Marie Darrieussecq: Sikatotta

Ranskassa on useita kirjailijoita, jotka ovat käsitelleet naispäähenkilöitään korostuneen rajulla, groteskilla tavalla. Mielessäni ovat Virginie Despentes ja Claire Castillon, joiden kirjoissa hyväksi käytetyt naiset nousevat kapinaan keinoja kaihtamatta. Samaan ryhmään sijoitan myös Marie Darrieussecqin (s.1969), joka tässä esikoisromaanissaan vuodelta 1996 kuvaa viehättävän nuoren naisen muutoksen siaksi – eikä miksikään vertauskuvalliseksi siaksi vaan aidoksi nelisorkkaiseksi maata tonkivaksi kärsäkkääksi. Sikanainen ei kuitenkaan kapinoi osaansa vastaan. Loppujen lopuksi hän vaikuttaa melko tyytyväiseltä elämäänsä. Tässä kinkussa on sulattelemista.

Romaanin alussa sen nimeltä mainitsematon päähenkilö ja minäkertoja saa työpaikan kemikaalikauppaketjun yhden myymälän myyjättärenä. Työpaikkahaastattelussa ketjun johtaja istuttaa hänet polvelleen ja suorittaa soveltuvuustestin käsillään. Palkaksi sovitaan alle puolet vähimmäispalkasta, mutta vuosittaisessa varastontyhjennyksessä myyjättärellä "olisi oikeus saada kauneudenhoitotuotteita". Kalleimmat hajuvedet olisivat hänen ulottuvillaan!

Kertojan äänessä säilyy optimismi kaikissa hänen kokemuksissaan. Päähenkilö kertoo kaikesta suoraan ja koruttomasti ilman häpeää ja kauhistelua. Hän ei hämmästele sitä, miten häntä kohdellaan eikä omassa kehossaan tapahtuvia muutoksia. Onkohan minussa jokin vika, kun tällainen optimismi ja suoruus vaikuttaa yksinkertaisuudelta?

Työhön kuuluvat myös liikkeen takahuoneessa annetut seksipalvelut. Niihin päähenkilö suhtautuu mutkattomasti, mutta pitää ne kuitenkin salassa poikaystävältään. Hän ei kuitenkaan voi salata kehossaan tapahtuvia muutoksia. Nainen, jota kohdellaan kuin tuotantoeläintä, alkaa vähitellen muuttua juuri siksi. Monet miesasiakkaista kohdistavat erityisen kiinnostuksensa hänen takapuoleensa – tai pitäisikö sanoa kinkkuihinsa? Nainen myös huomaa, että aika ajoin häntä alkaa itseäänkin kovasti haluttaa. Hän tulee kiimaan.

Joudun ikäväkseni nyt sanomaan, että kun ryhdyin itse osalliseksi, asiakkaat muuttuivat kuin koiriksi. Menetin silti muutamia, jotka tuntuivat kaipaavan yrityksemme entistä tyyliä ja paheksuvan muutosta. Mutta minua halutti liikaa, ymmärrättehän. Alussa pelkäsin että menettäisin liikaa asiakkaita ja se näkyisi kassassa. Mutta suureksi hämmästyksekseni sain aivan uuden asiakaskunnan, sana oli ilmeisesti kiertänyt. Uudet tuntuivat hakevan juuri minunlaistani myyjätärtä, joka todella haluaa ja värisee ja kaikkea, säästän teidät yksityiskohdilta.

Tasapainoilu sian ja ihmisen välillä ei ole helppoa. Poikaystävä heittää hänet ulos yhteisestä asunnosta. Hän saa potkut työstään. Ahkera seksin harjoittaminen johtaa raskauksiin ja abortteihin. Pystyasento rasittaa selkää. Puhekyky katoaa toisinaan. Muuttuneen kehon vaatettaminen on ongelmallista. Välillä päähenkilö elää viemäreissä, toisinaan Pariisin puliukkojen ilona. Romaanin äärimmäisen keholliset kuvaukset saattavat olla monille lukijoille liikaa.

Päähenkilön muutos siaksi ei ole suoraviivaista. Hän muuttuu välillä myös takaisin ihmisen suuntaan, osittain tahdonvoimalla, osittain toimintansa – esimerkiksi kirjojen lukemisen – vaikutuksesta. Sikamaisissa vaiheissa hän nauttii mudassa rypemisestä, juurten kaivelusta ja pähkinöiden syömisestä puistossa. Kun ihmismäiset piirteet lisääntyvät, miesten kiinnostus herää välittömästi.  

Romaani kuvaa myös poliittista dystopiaa. Se ajoittuu vuosituhannen vaihteeseen, siis muutaman vuoden kirjoitusajankohdastaan eteenpäin. Nouseva poliitikko Edgar valitsee päähenkilön vaalijulisteensa kuvaan. Kuvassa hän on nainen pienine viehättävine sikapiirteineen. Edgar voittaa vaalit. Hänen lyhyen valtakautensa aikana Ranska ajautuu jonkinlaiseen fasismiin: arabeja vainotaan, mielisairaalat asukkaineen poltetaan napalmilla, virkamiehet ottavat käyttöön koppalakit. Edgaria kiinnostaa kovasti, mikä saa aikaan päähenkilön kehon muutokset. Hän muuttaisi näet mielellään vankilat sikaloiksi. Joutoaineksesta saataisiin hyödyllistä proteiinia.

Sian elämässä on myös lyhyt lähes täydellisen onnen jakso. Eräänä iltana Seinen rannalla hän rakastuu Yvaniin, Saint-Suden hajuvesitehtaan eläkkeelle jääneeseen johtajaan, joka sattuu olemaan ihmissusi. He molemmat tuntevat sekä ihmisen että eläimen osan. He ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Täydenkuun aikaan he pysyttelevät sisällä ja tilaavat pitsaa. Kertoja syö pitsan, johtaja lähetin.

Tosi-TV-ohjelma, jossa kertojan äiti etsii tytärtään pilaa rakastavaisten onnen. Koko kansakunta jäljittää heitä. Ja kuten olemme saaneet oppia, sudelle käy köpelösti ihmisten parissa. Sika välttää teurastamon vain niukin naukin.

Romaanin voi varmasti tulkita monella tavalla. Ehkä se on jonkinlainen feministinen allegoria tai dystooppinen satiiri. Kun tällaista kirjaa lukee, on ihan pakko havainnoida, luokitella, hakea yhteyksiä ja rakentaa tulkintaa – toisin sanoen toimia ihmislajille ominaisella tavalla. On kuitenkin hauska huomata, että lukemisen tuoma mielihyvä ei sanottavasti vähene, vaikka yksi yhteen tulkinta ei avautuisikaan. Toisinaan on hyvä päästää irti ja kokea vapaan pudotuksen nautinto.

Annikki Sunin luonteva ja nokkela suomennos ansaitsee erityismaininnan. Kirjan suomenkielinen nimi on kekseliäs ja yhdistää mainiosti alkukieliseen nimeen sisältyvät konnotaatiot. Myös kustantamo on tehnyt tehtävänsä hyvin. En huomannut ainoatakaan painovirhettä.

Marie Darrieussecq, Sikatotta. WSOY 1997. Ranskankielisestä alkuteoksesta Truismes (1996) suomentanut Annikki Suni. 117 s.

Claudine Desmarteau: Au nom de Chris

Tämä Vendredi-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2023 palkittu nuortenkirja kertoo vajaan vuoden mittaisen ajanjakson 14-vuotiaan Adrienin elämästä. Kirjan alkuasetelma on kliseemäisen tuttu useista viime vuosina lukemistani nuortenkirjoista. Adrien asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Isästä Adrienilla on vain valokuva, äidillä myös muistoja mutta ei kovin mukavia. Äiti hössöttää, hellii ruoalla ja pyrkii suojelemaan poikaansa elämän kolhuilta – varhaisteinin mielestä liikaakin.

Tässä tapauksessa äidin huolestuneisuuteen on syytäkin. Adrien kärsii vakavasta unettomuudesta. Hän ei kuitenkaan halua käyttää hänelle määrättyjä unilääkkeitä, koska ne vaikuttavat muistiin. Adrien on ollut ylpeä siitä, että hänen on tarvinnut lukea ainoastaan kahteen kokeeseen. Hän on aina selvinnyt koulusta hyvin arvosanoin pelkästään muistamalla tarkasti opettajien tunneilla antaman opetuksen.

Univaikeuksien takia Adrien käy myös psykologin vastaanotolla. Psykologille Adrien paljastaa sen, mistä ei ole äidille voinut puhua. Adrienia kiusataan koulussa raa'alla tavalla: häntä haukutaan "paskasäkiksi" ja "kullinimijäksi" ja hänen päälleen syljetään. Kiusaaminen jatkuu myös somessa. Siellä hänestä leviää käsiteltyjä kuvia, joissa hän näyttää harjoittavan suuseksiä miesten kanssa. Pahimpia kiusaajista ovat fyysisesti vahva Geoffroy sekä hänen mielistelijäjoukkonsa. Opettajille Adrien ei voi puhua, koska puhuminen kostettaisiin. Sitä paitsi Adrien uskoo, että opettajat kyllä tietävät kiusaamisesta mutta eivät halua estää sitä.

Adrienilla on ollut hyvä ystävä, Judith, joka on uskaltanut puolustaa Adrienia koulussa, mutta Judith on muuttanut toiselle paikkakunnalle ja heidän yhteydenpitonsa on katkennut. Adrien saa yhä lohtua käymällä silloin tällöin majassa, jonka hän ja Judith rakensivat lähimetsään suuren tammen oksistoon.

Eräällä metsäretkellä Adrien tutustuu Chrisiin. Chris on aikuinen mies, joka vaikuttaa asuvan metsässä. Hän osaa nimetä puut ja tuntee kasvit ja eläimet. Hän hallitsee tulenteon ja rakentaa kätevästi laavun nukkumispaikakseen. Chris pitää Adrienia heti kaltaisenaan poikkeusyksilönä. Hänen seuransa vahvistaa Adrienin itseluottamusta. Adrienin vierailut metsässä Chrisin luona muuttuvat säännöllisiksi. 

Chris kertoo valinneensa itse nimensä. Hänen mielestään Adrieninkin tulisi ottaa uusi nimi, mieluiten jokin viikinkihenkinen. Adrienin lievästä vastustelusta huolimatta Chris alkaa käyttää Adrienista nimeä Sven.

Juonipaljastuksia on taas luvassa. Tässä on hyvä lopettaa lukeminen, mikäli aiot itse tutustua romaaniin.

Chris opettaa Adrienin pyytämään pikkuriistaa ansalangoilla. Ensimmäisen lankasilmukkaan tarttuneen oravan hengiltä ottaminen on Adrienille ylivoimainen tehtävä, mutta Chris hoitaa asian hänen puolestaan. Chris opettaa Adrienille myös itsepuolustuksen alkeita. Parantuneen itseluottamuksensa ansiosta Adrien uskaltaa koulussa vastata sanalliseen kiusaamiseen. Hänen kielenkäyttönsä muuttuu karkeammaksi, minkä myös äiti kotona pistää huolestuneena merkille. 

Talven tullen Chris katoaa yhtä äkillisesti kuin hän oli ilmaantunutkin. Minkäänlaista viestiä Adrienille hän ei ole jättänyt.

Talven aikana Adrien kasvattaa lihasvoimiaan ja käy harrastamassa hapkidoa, korealaista itsepuolustustaitoa. Äiti antaa luvan harrastukseen sillä ehdolla, että Adrien jatkaa psykologin luona käymistä. Psykologi varoittaa Chrisistä: – Ihmiset eivät ole täysin valkeita tai täysin mustia, Adrien. Chris auttoi sinua, mutta hänessä on ehkä synkkä puoli - jota sinä et tunne. Adrien vastaa, että myös hänessä itsessään on synkkä puoli, jota hän ei tunne.

Keväällä Chris palaa ilman selityksiä. Hän vaikuttaa muuttuneen jyrkempään suuntaan. Hänen yhteiskunnanvastaisuutensa on voimistunut. Hän on kärsimätön ja painostava. Hän haluaa olla ainoa, jolta Adrien ottaa vastaan elämänohjeita. Chris vaikuttaa myös vanhentuneen ja pienentyneen. Missä hän on ollut? Ehkä vankilassa, käy Adrienin mielessä. Tai mielisairaalassa?

