David Foenkinos: En cas de bonheur

Kansikuvan nähtyään puolisoni arveli, että minulla on tällä kertaa luettavana tyttöjen kirja. Ehkäpä niinkin. Ihmissuhteisiin ja perheeseen painottuvat kirjat ovat ehkä tyttöjen tai naisten juttu. Ovat ne minunkin, enemmän ne ainakin houkuttelevat kuin kirjat, jotka keskittyvät sotaan, rahaan, urheiluun tai raksahommiin. Tai no, uunin rakentamisesta olen kyllä lukenut kirjan, joka kiehtoi loppuun asti.

Kannen valokuvassa pariskunta on pistänyt kantapäät vastakkain, mutta kädet ovat vielä jääneet kiinni toisiinsa. Kansikuva on varsin osuva, sillä se kertoo oikeastaan romaanin juonen: aviopari ajautuu eroon mutta palaa lopulta toistensa luo. Aika tavanomainen tarina siis. Romaani on kuitenkin viihdyttävästi kerrottu, sen henkilöt eivät ole kaavamaisia eikä juonikaan ole niin tylsä kuin näin lyhyesti kerrottuna vaikuttaa.

Juonipaljastuksia on taas luvassa.

Jean-Jacques ja Claire ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Heillä on 6-vuotias Louise-tytär; toista lasta on vähän ajateltu, mutta hankkeen on annettu raueta. Suhteesta on kipinä kateissa.  

Rahoitusalalla työskentelevä Jean-Jacques hankkiutuu sivusuhteeseen työpaikkansa harjoittelijan kanssa. Uusi suhde tuntuu aluksi tarjoavan juuri sitä mitä Jean-Jacques on kaivannutkin. Hän vuokraa pysyvästi huoneen, jossa rakastavaiset voivat halutessaan tavata. Hänen koko muu elämänsä muuttuu mielihyvän hetkien väliseksi odotukseksi. 

Yhtäkkiä Jean-Jacques pelästyy, sillä hän tajuaa elävänsä samanlaisessa onnentilassa, jonka oli kokenut vaimonsa kanssa kahdeksan vuotta aiemmin Geneven matkalla. Mitä onnelle tällä kertaa tapahtuisi?

Personne ne savait que faire en cas de bonheur. On avait des assurances pour la mort, pour la voiture, et pour la mort en voiture. Mais qui nous protégera du bonheur? Il venait de comprendre que ce bonheur, en devenant si fort, était la pire chose qui pût lui arriver. 

 (Kukaan ei tiennyt mitä tehdä onnen sattuessa kohdalle. Meillä oli vakuutuksia kuoleman varalta, autoa varten, ja auto-onnettomuudessa kuolemisen varalta. Mutta mikä suojelee meitä onnelta? Hän oli juuri ymmärtänyt, että tämä onni tullessaan näin voimakkaaksi oli pahinta mitä hänelle saattoi tapahtua.)

Claire-vaimo työskentelee Roissyn lentokentän kosmetiikkamyymälässä. Lentokentän ei-kenenkään-maan ilmapiirissä hän kohtaa päivittäin viettely-yrityksiä ja on siksi kehittänyt suojakseen viileän ulkokuoren. Hän ei kuitenkaan ole aivan välinpitämätön kaikkien työssään kohtaamiensa miesten suhteen. Pettäminen ei vain oikein sovi hänen käsitykseensä itsestään. 

Kun Claire-vaimon epäilykset aviomiehen uskottomuudesta heräävät, hän pestaa venäläissyntyisen Igorin, ujoutensa takia etsivätoimiston halvimman yksityisetsivän, seurailemaan miestään. Claire on ajatellut, että jos Jean-Jacquesilla olisi rakastajatar, hän pystyisi kertomaan miehelleen, että tietää tämän suhteesta eikä se hänestä ole kovin vakavaa. Igorin esittämän todistusaineiston edessä hän huomaa kuitenkin pahoittavansa mielensä yllättävän voimakkaasti. Jotta saisi ajatukset pois omista asioistaan, hän pyytää Igoria kertomaan itsestään. Heidän iltansa jatkuu viinipullon ääressä, ja sitten toisen...

Jokasunnuntaisella lounaalla Clairen vanhempien luona Claire yllättäen ilmoittaa jättävänsä Jean-Jacquesin. Tyrmistynyt Jean-Jacques tyhjentää ensin appensa luumuviinapullon ja soittaa sitten Clairelle aggressiivisen puhelun.

