maanantai 13. lokakuuta 2025

Percival Everett: James

Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.

Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.

Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään. 

Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.

Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia. 

Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia, paitsi silloin kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.

Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.

Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista.  Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.

Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.

Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.

Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.

Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.

Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.

Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.

Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.

James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.

Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.

tiistai 30. syyskuuta 2025

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adamsin klassikoksi noussut eläinfantasia vuodelta 1972 oli jäänyt minulta lukematta. Sen suomennos ilmestyi siinä vaiheessa, kun tarinat puhuvista eläimistä tuntuivat minusta jo kiusallisen lapsellisilta. Aivan turhaan. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen – esimerkiksi pelon siitä, että vaikutan lapselliselta. Olen nyt nauttinut täysin siemauksin kaniiniyhdyskunnan seikkailuista tässä kaniinien Iliaassa.

Richard Adams ei alun perin pitänyt romaaniaan lainkaan lastenkirjana. Minäkin harkitsisin tarkasti, lukisinko tätä lastenlapsilleni tai suosittelisinko tätä lapsilukijalle. Romaanin vahvuus on samalla sen heikkous: se puhuu yhtä aikaa kaniineista ja ihmisistä. Siinä kuvataan monessa suhteessa luonnontieteellisen tarkasti kaniyhteisön elämää ja siinä vallitsevaa hierarkiaa. Kun kaniinit kuitenkin samaan aikaan puhuvat ja ajattelevat kuin ihmiset, lapsilukija saattaa huomaamattaan tulkita kaniinien toimet ihmisyhteisöön sovellettaviksi käyttäytymisnormeiksi. Varsinkaan kaninaaraiden rooli passiivisina synnytyskoneina ei tarjoa tavoiteltavaa ihmissuhdemallia. (Ja samalla on todettava, että ikävä kyllä on niitäkin, joista se vaikuttaa ihanteelliselta.)  

Romaanissa toistuva väkivalta ei minua arveluta. Niin kauan kuin hyvä voittaa, lapsi kyllä kestää sen. Lasta myös suojaavat luetun ja kuullun tekstin tulkintastrategiat. Lapsi ei hahmota sitä, mikä ylittää hänen sietokykynsä. Kuva on toinen juttu. Ruohometsän kansaan perustuva animaatioelokuva on traumatisoinut  lapsikatsojia jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa enkä tunne suurta halua tutustua siihen. Kirja riittää minulle.

Romaanin jokainen luku alkaa lainauksella kirjallisuudesta. Ensimmäinen lainaus on komeasti Aiskhyloksen Agamemnon-näytelmästä. Kassandra-ennustaja kertoo siinä tuhoa ennustavasta näystään. Sama toistuu kaniinien parissa. Kaniini Viikka näkee näyn, jossa kaniinien kotiniitty peittyy vereen.

Viikka, josta kasvaa eräänlainen šamaani, on yksi romaanin keskeisistä henkilöistä. Hänen isoveljensä Pähkinä ottaa Viikan näyt todesta ja alkaa järjestää halukkaille kaniineille pakoretkeä. Pähkinästä tulee uuden kaniiniyhdyskunnan johtaja.

Romaanin alussa uusia kaniineja tulee tarinaan sellaista vauhtia, että minusta tuntui, etten ikinä opi erottamaan heitä toisistaan: Paatsama, Vatukka, Liutti, Tädyke, Tammenterho, Hopea, Voikukka, Isopää... Kannattaa jatkaa eteenpäin, kaniinien persoonallisuuksissa on niin selvät erot, että heidät kyllä oppii tuntemaan.

Mukana on myös kaniinien kieltä. Yleisimmät sanat toistuvat usein ja ne oppii äkkiä muistamaan. Harvemmin esiintyvien merkityksen voi tarkistaa kirjan loppuun liitetystä sanastosta.

Viikan ennustus käy toteen. Ihmiset toimillaan tuhoavat kaniinien kotiniityn. Pieni retkikunta on Pähkinän johdolla kuitenkin ehtinyt paeta ennen tuhoa. Tämän pienen yhdyskunnan vaarojen täyttämä matka Watershipin kukkulalle, sen törmäykset toisiin kaniiniyhteisöihin ja uuden yhteisön vähittäinen rakentuminen ja vahvistuminen ovat romaanin juoniaineksena. 

Hampshiren luonto, sen kasvit ja eläimet, tulevat tutuiksi. Taustalla häilähtää usein suru luonnon ja hiljaisuuden katoamisesta ihmisen toimien takia.

Kertomuksen tapahtumien aikajänne yltää keväästä syksyyn. Se vaikuttaa pitemmältä, mikä johtuu tapahtumien runsaudesta ja kaniinien elämänrytmin kiivaudesta: uusia sukupolvia syntyy nopeaan tahtiin – sitten kun koiraiden retkikunta alkaa päästä kosketuksiin naaraiden kanssa.

Naaraiden hankkiminen naapuriyhdyskunnista ei suju rauhanomaisesti, vaan se edellyttää hyvin suunniteltuja ryöstöretkiä. 

Kaniiniyhteiskuntien kuvauksissa ei voi olla näkemättä viittauksia myös ihmisyhteisöihin. Ensimmäinen vieras kaniiniyhdyskunta, jonka kanssa pakoretkeläiset joutuvat tekemisiin, koostuu kaneista, jotka näyttävät voivan kaikin puolin hyvin. Ne saavat yllin kyllin ruokaa ihmisiltä. Niiden toimintatarmo näyttää suuntautuvan taiteellisiin rakennelmiin ja runouteen. Hyvinvoinnin taustalla on karmea totuus, josta yhdyskunnan kaniinit eivät suostu puhumaan ja jonka he pystyvät ilmaisemaan vain runoissaan ja silloinkin verhotusti. Tämän lootuksensyöjien heimon hyvinvoinnin hinta on liian korkea Pähkinän johtamille kaniineille.

Toinen vieras kaniiniyhteisö, kenraali Ratamon johtama sotilasvaltio Efrafa, koituu lähes tuhoksi Watershipin kaniineille. Kenraali Ratamo pitää omaa kansaansa vankina eikä salli kenenkään poistua Efrafasta sen ylikansoituksesta huolimatta. Watershipin kaniinien on turvauduttava ryöstöretkeen saadaksen Efrafasta naaraita. Ryöstöä taas seuraa Efrafan kostoretki. Suurin osa romaanista kuvaa näiden kahden yhdyskunnan taisteluita.

Romaanin loppuun on rakennettu lähes myyttinen hyvän ja pahan taistelu. Kenraali Ratamo saa mahdollisuuden toimia viisaasti mutta luonteensa vaurion takia valitsee tietoisesti pahuuden. Ratamon luonteen jyrkkyyttä selittävät sen kovat koettelemukset poikasena. Ratamo on myös kasvanut jonkin aikaa ihmisten parissa. "Kiltti opettaja" oli pelastanut orvon kaniininpoikasen. Onko ihmisen sotkeutuminen luonnonjärjestykseen siis pahasta? Vaikea sanoa, ihminen näet pelastaa myös haavoittuneen Pähkinän, eikä siitä ole huonoja seurauksia kaniinien maailmassa.

Ihmisiäkin tarinassa siis on mukana. He ovat yleensä kaniinien vihollisia siinä missä ketut ja pöllötkin. Ihmisiltä kaniinit myös ryöstävät ruokaa. Uuden yhdyskunnan kaksi ensimmäistä naarastakin varastetaan ihmisten kanikopista.

Ihmisten maailma on koko ajan läsnä muutenkin. Romaanin kaikkitietävä kertoja vertaa kaniinien tuntemuksia ihmisten tuntemuksiin tietyissä tilanteissa ja kertoo muutenkin myös ihmisten näkemyksistä. Toisaalta esimerkiksi savukkeita ei ikinä nimitetä savukkeiksi; ne ovat "valkoisia tikkuja". Romaanin maastokohtien, jokien, kukkuloiden ja kaupunkien nimet ovat peräisin ihmisten kartoista. Yksi romaanin loppupään luvuista on kerrottu läheisen maalaistalon tyttären, Lucyn, näkökulmasta.

Mikä tekee Watershipin kaniiniyhdyskunnasta erityisen? Luultavasti juuri sen inhimilliset piirteet. Yhteisössä tapahtuu siirtymä vahvemman oikeudesta kohti älyn ja tiedon valtaa aivan kuin kyseessä olisi kuvaus feodaalisen järjestelmän siirtymisestä kohti demokratiaa. Muutamat kaniinit, ennen kaikkea Pähkinä ja Vatukka, uskaltautuvat murtamaan ajattelun kaavoja. Pähkinän aloitteesta kaniinit myös solmivat suhteita muihin lajeihin. Hiiret ja varsinkin naurulokki Kehiir osoittautuvat elintärkeiksi liittolaisiksi yhdyskunnalle.

Romaaniin antavat syvyyttä tarinat, jotka ovat peräisin kaniinien tarustosta. Useimmat tarinat kertovat kaniinien myyttisestä heeroksesta, El-ahraihista, ja ne tuovat hyvin esiin sen mihin kaniinien eloonjääminen on aina perustunut: oveluuden ja varovaisuuden. Hauskasti uudelle sukupolvelle kerrottavissa tarinoissa kirjan lopulla El-ahraihin nimiin laitetaan myös Pähkinän ja sen kumppanien urotyöt.

Kersti Juvan käännös oli nautinnollista luettavaa. Muuta ei häneltä osaisi odottaakaan.

Richard Adams, Ruohometsän kansa. Kymmenes painos. WSOY 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Watership down (1972) suomentanut Kersti Juva. Lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1975. Päällys: Seppo Polameri. 418 s.

sunnuntai 28. syyskuuta 2025

Amélie Nothomb: Les aérostats

Tässä vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Amélie Nothombin romaanien kanssa. Sujuvaa dialogia, poikkeusyksilöitä, merkityksellisiä erisnimiä, perheen dynamiikkaa ja väkivaltainen käänne lopussa. Tuttua oli myös se, että vaikka romaani puhuu vakavista asioista, sen henkilökuvat ovat karikatyyreja ja kerronnan yleissävy on ilkikurinen.

Jostain syystä näytän aina valitsevan luettavakseni Nothombin kevyehköt välityöt. En nimittäin usko, että tämä Les aérostats ('Ilmalaivat') nousee kovin korkealle kirjailijan merkittävimpien töiden listalla. Minä kuitenkin pidin tästä kovasti. Minusta tuntuu, että Nothomb on kirjoittanut kirjan päästäkseen kertomaan mielikirjoistaan. Kirjabloggarina minun on helppo ymmärtää tätä tavoitetta.

Romaanin minäkertoja, 19-vuotias kielitieteen opiskelija Ange Daulnoy, asuu Brysselissä tiukkapipoisen kämppiksensä Donaten kanssa. Donate kohtelee Angea kuin tämä olisi vastuuttoman nuorison edustaja ja siksi sääntöjen ja jatkuvan ohjauksen tarpeessa. Donate itse on 22-vuotias. Myöhemmin romaanissa Donate osoittautuu hieman yllättäen myös hyväksi ratkaisukeskeiseksi kuuntelijaksi.

Rahaa ansaitakseen Ange laittaa lehteen ilmoituksen, jossa tarjoaa tukiopetusta. Tarjoukseen tarttuu rahoitusalalla toimiva upporikas liikemies Grégoire Roussaire. Hänen 16-vuotias lukiolaispoikansa Pie kärsii dysleksiasta eikä ole koskaan lukenut ainuttakaan kirjaa. Angen tehtävänä on harjoittaa poika sellaiseen kuntoon, että hän selviää ylioppilaskirjoituksista.

Alusta asti on selvää, että Roussairen perheessä on jotain pahasti pielessä. Ange saa pian tietää, että Pien isä seuraa jokaista oppituntia peilin läpi. Isä sanoo tekevänsä näin Angen turvallisuuden tähden. Käy ilmi, että isä rajoittaa ja kontrolloi perhettään sairaalloisesti. Hänellä on selvästi tapana saada ihmiset käyttäytymään haluamallaan tavalla.

Ange ei kuitenkaan tunne olevansa vaarassa Pien seurassa ja alkaa pian uhmata kontrolloivaa isää. Hän vie Pien retkille museoon ja puistoon. Isä on tästä raivoissaan, mutta ei anna Angelle potkuja, koska Pien koulumenestys paranee koko ajan huomattavasti. 

Pien äiti ilmoittaa keräävänsä kuuluisille henkilöille kuuluneita keramiikka-astioita, joita etsii internetistä. Kun Ange kyselee tarkemmin, ilmenee, että äidin "kokoelma" koostuu tietokoneelle tallennetuista kuvista. Pie vihaa isäänsä, joka on roisto, ja säälii äitiään, jota pitää idioottina.

Perheen koti muistuttaa moitteetonta lavastetta. Siellä on muun muassa erinomaisesti varustettu kirjasto. Sen ovat koonneet asiantuntijat, mutta yhtään kirjaa ei ole luettu ennen kuin Ange etsii sieltä luettavaa Pielle. 