Geoffroy jatkaa Adrienin kiusaamista koulussa, mutta nyt Adrien vastaa uusilla itsepuolustustaidoillaan ja kasvaneilla voimillaan. Hän lyö kiusaajansa tajuttomaksi. Adrien erotetaan koulusta kymmeneksi päiväksi.

Romaanin aikuiset Chrisiä lukuun ottamatta kipuilevat väkivallan hyväksyttävyyden parissa – kuten luultavasti monet lukijatkin. Romaanin kunniaksi on sanottava, että epämiellyttävää tunnetilaa ei lohdutella pois. Mitään epäuskottavaa ratkaisua, jossa Adrien ja Geoffroy löytäisivät toisensa tai ystävystyisivät, ei onneksi edes yritetä.

Kiusaajan tainnuttaminen on draaman lakien mukaan hyväksyttävissä. Paha saa palkkansa. Myös Adrienin äiti hyväksyy loppujen lopuksi teon, kun saa kuulla millaista kiusaamista Adrien on joutunut kokemaan. Psykologi latelee tutut fraasit siitä, että väkivalta ei koskaan ole ratkaisu ongelmiin, mutta vaikenee korostetusti keskustelussa, jossa Adrien kertaa kaiken häneen kohdistetun kiusaamisen. Psykologi kuitenkin toivoo, että Adrien jatkaisi hänen luonaan käymistä, koska Adrienissa ilmennyt hallitsematon viha voi kohdistua muihinkin tai Adrieniin itseensä.

Chris päättää viedä Adrienin "koulutuksen" loppuun ja järjestää eloonjäämiskurssin. Hän vakuuttaa, että se kestää vain pari päivää. Äidille ei tarvitse etukäteen ilmoittaa. Trillerimäisessä jaksossa Chris kuljettaa Adrienin syrjäiselle seudulle autolla – luultavasti varastetulla. Adrienin puhelimen hän heittää ulos auton ikkunasta. Metsässä osoittautuu, että Chrisin suunnistus- ja luontotaidot eivät olekaan aivan niin hyvät kuin hän on uskotellut. Adrien huomaa olevansa tiettömässä erämaassa aggressiivisen ja mahdollisesti psykoottisen ihmisen armoilla.

Nuortenkirjan on hyvä päättyä toiveikkaasti. Niin käy tässäkin tapauksessa. Romaani päättyy taitekohtaan. Palatessaan kotiin vuoden lyhyimpänä yönä Adrien tietää selvemmin, mitä haluaa. Chris on ollut se opettaja, jonka hän on tarvinnut mutta joka hänen on nyt hylättävä tullakseen omaksi itsekseen.

Claudine Desmarteau, Au nom de Chris. Gallimard Jeunesse 2023. Kansi: Aline Bureau. 335 s.

Isabel Colegate: The Summer of the Royal Visit

Briteillä on ehtymätön varasto laadukkaita naiskirjailijoita, joiden ura ajoittui pääosin 1900-luvun jälkipuoliskolle. Ikävä kyllä monet heistä eivät koskaan saaneet ansaitsemaansa huomiota ja ovat nyt jo kokonaan unohtumassa. Aivan sattumalta löysin tämän Isabel Colegaten (1931–2023) romaanin, ja nyt olen myyty. Ensimmäisiltä riveiltä lähtien minulla oli luottavainen tunne: tämä kirjailija osaa asiansa. En joutunut pettymään.

Pääosin romaanin tapahtumat ajoittuvat 1800-luvun lopulle ja sijoittuvat kuumista lähteistään, kylpylöistään ja Yrjöjen ajan arkkitehtuuristaan tunnettuun kaupunkiin, jota ei suoraan nimetä mutta joka on helppo tunnistaa Bathiksi, Jane Austenin ja monien 1700-luvun naiskirjailijoiden kuvaamaksi kaupungiksi. 1700-luvulla maineensa huipulla ollut seurapiirikeskus havittelee tässä romaanissa uutta nousua luksushotellin myötä.  Hotellin suunnittelusta on järjestetty arkkitehtuurikilpailu, ja itse kuningatar Viktoria on tulossa tutustumaan suunnitelmien mukaan rakennettuihin pienoismalleihin.

Kertomus alkaa petollisen rauhallisesti. Vaikuttaa siltä, että kovin suurta dramatiikkaa ei ole odotettavissa. Henkilökuvaus on etualalla; se on tarkkaa ja oivaltavaa. Henkilöt ovat kaukana kaavamaisista. 

Arkkitehdit urkkivat tietoja kilpailijoidensa suunnitelmista. Ulkomailta saapunut Madame Sofia pitää spiritistisen istunnon. Kaupungin työläistaustainen runoilija sairastuu keuhkotautiin. Yhden  hotellisuunnittelijan vaimo ajautuu harkitsemattomaan suhteeseen miehen kanssa, joka voi auttaa naisen aviomiestä voittamaan kilpailun. Tämä luvattoman rakkauden kohde nimittää itseään "mahdollistajaksi", yksi romaanin hyvistä ihmisistä kuvailee häntä "liskomaiseksi". Kypsään ikään ehtinyt pappismies rakastuu naimisissa olevaan naiseen, saa vastakaikua, mutta molemmat päätyvät lopulta asettamaan velvollisuutensa etusijalle. Kuningatar Viktoria vierailee kaupungissa. Muutaman päivän kansanjuhlien jälkeen palataan taas arkeen, mutta moni asia on ratkaisevasti muuttunut.

Mainitsin tuossa äsken "hyvän" ihmisen. Se ei ollut ironiaa. Hyvyyteen kuuluu jonkinlainen läpinäkyvyys. Tämän takia hyvistä ihmisistä tulee helposti romaaneissa mielenkiinnottomia, huomaamattomia, pliisuja. Tässä romaanissa on kuitenkin ainakin kolme tai neljä henkilöä, joita haluaisin nimittää hyviksi ja joiden sisäinen elämä herättää ja säilyttää lukijan uteliaisuuden. Yksistään näiden harvinaislaatuisten henkilöhahmojen takia romaani kannattaa lukea. Tämä kirja on ravintoa sielulle.

Kun ihastun kirjaan, unohdan tehdä muistiinpanoja lukemastani. Tämän repliikin kirjasin kuitenkin muistiin. Sen lausuu yksi romaanin hyvistä ihmisistä: ‘If I want to make someone happy why do I have to lie to them? What is wrong with the world that that should be so?’ 

En käy kuvaamaan juonta yksityiskohtaisesti. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin. Rauhallisen alun jälkeen romaanin intensiteetti alkaa kasvaa vaivihkaa. Päädytään kauas Jane Austenin maailmasta. Romaanin loppupuolella ollaankin jo ihan toisissa tunnelmissa: köyhien ihmisten seksuaalisen hyväksikäytön ja kylmän vallanhimon maailmassa. Yksi henkilöistä kutsuu vallitsevaa ilmapiiriä pahuudeksi, muuan toinen helvetiksi. Köyhien kaupunginosassa työskentelevä pappismies, jonka arviointikykyyn olemme oppineet luottamaan, kirjoittaa päiväkirjaansa, että kaupungista on tullut Pandæmonium, paholaisten tyyssija.

Romaanissa on poikkeuksellinen kertojan näkökulma. Siinä käytetään kaikkitietävää kertojaa. Poikkeuksellisen ratkaisusta tekee se, että tiedämme, kuka tämä kaikkitietävä kertoja on. Hän on eläkkeelle jäänyt historianopettaja, leskimies, joka selvittää kotikaupunkinsa historiaa arkistolähteiden ja kävelyretkien avulla. Hän elää 1900-luvun lopulla, ilmeisesti lähellä Colegaten romaanin kirjoitusajankohtaa. Hänen tapansa kirjoittaa löydöistään on poikkeuksellinen: hän eläytyy täysin kuvaamiensa ihmisten elämään ja kertoo paljon sellaista, mitä ei ole voinut löytää lähteistään. Hän käyttää mielikuvitustaan kuten on käyttänyt sitä kertoessaan historiallisista tapahtumista alakouluikäisille oppilailleen.

Lopussa paljastuu myös kertojan sukulaissuhde muutamaan hänen kertomuksessaan esiintyneeseen henkilöön.

Isabel Colegate, The Summer of the Royal Visit. Hamish Hamilton 1991. Kansikuva: yksityiskohta Joseph Michael Gandyn arkkitehtonisesta fantasiasta. 219 s.

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karilan (s. 1985) romaania Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019) on kovasti kehuttu, mutta minulta se on jäänyt lukematta. Myönteisin odotuksin ja uteliaana tartuin tähän Karilan esikoisteokseen vuodelta 2013, kun se sattui ulottuvilleni. Esikoisteokset ovat vähän kuin äänen avaus. Kyllä niistä jo voi päätellä, millaista tuuttausta on odotettavissa.

Kunnon rämistelyä tämä kahdentoista novellin kokoelma oli alusta loppuun. On klisee mainita teoksesta, että se on omaääninen, mutta tässä tapauksessa määritelmä kyllä sopii. Karilalla on näissä novelleissa hyvin erottuva oma tyyli. Sille ovat ominaisia pelkistetyt, jopa askeettiset, lauseet ja lyhyet kappaleet. Mukana on kuitenkin myös retorisia keinoja, kertojan me-muotoa ja lukijan puhuttelua, jotka tuovat mieleen vanhahtavan puheen tai jopa saarnatekstin. 

Jostain syystä kummallisten asioiden lakoninen havainnointi synnyttää koomisen vaikutelman. Novellien sisältö on omalaatuista arkisista tapahtumista nousevaa surrealismia. Sinänsä yksinkertaisesta sanasta tai ilmauksesta avautuu kokonainen tarina. Novelli Kun kana tappaa lähtee liikkeelle huvittavasta ajatuksesta, että olisi tappajakana, ylivertainen murhaaja. Kapakkaillan jälkeen se huutaa: "Miksi en voi olla kuin muut kanat? Miksi minua on kirottu tappamisen taidolla ja viinanhimolla?"

Vertailukohtia miettiessäni mieleeni tuli suomalaisista kirjailijoista Veikko Huovinen, ulkomaisista Italo Calvino ja etenkin hänen novellikokoelmansa Kosmokomiikkaa. Karila on kuitenkin valmis menemään pitemmälle surrealismissaan.

Novelli Ukko Palikka kelvatkoon esimerkiksi tyylikeinoista. Näin se alkaa:

Tarkastelkaamme Ukko Palikkaa.

     Hymyillen hän amputoi potilaalta kaksi jalkaa. Hän ei keskity. Hän koukistuu ja istuu avaruusautoon, kiertää Kuun ja löytää neljä uutta alkuainetta.

     Ukko tempaisee käsijarrusta. Auto keinahtaa sivuluisuun parketinkiiltävällä pinnalla.

     Onko tässä mies vai ajatus?

Ukko Palikan vauhdikas tempoilu jatkuu. Hän hautaa Obi-Wan Kenobin ja etsii sen jälkeen taistelukaverikseen Darth Vaderin.

   Vader sinkoutuu ilmaan. Ukko jää. Tulee yö ja Ukko makaa yhä raunioissa. Se ei ole normaalia, mutta joskus niin tapahtuu.

Ukko Palikan seikkailut alkavat aueta, kun mukaan tarinaan tulevat "ontto, muovinen naksahtelu", "vaaleanpunaiset sormet" ja "suuret kasvot", jotka ohjailevat Ukon elämää. Enpä aiemmin olekaan törmännyt kuvaukseen tietokonepelistä sen "supersankarin" näkökulmasta. Siitähän tässä kai on kyse.

Estoton fantasia on koko ajan läsnä novelleissa. Myös novellien henkilöt fantasioivat. Novelli Rakkautta ennen Seinäjokea muodostuu kahden matkustajan junamatkan aikana kehittämistä fantasioista. Kauko kehittelee eroottista fantasiaa vastapäätä istuvasta naisesta, kun hänen viereensä istahtaa mies, joka alkaa Kaukolle kertoa fantasioitaan vieraiden planeettojen vihamielisistä muukalaisista. Tarinan todellisuudessa fantasiat risteytyvät ja sekoittuvat. Joku pelastaa sinut oli ehkä parodia eroottisesta tarinasta – tai sitten se oli ihan vain masturbaatiofantasia.