Clairen ratkaisu provosoi vähän myöhemmin samanlaisen eron myös hänen vanhempiensa liitossa.

Jean-Jacques tuntee olevansa eksyksissä. Hän katkaisee suhteen rakastajattareensa ja palkkaa etsivän etsimään Clairea. Tämä etsivä, Ibàn, sattuu olemaan työssä samassa etsivätoimistossa kuin Igorkin. Hän on myös Igorin serkku. Myös Ibàn rakastuu Claireen. Kun Ibànille paljastuu, että Igorilla ja Clairella on suhde, hän joutuu ammatillisesti hankalaan – ja koomiseen – tilanteeseen. Jean-Jacquesille uskotellaan, että Claire opiskelee venäjää Igorin kanssa. Jean-Jacquesin annetaan uskoa, että Claire on vakooja tai ryhtymässä sellaiseksi.

"Venäjän opiskelu" vie Clairen ja Igorin yhteiselle matkalle Berliiniin. Siellä Claire ymmärtää, että hänen suhteensa Igoriin on pohjimmiltaan ystävyyttä. Hän ei kuitenkaan katso voivansa enää palata yhteen Jean-Jacquesin kanssa. Tarvitaan kahden Clairen parasta ajattelevan ja häneen rakastuneen yksityisetsivän ovela juoni saattamaan Claire ja Jean-Jacques jälleen yhteen.

Kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee sisään henkilöiden ajatuksiin. Hänellä on kuitenkin myös aivan omia henkilöihin liittymättömiä mainioita pohdintojaan. Toisinaan hänen havaintonsa tiivistyvät aforistiseen muotoon. Yksi suosikeistani oli: "Ei ole harvinaista viisastua kun menettää (vaikka vain hetkellisesti) järkensä."

Kertoja liikkuu sujuvasti ajassa. Hän hypähtää muun muassa 12:nteen kesäkuuta vuonna 2034, jolloin Jean-Jacques sattumalta tapaa viimeisen kerran muinaisen rakastajattarensa sairaalan käytävällä.

Elokuvat ovat lähellä kertojan sydäntä. Kirjassa on paljon viittauksia esimerkiksi elokuviin Berliinin taivaan alla ja Jules ja Jim. Myös kaupungeilla on romaanissa symbolisia ulottuvuuksia. Tärkein on Geneve, josta tulee Clairen ja Jean-Jacquesin kadonneen intohimon vertauskuva. Myös Berliini on tärkeä.

Romaanissa on myös joukko sivuhenkilöitä, joiden kohtalot ovat traagisempia kuin Jean-Jacquesin ja Clairen toiveikas ja uuden elämän odotukseen päättyvä tarina.

Tyttöjen kirja? No, enpä tiedä...

David Foenkinos, En cas de bonheur. Éditions Flammarion 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kannen kuva: Lars Rueckerin alkuperäiskuvan pohjalta Getty Images / Fotolia /Julie Simoens. 192 s.

Eila Kostamo: Heloisen taivas

Tiesin epämääräisesti jotain keskiajan kuuluisista rakastavaisista, Heloisesta ja Abelardista, ja heidän kirjeenvaihdostaan. Muistelen myös nähneeni heidän yhteisen hautamuistomerkkinsä Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla. Tämä Eila Kostamon vuonna 1997 ilmestynyt teos antoi rakastavaisten erikoisesta elämästä perusteelliset tiedot ja sisältää myös Kostamon suomennokset kolmesta Heloisen ja yhdestä Abelardin kirjeestä. 

Kostamon kirjan kirjastoluokitus sijoittaa sen kaunokirjallisuuteen. Yhtä perustellusti sitä voisi pitää kirjallisuudentutkimuksena. Teoksessa tukeudutaan vankasti tutkimustietoon ja siinä on mukana lähdeluettelo. Kirjassa on kuitenkin myös henkilökohtaisempi, esseistinen taso kuten Kostamon aiemmassa Gustave Flaubertia käsittelevässä Haava-teoksessa (1992). Tutkijoiden kiistakysymyksiin Eila Kostamo antaa omat näkemyksensä, jotka perustuvat hänen omaan ymmärrykseensä ihmiselämästä. 

Käytän tässä blogitekstissä Kostamon tapaan rakastavaisista heidän suomalaistettuja nimiään Heloise ja Abelard. Esipuheessaan Kostamo perustelee käytäntöä sillä, että Heloise ja Abelard ovat muuttuneet koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Sen vuoksi heidät on lupa kotiuttaa "myös suomalaiseen maaperään".

