Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Huhtikuussa 1991 romaanin päähenkilö ja minäkertoja herää sairaalassa aivoinfarktin jälkeen muistinsa menettäneenä. Lääkärin kysyessä hänen nimeään hän vastaa olevansa Arthur Gordon Pym. Vähän myöhemmin hän korjaa: "Kutsukaa minua... Ismaeliksi?"

Lääkäri kertoo potilaalle, että tämän nimi on Giambattista Bodoni ja että hän on menettänyt episodisen muistinsa, tapahtumamuistin, joka luo yhteyden eilisen ja tämänpäiväisen minämme välille. Hän on siis menettänyt elämänsä tapahtumat, henkilökohtaiset kokemuksensa. Sen sijaan hänen semanttinen muistinsa, joka sisältää kaiken sen minkä voi oppia lukemalla tai kuulemalla, toimii erinomaisesti. Hänen päänsä on täynnä lainauksia kirjallisuudesta, mutta hän ei tiedä, miten ne liittyvät hänen elämäänsä. Kuten hän itse toteaa, hänellä on paperimuisti.

Bodoni alkaa vähitellen kartoittaa sitä sumua, jossa hänen kokemuksensa piileskelevät. Selviää, että hän on 59-vuotias menestyvä antikvaaristen kirjaharvinaisuuksien kauppias. Hänellä on puoliso, Paola, ja kaksi aikuista tytärtä ja liuta lastenlapsia. Koomisen kiusallisia tilanteita syntyy kohtaamisesta näiden läheisten mutta ventovieraiden ihmisten kanssa. 

Peittojen alla, aina ensimmäisestä illasta lähtien, Paola silitti päätäni kunnes nukahdin. Tuntui hyvältä maata hänen vierellään. Oliko se halua? Lopulta voitin häveliäisyyteni ja kysyin, oliko meillä yhä tapana rakastella. "No aina silloin tällöin, enemmänkin vanhasta tottumuksesta", hän vastasi. "Haluttaisiko sinua?" 

"En tiedä. Tiedäthän sinä, ettei minulla oikeastaan vielä ole haluja. Mietin vain..." 

"Älä mieti, yritä nukkua. Olet vielä heikko. Enkä missään tapauksessa haluaisi, että rakastelisit naisen kanssa, johon olet juuri tutustunut."

Sumu, jossa Bodoni tuntee haparoivansa, on hänelle erityisen merkityksellinen. Käy ilmi, että hän on kerännyt suuren arkiston kirjallisuuslainauksia, jotka kuvaavat sumua. Tuo merkitys on kuitenkin tavoittamattomissa. Myös muita hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita tulee esiin. Hän kuitenkin ymmärtää ne henkilökohtaisiksi ainoastaan siksi, että muut kertovat sen hänelle. Ne eivät toisin sanoen kuulu kaikkien muidenkin kokemuspiiriin, kuten hän ilman muuta olettaa.

Paola-vaimon kannustamana Bodoni, jota ystävät kutsuvat Yamboksi, päättää palata isoisänsä taloon, jossa hän on viettänyt lapsuutensa ja jonka hän on säilyttänyt oman perheensä lomanviettopaikkana.Vanhat gramofonilevyt toimivat muistin apuna. Niitä soittaessaan Yambo kuvittelee kuuntelevansa lapsuusaikansa radiolähetyksiä. 

Muistot palautuvat tuskastuttavan hitaasti. Välillä Yambon tekee mieli luopua koko yrityksestä.

Kysyin itseltäni, mitä oikein etsin, mitä oikein halusin, eikö minulle riittänyt vain olla täällä ja ihailla kukkulaa, joka on niin kaunis, kuten siinä romaanissa sanottiin, mikä sen nimi nyt taas olikaan? Pystyttää kolme temppeliä, oi Herra, sinulle, Moosekselle ja Eliaalle, ja elellä ilman menneisyyttä ja ilman tulevaisuutta. Ehkä paratiisissa on sellaista.

Tutkimusretki lapsuuteen saa lisävauhtia, kun talosta löytyy salainen huone, jonne pieni Yambo on 1930-luvulla varastoinut rakkaimmat kirjansa, postimerkkinsä ja sarjakuvalehtensä. Romaanin väriliitteissä on myös runsaasti nostalgisia kuvia näistä lapsuuden ja nuoruuden aarteista. Suuri osa niistä on peräisin Umberto Econ omista kokoelmista. Luultavasti kirjailija on jakanut ikätoverinsa Yambon mieltymykset. Yambo-poika on kerännyt myös tyhjiä savukerasioita; joukossa oli myös Armiro Jakobstad. Samanlainen aski menee taskussa lintaksi Veikko Lavin laulussa Linja-automatka eli sinhvonia Armiitalle. 

Yambon (kuten myös Umberto Econ) lapsuusvuodet sattuivat Italian fasismin kukoistuskauteen. Tätä aikaa ja sen tekopyhää ilmapiiriä romaani kuvaa kiinnostavasti. Lastenkulttuurikaan ei välttynyt propagandalta. Mikki Hiiri, Topolino, oli suosittu sarjakuvasankari Italiassa siihen asti, kunnes Italia ja Saksa julistivat sodan Yhdysvalloille. Lähes yhden yön aikana sarjakuvalehdistä katosi Topolino ja hänen paikalleen ilmestyi kömpelösti piiretty ihmishahmo, Toffolino. Mikki Hiiren kaverit, Hessut ja Helunat, saivat säilyttää nimensä ja eläinhahmonsa.  

Koulun ainekirjoitus, jossa pieni Yambo sujuvasti käytti fasistien iskulauseita ja halusi antaa oman "veriuhrinsa", herättää nyt jälkeenpäin levottomuutta. Onko Yambo ollut fasisti? Ovatko hänen auto-onnettomuudesssa menehtyneet vanhempansa olleet fasisteja? Isoisä ainakin oli tunnettu fasistien vastustaja ja partisaanien apuri. Toinen aine hieman myöhemmältä ajalta paljastaa kuitenkin aivan toisenlaisen elämänkatsomuksen: skeptisen tarkkailijan, joka on immuuni kaikenlaisille illuusioille. Yambo päättelee, että opettajan vaihtuminen on kirjoitusten erilaisen sävyn takana. Ensimmäinen aine on kirjoitettu fasistiopettajalle, toinen opettajalle, joka on suosinut itsenäistä ajattelua. Lapset ovat mielistelijöitä, Yambo toteaa.

Löydettyään salaisesta huoneesta mieltä kuohuttavan kirjaharvinaisuuden, Shakespearen koottujen teosten ensimmäisen foliopainoksen, Yambo saa uuden kohtauksen ja vajoaa jonkinlaiseen koomaan. Ulkopuolisten ärsykkeiden sulkeutuessa pois hänen mieleensä lopulta palaavat kirkkaina lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat. Paljastuu myös jännittävä tapahtumasarja, joka selittää sumun erityisen merkityksen. Poikaiässä Yambo on osallistunut vaaralliseen partisaanien pelastusoperaatioon, jossa on ensimmäisen kerran kohdannut kuoleman ja menettänyt läheisen ystävän.

Romaanin lopussa Yambon mieli loihtii esiin amerikkalaista varietee-elokuvaa muistuttavan kavalkadin, jossa kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kuvat, tutut ihmiset ja kirjojen henkilöt ovat osallisina. Lopulta myös itsepintaisesti muistin tavoittamattomissa tähän asti pysynyt nuoruusvuosien kaukorakkauden kohde, Lila, jota hän on kaikissa myöhemmissä naissuhteissaan etsinyt, astelee alas portaita, kuten kauan sitten nuoruudessa, kun hänen rohkeutensa oli viime hetkellä pettänyt. Yambo tietää, että hänen on tartuttava tilaisuuteen.

Romaanin salapoliisiromaania muistuttava rakenne tekee siitä jännittävää luettavaa. Kirjallisuudesta ja kulttuurista innostuvalle lukijalle tämä kirja on todellinen viittausten aarreaitta, mutta uskon, että kirjan seikkailuaiheet viekoittelevat mukaansa myös ne lukijat, joita kirjallisuusviittaukset eivät sytytä. Esikoisromaanista Ruusun nimi lähtien Umberto Econ tavaramerkkinä on ollut antaa jokaiselle jotakin.

Muistin merkitystä minuudelle romaani pysäytti miettimään useampaan otteeseen. Onko minuutta, jossa muisti ei ole osana? Mikä osa minuudesta säilyy, jos muistot katoavat? Seurasin tuskallisen läheltä oman lähiomaiseni muistin asteittaista katoamista Alzheimerin taudissa. Jotain tuntui säilyvän, vaikka muistot katosivat. Asennoituminen toisiin ihmisiin, temperamentti, onneksi ilon sävyttämä, säilyi loppuun asti samanlaisena. Vaimoni sanoi, että se perusasenne oli kuin kärpäspaperi, josta ne kärpäset – muistot – vähitellen varisivat pois, kun liima ei enää pitänyt.

Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi romaania, joissa muistin toiminta on korostetusti esillä. Susanna Clarken Piranesissa päähenkilön muistot ovat kadonneet ja tämän takia hänen persoonallisuutensa on hajonnut. Hänellä on ikään kuin useampi sivupersoona, joiden kokemukset ovat erilaisia ja jotka eivät tunne juuri minkäänlaista yhteyttä toisiinsa.

Käsillä olevassa Umberto Econ romaanissa päähenkilö pakottaa muistot palautumaan. Hän lukee ja kuuntelee itsensä ehjäksi, löytää itsensä ja saa rauhan.

Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY 2005. Italiankielisestä alkuteoksesta La misteriosa fiamma della regina Loana (2004) suomentanut Helinä Kangas. Päällys Mika Tuominen. 458 s.

-----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Toinen muistista kertova teos (kohta 47): Susanna Clarke, Piranesi.

Susanna Clarke: Piranesi

Oudossa maailmassa, veden osittain valtaamassa talossa asuu Piranesi-romaanin päähenkilö, minäkertoja, jonka päiväkirjamerkinnöistä romaani muodostuu. Talon seiniä peittävät veistokset, jotka esittävät mytologisia hahmoja tai arkipäivän puuhissa askaroivia ihmisiä. Niitä on korkeissa saleissa useissa kerroksissa. Linnut lentelevät ja pesivät saleissa ja kalat uivat veden valtaamassa pohjakerroksessa.

Kertoja kartoittaa talon maantiedettä ja luetteloi sen veistoksia. Hänestä tuntuu, että talo puhuu hänelle esimerkiksi siten, että lintujen lento patsaalta toiselle muodostaa tulkittavissa olevan viestin. Talo myös ruokkii hänet, enimmäkseen meriheinällä ja kaloilla.

Oikeastaan pitäisi kirjoittaa Talo ja Patsaat, sillä niin tekee kertojakin. Talon osat ovat hänelle elollisia ja yksilöllisiä: ne vaativat ison alkukirjaimen erisnimen merkiksi. Niin vaativat myös Tulvat, Vuorovedet, Tuuli, Sade ja Sumu.