Osittain fantasiapuuro oli minulle liian sakeaa. En aina jaksa ponnistella tulkintaa hakiessani. Odotan pikemminkin, että minua viihdytetään. Se on varmaan henkistä laiskuutta. Joka tapauksessa pidin tässä novellikokoelmassa eniten tarinoista, jotka ainakin etäisesti muistuttivat perinteistä novellia. Tarkka-ampujat kertoi kahden sodassa vastakkaisilla puolilla sotivan ja toisiaan kunnioittavan tarkka-ampujan tarinan. Kaisa on ruma kertoo rumien ihmisten yhteisöstä, tosin Tom Clancyn innoittamalla ydinasejuonittelun kierteellä. Eivät nämä tavallisemmatkaan Karilan jutut siis mitään kauravelliä ole!

Juhani Karila, Gorilla. Otava 2013. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen. 140 s.

Marie-Aude Murail: Rendez-vous avec Monsieur X

Kohtaaminen herra X:n kanssa on seitsemäs ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa nuorille suunnatussa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo Nils Hazard, Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja. Usein hän saa ratkaisevaa apua tyttöystävältään Catherinelta ja koiraltaan Todilta. Romaanisarjan viimeisissä osissa selvitettävät rikokset liittyvät johonkin teosten kirjoitusajankohtana esillä olleeseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Tässä osassa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1998, ovat tarkastelun kohteena keinohedelmöitys ja alkioiden kloonaaminen. 

Ihmiselämän alku on Nils Hazardille ajankohtainen aihe henkilökohtaisestakin syystä: hänen tyttöystävänsä Catherine on viimeisillään raskaana. Sarjan aiemmista osista on käynyt ilmi, että isyys ei istu siihen käsitykseen, joka Nils Hazardilla on itsestään. Hän ei ole halunnut muuttaa yhteen Catherinen kanssa ja on aina valmis flirttiin sievien opiskelijatyttöjen kanssa. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että joku olisi riippuvainen hänestä. 

Tapahtumat käynnistyvät siitä, että Nils löytää papereidensa joukosta kirjeen, joka on joutunut sinne opiskelijan tehtäväpaperin mukana:

Hyvä herra,

Tyttärenne A:n kuoleman johdosta ilmoitamme, että A' on käytettävissänne Vorillonin laboratoriossa.

                                                                                                                    Hra X

Nils ehtii avata ja lukea kirjeen ennen kuin huomaa, ettei sitä ole osoitettu hänelle. Hän toimittaa kopion kirjeestä tarkoitetulle vastaanottajalle, erään hänen opiskelijansa isälle, mutta säilyttää alkuperäisen itsellään, koska alkaa epäillä rikosta. Dolly-lammas on vastikään kloonattu onnistuneesti, ja Ranskassa käydään keskustelua laista, joka kieltäisi ihmisalkioiden kloonaamisen kokonaan ja keinohedelmöitykset puhtaasti ansaintatarkoituksessa.

Opiskelijan vanhemmat olivat olleet Bordeaux'ssa sijaitsevan keino- ja koeputkihedelmöitykseen erikoistuneen laboratorion asiakkaita. Heidän vauvansa, joka sai alkunsa laboratorion avustuksella, on menehtynyt kätkytkuolemaan kuukautta aiemmin. Laboratorio siis ilmoittaa kirjeessä, että heillä on yhä hallussaan pakastettuja alkioita. Nils epäilee, että alkiot ovat kloonattuja, mikä myöhemmin varmentuukin.

Koska Catherine ei raskautensa takia olisi kovin uskottava apulainen peitetehtävään, Nils värvää avukseen sarjan aiemmasta osasta tutun opiskelijaneitosen, jota kutsuu "Lumikoksi". Nils ja Lumikko matkustavat yhdessä Bordeaux'hon ja ilmoittautuvat Vorillonin klinikalle. He tekeytyvät aviopariksi, joka on kolme vuotta turhaan yrittänyt saada lasta. Lumikon tutkiminen vaatisi uuden käyntiajan, mutta Nils joutuu antamaan näytteen siemennesteestään saman tien.

Tämä Nilsin antama näyte tuo uuden mutkan juoneen. Tulosten valmistuttua Nilsin sperma osoittautuu heikkolaatuiseksi. Lääkärin mukaan isäksi tuleminen olisi ihme. Nils järkyttyy ja suuttuu Catherinelle, joka ilmiselvästi yrittää saada hänestä isän "äpärälleen". Nils siis helpommin uskoo Catherinen pettäjäksi kuin epäilee tutkimuslaitosta, jonka jo melko varmasti uskoo syyllistyvän laittomuuksiin. Nils Hazardin kypsymättömyys väännetään rautalangasta.

Kotona Pariisissa Nilsin asuntoon on murtauduttu. Hänen arkistonsa on pengottu. Lisäksi veitsimies vaatii kadulla häneltä laboratorion lähettämää kirjettä. Tod-koira ajaa rikollisen tiehensä. 

Kun heti perään tyttöystävä Catherine katoaa, Nils hätääntyy. Hän toteaa, että ottaisi ilomielin Catherinen takaisin, vaikka lapsi olisikin jonkun muun. Tilanne ratkeaa kuitenkin onnellisesti: Catherine on joutunut äkillisesti synnyttämään. Tyttövauvalla on syvänsiniset silmät kuten Nilsilläkin.

Rikolliset, jotka ovat kytköksissä Vorillonin laboratorioon, jatkavat uhkaavia toimiaan. Siinä vaiheessa, kun tyttären henkeä uhataan, Nilsin isänvaistot heräävät lopullisesti.

En paljasta romaanin juonta saati loppuratkaisua enempää. Jännittäviä vaiheita on jälleen luvassa: Nils ja hänen tyttärensä joutuvat hengenvaaraan. Tod-koira pääsee jälleen pelastustehtäviin. Nilsin sydämessä Tod vaikuttaa jakavan ykkössijan tyttären kanssa, Catherine tulee jossain melko kaukana perässä.

Päärikollisen suunnitelmat ovat niin hurjat, että ne vetävät vertoja James Bond -tarinoiden mielipuolisille maailmanvallan tavoittelijoille. Tässä romaanissa rikollinen ei kuitenkaan toimi itsekkäästi tai pahuuttaan vaan luodakseen paremman ja rauhantahtoisemman maailman. Nilsin mielessä romaanin useissa käänteissä käy Pascalin ajatus: "Ihminen ei ole enkeli eikä peto, ja valitettavasti ne, jotka yrittävät olla enkeleitä, päätyvät käyttäytymään kuin pedot."

Jätämme tuoreen perheenisän vääntämään kättä kahvilassa aikuisen kummipoikansa kanssa. Mitenkähän sen kypsymisen kanssa nyt lopulta kävi?

Kulttuurieroja tuli mietiskellyksi tämänkin romaanin yhteydessä. Pariisilainen kätilö suosittelee sekaimetystä – imetyksen ja pulloruokinnan yhdistelmää – noin viikon ikäiselle vauvalle. Perusteena on muun muassa isän osallistaminen. Epäilemättä tässä tapauksessa isän osallistamiseen saattoi olla erityisesti syytäkin, mutta uskoisin, että suomalainen kätilö ei ehdottelisi tuossa vaiheessa pulloa, jos imetys muuten onnistuu.

Marie-Aude Murail, Rendez-vous avec Monsieur X. L'école des loisirs 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1998. Kansikuva: Gabriel Gay. 189 s.

D. H. Lawrence: Kettu

D. H. Lawrencen (1885–1930) pienoisromaani vuodelta 1922 on englantilaiseen maaseutuympäristöön sijoittuva kolmiodraama. Romaani ajoittuu vuoteen 1918. Käynnissä oleva maailmansota vaikuttaa tapahtumien taustalla.

Juonipaljastuksia on tulossa.

Kaksi hieman alle kolmekymmenvuotiasta naista on hankkinut maatilan. He kasvattavat siellä kanoja ja ankkoja. Kanat eivät muni riittävästi, ja niiden kummalliset taudit inhottavat naisia. Kaksi hiehoakin heillä oli, mutta he luopuivat niistä, koska toinen jatkuvasti karkaili ja toisen lähestyvä poikiminen pelotti naisia. Kokemattomien farmarien maatila ei menesty. Rahahuolet aiheuttavat paineita. Jatkuva yhdessäolo saa naiset kyllästymään toisiinsa.

Jill Banford oli "pieni, hento olento ja käytti silmälaseja". Luonteeltaan Jill on ulospäin suuntautuva ja puhelias. Rahat maatilan ostoon olivat tulleet Jillin isältä, koska tämä piti epätodennäköisenä, että Jill koskaan menisi naimisiin.

Nellie March kuvataan ruumiinrakenteeltaan miesmäiseksi, joten tilan raskaammat työt ovat tulleet hänen osakseen. Kaikkitietävä kertoja, joka pääsee sisälle myös henkilöiden ajatuksiin, korostaa kuitenkin Nellien kasvojen naisellisuutta: "Tumman tukan kiharat liehuivat hänen kumartuessaan, silmät katsoivat suurina, avoimina ja tummina hänen jälleen noustessaan, ne olivat samalla kertaa oudon säikähtyneet, ujot ja pilkalliset." Usein Nellie unohtuu hajamielisesti omiin ajatuksiinsa. Nellien unia kuvaillaan tarkasti.

Useimmiten kertoja käyttää naisista ainoastaan heidän sukunimiään.

Kettu hiiviskelee öisin kanalan liepeillä. Se on raadellut jo useita kanoja. Nellie on nähnyt pedon läheltä. Se on katsonut naista pelottomasti, ja Nellie on hämmentynyt niin, ettei ole pystynyt ampumaan sitä. Kettu jää Nellien ajatuksiin ja uniin pysyvästi.

Lawrence kuvaa luonnonilmiöitä ja ihmisten mielenliikahduksia niin, että  henkilöiden tuntemukset tarttuvat lukijaan.

Kuukaudet kuluivat ja tulivat pimeät illat, raskas, pimeä marraskuu, jolloin March kulki pitkävartisissa saappaissaan nilkkaa myöten mudassa, jolloin yö alkoi tulla neljän aikoihin eikä päivä koskaan täysin valjennut. Tytöt pelkäsivät näitä aikoja. He pelkäsivät melkein yhtämittaista pimeyttä, joka kietoi heidät vaippaansa yksinäisellä tilalla metsän äärellä. Banford pelkäsi suorastaan fyysillisesti. Hän pelkäsi kulkureita, pelkäsi, että joku tulisi hiiviskelemään heidän talonsa ympärille. March oli pikemminkin levoton ja rauhaton kuin peloissaan. Hän tunsi alakuloisuuden ja epävarmuuden koko ruumiillaan.

Eräänä iltana ovelle ilmestyy vieras, hädin tuskin kahdenkymmenen ikäinen kookas nuorukainen nimeltään Henry Grenfel. Hän on juuri vapautunut asepalveluksesta. Henryn isoisä on ollut maatilan aiempi omistaja. Henry on viettänyt viime vuodet Kanadassa, joten hän ei ole ollut tietoinen isoisänsä kuolemasta. Mies kuuntelee naisten toimeentulohuolia. Hänellä on heti mielessään ratkaisu:

– Te tarvitsette tänne miehen, sanoi nuorukainen matalasti.

Koska on jo myöhä, miehen sallitaan jäädä vierashuoneeseen yöksi. Nellie March näkee yöllä unen, jossa kettu laulaa ja sitten puree häntä käteen. Houkutus ja vaara ovat unessa läsnä. Kettu ja mies alkavat yhdistyä Nellien ajatuksissa. Hän ajattelee tästedes nuorta miestä kettuna. Houkutus ja vaara! D. H. Lawrencen kertomuksissa usein toistuva pari.

Seuraavana päivänä mies käy metsällä ja tuo naisten ruokapöytään tervetulleen lisän – sorsan ja kaniinin. Kun Grenfel ei löydä kylältä kortteeria, naiset kuin vaivihkaa antavat hänen jäädä taloon epämääräiseksi ajaksi.

Henry saa pian ajatuksen: avioliitto Nellien kanssa ratkaisisi hänen tulevaisuutta koskevat huolensa. Pitempään harkitsematta mies kosii. Nellie hämmentyy ja torjuu ehdotuksen: hänhän voisi ikänsä puolesta olla melkein pojan äiti. Selvää on kuitenkin, että hän pitää Henryä eroottisesti houkuttelevana. 

Sinnikkyydellään ja tahdonvoimallaan Henry melko nopeasti pakottaa Nellien suostumaan kosintaan. 

