Francine Prose: Blue Angel

Brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa on niin paljon yliopistomaailmaan sijoittuvia romaaneita, että puhutaan jopa kampusromaanien lajityypistä. Niissä on usein mukana ainakin yhtenä aiheena henkilökunnan tai oppilaiden ja opettajien sopimattomiksi katsotut seksisuhteet. Yhdysvaltalainen kirjailija Francine Prose (s. 1947) liittyy tähän perinteeseen satiirisella romaanillaan Blue Angel. 

Vaikka Me Too -nimitys otettiin käyttöön vasta 2000-luvulla, naisten ahdistelu ja valta-aseman käyttö seksuaalisten palveluiden kiristämiseen ovat vanhempaa perua – varmaan yhtä vanhaa kuin ihmiskuntakin. Woke ei myöskään alkanut vuonna 2014 Black Lives Matter -liikkeen myötä: osa ihmisistä on aina ollut hereillä ja herkistynyt yhteiskunnallisille epäkohdille. Vuonna 2000 julkaistu Blue Angel käsittelee molempia edellä mainittuja ilmiöitä. Sen satiiri kohdistuu ennen kaikkea niihin, jotka leimaavat ja tuomitsevat teot ymmärtämättä niiden psykologisia vaikuttimia ja kätkettyjä valtasuhteita. Voiko hyväksikäytetty olla myös hyväksikäyttäjä? Entäpä tuomitsijoiden omat motiivit: syntyykö kateudesta tai kostosta oikeudenmukaisuutta? 

Romaani on vakavasta aiheestaan huolimatta paikoin erittäin hauska. Se on myös kirjoitettu koukuttavasti: päähenkilön sotkeutuminen valheisiin – omiin ja muiden – luo teokseen trillerimäisen jännitteen, joka nousee huippuunsa teoksen lopun "oikeudenkäyntikohtauksessa" – lainausmerkit ovat tuossa siksi, että kyse ei ole virallisesta oikeudenkäynnistä vaan yliopiston omasta eettisestä tutkinnasta.

Ted Swenson, 47, on kaksikymmentä vuotta toiminut luovan kirjoittamisen opettajana vermontilaisessa Euston Collegessa. Hän sai aikanaan työpaikan kahden romaaninsa ansiosta. Niistä ensimmäisessä hän käsitteli fiktiivisessä muodossa omaa perhetragediaansa: hänen Vietnamissa traumatisoitunut isänsä teki polttoitsemurhan vastustaakseen sotaa. Ted on ollut 21 vuotta naimisissa Sherrien kanssa. Sherrie toimii samassa yliopistossa terveydenhoitajana. Heidän suhteessaan on ymmärtämystä ja huolenpitoa sekä paljon leikinlaskua ja edelleen myös eroottista kipinöintiä.

Romaanin alussa Ted ja Sherrie ovat yhdessä kuuntelemassa yliopiston dekaanin puhetta, joka käsittelee uusia, entistä tiukempia ohjeita seksuaalisen häirinnän estämiseksi. Aikaisemmin oppilaiden ja opettajien suhteita on katsottu sormien lävitse. Sherrie toteaa Tedille, että yliopisto näin pesee kätensä mahdollisten syytösten pelossa. Ted puolestaan ajattelee hieman haikeasti, että hän on aina ollut "liian typerä tai arka tai peloissaan" maatakseen oppilaidensa kanssa. Hän kuitenkin korjaa heti ajatustaan: hän jumaloi vaimoaan eikä koskaan satuttaisi tätä. 

Romaani on kerrottu hän-muodossa, mutta sen näkökulmahenkilönä on koko ajan Ted, joka on ainoa, jonka ajatuksiin pääsemme sisälle muuten kuin repliikkien kautta. Varsinkin Tedin ja Sherrien keskusteluissa saamme toisen näkökulman asioihin.

Tedin ja Sherrien ainoa lapsi, tytär Ruby, on ensimmäisen vuoden opiskelija läheisessä Burlingtonin yliopistossa. Ruby pitää etäisyyttä vanhempiinsa, koska Ted on pelotellut Rubyn poikaystävän lopettamaan suhteen. Poika on tunnettu casanova ja häneen on liitetty myös raiskaussyytöksiä. Perheen sisäisissä suhteissa tapahtuu pientä lientymistä, kun Ruby suostuu tulemaan kotiin kiitospäivän viikonlopuksi. 

Romaanin alussa eletään poikkeuksellisen lämmintä syyskuuta. El Niño aiheuttaa ennätyksellisen korkeita lämpötiloja. Ajallisesti romaani kattaa koko syyslukukauden, joulun ajan sekä uuden kevätlukukauden alun.