Suurin osa romaanista kuvaa Angen ja Pien keskusteluja. Pien perhe on muuttanut usein, eikä pojalla ole juuria eikä ystäviä. Häntä kiinnostavat aseet ja ilma-alukset. Pie on kuitenkin selvästi älykäs. Pie ihastuu heti opettajaansa ja on valmis yrittämään kirjan lukemista. Ensimmäiseksi lukutehtäväksi Ange antaa Stendhalin Punaisen ja mustan.

Pie lukee kirjan kahdessa päivässä. Hänen tulkintansa romaanista on yllättävä ja osoittaa, että hän pystyy itsenäiseen ajatteluun. Hän ei ole kuitenkaan pitänyt kirjasta, jonka katsoo sopivan parhaiten tytöille, jotka ihastuvat sen päähenkilöön – tai ehkä homoseksuaaleille. Seuraavaksi lukutehtäväksi sovitaan Homeroksen Ilias, joka saattaisi paremmin sopia aseista kiinnostuneelle pojalle. Kirjat ja antoisat keskustelut seuraavat toisiaan: Odysseia, Kafkan Muodonmuutos, Dostojevskin Idiootti, Raymond Radiguet'n Paholainen ruumiissa ja Le Bal du comte d'Orgel ja Madame de la Fayetten Clèvesin ruhtinatar.

Kirjojen avulla Pie – samoin kuin Ange – käy läpi omia tunteitaan. Pie ei pidä huijari Odysseuksesta, joka epäilemättä tuo hänen mieleensä hänen oman isänsä. Rakkaudesta kertoviin romaaneihin Pie näyttää sijoittavan henkilöiden paikalle itsensä ja Angen. 

Ange pitää pojasta mutta ei romanttisessa mielessä. Hän kannustaa Pieta etsimään seurustelukumppania koulutovereidensa joukosta. Ange itse aloittaa nimittäin samaan aikaan suhteen 50-vuotiaan yliopistonopettajansa kanssa. Suuresta ikäerosta huolimatta suhteessa ei näytä olevan kyse hyväksikäytöstä. Opettaja Dominique, ujo mies joka on avioeronsa jälkeen elänyt kaksikymmentä vuotta selibaatissa, on aidosti rakastunut Angeen. Ange pitää miehestä, mutta suuresta intohimosta ei ole kyse. Angea huvittaa hieman, että hänellä on kaksi hyvin eri-ikäistä ihailijaa. 

Käy ilmi, että myös Angen nuoruuteen liittyy jotain vaikeaa, joka on tehnyt hänestä yksinäisen. Kafkan Muodonmuutoksen lukeminen nostaa esiin piilotetut traumat. Ange toteaa, että murrosikä on samanlainen evoluution virhe kuin umpilisäkkeen tulehdusherkkyys. Osa selviää siitä, kuten jotkut selvisivät Sommen taisteluistakin. Hän itse selvisi vähällä, mutta jotain tapahtui kuitenkin kolmentoista vuoden iässä: ihmeellisestä lapsesta tuli synkkä tyttö. “Ennen Kafkaa kukaan ei ollut uskaltanut kertoa, että puberteetti on verilöyly.”

Pien sielulliset ongelmat ovat kuitenkin niin suuret, että Ange ei usko pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjatkaan eivät pysty ihan mihin tahansa. Pie kärsii vakavasta ahdistuksesta. Ange ehdottaa Pien isälle, että tämä järjestäisi Pielle psykologista apua, mutta isä tyrmää ajatuksen jyrkästi.

Kuten alussa mainitsin, romaanin lopussa on väkivaltainen käänne, jota en tässä nyt paljasta. Romaanin nimi on lopun valossa ymmärrettävä. Pie haluaisi aikuisena perustaa yrityksen, joka lennättää ihmisiä ilmalaivoilla. Hänen isänsä on tyrmännyt ajatuksen, koska kukaan ei haluaisi matkustaa siten, että hänellä olisi vetypommi päänsä päällä. Juuri tällaisen Zeppeliinin Grégoire Roussaire kuitenkin on rakentanut omasta perheestään.

Amélie Nothomb, Les aérostats. Albin Michel 2020. Kannen valokuva: Jean-Baptiste Mondino. 175 s.


perjantai 26. syyskuuta 2025

P. G. Wodehouse: Ranskalaista rakkautta

Eräässä äskettäin lukemassani romaanissa sen päähenkilö yritti toipua kokemastaan menetyksestä muun muassa lukemalla P. G.  Wodehousen romaaneja. Uskoisin, että monelle muullekin lukijalle Wodehousen tuotanto toimii tällaisena lohtukirjallisuutena. Hänen kirjansa ovat taattua tasalaatuista viihdettä. Niiden aatemaailma on turvallisen konservatiivinen. Satiiri on hyväntahtoista ja kohdistuu lähinnä yksilöiden itsekkyyteen tai huonoihin käytöstapoihin. 

Ranskalaista rakkautta (French Leave) ilmestyi alun perin vuonna 1956. Suomeksi se julkaistiin jo seuraavana vuonna. Se on siinä mielessä hieman erilainen Wodehousen romaani, ettei siinä ole mukana lainkaan brittiläistä yläluokkaa. Romaani alkaa ja päättyy Yhdysvalloissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kahteen ranskalaiseen kaupunkiin. Ranska oli Wodehouselle tuttu, sillä verotuksellisista syistä hän oli asunut siellä useita vuosia ennen toista maailmansotaa. Toisen maailmansodan jälkeen, jouduttuaan kotimaassaan ankaran arvostelun kohteeksi saksalaisyhteyksiensä takia, Wodehouse muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Vuonna 1955 hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Edesmenneen näytelmäkirjailija Edgar Trentin tyttäret ovat käyttäneet isänsä perinnön ostamalla Long Islandilta maatilan, jolla kasvattavat kanoja ja hoitavat mehiläisiä. Isänsä ainoan menestysnäytelmän elokuvaoikeuksista he saavat myöhemmin sievoisen rahasumman, jonka nuoremmat sisarukset Teresa ja Josephine – Terry ja Jo – päättävät käyttää lomailuun Ranskassa. Taka-ajatuksena Jolla on miljonäärimiehen löytäminen matkalta, sillä hänen amerikkalainen kosiskelijansa, asianajaja Henry Weems, vaikuttaa yksitotiselta tyypiltä. Terryllä ei ole yksityiskohtaisia matkasuunnitelmia. Vanhin sisar Kate vastustaa perintörahojen tuhlausta mutta päättää silti lähteä mukaan Ranskaan sisartensa esiliinaksi. 

Ranskassa ensimmäisenä kohteena on bretagnelainen St. Roques sen heinäkuisten pyhimysjuhlien aikaan. Rahan säästämiseksi on päätetty, että aluksi Jo saa olla kuukauden ajan rikas neiti Trent ja Terry on hänen kamaripalvelijattarensa Fellowes. Sen jälkeen matkustettaisiin Picardiessa sijaitsevaan Rovilleen ja roolit vaihdettaisiin. Näin näppärästi romaaniin rakennetaan yksi tulevien sekaannusten ja väärinkäsitysten syy. Niitä on kosolti muitakin.

Mukaan tarinaan saadaan nopeasti ranskalainen Maufringneusen ja Valerie-Moberannen markiisi Nicolas, hänen vastarintaliikkeessä kunnostautunut kirjailijapoikansa Jeff, amerikkalainen miljonääri Frederick Carpenter, amerikkalainen kustantaja J. Russell Clutterbuck sekä amerikkalainen rouva Pegler, joka yrittää naittaa sisarentyttärensä Mavisin Freddy Carpenterille. Sattumalta ja asioita sopivasti sekoittavasti rouva Pegler on Nicolas-markiisin entinen, järjestyksessä toinen, vaimo. Ranskalaiselle karkeakäytöksiselle komisario Boissonnadelle on varattu tarinassa konnan osa. 

Nicolas, jonka kutsumanimen Old Nick suomentaja oli kääntänyt sarjakuvamaiseen Nick Nokkela -muotoon, on charmantti pummi, joka tällä hetkellä elää lähinnä poikansa siivellä. Hän on saanut potkut virkamiespestistään lahjoitus- ja testamenttiasioiden ministeriöstä ja tullut epähuomiossa vieneeksi sieltä mukanaan tärkeän asiakirjan, jonka jäljittämisestä saadaan yksi kuvio lisää teoksen muutenkin monimutkaiseen juoneen.

Jo joutuu pettymään, kun hänen löytämänsä varakas mies osoittautuu ukkomieheksi. Hän alistuu kohtaloonsa ja palaa Yhdysvaltoihin tylsän lakimiessulhasensa luo. Terry ja Kate jatkavat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Rovilleen.

Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, mitkä ovat suotuisimmat parinvalintakuviot tässä tarinassa. Hauskuus syntyy niistä väärinkäsityksistä ja juonenkäänteistä, joilla rakastuneita estetään saamasta toisiaan ennen kuin romaanin loppusivuilla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että Wodehousen tarinoissa juonella ei ole paljon väliä. Oikeastaan sillä on: juonen avulla henkilöt saadaan kiusallisiin tilanteisiin, jotka paljastavat heidän luonteensa. 

Juonikiemurat tähän Ranskalaiseen rakkauteen Wodehouse lainasi ystävänsä Guy Boltonin näytelmästä Three Blind Mice, jonka Bolton oli julkaissut vuonna 1938 salanimellä Stephen Powys. Boltonilla ja Wodehousella oli usein tapana harrastaa tällaista lainailua puolin ja toisin. Hyvässä yhteisymmärryksessä he jakoivat tekijänpalkkiot keskenään pimeästi. Molempien nimiä ei julkaistuihin teoksiin koskaan laitettu. 

Wodehouse tosin leikitteli ajatuksella, että olisi tämän kirjan kohdalla paljastanut Guy Boltonin osuuden. Koska Boltonin näytelmästä oli jo ehditty tehdä peräti kolme elokuvaversiotakin, katsottiin kuitenkin viisaammaksi olla hiljaa ja välttää mahdolliset tekijänoikeusriidat.

Tärkeintä romaanissa on kuitenkin hauska kielen pyöritys. Tätäkin romaania lukiessani kuvittelin usein mielessäni amerikkalaisen screwball-komedian suuret tähdet – vaikkapa Clark Gablen, Gary Grantin, Claudette Colbertin ja Carole Lombardin – heittelemään kirjan repliikkejä toisilleen.

Selailemani Robert McCrumin Wodehouse-elämäkerran mukaan kirjailija piti Ranskalaista rakkautta vaikeana kirjoitettavana. Osittain siihen saattoi olla syynä se, että kirjailijan ura oli kääntymässä kohti loppuaan. Ilmeisesti tarinan juoksuttaminen ei käynyt enää yhtä vaivattomasti kuin nuorempana. Wodehouse itse tulkitsi, että hänen on vastedes paras pysyä brittiyläluokan toilailuiden parissa. Ne hän tunsi yhä hallitsevansa. Lukijan kannalta Wodehousen tuotanto on kuitenkin hämmästyttävän tasalaatuista ensimmäisistä teoksista viimeisiin.

Observer-lehden kriitikko lyttäsi Ranskalaista rakkautta -romaanin tuoreeltaan. Syynä saattoi olla yksinkertaisesti se, että Wodehouse oli juuri ennen romaanin julkaisemista mennyt ottamaan Yhdysvaltain kansalaisuuden. Kirjailija Evelyn Waugh puolusti Wodehousea. Waugh huomautti pistävästi hyvän lehtimiestavan edellyttävän, että arvioitava teos luetaan ennen arvostelun kirjoittamista. Waugh ehkä kiitti tällä tavalla siitä, että Ranskalaista rakkautta -romaanissa Evelyn Waugh nimetään arvostavasti, kun kustantaja Clutterbuck vertaa Jeffin esikoisromaania Waugh'n romaaneihin.

P. G. Wodehouse, Ranskalaista rakkautta. Nide 1957. Englanninkielisestä alkuteoksesta French Leave (1956) suomentanut Mario Talaskivi. 160 s.

keskiviikko 24. syyskuuta 2025

Jacqueline Harpman: I Who Have Never Known Men (En ole koskaan tuntenut miehiä)

Joskus harvoin kirja saa toisen elämän. Syystä tai toisesta se yllättäen löytää paljon uusia lukijoita useita vuosia ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Näin on käynyt tälle belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929–2012) vuonna 1995 alun perin julkaistulle romaanille. Tätä nykyä se on käännetty jo yli kahdellekymmenelle kielelle. Suomeksi En ole koskaan tuntenut miehiä ilmestyy lokakuussa 2025 Nana Sirosen kääntämänä ja Hertta Kustannuksen julkaisemana.