Jill on mustasukkainen Henryn ja Nellien lähenemisestä ja yrittää pitää huolen siitä, etteivät nämä vietä aikaa kahden kesken. Jill on epäilemättä myös aidosti huolestunut mahdollisuudesta, että hänen ystävänsä on ajautumassa johonkin harkitsemattomaan. Kylällä liikkuvat juorut Henrystä eivät synnytä mielikuvaa ahkerasta ja tunnollisesta työihmisestä. Jill pelkää, että Henry hylkää Nellien kyllästyttyään tähän. Jill saa myös Nellien näkemään asian tästä näkökulmasta. Nellie päättää jättää Henryn. 

Jillin mustasukkaisuuden takia nykylukija aavistelee helposti naisten välille seksuaalisuhdetta, varsinkin kun he nukkuvat samassa huoneessa, ehkä jopa samassa vuoteessa, mutta kyseessä voi olla harha. Naimattomien naisten yhteiselämä ei ollut ennen eikä ole nykyäänkään aina seksuaalista. Voimakkaita kiintymyksen ja rakkauden tunteita siihen kyllä voi sisältyä muutenkin. Luultavasti tästä on kyse myös Lawrencen romaanissa. 

Henry on kuunnellut salaa naisten keskustelua. Hän suuttuu ja poistuu yöhön kivääri mukanaan. Hän ampuu ketun. Naiset havahtuvat laukaukseen ja kutsuvat Henryn takaisin sisään. Yöllä Nellie näkee unen, jossa Jill on kuollut ja Nellie peittelee ruumiin ketun turkilla.

Muistelen lukeneeni Erno Paasilinnan Timo K. Mukka -monografiasta, että kustantaja yritti valistaa nuorta kirjailijaa, jonka siihenastiset lukemiset olivat olleet melko sattumanvaraisia. Mukalle suositeltiin muiden muassa D. H. Lawrencen teoksia. Ne eivät kuitenkaan tehneet häneen vaikutusta. Ehkä hän luki väärät kirjat. Tässä Ketussa on paljon samaa aistillisuutta ja luontosymboliikkaa kuin Mukan kirjoissa.

Nellien on vaikea tehdä lopullista päätöstä. Henryn ollessa läsnä Nellie myötäilee miehen toiveita; erossa ollessaan hän kääntyy kohti Jilliä. Lopulta Nellie lupaa mennä Henryn kanssa naimisiin jo ennen joulua. Kuulutuksetkin otetaan. Nellie myös lupaa lähteä Kanadaan miehen mukana.

Henry joutuu vielä joksikin aikaa palaamaan sotilasleiriin. Sinä aikana –  jälleen Jillin kanssa keskusteltuaan – Nellie muuttaa taas mielensä ja kirjoittaa miehelle kirjeen, jossa peruu häät. 

Henry ei vieläkään luovuta. Hänen mielensä täyttyy vihalla Jilliä kohtaan. Hän olettaa, aivan oikein, että Jill on suurin este hänen avioliittotoiveilleen. Hän hankkii vuorokauden loman ja ajaa polkupyörällä kuudenkymmenen mailin matkan kuraisia sivuteitä naisten maatilalle. 

Tilalla kolmiodraama saa väkivaltaisen lopun. Luonnonvoimatkin liittoutuvat "ketun" kanssa ja huolehtivat siitä, että Henryn viha saa tyydytyksensä. 

Romaanin päätösluvuissa Henry ja Nellie ovat naimisissa ja lähdössä Kanadaan. Tässä pienoisromaanissa D. H. Lawrence antaa vasta aivan kirjan lopussa vallan piirteelle, joka tekee useista hänen teoksistaan minulle nykyisin vastenmielisiä: hän paasaa. Viimeisessä luvussa lukijaa suoraan puhutellen.

Pieni tarina ei oikein jaksa kantaa sitä raskasta aatesisältöä, jonka Lawrence vyöryttää lukijan tajuntaan viimeisillä sivuilla. Kyse on koko ajan ollut sukupuolten taistelusta. Mies on päässyt voitolle, ja sitä sekä mies että nainen ovat halunneetkin. 

Lawrencen käsitys sukupuolten rooleista ei kuitenkaan ole ihan niin tunkkainen kuin voisi luulla. Hän toteaa, että naisen sielu kuihtuu, koska nainen ei voi hyväksyä alistumista "johon hänen rakkautensa oli hänet pakottanut". Mies vaatii naiselta alistumista, passiivisuutta. Nainen puolestaan haluaa tunteen siitä, että hän on "vastuussa koko maailman hyvinvoinnista". Melko hämärästi ja pömpöösisti Lawrence selittää rakkauteen sisältyvää erehdystä.

March parka. Hyväntahtoisuudessaan ja vastuuntuntoisuudessaan hän oli ponnistellut niin kauan, että koko elämä, kaikki oli hänelle vain pohjatonta tyhjyyttä. Mitä kauemmaksi kurkotetaan kohti tuota onnen kohtalokasta kukkaa, joka värisee kallionkolossa niin sinisenä ja ihanana vain hiukan kauempana kuin mihin voit yltää, sitä pelottavampana nähdään alla syvä kuilu, johon väistämättä on pudottava, kuin helvetin kuiluun, jos vielä kurkotetaan kauemmas. Kukka poimitaan kukan jälkeen, mutta mikään niistä ei ole se kukka. Sillä kukka itse – sen verhiö, on tuo kauhistuttava rotko, se on itse tuo helvetin kuilu.

Yksioikoisiin resepteihin ihmissuhteissa Lawrence ei uskonut. Väärät odotukset johtavat ihmiset onnettomaan rakkauteen.

Luin nuorena ja kokemattomana useita D. H. Lawrencen teoksia. Silloin niiden kuvaus miesten ja naisten suhteista tuntui syvälliseltä. Eniten pidin kuitenkin hänen maaseutuelämää kuvaavista varhaisista novelleistaan sekä The Rainbow -romaanista, joissa aatteellinen palo oli sovitettu kertomuksen kehyksiin eikä niistä syntynyt tunnetta, että kirjailija yrittää käännyttää lukijansa.

Toisaalta pidin ja pidän edelleen Lawrencen runoista. Niihin profeetallisuus ja paasaaminenkin istuvat hyvin. Ne sopivat hyvin tällaiselle lukijalle, joka tuskailee hämärien runokuvien ja piilotettujen merkitysten äärellä. Lawrence ei piilottele mitään vaan kirjoittaa suoraan kuin tykin suusta. 

Myös runoissaan Lawrence pohtii miesten ja naisten välisiä suhteita. Tähän loppuun siteeraan runon 

To women, as far as I'm concerned

The feelings I don't have I don't have.

The feelings I don't have, I won't say I have.

The feelings you say you have, you don't have.

The feelings you would like us both to have, we neither of us have.

The feelings people ought to have, they never have.

If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't got them.

So if you want either of us to feel anything at all

you'd better abandon all idea of feelings altogether.

 

D. H. Lawrence, Kettu. Kirjayhtymä 1959. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fox (1922) suomentanut V. Mattila. 132 s.

Boris Vian: L'Écume des jours (Päivien kuohu)

Le Monde -lehden listalla 1900-luvun mieleenpainuvimmista kirjoista Boris Vianin (1920–1959) romaani on sijalla kymmenen. Suomeksikin Päivien kuohu on ilmestynyt vuonna 1972 Leena Kirstinän käännöksenä, mutta kovin suurta vaikutusta se ei ilmeisesti ole suomalaisiin lukijoihin tehnyt. Kotikaupunkini kirjastosta kaikki teoksen kappaleet on poistettu. Kirjan pohjalta tehty elokuva – jota en ole nähnyt – on luultavasti tunnetumpi. 

Minä pidin tästä kirjasta kovasti ja uskoisin, että moni muukin nykylukija voisi siihen ihastua. Ehkä vuonna 1972 romaanin surrealismi oli liikaa realismiin totutetulle suomalaiselle lukijakunnalle. Minäkään en ole suuri surrealismin ihailija, varsinkaan jos tyyliä sovelletaan liian totisesti, mutta kieli poskessa ja kevyellä kädellä annosteltuna se antaa tekstiin pikantin maun. Pidänhän minä Monty Pythonistakin.

Juonipaljastuksia on tulossa.

Romaani kertoo kahden nuoren pariisilaisen, Colinin ja Chloén, surullisenkauniin rakkaustarinan. Colin – kuten useimmat romaanin henkilöt – on jazzin ihailija. Hän on muun muassa keksinyt laitteen, pianoctailin, pianon ja baarikaapin yhdistelmän, joka sekoittaa sillä soitetun jazzsävelmän mukaisen drinkin. Colin on myös erittäin varakas; hänen  omaisuutensa arvo on satatuhatta doublezonia – romaanin Ranskassa frangeista ei puhuta halaistua sanaa. 

Romaanin alussa Colin on viimeistelemässä aamupesuaan. Ensimakua romaanin todellisuudesta antaa se, että Colin tyhjentää kylpyammeensa poraamalla reiän sen pohjaan. Samalla tavalla jatkossakin normaalin arkilogiikan saa unohtaa. Esineet ja ihmiset eivät käyttäydy tutuilla tavoillaan. Muutokset voivat olla hassuja tai makaabereja. Sormus voi esimerkiksi olla pahoinvoinnin muotoinen. Näyteikkunassa eräänlainen harjakone silittelee alastoman naisen rintoja; toisessa näyteikkunassa mies teurastajan esiliinassa viiltää auki pikkulasten kurkkuja. Luistinradalla Colin tulee epähuomiossa ja ohimennen tappaneeksi yhden työntekijän.

Colinin paras ystävä Chick on alkanut seurustella Alisen kanssa, ja myös Colin toivoo kovasti itselleen tyttöystävää. Kun löytyy kaunis tyttö, jolla on sama nimi – Chloé – kuin Duke Ellingtonin jazzsävellyksellä, täydellisen harmoninen rakkaussuhde alkaa välittömästi. Pian Colin ja Chloé jo menevät naimisiin.

Chickin ja Alisen välejä hiertää se, että Chick on intohimoinen filosofi-kirjailija Jean-Sol Partren ihailija ja käyttää kaikki rahansa Partren teoksiin, lehtiartikkeleihin ja seminaareihin. Ystäväänsä auttaakseen ja mahdollistaakseen Chickin ja Alisen avioitumisen Colin lahjoittaa neljänneksen omaisuudestaan Chickille. Teolla ei ole toivottua seurausta. Chick käyttää nämäkin rahat Jean-Sol Partren fanittamiseen. Teoksen lopussa Alise ei keksi tilanteeseen muuta ratkaisua kuin Partren murhaamisen.

Romaanissa on lempeähköä satiiria Jean-Paul Sartrea ja hänen eksistentialismiversionsa ympärille syntynyttä ihailijakulttuuria kohtaan. Sartre ei ilmeisesti tästä pahastunut. Hän oli ystävystynyt Boris Vianin kanssa ja julkaisi kirjallisessa aikakauslehdessään Temps modernes otteita romaanista. Tällä teolla Sartre auttoi Viania löytämään kustantajan kirjalleen.

Colinin ja Chloén sekä Chickin ja Alisen rakkaussuhteen lisäksi romaanissa on kolmaskin rakkaustarina: Colinin kokin Nicolasin ja Isisin suhde. Nicolas sattuu myös olemaan Alisen setä.

Romaanissa tapahtuu suuri käänne, kun Chloé sairastuu. Hänen oikeassa keuhkossaan kasvaa lumme. Hoitokeinona on lumpeen näännyttäminen. Chloé saa juoda vain kaksi lusikallista vettä päivässä. Lummetta ei saa päästää kukkimaan. Tätä estetään ympäröimällä Chloé muilla kukilla. Chloé käy myös parantolassa, jossa lumme lopulta leikataan pois. Samalla tuhoutuu hänen oikea keuhkonsa. Ikävä kyllä lumme on siirtynyt hänen vasempaan keuhkoonsa.

Samalla kun Chloén terveys huononee, Colinin ja Chloén koti pienenee ja pimentyy. Pieni hiiri, joka asuu heidän kanssaan, yrittää epätoivoisesti puhdistaa ikkunaruutuja, jotta auringon valo pääsisi asuntoon. Nicolas alkaa myös vanheta nopeasti – hänen passinsa syntymäaikakin siirtyy ajassa taaksepäin. Colin yrittää auttaa Nicolasin pois sairauden vaikutuspiiristä sanomalla hänet irti.

Chloén hoidot vaativat paljon rahaa. Pian sekä Colin että Chick ovat puilla paljailla. He joutuvat menemään palkkatyöhön. Romaani antaa karun kuvan työstä, jota tehdään vain rahan takia. Chickin ja Colinin työpaikat ovat epäinhimillisiä ja byrokraattisia.

