinen luomus, enkä usko, että sen nimeäminen autofiktioksi antaa sille yhtään enemmän auktoriteettia tai todistusvoimaa.

Jacqueline Harpman, La Fille démantelée. Stock 1990. 237 s.

Percival Everett: James

Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.

Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.

Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään. 

Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.

Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia. 

Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia, paitsi silloin kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.

Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.

Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista.  Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.

Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.

Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.

Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.

Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.

Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.

Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.

Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.

James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.

Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adamsin klassikoksi noussut eläinfantasia vuodelta 1972 oli jäänyt minulta lukematta. Sen suomennos ilmestyi siinä vaiheessa, kun tarinat puhuvista eläimistä tuntuivat minusta jo kiusallisen lapsellisilta. Aivan turhaan. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen – esimerkiksi pelon siitä, että vaikutan lapselliselta. Olen nyt nauttinut täysin siemauksin kaniiniyhdyskunnan seikkailuista tässä kaniinien Iliaassa.

Richard Adams ei alun perin pitänyt romaaniaan lainkaan lastenkirjana. Minäkin harkitsisin tarkasti, lukisinko tätä lastenlapsilleni tai suosittelisinko tätä lapsilukijalle. Romaanin vahvuus on samalla sen heikkous: se puhuu yhtä aikaa kaniineista ja ihmisistä. Siinä kuvataan monessa suhteessa luonnontieteellisen tarkasti kaniyhteisön elämää ja siinä vallitsevaa hierarkiaa. Kun kaniinit kuitenkin samaan aikaan puhuvat ja ajattelevat kuin ihmiset, lapsilukija saattaa huomaamattaan tulkita kaniinien toimet ihmisyhteisöön sovellettaviksi käyttäytymisnormeiksi. Varsinkaan kaninaaraiden rooli passiivisina synnytyskoneina ei tarjoa tavoiteltavaa ihmissuhdemallia. (Ja samalla on todettava, että ikävä kyllä on niitäkin, joista se vaikuttaa ihanteelliselta.)  

Romaanissa toistuva väkivalta ei minua arveluta. Niin kauan kuin hyvä voittaa, lapsi kyllä kestää sen. Lasta myös suojaavat luetun ja kuullun tekstin tulkintastrategiat. Lapsi ei hahmota sitä, mikä ylittää hänen sietokykynsä. Kuva on toinen juttu. Ruohometsän kansaan perustuva animaatioelokuva on traumatisoinut  lapsikatsojia jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa enkä tunne suurta halua tutustua siihen. Kirja riittää minulle.

Romaanin jokainen luku alkaa lainauksella kirjallisuudesta. Ensimmäinen lainaus on komeasti Aiskhyloksen Agamemnon-näytelmästä. Kassandra-ennustaja kertoo siinä tuhoa ennustavasta näystään. Sama toistuu kaniinien parissa. Kaniini Viikka näkee näyn, jossa kaniinien kotiniitty peittyy vereen.

Viikka, josta kasvaa eräänlainen šamaani, on yksi romaanin keskeisistä henkilöistä. Hänen isoveljensä Pähkinä ottaa Viikan näyt todesta ja alkaa järjestää halukkaille kaniineille pakoretkeä. Pähkinästä tulee uuden kaniiniyhdyskunnan johtaja.

Romaanin alussa uusia kaniineja tulee tarinaan sellaista vauhtia, että minusta tuntui, etten ikinä opi erottamaan heitä toisistaan: Paatsama, Vatukka, Liutti, Tädyke, Tammenterho, Hopea, Voikukka, Isopää... Kannattaa jatkaa eteenpäin, kaniinien persoonallisuuksissa on niin selvät erot, että heidät kyllä oppii tuntemaan.

Mukana on myös kaniinien kieltä. Yleisimmät sanat toistuvat usein ja ne oppii äkkiä muistamaan. Harvemmin esiintyvien merkityksen voi tarkistaa kirjan loppuun liitetystä sanastosta.

Viikan ennustus käy toteen. Ihmiset toimillaan tuhoavat kaniinien kotiniityn. Pieni retkikunta on Pähkinän johdolla kuitenkin ehtinyt paeta ennen tuhoa. Tämän pienen yhdyskunnan vaarojen täyttämä matka Watershipin kukkulalle, sen törmäykset toisiin kaniiniyhteisöihin ja uuden yhteisön vähittäinen rakentuminen ja vahvistuminen ovat romaanin juoniaineksena. 

Hampshiren luonto, sen kasvit ja eläimet, tulevat tutuiksi. Taustalla häilähtää usein suru luonnon ja hiljaisuuden katoamisesta ihmisen toimien takia.

Kertomuksen tapahtumien aikajänne yltää keväästä syksyyn. Se vaikuttaa pitemmältä, mikä johtuu tapahtumien runsaudesta ja kaniinien elämänrytmin kiivaudesta: uusia sukupolvia syntyy nopeaan tahtiin – sitten kun koiraiden retkikunta alkaa päästä kosketuksiin naaraiden kanssa.

Naaraiden hankkiminen naapuriyhdyskunnista ei suju rauhanomaisesti, vaan se edellyttää hyvin suunniteltuja ryöstöretkiä. 

Kaniiniyhteiskuntien kuvauksissa ei voi olla näkemättä viittauksia myös ihmisyhteisöihin. Ensimmäinen vieras kaniiniyhdyskunta, jonka kanssa pakoretkeläiset joutuvat tekemisiin, koostuu kaneista, jotka näyttävät voivan kaikin puolin hyvin. Ne saavat yllin kyllin ruokaa ihmisiltä. Niiden toimintatarmo näyttää suuntautuvan taiteellisiin rakennelmiin ja runouteen. Hyvinvoinnin taustalla on karmea totuus, josta yhdyskunnan kaniinit eivät suostu puhumaan ja jonka he pystyvät ilmaisemaan vain runoissaan ja silloinkin verhotusti. Tämän lootuksensyöjien heimon hyvinvoinnin hinta on liian korkea Pähkinän johtamille kaniineille.

Toinen vieras kaniiniyhteisö, kenraali Ratamon johtama sotilasvaltio Efrafa, koituu lähes tuhoksi Watershipin kaniineille. Kenraali Ratamo pitää omaa kansaansa vankina eikä salli kenenkään poistua Efrafasta sen ylikansoituksesta huolimatta. Watershipin kaniinien on turvauduttava ryöstöretkeen saadaksen Efrafasta naaraita. Ryöstöä taas seuraa Efrafan kostoretki. Suurin osa romaanista kuvaa näiden kahden yhdyskunnan taisteluita.

Romaanin loppuun on rakennettu lähes myyttinen hyvän ja pahan taistelu. Kenraali Ratamo saa mahdollisuuden toimia viisaasti mutta luonteensa vaurion takia valitsee tietoisesti pahuuden. Ratamon luonteen jyrkkyyttä selittävät sen kovat koettelemukset poikasena. Ratamo on myös kasvanut jonkin aikaa ihmisten parissa. "Kiltti opettaja" oli pelastanut orvon kaniininpoikasen. Onko ihmisen sotkeutuminen luonnonjärjestykseen siis pahasta? Vaikea sanoa, ihminen näet pelastaa myös haavoittuneen Pähkinän, eikä siitä ole huonoja seurauksia kaniinien maailmassa.

Ihmisiäkin tarinassa siis on mukana. He ovat yleensä kaniinien vihollisia siinä missä ketut ja pöllötkin. Ihmisiltä kaniinit myös ryöstävät ruokaa. Uuden yhdyskunnan kaksi ensimmäistä naarastakin varastetaan ihmisten kanikopista.

Ihmisten maailma on koko ajan läsnä muutenkin. Romaanin kaikkitietävä kertoja vertaa kaniinien tuntemuksia ihmisten tuntemuksiin tietyissä tilanteissa ja kertoo muutenkin myös ihmisten näkemyksistä. Toisaalta esimerkiksi savukkeita ei ikinä nimitetä savukkeiksi; ne ovat "valkoisia tikkuja". Romaanin maastokohtien, jokien, kukkuloiden ja kaupunkien nimet ovat peräisin ihmisten kartoista. Yksi romaanin loppupään luvuista on kerrottu läheisen maalaistalon tyttären, Lucyn, näkökulmasta.