Romaanin minäkertoja kirjoittaa elämänsä tarinaa yli kuusikymmenvuotiaana ja vakavasti sairaana. Hän on kauan elänyt jatkuvassa nykyhetkessä ja on jo unohtamassa kertomuksensa. Hänen tilanteessaan se aluksi tuntuu yhdentekevältä, mutta sitten hän järkyttyy. Jos hän on ihminen, hänen tarinansa on yhtä tärkeä kuin Learin tai Hamletin. Tästä muistamisen velvoitteesta syntyy hänen tekstinsä. Hänellä on kynä ja paperia. Kertomuksensa avulla hän ottaa myös kuolemansa omaan hallintaansa. 

Hän palaa yli neljänkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Silloin hän oli ainoana teini-ikäisenä vangittuna suureen häkkiin kolmenkymmenenyhdeksän naisen kanssa. Tyttö oli joukosta ainoa, joka oli ollut häkissä lapsesta asti eikä muistanut mitään sitä edeltävästä elämästä. Muista naisista käytetään heidän etunimiään. Kertoja on aina ollut vain "lapsi". 

Häkki on sijoitettu suureen ikkunattomaan halliin. Sen ulkopuolella on koko ajan kolme miespuolista vartijaa. Vartijat eivät puhu, mutta he ohjailevat naisten toimintaa ruoskan sivalluksilla. Joillakin vanhemmilla naisilla on kehossaan ruoskan jättämiä jälkiä, mutta kertojan muistin aikana pelkkä varoittava läimähdys on hillinnyt mahdolliset kapinahalut. Naiset saavat ruokaa, vettä ja valoa. Heillä on patjat yöpymistä varten, ja aika ajoin he saavat puuvillakangasta, josta valmistavat kaapumaiset asunsa. Heillä on verhoamaton WC-istuin tarpeitaan varten. Naiset eivät saa koskettaa toisiaan.

Vanhempien naisten puheista kertoja on oppinut yhtä ja toista vankeutta edeltäneestä maailmasta, mutta hän haluaisi tietää paljon enemmänkin, esimerkiksi naisten ja miesten suhteesta. Vanhemmat naiset eivät halua kertoa, osittain häveliäisyyttään, osittain siksi, että lapsi ei heidän mielestään tee tiedolla mitään. Kertoja pitää muita naisia typerinä. Myöhemmin hän toteaa olleensa ylimielinen.

Tarinoiden kerronta näyttää kuuluvan sisäsyntyiseen ihmisyyteen. Kertojakin on oppinut kehittelemään tarinoita omassa mielessään. Niissä on usein mukana nuorin vanginvartija. Hän oppii, että jos pystyy yllättämään itsensä – oman sisäisen kuulijansa – hän voi tuottaa itselleen kihelmöivän kokemuksen. Paljon myöhemmin hän ymmärtää, että kyse on ollut eroottisesta tuntemuksesta. 

Eräänä päivänä tulee muutos. Sireenit alkavat soida. Vartijat poistuvat nopeasti. Heiltä jää ruokaluukun ovi auki ja häkin avaimet lukkoon. Naiset ovat vapaita.

Maan alla on useita huoneita, joista löytyy yllin kyllin pakastettua ruokaa. Maan pinnalla on vain maja ja tyhjä, karu tasanko. Osa naisista on sitä mieltä, että he eivät enää ole kotiplaneetallaan. Aluksi naiset pelkäävät, että vartijat palaavat. He ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he enää antautuisi vangeiksi vaan taistelisivat tarvittaessa vaikka kuolemaansa asti.

Romaani kertoo suurimmaksi osaksi naisjoukon vaelluksesta uudessa maailmassaan. He löytävät useita samanlaisia vankiloita kuin oli heidän omansa. Kaikissa niissä vangit – miehet ja naiset – ovat kuolleet nälkään. He löytävät myös bussilastillisen kuolleita vartijoita. Näyttää siltä, että naiset ovat yksin tässä maailmassa. Heidän häkkinsä on vaihtunut planeetan kokoiseksi vankilaksi.

Kertojalla on erityinen asema naisten joukossa. Hänellä ei ole samoja estoja kuin muilla naisilla: hän opettelee antamaan kuolettavan tikarinpiston sydämeen niille naisille, joilta vakava sairaus vie elämänhalun. Hän on muita tiedonhaluisempi ja haluaisi jatkaa vaellusta vielä siinä vaiheessa, kun muut naiset haluavat asettua aloilleen. Vähitellen eräät naiset myös suostuvat vastaamaan kertojan kiusallisiin kysymyksiin. Vanhemmat naiset myös opettavat hänelle taitoja – esimerkiksi lukutaidon ja kieliopin säännöt– joita eivät enää pidä tärkeinä siinä maailmassa, johon he ovat joutuneet.

Muuan naisista sanoo, että "lapsi" on naisista ainoa, joka todella kuuluu tähän maailmaan. Kertoja on hieman eri mieltä: hän on se, jolle tämä maailma kuuluu.

Läheisyys on kertojalle vaikeaa. Koskettaessaan toista ihmistä hän kuulee mielessään ruoskan sivalluksen. Hänet on lapsesta pitäen ehdollistettu pois ihmisen perustavanlaatuisista tunnekokemuksista. Hän suree tätä myöhemmin.

Tämän kirjan voi lukea monella tavalla. Se on dystooppinen tieteistarina, allegoria kirjallisuuden synnystä ja luonteesta, jopa äärimmäinen kehitysromaani. Millainen on olento, jolta puuttuvat aluksi yksinkertaisimpienkin asioiden nimet ja jolle kaikki on uutta? Miten tullaan ihmiseksi? Mitä se edellyttää? Jo tarinansa alussa kertoja huomaa osaavansa itkeä ja nauraa, rakastaa ja kärsiä.

Admittedly, we were all caught up in the same drama that was so powerful, so all-embracing that I was unaware of anything that wasn't related to it, but I had come to think that I was different. And now, racked with sobs, I was forced to acknowledge too late, much too late, that I too had loved, that I was capable of suffering and that I was human after all.

Tämä kuulostaa kaamealta takakansilatteudelta, mutta romaani on myös kuvaus ihmisen osasta. Ajattelepa: naiset on heitetty maailmaan, jota he eivät ymmärrä ja josta he eivät pääse pois ennen kuin kuolevat. He eivät tiedä, miksi he ovat siellä tai onko jossain muualla mahdollisesti muita heidän kaltaisiaan tai toisenlaista elämää. Jos jätetään huomiotta, että kyseessä on tietty erityinen joukko naisia, ei heidän osansa mielestäni eroa ihmisen osasta maailmassa. 

Tämä kirja oli luultavasti minulle tämän vuoden tähän mennessä voimakkain lukukokemus. Olen täällä blogissa usein harmitellut joidenkin kirjailijoiden nihilististä maailmankatsomusta. Luultavasti siksi, että musta peto hengittää myös minun kasvoilleni. Tämä Jacqueline Harpmanin romaani osoittaa, että katsomalla pelotta kohti musertavaa yksinäisyyttä ja tarkoituksettomuutta välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa voi yllättäen löytää ihmisen arvokkuuden.

Romaanista on kirjoittanut myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?

Jacqueline Harpman, I Who Have Never Known Men. Introduction Sophie Mackintosh. Vintage 2019. Ranskankielisestä alkuteoksesta Moi qui n'ai pas connu les hommes (1995) englanniksi kääntänyt Ros Schwartz. Kansi: Anna Morrison. 188 s.



maanantai 22. syyskuuta 2025

Eric Neuhoff: La Petite Française

Elle était lumineuse et gaie comme une chanson de Simon et Garfunkel.

Tyttö on kahdenkymmenen, poika kymmenen vuotta vanhempi. Rakkaustarina, jota arki ei ehdi kunnolla koetella. Melkein vuoden seurustelun, useiden yhteisten matkojen ja šampanjapullollisten jälkeen he joutuvat eroamaan. He eivät ole edes ehtineet vielä riidellä kertaakaan. Mieleenpainuvimmat rakkaustarinat päättyvät kuolemaan. Nyt ei ole kyse aivan siitä.

Eric Neuhoffin (s. 1956) La Petite Française – Pikku ranskatar – voitti Prix Interallié -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Mielessäni se yhdistyy Neuhoffin varhaisempaan Les hanches de Laetitia -romaaniin ja toimii ikään kuin sen jatko-osana.

Romaanin minäkertoja, jonka nimeä ei mainita mutta joka hyvin voisi olla Laetitia-romaanin Antoine kymmenen vuotta vanhempana, on julkaissut yhden romaanin. Se ei ole menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Hän asuu yksin Pariisissa. Lähes pakkomielteen omaisesti hän katsoo videolta uudelleen ja uudelleen Jean-Luc Godardin ohjaamaa Le Mépris -elokuvaa. (Suomessa sitä on esitetty nimillä Sen täytyi tapahtua ja Keskipäivän aave.)

Elantonsa kertoja saa kirjoittamalla arvosteluja elokuvista, kirjoista ja ravintoloista sekä haastattelemalla kirjailijoita ja elokuva-alan ihmisiä. Muuan ohjaaja on pyytänyt häntä auttamaan käsikirjoituksen laatimisessa elokuvaan, joka pohjautuu Barbey d'Aurevillyn romaaniin Une vieille maîtresse. Rahoituksen saaminen elokuvalle ei kuitenkaan onnistu.

Eräänä iltana elokuussa ovikello soi. Käytävässä seisoo tyttö, jonka kertoja on joskus aiemminkin nähnyt porraskäytävässä. Tytön asuntoon on murtauduttu, ja tyttö kysyy, olisiko kertojalla tiedossa lukkoseppää. He käyvät yhdessä tarkistamassa tytön asunnon. Mitään tärkeätä ei ole kadonnut. Tyttö arvelee, että hänellä saattaa jopa olla vakuutus. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy lukkosepän numero.

Tyttö, joka on ilmoittanut nimekseen Bébé, kysyy ja saa luvan jäädä yhdeksi yöksi kertojan sohvalle. Äkkiä tyttö kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee hotelliin yöksi. Hän kertoo asuvansa usein hotelleissa. 

Tytön tavassa puhua ja romaanin alkuasetelmassa oli jotain tuttua: naapurukset, mies aloitteleva kirjailija, tyttö kuin lepattava liekki. Tytön pilpatus: Minä teen vain tyhmyyksiä. En koskaan ajattele mitään. Huomenna lopetan tupakoinnin. Osaatteko pitää salaisuuden? Minun isäni ja minun välillä ei ole tapahtunut mitään.

Holly Golightly! Aamiainen Tiffanylla! Olisin arvellut tätä mielleyhtymää pelkästään omaksi päähänpistokseni, ellei romaani muutenkin olisi täynnä viitteitä elokuviin, romaaneihin ja musiikkiin. Bébé on sitä paitsi ollut huojentunut, kun murtovaras ei ole löytänyt hänen sydänkorujaan, joita hänen isänsä on ostanut hänelle New Yorkin Tiffany's-jalokiviliikkeestä.

Kertoja lumoutuu tytöstä, mutta tämä tuntuu olevan alituisesti liikkeellä, joten menee pitkälle syksyyn, ennen kuin Bébé pistäytyy uudelleen käymään. He tapaavat silloin tällöin. Kertoja pudottaa romaaninsa Bébén postilaatikkoon, mutta katuu tekoaan heti.

Saadakseen Bébén pois mielestään kertoja ajaa kuplavolkkarillaan Espanjaan. Sää on sateinen. Kertojan tarkoissa havainnoissa on alakuloinen sävy. Hänellä on pieni romanssinalku englantilaisen naisen kanssa, mutta kertoja katkaisee se heti alkuunsa.

Pariisiin palattuaan hän löytää lapun Bébéltä: Ette usko tätä mutta minä tarvitsen teitä. Kertoja lähes muuttaa Bébén asuntoon. He pelaavat šakkia, katsovat elokuvia, viihtyvät hyvin yhdessä. Seuraa episodeja heidän yhteisistä hetkistään ja eroistaan, joiden aikana kertoja ajattelee vain Bébéä.

Tyttö poistuu välillä omille asioilleen, joista kertojalla ei ole käsitystä. Poissaolo saattaa kestää jopa viikkoja. Hän on ilmeisesti jotenkin tekemisissä muodin ja jetsetin kanssa. Varakas isä on kuollut lento-onnettomuudessa, kun Bébé on ollut kymmenvuotias. Äiti on taidegalleristi. Kerran kertoja käy Bébén kanssa tämän äidin luona. Äiti käyttää tyttärestään tämän oikeaa nimeä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Veljestään Bébé ei halua puhua.

Bébé on välillä vaikeuksissa ylitettyään luottokorttirajansa, mutta oikeata rahapulaa hänellä ei ole. Joskus kertoja lähtee mukaan juhliin Bébén kutsumana, mutta tympiintyy niissä ja häipyy yksin kotiin katsomaan elokuvaa videolta.

Romaani ajoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja sijoittuu enimmäkseen Pariisiin, jonka kadut, ravintolat, kahvilat, elokuvateatterit, kaupat ja puistot ovat näkyvästi esillä. Säällä eri vuodenaikoina on tärkeä osa tunnelman luomisessa. Kertoja ja Bébé tekevät myös useita matkoja: he käyvät yhdessä muun muassa Nantesissa, Cap Ferratissa, Irlannissa, Roomassa ja laskettelulomalla Megèvessä.