Chloé kuolee lopulta. Rahan puutteen takia hautajaiset ovat vaatimattomat. Niitä järjestelevät samat henkilöt, jotka olivat suunnitelleet Colinin ja Chloén unohtumattomat häät. Rahan puute tekee järjestäjät nyrpeiksi. Jopa kirkon seinällä oleva ristiinnaulittu Jeesus, joka oli viihtynyt häissä hyvin, valittaa ikävystyneenä siitä, ettei rahaa käytetty enemmän. Colinin kysymyksiin siitä, miksi Chloén täytyi kuolla, Jeesuksella on vain vältteleviä vastauksia. Vieraat joutuvat juoksemaan ruumisauton perässä hautausmaalle.

Romaanin loppuluvussa hiiri, joka oli asunut yhdessä Chloén ja Colinin kanssa, on tehnyt oman ratkaisunsa. Se pyytää apua kissalta. Kissa ei kuitenkaan halua olla asiassa kovin aktiivinen. Se sallii hiiren pistää päänsä sen hampaiden väliin. Sitten vain odotetaan, että joku astuu kissan hännän päälle. Tuolta heitä lähestyykin yksitoista sokeaa tyttöä...

Boris Vian päiväsi romaanin esipuheen 10. maaliskuuta 1946. Se oli kirjailijan syntymäpäivä. Hän täytti 26 vuotta. Päiväys on merkitty kirjatuksi New Orleansissa. Romaanin lopun merkintöjen mukaan kirja on kirjoitettu Memphisissä ja Davenportissa. Reaalitodellisuudessa Boris Vian ei koskaan käynyt Yhdysvalloissa. Sielussaan hän epäilemättä vietti paljonkin aikaa näissä jazzmusiikin tärkeissä kaupungeissa.

Boris Vian, L'Écume des jours. Édition établie, présentée et annotée par Gilbert Pestureau et Michel Rybalka. Éditions Pauvert 2010. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1947. Kannen valokuva: Magdeleine Bonnamour. 351 s.

Pat Barker: The Voyage Home

Kreikkalaisia myyttejä ja pronssikauden historiaa naisnäkökulmaan yhdistelevä Pat Barkerin romaanisarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Romaanin nimen "matka kotiin" on ymmärrettävä ironiseksi: naispäähenkilöiden matka suuntautuu nimenomaan pois kodista, Troijasta. He ovat sotasaalista, tavaraa, jonka mielipidettä ei kysytä.

Romaanin alkupuoli kertoo laivamatkasta, joka suuntautuu Troijasta kuningas Agamemnonin kotivaltioon Mykeneen. Kapteeni Andreaksen on alistuttava siihen, että hänen laivansa todellinen päällikkö on kuningas Agamemnon. Agamemnonilla on mukanaan Troijan kuninkaan tytär Kassandra, Apollonin papitar, jonka Agamemnon on ottanut jalkavaimokseen. Kassandran palvelijaksi on määrätty Agamemnonin henkilääkärin, Machaonin, orjatar Ritsa.

Romaanin minäkertojana toimii juuri Ritsa. Sarjan aiempien osien minäkertojan, Briseisin, Ritsa hyvästelee Troijan rannassa. Kertojan vaihtumisen myötä myös kerronnassa tapahtuu pieni sävyn vaihdos. Ylhäisöön kuulunut Briseis oli hänkin suorapuheinen, mutta Ritsa pistää vielä paremmaksi. Elämän raadollisuus ei ole hänelle vierasta. Hän on ollut lääkärin vaimo, ja sen jälkeen, kun kreikkalaiset olivat surmanneet hänen miehensä, lääkäri Machaon on ottanut hänet "palkinnokseen". Hän on auttanut haavoittuneiden hoidossa ja kehittynyt taitavaksi lääkeyrttien tuntijaksi. 

Machaon on kohdellut apulaistaan lähes kuin vertaistaan parantajaa. Ainoastaan kerran, vahvasti juovuksissa, Machaon on raiskannut hänet. Tapahtuma vaivaa Ritsaa kovasti ja estää häntä täysin kunnioittamasta isäntäänsä.

Romaanisarjan aiemmat osat ovat pohjautuneet enimmäkseen Homeroksen Ilias-eepokseen ja jonkin verran myös Odysseiaan. Nyt päälähteenä on Aiskhyloksen kolmesta näytelmästä koostuva Oresteia, ennen kaikkea sen ensimmäinen osa Agamemnon. Veikkaan, että Pat Barker on hyödyntänyt runoilija Ted Hughesin Oresteia-käännöstä tai ainakin lukenut sen. Ted Hughesin anakronismeista piittaamaton ilmaisu näkyy myös Pat Barkerin sanavalinnoissa. Esimerkiksi sanat bantam cocks, sandblasting ja drama queen tuskin kuuluivat pronssikauden sanastoon.

Laivamatkaa synkistää kovien tuulien lisäksi myös kuningas Agamemnonin harhaisuus. Kotirannan lähestyessä kuningasta alkavat vaivata muistot Ifigeneiasta, tyttärestään, jonka hän murhautti saadakseen suotuisan tuulen sotaretkelleen. Tyttären vetoomukset (Father! Father!) kaikuvat hänen mielessään ja ennen kaikkea viimeinen sana (Daddy...). Harhoissaan Agamemnon luulee Kassandraa tyttärekseen ja lähes tappaa tämän. Lääkäri Machaonin huumaavien lääkkeiden avulla kuningas pystyy jotenkuten nukkumaan.

Ritsa ja Kassandra viettävät paljon aikaa yhdessä. Vähitellen ylpeä Kassandra alkaa nähdä orjassa myös ihmisen. Kassandra, jolla mahdollisesti on ennustamisen lahja, uskoo, että hän tulee pian kuolemaan yhdessä Agamemnonin kanssa. 

Ritsa yrittää houkutella Kassandraa elämän puolelle. Kassandran tilanteen nimittäin tekee vaikeaksi se, että hän jo odottaa Agamemnonin lasta. Voiko ennustuksen muuttaa? Voisiko hän valita elämän itselleen ja lapselleen?  Merkitsisikö ennustuksen muuttaminen sitä, että myös Agamemnon saisi elää? Sitä Kassandra ei voisi sallia. Hän hakee voimaa päätökselleen muistelemalla veljensä Hektorin poikalasta, jonka kreikkalaiset heittivät alas Troijan muurilta.

Kun laivasto viimein saapuu Mykeneen, siellä odottaa Agamemnonin puoliso Klytaimnestra, joka ei ole antanut miehelleen anteeksi Ifigeneian murhaa eikä ilahdu myöskään miehensä uudesta jalkavaimosta. Kertoja Ritsa tutustuu myös kuningatar Klytaimnestraan, sillä hänellä on parantavia voiteita Klytaimnestran tyttären Elektran ihosairauteen. Ritsan on helppo ymmärtää tyttärensä menettäneen naisen ajatusmaailmaa. Hänen oma tyttärensä kuoli kuumetautiin kymmenen vuoden ikäisenä.

Kuten romaanisarjan aiemmat osat myös The Voyage Home sisältää lukuja, jotka on kerrottu kolmannessa persoonassa yhden romaanihenkilön näkökulmasta. Kolmessa luvussa on Kassandran näkökulma ja kahdeksassa Klytaimnestran. Draaman keskellä olevien naisten ajatukset kartoitetaan siis perin pohjin.

Mykenen palatsi vaikuttaa kirotulta, kuten koko sitä hallitseva Atreuksen sukukin. Suvun historia on täynnä mielipuolista väkivaltaa. Agamemnonin isän, Atreuksen, veljellä oli ollut suhde Atreuksen vaimon kanssa. Atreus kosti veljelleen tappamalla tämän pojat ja valmistuttamalla lapsista illallisen. Aterian päätteeksi hän toi veljensä nähtäväksi lasten irtileikatut kädet. 

Ritsa huomaa, että palatsiin ilmestyy sinne tänne pieniä kädenjälkiä. Aaveet eivät ole hyvänsuopia. Lääkäri Machaon kehottaa Ritsaa varomaan portaissa. 

En tässä kerro romaanin lopun tapahtumia. Kreikan draamoja tunteville tapahtumien kulku on jo tuttu. Mitä voi odottaa suvusta, joka on jäänyt kiinni murhan kierteeseen?

Ritsalle kuitenkin avautuu lopussa kaksi vaihtoehtoa: hänelle olisi tarjolla tehtävä Atreuksen suvun palveluksessa tai hän voisi paeta ja lyöttäytyä yksiin kapteeni Andreaksen kanssa. Heidän välinsä lämpenivät merimatkan aikana.

Ei ole vaikea arvata, kumman vaihtoehdon järkevä nainen valitsee. Hulluus saa hänen osaltaan loppua.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa nimennyt tämän Pat Barkerin romaanisarjan trilogiaksi. Nyt tuli mieleen, että saattaa tästä tulla pidempikin. Atreuksen suvussa olisi vielä yllin kyllin ruodittavaa. Seuraavassa osassa Agamemnonin poika Orestes voisi kostaa isänsä kuoleman äidilleen Klytaimnestralle, joka siis kosti Agamemnonille Ifigeneian murhan... 

Oikeastaan toivon, että Pat Barker lopettaisi tähän. Trilogiaan jäi toiveikas loppu.

Pat Barker, The Voyage Home. Penguin Books 2025. Romaani julkaistiin alun perin vuonna 2024. Kansitaide: Sarah Young. 291 s.

Eliza Fenwick: Secresy

Eliza Fenwickin Secresy ilmestyi alun perin vuonna 1795. Tuon ajan kirjoja lukiessa on hyvä pitää mielessä, että ne on kirjoitettu ihmisille, joilla oli runsaasti aikaa lukemiseen. Vaikka tarinaan on upotettu monia arvoituksia, kirjailija pitää huolen, että lukijalle ei jää lopulta mikään epäselväksi. Kerronnassa on toisteisuutta. Ilmaisussa ei pyritä tiiviyteen vaan siinä tavoitellaan kaunista tyyliä, jossa suositaan retorisia tehokeinoja.

Kuten romaanin nimestäkin (Secresy, ei Secrecy) käy ilmi, 1700-luvun kirjoitettu englanti poikkeaa hieman nykyenglannin ortografiasta. Ei kuitenkaan niin paljon, että se haittaisi lukemista.

Vaikka kerronta nykylukijasta tuntuukin hidastetulta, dramatiikkaa siitä ei puutu. Juonen käänteet ovat jännittäviä ja melodramaattisia. Tunnelman luomisessa käytetään goottilaisen romaanin kuvastoa: mukana ovat rauniot, haudat, maanalaiset käytävät ja yölliset vaeltelut. Myös ajalle tyypillisistä paimenidylleistä on hieman lainattu. Kun romaanin päähenkilö tavataan ensimmäisen kerran, hänellä on kauriinvasa sylissään.

Eniten romaanin dramatiikkaan vaikuttaa kuitenkin se, että kyseessä on kirjeromaani. Koko romaani koostuu seitsemän kirjoittajan kirjeistä toisilleen. Lisäksi mukana on pari henkilöä, jotka esiintyvät vain kirjeiden vastaanottajina. Jokainen kirjeen kirjoittaja tuntee tarinasta vain sen, mitä on itse kokenut tai mitä hänelle on kerrottu.

Tärkeimmät kirjeiden kirjoittajat ja romaanin päähenkilöt ovat Caroline Ashbury ja Sibella Valmont. Carolinen isä on luonut huomattavan varallisuutensa siirtomaissa. Isän kuoleman jälkeen Caroline on muuttanut äitinsä kanssa Englantiin. Carolinen vanhemmat ovat olleet luonteeltaan täysin yhteensopimattomia. Isä on pyrkinyt tarjoamaan tyttärelleen koulutuksen ja ohjannut tätä tiedon pariin. Rouva Ashbury on viehättynyt seurapiireihin, joista hän etsii uutta, mielellään nuorta, aviomiestä. 

Caroline on jo lapsena tullut tietoiseksi siirtomaiden alkuasukkaiden huonosta kohtelusta. Hän pohtii, perustuuko hänen ja hänen äitinsä varallisuus siirtomaiden asukkaiden riistoon. Hämmästyttävän nykyaikaisilta tuntuvat hänen pyrkimyksensä alkuasukkaiden kunnialliseen kohteluun ja mietteensä siitä, tulisiko riisto jotenkin korvata. 