Kertojan lisäksi talossa on vain yksi ihminen, Toinen, jonka kertoja tapaa kahdesti viikossa tunnin ajan. Sen jälkeen Toinen aina poistuu johonkin, omiin Saleihinsa, kuten kertoja arvelee. Juuri Toinen on antanut kertojalle nimen Piranesi. Kertoja tietää, että se ei aina ole ollut hänen nimensä, mutta ei pysty muistamaan alkuperäistä nimeään. Talo tuntuu vähitellen poistavan ihmisen muistot. Joskus Toisen puheet hämmentävät Piranesia: Toinen tuntuu puhuvan asioista, joita ei tähän hänen maailmaansa kuulu. Hän arvelee, että Toinen jollain tavalla testaa häntä.

Toinen etsii talosta jonkinlaista salattua tietoa ja käyttää Piranesia "datan" kerääjänä. Piranesille talo itsessään on kylliksi:

Tajusin, että Tiedon etsiminen oli saanut meidät ajattelemaan Taloa eräänlaisena ratkaisua odottavana arvoituksena, tulkitsemista vaativana tekstinä, ja jos joskus löytäisimme Tiedon, Talolta riistettäisiin kaikki Arvo, ja jäljelle jäisi pelkkä kulissi.

Sadannenyhdeksännenkymmenennentoisen salin näkeminen Kuutamossa sai minut oivaltamaan sen kaiken naurettavuuden. Talo on kallisarvoinen siksi että se on Talo. Se on itseisarvo. Se ei ole välikappale. 

Tässä vaiheessa romaanin lukijana aloin pohtia, oliko tässä vihje myös käsillä olevan romaanin tulkintaan. Tulisiko minun etsiä salattua tietoa, tulkintaa, romaanin vihjeistä vai antautua ihastelemaan sen fantasiamaailman aisteihin vetoavaa salaperäisyyttä. Kärsimättömälle lukijalle voin paljastaa, että romaani antaa loppujen lopuksi selityksen arvoituksilleen. Saamme tietää myös Piranesin alkuperäisen nimen ja sen, kuinka hän on labyrinttiin päätynyt.

Talossa on myös kolmentoista vainajan luut. Näistä Piranesi huolehtii lämmöllä. Hän vie ne pois ajoittaisten tulvien ulottuvilta ja uhraa niille ruokaa ja juomaa. Elollisten ystävien puuttuminen ei tunnu kovin suuresti haittaavan Piranesia. Yksinäisyys voi olla myös lohdullista ja rauhoittavaa. Halutessaan Piranesi juttelee linnuille ja Talolle. Romaanin kuvaus Piranesin kaipuusta yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen on kuvattu kauniisti. Tämä tunne jää vaivaamaan häntä senkin jälkeen, kun hän on saanut kosketuksen muihin ihmisiin.

Eräänä päivänä taloon ilmestyy hetkeksi uusi ihminen, Profeetta, ja hieman hänen jälkeensä vielä toinen ihminen, nainen, jota Piranesi nimittää "16:ksi" ja Toinen "Raphaeliksi". Yhtä äkkiä Piranesin elämään alkaa ilmaantua yhä enemmän asioita, jotka tuntuvat vaativan selvittämistä. Päiväkirjoistaan hän löytää omalla käsialallaan tehtyjä merkintöjä, joita ei täysin ymmärrä ja joita ei edes muista tehneensä. Yhdessä Piranesin kanssa lukija vähitellen saa selville, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Tämän enempää ei ole syytä paljastaa romaanin juonesta, sillä suuri osa sen nautinnosta syntyy arvoitusten vähittäisestä ratkeamisesta. Sen perusajatuksen, joka tekee teoksesta tieteisfantasian, voin tässä paljastaa. Jos mieluummin luet sen romaanista, lopeta lukeminen tähän.

Romaanin pohjalla on ajatus siitä, että tieteellisen maailmankuvan yleistyminen on syrjäyttänyt aiemman myyttisen maailmanselityksen. Tässä romaanissa tämä ahtaalle ajettu myyttinen maailma, joka ilmenee eräänlaisena energiana, on purkautunut pois meidän maailmastamme ja luonut rinnakkaistodellisuuden, luonnonvoimien hallitseman Talon, jossa myyttiset hahmot ja tarinat ovat yhä säilössä konkreettisina veistoksina. Muutamat tiedeyhteisön rajoilla liikkuvat tutkijat ovat löytäneet tien tähän toiseen todellisuuteen. Tie sinne kulkee lapsen kaltaisen ihmetyksen, esirationaalisen tietoisuuden kautta.

Sain tämän kirjan lahjaksi tyttäreltäni sillä saatteella, että olin kirjoittanut blogiini viime aikoina hieman samankaltaisista kirjoista ja saattaisin pitää tästäkin. Pidinpä hyvinkin, ja varsinkin Robert Holdstockin Alkumetsä-romaaniin tällä Susanna Clarken vetävällä tieteisfantasialla on vahva yhteys. Molemmissa on kyse siitä, että oman maailmamme myytit ovat löytäneet turvapaikan jostain muualta: Holdstockilla syrjäisistä metsäsaarekkeista, Clarkella valtavasta talosta tai labyrintista.

Susanna Clarke, Piranesi. WSOY 2021. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2020) suomentanut Helena Bützow. Päällys David Mann. 261 s.

----------------------

Helmet lukuhaasteen kohta 47: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Kohta 48, toinen kirja, jossa päähenkilö niin ikään pitää päiväkirjaa, on kadottanut muistinsa ja tuntee elävänsä labyrintissa. Talo on keskeisessä osassa tässäkin teoksessa. Toisin kuin Piranesissa, tämän teoksen talo ei vie muistoja vaan palauttaa ne: Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Ted Hughes: Shakespeare and the Goddess of Complete Being

Syksy vuonna 1592, Lontoo

Ruton takia kaikki kaupungin teatterit suljetaan. Niin on tapahtunut aiemminkin, mutta tällä kertaa ei ole mitään takeita, että niitä enää avataan. Nuori taiteenlaji uhkaa tyrehtyä alkuunsa: maallisia aiheita käsittelevien teatteriesitysten ikä Englannissa lasketaan tässä vaiheessa korkeintaan kymmenissä vuosissa.

William Shakespeare, 28-vuotias näytelmäkirjailija, joka on saanut näyttämölle pari näytelmää kuningas Henrik VI:sta sekä joitakin komedioita, päättää vaihtaa alaa ja ryhtyä runoilijaksi. Tätä varten hän tarvitsee korkea-arvoisen suojelijan ja mesenaatin. Sen hän löytää kymmenisen vuotta itseään nuoremmasta Henry Wriothesleystä, Southamptonin kolmannesta jaarlista, jolle Shakespeare omistaa kaksi runoelmaa: Venus and Adonis (1593) ja The Rape of Lucrece (1594). Southamptonin jaarlin tuttavapiirin kautta Shakespeare tutustuu gnostilaiseen okkulttiseen uusplatonismiin ja kirjoittaa mahdollisesti tilaustyönä yksityiseen käyttöön runsaasti gnostilaisia viittauksia sisältävän näytelmän Turhaa lemmen touhua.

Venus and Adonis on Shakespearen versio antiikin jumalmyytistä. Äärimmilleen yksinkertaistettuna runoelman juoni on seuraava: Venus on rakastunut Adonikseen, mutta Adonis torjuu Venuksen rakkauden. Villikarju raatelee Adoniksen kuoliaaksi, jolloin Venus muuttaa tämän kukaksi ja vie mukanaan Paphoksen saarelle.

The Rape of Lucrece kertoo tarinan, jossa roomalaisessa prinssissä Tarquiniuksessa syntyy himo soturitoverinsa Collatinuksen siveään puolisoon Lucretiaan. Prinssi Tarquinius raiskaa Lucretian. Lucretia paljastaa tapahtuman Rooman ylimyksille ja surmaa sen jälkeen itsensä. Prinssi Tarquinius karkotetaan Roomasta.

Helmikuu 1952,  Cambridge

Ted Hughes, aloitteleva runoilija,  kuvailee kirjeessään sisarelleen tyypillistä opiskelupäiväänsä. Joka aamu hän herää kello kuusi ja lukee yhden Shakespearen näytelmän. Yhdeksältä hän siirtyy opintojensa pariin. 

Lähes pakkomielteinen Shakespearen tuotannon tutkiminen oli alkanut jo kahden vuoden asepalveluksen aikana, jolloin Hughesilla ei omien sanojensa mukaan ollut muuta tekemistä kuin "lukea Shakespearea ja katsella ruohon kasvamista". Hän oppii useat Shakespearen näytelmät ulkoa.

Helmikuu 1963

Ted Hughesin puoliso, runoilija Sylvia Plath, surmaa itsensä kaasuhellan kaasulla. Hughes ja Plath ovat olleet asumuserossa edellisestä syksystä lähtien. Syynä eroon on ainakin osittain ollut Hughesin suhde Assia Wevilliin. 

Maaliskuu  1969

Assia Wevill surmaa itsensä sekä tyttärensä Shuran kaasuhellan kaasulla. Shuran isä oli Ted Hughes.

Vuosi 1970

Teatteriohjaaja Peter Brook perustaa teatterintutkimukseen ja luovaan teatterityöhön suuntautuvan näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden ryhmän, johon Ted Hughes liittyy "ideamiehenä", jonka tehtävänä on tuottaa juonia ja dramaattisia tilanteita, joita näyttelijät voivat työstää eteenpäin harjoituksissaan. Kirjoittaessaan satoja tällaisia juonia Hughes huomaa, kuinka kirjailija jatkuvan tuotteliaisuuden paineessa alkaa käyttää eräänlaisia vakiokaavoja. 

Hughesille kirkastuu, että Shakespeare on esittänyt peruskaavansa jo kahdessa varhaisessa runoelmassaan. Näissä runoelmissa esiin nousseita aiheita Shakespeare yhdisteli ja kehitteli koko uransa ajan. Hughes uskoo varmasti löytäneensä avaimen Shakespearen teoksiin. Noin kymmenen vuoden ajan hän kirjoittaa teostaan Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Hän on kertonut, että sen kirjoittaminen vei häneltä melkein hengen.

***    ***    ***    ***

Kun ajattelee Ted Hughesin henkilöhistoriaa, ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi hän oli kiinnostunut juuri niistä kaavoista, jotka hän löysi Shakespearen teoksista. 

Kaavojen taustalla on käsitys naiseuden ja miehuuden olemuksesta. Nainen oli Shakespearelle metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää äitiä, viatonta morsianta (tai tytärtä) ja helvetin kuningatarta. Nainen elämän tuottajana on "täydellisen olemisen jumalatar". Mies puolestaan oli metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää isää, jaloa sulhasta ja demonista tyrannia. Nainen täydellisen olemisen jumalattarena edusti miehen "sielua".

Yksinkertaistaen Shakespearen käyttämät kaavat ovat seuraavat:

a) Venus and Adonis -runoelmassa luonnostellussa kaavassa mies torjuu rakkauden jumalattaren (äidin ja morsiamen), joka sitten kostaa vahingoittamalla miestä (helvetin kuningattarena villikarjun hahmossa). 

b) The Rape of Lucretia -runoelmassa mies näkee rakastetussaan (äidissään tai morsiamessaan) samaan aikaan myös himokkaan helvetin kuningattaren. Tämä kaksoisvalotus (double vision) johtaa miehen äärimmäiseen raivoon tai hulluuteen. Mies raiskaa tai surmaa naisen ja tuhoaa samalla oman sielunsa. Tajutessaan tekonsa mies katuu. 