Mikä tekee Watershipin kaniiniyhdyskunnasta erityisen? Luultavasti juuri sen inhimilliset piirteet. Yhteisössä tapahtuu siirtymä vahvemman oikeudesta kohti älyn ja tiedon valtaa aivan kuin kyseessä olisi kuvaus feodaalisen järjestelmän siirtymisestä kohti demokratiaa. Muutamat kaniinit, ennen kaikkea Pähkinä ja Vatukka, uskaltautuvat murtamaan ajattelun kaavoja. Pähkinän aloitteesta kaniinit myös solmivat suhteita muihin lajeihin. Hiiret ja varsinkin naurulokki Kehiir osoittautuvat elintärkeiksi liittolaisiksi yhdyskunnalle.

Romaaniin antavat syvyyttä tarinat, jotka ovat peräisin kaniinien tarustosta. Useimmat tarinat kertovat kaniinien myyttisestä heeroksesta, El-ahraihista, ja ne tuovat hyvin esiin sen mihin kaniinien eloonjääminen on aina perustunut: oveluuden ja varovaisuuden. Hauskasti uudelle sukupolvelle kerrottavissa tarinoissa kirjan lopulla El-ahraihin nimiin laitetaan myös Pähkinän ja sen kumppanien urotyöt.

Kersti Juvan käännös oli nautinnollista luettavaa. Muuta ei häneltä osaisi odottaakaan.

Richard Adams, Ruohometsän kansa. Kymmenes painos. WSOY 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Watership down (1972) suomentanut Kersti Juva. Lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1975. Päällys: Seppo Polameri. 418 s.

Amélie Nothomb: Les aérostats

Tässä vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Amélie Nothombin romaanien kanssa. Sujuvaa dialogia, poikkeusyksilöitä, merkityksellisiä erisnimiä, perheen dynamiikkaa ja väkivaltainen käänne lopussa. Tuttua oli myös se, että vaikka romaani puhuu vakavista asioista, sen henkilökuvat ovat karikatyyreja ja kerronnan yleissävy on ilkikurinen.

Jostain syystä näytän aina valitsevan luettavakseni Nothombin kevyehköt välityöt. En nimittäin usko, että tämä Les aérostats ('Ilmalaivat') nousee kovin korkealle kirjailijan merkittävimpien töiden listalla. Minä kuitenkin pidin tästä kovasti. Minusta tuntuu, että Nothomb on kirjoittanut kirjan päästäkseen kertomaan mielikirjoistaan. Kirjabloggarina minun on helppo ymmärtää tätä tavoitetta.

Romaanin minäkertoja, 19-vuotias kielitieteen opiskelija Ange Daulnoy, asuu Brysselissä tiukkapipoisen kämppiksensä Donaten kanssa. Donate kohtelee Angea kuin tämä olisi vastuuttoman nuorison edustaja ja siksi sääntöjen ja jatkuvan ohjauksen tarpeessa. Donate itse on 22-vuotias. Myöhemmin romaanissa Donate osoittautuu hieman yllättäen myös hyväksi ratkaisukeskeiseksi kuuntelijaksi.

Rahaa ansaitakseen Ange laittaa lehteen ilmoituksen, jossa tarjoaa tukiopetusta. Tarjoukseen tarttuu rahoitusalalla toimiva upporikas liikemies Grégoire Roussaire. Hänen 16-vuotias lukiolaispoikansa Pie kärsii dysleksiasta eikä ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa. Angen tehtävänä on harjoittaa poika sellaiseen kuntoon, että hän selviää ylioppilaskirjoituksista.

Alusta asti on selvää, että Roussairen perheessä on jotain pahasti pielessä. Ange saa pian tietää, että Pien isä seuraa jokaista oppituntia peilin läpi. Isä sanoo tekevänsä näin Angen turvallisuuden tähden. Käy ilmi, että isä rajoittaa ja kontrolloi perhettään sairaalloisesti. Hänellä on selvästi tapana saada ihmiset käyttäytymään haluamallaan tavalla.

Ange ei kuitenkaan tunne olevansa vaarassa Pien seurassa ja alkaa pian uhmata kontrolloivaa isää. Hän vie Pien retkille museoon ja puistoon. Isä on tästä raivoissaan, mutta ei anna Angelle potkuja, koska Pien koulumenestys paranee koko ajan huomattavasti. 

Pien äiti ilmoittaa keräävänsä kuuluisille henkilöille kuuluneita keramiikka-astioita, joita etsii internetistä. Kun Ange kyselee tarkemmin, ilmenee, että äidin "kokoelma" koostuu tietokoneelle tallennetuista kuvista. Pie vihaa isäänsä, joka on roisto, ja säälii äitiään, jota pitää idioottina.

Perheen koti muistuttaa moitteetonta lavastetta. Siellä on muun muassa erinomaisesti varustettu kirjasto. Sen ovat koonneet asiantuntijat, mutta yhtään kirjaa ei ole luettu ennen kuin Ange etsii sieltä luettavaa Pielle. 

Suurin osa romaanista kuvaa Angen ja Pien keskusteluja. Pien perhe on muuttanut usein, eikä pojalla ole juuria eikä ystäviä. Häntä kiinnostavat aseet ja ilma-alukset. Pie on kuitenkin selvästi älykäs. Pie ihastuu heti opettajaansa ja on valmis yrittämään kirjan lukemista. Ensimmäiseksi lukutehtäväksi Ange antaa Stendhalin Punaisen ja mustan.

Pie lukee kirjan kahdessa päivässä. Hänen tulkintansa romaanista on yllättävä ja osoittaa, että hän pystyy itsenäiseen ajatteluun. Hän ei ole kuitenkaan pitänyt kirjasta, jonka katsoo sopivan parhaiten tytöille, jotka ihastuvat sen päähenkilöön – tai ehkä homoseksuaaleille. Seuraavaksi lukutehtäväksi sovitaan Homeroksen Ilias, joka saattaisi paremmin sopia aseista kiinnostuneelle pojalle. Kirjat ja antoisat keskustelut seuraavat toisiaan: Odysseia, Kafkan Muodonmuutos, Dostojevskin Idiootti, Raymond Radiguet'n Paholainen ruumiissa ja Le Bal du comte d'Orgel ja Madame de la Fayetten Clèvesin ruhtinatar.

Kirjojen avulla Pie – samoin kuin Ange – käy läpi omia tunteitaan. Pie ei pidä huijari Odysseuksesta, joka epäilemättä tuo hänen mieleensä hänen oman isänsä. Rakkaudesta kertoviin romaaneihin Pie näyttää sijoittavan henkilöiden paikalle itsensä ja Angen. 

Ange pitää pojasta mutta ei romanttisessa mielessä. Hän kannustaa Pieta etsimään seurustelukumppania koulutovereidensa joukosta. Ange itse aloittaa nimittäin samaan aikaan suhteen 50-vuotiaan yliopistonopettajansa kanssa. Suuresta ikäerosta huolimatta suhteessa ei näytä olevan kyse hyväksikäytöstä. Opettaja Dominique, ujo mies joka on avioeronsa jälkeen elänyt kaksikymmentä vuotta selibaatissa, on aidosti rakastunut Angeen. Ange pitää miehestä, mutta suuresta intohimosta ei ole kyse. Angea huvittaa hieman, että hänellä on kaksi hyvin eri-ikäistä ihailijaa. 

Käy ilmi, että myös Angen nuoruuteen liittyy jotain vaikeaa, joka on tehnyt hänestä yksinäisen. Kafkan Muodonmuutoksen lukeminen nostaa esiin piilotetut traumat. Ange toteaa, että murrosikä on samanlainen evoluution virhe kuin umpilisäkkeen tulehdusherkkyys. Osa selviää siitä, kuten jotkut selvisivät Sommen taisteluistakin. Hän itse selvisi vähällä, mutta jotain tapahtui kuitenkin kolmentoista vuoden iässä: ihmeellisestä lapsesta tuli synkkä tyttö. “Ennen Kafkaa kukaan ei ollut uskaltanut kertoa, että puberteetti on verilöyly.”