Kertoja käy yksin haastattelumatkalla New Yorkissa ja saa Bébéltä listan sieltä tuotavista tavaroista. Esimerkiksi sydämen Tiffanylta. Bébén isä on asunut New Yorkissa, ja kaupunki on Bébélle tuttu jo lapsuudesta. Itselleen kertoja ostaa MOMAsta kymmenisen postikorttia, joissa on kuva maalauksesta Christina's World. Kyseinen maalaus oli Eric Neuhoffin Laetitia-romaanin kansikuvana.

Kerran kertoja pyytää Bébéä naimisiin kanssaan. Bébé nauraa ja kertoja yhtyy nauruun, tietämättä oikeastaan miksi. Bébé vannottaa, että kertoja ei koskaan saa ruveta sinuttelemaan häntä. Kertojasta tuntuu, että Bébé on heistä kahdesta vanhempi.

Romaani muistuttaa episodimaisessa muistelussaan Neuhoffin Laetitia-romaania. Molemmat ammentavat nostalgiasta. Minä pidin tästä kerronnan sävystä kovasti. Voi olla, että tästä romaanista eivät nauttisi yhtä paljon ne nuoremmat lukijat, joille siinä mainitut kirjat, elokuvat ja pop-musiikki eivät ole tuttuja tai joihin ei heillä liity omia muistoja. Heille jo puhelinluettelon keltaiset sivutkin voivat olla mysteeri.

On oikeastaan kummallista, miten hyvin meidät lukijat on opetettu siihen, että inhimillinen onni ei voi kestää. Vailla mitään varsinaista syytä odotin katastrofia. Enkä joutunut pettymään tässä odotuksessani (eli jouduin taas pettymään romaanihenkilöiden puolesta).

Päähenkilöt saavat kutsun häihin. Uskollisesti palvellut kuplavolkkari – tai leppäkerttu kuten ranskalaiset sitä kutsuvat – on korjaamolla. He vuokraavat Saabin, joka suorastaan lentää...


Eric Neuhoff, La Petite Française. Albin Michel 1997. Kansikuva: Didier Paquignon. 158 s.

keskiviikko 17. syyskuuta 2025

Olavi Kokko: Kuolleet eivät juorua / Murha kuntopolun mutkassa

Olavi Kokko, kirjailija joka ensimmäisen dekkarinsa kansiliepeen esittelyn mukaan "ei halua julkisuutta", julkaisi kuusi dekkaria 1980- ja 1990-luvuilla. Luin niistä nyt kaksi ensimmäistä. Niissä molemmissa rikoksia selvittää virkansa, ajokorttinsa ja terveytensä ryypännyt – virallisesti sydänvaivojen takia eläkkeelle siirretty – entinen päätoimittaja Juuso Rinne. Hän on varakas mies, joten hän pystyy sairaseläkkeellä omistautumaan rikosten ratkaisemiselle ja varsinkin toisessa romaanissa myös kulinaarisille harrastuksilleen. 

Romaaneita on maustettu kevyellä postmodernilla otteella. Ne ovat dekkareita dekkarin kirjoittamisesta. Juuso Rinne on molempien romaanien minäkertoja. Hän pohtii paljon kirjailijan moraalia sekä romaanin luonnetta, tehtäviä ja suhdetta todellisuuteen. Romaanit koostuvat keskusteluista ja pohdinnoista – usein tarkasti kuvailtujen aterioiden äärellä. Keskusteluissa rakennellaan ja hylätään erilaisia tapausten kulkuja, kunnes todennäköisin on jäljellä. Sävy on suurimmaksi osaksi piikikkään humoristinen. Suoraan kuvattua väkivaltaa tai toimintajaksoja revolveri kädessä on melko vähän. Minulle tällainen dekkarityyli on aina sopinut hyvin.

Molemmat romaanit sijoittuvat Isonveden maaseutupitäjään, ensimmäinen kesään ja toinen syksyyn. Luonto on romaaneissa tärkeässä roolissa. Huoli saastumisesta ja luontokadosta kulkee romaanien sivujuonteena. 

Kuolleet eivät juorua

Romaanin nimi on niin karmea klisee, että sen täytyy olla tahallista parodiaa. Kansikuvan kollaasiakaan ei voi pitää kovin onnistuneena. Vaikuttaa todellakin melkein siltä, että romaanin kirjoittaja ei halua julkisuutta eikä edes lukijoita. Ensivaikutelmaan ei kannata alistua. Kelpo dekkareita nämä ovat.

Juuso Rinne elää kituuttaa 42-vuotiaana eläkeläisenä ilman alkoholia ja rasvaisia ruokia: "Suunnatonta eläkettä nauttiva entinen päätoimittaja jolla ei ollut lupa nauttia elämästä, jos halusi elää." Yksinäinen mies ilahtuu, kun hänen ystävänsä, nimismies Raimo Kettunen, kutsuu hänet pysyväksi kesävieraaksi mökilleen. Siellä hän tutustuu nimismiehen uusimpaan kesäheilaan, Paula Kiviluotoon, josta tulee näissä romaaneissa Juuso Rinteen tärkein apuri rikosten psykologian selvittelyissä. Paula on nimismiestä parikymmentä vuotta nuorempi oikeustieteen kandidaatti, jousiampuja ja periaatteellinen nudisti, jonka estoton tapa "hengittää ihon kautta" yhtä aikaa hämmentää ja kiehtoo vanhapoika Rinnettä.

Kesäkuun alun luonto on hehkeimmillään, mutta huonot enteet alkavat kasaantua. "Se oli rauhan ja kauneuden maisema. Saaret vihersivät tyhjinä ja kutsuvina. Pullonrikkojat, puiden katkojat ja rannoille paskantajat tulisivat myöhemmin, juhannuksena." Tiiraillessaan kiikarilla rannalla ilman vaatteita jousiammuntaa harjoittavaa Paulaa Juuso Rinne huomaa toisenkin tirkistelijän. Paulaa katselee metsän suojasta vanha ränsistynyt mies omituinen irvistyksen ja naurun sekainen ilme kasvoillaan.

Juuso Rinne alkaa heti uumoilla rikollisia tarkoitusperiä ja suunnitella ensimmäistä kirjaansa. "Minun dekkarini, toisenlainen kuin muut." Tuntuu lähes siltä, että dekkarisuunnitelmallaan Juuso Rinne manaa esiin rikosten sarjan.

Ruumiita alkaa tulla. Ensin katoaa naapuri, vanha mestaritimpuri. Katoaminen on yritetty kömpelösti lavastaa hukkumisonnettomuudeksi, mutta paljastuu sittemmin murhaksi, kun miehen ruumis löytyy suohon kätkettynä. Myös Juuso Rinteen näkemä tirkistelijä löytyy murhattuna.

Alusta asti vaikuttaa siltä, että murhiin liittyvät jollain tavoin nimismiehen pari muuta mökkinaapuria: taiteilija Unto Sorri ja hänen sisarensa Lea. Heillä on meneillään riita Unto Sorrin ateljeekodista, jonka Unto on rakentanut sisarensa metsästä kaadetuista hirsistä sisaren maalle. Kirjallista sopimusta talon hallinnasta ei ole tehty. Nyt Lea haluaa häätää veljensä. Romaanin kertoja Juuso Rinne on ollut ja on edelleen ihastunut Lea Sorriin.

Tutkimukset johtavat Juuso Rinteen selvittelemään Sorrien perhetaustaa ja ihmissuhteita. Varsinkin henkilöiden psykologinen rakenne kiinnostaa Juusoa ja Paula Kiviluotoa. Paulaa kiinnostavat ihmiset, jotka syyllistyvät lain edessä rikokseen, mutta jotka uskovat toimineensa oikein. Ihmiset, jotka eivät voi toimia väärin, koska ovat aina oikeassa. Heistä kaikki eivät ole fanaatikkoja, mielisairaita tai terroristeja.

Nimismiehellä on romaanissa tärkeä rooli. Hänen osittain vahingossa julki lipsauttamiensa tietojen avulla Juuso Rinne ja lukija pysyvät selvillä poliisin tutkintalinjoista.

Myös Juuso Rinnettä kohti ammutaan, kun hän on järvellä soutelemassa. Nimismieskin pelastuu vain täpärästi murhaajan luodilta.

Rikostutkimus ei etene, kun irrallisten tapahtumien välille ei synny yhteyttä. Juuso Rinne joutuu pohtimaan sitä mahdollisuutta, että kuvioita onkin kaksi tai useampia. Paula taas näkee irrallisissa tapahtumissa älykkään rikollisen suorittaman hämäyksen. Hän rinnastaa taiteen ja rikoksen. Taide pyrkii paljastamaan, rikollinen piilottamaan. Liian paljastamisen takia taide menettää tehonsa, arvoituksellisuutensa. Liiallinen piilottaminen puolestaan muuttuu paljastavaksi. Hämäysten takia rikollinen lopulta paljastaa itsensä.

Rikokset ratkeavat elokuussa. Syksyn tullessa Juuso Rinne asuu Sorrien entisessä hirsilinnassa, jonka on hankkinut omistukseensa. Nimismies ja Paula ovat menneet naimisiin, ja Paula odottaa vauvaa. Yksin mielessään Juuso Rinne luonnostelee toisen mahdollisen tapahtumaketjun, joka selittäisi tehdyt rikokset. Lukija saa päättää kumpaan uskoo.

Murha kuntopolun mutkassa

Olavi Kokon toinen romaani kertoo tapahtumista viisi vuotta edellisen romaanin päättymisen jälkeen. Juuso Rinteen dekkari on julkaistu ja menestynyt hyvin ainakin Isollavedellä, jonka ihmiset ovat uteliaina lukeneet romaania nähdäkseen, miten heidät itsensä on kuvattu.

Juuso Rinne ja nimismiehen perhe, johon nyt kuuluvat myös kaksostytöt Sari ja Mari, pitävät tiiviisti yhteyttä. Juuson hirsilinnassa on jopa lastenhuone varta vasten tyttöjen vierailuja varten. Juuso Rinteen terveys on parantunut sen verran, että liharuoat ovat palanneet hänen pöytäänsä. Herkullisten aterioiden kuvailu saa enemmän tilaa kuin ensimmäisessä romaanissa.

Toisen romaanin alussa tapahtumajärjestystä on hiukan sekoitettu, mutta varsin pian palataan ensimmäisestä romaanista tuttuun lineaariseen kerronnan tapaan. Kovin suuria muotokokeiluja dekkarin rakenteeseen kirjailija ei siis ole halunnut tehdä.

Romaanin nimi on täsmällinen. Pentti Mikkola, lahjakas lukiolaispoika, ammutaan kuoliaaksi kuntopolulla. Myös Mikkolan isä, joka oli kovaotteinen poliisi, on surmattu samalla tavalla viitisentoista vuotta aiemmin. 

Kuinka pitkälle menneisyyteen rikosten juuret yltävät? Poliisi Mikkola on ollut osallisena romaniparin pahoinpitelyyn ja raiskaukseen kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin. Mikkolan mukana ollut poliisimies ja jutussa väärän todistuksen antanut entinen nimismies ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa.

Pentti Mikkolan kuolemasta tuntee syyllisyyttä myös Sulo Halla, lukion opettaja, joka on hylännyt erinomaisesti alkaneen akateemisen uransa ja omistanut elämänsä opettamiselle maaseudun kirkonkylässä. Häntä pidetään loistavana opettajana. Pentti Mikkolassa Sulo Halla on nähnyt itsensä nuorena. Hän on toivonut, ettei poika menettäisi merkityksellisyyden tunnetta, kuten hänelle itselleen oli käynyt. Olisiko murha keino estää poikaa pettymästä elämään?

Sulo Halla käy Juuso Rinteen luona pitämässä omituisia nihilistisiä yksinpuheluita, oikeastaan saarnoja, jotka käsittelevät taidetta, moraalia, ihmiskunnan kehitystä ja kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän perimmäistä samuutta.

Juuso Rinne etenee tutkimuksissaan tutulla tavalla. Hän haastattelee ihmisiä, keskustelee ja pohtii. Lopulta uskoessaan ratkaisseensa rikoksen hän järjestää murhaajalle ansan.

Juuso Rinteen luonne on hieman vaurioitunut. Hän on varsinkin päätoimittajana ollut kova ja pisteliäs. Eläkkeelle jäätyään hän on hieman pehmennyt, mutta silloin tällöin hän palaa ivalliseen rooliinsa. Epäilemättä luonteen katkeruus on haitannut hänen suhdettaan naisiin. Katkeruuden syy? Hän on kiusallisuuteen asti tietoinen ruumiillisista vajavaisuuksistaan: kaljusta päästään ja pienestä koostaan. Kaljuuntuminen on alkanut jo 17 vuoden iässä ja aiheuttanut kiusaamista. Terävä kieli on ollut suoja pilkkaajia vastaan.