Kun nämä kaksi kaavaa yhdistetään, saadaan Ted Hughesin mukaan aikaan Shakespearen "traaginen yhtälö". Hughes osoittaa yksityiskohtaisesti, kuinka kaavat ilmenevät Shakespearen näytelmissä alkaen Loppu hyvin, kaikki hyvin -näytelmästä, jossa kaavat vielä esiintyivät peräkkäin ilman merkittävää yhteyttä. Mitta mitasta -näytelmästä alkaen Shakespeare yhdisti juonikaavat siten, että toinen syntyi elimellisesti ensimmäisestä.

It can be seen here (but much more clearly later) that in divining just how the second myth erupts from the first, in other words just how the man who rejects the female, in moral, sexual revulsion, becomes in a moment the man who assaults and tries to destroy her, Shakespeare has divined a natural law. One that presents no mystery to post-Freudians. It is so natural, in fact, that the inevitability of the tragic dramas which follow is based on precisely that law.

Ted Hughes yhdistää Shakespearen perusjuonikaavat myös reformaatioajan Englannin henkiseen ilmapiiriin. Shakespeare, joka itse tuli vahvasti katolisesta perhetaustasta, näki ehkä Venuksen ja Adoniksen tarinassa "katolisen painajaisen": Adonis torjuu "äitikirkon" ja saa siitä rangaistuksen. Lucretia-runoelma puolestaan voidaan nähdä "puritaanisena fantasiana", jossa agressiivinen puritanismi käy katolisen uskon kimppuun.

Ted Hughes vihjaa myös siihen mahdollisuuteen, että juonikaavoilla oli Shakespearelle puhtaasti henkilökohtainenkin merkitys. Hän oli jättänyt vaimonsa ja tyttärensä Stratfordiin lähtiessään luomaan uraa Lontoon teatterimaailmassa. Perhettään hän tapasi ainoastaan satunnaisesti kesäisin.

Shakespearen tunnetuista tragedioista Ted Hughes erottaa vaivatta ja vakuuttavasti traagisen yhtälön osaset. Näytelmä näytelmältä Shakespeare hioi myyttisiä hieroglyfejään ja loi hämmästyttävän viittausten verkoston. Kuningas Lear -näytelmässä Shakespeare alkoi kokeilla yhtälön ratkaisua. Se on ensimmäinen hänen näytelmistään, jossa kaltoin kohdeltu nainen, Cordelia, on hengissä vielä siinä vaiheessa, kun miestyranni, Lear, katuu. Traaginen yhtälö kuitenkin etenee vääjäämättä Cordelian kuolemaan.

Viimeisissä suurissa näytelmissään, joita usein nimitetään romansseiksi, Shakespeare ei enää antanut naispäähenkilön kuolla. Hän tutki sitä mahdollisuutta, että nainen saataisiin jollain juonen käänteellä pidetyksi hengissä siihen asti, että tyrannimainen mies ehtii katua. Coriolanus oli ensimmäinen näytelmä, jossa juonikaavojen yhtälö ratkaistiin uudella tavalla. Tästä näytelmästä lähtien Shakespearen sankarittaret jäävät henkiin. Cymbeline-näytelmästä lähtien Shakespearen draamojen keskuksena ei enää ole traaginen sankari vaan väärin kohdeltu nainen, jonka kohtaloa Shakespeare alkaa käsitellä gnostilaisen Sofia-myytin kautta.

Mikä aiheutti tarpeen juonen uudistamiselle? Ted Hughes näkee muutokseen kolme syytä. Ensiksi: yhteiskunnallinen tilanne oli Jaakko-kuninkaan aikana tullut sallivammaksi katolisia kohtaan. Toiseksi: Shakespearen uusi teatteri (Blackfriars) houkutteli varakkaampaa ja koulutetumpaa yleisöä, joka mahdollisesti pystyi tulkitsemaan vahvat gnostilaiset viittaukset Shakespearen uudessa tuotannossa. Kolmanneksi: Shakespearen oman äidin kuolema oli saanut mahdollisesti aikaan siirtymän hänen naiskuvassaan.

Ted Hughes käy läpi myös muita Shakespearen käyttämiä juonirakenteita. Näistä tärkein on kahden keskenään kilpailevan veljeksen kaava, jossa vanhempi veli edustaa rationaalisuutta ja nuorempi irrationaalisuutta. Myös kukkiin liittyvää juoniainesta on Shakespearella runsaasti. Jo Venus and Adonis -runoelmassa Adoniksen muuttuminen kukaksi oli keskeisessä osassa.

Shakespeare and the Goddess of Complete Being sisältää myös runsain mitoin kiinnostavaa pikkutietoa Shakespearen tavasta kirjoittaa. Shakespearen sanavaraston laajuudeksi on arvioitu 25 000 sanaa. Tunnetuista englantilaisista kirjailijoista kakkosena on John Milton 12 000 sanan varastolla. (Mainittakoon, että räppäri Eminem, jonka sanavarastoa on pidetty poikkeuksellisen laajana, pääsee noin 8800 sanaan.) Ihmeellistä tässä on se, että Shakespeare harjoitti sanataiteen lajia, jota pidettiin kansanomaisena ja jossa tulot riippuivat suuren yleisön suosiosta. Kuinka siis on mahdollista, että Shakespeare pystyi käyttämään sanoja, joita suuri osa yleisöstä ei ymmärtänyt? Ted Hughes osoittaa, että Shakespeare kontekstualisoi uudet ja harvinaiset ilmaukset siten, että ne oli mahdollista ymmärtää. Hän ikään kuin kirjoitti sisään teksteihinsä käyttämiensä outojen sanojen sanakirjan.

Minua kiinnosti myös Hughesin analyysi Shakespearen runsaasti käyttämästä tavasta yhdistää ja-sanalla kaksi määritettä, joista toinen antaa näköalan puhujan sisäiseen tilaan ja toinen puolestaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman. Tällä tavalla Shakespeare pystyi lyhyeenkin repliikkiin sijoittamaan hämmästyttävän määrän informaatiota.

Ted Hughes toteaa itsekin, että lukija voi ympätä Shakespearen tuotantoon melkein mitä tahansa. Sen olen minäkin havainnut: kovin monta Shakespearen näytelmää ei tarvitse lukea ennen kuin huomaa, että Shakespeare kirjoittaa juuri minusta ja minulle. Uskon kuitenkin, että ne rakenteelliset piirteet ja myyttikaavat, jotka Hughes on Shakespearelta löytänyt, ovat todella olemassa ja muidenkin löydettävissä. Kuinka tietoinen Shakespeare oli myyttisistä rakennuspalikoistaan on tietenkin toinen juttu. Ted Hughesin mukaan Shakespearen edustaman hermeettisen draaman ominaispiirre on se, että kaikki palvelee rituaalia, pienimmälläkin tekstin detaljilla on paikkansa metafyysisessä kuviossa. Mikään ei ole sattumanvaraista. Hughes vertaa Shakespearen näytelmiä Beethovenin sinfonioihin, joissa niissäkin jokainen nuotti on sijoitettu taidokkaasti osaksi kokonaisuutta.

Hughes jättää kuitenkin mahdolliseksi myös sen tulkinnan, että kaikki ei ollut ennalta pikkutarkasti harkittua. Hän toteaa, että Shakespearella oli poikkeuksellisen voimakas myyttinen intuitio. Hughes viittaa Platonin anamneesin käsitteeseen, jolla tarkoitetaan jonkinlaista universaalien ideoiden mieleen palauttamista tai ammentamista yhteisestä piilotajuisesta kuvastosta.

Kaiken tämän jälkeen on todettava, että Ted Hughesin Shakespeare and the Goddess of Complete Being on kirja lähinnä Shakespearen hardcore-harrastajille. Siitä voivat pitää myös kaltaiseni lukijat, jotka suhtautuvat kirjallisuuteen siten, että jokainen kirja voi olla suuren yleisinhimillisen uskonnon pyhä kirja.

Todella hidasta tämän kirjan lukeminen oli, sillä vähän väliä piti käydä Shakespeare-hyllyllä tarkistamassa eri suomennoksia ja runohyllyllä selaamassa Ted Hughesin runokirjoja. Kivaa marraskuun pimeiden päivien puuhaa kuitenkin.

Ted Hughes, Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Faber 2021. Esipuhe Robert McCrum. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. 27 s. + 517 s.

---------------------------

Ted Hughesin Shakespeare-kirjan aiemmat painokset ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä. Antikvariaateissa teoksen hinta on kivunnut yli kipurajani. Ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänä vuonna julkaistiin uusi painos ja pääsin viimeinkin tutustumaan kirjaan. Tästä syystä sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto

Ignatius J. Reilly, Typerysten salaliiton 30-vuotias päähenkilö, on sopeutunut huonosti elämään ihmisyhteisössä ja nykyajassa. Hän asuu kahdestaan parikymmentä vuotta leskenä olleen äitinsä kanssa pienessä talossa Yhdysvaltojen New Orleansissa. Ignatius, tämä jättikokoinen ja ylipainoinen ihmisjärkäle viettää suurimman osan ajastaan omassa huoneessaan masturboiden ja kirjoittaen merkillisiä tutkimuksiaan mitä moninaisimmista aiheista, ennen kaikkea keskiajasta, jota hän pitää kaikin tavoin myöhempiä aikoja parempana. Nykyaikaan hän käy tutustumassa elokuvissa, jotka yhtä aikaa raivostuttavat häntä ja houkuttelevat vastustamattomasti.

Tässä Ignatius keskustelee äitinsä kanssa:

– Et kai sinä vain vihjaile että minun pitäisi saada psykiatrista hoitoa? Ignatius tiukkasi vimmastuneena. – Oletko sinä sitä mieltä että minä olen mielisairas? Luuletko sinä että jonkun typerän psykiatrin kannattaisi yrittääkään luodata minun psyykeni virtoja?

– Voisit levätä hiukkasen, kultaseni. Voisit kirjoitella siellä sinun pikku lehtiöihin.

– Ne yrittäisivät tehdä minusta ääliön joka pitäisi televisiosta ja uusista autoista ja pakasteruuasta. Etkö sinä tajua? Psykiatria on pahempaa kuin kommunismi. Minä kieltäydyn suostumasta aivopesuun. Minä en halua olla robotti!

– Kuule nyt, Ignatius, ne auttavat monia ihmisiä joilla on pulmia.

– Luuletko sinä että minulla on pulmia? Ignatius karjui. – Jos niillä ihmisillä ylipäätään on jokin ongelma, niin se on se etteivät he pidä uusista autoista ja hiuslakoista. Siksi heidät pannaan pois näkyvistä. He saavat kanssaihmisensä pelon valtaan. Jokainen mielisairaala tässä maassa on täynnä ihmisparkoja, jotka eivät kerta kaikkiaan voi sulattaa lanoliinia, sellofaania, muovia, televisiota ja lokerointia.

Ignatiuksella on takanaan yliopisto-opintoja, jotka ovat päättyneet riitaantumiseen opettajien kanssa.  Ignatiuksen suhde todellisuuteen on lievästi sanoen epävakaa. Yliopistovuosinaan hänellä on myös ollut jonkinlainen rakkausuhde toiseen samanlaiseen sosiopaattiin, Myrna Minkoffiin, jonka kanssa Ignatius edelleen on kirjeenvaihdossa. Myrnaan, kuten kaikkiin ihmisiin, äiti mukaan lukien, Ignatius suhtautuu raivoisalla vihalla. Hän myös valehtelee estoitta; osan valheistaan hän epäilemättä uskoo itsekin.