Pien sielulliset ongelmat ovat kuitenkin niin suuret, että Ange ei usko pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjatkaan eivät pysty ihan mihin tahansa. Pie kärsii vakavasta ahdistuksesta. Ange ehdottaa Pien isälle, että tämä järjestäisi Pielle psykologista apua, mutta isä tyrmää ajatuksen jyrkästi.

Kuten alussa mainitsin, romaanin lopussa on väkivaltainen käänne, jota en tässä nyt paljasta. Romaanin nimi on lopun valossa ymmärrettävä. Pie haluaisi aikuisena perustaa yrityksen, joka lennättää ihmisiä ilmalaivoilla. Hänen isänsä on tyrmännyt ajatuksen, koska kukaan ei haluaisi matkustaa siten, että hänellä olisi vetypommi päänsä päällä. Juuri tällaisen Zeppeliinin Grégoire Roussaire kuitenkin on rakentanut omasta perheestään.

Amélie Nothomb, Les aérostats. Albin Michel 2020. Kannen valokuva: Jean-Baptiste Mondino. 175 s.

P. G. Wodehouse: Ranskalaista rakkautta

Eräässä äskettäin lukemassani romaanissa sen päähenkilö yritti toipua kokemastaan menetyksestä muun muassa lukemalla P. G.  Wodehousen romaaneja. Uskoisin, että monelle muullekin lukijalle Wodehousen tuotanto toimii tällaisena lohtukirjallisuutena. Hänen kirjansa ovat taattua tasalaatuista viihdettä. Niiden aatemaailma on turvallisen konservatiivinen. Satiiri on hyväntahtoista ja kohdistuu lähinnä yksilöiden itsekkyyteen tai huonoihin käytöstapoihin. 

Ranskalaista rakkautta (French Leave) ilmestyi alun perin vuonna 1956. Suomeksi se julkaistiin jo seuraavana vuonna. Se on siinä mielessä hieman erilainen Wodehousen romaani, ettei siinä ole mukana lainkaan brittiläistä yläluokkaa. Romaani alkaa ja päättyy Yhdysvalloissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kahteen ranskalaiseen kaupunkiin. Ranska oli Wodehouselle tuttu, sillä verotuksellisista syistä hän oli asunut siellä useita vuosia ennen toista maailmansotaa. Toisen maailmansodan jälkeen, jouduttuaan kotimaassaan ankaran arvostelun kohteeksi saksalaisyhteyksiensä takia, Wodehouse muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Vuonna 1955 hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Edesmenneen näytelmäkirjailija Edgar Trentin tyttäret ovat käyttäneet isänsä perinnön ostamalla Long Islandilta maatilan, jolla kasvattavat kanoja ja hoitavat mehiläisiä. Isänsä ainoan menestysnäytelmän elokuvaoikeuksista he saavat myöhemmin sievoisen rahasumman, jonka nuoremmat sisarukset Teresa ja Josephine – Terry ja Jo – päättävät käyttää lomailuun Ranskassa. Taka-ajatuksena Jolla on miljonäärimiehen löytäminen matkalta, sillä hänen amerikkalainen kosiskelijansa, asianajaja Henry Weems, vaikuttaa yksitotiselta tyypiltä. Terryllä ei ole yksityiskohtaisia matkasuunnitelmia. Vanhin sisar Kate vastustaa perintörahojen tuhlausta mutta päättää silti lähteä mukaan Ranskaan sisartensa esiliinaksi. 

Ranskassa ensimmäisenä kohteena on bretagnelainen St. Roques sen heinäkuisten pyhimysjuhlien aikaan. Rahan säästämiseksi on päätetty, että aluksi Jo saa olla kuukauden ajan rikas neiti Trent ja Terry on hänen kamaripalvelijattarensa Fellowes. Sen jälkeen matkustettaisiin Picardiessa sijaitsevaan Rovilleen ja roolit vaihdettaisiin. Näin näppärästi romaaniin rakennetaan yksi tulevien sekaannusten ja väärinkäsitysten syy. Niitä on kosolti muitakin.

Mukaan tarinaan saadaan nopeasti ranskalainen Maufringneusen ja Valerie-Moberannen markiisi Nicolas, hänen vastarintaliikkeessä kunnostautunut kirjailijapoikansa Jeff, amerikkalainen miljonääri Frederick Carpenter, amerikkalainen kustantaja J. Russell Clutterbuck sekä amerikkalainen rouva Pegler, joka yrittää naittaa sisarentyttärensä Mavisin Freddy Carpenterille. Sattumalta ja asioita sopivasti sekoittavasti rouva Pegler on Nicolas-markiisin entinen, järjestyksessä toinen, vaimo. Ranskalaiselle karkeakäytöksiselle komisario Boissonnadelle on varattu tarinassa konnan osa. 

Nicolas, jonka kutsumanimen Old Nick suomentaja oli kääntänyt sarjakuvamaiseen Nick Nokkela -muotoon, on charmantti pummi, joka tällä hetkellä elää lähinnä poikansa siivellä. Hän on saanut potkut virkamiespestistään lahjoitus- ja testamenttiasioiden ministeriöstä ja tullut epähuomiossa vieneeksi sieltä mukanaan tärkeän asiakirjan, jonka jäljittämisestä saadaan yksi kuvio lisää teoksen muutenkin monimutkaiseen juoneen.

Jo joutuu pettymään, kun hänen löytämänsä varakas mies osoittautuu ukkomieheksi. Hän alistuu kohtaloonsa ja palaa Yhdysvaltoihin tylsän lakimiessulhasensa luo. Terry ja Kate jatkavat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Rovilleen.

Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, mitkä ovat suotuisimmat parinvalintakuviot tässä tarinassa. Hauskuus syntyy niistä väärinkäsityksistä ja juonenkäänteistä, joilla rakastuneita estetään saamasta toisiaan ennen kuin romaanin loppusivuilla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että Wodehousen tarinoissa juonella ei ole paljon väliä. Oikeastaan sillä on: juonen avulla henkilöt saadaan kiusallisiin tilanteisiin, jotka paljastavat heidän luonteensa. 

Juonikiemurat tähän Ranskalaiseen rakkauteen Wodehouse lainasi ystävänsä Guy Boltonin näytelmästä Three Blind Mice, jonka Bolton oli julkaissut vuonna 1938 salanimellä Stephen Powys. Boltonilla ja Wodehousella oli usein tapana harrastaa tällaista lainailua puolin ja toisin. Hyvässä yhteisymmärryksessä he jakoivat tekijänpalkkiot keskenään pimeästi. Molempien nimiä ei julkaistuihin teoksiin koskaan laitettu. 

Wodehouse tosin leikitteli ajatuksella, että olisi tämän kirjan kohdalla paljastanut Guy Boltonin osuuden. Koska Boltonin näytelmästä oli jo ehditty tehdä peräti kolme elokuvaversiotakin, katsottiin kuitenkin viisaammaksi olla hiljaa ja välttää mahdolliset tekijänoikeusriidat.

Tärkeintä romaanissa on kuitenkin hauska kielen pyöritys. Tätäkin romaania lukiessani kuvittelin usein mielessäni amerikkalaisen screwball-komedian suuret tähdet – vaikkapa Clark Gablen, Gary Grantin, Claudette Colbertin ja Carole Lombardin – heittelemään kirjan repliikkejä toisilleen.

Selailemani Robert McCrumin Wodehouse-elämäkerran mukaan kirjailija piti Ranskalaista rakkautta vaikeana kirjoitettavana. Osittain siihen saattoi olla syynä se, että kirjailijan ura oli kääntymässä kohti loppuaan. Ilmeisesti tarinan juoksuttaminen ei käynyt enää yhtä vaivattomasti kuin nuorempana. Wodehouse itse tulkitsi, että hänen on vastedes paras pysyä brittiyläluokan toilailuiden parissa. Ne hän tunsi yhä hallitsevansa. Lukijan kannalta Wodehousen tuotanto on kuitenkin hämmästyttävän tasalaatuista ensimmäisistä teoksista viimeisiin.