Toisessa romaanissa Juuso Rinne on jo lähes 50-vuotias. On kummallista, että hän yhä kantaa tällaista traumaa. En väitä, että se ei voisi olla mahdollista. Suojakeinoista tulee helposti toinen luonto.

Romaanin loppupuolella Juuso tekee pilaa Isonveden toisen kirjailijan, Gert Lembyn, teoksista, joissa kirjailija korjaa oman elämänsä puutteita fantasioilla fiktiivisten henkilöidensä elämästä. Loppujen lopuksi Juuso ja Gert eivät tässä suhteessa eroa toisistaan kovinkaan paljon. Juuson tarinassa on uskottavuutta venyttävä loppu, jossa hänet palkitaan täyttämällä hänen unelmansa: hänen kotiinsa tupsahtaa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kaunis nainen ja asettuu taloksi. Vanhenevan dekkarikirjailijan terveyskin paranee nuoren naisen käsittelyssä.

Kuka oli Olavi Kokko?

Olavi Kokko on kirjailijanimimerkki. Toisessa romaanissa mainitaan, että Juuso Rinne on julkaissut ensimmäisen dekkarinsa nimellä Olavi Kokko. Tämän kiinalaisen lippaan perimmäisestä lokerosta tekijäksi kuitenkin paljastuu Matti Rossi (1934–2017), merkittävä suomalainen runoilija ja kääntäjä.

En tiedä, minkä verran kirjailijaa kannattaa tulkita hänen fiktiivisten teostensa perusteella, mutta kyllähän Matti Rossi näissä dekkareissa avaa oven spekulaatiolle. Jos Juuso Rinne on Olavi Kokko ja Olavi Kokko on Matti Rossi, onko kirjojen minäkertoja omakuva?

Haastatteluissa Rossi on maininnut piikikkään luonteensa. Voi myös todeta, että suunnilleen samassa iässä, jossa Juuso Rinteen terveys ja työ menivät, myös Matti Rossin elämään tuli käänne. Vähemmistökommunisteihin kuulunut Rossi ilmiantoi Suomessa vierailleen unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin Unkarin kirjailijaliitolle. Syynä oli Kissin neuvostovastaiseksi tulkittava kommentti. Rossin teko tuomittiin yleisesti, mutta hän ei käsittääkseni katunut sitä ainakaan julkisesti. 

Onko Juuso Rinteen sanoissa kuitenkin katumusta: 
Minulta oli nauru katkennut enkä vielä osannut nauraa, ainakaan itselleni. En voinut hyväksyä sitä mikä olin. Olin traaginen hahmo. Olin koominen hahmo. Olin yhtä aikaa itkua ja naurua, parkua ja hahatusta. Kaipasin menneisyyteen kuin kuolevan kylän asukkaat, halusin olla se mikä olin vielä puoli vuotta sitten, mahtava päätoimittaja joka nauroi viiltäville poliittisille vitseille, kyynisille sutkauksille, tositarinoille elävästä elämästä joissa joku pantiin paikoilleen, ansaitusti tai ansaitsematta.

Toisaalla Juuso Rinne toteaa: “Kirjailijat eivät häpeä eivätkä pyytele anteeksi. He ovat omituisia. Heidän kuuluu olla omituisia.”

Dekkarit on kirjoitettu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Matti Rossi on tiennyt, miltä tuntuu, kun entiset totuudet ovat alkaneet tuntua noloilta. Vielä yksi lainaus:

Minä olin muovannut itsestäni tyypin jota esitin menestyksellisesti kunnes kaikki romahti ja tyyppi lakkasi olemasta. Minne katosi kyynisyys, säälimättömyys, aina oikeassa oleva kaikentietäjä? Minä olen nyt niin vähäinen ja pehmeä että katkeruuskin kuulostaa minussa avunhuudolta, ellei peräti rukoukselta.

Ehkäpä joskus joku elämäkerran tekijä kiinnostuu Matti Rossista. Minulle hän on joka tapauksessa ennen kaikkea Shakespearen kääntäjä. Lainauksia Macbethista oli mukana myös näissä Isonveden pitäjän rikostarinoissa. 

Olavi Kokko, Kuolleet eivät juorua. Dekkari. Tutkimus eräiden mahdollisuuksien ulottuvuuksista. Tammi 1988. Päällys: Ritva Laijoki-Puska. 238 s.

Olavi Kokko, Murha kuntopolun mutkassa. Dekkari. Omistettu silkkiperhosen toukalle, palelevien, huono-unisten ja hermostuneiden hyväntekijälle. Tammi 1989. Päällys Markus Heikkerö. 211 s.


sunnuntai 14. syyskuuta 2025

Claire Castillon: Les Longueurs


Laajan aikuisille suunnatun tuotantonsa lisäksi Claire Castillon (s. 1975) on kirjoittanut toistakymmentä romaania nuorille lukijoille. Tämä Les Longueurs voitti vuonna 2022 nuorisokirjallisuuden arvostetun Prix Vendredi -palkinnon.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja, Alice eli Lili, on 15-vuotias. Hän asuu Pariisissa äitinsä kanssa. Hänen vanhempansa ovat eronneet kymmenisen vuotta aiemmin. Isällä on uusi perhe Yhdysvalloissa. Nyt äiti on alkanut seurustella vakavasti pitkäaikaisen ystävänsä Mondjon kanssa. Mondjo on ehkä pian muuttamassa yhteen äidin ja Alicen kanssa. Asiassa on se ongelma, että lähes 50-vuotias Mondjo on jo yli viiden vuoden ajan ollut myös Lilin rakastaja. 

Romaani siis kertoo rankasta aiheesta: lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lili kertoo takaumina lapsuutensa vaiheet tähän hetkeen asti. Mondjo on isän lähdön jälkeen auttanut äitiä selviytymään. Lili puolestaan on saanut hänestä aikuisen ystävän, eräänlaisen isän korvikkeen. Mondjo on kuntosaliyrittäjä, joka on toiminut myös valmentajana Lilin kiipeilyharrastuksessa. Romaanin nimi Les Longueurs tulee kiipeilyharrastuksesta; se tarkoittaa 'köydenmittoja' tai 'turvaköysiä' ja on Mondjon ja Lilin suhteeseen liitettynä vähintään ironinen.

Minua kosketti ja järkytti melko varhain romaanissa kohta, jossa tuli esiin se, miten lapsen viattomuus tuhoutuu. Sinä kesänä, jolloin Lili täytti kymmenen vuotta, Mondjo oli Lilin ja äidin mukana lomalla – hyväksikäyttöä yhdeksän päivän ajan kiipeilyretkien varjolla. Ennen koulun alkua Lili matkustaa vielä ystävänsä Jeannen kanssa vähäksi aikaa Jeannen isovanhempien maatilalle. Muutaman päivän ajan Lili elää siellä tavallisen kymmenvuotiaan elämää. Siihen kuuluvat leikit ja turvalliset aikuiset, jotka kohtelevat lasta lapsena. Lilissä jokin on kuitenkin murtunut: hän etsii aikuisten miesten katseesta sitä, minkä on nähnyt Mondjon silmissä. Kun miehet kääntävät katseensa pois, Lili hämmentyy ja suuttuu

Koska näkökulma on koko ajan Lilin, joudumme päättelemään Mondjon ajatukset ja tunteet. On selvää, että hän jo hyvin pienestä pitäen on valmentanut Liliä sukupuolisuhteeseen. Mondjo on valinnut avioeron haavoittaman lapsen; hän lahjoo ja lupailee, tekee itsestään korvaamattoman. Hyvin johdonmukaisesti hän luo Lilin elämään rinnakkaistodellisuuden, jossa Lilin nimenä on Anna ja jossa Anna ja Mondjo ovat aidot rakastavaiset ja menevät joskus tulevaisuudessa naimisiin. 

Mondjo myös huolehtii siitä, että Lili ei saa läheisiä ystäviä. Mustasukkaisuudella ja syytöksillä Mondjo saa Lilin katkaisemaan orastavat ystävyyssuhteet, esimerkiksi suhteen ystäväänsä Jeanneen. Sama koskee Lilin suhdetta isäänsä. Sitten, kun Lili jo isommaksi vartuttuaan yrittää irrottautua yhä ahdistavammaksi käyvästä Mondjosta, tämä syyttää, uhkailee ja kiristää. Mondjo on myös uskotellut Lilille, että kaikilla lapsilla on sama salaisuus: jokaisen elämässä on mukana tällainen vanhempi "auttaja" (supérieur). Mondjolle itselleen se on ollut hänen setänsä.

Lili alkaa aika pian ymmärtää, että Mondjolla on muitakin uhreja. Lukioiässä hän tapaa 20-vuotiaan Paolan, Mondjon entisen naapurin, jolla on samoja kokemuksia kuin Lilillä. He myös pystyvät tunnustamaan kokemuksensa toisilleen. Paola kärsii vakavasta anoreksiasta, ja sama tauti uhkaa myös Liliä. Mondjo ei pidä siitä, että hänen tyttönsä kasvavat aikuisiksi ja saavat kuukautisensa. Paola toteaa synkästi, ettei kukaan uskoisi heitä, jos he kertoisivat Mondjosta. Ilmeisesti Paola on joskus yrittänyt.

Varoituksista huolimatta Lili lopulta kertoo kokemuksensa juurta jaksain koulukaverilleen Émilielle. Aivan ensimmäiseksi Émilie korjaa Mondjon Lilille syöttämän käsityksen, että jokaisella lapsella on lähipiirissään tällainen vanhempi “auttaja”: kenelläkään ei ole, ei ainakaan saisi olla. Émilie ottaa Lilin luokseen yöksi. Hän haluaa olla tukena mutta ei kerro muille, ellei Lili anna lupaa. 

Seuraavaksi Lili Émilien tuella kertoo myös parille muulle lukiolaistoverilleen. Sitten on vuorossa äiti. Sitten poliisi. Äidin ja Lilin katsein ja kädenpuristuksin käyty, suurelta osin sanaton keskustelu on kuvattu liikuttavasti.

Lilin äiti on ollut sinisilmäinen, mutta hän ei aktiivisesti ole ollut näkemättä totuutta. Jos Lili olisi avannut suunsa, äiti olisi uskonut ja toiminut oikein. Lilin isä, joka on koko ajan suhtautunut Mondjoon epäluuloisesti, ei olisi tarvinnut suuria vakuutteluja toimiakseen. Lilin lähellä on ollut myös muita ihmisiä, joihin hänellä oli luottamussuhde ja jotka olisivat auttaneet, esimerkiksi muutamat opettajat sekä koulun terveydenhoitaja. Sekä tietenkin hänen ystävänsä, joita hänellä kuitenkin oli muutama. 

Jos vain Lili olisi puhunut… mutta hyväksikäyttäjä osaa valita uhrinsa. Jos lapsi ei puhu, tieto ei siirry. 

Romaanin jälkisanat on kirjoittanut lastenpsykiatri Béatrice Gal. Hän kertoo, että vuonna 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan 165 000 lasta joutuu Ranskassa vuosittain seksuaalisen väkivallan tai lähentelyn kohteeksi. Tuomioon johtaneista tapauksista kolme neljäsosaa on tapahtunut lapsen lähipiirissä. 

Koska aihe on tabu, tiedon lisääminen on tärkeää. Béatrice Galin mielestä Les Longueurs -romaanin pitäisi olla saatavilla lastenlääkärien ja lastenpsykiatrien sekä psykologien odotushuoneissa – jopa kampaamoissa, jotta äidit ymmärtäisivät paremmin hyväksikäytön merkit. Kirja voisi pelastaa ihmishenkiä.

Keskustelin aiheesta myös oikeuspsykologityttäreni kanssa. Hän uskoi, että tällainen kirja voisi toimia hyvänä vertaistukena lapselle, joka kipuilee salassa pidettyjen kokemustensa ja hämmentävien tunteidensa parissa. Kampaamoihin hän ei kirjaa veisi: lasten käyttäytymisessä ei ole olemassa yksiselitteisiä hyväksikäytön tuntomerkkejä. Lasten käytöksestä huolestuneet vanhemmat saattaisivat tehdä liian yksioikoisia tulkintoja. Tyttäreni kertoi, että suositeltavin ja tehokkain tapa tukea hyväksikäytön uhreja on suunnata  lapsille ja nuorille informaatiota siitä, että jos joku heidän tovereistaan kertoo hyväksikäyttökokemuksista, häntä ei pidä jättää yksin vaan olla hänen tukenaan.

Ystävän tuki oli avain myös romaanin Lilille.

Tarttuisikohan joku suomalainen kustantaja tähän romaaniin? Se saattaisi auttaa myös nuoria, jotka kokevat seurusteluväkivaltaa. Tällaisten tapausten määrä on tyttäreni mukaan ollut Suomessa huolestuttavassa kasvussa.