Caroline Ashbury on tutustunut itseään hieman nuorempaan, 18-vuotiaaseen Sibella Valmontiin vieraillessaan tämän sedän George Valmontin linnassa. George Valmont on pyrkinyt kasvattamaan orvon Sibellan erillään maailmasta. Vastentahtoisesti hän kuitenkin sallii Sibellan ja Carolinen kirjeenvaihdon. Sibellan ja Carolinen kirjeissä esille tuleva vilpitön ja rehellisyyteen pohjautuva ystävyys asettuu selväksi vastakohdaksi rouva Ashburyn seurapiirien liehittelylle perustuviin ystävyyssuhteisiin.

Nimen Valmont Eliza Fenwick luultavasti lainasi vuonna 1782 ilmestyneestä Choderlos de Laclosin romaanista Vaarallisia suhteita. Tämän kirjeromaanin itserakas ja kylmä tunteilla juonittelija oli varakreivi de Valmont. 

George Valmont on pettynyt yhteiskuntaan ja eristäytynyt siksi linnaansa. Sibellan, veljensä tyttären, hän on jättänyt vaille koulutusta. Kuvio on siis lähes sama kuin vuonna 1752 ilmestyneessä Charlotte Lennoxin romaanissa The Female Quixote. Valmont on ollut sitä mieltä, ettei Sibella tarvitse koulutusta. Hänestä on tuleva aviopuoliso Valmontin kaltaiselle miehelle, joka on halukas hylkäämään yhteiskunnan ja pitämään vaimonsa eristyksissä. Sibellan aviomieheksi Valmont on salaa ajatellut ottopoikansa Clement Montgomeryn. Clement ja Sibella ovat olleet toisiinsa kiintyneet lapsuudestaan asti.

Tässä romaanissa salaisuuksilla on huonot seuraukset. Valmont on salannut suunnitelmansa Clementin ja Sibellan tulevaisuudesta. Hän on lähettänyt Clementin maailmalle tutustumaan ammatteihin ja kuvitellut, että siinä sivussa Clement oppii halveksimaan yhteiskuntaa. Clement ei kuitenkaan ole luonteeltaan lainkaan taipuvainen halveksimaan maailmaa. Hän on avoin kaikille sen houkutuksille. Sibellalle hän ei ole pitkään pysynyt uskollisena. Clement kuvittelee erheellisesti, että Valmont aikoo hylätä hänet. Valmont ei luonnollisesti ole paljastanut hänelle sitäkään salaisuutta, että on Clementin biologinen isä.

Clementin ailahtelun vastakohtana on hänen ystävänsä Arthur Murden, joka Clementin kertomusten perusteella rakastuu Sibellaan ja haluaa pelastaa neidon julman setänsä vaikutuspiiristä. Sibellaa tavoittelee myös lordi Filmar. Hän tekee sen puhtaasti rahan takia, minkä tämä vilpitön huijari avoimesti myöntää kirjeissä ystävälleen. Filmar suunnittelee ja osittain toteuttaakin Sibellan ryöstön linnasta. Romaanin lopussa Filmar vaikuttaa oppivan jotain moraalista; Clement Montgomery jää pelkurimaiseksi opportuniksi, joka onnistuu varmistamaan itselleen varakkaan ja onnettoman avioliiton.

Paljastan juonesta nyt tämän kirjan ison salaisuuden. Clement käy tapaamassa Sibellaa linnassa. Heidän tapaamisensa jälkeen Sibella alkaa odottaa lasta. Sibella haluaisi tunnustaa asian sedälleen, mutta Clement estelee. Hänen toiveensa perinnöstä ovat jälleen heränneet ja hän pelkää, että jos Valmont saa tietää, miten hän on pettänyt tämän luottamuksen, hän saa ikuisiksi ajoiksi hyvästellä linnan ja muun omaisuuden. 

Salaisuudet tulevat lopulta julki. Sitä ennen ne ovat tehneet peruuttamatonta tuhoa. Kuolemiltakaan ei vältytä.

Naisten koulutus tai pikemminkin sen puute oli varsinkin naiskirjailijoiden teosten keskeinen teema 1700- ja 1800-luvuilla. Vielä vuonna 1915 Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka pohti tätä aihetta hyvin samassa sävyssä kuin Eliza Fenwick yli sata vuotta aiemmin. 

Caroline Ashburyn kirjeissä kirjailija toi ilmi omat yhteiskunnalliset kannanottonsa. Caroline moittii George Valmontia siitä, että tämä on vaatinut Sibellalta ja Clementiltä rajatonta tottelevaisuutta: tottelevaisuuden vaatimus "on melkein ajanut hyveen pois maailmasta, sillä olipa kyseessä rajaton ja perustelematon kuuliaisuus hallitsijalle, vanhemmalle tai aviomiehelle, mieli joka antautuu ehdottomalle perusteettomalle kuuliaisuudelle, menettää yksilöllisen arvokkuutensa, eikä ihmiseltä voi odottaa enempää kuin villipedolta."

What is to become of the child who is taught never to think or act for himself? Can a creature thus formed ever arrive at the maturity of wisdom? How is he who never reasoned be enabled in his turn to train his offspring otherwise than he himself was trained. Proud of sway and dominion, he gratifies every impulse of caprice, blindly commands while they blindly obey; and thus from one generation to another the world is peopled with slaves, and the human mind degraded from the station which God had given it.

Sibella Valmont synnyttää kuolleen lapsen. Muutaman päivän päästä hän kuolee itse synnytyksen komplikaatioihin. 

Kaksi vuotta tämän romaanin julkaisemisen jälkeen Eliza Fenwick joutui todistamaan lähes samaa tapahtumaa todellisessa elämässä. Hänen hyvä ystävänsä kirjailija Mary Wollstonecraft kuoli lapsivuoteeseen yksitoista päivää synnytyksen jälkeen. Lapsi kuitenkin jäi henkiin. Eliza Fenwick huolehti vauvasta tämän elämän alkuajan. Tästä lapsestakin tuli kirjailija. Jo 18-vuotiaana hän julkaisi tunnetuimman teoksensa nimeltä Frankenstein or the Modern Prometheus. Kyseessä on Mary Shelley.

Eliza Fenwick, Secresy Or The Ruin on the Rock. Pandora Press 1989. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1795. Kansikuva: Marion Dalley. 299 s.

Nina Burton: Elämän ohuet seinät

Helsingin kirjamessujen ohjelmatarjontaa seurasin tänä vuonna vain vähän. Olin juuri sairastunut flunssaan, eikä tuntunut hyvältä ajatukselta viipyä pitkään tungoksessa. Keräilin myyntipöydiltä nopsasti joulun lahjakirjat ja tein antikvariaattipuolelta pari täsmähankintaa. Sitten hotelliin lepäämään. Kustantamon halpispöydältä lähti mukaani lohtukirjaksi tämä Nina Burtonin pitkä luontoessee.

Kirja oli heti alusta lähtien tutun oloinen. Juuri tällaisten asiatietoa ja omia havaintoja yhdistelevien luontokirjojen kautta aloin lapsena ja teini-iässä lähestyä kaunokirjallisuutta. Konrad Lorenz ja Jane van Lawick-Goodall saivat minut vakavasti harkitsemaan etologin uraa. No, se ura ei toteutunut. Tein töitä ihmislasten parissa, ja kuten alalla toimivat tietävät mutta eivät julkisesti kerro, eläinten ja ihmisten käyttäytymisessä on vain aste-ero.

Burtonin kirja lähtee liikkeelle lomapaikan hankkimisesta. Äidiltään saamansa perinnön turvin Nina Burton ostaa sisarensa kanssa mökin metsän keskeltä. Sisaren tarkoitus oli käyttää sitä perheen kesälomapaikkana, Nina Burton suunnitteli myös kirjoittavansa siellä.

Asiantuntija-apua antaneen kirvesmiehen mielestä mökin korjaaminen ei ollut kannattavaa: parempi olisi rakentaa kokonaan uusi. Tällainen ajatus ei kuitenkaan Burtonille sopinut. Vanha rakennus oli suojelukohteena yhtä tärkeä kuin ympäröivä luontokin. Niinpä kirja kertoo myös vanhan rakennuksen remontoinnin mukanaan tuomista yllätyksistä. Niistä ensimmäinen oli se, että rakennuksessa oli jo asukas, joka ei ollut halukas luopumaan oikeuksistaan. Ensimmäinen eläinlaji, johon pääsemme tutustumaan, on siis orava.

Burton yhdistää omiin kokemuksiinsa tietoa monesta lähteestä. Saamme tietää 1500-luvun vilkkaasta nahkojen kaupasta: yhden vuoden aikana Tukholmasta vietiin ulkomaille kolmekymmentätuhatta oravannahkaa. Tiesittekö muuten, että 1900-luvulla Yhdysvalloista tuotiin harmaaorava Pohjoismaihin punaisten oravien kilpailijaksi? Ne toivat mukanaan viruksen, jolle ne itse olivat immuuneja mutta joka harvensi punaisten oravien kantaa. Tästäkin syystä Burton on haluton kokonaan hävittämään mökkinsä punaturkkista asukasta.

Saamme tietoa myös oravista antiikin ja renessanssin ajan hienojen naisten seuraeläiminä sekä oravien musikaalisuudesta. Tämä sama omien havaintojen ja tutkimus- tai anekdoottitiedon yhdistely jatkuu kirjassa useiden muiden eliöryhmien osalta. 

Jos yllättävien ja hauskojen pikkutietojen lukeminen tuo sinulle iloa – minulle se ainakin tuo – suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Oravan jälkeen ovat vuorossa linnut, sitten erittäin perusteellisesti hyönteiset, varsinkin mehiläiset, kimalaiset ja ampiaiset sekä muurahaiset, joiden yhteiskuntaelämästä ovat kirjoittaneet monet muutkin luonnon tarkkailijat. Nina Burton esittelee useita varhaisempia kirjailijoita ja heidän teoksiaan. Mukana kirjassa on myös kattava lähdeluettelo, mistä esseemuotoisten teosten kohdalla iloitsen kovasti. Varsinaisiin tietokirjoihin ne kuuluvat itsestään selvästi.

Lähipiirin havainnoista päästään hieman kauemmaksikin: veden, meren ja niiden asukkaiden elämään sekä meren osuuteen evoluutiossa. Myös kasvit tulevat käsitellyiksi. Nina Burtonin vahvana tausta-ajatuksena on kaiken elollisen ykseys, joka on tullut tutuksi biokemisti James Lovelockin lanseeraaman Gaia-hypoteesin kautta.  

Nimillä on väliä. Nina Burton käy läpi hypoteesin historian. Gaia-nimeä ehdotti Lovelockin naapuri, Kreikan mytologiasta kiinnostunut Nobel-kirjailija William Golding, jonka mielestä maan, äidillisyyden ja hedelmällisyyden jumalatar voisi hyvin antaa nimensä hypoteesille.

Hypoteesin oli alun perin kehitellyt Lovelockin kanssa biologi Lynn Margulis. Margulis muuten oli naimisissa astrofyysikko Carl Saganin kanssa, jonka juontaman Cosmos-tv-sarjan vanhemmat lukijat saattavat vielä muistaa. Lynn Margulis ei ollut tyytyväinen Gaia-termiin: Gaia-jumalatar oli metafora, joka herätti vääriä assosiaatioita. 

Margulisin epäluulo osoittautui aiheelliseksi. Muinaisen jumalattaren nimen vuoksi Gaia-teoria assosioitiin okkulttisiin new age -fantasioihin. Se tulkittiin myös naiselliseksi prinsiipiksi, ja Margulisia itseään ryhdyttiin samassa hengessä kutsumaan tieteen kurittomaksi äidiksi, ikään kuin nykyaikaiseksi Gaiaksi. Teesin ydinkohta – kaikkien maapallon elämien yhteys – yhdistettiin sen sijaan toiseen nimeen. Aristoteles vertasi maapallon yhteyksiä yhteiseen talouteen, ja kreikan kielen taloa merkitsevästä sanasta tulikin ekologia-termi. 1800-luvulla sen nosti esiin biologi Ernst Haeckel, ja 1960-luvulla herännyt ympäristöliike alkoi käyttää sitä yleisemmin.

Näin siis pääsimme tyylikkäästi metsän keskellä olevasta talosta kreikan kielen kautta ekologiaan. Mistä tulikin mieleeni vielä yksi teinivuosieni suosikki, Hans Lidmanin kirja Taloni metsässä (Otava 1974), joka – aivan kuten Nina Burtoninkin kirja – alkaa talon hankkimisesta. Ja mikäpä onkaan Lidmanin ensimmäinen vieras – tai "pieni rakennusmestari" – tuolla metsätalossa? No oravapa tietenkin.