Tedin luovan kirjoittamisen kurssilla on yhdeksän oppilasta, joihin tutustumme melko perusteellisesti romaanin mittaan. Jokaviikkoisessa seminaarissa he ruotivat aina vuorollaan yhden oppilaan kirjallista tuotosta, yleensä novellia. Suurin ongelma luovan kirjoittamisen opettamisessa vaikuttaisi olevan oppilaiden kirjava taso kirjoittajina ja toisten oppilaiden tekstien kriitikkoina. Käsittelyyn on toki tietyt säännöt: ensiksi on mainittava ne seikat joissa kirjoittaja on onnistunut; on pitäydyttävä tekstiin, ei kirjoittajan henkilöön; kirjoittaja ei saa keskeyttää palautetta – hänen vuoronsa tulee lopuksi. Syksyn mittaan osanottajien välit kiristyvät kuitenkin siihen pisteeseen, että Ted ei enää hallitse ryhmään kehittyneitä kaunoja. Seminaari-istunnoista tulee valtataistelua ja kritiikistä keino kostaa oman tekstin saama kielteinen palaute.

Seminaari-istuntojen ja niihin tuotujen tekstien kuvauksissa on kuitenkin paljon antoisaa pohdintaa siitä, mikä saa tekstin heräämään henkiin, ja ennen kaikkea siitä, millaisin keinoin lukija saadaan uskomaan fiktion henkilöihin. Ted vaikuttaa osaavan asiansa.

Kurssin toivottomien ja keskinkertaisten kirjoittajien joukosta Ted uskoo tunnistaneensa yhden timantin. Angela Argo pukeutuu kuin punkkari. Hänellä on lävistyksiä ja tatuointeja, eikä hän aluksi suostu juurikaan puhumaan. Hän on vihaisen teinin perikuva. Angela ei halua tuoda tekstiään yhteisesti ruodittavaksi – hän kertoo kirjoittavansa romaania – mutta antaa Tedille yksityisesti luettavaksi romaaninsa alun.

Angelan tekstin taso hurmaa Tedin. Hän pyytää ja saa uusia lukuja luettavakseen. Tedkään ei enää halua, että Angela tuo tekstejään ryhmään. Hän ei halua altistaa niitä lattealle tai ymmärtämättömälle kritiikille. Ted alkaa antaa Angelalle palautetta yksityisesti työhuoneessaan. 

Angelan romaani kertoo lukiolaistytöstä, joka ajautuu seksisuhteeseen musiikinopettajansa kanssa. Angela vihjaa, että aiheessa on omaelämäkerrallinen tausta. Hänen puheensa eivät tosin selvästikään aina vastaa todellisuutta. Hän keksii asioita perheestään. Angelan tekstiin myös ilmaantuu tapahtumia, jotka ovat lähes suoraan Tedin elämästä mutta joita Ted ei usko jakaneensa opilaidensa kanssa. Onko kyse jonkinlaisesta sielujen yhteydestä, kirjoittajan intuitiosta vai jostain pahaenteisemmästä? 

Angela Argo on jännittävä romaanihahmo ja muistutus siitä, että kirjallinen lahjakkuus ja eettinen eheys eivät kulje käsi kädessä. Lukija joutuu myös miettimään, mikä on kirjallisen luomisen ja neuroottisen mytomanian suhde.

Tekstistä hurmioituminen alkaa ulottua myös Angelan persoonaan. Ted lukee Angelan kirjoittamia runoja, ja ne aiheuttavat hänelle erektion. Hänellä on seksuaalisia fantasioita oppilaastaan. Angelan teksteistä ja persoonasta tulee Tedille pakkomielle. Angela myös vaikuttaa vastaavan tunteisiin, joita Ted on jo alkanut mielessään nimittää rakkaudeksi.

Ted on kuitenkin koko ajan aidosti vaikuttunut tytön kirjoittajanlahjoista ja tekee parhaansa auttaakseen tätä editoimaan tekstiään. Hän on myös valmis suosittelemaan Angelan romaania omalle kustantajalleen. Tässä hän avaa varsinaisen matopurkin: muut oppilaat ja eräs kollegakin kadehtivat Angelan saamaa erityiskohtelua. Herää myös kysymys siitä, onko Ted vaatinut jotakin vastapalvelukseksi.

Angelan esimerkki herättää myös Tedin oman luovuuden. Hänen pitkäksi aikaa lipaston laatikkoon unohtunut romaanikäsikirjoituksensa alkaa edetä. Opettaminen on antanut hänelle tekosyyn olla jatkamatta omaa kirjailijanuraansa.