Observer-lehden kriitikko lyttäsi Ranskalaista rakkautta -romaanin tuoreeltaan. Syynä saattoi olla yksinkertaisesti se, että Wodehouse oli juuri ennen romaanin julkaisemista mennyt ottamaan Yhdysvaltain kansalaisuuden. Kirjailija Evelyn Waugh puolusti Wodehousea. Waugh huomautti pistävästi hyvän lehtimiestavan edellyttävän, että arvioitava teos luetaan ennen arvostelun kirjoittamista. Waugh ehkä kiitti tällä tavalla siitä, että Ranskalaista rakkautta -romaanissa Evelyn Waugh nimetään arvostavasti, kun kustantaja Clutterbuck vertaa Jeffin esikoisromaania Waugh'n romaaneihin.

P. G. Wodehouse, Ranskalaista rakkautta. Nide 1957. Englanninkielisestä alkuteoksesta French Leave (1956) suomentanut Mario Talaskivi. 160 s.

Jacqueline Harpman: I Who Have Never Known Men (En ole koskaan tuntenut miehiä)

Joskus harvoin kirja saa toisen elämän. Syystä tai toisesta se yllättäen löytää paljon uusia lukijoita useita vuosia ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Näin on käynyt tälle belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929–2012) vuonna 1995 alun perin julkaistulle romaanille. Tätä nykyä se on käännetty jo yli kahdellekymmenelle kielelle. Suomeksi En ole koskaan tuntenut miehiä ilmestyy lokakuussa 2025 Nana Sirosen kääntämänä ja Hertta Kustannuksen julkaisemana.

Romaanin minäkertoja kirjoittaa elämänsä tarinaa yli kuusikymmenvuotiaana ja vakavasti sairaana. Hän on kauan elänyt jatkuvassa nykyhetkessä ja on jo unohtamassa kertomuksensa. Hänen tilanteessaan se aluksi tuntuu yhdentekevältä, mutta sitten hän järkyttyy. Jos hän on ihminen, hänen tarinansa on yhtä tärkeä kuin Learin tai Hamletin. Tästä muistamisen velvoitteesta syntyy hänen tekstinsä. Hänellä on kynä ja paperia. Kertomuksensa avulla hän ottaa myös kuolemansa omaan hallintaansa. 

Hän palaa yli neljänkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Silloin hän oli ainoana teini-ikäisenä vangittuna suureen häkkiin kolmenkymmenenyhdeksän naisen kanssa. Tyttö oli joukosta ainoa, joka oli ollut häkissä lapsesta asti eikä muistanut mitään sitä edeltävästä elämästä. Muista naisista käytetään heidän etunimiään. Kertoja on aina ollut vain "lapsi". 

Häkki on sijoitettu suureen ikkunattomaan halliin. Sen ulkopuolella on koko ajan kolme miespuolista vartijaa. Vartijat eivät puhu, mutta he ohjailevat naisten toimintaa ruoskan sivalluksilla. Joillakin vanhemmilla naisilla on kehossaan ruoskan jättämiä jälkiä, mutta kertojan muistin aikana pelkkä varoittava läimähdys on hillinnyt mahdolliset kapinahalut. Naiset saavat ruokaa, vettä ja valoa. Heillä on patjat yöpymistä varten, ja aika ajoin he saavat puuvillakangasta, josta valmistavat kaapumaiset asunsa. Heillä on verhoamaton WC-istuin tarpeitaan varten. Naiset eivät saa koskettaa toisiaan.

Vanhempien naisten puheista kertoja on oppinut yhtä ja toista vankeutta edeltäneestä maailmasta, mutta hän haluaisi tietää paljon enemmänkin, esimerkiksi naisten ja miesten suhteesta. Vanhemmat naiset eivät halua kertoa, osittain häveliäisyyttään, osittain siksi, että lapsi ei heidän mielestään tee tiedolla mitään. Kertoja pitää muita naisia typerinä. Myöhemmin hän toteaa olleensa ylimielinen.

Tarinoiden kerronta näyttää kuuluvan sisäsyntyiseen ihmisyyteen. Kertojakin on oppinut kehittelemään tarinoita omassa mielessään. Niissä on usein mukana nuorin vanginvartija. Hän oppii, että jos pystyy yllättämään itsensä – oman sisäisen kuulijansa – hän voi tuottaa itselleen kihelmöivän kokemuksen. Paljon myöhemmin hän ymmärtää, että kyse on ollut eroottisesta tuntemuksesta. 

Eräänä päivänä tulee muutos. Sireenit alkavat soida. Vartijat poistuvat nopeasti. Heiltä jää ruokaluukun ovi auki ja häkin avaimet lukkoon. Naiset ovat vapaita.

Maan alla on useita huoneita, joista löytyy yllin kyllin pakastettua ruokaa. Maan pinnalla on vain maja ja tyhjä, karu tasanko. Osa naisista on sitä mieltä, että he eivät enää ole kotiplaneetallaan. Aluksi naiset pelkäävät, että vartijat palaavat. He ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he enää antautuisi vangeiksi vaan taistelisivat tarvittaessa vaikka kuolemaansa asti.

Romaani kertoo suurimmaksi osaksi naisjoukon vaelluksesta uudessa maailmassaan. He löytävät useita samanlaisia vankiloita kuin oli heidän omansa. Kaikissa niissä vangit – miehet ja naiset – ovat kuolleet nälkään. He löytävät myös bussilastillisen kuolleita vartijoita. Näyttää siltä, että naiset ovat yksin tässä maailmassa. Heidän häkkinsä on vaihtunut planeetan kokoiseksi vankilaksi.

Kertojalla on erityinen asema naisten joukossa. Hänellä ei ole samoja estoja kuin muilla naisilla: hän opettelee antamaan kuolettavan tikarinpiston sydämeen niille naisille, joilta vakava sairaus vie elämänhalun. Hän on muita tiedonhaluisempi ja haluaisi jatkaa vaellusta vielä siinä vaiheessa, kun muut naiset haluavat asettua aloilleen. Vähitellen eräät naiset myös suostuvat vastaamaan kertojan kiusallisiin kysymyksiin. Vanhemmat naiset myös opettavat hänelle taitoja – esimerkiksi lukutaidon ja kieliopin säännöt– joita eivät enää pidä tärkeinä siinä maailmassa, johon he ovat joutuneet.

Muuan naisista sanoo, että "lapsi" on naisista ainoa, joka todella kuuluu tähän maailmaan. Kertoja on hieman eri mieltä: hän on se, jolle tämä maailma kuuluu.

Läheisyys on kertojalle vaikeaa. Koskettaessaan toista ihmistä hän kuulee mielessään ruoskan sivalluksen. Hänet on lapsesta pitäen ehdollistettu pois ihmisen perustavanlaatuisista tunnekokemuksista. Hän suree tätä myöhemmin.

Tämän kirjan voi lukea monella tavalla. Se on dystooppinen tieteistarina, allegoria kirjallisuuden synnystä ja luonteesta, jopa äärimmäinen kehitysromaani. Millainen on olento, jolta puuttuvat aluksi yksinkertaisimpienkin asioiden nimet ja jolle kaikki on uutta? Miten tullaan ihmiseksi? Mitä se edellyttää? Jo tarinansa alussa kertoja huomaa osaavansa itkeä ja nauraa, rakastaa ja kärsiä.

Admittedly, we were all caught up in the same drama that was so powerful, so all-embracing that I was unaware of anything that wasn't related to it, but I had come to think that I was different. And now, racked with sobs, I was forced to acknowledge too late, much too late, that I too had loved, that I was capable of suffering and that I was human after all.

Tämä kuulostaa kaamealta takakansilatteudelta, mutta romaani on myös kuvaus ihmisen osasta. Ajattelepa: naiset on heitetty maailmaan, jota he eivät ymmärrä ja josta he eivät pääse pois ennen kuin kuolevat. He eivät tiedä, miksi he ovat siellä tai onko jossain muualla mahdollisesti muita heidän kaltaisiaan tai toisenlaista elämää. Jos jätetään huomiotta, että kyseessä on tietty erityinen joukko naisia, ei heidän osansa mielestäni eroa ihmisen osasta maailmassa. 