Elina Warstan kansikuva on kaunis. Takakannessa on samaan tyyliin piirretty sinitiainen.

Nina Burton, Elämän ohuet seinät. Kustantamo S&S 2022. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Livets tunna väggar suomentanut Katriina Huttunen. Kansi: Elina Warsta. 256 s.

Frédéric Lenormand: Meurtre dans le boudoir

Noin vuosi sitten luin ensimmäisen osan Frédéric Lenormandin dekkarisarjasta, jossa rikoksia ratkoo valistusfilosofi Voltaire. Tällä kertaa oli vuorossa sarjan toinen osa 'Murha buduaarissa'. Mukana vauhdikkaassa ja hauskassa tarinassa oli jälleen koko joukko todellisia historiallisia henkilöitä. Historiallinen ajankuva vaikutti riittävän aidolta tällaiseen viihteeksi tarkoitettuun opukseen.

Eräänä iltana toukokuussa vuonna 1733 pariisilaiseen ilotaloon saapuu mies, joka kysyy madamelta, pystyisikö tämä järjestämään hänelle itämaisen huoneen ja vatsatanssijattaren. Varmemmaksi vakuudeksi mies näyttää mukanaan tuomastaan romaanista kuvan siitä, mitä haluaa. Pikaisesti yksi tyttöjen pukeutumishuoneista sisustetaan itämaiseen tyyliin ja sopiva tyttökin löytyy helposti. Kesken illan mies kuitenkin yllättäen kuolee, ehkä myrkytettynä. Kun poliisit ehtivät paikalle, miehen mukana ollut kirja on kadonnut.

Poliisipäällikkö Hérault siirtää jutun vastahakoisen ja ruoansulatusvaivoista kärsivän Voltairen tutkittavaksi uhkaamalla filosofia jälleen Bastiljiin joutumisella. Voltairen maanpakonsa aikana Englannissa laatimat filosofiset tutkielmat olivat jo painettavana Rouenissa – eikä niillä ollut ennakkosensuurin myöntämää julkaisulupaa. Voltaire ei uskalla kieltäytyä tehtävästä.

Voltairen mieltä piristääkseen Châtelet'n markiisitar Émilie, Voltairen rakastajatar ja matematiikkanero, vie filosofin aterialle kaupungin ulkopuolelle. Aterian aikana naapuritalosta alkaa kuulua huutoja. Paikalle sännänneet Émilie ja Voltaire löytävät lattialta alastoman ruumiin, jolla on nuoli lapaluidensa välissä. Nuolen ympärille on kääritty kirjan sivu, jonka kuva esittää juuri kyseistä huonetta ja samalla tavalla surmattua henkilöä.

Voltaire ryhtyy nyt toden teolla perehtymään rikoksiin. Tutkimukset etenevät vauhdikkaasti. Siirtymät ovat nopeita. Voltaire yrittää löytää kirjan, joka liittyy murhatapauksiin. Näin hän tulee perehtyneeksi Pariisin kiellettyjen kirjojen markkinoihin, jotka ovatkin varsin laajat. Kirjakauppiaat myivät mielellään tiskin alta kiellettyjä kirjoja, sillä niistä sai hyvän hinnan. Kielletyistä kirjoista laadittiin myös luetteloita keräilijöiden tarpeisiin.

Tutustumme muiden muassa bibliografi Nicolas Lenglet-Dufresnoyhin, jonka koti on vuorattu kielletyillä kirjoilla. Hänen avullaan saadaan selville, että kuolemantapauksiin liittyvä kirja on nimeltään Le Tabouret de Bassora ('Basran jakkara'). Sen tekijä, jota Voltaire epäilee murhaajaksi, ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa selviä, mutta saamiensa johtolankojen avulla Voltaire saa anonyymisti julkaistun teoksen käsiinsä.

Teoksen tekijäksi Voltaire alkaa epäillä Claude-Prosper Jolyot de Crébillonia, joka asuu Pariisissa eksentrisen isänsä ja tämän lukuisten kotieläinten kanssa. Myös vanhempi Crébillon on kirjailija. Hänen erityisalueensa ovat olleet historialliset tragediat, ja hän on tällä saralla ollut Voltairen kilpailija.

Voltairella oli myös oma lehmä kiellettyjen kirjojen ojassa: hänen "englantilaiskirjeensä" tekivät hyvin kauppansa. Mainonnasta piti huolen muun muassa kirkko. Tässä dekkarissa Voltaire käy messussa useassa eri kirkossa nauttimassa pappien hänen kirjastaan julistamista tulikivenkatkuisista tuomioista. Kirjan kieltäminen oli parasta mahdollista mainosta.

Voltairen Englannin ja Ranskan oloja vertailevat tutkimukset närkästyttivät kirkkoa ja maallista hallintoa, koska Ranska niissä osoitettiin yksilönvapauksien takapajulaksi: Englanti vei pitemmän korren sananvapaudessa sekä uskonnon- ja omantunnonvapaudessa.

Markiisitar Émilie tekee omia tutkimuksiaan muun muassa Pariisin kahviloissa. Siellä hän tutustuu matemaatikko Maupertuisiin. Jatkuvista mahavaivoista kärsivään Voltaireen verrattuna Maupertuis vaikuttaa varsin viriililtä, joten ei ole ihme, että intohimon kipinät alkavat räiskähdellä näiden kahden tieteentekijän välillä. Voltaire kaiken lisäksi kannustaa Émilietä Maupertuis'n seuraan, koska uskoo, että tieteellinen tutkimus pitää Émilien loitolla maallisista kiusauksista, esimerkiksi uhkapeleistä, joihin Émilie tunsi lähes pakonomaista viehtymystä.

Rikostutkimuksissaan Voltaire käyttää mielellään valeasuja ja tekaistuja henkilöllisyyksiä. Ensimmäisen kuolemantapauksen tapahtumapaikkaa tutkiessaan hän tekeytyy maalaisisännäksi, joka tuo bordelliin poikansa, jonka olisi aika päästä poikuudestaan. Todella kauas mukavuusalueeltaan, kokemattoman pojan rooliin, joutuu Voltairen apulainen Michel Linant, joka sattuu olemaan myös katolinen pappi.

Sillä välin kun Voltaire juoksee väärien johtolankoja perässä, Émilie lukee Basran jakkaraa ja löytää sieltä itselleen tutun paikan: Richelieun kreivin rakennuttaman huvilan, jonka Émilie päättelee seuraavan murhan tapahtumapaikaksi. Tutkimuksen takia uhrautuen Émilie osallistuu siellä juhliin, joissa kaikki vieraat ovat alastomina. Kesken juhlien eräästä takahuoneesta löytyy kuin löytyykin murhattu mies.

Murhaaja tulee lähelle rikosten selvittäjiä, kun seuraavaksi uhriksi joutuu Voltairen sihteeri Céran. Isännältään lainaamissa vaatteissa ja tikari selässään hänet löydetään Voltairen asunnosta. Ilmiselvästi murhaaja oli erehtynyt henkilöstä.

Rikoksiin liitetyn teoksen oikea kirjoittaja löytyy lopulta. Hän ei kuitenkaan ole murhaaja. Lopullinen selvittely johtaa aatelisperheeseen, jossa isän ankaruus ja tekopyhyys ovat turmelleet jälkipolven mielenterveyden. Syyllisen kiinni saamiseksi Voltaire laatii ansan.

Kovin suurta kunniaa Voltaire ei loppujen lopuksi saa rikoksen ratkaisemisesta. Ilmeisesti poliisipäällikkö Hérault on tiennyt syyllisen alusta lähtien mutta jättänyt aateliston suututtamisen Voltairen niskoille.

Romaanin lopussa on aitoja otteita Voltairen päiväkirjasta ja muutamia muita ajan tekstejä. Mainio oli muun muassa Voltairen päiväkirjaansa luonnostelema pikkuinen runo, joka kertoo niistä pulmista, joihin mies joutuu kosiskellessaan tiedenaista. Se päättyy näihin säkeisiin:

Il faut pour lui faire sa cour,

Lui parler de métaphysique

Quand on voudrait parler d'amour.

Voittaaksesi hänet puolellesi sinun täytyy

keskustella hänen kanssaan metafysiikasta

kun mieluummin puhuisit rakkaudesta.

Maanpakonsa aikana Voltaire oppi lukemaan englantia hyvin, mutta hänen puheessaan säilyi vahva korostus, mikä käy ilmi myös hänen englanniksi kirjoittamistaan kirjeistä, joista on esimerkki romaanin lopussa: "You mos write him that I am hees great admeerer: he is a very great onor to Ingland, and abofe all to Ecosse." Toisaalta on hyvä muistaa, että englannin kielen oikeinkirjoitus ei ollut 1700-luvulla vakiintunutta edes syntyperäisillä kirjoittajilla.

Tässä dekkarissa esiintyvällä matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis'lla oli yhteys myös Suomeen. Vuonna 1736 hän johti Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian varustamaa retkikuntaa Tornionjokilaaksoon. Retkikunnan jäsenet rakensivat kolmiomittausketjun, jolla he mittasivat meridiaanikaaren eli pituuspiirin yhden asteen pituuden. Koska se oli napapiirillä pitempi kuin Ranskassa, voitiin ensimmäisen kerran todistaa, että maapallo on navoiltaan litistynyt.

Frédéric Lenormand, Meurtre dans le boudoir. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kansi: Mary Evans. 309 s.

Yiyun Li: Where Reasons End

Kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) 16-vuotias Vincent-poika teki itsemurhan vuonna 2017. Kaksi vuotta myöhemmin Li julkaisi tämän kirjan. On selvää, että hän siinä kertoo omista kokemuksistaan. Hän on kuitenkin nimennyt kirjan romaaniksi, joten en tämän enempää yritä pohtia, mikä siinä on omaelämäkerrallista ja mikä puhdasta fiktiota – jos nyt "puhdasta" fiktiota edes voi olla olemassa. Tätä lukiessa kävi ilmeiseksi, että romaanimuoto on myös tapa etääntyä liian kipeästä kokemuksesta.

Tässä romaanissa sen kertoja, äiti, on löytänyt itsemurhan tehneen poikansa elävänä paikasta, jonka nimi on "ei missään" – siis omista muistoistaan ja ajatuksistaan. Tämä paikka on tehty sanoista – ja vain sanoista. Ei kuvista, ei äänistä. Kertoja sanoo tekevänsä sitä, mitä on aina tehnyt: hän kertoo tarinoita. Hän käyttää pojasta nimeä Nikolai, mutta toteaa, ettei se ollut pojan oikea nimi vaan yksi niistä, joita poika oli käyttänyt itsestään. Alusta asti on selvää, että kertoja ei haluasi puhua vain omasta yksityisestä kokemuksestaan: "I was a generic parent grieving a generic child lost to an inexplicable tragedy." 

Ajatuksissaan äiti käy keskustelua pojan kanssa. Joskus ymmärtäminen on vaikeaa, koska heidän kommunikaationsa muodostuu vain sanoista, ei äänensävyistä. Välillä poika tuntuu katoavan jonnekin mutta palaa sitten takaisin. Silloin kun poika on "muualla", äiti palaa lastaan koskeviin muistoihinsa. Hän on myös dokumentoinut esimerkiksi Nikolain kertomia unia.

Voisi kuvitella, että tämä kirja on äärettömän surullinen. On se sitäkin, mutta se on myös hauska. Kiitollisena äiti ottaa vastaan jopa teinipojan nenäkkäät kommentit. Ne muistuttavat todellisesta pojasta ja ovat parempia kuin hiljaisuus tai se, ettei muistaisi, miten pojalla oli tapana vastailla. Molemmilla – äidillä ja pojalla – on sana hallussaan. Äiti myös karttelee ilmauksia, jotka vaikuttaisivat siirappisilta. Jos se ei muuten ota onnistuakseen, hän hajottaa lauseensa sen sisältämien sanojen semanttisiin ja etymologisiin merkityksiin. Äiti on ahkera sanakirjojen tutkija.

Äiti ja poika myös puhuvat keskenään paljon kielestä ja kirjoittamisesta. Poika on moittinut – ja moittii edelleen – äitiään huonoista sanavalinnoista. Äiti myöntää, että poika on ollut etevä kirjoittaja – joskin hänellä on ollut äidin mielestä liiallinen mieltymys adverbeihin ja adjektiiveihin, joita äiti puolestaan välttelee.