Lukijalle Tedin käytös aiheuttaa jännitystä ja myötähäpeää. Päätyykö Ted suhteeseen oppilaansa kanssa? Onko se kauheaa vai ihanaa? Vai eikö sittenkään päädy? Ja ymmärtääkö hän edes olla siitä kiitollinen? Ted Swensonin kauhunkierre on kuvattu yhtä aikaa hauskasti ja tuskastuttavan etovasti. Lukija ei voi olla varma, onnistuuko hän kääntämään kaiken hyväksi vai tuhoaako hän avioliittonsa, maineensa ja uransa. Tedin traumaattinen lapsuus jättää myös mahdollisuuden, että Ted on vaurioituneempi kuin päälle päin näyttää. On parasta, etten vastaa näihin kysymyksiin suoraan – no, kaikkiin en pystyisikään – jotta en paljastaisi liikaa juonesta. 

Dekaanin kutsuilla, joille Ted osallistuu vaimonsa Sherrien kanssa, keskustelu kääntyy ilmapiirin muutokseen. Melkein kaikilla opettajilla on esimerkkejä siitä, miten nykyisin on oltava tarkempi siitä, mitä tunneilla sanoo tai tuo esiin. Joku oppilas oli valittanut, että Edgar Allan Poen tuotantoa ei olisi saanut käsitellä ennen kuin oli varoitettu, että kyseessä oli "lapsenraiskaaja". (Poe meni 27-vuotiaana naimisiin 13-vuotiaan serkkunsa kanssa.) Joku toinen oppilas oli ollut huolestunut Pipin ja Magwitchin mahdollisesti homoseksuaalisesta suhteesta Dickensin romaanissa Suuria odotuksia. Ja joku kolmas oppilas oli käynyt luennon jälkeen kertomassa, että pelkkä tästä asiasta keskusteleminen oli saanut hänet tuntemaan itsensä “turvattomaksi".

Ted on nauttinut reippaasti vodkaa, joten hän ehdottaa opiskelijoille siedätyshoitoa:

   "So why don't we do something like that for these wimps, these... whiners bitching about sexual harassment. Lock them in a room and shout dirty words at them until they grow up. Shit shit shit. Fuck fuck fuck. Like that. You get the idea."

   Well, he's got their attention now. The guests all listen politely as he goes braying obscenities like some sidewalk psycho. "Motherfucker. Penis. Words like that. Nothing fancy or kinky. Ordinary, honorable, time-tested Anglo-Saxonisms. We'd be doing them a big favor, educationally, morally, spiritually, helping them mature faster than if we coddle them, indulge every whim and neurosis."

Sherrie yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa on vitsailemalla Tedin potemasta harvinaisesta aikuisiän tourettesta. Selvää on kuitenkin, että opettajakollegat tämän puheen jälkeen on helppo saada uskomaan, että Ted on ottanut muitakin vapauksia sopimattoman käytöksen saralla. Ted on romaanin näkökulmahenkilö, joten lukija luonnollisesti asettuu useimmiten hänen puolelleen. Täytyisi kuitenkin olla sokea, jos ei näkisi, että omilla toimillaan hän on ansainnut ainakin suuren osan ihmissuhdesotkustaan.

Romaanissa on sen nimestä alkaen useita viitteitä Josef von Sternbergin ohjaamaan Sininen enkeli -elokuvaan. Siinä lukionopettaja ihastuu yökerhon tähteen, päätyy tämän kanssa naimisiin ja lopulta petettynä tekee itsemurhan. Marlene Dietrich 'Sininen enkeli' -yökerhon tähtenä on kuvista tuttu monille niillekin, jotka eivät ole elokuvaa nähneet. Elokuva perustuu Heinrich Mannin romaaniin Professor Unrat, jonka suomennos sai nimensä – Sininen enkeli – elokuvan mukaan.

Francine Prosen Blue Angel päättyy haikean kauniisti. Tedin kohtalo tuo mieleen sen, mitä hän on itse pohtinut katsottuaan kuuluisan elokuvan ties kuinka monennen kerran: "another pitiful self-abasing slob transformed by the magic of art into a tragic hero".

Blue Angel oli ilmestymisvuotenaan ehdolla National Book Awardin saajaksi. Palkinto meni kuitenkin lopulta Susan Sontagin In America -romaanille. Sääli sinänsä, tämä Francine Prosen romaani olisi ollut hyvä lisä julkiseen keskusteluun parikymmentä vuotta myöhemmin, jos sitä ei olisi ehditty lähes täysin unohtaa.

Romaani on onnistuneesti haistellut ilmestymisaikanaan vielä nimeämättömiä ilmiöitä. Se tuo esiin ongelmia, joita myöhemmin olemme tunnistaneet woke-ajattelussa. Sanomattakin on selvää, että laadukas romaani ei tyrkytä valmiita vastauksia. Se näyttää. Lukija päättää. 

Francine Prose, Blue Angel. Allison & Busby Limited 2000. Kannen suunnittelu ja valokuva: boxharry.com. 314 s.