Jos Heloisen ja Abelardin avomielinen kirjeenvaihto löytyisi arkistoista vasta tänä päivänä, se saattaisi jäädä pienen tutkijajoukon aarteeksi. Kansanpainoksina sitä ei ehkä julkaistaisi. Näiden 1100-luvulla eläneiden rakastavaisten tarinaa ei luultavasti pidettäisi aivan korrektina.

Kaniikki Fulbertin, enonsa, kasvattityttärenä Heloise osoitti jo varhain huomattavaa oppimiskykyä. Hän sai ensin aikansa parhaimpiin kuuluvaa opetusta Argenteuilin luostarissa. Sen jälkeen hänen opetuksensa jatkui kotiopettajien johdolla. Yksi näistä kotiopettajista oli Pariisin tiedemaailman nouseva tähti, Notre Damen katedraalikoulun johtava filosofian ja teologian opettaja Abelard. Abelard on kirjeessään ystävälleen tunnustanut hakeutuneensa pestiin Heloisen viettelemisen tarkoituksessa. Väkivallalla uhkaamalla yli kaksikymmentä vuotta oppilastaan vanhempi Abelard painosti 15- tai 16-vuotiaan Heloisen sukupuoliyhteyteen kanssaan.

Kyse ei ole siitä, että ennen asiat olivat eri tavalla. Vääryys oli vääryys myös tuhat vuotta sitten. Heloisen ja Abelardin myöhemmästä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Abelard tiesi menetelleensä väärin. Sen tiesi hyvin myös Heloise. Kun Abelard sitten vähän myöhemmin sai teostaan ankaran koston, hän katsoi saaneensa ansionsa mukaan.

Suhteeseen sisältyi kuitenkin myös molemminpuolista arvostusta. Muuten tuskin olisi mahdollista, että "Heloise vastasi Abelardin tuleen", kuten Kostamo tilanteen ilmaisee. "Abelard oli hänelle monta monessa: opettaja, ystävä, rakastaja, veli, isähahmo." Abelardin hurmaantuminen näkyi luentojen laiminlyöntinä ja luovuuden suuntaamisena rakkausrunojen ja -laulujen laadintaan. Eroottinen kiihko rikkoi kaikki rajat: kerran "Abelard yhtyi Heloiseen Argenteuilin luostarin ruokailuhuoneen nurkassa, kun ei heillä ollut minne mennä".

.

Edes suhteen paljastuminen ei lopettanut sitä. Rakastavaiset tapailivat salaa, ja pian Heloise alkoi odottaa lasta. Tällöin Abelard toimitti Heloisen turvaan omalle synnyinseudulleen Bretagneen. Heloisen enon, Fulbertin, kanssa käymissään neuvotteluissa Abelard sopi solmivansa avioliiton Heloisen kanssa sillä ehdolla, että avioliitto pidettäisiin salaisena. Kirkolliselle uralle avioliitto olisi ollut merkittävä haitta.

Yllättävästi Heloise vastusti avioliittoa. Se olisi koitunut hänen mielestään kummankin tuhoksi, eikä hän uskonut myöskään, että se voisi tyynnyttää Fulbertin vihaa. Hän olisi ollut valmis jäämään Abelardin rakastajattareksi. Synnytettyään poikansa, Petrus Astrolabiuksen, ja jätettyään tämän Abelardin sisaren hoiviin Heloise kuitenkin palasi Pariisiin, meni naimisiin Abelardin kanssa ja asettui asumaan enonsa taloon. Rakastavaiset pysyivät erossa toisistaan, jotta heidän avioliittonsa ei paljastuisi.

Kun Fulbert alkoi pahoinpidellä Heloisea, Abelard lähetti tämän Argenteuilin luostariin. Heloisen sukulaisten mielestä Abelard yritti päästä eroon vaimostaan työntämällä tämän luostariin. Tässä vaiheessa Fulbert päätti vihdoin kostaa. Hän palkkasi kaksi miestä silpomaan Abelardin sukuelimet. Toinen silpojista ja Abelardin kamaripalvelija, joka oli osallistunut juoneen, saatiin kiinni ja myös heidät silvottiin ja sokaistiin. Fulbert tuomittiin menettämään omaisuutensa määräajaksi.