Pojan perfektionismi on osoittautunut kiroukseksi. Se on tehnyt elämästä liian raskaan kannettavaksi. Romaani puolustaa kevyempää otetta elämään. Onko parempi lukea vai pelata Angry Birdsiä? Onko edes mielekästä puhua ajan tuhlaamisesta? Tarvitsemme jotain kevytmielistä, joka kantaa meidät vastarannalle.

Tämä romaani voisi toimia kirjallisuusterapiana läheisensä menettäneelle. Se on myös epäilemättä toiminut terapiana kirjailijalle itselleen. Joskus arpea on vain pakko raapia, kunnes sen alta paljastuu ehjä iho. 

Romaani oli siinä mielessä tyynnyttävä lukukokemus, että siitä puuttui lähes kokonaan jossittelu tai itsesyytökset. Esimerkiksi Brigitte Giraud'n miehensä tapaturmaista kuolemaa käsitellyt romaani Vivre vite oli tässä suhteessa paljon raskaampi. Se koostui kirjaimellisesti pelkästään jossittelusta: lähes jokainen luku alkoi sanalla jos.

Tein Where Reasons End -romaanin innoittamana ajatuskokeen: yritin tavata viisitoista vuotta sitten kuolleen isäni "ei missään". Se onnistui yllättävän helposti. Keskustelimme asioista, jotka olivat jääneet kesken. Aika pian kuitenkin huomasin, että isäni oli kovasti muuttunut: hän ilmaisi itseään tavoilla, joilla ei ollut koskaan eläessään itseään ilmaissut. Hän puhui minun lauseitani – tietenkin, kuinkas muuten... päästin hänet lepoon muistoihini.

Yiyun Li, Where Reasons End. Penguin Books 2020. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2019. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 170 s.

André Malraux: Sielujen kapina

André Malraux (1901–1976) on asettanut riman korkealle romaanissaan Sielujen kapina. Se yhdistää historiallis-yhteiskunnallisen ajankuvan romaanihenkilöiden tarkkaan yksilöpsykologiseen tarkasteluun. Siinä sivussa se tarjoaa toimintajännärin, jonka kerronta nopeine leikkauksineen ja yksityiskohtaisine miljöökuvauksineen synnyttää vahvan elokuvallisen vaikutelman. Romaanille antaa merkitystä myös se, että se on aikalaisdokumentti Kiinan historian yhdestä dramaattisesta vaiheesta. Ranskassa arvostettiin Malraux'n pyrkimyksiä: romaani sai Goncourt-palkinnon vuonna 1933.

Heti perään on sanottava, että Sielujen kapina on aikansa tuote. Epäilemättä se kuvaa uskollisesti käsittelemäänsä tapahtumaketjua, mutta sen painotukset ovat raskaita. Koomisia kevennyksiä on turha odottaa. Mielivalta ja tuhovoimat ovat valloillaan sen maailmassa. Romaanin kerronnassa se näkyy hajanaisuutena. Luvut on nimetty ajanmäärein: Kello puoli yksitoista, Kello viisi aamulla.... Tarkat ajankohdat ovat kuitenkin yhdentekeviä: kyseessä ei ole yhden päivän romaani, vaan lukujen välillä kuluu toisinaan viikkojakin. 

Yksilöiden ajatusmaailmaa hallitsee yksinäisyys ja valintojen sitovuus. Eksistentialismin tartunnalta ei monikaan viime vuosisadan ranskalainen romaani säästynyt. Vapaus toistuu monien ihanteena, mutta sen hinta on kova: siitä joutuu maksamaan hengellään. Vanha pulma siis: onko parempi olla elävä koira vai kuollut leijona? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1927 ja sijoittuvat enimmäkseen Šanghaihin. Kommunistit olivat tehneet yhteistyötä Kiinan kansallisen puolueen Kuomintangin kanssa. Nyt osa Šanghain kommunisteista halusi irrottautua Kuomintangista ja tavoitella sosialistista vallankumousta, vaikka Kuomintangia tukenut kommunistinen internationaali, Komintern, piti ajankohtaa ennenaikaisena. Kuomintangin johtaja Tšan-Kai-Šek puolestaan halusi syrjäyttää kommunistit puolueesta ja järjesti yllättäen verilöylyn, jossa vallankumousta yrittäneet kommunistit kukistettiin julmasti.  

Romaani siis kuvaa tapahtumia – yleislakkoa ja vallankumousyritystä – jotka koskettavat massoja ja jotka perustuvat yhteistoimintaan ja solidaarisuuteen. Siksi on yllättävää, miten yksinäisiksi kirjan henkilöt itsensä tuntevat. Yksinäisyys on lähes jokaisen hallitseva tunnetila. Kirjan alkuperäinen, ranskalainen nimi La Condition Humaine – 'ihmisen tila' tai 'ihmisen osa'  – viittaa selvästi tähän ihmisen perustavanlaatuiseen yksinäisyyteen. 

Suurin osa romaanin henkilöistä on kommunisteja tai ihmisiä, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä liiketoimien takia tai perhesyistä. Tässä muutamia heistä:

Romaani alkaa dramaattisesti Tšienin tekemästä salamurhasta. Hänen tekonsa on lähtölaukaus vallankumoukselle, sillä sen avulla kommunistit saavat haltuunsa laivalastillisen aseita. Teko eristää Tšienin samalla muista vallankumouksellisista ja saa hänet siirtymään kohti poliittista terrorismia. Hän alkaa suunnitella Tšan-Kai-Šekin murhaamista. Tšienissä tiivistyy romaanin teema ihmisen yksinäisyydestä. Kun muut romaanin henkilöt sentään yrittävät luoda yhteyden toisiin ihmisiin, Tšienille yksinäisyys on suorastaan velvollisuus: “Terrorismi oli muunnettava mystiikaksi. Sen ensimmäinen käsky olisi yksinäisyys. Terroristin tuli uskaltaa suunnitella tekonsa yksin ja kuolla yksin.”

Kio on vallankumouksen strategi. Hänen puolisonsa Mai on lääkäri. Vallankumouksellisen pariskunnan henkilökohtainen pulma jättää usein varjoonsa heidän poliittiset toimensa. Yönä, josta romaani alkaa, Mai tunnustaa Kiolle menneensä vuoteeseen toisen miehen kanssa. He ovat luvanneet toisilleen täyden seksuaalisen vapauden, mutta paljastus vaivaa silti kovasti Kion mieltä. Mai puolustautuu sillä, että hän ei ole ottanut rakastajaa vaan "antautunut" vain kerran toverilleen, ja Kio voi halutessaan "ottaa" itselleen kenet haluaa. Kio vastaa: “Vapaus ei ole mitään vaihtotavaraa. Se on vapautta.”

Vielä romaanin loppuvaiheessa, kun Kio on määrätty pidätettäväksi, pariskunta palaa vapauden luonteeseen. Kio haluaa toteuttaa vapauttaan ja lähteä kaupungille tapaamaan tovereitaan, vaikka se merkitsisi pidätystä ja teloitusta. Hän kieltää Maita lähtemästä mukaansa. Mai tuo ilmi ristiriidan: myös hänen on saatava toteuttaa vapauttaan. Kio myöntyy. Hän toteaa: – Joka tunnustaa toisen ihmisen vapauden, hän pitää sitä kaikkea muuta tärkeämpänä silloinkin, kun se tuottaa kärsimystä, tiedän sen kokemuksestani.

Kion isä, ukko Gisors, on marxilainen opettaja, joka tyynnyttää mieltään oopiumilla. Monet romaanin henkilöistä uskoutuvat hänelle ja käyvät hänen kanssaan keskusteluja. Ukko Gisorsin erityinen lahja piilee siinä, että hän löytää palan itseään kaikista keskustelukumppaneistaan – myös terroristi Tšienistä.

Venäläinen Katov on Venäjän vallankumouksessa saanut kuolemantuomion. Hänet on ruumiskasasta virvoitettu henkiin vakavasti haavoittuneena ja hän on omistanut elämänsä kommunistiselle vallankumoukselle. Hänellä, kuten Kiollakin, on koko ajan mukanaan vyön solkeen piilotettuna syankaliumikapseli, josta riittää tappava annos kahdelle ihmiselle.

Romaanin loppupuolella on kohtaus, jossa henkilöiden yksinäisyys hetkeksi väistyy. Kyseessä on vangittujen vallankumouksellisten selli, jossa Kio ja Katov odottavat teloitusta. Kuoleman odotushuoneessa Kio ymmärtää ilmestyksenomaisesti, että Main kohtaaminen oli tehnyt lopun hänen yksinäisyydestään. Katov puolestaan luovuttaa syanidikapselinsa niille, jotka pelkäävät enemmän kuin hän.

Levykaupanpitäjä Hemmelrich tuntee koko elämänsä olleen kärsimystä. Hänellä on kiinalainen vaimo ja vakavasti sairas lapsi. Hemmelrich antaa vallankumouksellisten kokoontua kaupassaan,  mutta kun Tšien saapuu kauppaan pommien kanssa, Hemmelrich ajaa hänet matkoihinsa. Tästä hän tuntee huonoa omaatuntoa. Hän kadehtii Tšieniä, joka on vapaa ja jonka elämällä on merkitys. Myös Hemmelrich löytää lopulta “kauhistuttavan vapauden”, mutta vasta sitten, kun hänen vaimonsa ja lapsensa on murhattu.

Paroni Clappique on kauppias ja taiteen kerääjä, jolla on monta rautaa tulessa. Hänen kohdallaan Malraux pyrkii hieman koomisempaan henkilökuvaukseen, mutta aika väkinäistä on hymy tämän opportunistin kustannuksella. Clappique välittää tietoja kommunistivallankumouksellisille palkkiota vastaan. Hänen omatuntonsa herää, kun hän saa tiedon Kioa uhkaavasta pidätyksestä. Hän tuntee velvollisuudekseen lähteä varoittamaan Kioa, mutta pelihimo ja bordellin houkutukset vievät voiton. Hänen syyllisyydentunteensa ja itsemurhasuunnitelmansakin vaikuttavat esitykseltä. Ilveilijä ja kameleontti pelastaa viime hetkellä oman nahkansa ja poistuu Šanghaista.

Main ja Kion suhteen kuvauksessa on pyrkimystä uudenlaiseen naiskuvaan. Tunkkaisesta naiskuvasta pitää puolestaan huolen Ferral, ranskalainen poliitikko ja liikemies, kauppaseuran presidentti, kumin tuottaja. Ferral joutuu vaikeuksiin kumin hinnan romahdettua. Ranskan hallitus voisi tulla apuun mutta vain sillä edellytyksellä, että kommunistit eivät pääse valtaan ja taloudellinen toimintaympäristö säilyy vakaana.

Ferralin lyhytkestoinen suhde Valérieen on kiusaannuttavaa "omistamisen" ja "antautumisen" peliä, jota Valérie ei haluaisi pelata. Pelistä kieltäytyminen ei ole mahdollista Ferralin maailmassa, jossa miehen on kostettava kokemansa nöyryytykset – todelliset ja kuvitellut – moninkertaisesti. Ferralin naiskuvan vihamielisyys tulee esiin myös siinä, miten hän nöyryyttää kiinalaista geishaa kohtelemalla tätä tietoisesti kuin halpaa prostituoitua.

Kirjan lopussa osa edellä mainituista henkilöistä on menettänyt henkensä. On myös selviytyjiä. Viimeisessä luvussa vanha Gisors ja Mai tapaavat Japanissa. Gisors on palannut opettamaan itämaisen taiteen historiaa. Hänelle on tarjottu poliittista professuuria Moskovassa, mutta hän toteaa, että marxismi on kuollut hänessä. Mai puolestaan on lähdössä Moskovaan, mutta ei vielä tiedä, mihin tehtäviin. Lääkärinä hän ei enää voi toimia: hän ei kestä kuolevia. 

Main lähtö Moskovaan on romaanin todellisuudessa tulkittavissa pieneksi toivon pilkahdukseksi tai ainakin jonkin uuden aluksi. Poliittinen todellisuus kirjan ulkopuolella sammutti tämän tuikahduksen. Monet ulkomailta Neuvostoliittoon sosialismia rakentamaan saapuneet katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Juha Mannerkorven suomennos on säilyttänyt hyvin luettavuutensa. Romaani on julkaistu myös Tammen Keltaisessa Kirjastossa.

André Malraux, Sielujen kapina. Tammi 1947. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Condition Humaine (1933) suomentanut Juha Mannerkorpi. 374 s.