Claire Castillon, Les Longueurs. Gallimard Jeunesse 2022. Kansikuva: Marion Fayolle. 186 s.


keskiviikko 10. syyskuuta 2025

Paul Beatty: The Sellout

Kuuntelen silloin tällöin Ylen Areenasta Ruben Stillerin keskusteluohjelman äänijulkaisuja. Elokuun 22. päivänä keskustelun aiheena oli Valkoisen miehen katse. Aihe on viime aikoina ollut esillä muun muassa kulttuuritoimittaja Ndéla Fayen Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin ansiosta. Siinä Faye ilmoitti lopettaneensa noin kymmenen vuotta sitten valkoihoisten miesten kirjojen lukemisen vapaa-ajallaan. Viime aikoina hän on ulottanut rajauksensa myös valkoisiin naisiin. Artikkelista syntynyt kohu yllätti minut. Minäkin luen vapaa-ajallani – eikä minulla nykyisin oikeastaan muuta olekaan – ihan mitä haluan, ja saman oikeuden suon tietysti kaikille muillekin.  

Stillerin keskusteluohjelma sai minut ymmärtämään, miksi jotkut saattavat pitää ihmisen lukemiseen liittyviä ratkaisuja ongelmallisina. Keskustelussa Ruben Stiller toi esiin näkemyksiä, jotka kävivät yksiin omieni kanssa. Minäkin koen loukkaavana, että kaikesta suvaitsevaisuudestani huolimatta joku voisi leimata minut valkoisen valtarakenteen jäseneksi – aivan samoin kuin olen loukkaantunut, jos minut ikäni ja sukupuoleni takia on leimattu setämieheksi. Päiviö Omwami ja Oskari Onninen sitten parhaansa mukaan auttoivat Ruben Stilleriä – ja minua – ymmärtämään aihetta syvällisemmin. Keskustelussa määriteltiin myös woke-ilmiötä havainnollisella tavalla. Sain tukea siihen näkemykseeni, että wokea on poliittisen kartan molemmilla laidoilla. Olen ihmetellyt, miksi orjuuden kannattajien muistomerkkien poistaminen on wokea mutta esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta kertovien kirjojen poistaminen kirjastoista ei ole. Suosittelen kuuntelemaan keskustelun – samoin kuin muutkin Stillerin äänijulkaisut. Stiller valmistautuu haastatteluihinsa huolella ja osaa tehdä juuri oikeat kysymykset.

Keskustelun lopuksi Stiller pyysi keskustelijoilta lukusuosituksia aiheesta. Päiviö Omwami suositteli George Yancyn esseekirjaa Look, A White! ja Oskari Onninen ensimmäisen yhdysvaltalaisen Booker-voittajan, Paul Beattyn, romaania The Sellout.

Kirjahamstraaja kun olen, tulen ostaneeksi paljon kirjoja, jotka ovat voittaneet arvostettuja palkintoja. Osa niistä, esimerkiksi tämä The Sellout, sitten unohtuvat hyllyyn. Nyt oli aika puhaltaa siitä pölyt.

The Sellout on kielellisesti oivaltava ja vaativa romaani. Sen verbaalinen kieputus on enimmäkseen hauskaa. Ensimmäinen ääneen naurahdus tuli jo sivulla 5, mitä pidin lupaavana merkkinä. Ratkiriemukasta naurujuhlaa romaanista ei kuitenkaan tullut: sen komiikka syntyy suurelta osin romaanin päähenkilön ja minäkertojan, Bonbon Men, voimattomasta vihaisuudesta. 

Romaanin vertaukset ja rinnastukset ovat kekseliäitä, ja niiden ymmärtäminen edellyttää kulttuuristen viittausten ymmärtämistä. Minulta meni aivan varmasti paljon myös ohi. Kielellisen runsauden lisäksi romaani pyrkii myös sanomaan kaiken mahdollisen rotuongelmasta Yhdysvalloissa – ja vielä hieman lisää. Tässä kirjassa ei ole mitään minimalistista. Se toi tässä suhteessa mieleen esimerkiksi Salman Rushdien romaanitaiteen. Beattyn romaani tuntuu haisevalta vastalauseelta sille käsitykselle, että rotuongelma on ratkaistu ja poissa päiväjärjestyksessä. Miksi haisevalta? Esimerkiksi siksi, että romaanin tapahtumapaikka, latinojen ja mustien asuttama Dickensin kaupunki Los Angelesin laitamilla, on silmiä kirvelevien saastelaskeumien tyyssija. Päähenkilön kasvattamien satsumapuiden raikkaat eteeriset tuoksut keräävät naapuruston lapset hänen tiluksilleen pahimpina haisupäivinä.

Romaani pyrkii painavan yhteiskunnallisuutensa lisäksi luomaan myös psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja. Täytyy ihailla tällaista vyörytystä kaikilla rintamilla, vaikka mieleen tulikin, että vähempikin olisi riittänyt ja keinoja voi joskus myös rajata parhaan tehon saavuttamiseksi.

Romaanin kertojan, Bonbonin, lapsuus on sujunut psykologi-isän koekaniinina. Äidistä ei ole tietoa, luultavasti hän ei ole kuitenkaan ollut se henkilö, jota isä on Bonbonin äidiksi väittänyt. Isä on työskennellyt päätoimisesti yliopiston opettajana. Sen ohella hän on hoitanut pientä vuokratilaa maaseutuvaltaisessa Dickensin kaupungissa. Sivutyönä hän on toiminut paikkakunnan "neekerikuiskaajana" – toisin sanoen hänet on kutsuttu hoitamaan neuvotteluja, kun joku paikkakunnan asukas on seonnut ja uhkaa vahingoittaa muita tai itseään.

Isän Bonbonille antama kasvatus on perustunut Piaget'n kehityskausiajatteluun ja skinneriläiseen ehdollistamiseen. Isä on pyrkinyt vahvistamaan pojan rodullista tietoisuutta lähes sadistisin menetelmin. Aikuiseksi kasvettuaan Bonbon on pyrkinyt välttämään rotukysymystä. Hän on keskittynyt kehittelemään kannabiksesta laatuja, jotka auttavat erilaisiin psykologisiin ongelmiin.

Kun isä kuolee poliisiväkivallan uhrina – "vahingossa" kuten selitys kuuluu, Bonbon jää yksin hoitamaan maatilaa. Isän kuolemasta maksettu kahden miljoonan dollarin korvaus mahdollistaa tilan ostamisen omaksi. Vaikka Bonbonilla on maatalousalan koulutus, hänet kutsutaan jatkamaan isänsä työtä "neekerikuiskaajana". 

Bonbonilla on eksistentiaalinen ongelma: hän haluaa selvittää, kuka oikeastaan on ja miten tulla siksi, joka on.

Bonbonin yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkaa, kun Dickensin kaupunki yllättäen katoaa kartalta. Sen olemassaolo ikään kuin unohdetaan kaikissa virallisissa yhteyksissä. Bonbon valmistaa ensimmäiseksi uuden tienviitan poistetun tilalle. Siitä alkaa paikallisen väestön herättely.

Seuraavaksi Bonbon kiinnittää entisen tyttöystävänsä kuljettamaan bussiin kyltin, jonka mukaan yksi bussin penkeistä on varattu vain valkoisille. Hän myös lavastaa keskeneräisen rakennustyömaan pian avattavaksi vain valkoisille suunnatuksi oppilaitokseksi. Rotuerottelun nostaminen näkyväksi saa aikaan yllättäviä vaikutuksia yhteisössä. Paradoksaalisesti segregaatio yhdistää mustan yhteisön. Dickensin yläkoulun värillisten oppilaiden oppimistulokset alkavat parantua kohisten kilpailun uhan edessä. 

I'm a farmer, and farmers are natural segregationists. We separate the wheat from the chaff. I'm not Rudolf Hess, P. W. Botha, Capitol Records, or present-day U.S. of A. Those motherfuckers segregate because they want to hold on to power. I'm a farmer: we segregate in an effort to give every tree, every plant, every poor Mexican, every poor nigger, a chance for equal access to sunlight and water; we make sure every living organism has room to breathe.

Paikkakunnan pikkujulkkis, lapsitähtenä Little rascals -televisiosarjassa maineensa luonut Hominy Jenkins, pestautuu nyt vanhoilla päivillään orjaksi Bonbonin tilalle. Orjuus on puhtaasti symbolista, mitään työtä Hominy ei tilalla suostu tekemään. Hän kuitenkin vaatii säännöllistä ruoskimista. Tämän omalle sävyisälle luonteelleen vastenmielisen tehtävän Bonbon delegoi ilotalon dominalle. 

Apartheid ei tietenkään voi jatkua loputtomiin huomaamattomasti. Romaani alkaakin siitä, että Bonbon on vastaamassa korkeimmassa oikeudessa syytteeseen orjuuden palauttamisesta. Edeltävät tapahtumat esitetään Bonbonin muisteluna.

Romaanissa on mainioita parodisia kohtauksia ja henkilöitä. Yksi keskeinen henkilö on mustaa tietoisuutta esille nostava Foy Cheshire, joka pitää Bonbonin passiivisuutta luopumisena mustasta identiteetistä. Hänen Bonbonista käyttämänsä nimitys Sellout ('luopuja') on päätynyt romaanin nimeksi. Foy Cheshiren päätyö on amerikkalaisten kirjojen muokkaaminen rotutietoisiksi. Hänen pitkällä julkaisulistallaan ovat muiden muassa teokset Uncle Tom's Condo, The Point Guard in the Rye, The Dopeman Cometh ja The Great Blacksby. Huckleberry Finnissä hän on esimerkiksi korvannut "vastenmieliset n-sanat" (kaikki 219 kappaletta) sanalla soturi ja kaikki orja-sanat sanoilla tummaihoinen vapaaehtoinen.

Romaani kertoo myös Bonbonin suhteesta Marpessaan, Bonbonin tyttöystävään ja huippuälykkääseen bussikuskiin. Suuri osa romaanista menee Marpessan vakuuttamiseen siitä, että hän edelleen on Bonbonin tyttöystävä. Marpessa ei sitä välttämättä tiedä, tai ei ainakaan tiennyt silloin, kun meni naimisiin räppäri MC Panachen kanssa ja hankki lähestymiskiellon Bonbonille.

Romaanin loppu on monessa suhteessa onnellinen. Suureksi ilokseen Bonbon voi todeta, että Dickensin kaupunki on hänen oikeusjuttunsa tuoman näkyvyyden ansiosta palannut television säätiedotuksiin.

Romaanista on kirjoittanut myös Kirjaluotsi.

Paul Beatty, The Sellout. Oneworld Publications 2016. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansidesign: Rodrigo Corral. Kansikuva: Matt Buck. 291 s.


perjantai 5. syyskuuta 2025

Robert Coover: Huck lännen mailla


Yhdysvaltalaisen postmodernin kirjallisuuden veteraani Robert Coover (1932–1924) säilytti leikkisän luomiskykynsä loppuun asti. Tämän Huck Out West -romaanin hän julkaisi 85-vuotiaana vuonna 2017. Moebius-kustantamon Heikki Karjalaisen sujuva suomennos ilmestyi vuonna 2019. 

Romaanissa Huckleberry Finn kertoo rennon tarinoivaan tyyliinsä vaiheistaan uudisraivaajien, kullanetsijöiden ja intiaanien parissa. Sen tapahtumat ajoittuvat pääosin 1870-luvulle. Huck on jäänyt intiaanisotien taistelulinjojen välille, sillä hänen paras ystävänsä Eeteh on lakotaintiaani. Romaanin keskeinen juoni kertoo Huckin ja Eetehin yrityksestä selvitä taisteluiden keskeltä turvaan Meksikoon.

Hankaluuksia Huckin yksinkertaisen elämän kaipuuseen syntyy myös kultaryntäyksestä. Tyhjästä pikaisesti luotujen kaupunkien väkivaltainen ilmapiiri tuodaan romaanissa käsinkosketeltavan lähelle. Huck on useammin kuin kerran lähellä päätyä hirteen, kun kaupungin laki ja oikeus siirtyvät vallanpitäjältä toiselle.

Kirja siis jatkaa siitä, mihin Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut jäi. Robert Coover on tavoittanut vanhemman romaanin tyylilajin, mutta päivittänyt sen hieman vanhemman Huckin kokemusten ja 2000-luvun rotukeskustelun mukaiseksi. Romaani on siis esikuvaansa riettaampi, väkivaltaisempi ja satiirisempi. 

Huck on kuitenkin säilyttänyt lapsenomaisen suhtautumisen elämään. Joiltain osin hän ei ole halunnut kasvaa täysin aikuiseksi.

Siihen aikaan päivästä unohdun usein ajattelemaan kaukaista joenrantakaupunkia, missä vietin lapsuuteni, kaikkea sitä mitä siellä tein ja ihmisiä jotka tunsin, varsinkin Tom Sawyeria, joka oli aina valmiina uusiin seikkailuihin. Kauan sitten. Tuntui kuin siitä olisi ollut sata vuotta tai enemmän. Sen jälkeen on eteeni tullut kaikkea kauheaa, paljon silkkaa pahuutta. Ikään kuin aikuiseksi kasvaminen olisi ollut synti.