Ei siis rakastettavin mahdollinen päähenkilö! Tässä romaanissa riidellään ja solvataan ihmisiä koko rahan edestä, eikä Ignatius ole tässä suhteessa poikkeus laajassa henkilögalleriassa. Ihmeellisellä tavalla tämä vastenmielisten tyyppien kavalkadi kuitenkin imaisee lukijan mukaansa.

Ignatiuksen ja hänen äitinsä elämä muuttuu, kun äiti ajaa kolarin ja joutuu maksamaan suuret vahingonkorvaukset. Ignatiuksenkin on pakko mennä töihin. Hänen luonteenlaadullaan tämä merkitsee katastrofia toisensa perään. Ensimmäisen työpaikkansa hän saa parhaat päivänsä nähneestä vaatetehtaasta, jossa Ignatius pistää tuulemaan: hän sekoittaa arkistointijärjestelmän heittämällä arkistoitavat asiakirjat roskiin, kirjoittaa yrityksen johtajan nimissä loukkaavan kirjeen pitkäaikaiselle asiakkaalle (aiheuttaen johtajalle kunnianloukkausssyytteen) ja kiihottaa yrityksen mustat työntekijät kapinaan. 

Potkujen jälkeen seuraava työpaikka on hotdogien myyjänä. Merirosvoksi pukeutuneena Ignatius työntelee hotdog-kärryjään ympäri New Orleansia. Tulot jäävät vähäisiksi, sillä Ignatius syö enemmän kuin myy. Halutessaan tehdä vaikutuksen poliittisesti aktiiviseen Myrna Minkoffiin Ignatius yrittää perustaa "rauhanpuolueen", joka koostuisi kaupungin homoseksuaaleista.

Toimillaan Ignatius synnyttää hirmuisen kaaoksen kierteen, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Kun lopussa suljin kirjan ja mietin kirjan henkilöiden kohtaloa, minun oli hämmästyksekseni todettava, että Ignatiuksen toimet olivat kuitenkin saaneet aikaan lähes pelkkää hyvää.

Ignatius tosin inhoaa Mark Twainia, toista Mississipin rantojen kirjailijaa, mutta Typerysten salaliiton pohjalla on hyvin samanlainen näkemys kuin Huckleberry Finnissäkin. Elämä on virta, joka kuljettaa samalla tavalla niin hyviä kuin pahojakin, valheet ja totuus ovat osa samaa virtaa, ja yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat loppujen lopuksi melko vähäiset. Twainin varoitus romaaninsa alussa sopisi tähänkin teokseen: "Ne jotka yrittävät löytää tästä kertomuksesta motiivin, asetetaan syytteeseen; ne jotka yrittävät löytää siitä opetuksen, ajetaan maanpakoon; ne jotka yrittävät löytää siitä juonen, ammutaan."

Monet romaanin henkilöt puhuvat New Orleansin alueellisia ja sosiaalisia murteita. Suomentajan on epäilemättä ollut hankala valita henkilöille suomenkielistä puheenpartta. Jonkinlainen kompromissi on ollut välttämätön. Suomentaja Margit Salmenoja on selviytynyt haasteesta kunnialla: suomennos ei häiritse lukemista. Hän on etelävaltiolaisen puheen osalta päätynyt hämäläis-varsinaissuomalaiseen murteeseen. Sosiaalisia murteita, esimerkiksi mustan väestön ja homoyhteisön puhetapaa, on selvästi ollut vaikeampi tavoittaa.

Typerysten salaliitto -romaanilla on poikkeuksellinen julkaisuhistoria. John Kennedy Toole tarjosi käsikirjoitustaan kahdeksalle kustantajalle. Kaikki palauttivat sen hylkäävän päätöksen kera. Julkaisuvaikeudet pahensivat Toolen mielenterveysongelmia. Hän kärsi vainoharhaisuudesta ja pahasta masennuksesta. Vuonna 1969, 31-vuotiaana, hän surmasi itsensä johtamalla letkun autonsa pakoputkesta auton sisään.

John Kennedy Toolen äiti, Thelma Toole, jatkoi sinnikkästi yrityksiä saada poikansa käsikirjoitus julkaistuksi. Vielä seitsemän kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen, ennen kuin Thelma Toole sai kirjailija Walker Percyn lukemaan teoksen. Percy ihastui romaaniin ja onnistui lopulta hankkimaan sille kustantajan. Typerysten salaliitosta tuli bestseller, ja vuonna 1981 se sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon.

Olen nuoresta pitäen ollut Walker Percyn romaanien ystävä, joten tämä Typerysten salaliitto on jo senkin takia pitkään odottanut lukulistallani. Oli helppo huomata, miksi Percy oli viehättynyt tästä romaanista. Etelävaltiolaisen tapahtumapaikkansa ja etelävaltiolaisten ihmistyyppiensä lisäksi romaani tuo esiin aiheita, jotka ovat olleet teemoina Walker Percyn omissa romaaneissa: esimerkiksi elokuvat pakona todellisuudesta (Percyn Moviegoer), kuolemanvietti (Thanatos Syndrome) ja mielisairaus kyvyttömyytenä sopeutua yhteisön arvoihin (Second Coming).

John Kennedy Toole, Typerysten salaliitto. Karisto 1982. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Confederacy of Dunces (1980) suomentanut Margit Salmenoja. Kansi: Hannu Taina. 424 s.

------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Aapeli: Kissa kissa kissa

Pakinoitsijanimimerkki Aapelin, Simo Puupposen, viimeiseksi jääneen kokoelman nimessä esiintyvä kissa ei oikeastaan ole kissa. Kissa on kiertoilmaus, jonka pakinoitsija ottaa käyttöön, kun häntä on moitittu liiallisesta voimasanojen käytöstä. 

– Täällä on ihan kissan kylmä! sanoin. – Joo joo, täällä vetää vallan kissamoisella tavalla!

Pakina kertoo sen, että itse sana ei ratkaise vaan sen käyttötarkoitus. (Tätä yritin opettaja-aikoinani huonolla menestyksellä selittää lestadiolaisille oppilailleni, joiden rutto- ja ruoja-sanojen käyttö toisinaan ylitti yleensä korkean sietokynnykseni.) Pakinoitsijan lähipiiri saa pian kissasta tarpeekseen. Puoliso vaatii, että sanan käyttö on lopetettava.

– Vaan onhan se kaunis voimasana.

– Ei ole! Ei yhtään kissaa enää! Peevelin saat sanoa kolme kertaa päivässä.

– Peevelin peevelin peeveli!

– No niin, päiväannos on käytetty. Jatka nukkumista.

Tämä pakina on hyvä esimerkki Aapelin lempeästä ja itseironisesta huumorista. Hänen juttunsa saavat vain harvoin hekottelemaan ääneen, mutta hymyn ne kyllä tuovat huulille. Jopa siten, että puolisoni kysyi, mikä nyt huvittaa. Vaikea sitä oli selittää millään järkevällä tavalla.

Kokoelman pakinat olivat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Tätä kokoelmaa varten ja sitoakseen sen pakinat löyhästi yhteen Aapeli kirjoitti kolme uutta lyhyttä kissatarinaa, joissa esiintyy pieni Oliver-kissa. Minua huvitti varsinkin kuvaus Kulku-Hilimasta, elämän koulimasta narttukissasta, joka ryöstää Oliverin makkaranpalan.

– Onko Kalle kotona? Hilima kysyi.

– Se nukkuu.

– Ne nukkuvat aina, Hilima sanoi.  – Aina ne nukkuvat. Onko sinulla mitään?

– Ei, eeei!

– Hyvä, minä syön sen sitten, sanoi Hilima, hiipi määrätietoisesti sireenipensaan juureen ja ja söi sen makkarapalan, jonka Oliver oli piilottanut. 

– Minä lähden nyt, sanoi Hilima.

– Hyvästi ja terveisiä lapsille, sanoi Oliver niin kuin oli kuullut sanottavan.

– Haist ite, sanoi Hilima eikä taakseen vilkaissut.

No niin, tässä minä vain lainailen Aapelin hyväkuneja, vaikka ei ollut tarkoitus. Hyväkuneiksi sanotaan meidän perheessä sellaisia  kaunokirjallisuuden kohtia, joita ei voi olla lukematta toisille ääneen. Lainaus alkaa aina: Tässä on hyvä kun... 

Automatkoilla meillä oli tapana viihdyttää toisiamme lukemalla pätkiä esimerkiksi Ollin pakinoista. Olli teräväsanaisempana ja kärkkäämpänä pakinoitsijana piti ehkä kuskin hereillä paremmin kuin lempeästi myhäilevä Aapeli. 

Jouko Tyyri luonnehti mielestäni erinomaisesti näitä kahta nerokkainta pakinoitsijaamme näin: "Jos Olli on kirjallisuutemme Swift, niin Aapeli on sen Montaigne." Tämän lainauksen löysin Jukka Parkkisen elämäkertateoksesta Aapeli: Aika hyvä kirjailijaksi (2018).

Ihan ensimmäinen kosketukseni Aapeliin oli Pikku Pietarin piha. Romaanista sovitettua näytelmää esitettiin Joensuussa kesällä 1968 tai 1969. Kävin katsomassa sen kerran maksavana katsojana ja muutaman kerran ilmaiseksi aidan raosta. Sitä nimittäin esitettiin Kauppakadun ja Malmikadun kulmassa sijainneen puutalon pihalla, joka sattui olemaan aivan silloisen kotitaloni naapurissa. Muistelen, että pääosaa esitti Asko Sahlman, joka oli veljeni luokkatoveri. Minua ihmetytti, miten poika, jonka olin nähnyt koulun pihalla vaikka kuinka monta kertaa, saattoi näytelmässä olla ihan toinen. Teatterin taika oli jo pari vuotta tehnyt minussa tekosiaan. Sen lumovoimalle ei näy loppua. Nyt korona-aikana yksi eniten kaipaamiani asioita on ollut juuri teatteri.

****           ****           ****

Ja nyt sitten pakkaamaan. Tänään lennän puolisoni kanssa Helsinkiin. Luvassa on pitkä viikonloppu, johon kuuluu kirjamessujen lisäksi kolme teatteriesitystä. 

Aapeli, Kissa kissa kissa. WSOY 1998. Kuvittanut Pauli Soisalo. Pakinakokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1967. 131 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Pierre Gripari: La sorcière de la rue Mouffetard et autres contes de la rue Broca

Viime Pariisin matkallani vähän ennen kuin koronasulku alkoi majoituin viidennellä asuinalueella rue Mouffetardin ja rue Brocan tienoilla. Niinpä kun tämä satukokoelma tuli vastaan jossain käytettyjen kirjojen korissa, poimin sen mukaan matkamuistoksi.

Kokoelma sisältää seitsemän satua, joista useimmat sijoittuvat Broca-kadun tienoille. Vain yksi sijoittuu kokonaan Pariisin ulkopuolelle. Päähenkilöinä ovat monessa tarinassa Papa Saïd, algerialainen maahanmuuttaja, ja erityisesti hänen lapsensa Bachir ja Nadia. Esipuheessaan Pierre Gripari kertoo, että henkilöillä on todelliset esikuvat: Papa Saïd pitää puolisonsa kanssa pientä kahvilaa ja elintarvikeliikettä rue Brocalla.