Tämä kirja oli luultavasti minulle tämän vuoden tähän mennessä voimakkain lukukokemus. Olen täällä blogissa usein harmitellut joidenkin kirjailijoiden nihilististä maailmankatsomusta. Luultavasti siksi, että musta peto hengittää myös minun kasvoilleni. Tämä Jacqueline Harpmanin romaani osoittaa, että katsomalla pelotta kohti musertavaa yksinäisyyttä ja tarkoituksettomuutta välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa voi yllättäen löytää ihmisen arvokkuuden.

Romaanista on kirjoittanut myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?

Jacqueline Harpman, I Who Have Never Known Men. Introduction Sophie Mackintosh. Vintage 2019. Ranskankielisestä alkuteoksesta Moi qui n'ai pas connu les hommes (1995) englanniksi kääntänyt Ros Schwartz. Kansi: Anna Morrison. 188 s.

Eric Neuhoff: La Petite Française

Elle était lumineuse et gaie comme une chanson de Simon et Garfunkel.

Tyttö on kahdenkymmenen, poika kymmenen vuotta vanhempi. Rakkaustarina, jota arki ei ehdi kunnolla koetella. Melkein vuoden seurustelun, useiden yhteisten matkojen ja šampanjapullollisten jälkeen he joutuvat eroamaan. He eivät ole edes ehtineet vielä riidellä kertaakaan. Mieleenpainuvimmat rakkaustarinat päättyvät kuolemaan. Nyt ei ole kyse aivan siitä.

Eric Neuhoffin (s. 1956) La Petite Française – Pikku ranskatar – voitti Prix Interallié -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Mielessäni se yhdistyy Neuhoffin varhaisempaan Les hanches de Laetitia -romaaniin ja toimii ikään kuin sen jatko-osana.

Romaanin minäkertoja, jonka nimeä ei mainita mutta joka hyvin voisi olla Laetitia-romaanin Antoine kymmenen vuotta vanhempana, on julkaissut yhden romaanin. Se ei ole menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Hän asuu yksin Pariisissa. Lähes pakkomielteen omaisesti hän katsoo videolta uudelleen ja uudelleen Jean-Luc Godardin ohjaamaa Le Mépris -elokuvaa. (Suomessa sitä on esitetty nimillä Sen täytyi tapahtua ja Keskipäivän aave.)

Elantonsa kertoja saa kirjoittamalla arvosteluja elokuvista, kirjoista ja ravintoloista sekä haastattelemalla kirjailijoita ja elokuva-alan ihmisiä. Muuan ohjaaja on pyytänyt häntä auttamaan käsikirjoituksen laatimisessa elokuvaan, joka pohjautuu Barbey d'Aurevillyn romaaniin Une vieille maîtresse. Rahoituksen saaminen elokuvalle ei kuitenkaan onnistu.

Eräänä iltana elokuussa ovikello soi. Käytävässä seisoo tyttö, jonka kertoja on joskus aiemminkin nähnyt porraskäytävässä. Tytön asuntoon on murtauduttu, ja tyttö kysyy, olisiko kertojalla tiedossa lukkoseppää. He käyvät yhdessä tarkistamassa tytön asunnon. Mitään tärkeätä ei ole kadonnut. Tyttö arvelee, että hänellä saattaa jopa olla vakuutus. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy lukkosepän numero.

Tyttö, joka on ilmoittanut nimekseen Bébé, kysyy ja saa luvan jäädä yhdeksi yöksi kertojan sohvalle. Äkkiä tyttö kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee hotelliin yöksi. Hän kertoo asuvansa usein hotelleissa. 

Tytön tavassa puhua ja romaanin alkuasetelmassa oli jotain tuttua: naapurukset, mies aloitteleva kirjailija, tyttö kuin lepattava liekki. Tytön pilpatus: Minä teen vain tyhmyyksiä. En koskaan ajattele mitään. Huomenna lopetan tupakoinnin. Osaatteko pitää salaisuuden? Minun isäni ja minun välillä ei ole tapahtunut mitään.

Holly Golightly! Aamiainen Tiffanylla! Olisin arvellut tätä mielleyhtymää pelkästään omaksi päähänpistokseni, ellei romaani muutenkin olisi täynnä viitteitä elokuviin, romaaneihin ja musiikkiin. Bébé on sitä paitsi ollut huojentunut, kun murtovaras ei ole löytänyt hänen sydänkorujaan, joita hänen isänsä on ostanut hänelle New Yorkin Tiffany's-jalokiviliikkeestä.

Kertoja lumoutuu tytöstä, mutta tämä tuntuu olevan alituisesti liikkeellä, joten menee pitkälle syksyyn, ennen kuin Bébé pistäytyy uudelleen käymään. He tapaavat silloin tällöin. Kertoja pudottaa romaaninsa Bébén postilaatikkoon, mutta katuu tekoaan heti.

Saadakseen Bébén pois mielestään kertoja ajaa kuplavolkkarillaan Espanjaan. Sää on sateinen. Kertojan tarkoissa havainnoissa on alakuloinen sävy. Hänellä on pieni romanssinalku englantilaisen naisen kanssa, mutta kertoja katkaisee se heti alkuunsa.

Pariisiin palattuaan hän löytää lapun Bébéltä: Ette usko tätä mutta minä tarvitsen teitä. Kertoja lähes muuttaa Bébén asuntoon. He pelaavat šakkia, katsovat elokuvia, viihtyvät hyvin yhdessä. Seuraa episodeja heidän yhteisistä hetkistään ja eroistaan, joiden aikana kertoja ajattelee vain Bébéä.

Tyttö poistuu välillä omille asioilleen, joista kertojalla ei ole käsitystä. Poissaolo saattaa kestää jopa viikkoja. Hän on ilmeisesti jotenkin tekemisissä muodin ja jetsetin kanssa. Varakas isä on kuollut lento-onnettomuudessa, kun Bébé on ollut kymmenvuotias. Äiti on taidegalleristi. Kerran kertoja käy Bébén kanssa tämän äidin luona. Äiti käyttää tyttärestään tämän oikeaa nimeä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Veljestään Bébé ei halua puhua.

Bébé on välillä vaikeuksissa ylitettyään luottokorttirajansa, mutta oikeata rahapulaa hänellä ei ole. Joskus kertoja lähtee mukaan juhliin Bébén kutsumana, mutta tympiintyy niissä ja häipyy yksin kotiin katsomaan elokuvaa videolta.

Romaani ajoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja sijoittuu enimmäkseen Pariisiin, jonka kadut, ravintolat, kahvilat, elokuvateatterit, kaupat ja puistot ovat näkyvästi esillä. Säällä eri vuodenaikoina on tärkeä osa tunnelman luomisessa. Kertoja ja Bébé tekevät myös useita matkoja: he käyvät yhdessä muun muassa Nantesissa, Cap Ferratissa, Irlannissa, Roomassa ja laskettelulomalla Megèvessä.

Kertoja käy yksin haastattelumatkalla New Yorkissa ja saa Bébéltä listan sieltä tuotavista tavaroista. Esimerkiksi sydämen Tiffanylta. Bébén isä on asunut New Yorkissa, ja kaupunki on Bébélle tuttu jo lapsuudesta. Itselleen kertoja ostaa MOMAsta kymmenisen postikorttia, joissa on kuva maalauksesta Christina's World. Kyseinen maalaus oli Eric Neuhoffin Laetitia-romaanin kansikuvana.

Kerran kertoja pyytää Bébéä naimisiin kanssaan. Bébé nauraa ja kertoja yhtyy nauruun, tietämättä oikeastaan miksi. Bébé vannottaa, että kertoja ei koskaan saa ruveta sinuttelemaan häntä. Kertojasta tuntuu, että Bébé on heistä kahdesta vanhempi.

Romaani muistuttaa episodimaisessa muistelussaan Neuhoffin Laetitia-romaania. Molemmat ammentavat nostalgiasta. Minä pidin tästä kerronnan sävystä kovasti. Voi olla, että tästä romaanista eivät nauttisi yhtä paljon ne nuoremmat lukijat, joille siinä mainitut kirjat, elokuvat ja pop-musiikki eivät ole tuttuja tai joihin ei heillä liity omia muistoja. Heille jo puhelinluettelon keltaiset sivutkin voivat olla mysteeri.