Kokemukset ovat myös kasvattaneet Huckia. Hänestä on kasvanut omalaatuinen moraalifilosofi, jolle raha ja omaisuus ovat sivuseikkoja. Hän arvostaa rauhaa ja etenkin ystävyyttä. Usein hän löytää sitä paremmin hevosten kuin ihmisten parista. 

Huckin unissa hevoset myös käyvät yhteiskuntapoliittisia keskusteluja vapauden ja voiman suhteesta. Huckin puolivilli Tongo on sitä mieltä, että vapaus on voimaa, kun taas Tom Sawyerin Myrsky asettuu sille kannalle, että voima on vapautta. Hevosten käsitykset heijastavat hyvin isäntiensä suhtautumistapaa.

Myös Tom Sawyer on tietenkin lännen mailla, ja vanhat ystävykset kohtaavat usein. Heidän yhteistä historiaansa valotetaan sen verran, että he ovat toimineet yhdessä Pony Expressin palveluksessa kuljettamassa postisäkkejä. Sittemmin Tom on palannut kotikaupunkiin, opiskellut ja mennyt naimisiin lapsuuden ihastuksensa Becky Thatcherin kanssa. Opinnoista ei ole tullut valmista eikä avioliittokaan ole kestänyt. Tom on palannut länteen hoitamaan opportunistisia bisneksiään. Tomin moraali pohjautuu ajatukseen, että maailman menoa ei voi muuttaa, asiat ovat niin kuin ovat, joten parasta on huolehtia omista eduistaan. 

 "Ei millään olekaan mitään MERKITYSTÄ, Huck! Miten voisikaan olla? Kaksi plus kaksi ei MERKITSE neljää, se ON neljä, siinä kaikki. Tajusin jo kauan sitten, että ajattelet tai teet mitä hyvänsä, lopulta sä KUOLET eikä mitään jää jäljelle. Sun aivot maatuu, ja kaikki sun ajatukset, halut, rakastamiset, vihat, ne vaan katoaa jäljettömiin. Joku voi joskus lainata sun puheitasi, mutta sä et sitä tiedä, on kuin sua ei olisi koskaan ollut. Meillä on vain NYT, Huck, ja nyt on aina. Kunnes ei enää ole. Mistään muusta ei siis kannata huolehtia kuin siitä, että lykkää oman tarinansa loppua niin pitkään kuin mahdollista ja lopettaa sen sitten TYYLILLÄ."

Esimerkiksi intiaanisotien epäoikeudenmukaisuuden Tom kyllä näkee, mutta hänen mielestään asia voidaan hoitaa siten, että kaikki intiaanit tapetaan ja sitten joskus myöhemmin heidän kunniakseen voidaan pystyttää patsaita. Kevyeen sävyyn Tom myös kertoo murhanneensa oman isänsä.

Romaanissa tulevat esiin myös Huckin kokemukset naisten kanssa. Kerran hän uskoo rakastuneensa, mutta hänen saamansa vastakaiku osoittautui valheeksi. Myös Becky Thatcher saapuu länteen aloittelemaan uraansa ilotalon madamena. Huck päätyy vanhan ystävyyden kunniaksi yhteiseen kylpyyn Beckyn kanssa, mutta rakkaudesta ei tässäkään kohtaamisessa varsinaisesti ole kyse.

Huckin intiaaniystävän Eetehin tarinat Kojootista ja Käärmeestä, eräänlaisista veijarimaisista jumalhahmoista, kommentoivat mainiosti romaanin tapahtumia ja sen henkilöiden välisiä suhteita.

Robert Coover, Huck lännen mailla. Moebius 2019. Englanninkielisestä alkuteoksesta Huck Out West (2017) suomentanut Heikki Karjalainen. Kannen kuva: Heikki Paakkanen. 287 s.

maanantai 1. syyskuuta 2025

Jacqueline Harpman: La Lucarne

Tämän novellikokoelman kaikille kymmenelle novellille on yhteistä, että niissä on naispuolinen minäkertoja. Kokoelman kolme ensimmäistä novellia ovat sivumäärältään laajoja. Temaattisesti ne liittyvät kiinteästi toisiinsa: joku taruston tai historian nainen pääsee niissä kertomaan tarinansa omin sanoin. Heistä kaikista on vastoin heidän omaa tahtoaan tehty naiseuden esikuvia. Se on tehty rajoittamalla heitä ja ylistämällä ominaisuuksia, joita he eivät ole itse valinneet vaan joihin heidät on kasvatettu tai pakotettu. Heistä on tehty oman elämänsä sivuhenkilöitä. Heidät on ymmärretty väärin. Heitä ei ole edes haluttu kuulla. Nyt kun he saavat puheenvuoron, heidän tilityksensä on ymmärrettävästi kitkerää – samalla se on varsin hauskaa.

Loput kokoelman novelleista ovat pituudeltaan vaihtelevia, lyhyin on vain vajaan kahden sivun mittainen. Niissä toistuvia aiheita ovat miehen ja naisen suhde, vanhempien suhde lapsiinsa, ennen kaikkea äitien ja tyttärien suhde. Monet niistäkin käsittelevät jollain tavoin rajoitettua naisen elämää, identiteetin katoamista tai pois luovuttamista. Parissa tuntuu olevan kyse eräänlaisesta kerronnallisesta kokeilusta: niissä metaforaa käsitellään kuin se olisi kirjaimellista todellisuutta.

Tässä muutamia mietteitä kokoelman novelleista. Luultavasti kirjoitan enemmän kuin kukaan lukija jaksaa lukea. Olen pahoillani, mutta tällä tavoin minulle jää jotain muistiin lukemastani. Näitä novelleja en haluaisi unohtaa.

Comment est-on le père des enfants de sa mère? (Miten voi olla äitinsä lasten isä?)

Tässä novellissa kertojana on Sofokleen näytelmästä tuttu kreikkalaisen taruston Antigone. Antigone oli sukurutsaisesta Oidipuksen ja Iokasten liitosta syntynyt tytär. Sofokleen näytelmässä Antigone vastoin Theban kuninkaan Kreonin määräystä hautaa veljensä Polyneikeen, joka oli kuollut yrittäessään kaapata vallan Thebassa. Tekonsa vuoksi Antigone tuomitaan kuolemaan.

Harpmanin versiossa Antigone ei halua haudata veljeään. Öisin hän käy sylkemässä veljensä ruumiin päälle. Hän on sitä mieltä, että suvun kunnia ei vaadi häneltä minkäänlaisia uhrauksia. Mikä ihmeen suvun kunnia? Hän sanoo olevansa kiimaisen lesken ja lainsuojattoman murhamiehen jälkeläinen. Antigonen hurja tilitys on herkullista luettavaa.

Oidipus on sitä paitsi kähminyt tytärtään ja jopa näytellyt raiskaavansa Antigonen sisaren Ismenen. Näillä teoillaan Oidipus on yrittänyt peittää vanhan insestin uusien alle. Sillä tietenkin Oidipuksen ja Iokasten on täytynyt jo varhain arvata, että he ovat olleet poika ja äiti. Olihan Oidipus ratkaissut myös sfinksin esittämän arvoituksen – joka tosin oli niin helppo, että Antigonen mielestä sen olisi ratkaissut kuka tahansa.

Antigone on jo kerran uhrautunut. Kun Iokaste oli surmannut itsensä (jos nyt oli; Antigone epäilee, että Kreon murhautti hänet) ja Oidipus sokaisi itsensä, Antigone oli lähtenyt maantielle taluttamaan paikasta toiseen vaeltavaa isäänsä. Näin hänestä oli tehty naisten ja tyttöjen uhrautuvaisuuden esikuva. Yksi kerta riitti, toinen olisi jo typeryyttä. Hän ei aio haudata veljeään. Hän tuntee olevansa tämän kapinansa velkaa sadoille tyttöjen ja naisten sukupolville, joille muuten uskoteltaisiin, että heidän tulee ottaa mallia hänen uhrautuvaisuudestaan.

Kuningas Kreon, joka on kovasti kaikenlaisten sääntöjen perään, syyllistyy itse petokseen. Polyneikes haudataan salaa, ja Antigone lavastetaan syylliseksi.

Il n’y a pas de vengeance pour une fille comme moi, il ne restera pas trace de ma colère et je ne pourrai pas lutter contre la légende qui me prend vive dans mon piège. Les mâchoires se referment sur moi, je suis déjà dévorée que je crie encore et personne ne veut m'entendre. Le monde où j'ai vécu n'aime pas la vérité, je sais qu'on détruira ces lignes au nom de l'honneur et le mensonge de Créon me survivra.

Kaltaiseni tyttö ei saa kostoa, vihastani ei jää jälkeäkään enkä pysty taistelemaan sitä legendaa vastaan, joka saa minut elävältä ansaani. Leuat sulkeutuvat ympärilleni, minua ahmitaan jo kun huudan edelleen eikä kukaan halua kuulla minua. Maailma jossa elin, ei pidä totuudesta, tiedän että nämä rivit tuhotaan kunnian nimissä ja Kreonin valhe jää elämään minun jälkeeni.

En vérité, je vous le dis (Totisesti, sanon teille)

Kokoelman toisessa novellissa totuuden pääsee kertomaan Maria, Jeesuksen äiti. Jos olet sitä mieltä, että uskontojen merkkihenkilöitä ei saa käsitellä parodian keinoin, jätä novelli lukematta. Se ei ole sinua varten. 

Kertomus on hauskalla tavalla anakronistinen, sillä Maria on pystynyt seuraamaan hänestä käytyä keskustelua kahdentuhannen vuoden ajan. Hän viittaa esimerkiksi siihen, miten helppoa naisilla on, kun heillä nykyään on gynekologien palvelut käytössään toisin kuin hänellä, joka joutui yksikseen jännittämään, miten neitsyenä synnyttäminen onnistuisi.

Siis teknisesti katsoen neitsyenä. Maria haluaa korjata uskomattomat väitteet, joita hänestä on kerrottu. Tietenkin Joosef oli Jeesuksen isä. Heidän ensimmäisessä intiimissä kohtaamisessaan puutarhan karhunvatukkapensaassa Joosef vain oli kovin hätäinen. Tämä Joosefin pieni pulma (l'excessive promptitude de Joseph) korjautui vasta Jeesuksen synnyttyä.

Syynsä väärinkäsitykseen oli myös "pikkuisessa", kuten Maria nimittää vanhinta poikaansa. Hän oli mustasukkainen isälleen. Nykyaikaiseen psykologiaan viitaten Maria toteaa, ettei "pikkuinen" ollut ensimmäinen eikä viimeinen äitiinsä rakastunut poika. 

Vauhtiin päästyään Maria oikaisee muitakin evankelistojen virheitä. Ei hän ollut Betlehemissä verotuksen takia. Naurettava ajatuskin, että israelilaiset säntäilisivät kuka minnekin kirjoituttamaan nimensä veroluetteloihin. Luukaksen keksintöä kaikki tyynni. Betlehemissä oli Joosefin veljen häät. Tallin puhtailla oljilla oli vähemmän syöpäläisiä kuin täpötäysissä majataloissa.

Niin, entä se väite, että Joosef ja hän olisivat lähteneet pääsiäisjuhlilta huomaamatta, että heidän 12-vuotias esikoispoikansa ei ollut heidän mukanaan. Aivan kuin Luukas ei olisi ikinä kuullut yiddische mamesta!

Maria suosittelee Charles Guignebertin kirjaa Jésus (1969). Guignebert on ollut aika hyvin perillä asioiden oikeasta laidasta.

Maria kertoo, että hän tulee edelleen hyvin juttuun Joosefin kanssa tuonpuoleisessa, mutta hän itse viihtyy paremmin tieteentekijöiden parissa, kun taas Joosef suosii taiteilijoita. Ymmärrettävistä syistä he molemmat karttavat evankelistoja, jotka vain soittelevat harppujaan ja laulavat – usein väärin.

Au troisième degré (Kolmannessa asteessa)

Tämän kertomuksen Jacqueline Harpman on omistanut aviomiehelleen Pierre Puttemansille.

Kertomuksessa 18-vuotias Jeanne d'Arc kertoo oman tarinansa nuorelle englantilaiselle vanginvartijapojalle. Seuraavana päivänä hänet on määrä polttaa roviolla. Hän toivoo menettävänsä tajuntansa ennen kuin liekit tavoittavat hänet. Se, että vanginvartija ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan, ei haittaa ja saattaa itse asiassa olla hyväkin asia. Hänen sanojaan luultavasti käytettäisiin häntä vastaan.

Jeanne tunnustaa valehdelleensa isossa asiassa: saamistaan näyistä. Hän keksi ne saadakseen ensin veljensä, sitten kyläläiset ja lopulta vallanpitäjät kuuntelemaan itseään. Ajatus syntyi kotikirkossa.