Saduissa perinteiset satuhahmot – noidat, jättiläiset, keijut – seikkailevat nykyajassa. Avukseen tai vastustajakseen he saavat nykyajan kekseliäitä lapsia.

Sadut ovat vauhdikkaita ja hauskoja. Niissä on paljon vuoropuhelua. Monet niistä sopisivat vaikkapa koulujen tai ilmaisutaitoryhmien harjoitusnäytelmiksi lähes sellaisinaan. 

Lapsiyleisölle suunnatut sadut ovat epäilemättä itsetuntoa vahvistavia: useissa saduissa lapset onnistuvat itsenäisesti ilman aikuisten apua ratkaisemaan haastavia ongelmia. Oli myös mukavaa, että päähenkilöt vaihteeksi olivat maahanmuuttajaperheen jäseniä. Tarvittaessa satujen sympaattinen kertoja, monsieur Pierre, selittää hankalia kohtia ja sanoja. 

Minua viehätti kovasti satujen lapsilähtöisyys. Esimerkiksi satu nimeltä Histoire de Lustucru saa alkunsa siitä, että opettaja on koulussa kysynyt, kuka on se roomalainen sotapäällikkö, joka valloitti Gallian. Bachir on vastannut: – Lustucru. (Lustucru on tunnetun ranskalaisen lastenlaulun henkilö.) Niinpä sadunkertoja ottaa tehtäväkseen kertoa Ranskan historian uusiksi: Lustucru kaverinsa Julius Caesarin kanssa voittaa gallit. Lustucru kirjoittaa Gallian sotaretkestä kirjan, jonka antaa Julius Caesarille Roomaan vietäväksi. Matkalla Julius Caesar väärentää kirjan ja vaihtaa oman nimensä jokaiseen kohtaan, jossa lukee Lustucru. Kuolematon Lustucru puuttuu historian kulkuun tuon tuostakin: hän voittaa arabit Poitiersissa ja valloittaa Englannin normannien laskuun. Myös Jeanne d'Arc on todellisuudessa Lustucru! Hän myös säveltää Marseljeesin...

Griparin saduissa on myös kohtia, jotka huvittavat erityisesti aikuisia, mutta näissä saduissa ei naureskella ja vinkata silmää lapsen pään yli. Kohdat ovat varmaan absurdisuudessaan huvittavia myös lapsilukijasta. Minua esimerkiksi huvitti punasukkaisesta jättiläisestä kertovassa sadussa kohta, jossa jättiläinen on juuri ilmoittanut haluavansa Mireille-neidon puolisokseen:

– Se on mahdotonta, sanoi pappi.

– Ja miksi se on mahdotonta?

– Koska olette liian suuri. Te ette mahtuisi kirkkoon. 

Saduissa paha saa palkkansa ja hyville käy lopulta hyvin – toisinaan pienen mutkan kautta. Sadussa La Fée du robinet (Vesihanan keiju) ilkeä tyttö varastaa jääkaapista ruokaa keijulle, joka palkitsee tytön siten, että aina kun tyttö sanoo sanan, hänen suustaan putoaa helmi. Kiltti ja hyvä tyttö puolestaan kieltäytyy varastamasta ruokaa, joten keiju määrää, että aina kun tyttö puhuu, hänen suustaan putoaa käärme. Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Eipä hätää! Helmitytön poikaystävä lukitsee tytön asuntoonsa ja tytön täytyy puhua päivät pääksytysten ja täyttää pesuvati helmillä. Kun tyttö kieltäytyy, poika lyö tätä. Käärmetyttö puolestaan menee naimisiin Pasteur-instituutin tutkijan kanssa, joka tarvitsee käärmeitä vastalääketutkimukseensa. Heistä tulee hyvin onnellisia.

Loppujen lopuksi taika poistuu. Helmityttö palaa vanhempiensa kotiin ja oppii kiltiksi. Käärmetyttö ja tutkija ovat edelleen yhtä onnellisia, sillä nyt he voivat puhua enemmän tarvitsematta pelätä, että koti täyttyy käärmeillä.

Ranskassa kirjallisuuskasvatukseen panostetaan. Useissa lastenkirjoissa on liiteosa, jossa on selityksiä, tietovisoja luetusta tai pieniä kirjoitus- tai ilmaisutehtäviä. Niin tässäkin. Innokkaalle lukijalle lisäosassa on hauskojen tehtävien lisäksi tietoa muun muassa Odysseian Kirke-velhosta, Medeasta, sekä Roald Dahlin noidista.

Pierre Gripari, La sorcière de la rue Mouffetard et autres contes de la rue Broca. Gallimard 2001. Folio Junior N° 440. Kuvitus Puig Rosado. 123 s. + 31 s. (Tähän painokseen sisältyy 31 sivun mittainen lapsille suunnattu tehtävä- ja tieto-osio, jonka ovat laatineet Christian Biet, Jean-Paul Brighelli, Jean-Luc Rispail, Bruno Pilorget ja Marie-Madeleine Touzin.)

Sadut julkaistiin alun perin vuonna 1967. 

---------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 42: Satukirja.

Stig Dagerman: Käärme

Romaani heittää lukijalle haasteen heti ensimmäisellä sivullaan: kaurapelto nuokkuu ja juna tyrkkää nukkuvaa yhdyskuntaa kylkeen. Asemalaiturilla on yksinäinen matkalaukku, jonka raudoitukset salamoivat. Penkillä istuu kaksi naista kuin varpuset puhelinlangalla. Toinen tarkkailee ympäristöään rotansilmin.

Tällainen kieli ei ole aivan tavallista. Vahvasti vertauskuvallinen ote jatkuu myöhemminkin. Jopa siinä määrin, että äärimmilleen viritetyt kielikuvat alkavat vaikuttaa koomisilta. 

Ulkona tiellä lensi pöly kun auto möyri ohi. Tomupilvet jäivät aivan tiukan liikkumattomiksi ajoradan yläpuolelle ja saattoi ajatella, että tie oli pieraissut. Ja Bill ajatteli sanoa sen hänelle samalla kun hän pani rikkinäisen kermakon sylkemään viimeiset ohuet pisaransa Irènen mullannäköiseen kahviin mutta sitten hän kuuli miten tarjoilijatar hyräili Black Fantasyn pätkää ja hän katsoi Irènen ohi huoneen hämärään.

Romaanissa on selvästi mukana tarkoituksellisia tyyliparodioita, jotka liittävät sen siihen kirjallisuuden perinteeseen, jossa arkipäiväisistä aiheista kerrotaan kohotetulla tyylillä. Voimakkailla kielikuvilla romaani myös pyrkii kohti jonkinlaista surrealismia. 

On parasta tunnustaa heti, että surrealismi proosatekstissä ei ilahduta minua, enkä ole siihen kovin viehättynyt runoudessakaan. Olen surrealismista samaa mieltä kuin Sigmund Freud, joka ainoassa keskustelussaan Salvador Dalín kanssa – tosin maalaustaiteesta puhuessaan –  sanoi: "Etsin klassisista maalauksista tiedostamatonta, mutta teidän maalauksistanne etsin tiedostettua." Surrealismi siis piilottaa tietoisia merkityksiä kuviensa taakse – jos ne ovat tietoisia, miksi tämä vaiva, miksi tämä leikittely? 

Käärme-romaanissa on onneksi myös paljon mielenkiintoista. Rakenteellisena kokeiluna se on jännittävä: samassa paketissa on alussa pienoisromaani; sitä seuraa kehyskertomuksellinen suullisten tarinoiden jakso; ja lopussa on vielä viiden novellin kokoelma. Temaattisesti kaikki osat liittyvät tiukasti yhteen. Niiden teemana on pelko, ja useimmiten sen symbolina on käärme – toisinaan konkreettinen eläin, toisinaan vertauskuva. Romaanin osien välillä on paljon viittauksia sekä eteen- että taaksepäin.

Romaanin aloittaa pienoisromaaniksi nimeämäni Irène. Se kertoo varusmiesporukan ja muutamien nuorten naisten retkestä huvilalle, jossa juhlitaan, tanssitaan ja ryypätään. Sää on painostavan kuuma ja saa aikaan hallusinaation kaltaisia tiloja päähenkilö Irènessä. Junamatkalla huvilapaikkakunnalle Irène kuvittelee työntäneensä äitinsä ulos junasta. Kyseessä on mahdollisesti toiveuni, sillä Irène janoaa kokemuksia ja kärsii kovasti varovaisuudestaan ja spontaanisuuden puutteestaan, joiden tuntee sulkevan hänet porukan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän toivoo huvilaretkeltä myös ensimmäistä seksuaalista kokemustaan.

Aikaisemmin päivällä yksi varusmiehistä, sadistisia piirteitä omaava Bill, on pyydystänyt reppuunsa käärmeen, jonka hän vie mukanaan juhlapaikalle ja pelottelee sillä muita illan lopulla päästämällä sen hetkeksi vapaaksi. Bill on järjestänyt juhliin itselleen kaksi naisystävää, Irènen ja Weran. Juovuksissa Bill työntää Weran kaivoon ja säikähdyksissään sulkee luukun ja poistuu paikalta. Mustasukkaisena tilannetta seurannut Irène auttaa Weran pois kaivosta ja kehottaa tätä pakenemaan. Irènen toivoma suhde holtittomasti käyttäytyvän Billin kanssa ei kilpailijan kadottuakaan oikein etene. He lähtevät kuitenkin kaksin etsimään Irènen äitiä junaradan varresta. Lopussa paljastuu, että he ovat eksyneet väärälle ratapätkälle. Irène jää ärsyyntyneen Billin pahoinpitelemänä makaamaan radan varteen, aivan kuin hänen hallusinaationsa olisi ollutkin jonkinlainen enne hänen omasta tulevaisuudestaan. 

Irène-osuudessa on unenomainen ja juopunut helteinen tunnelma. Avoimeksi jää, mikä on ollut totta ja mikä kuvittelua.

Romaanin seuraava jakso on nimeltään Emme voi nukkua. Se tapahtuu varuskunnan tuvassa, johon on majoitettu kahdeksan miestä. Miehet eivät pysty nukkumaan, koska tuvassa on irrallaan käärme, jota miehet eivät ole etsinnöistä huolimatta löytäneet. Ajan kuluksi miehet alkavat kertoa tarinoita. Seuraa kolmen suullisen kertomuksen jakso, eräänlainen mini-Decamerone, jossa kaikki tarinat päättyvät väkivaltaiseen kuolemaan. Minä-muodossa kerrotut tarinat sitoo toisiinsa me-muodossa puhuva kertoja. Neljäntenä tarinana me-kertoja kertoo yhden varusmiehen, Gideonin, simputuksesta. Tämän jakson kertomuksissa yliviritetyt vertaukset jäävät syrjään. Niissä myös naureskellaan yhdelle varusmiehelle, Skriivarille, joka kirjoittelee tarinoihinsa liian mutkikkaita vertauksia. Jakson kerronta on luontevaa puhetta. Tyylillisesti jutut tuovat mieleen Veijo Meren Yhden yön tarinat, jossa miesporukan jutut tosin kertoivat enimmäkseen naisista.