On oikeastaan kummallista, miten hyvin meidät lukijat on opetettu siihen, että inhimillinen onni ei voi kestää. Vailla mitään varsinaista syytä odotin katastrofia. Enkä joutunut pettymään tässä odotuksessani (eli jouduin taas pettymään romaanihenkilöiden puolesta).

Päähenkilöt saavat kutsun häihin. Uskollisesti palvellut kuplavolkkari – tai leppäkerttu kuten ranskalaiset sitä kutsuvat – on korjaamolla. He vuokraavat Saabin, joka suorastaan lentää...

Eric Neuhoff, La Petite Française. Albin Michel 1997. Kansikuva: Didier Paquignon. 158 s.

Olavi Kokko: Kuolleet eivät juorua / Murha kuntopolun mutkassa

Olavi Kokko, kirjailija joka ensimmäisen dekkarinsa kansiliepeen esittelyn mukaan "ei halua julkisuutta", julkaisi kuusi dekkaria 1980- ja 1990-luvuilla. Luin niistä nyt kaksi ensimmäistä. Niissä molemmissa rikoksia selvittää virkansa, ajokorttinsa ja terveytensä ryypännyt – virallisesti sydänvaivojen takia eläkkeelle siirretty – entinen päätoimittaja Juuso Rinne. Hän on varakas mies, joten hän pystyy sairaseläkkeellä omistautumaan rikosten ratkaisemiselle ja varsinkin toisessa romaanissa myös kulinaarisille harrastuksilleen. 

Romaaneita on maustettu kevyellä postmodernilla otteella. Ne ovat dekkareita dekkarin kirjoittamisesta. Juuso Rinne on molempien romaanien minäkertoja. Hän pohtii paljon kirjailijan moraalia sekä romaanin luonnetta, tehtäviä ja suhdetta todellisuuteen. Romaanit koostuvat keskusteluista ja pohdinnoista – usein tarkasti kuvailtujen aterioiden äärellä. Keskusteluissa rakennellaan ja hylätään erilaisia tapausten kulkuja, kunnes todennäköisin on jäljellä. Sävy on suurimmaksi osaksi piikikkään humoristinen. Suoraan kuvattua väkivaltaa tai toimintajaksoja revolveri kädessä on melko vähän. Minulle tällainen dekkarityyli on aina sopinut hyvin.

Molemmat romaanit sijoittuvat Isonveden maaseutupitäjään, ensimmäinen kesään ja toinen syksyyn. Luonto on romaaneissa tärkeässä roolissa. Huoli saastumisesta ja luontokadosta kulkee romaanien sivujuonteena. 

Kuolleet eivät juorua

Romaanin nimi on niin karmea klisee, että sen täytyy olla tahallista parodiaa. Kansikuvan kollaasiakaan ei voi pitää kovin onnistuneena. Vaikuttaa todellakin melkein siltä, että romaanin kirjoittaja ei halua julkisuutta eikä edes lukijoita. Ensivaikutelmaan ei kannata alistua. Kelpo dekkareita nämä ovat.

Juuso Rinne elää kituuttaa 42-vuotiaana eläkeläisenä ilman alkoholia ja rasvaisia ruokia: "Suunnatonta eläkettä nauttiva entinen päätoimittaja jolla ei ollut lupa nauttia elämästä, jos halusi elää." Yksinäinen mies ilahtuu, kun hänen ystävänsä, nimismies Raimo Kettunen, kutsuu hänet pysyväksi kesävieraaksi mökilleen. Siellä hän tutustuu nimismiehen uusimpaan kesäheilaan, Paula Kiviluotoon, josta tulee näissä romaaneissa Juuso Rinteen tärkein apuri rikosten psykologian selvittelyissä. Paula on nimismiestä parikymmentä vuotta nuorempi oikeustieteen kandidaatti, jousiampuja ja periaatteellinen nudisti, jonka estoton tapa "hengittää ihon kautta" yhtä aikaa hämmentää ja kiehtoo vanhapoika Rinnettä.

Kesäkuun alun luonto on hehkeimmillään, mutta huonot enteet alkavat kasaantua. "Se oli rauhan ja kauneuden maisema. Saaret vihersivät tyhjinä ja kutsuvina. Pullonrikkojat, puiden katkojat ja rannoille paskantajat tulisivat myöhemmin, juhannuksena." Tiiraillessaan kiikarilla rannalla ilman vaatteita jousiammuntaa harjoittavaa Paulaa Juuso Rinne huomaa toisenkin tirkistelijän. Paulaa katselee metsän suojasta vanha ränsistynyt mies omituinen irvistyksen ja naurun sekainen ilme kasvoillaan.

Juuso Rinne alkaa heti uumoilla rikollisia tarkoitusperiä ja suunnitella ensimmäistä kirjaansa. "Minun dekkarini, toisenlainen kuin muut." Tuntuu lähes siltä, että dekkarisuunnitelmallaan Juuso Rinne manaa esiin rikosten sarjan.

Ruumiita alkaa tulla. Ensin katoaa naapuri, vanha mestaritimpuri. Katoaminen on yritetty kömpelösti lavastaa hukkumisonnettomuudeksi, mutta paljastuu sittemmin murhaksi, kun miehen ruumis löytyy suohon kätkettynä. Myös Juuso Rinteen näkemä tirkistelijä löytyy murhattuna.

Alusta asti vaikuttaa siltä, että murhiin liittyvät jollain tavoin nimismiehen pari muuta mökkinaapuria: taiteilija Unto Sorri ja hänen sisarensa Lea. Heillä on meneillään riita Unto Sorrin ateljeekodista, jonka Unto on rakentanut sisarensa metsästä kaadetuista hirsistä sisaren maalle. Kirjallista sopimusta talon hallinnasta ei ole tehty. Nyt Lea haluaa häätää veljensä. Romaanin kertoja Juuso Rinne on ollut ja on edelleen ihastunut Lea Sorriin.

Tutkimukset johtavat Juuso Rinteen selvittelemään Sorrien perhetaustaa ja ihmissuhteita. Varsinkin henkilöiden psykologinen rakenne kiinnostaa Juusoa ja Paula Kiviluotoa. Paulaa kiinnostavat ihmiset, jotka syyllistyvät lain edessä rikokseen, mutta jotka uskovat toimineensa oikein. Ihmiset, jotka eivät voi toimia väärin, koska ovat aina oikeassa. Heistä kaikki eivät ole fanaatikkoja, mielisairaita tai terroristeja.

Nimismiehellä on romaanissa tärkeä rooli. Hänen osittain vahingossa julki lipsauttamiensa tietojen avulla Juuso Rinne ja lukija pysyvät selvillä poliisin tutkintalinjoista.

Myös Juuso Rinnettä kohti ammutaan, kun hän on järvellä soutelemassa. Nimismieskin pelastuu vain täpärästi murhaajan luodilta.

Rikostutkimus ei etene, kun irrallisten tapahtumien välille ei synny yhteyttä. Juuso Rinne joutuu pohtimaan sitä mahdollisuutta, että kuvioita onkin kaksi tai useampia. Paula taas näkee irrallisissa tapahtumissa älykkään rikollisen suorittaman hämäyksen. Hän rinnastaa taiteen ja rikoksen. Taide pyrkii paljastamaan, rikollinen piilottamaan. Liian paljastamisen takia taide menettää tehonsa, arvoituksellisuutensa. Liiallinen piilottaminen puolestaan muuttuu paljastavaksi. Hämäysten takia rikollinen lopulta paljastaa itsensä.

Rikokset ratkeavat elokuussa. Syksyn tullessa Juuso Rinne asuu Sorrien entisessä hirsilinnassa, jonka on hankkinut omistukseensa. Nimismies ja Paula ovat menneet naimisiin, ja Paula odottaa vauvaa. Yksin mielessään Juuso Rinne luonnostelee toisen mahdollisen tapahtumaketjun, joka selittäisi tehdyt rikokset. Lukija saa päättää kumpaan uskoo.

Murha kuntopolun mutkassa

Olavi Kokon toinen romaani kertoo tapahtumista viisi vuotta edellisen romaanin päättymisen jälkeen. Juuso Rinteen dekkari on julkaistu ja menestynyt hyvin ainakin Isollavedellä, jonka ihmiset ovat uteliaina lukeneet romaania nähdäkseen, miten heidät itsensä on kuvattu.