Abelard käski nyt Heloisea vihkiytymään nunnaksi. Näin alkoi tässä vaiheessa 18- tai 19-vuotiaan Heloisen koko elämän mittainen luostariura, joka johti hänet lopulta Parakleetin luostarin abbedissaksi. Luostarielämään kohdistuvista epäilyksistään huolimatta hän kaikesta päätellen hoiti tehtävänsä erinomaisesti. Vähän Heloisen jälkeen myös Abelard antoi munkinlupauksensa. Luostarista oli tullut hänen ainoa uramahdollisuutensa. Kastraattina hän ei enää ollut kelvollinen kirkolliseen virkaan. 

Puolitoista vuosikymmentä edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen Abelard kirjoitti eräälle menetyksiä kokeneelle ystävälleen lohdutuskirjeen, jossa avomielisesti kertoi omat vikansa ja kokemansa kauheudet. Tämän kirjeen sai luettavakseen myös Heloise, joka välittömästi vastasi Abelardille ja aloitti näin kirjeenvaihdon, jossa he käsittelivät omaa suhdettaan ja kehittelivät Heloisen luostarin ohjesääntöä.

Heloisen ja Abelardin kirjeenvaihdossa yksityinen ja yleisuskonnollinen tai -hengellinen käyvät koko ajan vuoropuhelua. Heloise vaikuttaa kiinnittyneen vahvemmin tämänpuoleiseen, kun taas Abelard keskittyy ikuisuuteen. 

Kirjeissään Heloise pohtii hämmästyttävän suoraan ja rohkeasti tuntemuksiaan siitä, kuinka hänet ilman kutsumusta pakotettiin luostarielämään. Hän moittii Abelardia heidän rakkautensa hylkäämisestä. Hän kaipaa edelleen myös rakkauden fyysistä puolta ja sanoo olevansa valmis helvetin tuleen Abelardin vuoksi. Kauhistunut Abelard puolestaan kehottaa Heloisea hylkäämään maalliset ajatukset ja huolehtimaan iankaikkisesta autuudestaan. Hän tosin myöntää, että Heloise on kokenut kovemman rangaistuksen kuin hän itse. Hän itse selvisi himojensa taakasta lyhyen fyysisen kivun hinnalla. Hieman huvittavalla tavalla heidän kirjeisiinsä pääsee silloin tällöin kauan ja intiimisti toisensa tunteneiden ihmisten kärsimätön moitiskelu, esimerkiksi silloin kun Abelard komentaa Heloisea lopettamaan "iänikuisen valituksensa".

Luin Eila Kostamon kirjaa jännittyneenä kuin hyvää salapoliisitarinaa. Pariisi oli tuohon aikaan nykymittapuulla pikkukaupunki, parin tuhannen asukkaan väestökeskittymä. Sen kirkolliset ja opilliset juonittelut tulevat esiin mainiolla tavalla. Kostamo käy ensin läpi olemassa olevan historiatiedon Heloisen ja Abelardin elämänvaiheista ja selittää sen jälkeen tutkimuskirjallisuuteen viitaten kirjeenvaihdossa esiin tulevat teemat ja viittaukset. 

Eila Kostamo käy läpi myös epäilyt, jotka on esitetty kirjeiden aitoudesta ja kirjoittajien tai kirjoittajan henkilöllisyydestä. Varsinkin Heloisen osuutta on epäilty jonkun muun – miehen, kuinkas muuten – laatimaksi. Naisten vähättely kirjallisuudentutkimuksessa – välillä suorastaan naisvihamielisyys – alkaa vähitellen tulla yleiseen tietoisuuteen.

Missä sitten oli Heloisen taivas, johon kirjan nimi viittaa. Annetaanpa Eila Kostamon itse kertoa:

Sen kuvan tai kuvitelman perusteella, joka minulle eri lähteistä on Heloisesta muodostunut, hän löysi monia tapoja harjoittaa rakkaudellista vuorovaikutusta aikalaistensa kanssa. Jos luostari oli hänelle vankila, hän teki siitä niin asuttavan kuin voi. Elinvoimaisten ihmisten tapaan hän toimi niin, että elämä ja rakkaus toteutuivat juuri siinä missä hän kulloinkin oli. Hänen taivaansa oli lopulta itseriittävyyttä ja sisäistä vapautta, jossa ihmisellä on kaikki, vaikka mitä hyvänsä puuttuisi.

Eila Kostamo, Heloisen taivas: Kertomus abbedissa Heloisen rakkaudesta ja elämäntyöstä. WSOY 1997. Päällys: Martti Ruokonen. Etukannen yksityiskohta Simone Martinin maalauksesta Annunciazione (Firenze, Uffici). 224 s.