Romaanissa on myös yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu ennen kaikkea armeijaan. Varusmiesten kohtelu ruokkii toimettomuutta, tehottomuutta, pinnausta ja kiusaamista.

Kirja päättyy viiden novellin sarjaan, jossa kerrotaan, miten tuvan kahdeksan miehen iltaloma sujui. Ensimmäinen novelli Peili on muodoltaan klassinen juoninovelli, joka kertoo kahden kaveruksen yrityksestä päästä jatkoille kahden tytön luo. Peili – ja sen rikkominen – esiintyy novellissa konkreettisesti, mutta peili katsomisen ja näkemisen vertauskuvana saa myös symbolisen merkityksen, kun vasta novellin lopussa paljastuu yhden henkilön sokeus.

Rautarengas-novellissa esiintyy kolme tuvan alokkaista. Novelli käsittelee filosofista ongelmaa: vapauden uhraamista turvallisuudelle. Novelli selittää paljon, mutta näyttää vain vähän.

Kangasnukke on surrealistinen kertomus, jossa Sörenson-niminen varusmies seuraa miestä ja lasta. Sörenson uskoo, että mies aikoo käyttää lasta hyväkseen, mutta ei pysty puuttumaan tilanteeseen.

Käärme-novellissa kerrotaan tausta aiemmin esitettyjen suullisten kertomusten sarjalle: kuinka käärme pääsi vapaaksi tupaan ja kuinka se lopulta saatiin kiinni. Novellissa myös kerrotaan aiemmin kuvattu kiusaamistapaus kiusatun, Gideonin, kannalta nähtynä. Tämä novelli kuvaa ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kyvyttömyyttä liittyä porukkaan, joten se on temaattisesti sidoksissa myös romaanin aloittavaan Irènen tarinaan. 

Pako josta ei tullut totta kertoo unenomaisen kertomuksen Skriivariksi kutsutun varusmiehen illasta runoilijan ja kaunokirjailijan kanssa. Mahdollisesti nämä kaksi henkilöä ovat Skriivarin itsensä eri puolia. Koko Käärme-romaani voidaan tulkita Skriivarin tuotteeksi. Skriivari on näin ollen kirjailijan alter ego. Romaani päättyy, kun Skriivarin elämä viimeisessä novellissa tulee tapaturmaiseen päätökseen.

Pelon teema siis on mukana jokaisessa romaanin osassa, mutta ongelmana on se, että pelon tunne ei välity lukijalle. Sen sanominen tai kuvaaminen, että joku pelkää aivan hirveästi, ei tee pelkoa todelliseksi. Olen vanhanaikainen lukija ja haluan, että minut houkutellaan samastumaan henkilöihin – sitä kautta myös tunne-elämäni saadaan mukaan tulkintaan. Minut saadaan vaikka tuntemaan pelkoa, jos niin halutaan. Tältä osin romaani jäi minusta puutteelliseksi.

Stig Dagermanin Käärme kuuluu ehdottomasti sarjaan "lupaavat esikoisteokset". Siitä kyllä huomaa, että se on hyvin nuoren kirjailijan romaani. Siinä näkyy kova halu ja kiire käyttää ja näyttää koko omaksuttu keinovalikoima. Dagerman julkaisi Käärme-romaanin 22-vuotiaana. Näitä "lupaavia esikoisia" on helppo nimetä näin jäljestäpäin, kun jo on tiedossa, että Stig Dagermanista tuli erittäin arvostettu kirjailija. Hänen uransa jäi kuitenkin lyhyeksi: Dagerman syntyi vuonna 1923 ja kuoli omasta tahdostaan vuonna 1954. Hän käynnisti autonsa ja sulki autotallin ovet.

Stig Dagerman, Käärme. Weilin+Göös 1968. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Ormen (1945) suomentanut Väinö Kirstinä. Päällys Pauli Hiltunen. 268 s.

----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Emma Donoghue: Slammerkin

Vuonna 1752 Englanti siirtyi juliaanisesta ajanlaskusta gregoriaaniseen: syyskuun toista päivää seurasi syyskuun neljästoista. Osa ihmisistä uskoi, että heidän elämästään oli niistetty pois yksitoista päivää. Väitetään, että tämä ajoi Lontoossa ihmiset kaduille niin sanottuihin kalenterimellakoihin.

Emma Donoghuen romaanissa yksi mellakoissa vangituista on suutari Cob Saunders. Saunders kuoli vankilassa kuumeeseen. Häneltä jäi leski ja viisivuotias tytär Mary. Yksitoista vuotta myöhemmin 16-vuotias Mary Saunders on Walesin ja Englannin rajamailla Monmouthin vankilassa ja odottaa omaa oikeudenkäyntiään.

Tästä tämä hurja romaani alkaa. Jos tästä kirjasta tehtäisiin romaanille uskollinen elokuva, sitä ei voisi esittää juuri missään – ainakaan muille kuin täysi-ikäisille. Alkutilanteen jälkeen palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin ja kerrotaan Maryn lyhyen elämän vaiheet isän kuoleman jälkeen. Romaanin lopussa palataan taas takaisin Monmouthin vankilaan, Maryn oikeudenkäyntiin ja hänen tuomioonsa. Tämän verran juonipaljastuksia on siis jo kirjan prologissa. Jos haluat tietää enemmän, jatka lukemista. Lisää juonipaljastuksia on tulossa. Rehevä ja paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä romaani ei lukukokemuksena varmaankaan huonone, vaikka juonen päälinjat tuntisikin.

Maryn äiti meni pian uusiin naimisiin; isäpuoli oli kaivostyöläinen, äiti ansaitsi perheelle lisätienestejä ompelutöillä. Toisin kuin useimmat kaupungin köyhät tytöt Mary sai käydä koulua: hän oli terävä-älyinen ja oppi helposti kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan. Hän oli eloisa, energinen ja sanavalmis.

14-vuotiaana Mary vaihtoi koskemattomuutensa punaiseen koristenauhaan. Kaupanpäällisiksi hän sai kupan ja tuli raskaaksi. Paremmassa valossa katsoen nauhakin osoittautui arkisen ruskeaksi. Kun raskaus paljastui, Mary joutui lähtemään kotoaan. 

Kirjaimellisesti katuojasta hänet poimii kokenut prostituoitu Doll Hopkins. Doll, joka on päässyt myös vuosittain julkaistuun Harrisin arvioivaan luetteloon Covent Gardenin prostituoiduista, antaa Marylle majapaikan vuokrahuoneessaan Rottalinnaksi (Rat's Castle) kutsutussa talossa, opettaa hänelle ammatin salat ja järjestää Maryn raskauden keskeytyksen. Sikiönlähdettäjän pöydältä noustuaan Mary ei enää koskaan saa kuukautisia. Hänen uuden ammattinsa kannalta hedelmättömyys on suuri etu.

Romaanin kuvaus Lontoon prostituoitujen elämästä on karua luettavaa. Alkoholia kului runsaasti fyysisen ja henkisen kylmyyden lievittämiseen. Oikeastaan kertaakaan koko kirjan aikana Mary ei koe seksuaalista nautintoa. Jonkinlaista tyydytystä tuo se vallantunne, jota hän saa huomatessaan, miten hänen viehätysvoimansa vaikutti miehiin. Harva mies pystyi vastustamaan hyvin nuoren ja sievän tytön kutsua.

Täysin ilotonta Maryn elämä ei kuitenkaan ole. Rahaa kertyy hyvinä aikoina runsaasti, ja Mary voi tyydyttää viehtymystään kauniisiin vaatteisiin. Prostituoitujen yhteisössä elää myös omanlaisensa huumori asiakkaiden kustannuksella. Mary kuvataan romaanissa myös aloitekykyisenä ja vahvana ihmisenä. Hän ei ole pelkästään uhri, vaikka hänen valinnanmahdollisuutensa ovatkin kapeat.

Kuvaukset Lontoon kaupunkiköyhälistön sosiaalisesta tilanteesta 1700-luvun jälkipuoliskolla ovat aidon tuntuisia. Kaupungin väkiluku oli kolminkertaistunut sadassa vuodessa. Maaseudulta kaupunkiin virtasi ammattitaidotonta väestöä, josta osalle ainoa tarjolla oleva ammatti oli rikollisuus. Taskuvarkaus kukoisti, vaikka laki kohteli varkaita armottomasti: nenäliinan varastamisesta saattoi saada hirttotuomion. Kouluttamattomille naisille prostituutio oli usein käytännössä ainoa mahdollisuus säilyä hengissä. On arvioitu, että tuohon aikaan joka viides lontoolainen nainen sai ainakin osan tuloistaan prostituutiosta.

Vaikka kristinuskolla oli 1700-luvulla suuri vaikutus ihmisten elämään, prostituutio oli näkyvää ja avointa. Harras kristitty saattoi ilman suuria omantunnon tuskia nauttia huorien palveluista. Kaksinaismoraali rehotti. Sen tämä kirja kuvaa kirkkaasti ja raadollisesti. Romaanin tekee lohduttomaksi se  kohtalonomainen vääjäämättömyys, joka Maryn elämässä tulee esille. Hänen yrityksensä parantaa elämäänsä kariutuvat aina siihen, mitä hän on ennen ollut: neljätoistavuotiaan ajattelemattomuus kostautuu julmalla tavalla. Kaksinaismoralistinen yhteisö ei koskaan voinut antaa anteeksi: se olisi edellyttänyt syyn näkemistä paitsi uhrissa myös tämän hyväksikäyttäjissä. Vääjäämättömyydestään huolimatta juoni on vetävä ja yllätyksellinen. Tosin yllätysten tullessa lukijan mielessä käy usein: "Voi ei, niinpä tietysti, olisihan tämä pitänyt arvata."

Romaani antaa myös erinomaisen kuvauksen siitä, kuinka kristinuskon rinnalla elivät vahvasti monenlaiset taikauskoiset käsitykset. Marykin käy katsomassa julkisia hirttäjäisiä ja ostaa onnenkalukseen pätkän hirttoköyttä. Varsinkin romaanin myöhemmässä vaiheessa Monmouthin maaseutukaupungissa taikausko on näkyvästi esillä. En ollut aiemmin törmännyt esimerkiksi synninsyöjään. Hautajaisten osallistujista arvottiin yksi synninsyöjä, jonka tehtävänä oli syödä leipää ja juoda olutta, jotka oli asetettu arkun päälle. Kun hän näin oli "syönyt vainajan synnit", hänen päälleen syljettiin ja hänet ajettiin pois paikalta. Uskottiin, että paholainen näin harhautettuna seuraisi synninsyöjää ja vainaja pääsisi huomaamatta ja ilman syntejä livahtamaan taivaan iloon.

Maryn elämä saa uuden suunnan, kun hän saa keuhkotaudin oireita. Dollin vaatimuksesta Mary keskeyttää prostituution ja menee Magdalen-hospitaaliin, joka nimestään huolimatta ei ollut sairaala vaan "katuville prostituoiduille" tarkoitettu koulutus- ja työlaitos. Siellä Mary saa säännöllisesti kunnollista ruokaa ja riittävästi lepoa. Hänen taudin oireensa katoavat. Mary oppii myös ammatin: hänellä on selvää lahjakkuutta ompelemiseen. Se oli taito, jolla ennen valmisvaatteiden aikaa hyvin monet pystyivät elättämään itsensä.