Juuso Rinne ja nimismiehen perhe, johon nyt kuuluvat myös kaksostytöt Sari ja Mari, pitävät tiiviisti yhteyttä. Juuson hirsilinnassa on jopa lastenhuone varta vasten tyttöjen vierailuja varten. Juuso Rinteen terveys on parantunut sen verran, että liharuoat ovat palanneet hänen pöytäänsä. Herkullisten aterioiden kuvailu saa enemmän tilaa kuin ensimmäisessä romaanissa.

Toisen romaanin alussa tapahtumajärjestystä on hiukan sekoitettu, mutta varsin pian palataan ensimmäisestä romaanista tuttuun lineaariseen kerronnan tapaan. Kovin suuria muotokokeiluja dekkarin rakenteeseen kirjailija ei siis ole halunnut tehdä.

Romaanin nimi on täsmällinen. Pentti Mikkola, lahjakas lukiolaispoika, ammutaan kuoliaaksi kuntopolulla. Myös Mikkolan isä, joka oli kovaotteinen poliisi, on surmattu samalla tavalla viitisentoista vuotta aiemmin. 

Kuinka pitkälle menneisyyteen rikosten juuret yltävät? Poliisi Mikkola on ollut osallisena romaniparin pahoinpitelyyn ja raiskaukseen kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin. Mikkolan mukana ollut poliisimies ja jutussa väärän todistuksen antanut entinen nimismies ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa.

Pentti Mikkolan kuolemasta tuntee syyllisyyttä myös Sulo Halla, lukion opettaja, joka on hylännyt erinomaisesti alkaneen akateemisen uransa ja omistanut elämänsä opettamiselle maaseudun kirkonkylässä. Häntä pidetään loistavana opettajana. Pentti Mikkolassa Sulo Halla on nähnyt itsensä nuorena. Hän on toivonut, ettei poika menettäisi merkityksellisyyden tunnetta, kuten hänelle itselleen oli käynyt. Olisiko murha keino estää poikaa pettymästä elämään?

Sulo Halla käy Juuso Rinteen luona pitämässä omituisia nihilistisiä yksinpuheluita, oikeastaan saarnoja, jotka käsittelevät taidetta, moraalia, ihmiskunnan kehitystä ja kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän perimmäistä samuutta.

Juuso Rinne etenee tutkimuksissaan tutulla tavalla. Hän haastattelee ihmisiä, keskustelee ja pohtii. Lopulta uskoessaan ratkaisseensa rikoksen hän järjestää murhaajalle ansan.

Juuso Rinteen luonne on hieman vaurioitunut. Hän on varsinkin päätoimittajana ollut kova ja pisteliäs. Eläkkeelle jäätyään hän on hieman pehmennyt, mutta silloin tällöin hän palaa ivalliseen rooliinsa. Epäilemättä luonteen katkeruus on haitannut hänen suhdettaan naisiin. Katkeruuden syy? Hän on kiusallisuuteen asti tietoinen ruumiillisista vajavaisuuksistaan: kaljusta päästään ja pienestä koostaan. Kaljuuntuminen on alkanut jo 17 vuoden iässä ja aiheuttanut kiusaamista. Terävä kieli on ollut suoja pilkkaajia vastaan.

Toisessa romaanissa Juuso Rinne on jo lähes 50-vuotias. On kummallista, että hän yhä kantaa tällaista traumaa. En väitä, että se ei voisi olla mahdollista. Suojakeinoista tulee helposti toinen luonto.

Romaanin loppupuolella Juuso tekee pilaa Isonveden toisen kirjailijan, Gert Lembyn, teoksista, joissa kirjailija korjaa oman elämänsä puutteita fantasioilla fiktiivisten henkilöidensä elämästä. Loppujen lopuksi Juuso ja Gert eivät tässä suhteessa eroa toisistaan kovinkaan paljon. Juuson tarinassa on uskottavuutta venyttävä loppu, jossa hänet palkitaan täyttämällä hänen unelmansa: hänen kotiinsa tupsahtaa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kaunis nainen ja asettuu taloksi. Vanhenevan dekkarikirjailijan terveyskin paranee nuoren naisen käsittelyssä.

Kuka oli Olavi Kokko?

Olavi Kokko on kirjailijanimimerkki. Toisessa romaanissa mainitaan, että Juuso Rinne on julkaissut ensimmäisen dekkarinsa nimellä Olavi Kokko. Tämän kiinalaisen lippaan perimmäisestä lokerosta tekijäksi kuitenkin paljastuu Matti Rossi (1934–2017), merkittävä suomalainen runoilija ja kääntäjä.

En tiedä, minkä verran kirjailijaa kannattaa tulkita hänen fiktiivisten teostensa perusteella, mutta kyllähän Matti Rossi näissä dekkareissa avaa oven spekulaatiolle. Jos Juuso Rinne on Olavi Kokko ja Olavi Kokko on Matti Rossi, onko kirjojen minäkertoja omakuva?

Haastatteluissa Rossi on maininnut piikikkään luonteensa. Voi myös todeta, että suunnilleen samassa iässä, jossa Juuso Rinteen terveys ja työ menivät, myös Matti Rossin elämään tuli käänne. Vähemmistökommunisteihin kuulunut Rossi ilmiantoi Suomessa vierailleen unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin Unkarin kirjailijaliitolle. Syynä oli Kissin neuvostovastaiseksi tulkittava kommentti. Rossin teko tuomittiin yleisesti, mutta hän ei käsittääkseni katunut sitä ainakaan julkisesti. 

Onko Juuso Rinteen sanoissa kuitenkin katumusta: 

Minulta oli nauru katkennut enkä vielä osannut nauraa, ainakaan itselleni. En voinut hyväksyä sitä mikä olin. Olin traaginen hahmo. Olin koominen hahmo. Olin yhtä aikaa itkua ja naurua, parkua ja hahatusta. Kaipasin menneisyyteen kuin kuolevan kylän asukkaat, halusin olla se mikä olin vielä puoli vuotta sitten, mahtava päätoimittaja joka nauroi viiltäville poliittisille vitseille, kyynisille sutkauksille, tositarinoille elävästä elämästä joissa joku pantiin paikoilleen, ansaitusti tai ansaitsematta.

Toisaalla Juuso Rinne toteaa: “Kirjailijat eivät häpeä eivätkä pyytele anteeksi. He ovat omituisia. Heidän kuuluu olla omituisia.”

Dekkarit on kirjoitettu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Matti Rossi on tiennyt, miltä tuntuu, kun entiset totuudet ovat alkaneet tuntua noloilta. Vielä yksi lainaus:

Minä olin muovannut itsestäni tyypin jota esitin menestyksellisesti kunnes kaikki romahti ja tyyppi lakkasi olemasta. Minne katosi kyynisyys, säälimättömyys, aina oikeassa oleva kaikentietäjä? Minä olen nyt niin vähäinen ja pehmeä että katkeruuskin kuulostaa minussa avunhuudolta, ellei peräti rukoukselta.

Ehkäpä joskus joku elämäkerran tekijä kiinnostuu Matti Rossista. Minulle hän on joka tapauksessa ennen kaikkea Shakespearen kääntäjä. Lainauksia Macbethista oli mukana myös näissä Isonveden pitäjän rikostarinoissa. 

Olavi Kokko, Kuolleet eivät juorua. Dekkari. Tutkimus eräiden mahdollisuuksien ulottuvuuksista. Tammi 1988. Päällys: Ritva Laijoki-Puska. 238 s.

Olavi Kokko, Murha kuntopolun mutkassa. Dekkari. Omistettu silkkiperhosen toukalle, palelevien, huono-unisten ja hermostuneiden hyväntekijälle. Tammi 1989. Päällys Markus Heikkerö. 211 s.