À force de regarder Jésus en croix, je me dis qu'il était fils de menuisier, pauvre, peu instruit prétendait-on, apparemment pas mieux équipé que je n'étais, et que cela ne l'avait pas empêché de porter la parole divine de Nazareth, petit village perdu, jusqu'aux confins de l'univers. Alors, si le Seigneur Tout-Puissant avait, dans Sa sagesse, choisi un si modeste personnage pour donner Ses ordres, pourquoi quelques saints bien intentionnés n'éliraient-ils pas une petite fille de campagne? Quand le message vient du ciel, qu'importe la qualité du messager, toute l'affaire est qu'il se fasse entendre.

Katsellessani Jeesusta ristillä sanon itselleni, että hän oli puusepän poika, köyhä, huonosti koulutettu, niin sanottiin, ilmeisesti ei minua paremmin varustautunut, eikä se ollut estänyt häntä viemästä jumalallista sanaa Nasaretista, pienestä syrjäkylästä, maailman ääriin asti. Jos siis Kaikkivaltias Herra oli viisaudessaan valinnut antaa käskynsä niin vaatimattomalle henkilölle, miksi muutamat hyvää tarkoittavat pyhimykset eivät valitsisi pikkuista maalaistyttöä? Kun sanoma tulee taivaasta, mitä väliä on sanansaattajan laadulla? Asian ydin on, että hän tulee kuulluksi.

Jeanne on vain halunnut, että tappaminen loppuisi. Siinä hän ei onnistunut kovin hyvin. Hän on kuitenkin tehnyt elämällään jotakin muuta kuin kotikylä olisi tarjonnut maalaismiehen puolisona tai lasten äitinä. Se, mitä oli tarjolla, ei houkutellut.

Ils font grand cas de ma chasteté: mais ils puent! Lorsqu'ils s'approchent de moi les mains en avant, ils ont les doigts gras de sauce et leurs braguettes gonflées sentent l'urine. Ils ont les dents gâtées, l'haleine fétide et les cheveux poisseux: ah! c'est un grand courage que de rester vierge devant si belles tentations!

He tekevät suuren numeron siveydestäni: mutta he haisevat! Kun he lähestyvät minua kädet ojennettuina, heidän sormensa ovat kastikkeen rasvassa ja heidän paisuneet kalukukkaronsa haisevat virtsalle. Heillä on mädät hampaat, pahanhajuinen hengitys ja rasvaiset hiukset: oi! vaatii suurta rohkeutta pysyä neitsyenä näin kauniiden houkutusten edessä!

Jeanne pohtii, mitä olisi tehnyt, jos olisi syntynyt pojaksi tai varakkaaksi mieheksi tai naiseksi. Hän olisi halunnut opiskella. Tähtitiede oli aina kiehtonut häntä. Hän löytää kuitenkin lohtua myös omasta tiestään: "En voinut alistua synkkään tarinaan, joka minulle annettiin. Halusin keksiä oman elämäni."

L’éternité (Ikuisuus)

Lyhyt ja kaunis, pohdiskeleva novelli käsittelee sukupolvien jatkumoa, josta ikuisuus muodostuu. Ei siis ole yllättävää, että Jacqueline Harpman on omistanut novellin tyttärilleen. Vielä sittenkin, kun aurinkomme jo on sammunut, jälkeläisemme saattavat elää jollain toisella planeetalla.

Alors je m'apaise et je regarde le long cortège de mes descendants défiler dans mes rêves. Je rejoins mes ancêtres et nous considérons notre Oeuvre. Ils sont derrière moi, les enfants sont devant, jusqu'à l'infini, lente cohorte qui traverse l'éternité. Je viens des premiers hommes, je vais au bout du temps.

Niin rauhoitun ja katselen unissani jälkeläisteni pitkää kulkuetta. Liityn esivanhempieni seuraan ja pohdimme aikaansaannostamme. He ovat takanani, lapset ovat edessäni, äärettömyyteen, hidas joukko joka kulkee halki ikuisuuden. Polveudun ensimmäisistä ihmisistä, kuljen ajan loppuun asti.

La Parleuse (Puhuja)

Kokoelman lyhyin ja yksi sen arvoituksellisimmista novelleista. Novellin minäkertoja toteaa puhuvansa lakkaamatta mutta ymmärtämättä puhettaan. Hänestä tuntuu, ettei hän syö eikä nuku. Hän näkee ympärillään kuulijajoukon ja ihmeet, joita hänen puheensa saa aikaan kuulijoissa: sokeat saavat näkönsä, rammat nousevat seisomaan, lukutaidottomat lukevat...

Novellin sävy on kuitenkin ahdistunut. Jälleen yksi joka ei ole valinnut osaansa?

Plus je réfléchis, plus je désespère, et j'entends bien que je parle toujours. Nulle fatigue ne s'empara de moi, la force qui m'habite est insensible au temps, sans doute ne mourrai-je jamais et je suis enfermée dans ce destin effroyable où je vois que ma parole enchante les foules sans que j'en puisse aucunement jouir.

Mitä enemmän pohdin, sitä epätoivoisemmaksi tulen, ja ymmärrän että puhun edelleen. Väsymys ei valtaa minua, ajalla ei ole otetta minussa asuvaan voimaan, en luultavasti koskaan kuole ja olen suljettuna tähän kauheaan kohtaloon, jossa näen sanojeni lumoavan väkijoukot kykenemättä millään tavalla nauttimaan niistä.

Le triplement des filles (Tyttöjen kolminkertaistuminen)

Sadunomainen tarina kolmesta sisaruksesta, kolmosista, joiden äiti ei voi hyväksyä sitä, että lapsia on kolme. Heidät kasvatetaan ikään kuin heitä olisi vain yksi. Tytöillä on aina täsmälleen samanlaiset vaatteet. Heillä on kaikilla myös samat kolme nimeä, jokaisella vain eri järjestyksessä. Yksilöllisyyden kieltämisellä on kauheat seuraukset. Mitä tapahtuu, kun yksi tytöistä tulee raskaaksi? 

Novelli on upeasti rakennettu. Se alkaa viattomasti minäkertojan haaveilusta, joka kohdistuu Venetsiaan. Vähitellen lukijalle paljastuvat kertojan nykyhetken rajoitteet ja menneisyyden tapahtumat. Mielipuolisuuden kierrokset yltyvät loppuhuipennukseen asti.

“Ô lac, l’année à peine a fini sa carrière…” ("Voi järvi, vuosi on tuskin päättänyt uransa..."

Runo on saanut otsikkonsa Lamartinen runosta. 

Mainio tarina siitä, miten nuoruuteen takertumalla voi pettää itseään. Kertomuksessa nainen valittaa rakastajiensa vanhenemista. Heidän kasvoihinsa on tullut ryppyjä, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet ja voimansa vähentyneet. Jotkut heistä kastelevat vuoteensa; yksi ei ole tuntenut häntä vaan kutsunut äidiksi, kun hän on mennyt miehen vuoteeseen illalla. Kertoja aikoo käskeä palvelijoita heittämään ulos vanhat rakastajat, jotka haluavat puhua vain eturauhasestaan. "Ennen he puhuivat minulle minusta. Näin itseni heidän sanoissaan, joissa olin kaunis. Heistä on tullut hyvin huonoja peilejä."

Palvelijat saavat etsiä kylästä nuorempia. Hän on valmis odottamaan, että nuori rakastaja saapuu ovelle. 

Et si c'est une femme enveloppée de voiles noirs, avec la main noueuse et une faux sur l'épaule, ne la laissez pas entrer, dites-lui que personne n'habite plus ici, que tous les amants sont morts et que la maison n'est plus qu'une coquille vide.

Ja jos se on mustaan ​​huntuun kääriytynyt nainen, jolla on ryppyinen käsi ja viikate olallaan, älkää päästäkö häntä sisään, kertokaa hänelle, ettei täällä enää asu ketään, että kaikki rakastajat ovat kuolleet ja että talo on enää vain tyhjä kuori.

L’amour filial (Lapsenrakkaus)

Tarinan omistuksen paikalla on toteamus: antologioita varten.

Tämä tarina kyllä sopisikin mainiosti vaikkapa kauhukertomusten antologiaan. Itsekkään ja tyttärensä elämää säädelleen äidin kuolema saa tyttären miettimään, miten elämänsä käyttää. Tyttären ratkaisu on yhtä aikaa kuuliainen ja kapinallinen. Hän päättää huolehtia äidistä oman elämänsä loppuun saakka. Miten hän sen tekee? No, konstit on monet, kuten Psykon Norman Bates olisi voinut sanoa.

Novellin makaaberi karmeus syntyy tyttären rationaalisesta tyylistä ja tekojensa yksityiskohtaisesta kuvailusta.

Le cri (Huuto)

Tässä on kyseessä metaforan muuttaminen konkreettiseksi. Novelli käsittelee Apollinairen Alcools-runokokoelman lyhintä runoa ikään kuin se kuvaisi todellista luonnonilmiötä. Runo nimeltä Chantre kuuluu kokonaisuudessaan näin: Et l'unique cordeau des trompettes marines.

En yritä runon käännöstä, mutta saatan sen selata esiin, jos Janne Salon melko tuore Alcools-suomennos sattuu käsiini.

La lucarne (Kattoikkuna)

Tämä novelli on sukua tämän saman kokoelman La Parleuse -novellille. Siinä kertoja puhui kykenemättä lopettamaan. Nyt samassa tilanteessa on kirjoittaja.

Kirjoittaja kirjoittaa ovettomassa huoneessa. Valmiit sivut katoavat johonkin. Hän ei syö, juo tai ulosta. Välillä hän ryntää hetkeksi katsomaan ulos kattoikkunasta, jota suojaa rautaristikko. Hän tietää joskus eläneensä ulkopuolella. Onko hän ollut tyttö vai poika? Sen selvittäminen edellyttäisi riisuutumista. Se taas edellyttäisi kirjoittamisen keskeyttämistä. "Olen varma siitä, että olen ihminen, mutta siinä kaikki."

Kirjoittaja pohtii, miksi sukupuolensa tietäminen edes on tärkeää. Mitä väliä sillä on kirjoittajalle? Ulkopuolisessa maailmassa sillä kyllä on merkitystä.

Novelli avautuu varmasti useille tulkinnoille. Minä näin tässä vertauksen kaunokirjallisesta luomistyöstä. Se on tapa muistaa ja säilyttää. Prosessi on myös tapa unohtaa ja lohduttautua.

Oh! voilà une idée admirable, ne rien savoir de moi me donne la liberté de m'inventer à mon gré! Je peux me choisir une vie, une identité et me raconter une histoire de moi-même peut-être infiniment plus plaisante que mon histoire réelle.

Voi, tässäpä ihastuttava ajatus, se etten tiedä itsestäni mitään, antaa minulle vapauden keksiä itseni sellaiseksi kuin haluan! Voin valita elämän, identiteetin ja kertoa itselleni tarinan itsestäni, tarinan joka on kenties äärettömän paljon miellyttävämpi kuin todellinen tarinani. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina rajatusta todellisuudesta. Kirjoitusprosessissa minä katoaa, mutta vain omasta kokemuksestaan voi kirjoittaa. 

Yhtä äkkiä kirjoittajan mieleen nousee varma muisto lapsuudesta: lapsuuden vihanneskeitto avaa muistojen portin kuin Proustin madeleineleivos. Kirjoittajan ajantaju palaa, valmiit sivut eivät enää katoa. Viimeisessä kappaleessa toden ja fiktion välinen seinä repeää:

Les murs deviennent transparents, je vois des étagères chargées de livres, j'écris sur une petite table de bois clair, il n'y a pas de pile à droite car j'utilise un bloc, je soulève et retourne la feuille au bas de chaque page. Au secour! Je sais tout! Mon prénom est Jacqueline, mon nom est Harpman, je suis une femme et chaque seconde qui passe me rapproche de ma mort.

Seinät muuttuvat läpinäkyviksi, näen hyllyt täynnä kirjoja, kirjoitan pienellä vaalealla puupöydällä, oikealla puolella ei ole paperipinoa, koska käytän lehtiötä, nostan ja käännän arkkia jokaisen sivun alareunassa. Apua! Tiedän kaiken! Etunimeni on Jacqueline, sukunimeni on Harpman, olen nainen ja jokainen sekunti vie minut lähemmäksi kuolemaani.

Tämä omistamani Le Lucarne -kokoelman painos on julkaistu  Éditions Labor -kustantamon aloittamassa Espace nord -sarjassa. Siinä on julkaistu belgialaisia moderneja klassikkoja tai ainakin kirjoja, joissa on klassikkopotentiaalia. Kirjan lopussa on valokuvia kirjailijasta sekä kirjallisuudentutkijoiden analyysejä teoksesta. 

Jacqueline Harpman: La Lucarne: Nouvelles. Éditions Labor 2003. La collection Espace Nord n° 185. Lecture de Elisheva Rosen et Noemi Rubin. Kokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Yksityiskohta Maurice Pirennen maalauksesta L'Ombre de l'espion (1965). 243 s.