Maryn levottomuus saa hänet lähtemään pois hospitaalista. Tällä välin hänen ystävälleen Dollille on koettanut kovat ajat: vähän yli kaksikymppinen tyttö oli jo loppuun käytetty. Mary löytää ystävänsä syrjäkujalta kuoliaaksi paleltuneena. Romaanin jälkisanoissa todetaan, että vuosien 1762–63 poikkeuksellisen ankara talvi tappoi Lontoon kaduille useita naisia. Myös Mary joutuu vaikeuksiin: vuokravelkojen takia hänen täytyy paeta Lontoosta.

Mary lähtee vanhempiensa entiseen kotikaupunkiin. Monmouthin pieni maaseutukaupunki sijaitsee Englannin ja Walesin rajalla, eivätkä sen asukkaat itsekään tiedä, kumpaan valtioon oikeastaan kuuluvat. Siellä Mary pestautuu äitinsä nuoruudenystävien herra ja rouva Jonesin talouteen palvelustytöksi. Herra Jones valmistaa korsetteja ja rouva Jones on taitava ompelijatar. Ompelutaitojensa takia Marysta tulee pian korvaamaton apu ja ystävä rouva Jane Jonesille.

Tähän asti romaanissa on ollut esillä vain Maryn näkökulma. Monmouthin taloudessa pääsemme sisälle myös muiden henkilöiden ajatusmaailmaan. Jonesin pariskunnan ja Maryn lisäksi taloudessa asuu edustava läpileikkaus 1700-luvun palvelusväestä. 

Daffy Cadwaladyr on miespalvelija, joka tekee talon raskaampia töitä sekä auttaa isäntäänsä korsettien tekemisessä. Hän on innokas lukija ja tieteen puolestapuhuja, mutta noudattaa kyllä salaa seudun vanhoja taikauskoisia tapoja. Daffy ihastuu lähes vastoin tahtoaan räväkkään "lontoolaistyttöön" ja lopulta kosii tätä. Marylle tilanne on täysin uusi: hän suostuu kosintaan ja elämänsä ensimmäistä kertaa myös sukupuoliyhteyteen ilman palkkiota. Kun Daffy alkaa puhua lasten hankkimisesta ja tulevan perheen asettumisesta pysyvästi Monmouthiin, Mary ymmärtää, että unelma ei voi hänen hedelmättömyytensä ja pienen paikkakunnan juorujen takia toteutua, ja purkaa kihlauksen.

Jonesin pariskunnan pienen Hetty-tyttären hoitaja ja perheen vanhempien lasten – ennen aikojaan kuolleiden – imettäjänä toiminut rouva Ash on esimerkki kylmästä kristillisyydestä. Hän urkkii Maryn salaisuudet tietoonsa ja uhkailee tyttöä niiden paljastamisella. Hän siteeraa mielellään Raamattua, jonka lauseista hän on onnistunut löytämään vain ne, joissa luvataan tuomioita ja rangaistuksia. 

Abi on Jonesien palvelijatar. Hänet on lapsena myyty Afrikasta orjaksi Barbadokselle, mistä hänet on sitten tuotu Englantiin. Koskaan hän ei ole saanut palkkaa työstään. Mary antaa Abille toivoa vapaudesta Lontoossa, jossa tummaihoinen ei herätä suurta huomiota. Romaani seuraa myös Abin vapautumisyritystä, jossa häntä avustavat paikkakunnan kveekarit. Suhtautuminen orjuuteen oli Englannissa vielä 1700-luvun lopulla epäselvä. Orjien myymisen laki kyllä jo kielsi Englannissa, mutta isäntien omistusoikeutta orjiin ei vielä yleisesti kyseenalaistettu. 

Pahimman esimerkin aikakauden kaksinaismoralismista tarjoaa kylän pastori, Daffyn isä. Pastori Cadwaladyr pitää arkisin majataloa ja krouvia. Kun hänelle selviää Maryn menneisyys, hän painostaa Maryn ottamaan vastaan asiakkaita huoneessa krouvin takana. Tulot pistetään puoliksi.

Maryn tienaamat rahat johtavat romaanin loppukliimaksiin. Rouva Jones löytää rahat ja koska kuvittelee Maryn varastaneen ne ompeluliikkeen asiakkailta, rouva Jones vie rahat kirkon köyhäinkeräyslaatikkoon. Tämä petos saa Maryn pois tolaltaan. Hän syyllistyy useisiin vakaviin rikoksiin. Hän varastaa vaatteita, joiden ompelemiseen on osallistunut. Niistä näyttävin on väljä mekko, englanninkieliseltä nimeltään slammerkin, jonka helmaan Mary on lähes koko Monmouthissa viettämänsä ajan kirjaillut paratiisiaiheisia kuvia: käärmeitä ja omenia. Rikoksistaan Mary tuomitaan seuraavan kevään käräjillä. 

Mekko on romaanissa voimakas vertauskuva: se edustaa Marylle toivoa paremmasta, mutta samaan aikaan se kuvioinneissaan muistuttaa synneistä, joita ei voi pestä pois. Slammerkin tarkoittaa paitsi löyhää mekkoa myös löyhää naista Lontoon katukielessä, siis prostituoitua. 

Romaanin Mary Saundersilla oli oikea todella elänyt esikuva. Hänen rikoksensa olivat samat kuin romaanin Marylla. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen lisäksi todellisen Mary Saundersin elämästä on kuitenkin vain hyvin vähän tietoa. Romaanissaan Emma Donoghue antaa yhdelle historian vähäosaiselle oman vahvan äänen.

Romaanissa esiintyy myös muutamia muita historiallisia henkilöitä. Kirjailija Samuel Johnson on yksi niistä harvoista, jotka kirjassa kieltäytyvät Maryn houkutteluista. Hänen ystävänsä ja elämäkertansa kirjoittaja James Boswell sen sijaan tunnetaan Lontoon katutyttöjen parissa hyvin, koska hän oli siitä harvinainen asiakas, että käytti jo tuohon aikaan alkeellista kondomia.

****      ****     ****

Aivan tämän romaanin ulkopuolelta ja vähän toiveikkaampana loppuna mainittakoon, että Samuel Johnsonilla oli musta miespalvelija, Francis Barber, joka oli tuotu orjana Englantiin. Kiivas orjuuden vastustaja Johnson otti hänet palkatuksi palvelijakseen ja koulutti hänet kirjalliseksi apulaisekseen. Francis Barber palveli Johnsonia tämän kuolemaan saakka. Testamentissaan Johnson jätti Barberille vuotuisen elinkoron, joka selvästi ylitti sen, mikä ajan tapana oli.

Jos Lontoossa haluaa nykyisin tutustua aitoon 1700-luvun taloon, tohtori Johnsonin kotimuseo on hyvä vaihtoehto. Se sijaitsee Lontoon Cityn upouusien lasi- ja teräskolossien keskellä ja on alueen ainoa talo, joka säästyi toisen maailmansodan pommituksissa. Talon edessä, pienen aukion keskellä, on patsas, joka esittää Johnsonin Hodge-kissaa.

Kävin museossa kymmenisen vuotta sitten puolisoni kanssa. Lipunmyyjä tiedusteli, oliko Samuel Johnson minulle aiemmin tuttu. Kun kerroin lukeneeni hänen Rasselas-romaaninsa ja kun vielä mainitsin, että seuraan kotimuseon sivuja Twitterissä, meille kiikutettiin välittömästi lasilliset kuohuviiniä. Saimme myös henkilökohtaisen opastuksen museon  näyttelyihin.

Emma Donoghue, Slammerkin. Virago Press 2000. Kansikuva Jeff Cottenden. 422 s.

---------------------------------

Romaanissa Mary Saunders opetetaan ompelemaan ja kirjomaan, joten tämä sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito.

Torgny Lindgren: Pylssy

Torgny Lindgrenin romaanissa mies, joka on kirjoittanut pikku-uutisia paikallislehteen, sanotaan irti tehtävästään, koska hänen uutisensa ovat osoittautuneet omasta päästä keksityiksi. Yli viidenkymmenen vuoden päästä, lehden päätoimittajan kuoltua, mies alkaa kirjoittaa aikanaan kesken jäänyttä uutista loppuun. Mies on jo vanhainkodissa ja iältään 107-vuotias. 

Lehtiuutinen kasvaa romaanin mittaiseksi. Se alkaa siitä, että sodan jälkeen Ruotsin Västerbottenin Avabäckiin saapuu saksalainen mies, joka myy pakettiautosta korvikemateriaaleista valmistettuja tekstiilejä. Hän asettuu asumaan autiotaloon. Mies käyttää nimeä Robert Maser, mutta saattaa olla paennut natsijohtaja Martin Borman – tai saattaa olla olematta. Hän on mahdollisesti menettänyt muistinsa – tai sitten ei ole. 

Samaan aikaan paikkakunnalle saapuu myös uusi opettaja, keuhkotaudista parantunut Lars Högström, joka saa kortteerin Eva Marklundin yläkerrasta. Evan mies Manfred on keuhkotautiparantolassa. Hyvin pian Lars Högström muuttaa alakertaan Evan makuukamariin.

Robert Maser ja Lars Högström ystävystyvät. Heitä yhdistää rakkaus musiikkiin ja laulamiseen. Melko pian he havaitsevat, että heitä yhdistää myös rakkaus västerbottenilaiseen perinneruokaan pylssyyn. Hagströmin moottoripyörällä he kiertelevät kesän ajan tutustumassa eri kylien pylssyihin. Jokaisella talolla on omansa.

Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin "bulscha" kreikan sanasta "balsamon", alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys.

Romaanin sivujen reunassa on tuon tuosta selittäviä tietolaatikoita kuin sanomalehtiuutisessa konsanaan. Yllä oleva pylssyn määritelmä on yksi niistä. Pylssyn ja palsamin etymologinen yhdistäminen kuulostaa kaukaa haetulta, mutta tässä romaanissa se on täyttä totta. Pylssy kasvaa kaiken sen vertauskuvaksi, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista. Se syntyy halvoista raaka-aineista niin kuin elämä itse, mutta makuelämyksenä se on jotain lähes tuonpuoleista.

Pylssyssä kaikki on mahdollista. Se on järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan tuolla puolen. Jos elämä on ollut tyhjää ja tarkoituksetonta ja sitten kohtaa pylssyn, tulee sanoneeksi itselleen: mittaamattomassa ja rajattomassa on sentään jokin pohja tai ydin tai keskipiste, ei ole pakko antaa periksi. 

Kahden hurmioituneen elämän tarkoituksen etsijän, Robert Maserin ja Lars Högströmin, vastakohdaksi asettuu paikkakuntalainen Bertil. Hän on ulkoisesti täydellisen symmetrinen mies. Hänen oikea ja vasen kätensä ovat toistensa täsmälliset peilikuvat, samoin hänen kasvojensa vasen ja oikea puoli. Symmetrisyyttään hän korostaa kantamalla vyöllään kahta puukkoa, yksi kummallakin puolella kehoa. Ulkoisesti täydellisen symmetrinen mies on kuitenkin sisäisesti vino. Hän on läpikotaisin itsekäs ja kateuden kalvama.