Claire Castillon: Les Longueurs

Laajan aikuisille suunnatun tuotantonsa lisäksi Claire Castillon (s. 1975) on kirjoittanut toistakymmentä romaania nuorille lukijoille. Tämä Les Longueurs voitti vuonna 2022 nuorisokirjallisuuden arvostetun Prix Vendredi -palkinnon.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja, Alice eli Lili, on 15-vuotias. Hän asuu Pariisissa äitinsä kanssa. Hänen vanhempansa ovat eronneet kymmenisen vuotta aiemmin. Isällä on uusi perhe Yhdysvalloissa. Nyt äiti on alkanut seurustella vakavasti pitkäaikaisen ystävänsä Mondjon kanssa. Mondjo on ehkä pian muuttamassa yhteen äidin ja Alicen kanssa. Asiassa on se ongelma, että lähes 50-vuotias Mondjo on jo yli viiden vuoden ajan ollut myös Lilin rakastaja. 

Romaani siis kertoo rankasta aiheesta: lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lili kertoo takaumina lapsuutensa vaiheet tähän hetkeen asti. Mondjo on isän lähdön jälkeen auttanut äitiä selviytymään. Lili puolestaan on saanut hänestä aikuisen ystävän, eräänlaisen isän korvikkeen. Mondjo on kuntosaliyrittäjä, joka on toiminut myös valmentajana Lilin kiipeilyharrastuksessa. Romaanin nimi Les Longueurs tulee kiipeilyharrastuksesta; se tarkoittaa 'köydenmittoja' tai 'turvaköysiä' ja on Mondjon ja Lilin suhteeseen liitettynä vähintään ironinen.

Minua kosketti ja järkytti melko varhain romaanissa kohta, jossa tuli esiin se, miten lapsen viattomuus tuhoutuu. Sinä kesänä, jolloin Lili täytti kymmenen vuotta, Mondjo oli Lilin ja äidin mukana lomalla – hyväksikäyttöä yhdeksän päivän ajan kiipeilyretkien varjolla. Ennen koulun alkua Lili matkustaa vielä ystävänsä Jeannen kanssa vähäksi aikaa Jeannen isovanhempien maatilalle. Muutaman päivän ajan Lili elää siellä tavallisen kymmenvuotiaan elämää. Siihen kuuluvat leikit ja turvalliset aikuiset, jotka kohtelevat lasta lapsena. Lilissä jokin on kuitenkin murtunut: hän etsii aikuisten miesten katseesta sitä, minkä on nähnyt Mondjon silmissä. Kun miehet kääntävät katseensa pois, Lili hämmentyy ja suuttuu. 

Koska näkökulma on koko ajan Lilin, joudumme päättelemään Mondjon ajatukset ja tunteet. On selvää, että hän jo hyvin pienestä pitäen on valmentanut Liliä sukupuolisuhteeseen. Mondjo on valinnut avioeron haavoittaman lapsen; hän lahjoo ja lupailee, tekee itsestään korvaamattoman. Hyvin johdonmukaisesti hän luo Lilin elämään rinnakkaistodellisuuden, jossa Lilin nimenä on Anna ja jossa Anna ja Mondjo ovat aidot rakastavaiset ja menevät joskus tulevaisuudessa naimisiin. 

Mondjo myös huolehtii siitä, että Lili ei saa läheisiä ystäviä. Mustasukkaisuudella ja syytöksillä Mondjo saa Lilin katkaisemaan orastavat ystävyyssuhteet, esimerkiksi suhteen ystäväänsä Jeanneen. Sama koskee Lilin suhdetta isäänsä. Sitten, kun Lili jo isommaksi vartuttuaan yrittää irrottautua yhä ahdistavammaksi käyvästä Mondjosta, tämä syyttää, uhkailee ja kiristää. Mondjo on myös uskotellut Lilille, että kaikilla lapsilla on sama salaisuus: jokaisen elämässä on mukana tällainen vanhempi "auttaja" (supérieur). Mondjolle itselleen se on ollut hänen setänsä.

Lili alkaa aika pian ymmärtää, että Mondjolla on muitakin uhreja. Lukioiässä hän tapaa 20-vuotiaan Paolan, Mondjon entisen naapurin, jolla on samoja kokemuksia kuin Lilillä. He myös pystyvät tunnustamaan kokemuksensa toisilleen. Paola kärsii vakavasta anoreksiasta, ja sama tauti uhkaa myös Liliä. Mondjo ei pidä siitä, että hänen tyttönsä kasvavat aikuisiksi ja saavat kuukautisensa. Paola toteaa synkästi, ettei kukaan uskoisi heitä, jos he kertoisivat Mondjosta. Ilmeisesti Paola on joskus yrittänyt.

Varoituksista huolimatta Lili lopulta kertoo kokemuksensa juurta jaksain koulukaverilleen Émilielle. Aivan ensimmäiseksi Émilie korjaa Mondjon Lilille syöttämän käsityksen, että jokaisella lapsella on lähipiirissään tällainen vanhempi “auttaja”: kenelläkään ei ole, ei ainakaan saisi olla. Émilie ottaa Lilin luokseen yöksi. Hän haluaa olla tukena mutta ei kerro muille, ellei Lili anna lupaa. 

Seuraavaksi Lili Émilien tuella kertoo myös parille muulle lukiolaistoverilleen. Sitten on vuorossa äiti. Sitten poliisi. Äidin ja Lilin katsein ja kädenpuristuksin käyty, suurelta osin sanaton keskustelu on kuvattu liikuttavasti.

Lilin äiti on ollut sinisilmäinen, mutta hän ei aktiivisesti ole ollut näkemättä totuutta. Jos Lili olisi avannut suunsa, äiti olisi uskonut ja toiminut oikein. Lilin isä, joka on koko ajan suhtautunut Mondjoon epäluuloisesti, ei olisi tarvinnut suuria vakuutteluja toimiakseen. Lilin lähellä on ollut myös muita ihmisiä, joihin hänellä oli luottamussuhde ja jotka olisivat auttaneet, esimerkiksi muutamat opettajat sekä koulun terveydenhoitaja. Sekä tietenkin hänen ystävänsä, joita hänellä kuitenkin oli muutama. 

Jos vain Lili olisi puhunut… mutta hyväksikäyttäjä osaa valita uhrinsa. Jos lapsi ei puhu, tieto ei siirry. 

Romaanin jälkisanat on kirjoittanut lastenpsykiatri Béatrice Gal. Hän kertoo, että vuonna 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan 165 000 lasta joutuu Ranskassa vuosittain seksuaalisen väkivallan tai lähentelyn kohteeksi. Tuomioon johtaneista tapauksista kolme neljäsosaa on tapahtunut lapsen lähipiirissä. 

Koska aihe on tabu, tiedon lisääminen on tärkeää. Béatrice Galin mielestä Les Longueurs -romaanin pitäisi olla saatavilla lastenlääkärien ja lastenpsykiatrien sekä psykologien odotushuoneissa – jopa kampaamoissa, jotta äidit ymmärtäisivät paremmin hyväksikäytön merkit. Kirja voisi pelastaa ihmishenkiä.

Keskustelin aiheesta myös oikeuspsykologityttäreni kanssa. Hän uskoi, että tällainen kirja voisi toimia hyvänä vertaistukena lapselle, joka kipuilee salassa pidettyjen kokemustensa ja hämmentävien tunteidensa parissa. Kampaamoihin hän ei kirjaa veisi: lasten käyttäytymisessä ei ole olemassa yksiselitteisiä hyväksikäytön tuntomerkkejä. Lasten käytöksestä huolestuneet vanhemmat saattaisivat tehdä liian yksioikoisia tulkintoja. Tyttäreni kertoi, että suositeltavin ja tehokkain tapa tukea hyväksikäytön uhreja on suunnata  lapsille ja nuorille informaatiota siitä, että jos joku heidän tovereistaan kertoo hyväksikäyttökokemuksista, häntä ei pidä jättää yksin vaan olla hänen tukenaan.

Ystävän tuki oli avain myös romaanin Lilille.

Tarttuisikohan joku suomalainen kustantaja tähän romaaniin? Se saattaisi auttaa myös nuoria, jotka kokevat seurusteluväkivaltaa. Tällaisten tapausten määrä on tyttäreni mukaan ollut Suomessa huolestuttavassa kasvussa.

Claire Castillon, Les Longueurs. Gallimard Jeunesse 2022. Kansikuva: Marion Fayolle. 186 s.