Bertil on kateellinen Lars Högstrandin eroottisesta menestyksestä Eva Marklundin kanssa sekä Robertin ja Larsin ystävyydestä. Pylssyyn hän suhtautuu itsekkäällä ahneudella. Jonkinlaista kaipuuta ylevään on myös Bertilissä: hän kuuntelee mielellään Robertin ja Larsin duettolauluja. Saadakseen kuulla niitä enemmän hän järjestää niin, että Robertin asuma talo palaa ja Robertkin joutuu muuttamaan Eva Marklundin taloon.

Jännittäväksi kertomukseksi kateudesta ja petoksesta muuttunut lehtiuutinen uhkaa taas jäädä kesken, kun kunnallisneuvos säästösyistä kieltää uutismieheltä kirjoitusvälineet ja kirjoitusoikeuden. Vastauskirjeessään kunnallisneuvokselle uutismies solmii tarinansa kesken jääneet juonilangat yhteen. Lopussa myös kirjoittajan henkilöllisyys paljastuu. Hän osoittautuu yhdeksi tarinassaan esiintyneistä henkilöistä.

Näennäisen arkisesta aiheestaan ja maalaisympäristöstään huolimatta romaani on kertojaratkaisuiltaan lähes postmoderni. Sen kerronta muodostuu sisäkkäisistä osasista kuin kiinalainen rasia. Romaanin kertoja myös pohtii monia kertomateknisiä asioita, muun muassa sitä, mitä voi jättää kirjoittamatta tai sitä mikä on muistin osuus luomistyössä. Mikä on toden ja fiktion suhde?

Tapahtuuko todellisuudessa ylipäätään asioita, tapahtumia joilla on alku ja loppu? Vai luodaanko ne kirjoituksessa, sen lauseissa, kappaleissa ja luvuissa, ovatko ne lyhyesti sanoen tulos kirjoituksen järjestyksen vaatimuksesta?

Myös mielikuvitus on todellisuuden tuote.

Hauskana yksityiskohtana romaanissa esiintyy henkilönä myös Torgny Lindgren -niminen keuhkotautioireinen pikkupoika, joka ei ole lainkaan katkera vaan kiitollinen osastaan. Keuhkotautiin kuoleminen säästäisi hänet monilta elämän vastenmielisiltä velvollisuuksilta.

Sitä paitsi hän tunsi toisinaan niin hurjistunutta ja mielipuolista iloa ettei sanoisi autuutta siitä että oli olemassa, että oli varmaan viisainta ettei hänestä koskaan tulisi aikuista. Kukaan ei pystynyt ennakoimaan tai arvioimaan, mitä tuollaisella mielenlaadulla varustettu ihminen voisi saada aikaan.

Tuollaisella mielenlaadulla voi saada aikaan vaikkapa erittäin viihdyttäviä ja samalla syvällisiä romaaneja.

Liisa Ryömän suomennos tuntui luontevalta eikä vetänyt huomiota itseensä. Se on aina hyvän suomennoksen merkki. Sana ohkoleipä kalskahti hieman tekniseltä termiltä; arvelin, että kyseessä on se lätty, jota täällä Pohjanlahden itäreunalla kutsutaan rieskaksi, mutta ilmeisesti samasta tuotteesta ei kuitenkaan ole kysymys, joten sana on varmaan paikallaan.

Kunnianhimoisella kerrontarakenteellaan ja maantieteellisen ympäristönsä takia Torgny Lindgrenin Pylssy toi mieleeni toisen västerbottenilaisen, Per Olov Enquistin, Kapteeni Nemon kirjaston. Enquist ja Lindgren ovat syntyisin naapuripitäjistä eikä heidän syntymävuosissaankaan ole kuin neljän vuoden ero. Torgny Lindgren menehtyi vuonna 2017 ja Per Olov Enquist vuonna 2020.

Torgny Lindgren, Pylssy. Tammi 2003. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Pölsan (2002) suomentanut Liisa Ryömä. Päällys Timo Mänttäri. 239 s.

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja.

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Veijo Meri sanoi kerran, että Irmari Rantamalan Harhama-romaani on urotyönä verrattavissa siihen, että kävelisi Helsingistä Porvooseen takaperin. Samankaltaisesta urotyöstä on kyse myös tässä Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli -romaanissa. Täytyy ihailla – vaikka vastoin tahtoaankin – sitä, että kirjailija pakkomielteisen tinkimättömästi toteuttaa oman näkemyksensä piittaamatta vähääkään siitä, mitä kirjallisuudessa on pidetty luvallisena tai siitä, mitä mahdolliset lukijat teoksesta tuumaavat. Ei ole lainkaan yllättävää, että Kolmas konstaapeli julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mahtoiko O'Brien edes eläessään vakavasti etsiä sille kustantajaa?

Luvassa on siis todella erikoinen romaani. Se alkaa ryöstömurhasta, jonka nimetön minäkertoja tekee ystävänsä John Divneyn kanssa. Kun sanon nimetön, se tarkoittaa tässä sitä kirjaimellisesti. Romaanin kertoja unohtaa nimensä, mikä saattaa olla kätevää, sillä nimetöntä ei oikeastaan ole olemassa eikä häntä voi myöskään tuomita mistään rikoksesta. Toisaalta jos nimetön vaikkapa hirtetään murhasta, ei oikeastaan ole hirtetty ketään, ja mitään ei ole tapahtunut. No niin – O'Brienin hulluus iski blogin kirjoittajaan: tällaista pohdiskelua romaanissa tosiaan käydään. Tämä on kuin aikuisille suunnattu Liisa Ihmemaassa – arkipäivän logiikalla ei teoksen maailmassa pitkälle pötkitä.

John Divney väittää piilottaneensa ryöstösaaliin murhatun taloon ja lähettää kertojan hakemaan sitä sieltä. Talossa tapahtuu jotain kummallista, ja sen jälkeen tarinan mielipuolisuuden kierrokset vain kiristyvät. Kertoja tapaa murhatun miehen tämän talossa; mies vaikuttaa elävältä, vaikka kertoja on rusikoinut hänen päänsä mäsäksi lapiolla. Murhattu suhtautuu murhamieheen yllättävän suopeasti ja kertoo, että ryöstösaalis on poliisiasemalla, josta kertoja voi sen hakea.

Poliisiasemalla kertoja tapaa kaksi konstaapelia, joista toinen on poikkeuksellisen kiinnostunut polkupyöristä. Hän varastaa niitä, ja kun niistä tehdään katoamisilmoitus, hän sitten löytää ne ja ratkaisee rikokset. Erikoista on, että polkupyörien omistajat ovat osittain muuttuneet polkupyöriksi ja polkupyörät puolestaan osittain ihmisiksi. Toinen konstaapeli rakentaa taidokkaita lippaita, jotka mahtuvat aina toistensa sisään siten, että pienimmät ovat jo niin pieniä, ettei niitä voi nähdä edes suurennuslasilla.

Poliisien kanssa kertoja vierailee muun muassa iäisyydessä, joka sijaitsee maan alla ja sinne mennään hissillä. Iäisyydessä aine nimeltä omnium muuttuu miksi ihminen ikinä haluaa sen muuttuvan. Valitettavasti ihmisen pitää iäisyydestä pois tullessaan painaa täsmälleen saman verran kuin alas mennessään. Iäisyydestä ei siis voi tuoda mukanaan mitään.

Poliisit myös tietävät, että kertoja on murhaaja, joten hänen hirsipuutaan aletaan pystyttää. Kertojan sielu, nimeltään Joe, joka on tähän asti aina välillä kommentoinut kertojan ajatuksia ja välillä riidellyt tämän kanssa, sanoo tässä vaiheessa hyvästit ja katoaa jonnekin. Kertoja onnistuu kuitenkin pakenemaan – helposti, sillä häntä ei edes yritetä estää – ylikonstaapelin polkupyörällä, tai pikemminkin sen kanssa.

Kuinka voisin kuvailla moitteetonta mukavuuttani polkupyörän istuimella, meidän liittomme täydellisyyttä, suloista vastakaikua jota hän soi minulle runkonsa jokaisella osalla? Minusta tuntui että olin tuntenut hänet monia vuosia, ja että hän oli tuntenut minut, ja että me ymmärsimme toisiamme varauksetta. Hän liikehti allani notkean myötäelävästi ja eteni nopeasti ja ilmavasti löytäen aina tasaiset reitit kivisiltä teiltä, huojuen ja taipuen ja myötäillen taitavasti minun vaihtuvia asentojani; hän jopa sopeutti vasemman polkimensa minun puujalkani kömpelöön poljentaan.

Kertoja palaa murhatun miehen taloon. Siellä hän kohtaa kolmannen konstaapelin, joka on perustanut talon seinien sisään oman toimistonsa. Siis talon seinien sisään, ei talon sisään, tämänhän nyt ymmärtää lapsikin. Kolmas konstaapeli kertoo, että ryöstösaalis – reilu sata grammaa omniumia – on nyt kertojan omassa talossa.

Omassa talossaan kertoja tapaa rikostoverinsa Divneyn, ja lukijalle viimein selviää, mistä tässä kaikessa on ollut kyse. Sanotaan nyt, että kyseessä ei ole uni kuten Liisan seikkailuissa. Jokin metafyysisempi selitys on kyseessä. Divney ja kertoja lähtevät yhdessä poliiisiasemalle. Ja kaikki alkaa uudestaan...

Romaani tulvii mielipuolisia – mutta viihdyttäviä – pseudotieteellisiä teorioita. Suuri osa niistä on de Selby-nimisen filosofin ja fyysikon ajatuksia, joita kertoja on tutkinut julkaisutarkoituksessa. Romaanissa on pitkiä hullunkurisia alaviitteitä, jotka koskevat de Selbyn elämää ja teorioita. Romaania voi mainiosti lukea myös tieteen tai pikemminkin tiedekirjoittamisen parodiana. Ehkä tästä syystä suomenkielinen painos on julkaistu WSOY:n SciFi-sarjassa.

Mutta niin kuin edempänä sanoin, de Selby tarjoaa aitoa henkistä ravintoa, jos lukee objektiivisesti mitä luettavissa on. Teoksessaan Jokamiehen atlas hän käsittelee yksityiskohtaisesti läheisen menetystä, vanhuutta, rakkautta, syntiä, kuolemaa ja muita ihmiselon kohokohtia. Totta kyllä hän uhraa niille vain kuutisen riviä, mutta se johtuu hänen musertavasta väitteestään että ne ovat kaikki tyynni "tarpeettomia".

Parodiaa teos viljelee muutenkin yllin kyllin: sen tyylilaji vaihtelee salamannopeasti ja näistä tyylien sekoittumisista syntyy mainiota kielellistä leikkiä. Välillä myös sanojen merkitykset tuntuvat lipuvan vinksalleen. Suomentaja Kristiina Drews on tästä haastavasta urakasta selvinnyt kiitettävästi: suomennos ei missään vaiheessa vaikuttanut väkinäiseltä.

Kolmas konstaapeli -romaani oli maistuva välipala: kirjallinen leikki ja arvoitus, aivan kuin äkkimakea leivos. Kuitenkin vain välipala – tämän jälkeen kaipaa jotain arkiruokaa. Leipä se miehen tiellä pitää, vaikka joskus kävelisikin takaperin Helsingistä Porvooseen.

Flann O'Brien, Kolmas konstaapeli. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Third Policeman suomentanut Kristiina Drews. Päällys Heikki Kalliomaa. 252 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä.