Mary McCarthy: Lumottu elämä

Mary McCarthyn (1912–1989) romaani Lumottu elämä kertoo tarinan, jossa on nimensä mukaisesti sadun aineksia. Sankaritar pakenee hirviön linnasta prinssin turviin, mutta hirviön taikapiiri pitää häntä vankinaan lähes loppuun saakka. Toisessakin mielessä kirja kertoo elämästä, jota lumous hallitsee: sankarittaresta elämä tuntuu epätodelliselta, aivan kuin menneisyys kahlitsisi häntä eikä hän olisi vapaa valitsemaan vapaasti. Pahaenteisesti hän myös uskoo, että menneisyys voidaan sovittaa vain kärsimyksellä.

Vaikka Lumottu elämä usein viittaakin satuihin, edellä esitetty kuvaus siitä on harhaanjohtava. Päällimmäiseksi jää nimittäin vaikutelma realistisesta romaanista, joka kertoo amerikkalaisen hieman boheemin New Leedsin taiteilijayhdyskunnan tapahtumista ja sivistyneiden ihmisten ihmissuhdesopasta yhtenä syksynä 1950-luvun alkupuolella. Ilmiselvästi New Leeds muistuttaa sijainniltaan ja luonnoltaan jotain pikkukaupunkia Massachusettsin osavaltiossa Atlanttiin työntyvällä Cape Codin niemellä. Kesäasukkaat ovat jo jättäneet seudun ja vain vakioasukkaat ovat jäljellä.

Ja New Leedsin olennainen piirre oli eräänlainen liioittelu. Kaikki moninkertaistui täällä, kuten maneetit satamassa. Täällä oli kolme kylänhullua, jotka irvistelivät postitoimistossa; tänne jääneillä talviasukkailla oli keskimäärin ollut kolme vaimoa; kahdeksan nuorta parrakasta boheemia nojaili ulos avopakettiautoistaan; kaupunginjuoppoja oli kaksikymmentäyksi. Vaimonhakkaamisessa, lapsensyrjimisessä, avioeroissa, auto-onnettomuuksissa, luhistumisissa, itsemurhissa kaupunki oli eräänlainen tilastollinen nousukohta, kuten päätiet juhlaviikonlopun aikana. Mitään ei New Leedsissä tapahtunut vain kerran.

Romaanin päähenkilö on Martha Sinnott, vähän yli 30-vuotias entinen näyttelijä, joka on miehensä Johnin kanssa palannut seitsemän toisaalla vietetyn vuoden jälkeen New Leedsiin. John kirjoittaa artikkeleita historiallisista rakennuksista historiallisen seuran laskuun. Martha on poissaolonsa aikana saattanut loppuun yliopisto-opintonsa ja tehnyt käännöksen Ibsenin Villisorsasta. Nyt Martha kirjoittaa ensimmäistä omaa näytelmäänsä. Salaa hän katsoo olevansa valmis myös äitiyteen.

Seitsemän vuotta aiemmin Martha oli keskellä yötä yöpaidassaan paennut Johnin luokse väkivaltaista ensimmäistä miestään Miles Murphya. Milesille avioliitto Marthan kanssa oli jo toinen. Miles asuu edelleen New Leedsin lähellä kolmannen vaimonsa Helenin kanssa. Pariskunnalla on vauva.

Miles Murphy on kiehtova yleisnero. Koulutuksensa hän on saanut Sorbonnessa, Heidelbergissa ja Lontoon kauppatieteellisessä korkeakoulussa sekä Jungin oppilaana Zürichissä. Hän on menestynyt näytelmäkirjailijana, kirjoittanut seikkailukertomuksia, toimittanut aikakauslehteä, toiminut psykologina ja psykoanalyytikkona. Hän on ollut lähes ammattilaistason nyrkkeilijä ja ollut kehässä Hemingwayn kanssa. Hän on myös suursyömäri ja -juomari sekä itsekeskeinen naisten hyväksikäyttäjä.

Martha pitää Milesia ihmishirviönä ja pelkää yhä häntä. Hän tuntee itsesyytöksiä siitä, että oli jättänyt Milesin ensimmäisestä avioliitosta olevan Barrett-pojan vaille suojaa lähtiessään miehensä luota seitsemän vuotta sitten. Barrett oli kuollut seuraavana vuonna.

Martha ja John yrittävät vältellä Milesia, mutta koska "mitään ei New Leedsissä tapahtunut vain kerran", Miles ja Martha kohtaavat uudelleen kohtalokkain seurauksin. 

Muita romaanin keskeisiä henkilöitä ovat Jane ja Warren Coe, viisissäkymmenissä oleva varakas pariskunta. Warren on taidemaalari, joka on saanut töitään kaupaksi ainoastaan vaimonsa upporikkaalle isälle. Warren on älyllisesti utelias mutta moraaliltaan sovinnainen. Hän päätyy romaanissa tilanteeseen, jossa hän joutuu valehtelemaan auttaakseen Marthaa. Epärehellisyyden paine käy hänelle lähes ylivoimaiseksi. Jane puolestaan antaa moraalinsa joustaa miellyttääkseen itseään. Esimerkiksi Warrenin äidin kuolemasta kertovan sähkeen hän salaa mieheltään vuorokauden ajaksi, jotta saa järjestää kauan odottamansa päivälliskutsut. Warrenin Marthasta maalaama kubistinen muotokuva, jonka Miles painostaa vaimonsa Helenin ostamaan, on keskeisellä osalla romaanin juonikuviossa. 

Vähäisemmissä sivuosissa esiintyy australialainen taidekriitikko Alexander "Sandy" Gray, joka yrittää oikeudessa saada lastensa huoltajuutta itselleen. Tässä hän saa avukseen Marthan opiskeluaikaisen ystävän, taidemaalari Dolly Lambin. Kiltti ja kokematon Dolly on romanttisesti kiinnostunut Sandysta, joka heidän ensitapaamisessaan tuntuu kohoavan vedestä kuin satuolento. Dollyn on vaikea nähdä Sandya sellaisena kuin tämä muille näyttäytyy. Sandylla on ollut jo neljä vaimoa, joista ensimmäinen on kuollut ja kolme seuraavaa häipyneet miehen väkivaltaisuuden takia. Dollyn ja Sandyn suhde ei etene fyysiseksi miehen kykenemättömyyden tähden. Tässä impotenssissa saattaa olla myös tämän siniparran väkivaltaisuuden yksi syy. Sivumennen sanoen tämä romaani on todellinen huonon seksin oppikirja: ensimmäinen siinä kuvattu akti on raiskaus ja toinen epäonnistuu kokonaan.

Osansa juonessa on myös ranskalaisella Paul de Harnonvillellä, entisellä alkoholistilla ja nykyisellä AA-kerhon aktiivijäsenellä, joka pitää kesäisin antiikkikauppaa ja paradoksaalisesti toimii talvisin alkoholiliikkeen kirjanpitäjänä. 

Huberin pariskunta, Harriet ja Harold, tuovat mukaan porvarillista näkökulmaa ja sovinnaista ajattelutapaa. Harold on ankankasvattajaksi ryhtynyt entinen lakimies.

Kaikki romaanin henkilöt ilmaisevat itseään ja ajatuksiaan tarkasti ja varmasti. Pääsemme myös osalliseksi useimpien sisäiseen puheeseen. Tällöin osoittautuu, että useimmat heistä ovat pohjimmiltaan täynnä epäilyksiä.

Lumottu elämä yhdistää satua ja myyttejä sekä realismia tavalla, johon olen törmännyt myös Iris Murdochin romaaneissa. Niistä olen pitänyt kovasti, joten Mary McCarthyn tapa kirjoittaa tuntui heti tutulta ja houkuttelevalta. 

McCarthya ja Murdochia yhdistää kiinnostus filosofisiin ongelmiin. Tässä romaanissa oli keskeisenä hyvin "murdochilainen" ongelma välttämättömyyden ja sattumanvaraisuuden suhteesta. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Iris Murdoch ajatteli, että ihmiset toisinaan ajautuivat ongelmiin, kun eivät hyväksyneet elämän sattumanvaraisuutta vaan katsoivat, että heidän elämäänsä määrää jonkinlainen myytti tai kärsimyksen koneisto, josta he eivät pysty irrottautumaan. Samalla tavalla kulkee Mary McCarthynkin ajatus tässä romaanissa. Ihmiset vapautuisivat menneisyyden toistamisesta, jos he ymmärtäisivät, että kaikki on sattumanvaraista eikä ole mitään filosofista pakkoa – geometrian lakeja maailmankaikkeudessa, kuten päähenkilö Martha sanoo – sille, että tietyt asiat tapahtuvat. Olipas tämä nyt hämärästi sanottu, mutta en haluaisi ruveta selittämään romaanin varsin ovelaa juonta enempää kuin on aivan välttämätöntä.

Keskittyminen henkilöiden ajatuksiin saa romaanissa toisinaan aikaan vaikutelman esseemäisyydestä. Minulle se oli mieleen, mutta ymmärrän, että jos käsiteltävä aihe ei kiinnosta, tällainen teksti voi olla raskasta luettavaa. 

Teoksen keskivaiheilla on pitkä jakso, joka kertoo Coen pariskunnan päivällisistä, joille osa teoksen päähenkilöistä kokoontuu lukemaan ääneen Jean Racinen Bérénice-näytelmää ja keskustelemaan luetusta. Keskustelussa pohditaan muun muassa intohimon ja velvollisuuden ristiriitaa, Port Royalin jansenismin vaikutusta Racineen, Bérénicen ja Shakespearen Henrik IV -näytelmän yhtäläisyyttä, Racinen ja Pierre Corneillen eroja, Hamletia ja Raskolnikovia sekä Bernard Shaw'n kyvyttömyyttä kirjoittaa tragediaa. Olisin lukenut tätä oivaltavaa keskustelua vaikka kuinka pitkästi. Jollekulle toiselle saattaa yksikin sivu olla liikaa. 

Coen päivällisillä jokainen tulkitsee näytelmää kiehtovasti omasta tilanteestaan käsin, joten keskustelu kertoo paljon myös romaanin henkilöistä. Tämä ilta osoittautuu ratkaisevaksi Marthalle, joka on saapunut tilaisuuteen yksin, koska John on lähtenyt työmatkalle. Myös Miles on saapunut yksin, koska Helen on jäänyt hoitamaan sairastunutta vauvaa. Illan lopuksi Miles tarjoutuu heittämään Marthan kotiin ja pahasti juopunut Martha suostuu. Ehkä harkintakyvyn puutteesta, ehkä todistaakseen, ettei enää pelännyt Milesia, ehkä uteliaisuudesta... John olisi joka tapauksessa vihainen siitä, että Martha on lähtenyt yksin päivällisille. "Saatan yhtä hyvin tulla hirtetyksi lampaan kuin karitsankin takia", käy Marthan mielessä. Arvannette jatkon.

Kun Martha huomaa olevansa raskaana, hänen mieleensä tulee: "Se oli kuin satu, jossa sai toiveensa toteutetuksi, mutta sillä tavoin, että toivoi ettei olisikaan toivonut sitä." Martha on pitänyt New Leedsin ongelmana sitä, etteivät sen asukkaat ottaneet vastuuta teoistaan. Mitä hänen itsensä tulisi tehdä?

Lopuksi pieni sivuhuomautus. Tätä romaania lukiessa mieleeni tuli, kuinka paljon juonenkehittelyn mahdollisuuksia menetettiin kännyköiden myötä, kun kuka tahansa on milloin tahansa tavoitettavissa. Tässä seuraavassa Warren pohtii, miten hän saisi viestin Marthalle, jolle hän on järjestämässä salaa rahaa: "Hän halusi soittaa Marthalle, kertoa tälle mitä oli tapahtunut, mutta jos John vastaisi puhelimeen, hänen täytyisi taas olla epärehellinen. Jos hän soitti täältä, rohdoskaupasta, soodalähteen tyttö kuulisi; jos hän soitti kotoa, kun Jane oli kylässä, naapurit kuuntelivat sivulinjalla."

Mary McCarthy, Lumottu elämä. Weilin & Göös 1965. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Charmed Life (1955) suomentanut Eila Pennanen. Runosäkeet suomentanut Aale Tynni. Kansi: Rauno Ruotsinsalo. 316 s.

Emma Donoghue: The Woman Who Gave Birth to Rabbits

Esipuheessaan Emma Donoghue kertoo tämän novellikokoelman syntyneen siten, että hän on aina välillä törmännyt jossain lähdeteoksessa niin houkuttelevaan tietoon, että muut työt on pitänyt jättää syrjään ja kirjoittaa aiheesta kertomus. Jokainen kokoelman novelleista siis perustuu historialliseen lähteeseen, joskus kokonaiseen elämäkertaan; toisinaan pelkkä lyhyt maininta – anekdootti, kasku, lauluteksti – on riittänyt sytyttämään kirjailijan mielikuvituksen.

Useimmiten Donoghue pääsee oivallisesti sisälle henkilöidensä ajatusmaailmaan jossakin heidän elämänsä ratkaisevassa kohdassa. Tällöin yksittäinen, ainutkertainen ja kummallinen tapaus muuttuu yleispäteväksi. Lukija voi ehkä omaksi yllätyksekseenkin samastua jopa naiseen, joka väittää synnyttävänsä kaniineja, kuten tapahtuu kertomuksessa, josta kokoelma on saanut nimensä.

Muutamat kertomuksista jäävät pintapuolisiksi, jonkinlaisiksi järkyttäviksi tapauskertomuksiksi. Ne eivät synnytä mielikuvaa novellista. Mielikseen niitäkin kyllä luki. Jokaisessa tarinassa on ainekset jännittävään historialliseen romaaniin.

Kokoelman läpi kulkee punaisena lankana naisten yritys selviytyä yhteisöissä, joissa heitä ei pidetä arvossa. Useimpien novellien henkilöillä on myös jonkinlainen yhteys Irlantiin. Jokaisen novellin jälkeen Emma Donoghue kertoo lyhyesti tapahtumat ja lähteet, joihin kertomus perustuu. Lähes kaikki tarinat saivat minut uteliaaksi ja etsimään lisätietoja internetistä.

Kerron tässä blogitekstissä hieman jokaisesta kokoelman kertomuksesta.

The Last Rabbit

Kertomus sijoittuu Englantiin vuonna 1726. Saatuaan keskenmenon Mary Toft, joka itse kertoo tarinaa, ryhtyy miehensä ja synnytyslääkärinsä kanssa järjettömältä kuulostavaan huijaukseen. He uskottelevat, että Mary Toft synnyttää kuolleita kaniineja tai niiden osia. Aviomies kerää tarkoitukseen kaniineja laajalta alueelta. Hämmästyttävää kyllä suuri yleisö ja monet arvostetut lääkärit uskovat huiputukseen. Englannin arvostetuin naistentautien lääkäri, Sir Richard Manningham, kuitenkin lopulta paljastaa huijauksen eristettyään Maryn tämän avustajista.

Tässä tarinassa on hieman sama idea kuin Emma Donoghuen tuoreessa romaanissa Ihme (The Wonder), jossa pikkutytön väitetään tulevan toimeen ilman ravintoa.

Taiteilija William Hogarth oli huvittunut ihmisten hyväuskoisuudesta ja teki aiheesta piirroksen, jossa Mary Toft makaa lapsivuoteessa lääkärien ympäröimänä. Huoneen lattia on täynnä kaniineja.

Acts of Union

Novelli sijoittuu Irlantiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen. Englantilainen upseeri käy apteekkarilta lääkettä sukupuolielimensä kutinaan. Apteekkari antaa sotilaalle lääkkeen ja samalla kutsuu tämän päivälliselle. Muina osallistujina ovat pappi, asianajaja ja apteekkarin veljentytär. Nuori kapteeni juotetaan humalaan ja naitetaan vielä samana iltana apteekkarin sukulaisnaiselle. 

Aamun valossa krapulaiselle kapteenille paljastuu, että nainen on häntä ainakin kymmenen vuotta vanhempi. Apteekkari on sopivasti hävinnyt potilaskäynnille. Tuore aviopari selvittelee välinsä. Kapteeni lähtee palaamatta koskaan, mutta hän lupautuu maksamaan naiselle vuosittaista elinkorkoa.

Mainiosti novellina toimiva tarina on kerrottu kapteenin näkökulmasta.

The Fox on the Line

Novelli on kirjoitettu kuvanveistäjä Mary Lloydin päiväkirjamerkintöjen muotoon. Mary Lloyd asuu yhdessä Lady Frances Power Cobben kanssa. He ovat molemmat eläinten vivisektion kiihkeitä vastustajia. Tarina keskittyy niihin päiviin vuonna 1876, jolloin Englannin parlamentin käsittelyyn tulee esitys vivisektion kieltämiseksi. Hieman ennen ratkaisevaa käsittelyä 3000 lääkäriä ja tiedemiestä vetoaa esityksen hylkäämisen puolesta, ja laki hyväksytään vesitettynä: "Se ei enää suojaa eläimiä vivisektiolta vaan elävältä leikkelijöitä syytteeltä."

Mary Lloydin mielessä elävältä leikeltyjen eläinten kohtalo rinnastuu naisiin, joiden sukupuolielimiä Englannissa tuohon aikaan silvottiin, jotteivät he tuntisi "intohimoa". 

Mary Lloyd ja Lady Frances vaihtavat taktiikkaa: he alkavat taistella sellaisen lain puolesta, joka kieltää eläinkokeet kokonaan.

Jälkisanoissaan Emma Donoghue toteaa lakonisesti, että tämä laki on edelleen säätämättä.

Account

Tilikirjan merkintöjä muistuttava novelli. Merkinnät sisältävät faktoja Skotlannin kuninkaan Jaakko IV:n ja hänen rakastajattarensa Margaret Drummondin elämästä. Margaret Drummond ja kaksi hänen sisartaan kuolivat vuonna 1502 syötyään yhdessä mahdollisesti myrkytetyn aamiaisen. Murhalla haluttiin ehkä estää kuningasta menemästä naimisiin Margaretin kanssa. Seuraavana vuonna Jaakko IV meni naimisiin Englannin kuninkaan Henrik VII:n  tyttären, 14-vuotiaan Margaret Tudorin kanssa.

Revelations

Elspeth Buchan johtaa 1700-luvun jälkipuoliskolla Skotlannissa buchaniittien uskonlahkon paastoon, jonka on määrä päättyä Kristuksen toiseen tulemiseen. Novelli kertoo paaston vaiheista. Osa lahkolaisista karkaa, osa lähes menehtyy. Lahkolaiset leikkaavat pois hiuksensa ja jättävät vain pään keskelle tupsun, josta heidät voidaan temmata taivaaseen. Tapahtumat on nähty lahkon jäsenen, pastori Hugh Whiten näkökulmasta.

Toi mieleeni Aino Kallaksen Lasnamäen valkea laiva -novellin, joka kertoo samanlaisesta tilanteesta.

Night Vision

Kertomus yhdeksänvuotiaan sokean Franny-tytön ensimmäisestä koulupäivästä ja sitä seuranneesta illasta. Franny kertoo itse tarinaa. Hän pelkää, että papin johtama koululautakunta kieltää häntä jatkamasta koulunkäyntiä näkövamman takia. Frannyn isä on mennyt kuulemaan päätöstä, ja Franny odottaa jännittyneenä hänen paluutaan. Novellin päätös on liikuttava.

Kertomus perustuu irlantilaisen runoilijan ja romaanikirjailijan Frances Brownen (1816–70) omaelämäkerralliseen tekstiluonnokseen.

Ballad

Perustuu makaaberiin balladiin nimeltä Bessy Bell ja Mary Gray, joka kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka pakenevat ruttoa metsämajaan. Nuori mies, joka on rakastunut heihin molempiin, tuo heille ruokaa – ja ruton. Kaikki kolme kuolevat. Tarina kerrotaan nuoren miehen, joukko-osastostaan karanneen ratsumiehen, näkökulmasta. Kustaa Aadolfin palkkasoturina mannermaalla uransa aloittanut sotilas on saanut sodasta tarpeekseen jouduttuaan murhaamaan siviilejä Irlannin taisteluissa vuonna 1645.

Come, Gentle Night

Shakespearen Romeosta ja Juliasta nimensä ottanut novelli kuvaa Effie Grayn ja taidekriitikko John Ruskinin häitä seuraavaa hevosvaunumatkaa ja hääyötä huhtikuussa 1848. Ajomatkan kevyt kiusoittelu hyytyy hääyönä vaivaantuneeksi etäisyydeksi. Huomattavasti morsiantaan vanhempi sulho viilenee, kun hänelle paljastuu, että alaston aikuinen nainen ei kaikilta kohdin muistutakaan antiikin siloisia marmoriveistoksia.

Lisätietoja avioparin vaiheista kaipaaville suosittelen elokuvaa Effie Gray, josta minulle vinkkasi Sataa valoa -blogin Ariel Philippe Delermin Autumn-romaanista kirjoittamani blogitekstin kommenttiosiossa.

Salvage

Kahden oppineen naisen, Anna Gurneyn ja hänen serkkunsa Sarah Buxtonin, ponnistelujen ansiosta kaksi venäläistä merimiestä pelastuu haaksirikosta Norfolkin rannikolla 1800-luvun alkupuolella. Dramaattinen tarina on kerrottu Sarahin näkökulmasta. 

Lapsena vammautunut ja pyörätuolia käyttävä Anna Gurney käänsi vuonna 1821 ensimmäisenä nykyenglanniksi Anglosaksien kronikan.

Cured

Novelli kertoo "neiti F:stä", joka hakeutuu Lontoossa tunnetun naistentautien lääkärin Isaac Baker Brownin potilaaksi pitkään jatkuneiden selkäkipujen vuoksi. Potilaalta lupaa kysymättä Baker Brown poistaa nukutuksessa neiti F:n klitoriksen. Fyysistä pahoinvointia paikoin aiheuttava kertomus on kerrottu neiti F:n näkökulmasta ja tuo vahvasti esiin hänen vihansa ja katkeruutensa hänelle tehdystä väkivallasta sekä hänen voimattomuutensa, kun hän ymmärtää, ettei voi mitenkään saattaa lääkäriä vastuuseen teostaan. Ei ole edes sanoja, joilla hän voisi selittää hoitokulut maksavalle veljelleen, mitä hänelle tarkkaan ottaen on tehty.

Tohtori Baker Brown aloitti klitoridektomialeikkaukset vuonna 1859. Novelli perustuu hänen itse julkaisemaansa potilaskertomukseen. Emma Donoghue toteaa jälkisanoissaan, että vielä novellin julkaisuaikaan (vuonna 2002) Yhdysvalloissa noin 2000 tyttövauvaa leikattiin joka vuosi sen takia, että lääkäri arvioi heidän klitoriksensa liian kookkaaksi.

Figures of Speech

Eletään 1600-luvun alkupuolta. Kreivitär Mary Stuart O'Donnell odottaa viimeisillään toisen lapsensa syntymää Italiassa, jonne hän on lähtenyt maanpakoon Irlannista miehensä kanssa. 25-vuotias kreivitär on varmuuden vuoksi juuri tehnyt testamenttinsa, vaikka toteaakin sen olevan turhaa, aviomieshän vaimon omaisuuden joka tapauksessa saa. Kreivitär keskustelee elämänsä vaiheista hyvin tuntemansa seuraneidin kanssa. Tilanteen jännittävyydestä huolimatta sanavalmiilla naisilla on hauskaa keskenään. Aviomies on huoraamassa ympäri Genovaa ja juomassa itseään hengiltä, arvelee kreivitär.

Mary Stuart O'Donnellin suku liittyy olennaisesti Irlannin historiaan. Mary itse eli seikkailukkaan elämän, jonka loppuvaiheista ei tiedetä mitään.

Words for Things

Vuonna 1789 Kingsborough'n kartanoon Irlannissa saapuu uusi kotiopettajatar. Perheen vanhin tytär, 14-vuotias Margaret, uskoo voivansa ohjailla uutta opettajatarta samoin kuin aiempiakin, herättämällä tässä sopimattomia hellyyden tunteita. Uusi opettajatar, "mistress Mary", ei kuitenkaan ole näin helposti manipuloitavissa. Hän osoittautuu oikeudenmukaiseksi ja lasten etua ajattelevaksi ammattilaiseksi. Margaret kiintyy ja ihastuu aidosti opettajaansa. Myös kotiopettajatar Mary alkaa vähitellen arvostaa älykästä oppilastaan. Molempia yhdistää kiinnostus sanoihin ja kirjoittamiseen.

Isokokoinen Margaret tuntee epävarmuutta murrosiän fyysisten muutosten takia. Tässäkin kotiopettajatar Mary voi olla avuksi: hänen mielestään myös nolottaville asioille täytyy antaa nimi.

Kun opettajatar ennalta lapsille ilmoittamatta lähtee parin päivän lomalle, Margaret kuvittelee, että Mary on hylännyt hänet lopullisesti ja reagoi voimakkaan tunteikkaasti. Lady Kingsborough säikähtää tyttärensä rajua reaktiota ja päättää sanoa irti kotiopettajatar Maryn työsuhteen.

Novelli on pääosin kerrottu vuoroin Maryn ja Margaretin näkökulmasta. Novellin lopussa kaikkitietävä kertoja mainitsee, että myöhemmin Italiassa avioliittonsa rikottuaan Margaret tapasi entisen kotiopettajattarensa tyttären, joka ei ollut koskaan ehtinyt tutustua äitiinsä.

Jälkisanoissaan Emma Donoghue kertoo, että koskaan ei ole selvinnyt, miksi kreivitär Kingsborough piti kotiopettajatar Mary Wollstonecraftin vaikutusta lapsiinsa niin arveluttavana, että sanoi tämän irti. Tytär Margaret joka tapauksessa aina myöhemminkin puolusti opettajaansa.

Margaret King Moore meni naimisiin Mount Cashellin jaarlin kanssa ja synnytti tälle kahdeksan lasta. Vuonna 1805 hän karkasi rakastajansa George William Tighen kanssa Italiaan. Siellä hän tutustui Mary Wollstonecraftin tyttäreen, joka ei koskaan ollut tavannut äitiään. Mary Wollstonecraft oli kuollut tyttärensä synnytykseen. Ja tuon tyttärenhän tunnemme parhaiten nimellä Mary Shelley.

How a Lady Dies

Novelli kuvaa varakkaiden kylpylävieraiden elämää Bathin kaupungissa 1700-luvun puolivälissä nähtynä kahden kylpylävieraan silmin. Nuorempi heistä, Elizabeth Pennington, varakas kirkkoherran tytär, on kuolemassa keuhkotautiin vain 25-vuotiaana. Hänen hieman vanhempi seuralaisensa, Frances Sheridan, on tunnetun teatterimiehen Thomas Sheridanin puoliso. Novelli kertoo varsinkin Elizabethin kiintymyksen tunteista, joille on vaikea löytää sanoja.

Myöhemmin Francesista tuli romaani- ja näytelmäkirjailija. Elizabeth Pennington oli runoilija, jonka tuotannosta luultavasti suurin osa on kadonnut.

A Short Story

Novelli alkaa pikkuruisen Kitty Crachamin syntymästä Irlannissa 1800-luvun alkupuolella. Tytön kasvu oli hidasta ja hän kärsi jatkuvasta yskästä. "Tohtori" Gilligan houkuttelee vanhemmat  luovuttamaan tyttärensä hänelle vietäväksi Englannin suotuisampaan ilmastoon. Hyväuskoiset vanhemmat antavat lapsen Gilliganille siinä uskossa, että tyttö Englannissa saa hyvää lääketieteellistä hoitoa.

Näin alkaa Kittyn elämä Caroline Crachamina, "sisilialaisena keijukaisena", jota  Gilligan maksusta esittelee ympäri Englantia. Lisämaksusta häntä saa koskeakin. Gilligan uskottelee olevansa tytön isä ja liioittelee tytön ikävuosien määrää. Lopulta tyttö kuolee keuhkotautiin ja uupumukseen.

Kittyn oikea isä yrittää saada ruumiin haudattavaksi Irlantiin, mutta hän on myöhässä: Kittyn luut oli jo keitetty irti lihoista ja hänen luurangostaan oli tehty uusi näyttelyesine.

Caroline Crachamin luuranko on edelleen näytteillä lontoolaisessa anatomian museossa.

Dido

Dido Bellin minämuotoinen kertomus dramaattisesta päivästä, jolloin tälle englantilaisen aatelismiehen ja afrikkalaisen orjan tyttärelle valkenee, kuinka hänen näköisiään ihmisiä kohdellaan hänen suojatun kotinsa, Kenwoodin kartanon, ulkopuolella. Hän päättää toimia ja vaikuttaa isosetäänsä Lordi Mansfieldiin, joka on tuomarina tekemässä päätöstä oikeusjutussa, jossa on kyse siitä, voidaanko Englannissa oleva orja James Somerset lähettää orjatyöhön Jamaikalle vastoin tahtoaan. Kuin sadussa Dido esittää isosedälleen kolme toivomusta.

Somerset-päätös vuonna 1772 oli ensimmäinen askel orjien täyteen vapautukseen Englannissa.

The Necessity of Burning

Novelli sijoittuu Englannin talonpoikaiskapinaan vuonna 1381. Se on kerrottu cambridgelaisen leskirouva Margery Starren näkökulmasta. Kirkon ja yliopiston tuomiovalta oli jo pitkään herättänyt närää kaupungissa (town hates gown). Nyt se purkautuu väkivaltana ja kirjojen polttamisena, johon Margerykin innolla osallistuu.

Hänellä on henkilökohtainen syy kaunaan kirkkoa kohtaan. Hän muistaa, kuinka hänen poikansa syntyi hädin tuskin elävänä. Lapsen piti saada hätäkaste, mutta pappi oli juonut itsensä sammuksiin eikä häntä uskallettu herättää. Niinpä Margery itse kastoi lapsen niin hyvin kuin taisi.

Kun äreä pappi aamulla viimein saapui paikalle, poika oli jo kuollut. Papin mukaan Margery oli kastesanoissaan pannut pojan isän edelle, joten kaste oli pätemätön ja lapsi Margeryn huolimattomuuden tähden joutuisi helvettiin. Kirkkomaahan häntä ei tietenkään saanut haudata.

Novelli perustuu lyhyeen mainintaan Englannin talonpoikaiskapinan historiikissa.

Looking for Petronilla

Tämä on kokoelman ainoa nykyaikaan sijoittuva kertomus. Historialliseen aiheeseen pohjautuvana fantasiatarinana se myös erottuu muun kokoelman realistisesta tyylistä. Kertomuksen minäkertoja saapuu lentokoneella Englannista Irlantiin ja ajaa vuokraamallaan Volvolla Kilkennyn kaupunkiin tutustuakseen paikkoihin, joissa 700 vuotta sitten eli noituudesta syytetty Alice Kyteler. Kertojaa tuntuu erityisesti vaivaavan Kytelerin palvelijattaren, Petronilla de Meathin, kohtalo. 

Petronilla poltettiin roviolla vuonna 1324 sen jälkeen, kun hänen emäntänsä oli paennut oikeudenkäyntiä Englantiin ja kadonnut jäljettömiin.

Emma Donoghue, The Woman Who Gave Birth to Rabbits. Virago Press 2002. 212 s.

Satu Apo: Ihmesadun rakenne

Ihan aluksi: minusta on osuvaa, että satujen tutkija on nimeltäänkin Satu. 

Olen jo kauan halunnut tutustua tähän Satu Apon tutkimukseen. Nyt se kävi päinsä, kun ilmeni, että poikani oli hankkinut sen omaan kirjahyllyynsä ja sain sen sieltä lainaan.

Jos joku lukijoista on päätynyt tähän tekstiini siinä toivossa, että tässä olisi tieteellinen referaatti klassikon aseman saaneesta tutkimuksesta, joudun tuottamaan pettymyksen ja kehotan jatkamaan googlausta. En tunne tutkijan mielenkiintoa Apon tutkimusta kohtaan. Satujen luokittelu niiden rakenteen perusteella ei ole minulle tärkeää. Niiden käyttämät kerronnan keinot, piilevät ja ilmeiset merkitykset ja henkilökuvaus sen sijaan ovat kiehtovia. Tätäkin puolta Apon tutkimus valottaa kiitettävästi.

Olen siis saduista ja kertomuksista innostuva maallikko, jonka mielestä homo sapiens ('viisas ihminen') on nimityksenä ihmiselle luonteenomaista liioittelua. Paremmin lajimme erottaisi muista elollisista nimitys homo narrans ('tarinoita kertova ihminen'). 

On hyvin tiedossa, että sadut ovat kansainvälistä kulkutavaraa. Apokin pohtii satujen ajoittamisen ja paikallisen sijoittamisen ongelmaa. Pääosa suomalaisesta sadustostamme heijastelee Euroopan feodaalisen vaiheen kulttuuria linnoineen, kuninkaineen ja prinsessoineen. Pieni osa saduista ulottuu ajallisesti tätäkin kauemmas, antiikkiin tai jopa muinaiseen Egyptiin. Huomattavan suuri osa on myös verrattain uusia, 1800-luvulla syntyneitä. On myös otettava huomioon, että kerääjien ja arkistoijien sensuuripyrkimykset ovat saattaneet sotkea joidenkin satujen historialliset jalanjäljet.

Suomessa saduissa ei ole kovin suurta paikallista vaihtelua. Ihmesatujen fantasiapitoisuus on ilmeisesti hillinnyt paikallista mukauttamista. Kuten Apo toteaa, "ei ole mitään kulttuuri- tai perinne-ekologisia syitä, joiden vuoksi prinsessan vapauttaminen lohikäärmeen kynsistä kerrottaisiin eri tavalla Eurajoella kuin Hirvensalmella".

Apon tutkimuksesta opin, että kansansatujen kerääminen ja tutkimus Suomessa alkoi verrattain myöhään. Grimmin veljesten ensimmäinen satukokoelma oli julkaistu Saksassa jo vuonna 1812. Grimmien työstä innostuksensa saanut Eero Salmelainen julkaisi Suomen kansan satuja ja tarinoita -kokoelmansa vasta 1852–66. Valtaosa kansansaduista kerättiin vielä tämänkin jälkeen: keruun huippukausi osui 1880- ja 1890-luvuille.

Keruuinnostuksen vähäisyydelle on luonnollinen selitys. Jo varhain oli havaittu, että suomalaisissa kansansaduissa oli vahvoja vaikutteita sekä idästä että lännestä. Niinpä haluttiin mieluummin kerätä sitä, minkä katsottiin olevan omaperäistä, toisin sanoen kalevalaista runoperinnettä. Esimerkiksi Lönnrot vakuutteli 1830-luvulla, että satujen keräämisellä ei ollut kiirettä toisin kuin eeppisen runouden keruulla.

Siitä, että valtaosa keruusta tapahtui vasta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa, on se seuraus, että suomalaisilta suullisessa muodossa kerätyssä satuaineistossa on melko paljon satuja, jotka pohjautuvat kirjalliseen alkutekstiin. Apon tutkimusaineiston 235 sadun joukossa oli yhdeksän sana sanalta kopioitua Grimmin satua. Eikä ole kovin yllättävää, että Apon satakuntalaisaineistossa seikkailevat Ali-pappa ja Yli-pappa, kun jo vuonna 1834 Oulun Wiikko-Sanomissa ja sen jälkeen ehkä muuallakin oli julkaistu satu Alibaba ja 40 rosvoa. Satuja julkaistiin runsaasti aikakauslehtiviihteenä 1800-luvulla, kun sensuuri tarttui kärkkäästi poliittisten tai ajankohtaisten aiheiden käsittelyyn. Satuja julkaistiin myös huokeina kansankirjoina ja irrallaan myytävinä painoarkkeina.

Osittain kirjallisista lähteistä huolimatta sadut kuitenkin vielä 1800-luvun lopulla olivat siinä mielessä elävää kansanperinnettä, että niitä kerrottiin suullisesti kodeissa ja nuorten kokoontuessa yhteen sekä yllättäen myös työpaikoilla. Työn tahti oli tuohon aikaan vielä sellainen, että työt saatettiin välillä keskeyttää tarinointia varten. 

Selvästi sadut olivat jo vuosisadan vaihteessa siirtyneet sosiaaliselta statukseltaan varattomimpien kansanosien huviksi. Miehiä oli Apon aineiston kertojissa enemmän kuin naisia. Jossain määrin yllättävää on, että innokkaimpia sadunkertojia eivät olleet yli 60-vuotiaat mummot ja vaarit vaan huomattavasti nuoremmat satuilijat. Apon aineiston kertojista noin puolet oli 10–24-vuotiaita.

Kertomaperinteen katoamisvaiheelle on ominaista, että kertomukset leikillistyvät. Parodia ja seksuaaliset aiheet lisääntyvät. Voisi kuvitella, että tämäntapainen kerrontaperinteellä leikkiminen on kuulunut nimenomaan nuorten tapaamisiin. Kuten Apo toteaa, satuja on kerrottu myös "eroottisen virityksen luomiseksi", joskus suorastaan pornografisessa tarkoituksessa. Apon aineiston riettain satu kertoo piskankeli-seksikoneesta, joka lopulta raiskaa omistajaemännän lisäksi myös piian, papin ja tämän ajomiehen. Silmääni pisti, että tämän sadun kertoja on ollut vasta 15-vuotias. 

Koska miehiä oli kertojista selvä enemmistö, sadut ovat melko miehisiä. Seikkailut ovat kuuluneet miesten elämänpiiriin, samoin aktiivinen toiminta omien elämänolojen parantamiseksi. Naisilla on ollut rooli vain suhteessa mieheen: he ovat etupäässä äitejä, vaimoja, sisaria ja tyttäriä. Heitä on katsottu saduissa miesten silmin. Useiden satujen piilomerkityksenä on ollut opettaa naisille, miten hyvä nainen käyttäytyy tai ehkä pikemminkin varoittaa siitä, miten "huono" morsian tai vaimo menettelee. Nainen pääsee tavoitteeseensa kaventamalla omaa käyttäytymistään, uhrautumalla ja kestämällä. Naiselle on siis varattu passiivinen, jopa masokistinen rooli. "Huonon" sulhasen tai miehen ominaisuuksista sadut eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita.

Pienen osan saduista Apo luokittelee "feminiinisiksi" ja osassa nainen kuvataan "aktiiviseksi suorittajaksi". Suomalainen satuperinne tuntee muun muassa sadun, jossa tyttö menee veljensä asemesta armeijaan pojaksi naamioituneena. Onpa Apon aineistossa myös satu, jossa tyttö päätyy sukupuolen vaihdoksen kautta prinsessan mieheksi.

Vaikka suomalaisetkin ihmesadut päättyvät usein häihin, niiden antama kuva miehen ja naisen suhteesta on epäromanttinen. Avioliitto on ennen kaikkea omaisuusjärjestely. Samanlainen käsitys esiintyy myös muissa perinnelajeissa, esimerkiksi sananparsissa, joissa rakkauteen suhtaudutaan väheksyvästi. Apo viittaa Matti Kuusen lausahdukseen "pohjoismaisen eroksen hienostumattomuudesta ja köyhyydestä". Kuusen mukaan romanttinen rakkaus juurtui sananparsistoon vasta 1900-luvulla.

Suomalaiset ihmesadut ovat muiltakin osin mukautuneet pohjoiseen talonpoikaiskulttuuriin ja heijastavat sitä: "suomalaisessa sadustossa vallitsee alhaissyntyisen sankarin yli- ja prinssien aliedustus verrattuna esimerkiksi Grimmin satuihin ja karjalaiseen satutraditioon". Muutenkin suomalaisen ihmesadun maailma on karu verrattuna vaikka Tuhannen ja yhden yön satujen aarteiden ja aistillisen rakkauden kuvauksiin. Miljööt ovat pelkistettyjä. Kovin paljoa ei ole edes uskallettu toivoa: saduissa esiintyvien taikaesineiden kuvauksissa "tulevat näkyviin mielikuvituksen kaavoittuneisuus ja se, miten niukkuuden leimaama kulttuuri on kaventanut toiveajattelun todella vaatimattomaksi". Mahan täyteen saaminen vaikuttaa olleen suurin toive, ja riitti, jos taikaesine sen pystyi toteuttamaan. Kuka nyt lentävää mattoa kaipaisikaan?

Sadun merkityksiä ja niiden tulkintaa pohtiessaan Apo päätyy viehättävän holistiseen näkemykseen, johon on helppo yhtyä: "Oma kantani on, että satujen fiktiivinen maailma ja sen merkitykset nousevat inhimillisen elämän (kulttuurin) totaliteetista, eivät vain sen joltakin osa-alueelta."

Näin ollen psykologiset ja psykoanalyyttiset satujen tulkinnat voivat hyvin olla mukana sadun lukijan tulkintapakissa, mutta pelkästään niihin keskittyminen johtaa toisinaan naurettaviin tulkintoihin, joista Apo siteeraa yhtä varoittavaa esimerkkiä. Myös mytohistorioivat tulkinnat, joissa saduista etsitään merkkejä oletetusta matriarkaalisesta kulttuurivaiheesta, ovat mahdollisia vain joidenkin harvojen satujen osalta, eivät koko laajan satuaineiston tulkintamallina.

Merkitykset on syytä suhteuttaa kertojien ja kuulijoiden tilanteeseen. Tulkinnassa on aina syytä pitää mielessä, että saduissa ovat tulleet esille ihmisten toiveet ja pelot. Niissä on pönkitetty yhteisön arvoja ja asenteita. Niissä on myös toiveajattelua sosiaalisten roolien vaihdoksista mutta ei niiden kumoamisesta. Joissakin "sosiaaliaggressiivisissa" saduissa valtaapitävät häpäistään karkeilla tavoilla. 

Kirjan lopussa on liitteenä 18 esimerkkisatua Apon aineistosta. Jäin miettimään, miten monella tapaa sadut voivatkaan toiveitamme kuvastella. Yhdessä sadussa eniten huomiota saa taikaesine, viulu, joka pakottaa kaikki sen kuulijat tanssimaan niin kauan kuin viulua soitetaan. Tämän sadun kertojaksi oli merkitty "Jallaaton Riku".

Satu Apo, Ihmesadun rakenne: juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1986. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 446. Kannen suunnittelu: Arja Apo. 351 s.

Barry Hannah: Bats Out of Hell

Barry Hannahin (1942–2010) Bats Out of Hell on kahdenkymmenenkolmen novellin järkäle. Noin puolet sen novelleista on julkaistu ensimmäisen kerran arvostetuissa kirjallisuuslehdissä, loput on ilmeisesti kirjoitettu varta vasten tähän kokoelmaan. Novellien pituus vaihtelee vajaan sivun mittaisesta tuokiokuvasta neljänkymmenen sivun lähes pienoisromaaniin. Novellien tapahtumat sijoittuvat yleensä Yhdysvaltojen Etelävaltioihin, suurin osa kirjailijan kotiosavaltioon Mississippiin, yksi naapuriosavaltio Arkansasiin ja pari sotakentille tarkemmin nimeämättömiin maihin.

Novellien tyyli vaihtelee kovasti. Mukana on useita novelleja, jotka toimivat lähes täysin kielen varassa ja joiden kertoma tarina on parodinen, mustan huumorin sävyttämä tai surrealistinen. Kielenkäyttö on perinteisemmissäkin melko realistisissa novelleissa energistä ja kekseliästä. Sanasto pakotti muutaman kerran turvautumaan sanakirjaan (esimerkiksi svelte ja emaciated esiintyivät useampaan kertaan), vaikka yleensä konteksti auttaa aika hyvin merkityksen jäljille. Kirjailijan omatekoiset uudissanat (esimerkiksi enhooterment ja farhearinged) avautuivat yhteydestään tai ne selitettiin. Silloin kun ei ole kyse dialogista, kirjailija suosii pitkiä kappaleita, mikä varsinkin näissä kielellä leikkivissä novelleissa teki lukemisesta haastavaa ja edellytti keskittymistä.

Novellikokoelma alkaa kevyehkösti neljän vanhan miehen ja yhden naisen ystäväporukan kuvauksella nimeltä High-Water Railers. Minua viehätti se, että yksikään novellin henkilöistä ei ole alle 70-vuotias ja vanhin on jo yli 90-vuotias. Vanhoja ihmisiä esiintyy useissa kokoelman novelleissa myöhemminkin, mutta ikäjakauma kyllä tasaantuu niin, että myös lapset, nuoret ja keski-ikäiset pääsevät esille. Tässä High-Water Railers -kertomuksessa päähenkilöillä on tapana tulla kalastamaan rantalaiturille. Henkilöt eroavat ajatuksiltaan ja ihanteiltaan, mutta he ovat pitkän ystävyyden aikana oppineet sietämään toisiaan hyvin. Novellin perusajatus kietoutuu sen pohtimiseen, mitä itse kunkin elämässä on harmittavasti jäänyt tekemättä tai kokematta. Novelli pisti mukavasti myös omat ajatukset liikkeelle. Usein kysellään sitä, katuuko näin vanhempana jotain. Harvemmin sitä, onko jokin unelma jäänyt toteutumatta.

Kokoelman toinen novelli Two Things, Dimly, Were Going At Each Other antaa jo esimakua tulevasta räväkkyydestä. Novellilla on myös Hannahille tyypillinen pitkähkö ja monimielinen nimi. Novelli kertoo narkomaanimenneisyytensä taakseen jättäneestä kirjailijasta ja hänen 89-vuotiaasta lääkäristään. Kirjailija William Coots on vuosia sitten masennusvaiheessa ampunut vaimonsa. Ilmiselvästi Cootsin hahmo perustuu kirjailija William Burroughsin elämään ja kirjoitustyyliin. Tässä maistiaisiksi Hannahin kaunistelematonta kuvausta päähenkilöstä:

Coots, queer not gay, was an old-timer who hated "fairies" almost as much as women, or so he wrote. "Queens" were anathema, down there with the dreaded "cunts". His manly midwestern prose would scratch out at them. Physically he was a coward, and as he aged in the big city, his paranoia had a field day and became quite adorable to Coots cultists, who were always at him for interviews. His prose was no hoax. He wrote beautifully, especially when he was telling a straight clean story – something "linear". But too much of this thirties stuff annoyed him and he was apt to launch off into his "genius" – spiteful incoherence, cut-up blather, free-floating time pirates corn-holing each other, etc. He was, though, dead accurate about the century often in this "shotgunning" – it seemed to thousands anyway – as only, perhaps, an old shy queer full of hate can be.

Tuo pitkä lainaus on siinä mielessä paikallaan, että siinä Hannah tulee kuvanneeksi myös omaa kirjoitustyyliään. Olen sitä mieltä, että myös Hannah kirjoittaa kauniisti pitkissä, kertovissa, "lineaarisissa" novelleissaan. Osa novelleista oli kuitenkin niin kielensä lumoissa, että tunsin lukijana jääväni ulkopuolelle. Varsinkin kokoelman alkupuolella kirjailija ottaa lukijalta luulot pois absurdeilla, hysteerisillä, sadistista ja misogyynistä kuvastoa vyöryttävillä kertomuksilla.

Näistä kielipeleistä mainittakoon vaikka Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva tarina, jota kertoo kirjuriksi nimetty kertoja. Sotilaat ovat silpoutuneet pelkiksi ruumiinosiksi. Kertojasta on jäljellä vain pää ja oikea käsi. Toisessa tarinassa leikitellään varsin vertahyytävästi kauhutarinan genrellä. Sen kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on hädin tuskin kirjoitustaitoinen "hillbilly". Kielen virheet tai sen puute jos mikä nostaa kielen etualalle. Lyhyt pakinamaisesti alkava joulukertomus puolestaan etenee silmittömään surrealistiseen väkivaltaan.

Novelli Pusalina Brown parodioi lännenkertomusta. Siinä on leski poikansa kanssa erämaamökissä, jonne saapuu yksinäinen ratsastaja takaa-ajajat perässään. Koko juttu on kuin pitkitetty vitsi. Lukijan hymy kyllä hyytyy, kun tarina muuttuu raivokkaan sadistiseksi misogyyniseksi painajaiseksi.

Nautin kyllä kielellisestä kekseliäisyydestä kirjoissa, mutta kaipaan myös henkilöhahmoja, joihin voin samastua tai ainakin joiden elämäntilannetta voin ymmärtää. Joskus hyvä tarinakin riittää. Jotain sellaista, mikä houkuttelee lukemaan seuraavan lauseen. Muuten voisin yhtä hyvin lukea sanakirjaa.

Tämän novellikokoelman alkupuolen burroughsmainen väkivaltakuvasto pudottaa taatusti osan lukijoista, jotka voisivat pitää – kuten minä – teoksen jälkipuoliskon rauhallisemmasta psykologisesta otteesta.

Esimerkiksi Rat-faced Auntie on ilman kikkailua ja kronologisesti kerrottu tarina. Se on todellakin kertomus. Aika vähän siinä on dialogia tai dramatisoituja kohtauksia. Novellissa mainitaan Hemingway ja Raymond Carver, joiden tuotannosta tällainen pelkistetty tarina hyvinkin voisi niin ikään löytyä. Se kertoo miehen tien jazzmuusikosta alkoholistiksi ja sitten sosiologian aikuisopiskelijaksi ja sokeaksi kirjailijaksi. Barry Hannahin henkilöissä on jotain, mikä lähes pakottaa seuraamaan heitä. Jokin heitä aina riivaa tai ajaa.

Hannahin novellien maailma on melko miehinen. Naisia on kyllä lähes kaikissa mukana, mutta silloinkin kun he eivät joudu väkivallan kohteeksi, heidät nähdään osana miehen maailmaa. He ovat vaimoja, tyttöystäviä, sisaria, joskus äitejä (Elviksen äiti kirjoittaa miehelleen Vernonille vankilaan novellissa Mother mouth; novellissa That was close, Ma sotilas kirjoittaa äidilleen). Huvittavaa kyllä, niissä parissa novellissa, joissa naisella on jokin muu kuin tällainen suoraan mieheen kytkeytyvä rooli, novellin miespäähenkilö katsoo velvollisuudekseen "pelastaa" naisen.

Kokoelman suosikkinovellissani Scandale d'estime minäkertoja muistelee 17-vuotiasta itseään. Työkeikalla vanhan rakennuksen purkutöissä vieraassa kaupungissa nuori mies tapaa samassa hotellissa asuvan kauniin leskinaisen. Naisen elämään liittyy suhde, jossa on hyväksikäytön piirteitä ja väkivallan uhkaa. Nainen käyttää kokopäiväisesti huumeita. Tarinassa on vahvoja sävyjä Tennessee Williamsilta, joka myös nimeltä novellissa mainitaan Marcel Proustin ja Samuel Beckettin ohella. Romanttinen nuori mies päättää luonnollisesti pelastaa särkyneen naisen. Jätän nyt paljastamatta, kuinka siinä käy, mutta kerrottakoon, että nuori mies saa aikaan "arvokkaan skandaalin", joka hänen mielestään kuuluu hyvin elettyyn elämään. Tarina on taidokkaasti kerrottu. Siihen tuovat lisää syvyyttä nuoruudessa vanhemman ystävän kanssa käydyt keskustelut ja yhdessä tämän kanssa koettu teatterimatka. Novelli päättyy tapaamiseen tämän nuoruuden ystävän kanssa. Kertojasta on tullut alkoholisoitunut muusikko ja ystävästä opettaja. 

Useissa novelleissa miehet omilla asenteillaan luovat ongelmia. Jostain syystä tarjolla olevat miesten mallit eivät tyydytä heitä tai ne tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Harvoin vaivaudutaan kysymään, miksi ylipäätään pitää elää jonkun toisen elämää. Hannah ei toki ole yhtä yksioikoinen kuin ne henkilönsä, jotka katsovat, että vika on aina naisissa. Novelleissa on myös osuvaa satiiria miehisiä ihanteita kohtaan. On oikeastaan huvittavaa seurata miehiä suorittamisen paineissa. Novellissa Upstairs, Mona Bayed for Dong 50-vuotias entinen Aavikkomyrsky-operaation prikaatinkomentaja Nick yrittää löytää kadonnutta yhteyttä raskaana olevaan 40-vuotiaaseen Vaughtie-puolisoonsa. Kellarin ampumaradalla ja miesluolassa hän pohtii elämäänsä.

You can't hear much upstairs from here – built that way. I was glad they couldn't hear me roar. Not from the mouth. There seemed to be a loud voice in my head as I plunged around trying to find something greatly worthy in myself.

Lopussa puoliso Vaughtie käy käsiksi liiton ongelmiin, monellakin tavalla. Loppu on hauskalla tavalla monitulkintainen.

Kokoelman pisimmässä novellissa Hey, Have You Got a Cig, the Time, the News, My Face? Hannah käy suoraan miehisen hämmennyksen kimppuun. On löydettävä autenttinen tapa olla oma itsensä. Elämä on ainutkertainen. Virheet on tehty eivätkä ne muuksi muutu. Hiiri ei voi aloittaa sokkeloa uudelleen alusta. Se on tietenkin aluksi epäreilua ja hämmentävää. 

Novellin näkökulmahenkilö on käyttänyt nimeä Everett D. Ross. Vietnamin sodassa hän on omalla virheellään aiheuttanut joukko-osastonsa tuhoutumisen ohjaamalla miehet suoraan tulen alle. Sodasta palattuaan hän on muuttanut nimensä muotoon E. Dan Ross ja alkanut kirjoittaa elämäkertoja liukuhihnalta. Hän uskoo voivansa tehdä elämästä kuin elämästä merkityksellisen.

Hänen oma elämänsä on kuitenkin sattuman kourissa. Hän näkee sadistisen väkivaltaisia painajaisia ja lievittää sisäisiä paineitaan käymällä prostituoitujen luona tai ampumalla ventovieraita ihmisiä ilmakiväärillään. Tällä ammuskelullaan hän haluaa opettaa ihmisiä ymmärtämään maailman sattumanvaraisuutta. Eläimiä hän ei ammu koskaan. Se olisi liian julmaa.

Myös Rossin poika Newt hakee tapaa elää. Lahjakas runoilija on saanut yliopistonopettajan viran ja menettänyt sen. Nyt 30-vuotiaana hän on päättänyt tulla rockmuusikoksi. Kun sekään ei onnistu, Newt ajautuu uskonnolliseen kriisiin ja mormonisaarnaajaksi. Lopulta hän päätyy mielisairaalan kautta poikakodin johtajaksi ja uusiin naimisiin, nyt jo kolmannen kerran. Poika on novellin lopussa paremmin sinut itsensä kanssa kuin isä. Molemmat oppivat kuitenkin paremmin ymmärtämään itseään. Isän ja pojan välinen rakkaus on novellin parasta antia.

Kokoelman viimeisessä novellissa Nicodemus Bluff kirjailija heittää pohdittavaksi uuden näkökulman. Siinä todetaan, että monet Etelävaltioiden miehet ovat äidin poikia, naisten kasvattamia (ajatelkaapa taas vaikka Elvistä). Tämän kasvatukseensa kuuluneen herkkyyden tai feminiinisyyden he sitten yrittävät peittää. Novellissa kymmenvuotias Harris näkee isänsä feminiinisyyden, joka kuvataan sivupersoonan ilmestymisenä kuin kauhutarinassa. Isä joka tajuaa, mitä poika on nähnyt, kävelee auton alle ja kuolee. Suuri osa novellista tapahtuu metsästysretkellä, korostuneen miehisessä ympäristössä.

Barry Hannah, Bats Out of Hell. Houghton Mifflin / Seymour Lawrence 1993. Kansi: Glennray Tutor & Michaela Sullivan. 382 s.

Riitta Jalonen: Hula-hula

Aika ajoin on silmiini sattunut lehti- ja blogijuttuja, joista on jäänyt sellainen tunne, että Riitta Jalosen tuotantoon minun olisi syytä tutustua. Nyt viimein ihan sattumanvaraisesti poimin luettavakseni tämän sivumäärältään pienen romaanin parinkymmenen vuoden takaa.

Kirjan ikä on tässä tapauksessa sivuseikka, sillä tällainen kirja ei vanhene. Sen käsittelemät asiat – perheen dynamiikka, sopeutuminen muutokseen ja lapsen varttuminen – ovat ihmisenä olemisen peruskokemuksia.

Romaani kuvaa 11-vuotiaan minäkertojan, Hellän, elämänvaiheita yhden vuoden aikana. Silmään pistää Hellän yksinäisyys. Yhtä lukuun ottamatta hänellä ei ole ikäisiään ystäviä. Rikas sisäinen elämä tuntuu olevan yksinäisen lapsen selviytymiskeino.

Kirjan ajankuva tuntui tutulta lukijalle, joka on syntynyt 1950-luvulla. Sen voisi ehkä ajoittaa 1960-luvun alkuvuosiin. Hellän kotona esimerkiksi asuu useita alivuokralaisia. Heillä on tärkeä rooli Hellän elämässä. Myös heidän muuttonsa pois Hellän kodista on Hellälle ja koko perheelle tärkeä asia. Myös perheen Taunus-merkkinen auto auttaa tapahtumien ajoittamisessa. Hellällä on koulussa historianopettaja, joten ilmeisesti eletään vielä oppikoulun aikaa ennen peruskoulua.

Hellä on lähipiirinsä tarkka havainnoija, kuten lapset varmaan usein ovat: kun kokemukset ovat uusia, ne näkee kirkkaammin. Kirjailijan vapautta on antaa lapsen havainnoille kirkas ja selkeä muoto. En kuitenkaan kokenut, että hallittu ja kaunis kerronta olisi vääristänyt lapsen kokemusta.

Kotimatkalla huomasin, että taivas oli matalalla, vinossa puita vasten. Jäin hetkeksi tuijottamaan harakoita, jotka siivosivat vanhaa pesäänsä. Minäkin nyhtäisin ojan jääläikästä koivusta pudonneita risuja. Jää oli paperikantena maan päällä, niin ohut jo, että maa kuulsi sen läpi.

Kodin salaisuudet paljastuvat vähitellen Hellän tarkkojen havaintojen ansiosta. Arvoitukset, joita Hellä itse ei osaa arvoituksina pitää, saavat selityksensä. 

Hellä joutuu tai hakeutuu teoksessa useita kertoja myös aikuisten seksin todistajaksi. Mikään ei osoita, että tämä elämänalue erityisesti kiinnostaisi tai vaivaisi Hellää – paitsi se, että hän ylipäätään mainitsee nämä tapahtumat. Kummalliset asiat tulevat rekisteröidyiksi. Muista ihmisistä ne kertovat sitäkin enemmän.

Kirjan viehätys perustuu suurelta osin siihen, että lukija itse saa pienistä vihjeistä rakentaa kuvaa henkilöistä ja tapahtumista. En siis voi tässä ruveta osoittelemaan teoksessa annettuja vihjeitä ja pilata lukijalta keksimisen iloa. Muutamaa romaanin henkilöihin liittyvää seikkaa voin tässä kevyesti sipaista.

Hellän isä kärsii lapsuuden traumasta, syyllisyydestä, joka on saanut hänen mielenterveytensä järkkymään. Lapsihan ei vanhempiaan tuomitse, mutta Hellä kyllä kaipaisi isää, joka ottaisi syliin. Isä myös "mölisee" öisin, ärsyyntyy helposti ja on silloin äkkipikainen, lyökin. Isä yrittää hallita elämäänsä vaneritauluihin kirjoittamiensa ja ympäri kotia ripustamiensa mietelauseiden avulla. Alivuokralainen, muusikko Antti, tuntuu onneksi osittain täyttävän Hellän maailmassa miehisen hellyyden kaipuun. 

Hellän äidillä on omat salaisuutensa ja selviytymiskeinonsa. Perheen isän traumojen takia ja omien lapsitoiveidensa toteutumattomuuden takia äiti tuntee, että kuolema hallitsee hänen elämäänsä. Tätä tunnetta lisää työ kuolevien ihmisten saattohoitajana. Työ, joka vie hänet arkiviikoiksi pois kotoa, on myös selviytymiskeino. Myös näihin poissaoloihin liittyy salaisuuksia. Teoksen loppupuolella Hellä löytää äidin salaisesta vihkosta lauseen, jonka hän ilmeisesti tulkitsee järkyttävällä tavalla väärin. 

Vanhempien suhteessa Hellään on myös kauhistuttavia asioita, jotka eivät selity pelkästään sillä, että ennen asiat olivat toisin.

Kirjan nimi viittaa Hellälle tärkeään hulavanteeseen. Sen pyörittämisessä Hellä on luonnonlahjakkuus. Hän voittaa jopa hulakilpailun. Tämä merkityksettömältä tuntuva asia on Hellälle tärkeä: se on jotain sellaista, missä hän on hyvä ja mikä tekee yksinäisestä lapsesta huomion keskipisteen. Hulavanne on hänen sädekehänsä.

Kirjan lopulla on pieni kohtaus, jossa Hellä talon tyhjennyttyä alivuokralaisista kantaa omaan huoneeseensa ullakolta sinne hylätyn nukkekodin. Nukkekoti on Hellän isän tekemä eikä Hellä koskaan ole sillä leikkinyt eikä vaatinut sinne kalusteita. Hän on vain tuijottanut sitä, kunnes isä loukkaantuneena on vienyt sen ullakolle. Nyt tyhjä nukkekoti tyhjässä talossa ilmeisesti viimein vastaa vakavan päähenkilön sisäistä kokemusta.

Teoksen lopussa on Hellälle ja lukijalle vielä luvassa yllätys, joka merkitsee ainakin elämänmuutosta koko perheelle. Ehkä jopa joidenkin varjojen väistymistä.

Kun perheessä on kaksi kirjailijaa kuten Jalosen perheessä, lukija alkaa nähdä kirjailijoiden tuotannossa yhteyksiä. Mietin, onko tämä Hellä-tytön kuvaus ollut siemenenä Olli Jalosen Poikavuodet-kirjalle. Molemmissa on vakava lapsihahmo keskellä dramaattisia mutta paisuttelematta kuvattuja tapahtumia. Molemmilla lapsilla on vielä salainen pesänsä: Olli-pojalla puruvintillä, Hellä-tytöllä kenkäkaapissa. Ehkä kyse on vain lähes kaikille yhteisestä lapsuuden kokemuksesta. Kenelläpä ei olisi ollut lapsena salaista majaa?

Riitta Jalonen on ilmoittanut, että lopettaa kirjojen julkaisemisen, ehkä suorastaan kirjoittamisen. Minulla on ilmeisesti romanttinen käsitys kirjailijan työstä, sillä ensireaktioni on ollut, ettei noin voi tehdä. Olen ajatellut, että kirjoittaminen on elämäntapa eikä vain ammatti. Jollain tavalla en voi uskoa, että Riitta Jalonen oikeasti voi kokonaan lopettaa.

Tuli mieleeni muuan alakoulun oppilaan vastaus paavia koskevaan koekysymykseen. Opettajakollegani oli ehkä liikaakin painottanut sitä, että lähes aina paavit ovat olleet virassaan kuolemaansa saakka. Oppilas kirjoitti: "Paavi on elinkautinen ja jos se joskus karkuun pääsee niin kyllä se äkkiä kiinni saadaan."

Saadaankohan Riitta Jalonen?

Riitta Jalonen, Hula-hula. Tammi 2002. 139 s.

Romain Gary: La tête coupable

Olen kauan sitten lukenut Romain Garyn (1914–1980) romaanin The Dance of Genghis Cohn, jonka Gary kirjoitti alun perin ranskaksi ja käänsi sitten itse englanniksi yhdessä Camilla Sykesin kanssa. Romaanin Genghis Cohn on juutalainen kabareekoomikko, jonka natsit surmasivat. Hänen haamunsa toimii romaanin minäkertojana. Genghis Cohn kummittelee murhaajalleen, saksalaiselle poliisipäällikkö Schatzille, joka on sodan aikana ollut SS-upseeri. Genghis Cohn ilmestyy aina kun Schatz yrittää unohtaa tai kaunistella sodanaikaisia toimiaan. Vakavaa aihetta, Saksan tilintekoa toisen maailmansodan julmuuksista, käsittelevässä romaanissa on myös runsaasti komiikkaa, joka syntyy siitä, että Schatz reagoi Cohnin puheisiin ja tekoihin, joita muut ihmiset eivät tietenkään näe eivätkä kuule. Cohnin kertojanäänen vuoksi teos muistuttaa välillä kabaree-esitystä. Samalla se on rikosromaani, sillä Schatz yrittää ratkaista murhatapausta, jossa 22 miestä on puukotettu ja kuollut hurmioitunut ilme kasvoillaan.

La tête coupable (suomeksi vaikkapa Syypää) sijoittuu Tahitille, missä sen päähenkilö hankkii elantonsa pikkurikoksilla ja esittämällä turisteille Paul Gauguinia, tunnettua ranskalaista jälki-impressionistista taidemaalaria. Tähän "saaren hylkiön" esitykseen kuuluu kaikenlainen boheemi käytös, muun muassa peittelemättömät rakastelukohtaukset kauniin vahinen, Meevan, kanssa.

Myös tämän La tête coupable -romaanin päähenkilö käyttää itsestään nimeä Gengis Cohn, mutta heti alussa käy ilmi, ettei se ole hänen oikea nimensä. Hän pakoilee menneisyyttään ja on ottanut salanimekseen kuolleen kabareetaiteilijan nimen. Oman henkilöllisyytensä hän on kätkenyt salanimen lisäksi myös kirurgisesti muokattujen kasvojen ja tuhottujen sormenjälkien avulla. Vähitellen paljastuu, että hänen pakonsa liittyy Ranskan Mururoan atollilla tekemiin ydinkokeisiin.

Cohnilla on useita peiteterinoita. Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle hän kertoo hieman erilaisen tarinan menneisyydestään. Jatkuvassa valehtelussa on hänen mukaansa se etu, että jos hän joskus tulee kertoneeksi totuuden, sitäkään ei uskota. Kyynisen ulkokuoren alle hän piilottaa häntä raastavat moraaliset ongelmat. 

Cohn on oivaltanut, että nykyajan myytteihin kuuluu pittoreski ex-hahmo, josta on tullut lähes välttämätön elokuvalle ja kirjallisuudelle. Siispä Cohn on

• ex-sotilas Castron joukoissa, nyttemmin menettänyt illuusionsa ja päätynyt sydän särkyneenä ihmisraunioksi Tahitille
• ex-huippulahjakas tiedemies, joka on pettynyt tieteen tuhoavaan rooliin ydinaseiden kehittelyssä ja päätynyt sydän särkyneenä ihmisraunioksi Tahitille
• ex-kommunisti, joka Budapestin miehityksen jälkeen on repinyt puolueen jäsenkirjansa ja päätynyt sydän särkyneenä...
• ex-amerikkalainen lentäjä, joka jäätyään Vietkongin vangiksi on tuominnut synnyinmaansa Hanoin radiossa ja päätynyt...
• ex-Hollywoodin käsikirjoittaja, joka on haaskannut lahjansa ja päätynyt...
• ex-pommikonelentäjä, joka on surmannut pommeillaan naisia ja lapsia Vietnamissa.

Muitakin tarinoita Cohnilla riittää. Amerikkalaisilta turisteilta hän pummaa rahaa väittämällä olevansa amerikkalainen, joka ei voi palata rakkaaseen kotimaahansa, koska on saanut saarella lepratartunnan. Kiitokseksi saamistaan seteleistä hän yrittää kätellä paikalta nopeasti liukenevia turisteja.

Toisinaan hän uskottelee olevansa sen lentäjän poika, joka pudotti ydinpommin Hiroshimaan. Hänen isänsä tragedia oli kuulemma siinä, että tämä tunsi syyllisyyttä siitä, ettei tuntenut syyllisyyttä. Hän on myös ollut mukana tutkijaryhmässä, joka on keksinyt syöpälääkkeen. Muut tutkijaryhmän jäsenet on jo murhattu. Hän on myös keksinyt lääkkeen, joka aiheuttaa kuuden tunnin orgasmin.

Välillä Cohnin tarinat muuttuvat suorastaan myyttisiksi: itselleenkin hän uskottelee seuranneensa ihmissuvun vaiheita jo tuhansien vuosien ajan. Välillä hän katselee Koiran tähtikuviota taivaalla ja tuntee itsensä antiikin kyynikko Diogeneeksi. Hän myös antaa ymmärtää, että pystyy vangitsemaan ihmisten sieluja moottoripyöränsä käyttövoimaksi. 

Uudelleen maailmaan tullut Jeesus hän ei kuitenkaan ole. Hän uskoo kuitenkin, että Jeesus on tullut takaisin jo monta kertaa. Jeesus on tunnistettavissa silmistään, jotka ovat niin täynnä vihaa, että poliisit automaattisesti kysyvät häneltä papereita. (Kerran Cohn on tavannutkin tämän mustana miehenä Detroitin rotumellakoissa. Mies hoki: "Jesus, Jesus", mihin Cohn vastasi, että jätetään esittelyt myöhempään ajankohtaan. "Fuck you", vastasi Jeesus.)

Rotumellakoista Cohn ajattelee kyyniseen tapaansa: "Mustat olivat ihmisiä siinä kuin muutkin. Ei ollut mitään syytä toivoa heille hyvää."

Kyynisen ilveilijän ja teeskentelijän hahmoon Cohn siis pakenee omia syyllisyyden tunteitaan. Hän uskoo, että voidakseen elää onnellisena ja ilman huolia ihmisen täytyy luopua toivosta ja lähimmäisenrakkaudesta.

Meevalle, ilmeisen aidolle rakastetulleen, hän tulee ehkä lähimmäksi totuutta kertoessaan olevansa yksi Mururoan ydinpommin keksijöistä. On kuitenkin samantekevää, onko ihminen henkilökohtaisesti syyllistynyt pahoihin tekoihin. Osallisuus ihmiskuntaan – ja etenkin länsimaiseen kulttuuriin – tuo jo mukanaan syyllisyyden. Länsimaiden viisaat miehet ovat varastaneet lahjat ja tuoneet lapsille napalmia. "Epäinhimillisyys on inhimillinen ominaisuus."

Teoksen lopulla viiden maan salaiset palvelut ovat Cohnin jäljillä. Toiset haluavat surmata hänet, toiset taas suojella häntä ja jotkut sekä että. Enimmäkseen romaanin tapahtumat kerrotaan Cohnin havaintojen ja ajatusten kautta. Muutamassa luvussa näkökulma siirtyy hetkeksi näihin vakoojiin.

Romaani jäljittelee koomisen pikareskiromaanin muotoa, mutta myös tässä romaanissa Romain Garylla on vakavaa sanottavaa ihmiskunnan kollektiivisesta syyllisyydestä ja alkuperäiskansojen riistosta. Pikareskiromaanin tapaan kirjassa on paljon koomisesti kuvattuja henkilöitä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Muutamia kertoja yllättävät käänteet saivat minut nauramaan ääneen. Se on aina hyvä merkki. Tapahtumien vauhti on paikoin hurja. 

Romaani on myös satiiri kulttuurisesta omimisesta. Ilmiö on siis ollut tiedossa jo kauan, vaikka termi onkin uusi.

Tahitin turismipäällikkö yrittää luoda saarelle puuhamaan, joka hyödyntää kaikki mahdolliset keinot. Siinä tarkoituksessa hän myös maksaa Cohnille pientä palkkiota Gauguinina esiintymisestä. Siinä vaiheessa kun saarella on jo kolme Gauguinia, yksi heistä pakotetaan van Goghiksi. Tälle Verdouillet-nimiselle taiteilijalle käy kuitenkin huonosti: yrittäessään vaihtaa maalaustekniikkansa van Goghin mukaiseksi hän alkaakin maalata kuin Verdouillet. Turistit eivät enää osta hänen taulujaan. Teeskentelyn maailmassa omaperäisyys on pahinta, mihin ihminen voi suistua. Yrittäessään olla taas kiinnostava Verdouillet leikkaa irti korvansa.

Turistipäällikön suunnitelmissa on tuoda kaikki kiinnostavat hahmot Tahitille: Jeanne d'Arc, Kennedy, Raamatun kiinnostavat hahmot. Jeesus siellä jo kanteleekin ristiään, ja jonkin aikaa Cohn ja Meeva esittävät Aatamia ja Eevaa. Se pesti kuitenkin loppuu, kun Cohn jää kiinni yrityksestään kaupitella turisteille pornografisia postikortteja Meevasta ja itsestään. Hän myös raivoaa turistien edessä Meevalle, että kaikelta tältä olisi vältytty, jos Eeva olisi syönyt pillerinsä. Kaikki tämä tarkoittanee koko ihmiskuntaa ja sen tekoja.

Mikään ei ole turismipäällikölle pyhää hänen yrittäessään houkutella turisteja Tahitille. Turismi näyttäytyy huiputuksena ja teeskentelynä. Ajatuksena on saada ihmiset palaamaan saarelle uudestaan. Kuten päällikkö toteaa: rikollinen palaa rikospaikalle, mutta toisella kertaa hänellä on vaimo ja lapset mukanaan. Suunnitelmiin kuuluu myös Tahitin alkuperäisen kulttuurin valjastaminen turismin palvelukseen. Länsimaiset etnologit opettavat tahitilaisille heidän omaa kansanperinnettään: lauluja, tansseja, jumaluuksia ja niiden palvontaa.

Cohnin yritys elää onnellisena yhdessä Meevansa kanssa Tahitin houkuttelevasti kuvatussa paratiisillisessa luonnossa näyttää ajautuvan kohti tuhoa. Cohn joutuu mahdollisesti palaamaan aiempiin tehtäviinsä Ranskaan. Pientä toivoa Cohnille tuo Meevan raskaus. Lapsen isästä ei ole varmuutta, mutta tahitilaisessa perinteessä isä oli se, jonka äiti valitsi lapsen isäksi. Meeva haluaa tähän tehtävään Cohnin.

Lopussa paljastuu myös Meevan petos, joka saa Cohnin yrittämään itsemurhaa. Se epäonnistuu Cohnin lannistumattoman elämänhalun tähden. Hänen ruumiinsa ei suostu tottelemaan hänen mustaa mieltään. Sopu rakastavaisten välille saadaan aikaan, ja pieni unelma onnesta jää elämään.

Hän tiesi olevansa mahtava rakastaja. Tuntikausia hän jaksoi väsymättä hieroa selkää.

Kirjailija Romain Gary puolestaan onnistui omassa itsemurhassaan hieman tämän romaanin lopullisen version valmistumisen jälkeen. Itsemurhaviestissään hän ilmoitti, että hänen tekoaan ei pidä yhdistää hänen näyttelijävaimonsa Jean Sebergin aiemmin tekemään itsemurhaan. Näin Gary varmisti, että nämä kuolemantapaukset tullaan aina liittämään toisiinsa.

Romain Gary, La tête coupable. Gallimard 1980. Collection Folio n° 1204. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1968. Tämä kirjailijan juuri ennen kuolemaansa täydentämä laitos julkaistiin vuonna 1980. Kansikuva: Patrick Siméon. 376 s.

John Masefield: Kuollut Ned / Elävä Ned

John Masefield tunnetaan luultavasti Suomessa parhaiten lastenromaanistaan Keskiyön kansaa, jonka muun muassa edesmennyt kirjallisuuden professori Kai Laitinen mainitsi lapsuutensa lempikirjaksi. Tärkeä syy hänen mieltymykseensä oli se, että tässä kirjassa noitien, merirosvojen ja puhuvien eläinten parissa seikkailee Kai-niminen poika. Etenkin lapselle – ja varmaan monelle aikuisellekin, minulle ainakin – samastumisen mahdollisuus on osa kirjan houkutusta.

Lähes neljäkymmentä vuotta Englannin hovirunoilijanakin (Poet Laureate) toimineen John Masefieldin (1878–1967) laajasta tuotannosta on suomennettu myös romaani Kuollut Ned ja sen jatko-osa Elävä Ned. Kuten monet seikkailuja sisältävät aikuisten romaanit – esimerkiksi Gulliverin retket ja Robinson Crusoe – myös Masefieldin Nedin seikkailut ovat hivuttautuneet lastenhuoneen kirjahyllyyn. Penguin-kustannustalon lastenkirjallisuuden osasto Puffin Books nimittäin julkaisi nämä Masefieldin romaanit uudelleen 1970-luvulla. Dead Ned -romaanin pokkaripainoksen takakannessa sen ilmoitetaan soveltuvan 12-vuotiaille ja sitä vanhemmille.

Kuulun jo selvästi ryhmään sitä vanhempi, mutta pidin kovasti varsinkin romaaniparin ensimmäisestä osasta, jonka rauhalliseen, miljöötä ja henkilöiden luonteiden kuvausta painottavaan kerrontaan yhdistyy pahaenteisesti kiristyvä jännitys, kun käy ilmeiseksi, että päähenkilö on ajautumassa syytetyksi henkirikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. 

Kuollut Ned -osaa lukiessani minulla ei ollut kiire saada tietää mitä on tapahtunut. Enemmän kiinnostivat kysymykset miksi kävi niin kuin kävi ja miten tapahtumista on kerrottu. Ensimmäisen osan psykologinen painotus saa toisessa osassa väistyä seikkailuaineksen tieltä. Nedin vaiheet laivalääkärinä orjalaivalla ja sittemmin sotilaana Afrikan heimosodissa tuovat kuitenkin hänen luonnekuvaansa syvyyttä näyttämällä hänet osana yhteisöä.

Molemmat romaanit on kerrottu minämuodossa Edward "Ned" Mansellin itsensä kertomina. Tapahtumien ja kertomishetken ajallinen etäisyys antaa kerronnalle rauhallisen ja harkitun sävyn. Tapahtumien keskipisteessä on nuori, juuri täysi-ikäisyytensä saavuttava Ned; kertoja Ned puolestaan pariin otteeseen mainitsee olevansa jo vanha mies. Vanhalla kertojalla on ollut aikaa tiivistää huomionsa aforismin kaltaisiksi viisauksiksi, esimerkiksi tähän tapaan:

Minusta on toisinaan tuntunut, että ne, joiden toimesta pahe esiintyy hupaisena, tekevät vähemmän vahinkoa kuin toiset, jotka saavat hyveen vaikuttamaan vastenmieliseltä.

Vanha kertoja on joskus liiankin ankara nuorta minäänsä kohtaan ja moittii tätä harkitsemattomuudesta. Lukija ei syytöstä jaa: Ned on alusta lähtien kunnon poika, aina valmis kuuntelemaan ihmisiä ja oppimaan uutta. Hänen vastoinkäymisensä johtuvat sattumista.

Ajallisesti romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun jälkipuoliskolle muutamia vuosia ennen Ranskan suurta vallankumousta (1789). Nedin laajasti siteeraamat ystävänsä amiraali Cringlen muistelut tuovat mukaan vielä tätäkin vanhemman aikatason. Historiaan sijoittuvan kerronnan takia suomennosten vanhahtavuus ei haitannut vaan tuntui pikemminkin oikeaan osuvalta. Minusta jopa tuntuu, että Kuollut Ned -romaanin suomentaja Väinö Hämeen-Anttila on tietoisesti käyttänyt vanhahtavia ilmauksia tavoitellakseen oikeaa ilmapiiriä. Väinö Hämeen-Anttilan kuoltua kesken käännösurakan toisen osan kääntänyt Werner Anttila käyttää johdonmukaisesti oman aikansa eli 1940-luvun yleiskieltä.

Nyt on jo varmaan juonipaljastusten aika. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et niistä pidä. Aika paljon kirjailija muuten paljastaa jo romaanin alaotsikossa: Ruumiin omakätinen kertomus palaamisestaan elämään Kuolleen Nedin rannikolla ja joutumisestaan nyt kuulemiinne vaiheisiin. Takakansitekstiä ei omistamissani kirjoissa ollut tallessa, joten en tiedä, miten paljon ne paljastavat. Arvelen, että melko lailla.

Elävä Ned - romaanin alussa kertoja tiivistää Kuollut Ned -osan juonen niin onnistuneesti, että lainaan sen tähän.

     Jollette ole lukenut edellistä kertomustani "Kuollut Ned", on minun mainittava teille, että olen lääkäri, kuuluisan lontoolaisen lääkärin poika. Vähää ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi syytettiin minua siitä, että olin muka murhannut Hannibal-huvilassa asuvan hyväntekijäni, vanhan amiraali Topsle Cringlen. Olin syytön, mutta jouduin niin kovan onnen uhriksi, että minut tuomittiin syylliseksi murhaan ja hirtettiin.

     Leikkauspöydällä lääkäriystäväni palauttivat minut henkiin, ja monen vastuksen uhalla, samalla kun minua uhkasi paha vaara, heidän onnistui toimittaa minut Liverpooliin lääkäriksi Albicore-nimiseen orjalaivaan, joka oli lähdössä Afrikan Orjarannikolle. Koska paostani oli joitakin epäluuloja tai arveluja, koettivat viranomaiset pidättää laivaa vielä silloinkin, kun ankkurimme oli jo nostettu, mutta onneksi poliisit myöhästyivät hiukkasen eivätkä enää päässeet alukseen ottaakseen minut kiinni.

Toinen osa Elävä Ned sitten kertoo elämästä orjalaivassa, jossa tehtävän luonne synnyttää väkivallan ja raakuuden ilmapiirin, jonka uhreiksi eivät joudu ainoastaan mustat orjat vaan myös nokkimisjärjestyksessä alimpana olevat merimiehet. Nediä itseään suojelee päällystön mielivallalta hänen asemansa lääkärinä sekä väärät arvelut hänen korkea-arvoisista yhteyksistään. Lääkärin tehtävänä orjalaivalla oli ennen kaikkea saada mahdollisimman suuri osa lastista elävänä perille. 

Omien kokemustensa takia Ned asettuu aina altavastaajan puolelle epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Hän ei siis jaa ympäröivän yhteisön asenteita mustiin ihmisiin. Hän lohduttaa vangittuja orjia samoin kuin on lohduttanut itseäänkin: kohtalo on kohdellut heitä kaltoin, mutta ainakin he ovat yhä elossa. 

Nediä auttaa kestämään vaikeita oloja myös eräänlainen fatalismi: ennen hän oli kuvitellut että maailmassa on vallalla järki ja oikeus. Nyt hän on sitä mieltä, että maailma on järjetön paikka. Niinpä hänestä on vain luonnollista, että laivan kapteeni on mielipuoli ja että kaikkinainen taikuus ja taikausko rehottaa laivalla.

Vähäisimpänä taikauskon ilmauksena on suhtautuminen viheltämiseen, mutta lainaan sen tähän, koska se kertoo hauskasti suhtautumisesta suomalaisiin. Sama suhtautuminen suomalaisiin joko noitina tai hiukkasen "hitaina" on tullut vastaan muissakin meriromaaneissa.

"Koskaan ei saa vaatia tuulta vihellyksellä", selitti tykkikonstaapeli, kun kysyin sitä häneltä. "Syytä en tiedä, mutta niin sen asian laita on kuitenkin. Merellä eivät vihellä muut kuin suomalaiset ja vietävät hölmöt."

Kirjailija John Masefieldin omien merimieskokemusten ansiosta romaanin meriosuudessa on runsaasti todenmukaiselta vaikuttavia kuvauksia purjelaivan arjesta ja miehistön suhteista. Orjakaupan kuvauskin vaikuttaa pohjaavan historialliseen totuuteen. Tästä ihmiskunnan arvoa alentavasta liiketoimesta on onneksi jo enimmäkseen päästy, mutta maailma ei vielä ole valmis. Jotenkin minulle tuli turkistarhaus mieleen tästä perämies Peggin lausahduksesta:

Mutta orjakauppa on laillinen elinkeino, ja paraiten sitä harjoittavat ne, jotka ovat siihen perehtyneet ja pitävät sitä ammattinaan.

Orjien kapinassa koko laivan muu miehistö surmataan ja Ned päätyy yksin Afrikan Orjarannikon viidakkoon, alueelle, jota Nedin ystävän amiraali Cringlen kertoman mukaan nimitetään myös Kuolleen Nedin rannikoksi. 

On melkoinen yhteensattuma, että Ned nyt kuoltuaan jo kerran päätyy paikkaan nimeltä Kuolleen Nedin rannikko. Tämä on yksi osoitus romaanin erikoisesta realismin ylittävästä kohtalonomaisuudesta. Monet asiat, joista amiraali Cringle on puhunut, tulevat todeksi Nedin elämässä: hän päätyy juuri sen mielivaltaisen kapteenin laivaan, josta Cringle on puhunut ja jonka hän on tavannut myös Newgaten kuolemaan tuomittujen joukossa. Kapteeni Paulista tulee hänelle eräänlainen paha kaksonen. He molemmat pakenevat viranomaisia: Ned koska häntä pidetään murhaajana, Paul koska hän on ainakin kaksinkertainen murhamies. Myöhemmin Cringlen kuvailemassa afrikkalaisessa aarreluolassa Ned tapaa ranskalaismiehen, jonka hengen amiraali Cringle on vuosikymmeniä aiemmin pelastanut. Voitaisiin tässä yhteydessä varmaan puhua vaikka maagisesta realismista, vaikka koko nimitystä ei tainnut olla olemassa tämän romaanin kirjoitusajankohtana. 

Afrikassa Nedin seikkailut muistuttavat ensin Robinson Crusoen selviytymistarinaa ja sitten hieman myöhemmin mennään jo H. Rider Haggardin alueelle, kun Afrikasta löytyy valkoinen kraanien heimo, jolla on oma kieli ja mustien kulttuurista eroava elämäntapa, johon kuuluvat kivimuureilla ympäröidyt kaupungit ja kiviset temppelit. 

Ned joutuu mukaan näiden kraanien taisteluihin sotaista afrikkalaisheimoa vastaan. Vuorossa on satiirinen kuvaus tehottomasta armeijasta ja hallinnosta, jossa puoluepolitiikan annetaan ohjata päätöksiä ja jossa havaittuja virheitä ei edes yritetä korjata vaan keskitytään syntipukkien löytämiseen. 

Kraanien parista Ned myös löytää itselleen puolison. Noin kuusi ja puoli sataa sivua meni, ennen kuin Nedin tarinaan tuli mukaan hieman romantiikkaa. Varsin miehisenä tarina kyllä säilyy loppuun saakka. Kaunis Yvonne saa olla mukana lähinnä koristeena.

Teoksen lopussa Ned matkustaa vielä käymään Englannissa. Amiraali Cringlen murha selviää lopulta. Oikeat rikolliset saavat rangaistuksensa ja Nedin maine puhdistetaan. Syyllisillekään Ned ei halua pahaa. Hänestä on tullut kuolemanrangaistuksen vastustaja. Saman vastenmielisen raakuuden hän muuten näkee myös ketunmetsästyksessä. 

Nedin tarina on edelleen suositeltavaa luettavaa historiallisen seikkailun ystäville. Koko teosta ja varsinkin sen loppujaksoa kuitenkin rasittaa kaiken todennäköisyyden ylittävä yhteensattumien vyöry.

John Masefield, Kuollut Ned: Ruumiin omakätinen kertomus palaamisestaan elämään Kuolleen Nedin rannikolla ja joutumisestaan nyt kuulemiinne vaiheisiin. Karisto 1945. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dead Ned (1938) suomentanut V. Hämeen-Anttila. 351 s.

John Masefield, Elävä Ned. Karisto 1945. Englanninkielisestä alkuteoksesta Live and Kicking Ned (1939) suomentanut Werner Anttila. 511 s.

Michel Faber: D (a tale of two worlds)

D on fantasiaromaani, jonka kohderyhmäksi on joissain arvioinneissa merkitty nuoret aikuiset. Mielestäni romaani soveltuu hyvin myös selvästi nuoremmille lukijoille, viides- tai kuudesluokkalaisille, jopa sitäkin nuoremmille, jos vain lukutaito riittää tai joku lukee ääneen. Vaikka tarina on paikoin jännittävä ja sen päähenkilöt joutuvat usein hengenvaaraan, kerronnassa on humoristinen ja rauhoittava sävy, joka kertoo lukijalle, että loppujen lopuksi tässä käy hyvin. Niin, eikä tällainen harmaapartainen eläkeläinenkään tuntenut epämukavuutta tarinan parissa. Jokainen lukekoon mitä haluaa ikärajoista piittaamatta – tekstinymmärtämisen mekanismit kyllä suojaavat pientä lukijaa liialta jännitykseltä – elokuvissa ikärajat sen sijaan ovat paikallaan.

Kuten kirjailija Michel Faber jälkisanoissaan tunnustaa, kertomus ammentaa vaikutteita C. S. Lewisin Narnia-sarjasta, Lewis Carrollin Liisan seikkailuista ja James Thurberin kertomuksesta The Wonderful O. (Juuri tuo Thurberin kertomus ei valitettavasti sisälly melko laajaan Thurber-kokoelmaani, enkä siis ikävä kyllä tunne sitä.) Vaikkei kirjailija asiaa mainitsekaan, D-romaanin vaikutteet myös Ihmemaa Ozista ovat selvät. Velho ja leijona -romaanin tapaan D sijoittuu osittain realistiseen englantilaiskaupunkiin, josta sitten ullakolla olevan oven kautta päästään fantasiamaahan. Siellä on vallinnut talvi jo useita vuosia. Kertomuksen aikana ja sen päähenkilöiden avustuksella kevät alkaa vihdoin tehdä tuloaan. Kuten Ihmemaa Ozissa D:n fantasiamaa Liminuksen (liminus, latinan 'kynnys') pääkaupungissa on kullanväriset katukivet ja maan hallitsija Gamp on samanlainen huijari kuin Ozkin – tosin ei yhtä hyväntahtoinen.

Jälkisanoissa kirjailija myös mainitsee kohottavansa hattua Charles Dickensille, jonka kuoleman 150-vuotispäivää kirjan ilmestyminen juhlisti. Erityisempiä vaikutteita Dickensiltä en havainnut muuten kuin teoksen nimistössä: fantasiamaailman hallitsija on Gamp ja siellä asuu Quilpien ja Droodien heimot. Maan rajaa vartioi Pumblechook. Siellä on myös hotelli nimeltä Bleak House. Maan noidista käytetään nimitystä Magwitches. Myös romaanin Englannissa on Dickensistä muistuttavia nimiä: yksi sen päähenkilöistä asuu kadulla, jonka nimi on Gad's Hill Gardens ja ainakin minulle myös päähenkilöiden kotikaupunki Cawber-on-Sands tuo mieleen Dickensin herra Micawberin.

D-romaanin päähenkilö on kolmetoistavuotias Dhikilo. Hän on alun perin kotoisin Somalimaasta (ei siis Somaliasta, johon kaikki hänen synnyinmaansa ärsyttävästi sekoittavat). Hänet on vauvana adoptoitu Englantiin Ruth ja Malcolm Bentleyn tyttäreksi. Ruth ja Malcolm ovat sävyisiä kunnon ihmisiä, mutta heillä on vaikeuksia ilmaista tunteitaan ja osoittaa läheisyyttä. Biologisesta isästään Dhikilo ei tiedä oikeastaan mitään, äidistään sen, että tämä on kuollut pari vuotta sitten vasta 31-vuotiaana. Kirjoista ja internetistä Dhikilo on yrittänyt löytää tietoa syntymämaastaan ja sen kielestä. Juurien ja yhteyden etsiminen on yksi romaanin teemoista.

Dhikilo asuu adoptiovanhempineen Cawber-on-Sandsin pikkukaupungissa. Hän käy yläkoulua, jossa hänellä on kolme ystävää.  Se ei ole paljon – suosituimmilla tytöillä on jopa neljätoista – mutta enemmän kuitenkin kuin niillä, joilla ei koulussa ollut ainuttakaan ystävää. Dhikilo on laskenut, että ystäväpiirin mediaanikoko on seitsemän.

Eräänä maanantaiaamuna Dhikilo yllättyy huomatessaan, että d-kirjaimet ovat kadonneet sanomalehdestä ja katukylteistä. Myös d-äänteet ovat hävinneet hänen kasvatusvanhempiensa ja kaikkien muidenkin ihmisten puheesta. Kukaan muu kuin Dhikilo ei tunnu asiaa huomaavan. Seuraavien viikkojen aikana myös d-kirjaimella alkavat asiat alkavat kadota: narsissit (daffodils), hammaslääkärit (dentists), koirat (dogs).

Tarina kerrotaan enimmäkseen hän-muodossa ja Dhikilon näkökulmaan pitäytyen. Parissa luvussa minämuodossa kertova kaikkitietävä kertoja ottaa puheenvuoron itselleen ja kertoo humoristisesti muun muassa, ketkä kirjan henkilöistä kannattaa jatkoa ajatellen pitää mielessään ja kenet puolestaan voi huoletta unohtaa. (Esimerkiksi Dhikiloa koulussa kiusanneen Kimin voi unohtaa. Kertoja toteaa, että aikuisena Kim päätyy Gatwickin lentoasemalle suihkuttelemaan hajuvesinäytteitä matkustajien päälle – hän ei enää ole ilkeä, ainoastaan vähän tylsä.)

Entisen pidetyn historianopettajansa, eläkkeelle jääneen ja äskettäin kuolleeksi ilmoitetun (mutta salaperäisesti ilmeisesti lähes ikuisesti eläneen ja elävän) professori Dodderfieldin avulla Dhikilo pääsee Liminuksen maahan, johon sudenkorennot kuljettavat varastettuja d-kirjaimia. Sokea professori ei itse voi lähteä selvittämään d-kirjainten arvoitusta, mutta maailman (tai ainakin d-kirjainten) pelastusretkelle Dhikilo saa mukaansa professorin koiran, rouva Nelly Robinsonin. Rouva Robinson pystyy vaihtamaan olomuotoaan: välillä hän on musta labradorinnoutaja, välillä puhetaitoinen ja naisenkasvoinen sfinksi. Rouva Robinson pystyy myös loihtimaan esiin ektoplasma-apureita, jotka ovat melko heikkovoimaisia ja lyhytikäisiä mutta osoittautuvat elintärkeiksi tarinan ratkaisuvaiheessa, kun Dhikilo tuomitaan kuolemaan giljotiinissa. Hänen rikoksensa ovat hotellissa maksamatta jättäminen sekä koiran omistaminen. Teloitusta odottaessaan Dhikilo saa – ehkä unessa – hetkeksi yhteyden kadonneisiin biologisiin vanhempiinsa.

Dhikilon ja rouva Robinsonin matka läpi fantasiamaan on täynnä jännittäviä ja hauskoja kohtaamisia omituisten olentojen kanssa. Lopulta d-kirjainten arvoitus selviää, Liminus pelastuu ikuisesta talvesta, Gampin tyrannimainen valta kaatuu ja Dhikilo ja rouva Robinson pääsevät turvallisesti kotiin. Musiikilla on tärkeä tehtävä talven voittamisessa.

Lopussa vaikeinta Dhikilolle on sen keksiminen, mitä hän poissaolostaan kertoo huolestuneille adoptiovanhemmilleen. Hän ymmärtää, että totuus ei olisi uskottava. Hän harkitsee kertovansa, että meni Lontooseen kokeilemaan huumeita, mutta päätyy sitten kertomaan, että hän yritti päästä Doverissa salamatkustajaksi laivaan etsiäkseen biologista isäänsä. Aika kului Doverin satamassa sopivaa laivaa odottaessa.

Michel Faberin aiempi tuotanto on ollut aikuisille suunnattua. Kaksi romaania on käännetty suomeksikin: Lihaa ja verta (2000) sekä Veripunainen, lumivalkoinen (2002). Jälkimmäiseen romaaniin pohjautuva minisarja on myös esitetty Suomen televisiossa. Muutama vuosi sitten Michel Faber ilmoitti aikovansa vastedes keskittyä kirjoittamaan vain lapsille ja nuorille. Tässä D-romaanissa on vihjeitä, jotka viittaavat siihen, että Liminuksen maahan ehkä palataan joskus uudestaan.

Michel Faber, D (a tale of two worlds). Black Swan (Penguin) 2021. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2020. Kansi: Marianne Issa El-Khoury. 295 s.

Richard Powers: Hämmästys

 

En ikinä tiennyt, mitä poikani ainutlaatuisessa päässä milloinkin liikkui. Hän yllätti minut harva se päivä.

Tyttäreltä lahjaksi saamani Hämmästys oli ensimmäinen tutustumiseni Richard Powersin tuotantoon. Romaani yhdistää kauniilla tavalla intiimin kertomuksen perheestä laajaan yhteiskunnalliseen näkökulmaan. Romaanista paistaa myös halu vaikuttaa lukijoihin ja turhautuminen yhteiskunnallisen muutoksen hitauteen. Sen agendaa ovat erilaisuuden sietäminen, tieteen aseman vahvistaminen ja luontokadon torjuminen. 

Onko kyseessä siis propaganda tai ainakin indoktrinaatio? Varmasti osa lukijoista voi romaanin näinkin tulkita. Jos romaanin esittämää todellisuutta ei vääristellä ja romaani puolustaa elämää ja terveyttä, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että minua opetetaan ja minuun vaikutetaan. Sen verran kauan olen toiminut opettajana, että didaktinen ei minulle ole kirosana. Tämä kirja auttoi minua näkemään hyvän, toden ja kauniin maailmassa. Olkoon indoktrinaatiota minun puolestani. 

Hämmästys käyttää tieteiskirjallisuuden keinoja kertoakseen omasta ajastamme. Sen kertoja on astrobiologi Theo Byrne, joka työkseen tutkii eksoplaneettojen ilmakehän koostumusta saadakseen tietoa planeetoilla mahdollisesti esiintyvistä elämänmuodoista. Theon puoliso Alyssa, joka toimi lakinaisena eläinten oikeuksia ajavassa järjestössä, on kuollut auto-onnettomuudessa muutamia vuosia aiemmin.

Theon ja Alyssan ainoa lapsi, yhdeksänvuotias Robin-poika on niin sanotusti "kirjolla": hänen neuroepätyypilliset reaktionsa, esimerkiksi raivonpuuskat, aiheuttavat ongelmia koulussa ja kotona.  Koulu vaatii lääkityksen aloittamista, mutta Theo vastustaa sitä. 

Robin on tiedoiltaan selvästi ikätoveriensa edellä. Isän ja pojan yhteiset luontoretket tyynnyttävät Robinin mieltä samoin kuin isän tieteiskirjallisuuskokoelman inspiroimat mielikuvitusmatkat uusille ja oudoille planeetoille. Robinille luonto ja eläimet ovat kaikki kaikessa. Hän on perinyt äitinsä innostuksen elonkehän suojeluun. Robinin ongelmat johtuvatkin usein ehdottoman oikeudentajun törmäyksistä ympäröivään epäoikeudenmukaisuuteen.

Romaani esittää vaivihkaa kysymyksen siitä, onko niin sanotuissa normaaleissa aivoissa itse asiassa elämän jatkuvuutta uhkaava virhe. Ne pitävät yllä epärealistista toiveikkuutta ja viivyttelevät välttämättömien korjaustoimien tekemistä. Jos emme näe – siis katso – ongelmaa, kuvittelemme sen lakkaavan olemasta. Robin ihailee ympäristöaktivisti Inga Alderin ehdottomuutta. Ingakin on neuroepätyypillinen nuori – kuten Greta Thunberg, joka selvästi on ollut tämän hahmon esikuvana. 

Robinkin haluaa vaikuttaa: hän piirtää ja värittää kuvia uhanalaisista eliöistä ja myy niitä markkinoilla saadakseen rahaa luonnonsuojeluun. Hän järjestää pieniä mielenosoituksia luonnon puolesta. Kirja kuvaa kauniisti isän halua toisaalta tukea poikaansa ja toisaalta suojella häntä mahdollisilta pettymyksiltä. Ihmisten mielet kun eivät muutu niin nopeasti kuin Robin tahtoisi.

Theo löytää vaihtoehdon lääkitykselle yliopistotuttavansa neurotutkimushankkeesta. Robin pääsee koehenkilöksi tutkimukseen, jossa koehenkilö tietokoneeseen kytkettynä oppii ohjaamaan aivojensa reaktioita jäljittelemällä "normaaleilta" ihmisiltä tallennettua neuropalautetta.

Robinin aivot oppivat nopeasti jäljittelemään tätä "dekoodattua neuropalautetta". Varsinkin hänen äidiltään tämän eläessä tallennettu palaute saa aikaan suoranaisia ihmeitä. Ihmiskontakteja vältelleestä impulsiivisesta pojasta tulee sosiaalinen, rauhallisesti ja huumorintajuisesti ympäristöönsä suhtautuva kypsä yksilö.

Tarinassa on tässä vaiheessa myös ihon kananlihalle nostattavia sävyjä, kun Robin alkaa tietää asioita, joita vain hänen äitinsä on voinut tietää ja hän vaikuttaa jopa tuovan isälleen viestejä tämän kuolleelta puolisolta.

Tiedot mullistavista tutkimustuloksista päätyvät pian julkisuuteen, samoin Robinin henkilöllisyys. Yllättävään julkisuuteenkin Robin suhtautuu tyynesti. Hän tuntuu jossain määrin jopa hallitsevan sitä ja käyttävän sitä itselleen tärkeiden asioiden edistämiseen. Julkisuudella on kuitenkin myös ikävä seuraus: terveysministeriö kieltää hoidot yksilön koskemattomuuteen ja "pyhyyteen" vedoten.

Romaanissa on useita viittauksia Daniel Keyesin tieteisromaaniin Kukkia Algernonille, jossa hieman samantapainen hoito menee lopulta pahasti pieleen. Tässä vaiheessa Hämmästys alkaa toistaa varhaisemman romaanin juonikuviota. Robinin taantuminen alkaa hitaasti mutta varmasti.

Juonipaljastukset saavat nyt riittää. Pidin Robinin vanhempien, Alyssan ja Theon, suhteen kuvauksesta, siitä miten jäyhä ja eristäytyvä Theo ja hurmioitunut ja sosiaalinen Alyssa täydentävät toisiaan. Theon kaipuu on liikuttavaa.

Aly lauloi elämän kaikkia perusmelodioita täyteen ääneen, mutta valppaus oli hänen kansallislaulunsa. Hänen koko elämänsä oli variaatioita samasta teemasta: pystyivät kätesi sitten mihin työhön hyvänsä, tartu siihen nyt, sillä siellä, minne olet menossa, ei ole työtä tarjolla.

Romaanissa on runsaasti myös oman aikamme yhteiskunnallisen ilmapiirin kritiikkiä. On helppo todeta, miten lyhyt askel olisi tämän kirjan kuvaaman dystopian toteutumiseen. Kirjan Yhdysvallat on poliittisesti jakautunut. Aseistautuneet joukot käyvät maahanmuuttajien kimppuun. Opetusministeriö leikkaa rahoitusta alakouluilta, joissa opetetaan evoluutiota. Yliopistotutkimuksen on osoitettava rahassa mitattava "hyödyllisyytensä" saadakseen rahoitusta. Lopulta presidentti kaappaa vallan: hän julistaa häviämänsä vaalit mitättömiksi. Pelottavan helposti ihmiset tottuvat kaikkeen, myös vapauksien menettämiseen ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallisen muutoksen rinnalla kulkevat luonnonkatastrofit: sään ääri-ilmiöt aiheuttavat tuhoa ja Teksasin karjatiloilla leviää tappava tautiepidemia. Näiden kauheuksien vastapainona kirjassa on hurmioituneen kauniita kuvauksia luonnosta. On vielä paljon sellaista, mikä voitaisiin pelastaa, jos alettaisiin toimia.

Tietokoneohjattu "dekoodattu neuropalaute" on vielä tällä hetkellä tieteisfantasiaa. Mieleeni tuli kuitenkin – ja on sen täytynyt tulla Richard Powersinkin mieleen – että meillä on jo eräänlaista dekoodattua neuropalautetta. Sitä kutsutaan kaunokirjallisuudeksi. Sen avulla aivomme pääsevät tutustumaan toisen ihmisen tulkintaan maailmasta, enkä pidä aivan mahdottomana, että voimme näin omaksua jotain toisten tunteista ja ajatuksista.

Puolisoni kyseli vaikutelmiani, kun Hämmästys-romaanin lukeminen vielä oli kesken. "Kaunis", sopertelin, "liikuttava". Minulla oli sillä hetkellä varmaan kyyneleet silmissä, sillä niin elävästi tuli oma nyt jo aikuinen poikani mieleeni, kun luin ainutlaatuisesta pojasta, joka piirtää intohimoisesti ja keräilee Star Wars -legoja.

Romaanista on kirjoitettu myös blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Richard Powers, Hämmästys. Gummerus 2022. Englanninkielisestä alkuteoksesta Bewilderment (2021) suomentanut Antero Tiittula. 367 s.

Robert Nye: Falstaff

William Shakespearen tuotantoon liittyvää tutkimuskirjallisuutta on niin paljon, ettei kukaan pysty siihen kaikkeen perehtymään. Runsaasti on myös kaunokirjallisuutta, joka on saanut innoituksensa Shakespearen teoksista. Olen blogissani aiemmin kertonut ainakin Margaret Atwoodin, Mark Haddonin, Howard Jacobsonin, Ian McEwanin, Jane Smileyn, Edward St Aubynin ja Virginia Woolfin uustulkinnoista. 

Robert Nyen (1939–2016) Falstaff-romaani kertoo yhden Shakespearen rakastetun henkilöhahmon elämäkerran perinpohjaisesti siittämisestä kuolemaan, suurimmaksi osaksi tämän henkilön omin sanoin kirjureille sanelemana omaelämäkertana. 

Pyylevä ritari John Falstaff esiintyy sivuhenkilönä Shakespearen näytelmissä Henrik IV: Ensimmäinen osa sekä Henrik IV: Toinen osa. Näytelmässä Henrik V kerrotaan Falstaffin kuolemasta, mutta hän ei enää esiinny siinä. Falstaff esiintyy yhtenä päähenkilönä myös farssissa Windsorin iloiset rouvat. Tämä viimeksi mainittu näytelmä oli tilaustyö. Väitetään, että itse kuningatar Elisabet I ihastui Falstaffin hahmoon kuningasnäytelmissä niin kovasti, että tilasi Shakespearelta tämän näytelmän, jossa Falstaff teutaroi koomisena rakastajana. Näytelmän kirjoittaminen kesti kaksi viikkoa.

Kuningasnäytelmissä Falstaff on viiniin ja naisiin mieltynyt kerskaileva ritari, jonka parissa kruununprinssi Hal tutustuu Lontoon paheisiin. Kun Hal isänsä kuoltua nousee valtaistuimelle Henrik V:nä, Falstaff uskoo yltäkylläisten aikojen koittaneen. Henrik V kuitenkin tylysti kääntää selkänsä entiselle ystävälleen. 

Moninkertaisen häpäisyn kohteeksi Falstaff joutuu myös näytelmässä Windsorin iloiset rouvat, jossa kaksi rouvaa pitää Falstaffia julmasti pilkkanaan. Epäilemättä Falstaff omalla käytöksellään ainakin osittain ansaitsee saamansa kohtelun. Onhan hän itsekeskeinen ja löyhämoraalinen heittiö, naisia hyväksi käyttävä juoppo mätisäkki. 

Katselijat ovat kuitenkin aina rakastaneet Falstaffin hahmoa: hämmästyttävän resilienssinsä ansiosta hän selviytyy pettymyksistä ja häpäisyistä ja on aina valmis sovintoon ja anteeksiantoon. Jollain tavalla Falstaff on viaton kuin lapsi – hyvin suuri lapsi.

Shakespeare perusti Falstaffin hahmon osittain todellisiin henkilöihin. Ilmeisesti piirteitä on lainattu kahdelta Englannin ja Ranskan välisessä sodassa mukana olleelta ritarilta, Sir John Oldcastlelta ja Sir John Fastolfilta. John Fastolf -niminen pelkurimainen sotilas oli esiintynyt jo Shakespearen varhaisessa Henrik VI -näytelmässä.

Robert Nyen romaani yhdistää todellisen John Fastolfin elämäkertatietoja Shakespearen Falstaffiin. Romaanin päähenkilön nimi on John Fastolf, mutta tässä listoja rakastavassa kirjassa hän luettelee myös kaikki muut versiot, joita hänen sukunimestään on käytetty. Niitä on seitsemänkymmentä. Paljon Nye pistää Fastolfin elämäkertaan mukaan myös aivan omiaan sekä valtavan määrän historiallista tietoa ja uskomuksia myöhäiskeskiajasta. 

Kirjan alussa John Fastolf on 80-vuotias ritari, joka asustaa lapsuutensa kotiseudulle Caisteriin rakennuttamassaan linnassa. Vuonna 1459 hän alkaa kertoa kirjureille elämäntarinaansa, jonka pituudeksi on määrä tulla sata lukua. Sata on Fastolfille tärkeä luku: hän on osallistunut satavuotiseen sotaan ja uskoo elävänsä satavuotiaaksi. Kirjan sata lukua tulevat täyteen, mutta viimeisiä ei Fastolf enää ole itse sanelemassa. Hänen elämänsä päättyy 81 vuoden iässä.

Alusta asti on selvää, että John Fastolfin tarinoihin täytyy suhtautua varauksella. Hyvä tarina on hänelle tärkeämpi kuin totuus. Hän väittää tulleensa siitetyksi Cerne Abbasin jättiläishahmon erektiossa olevan peniksen päällä. Myöhemmin kirkonmiehet yrittivät peittää jättielimen istuttamalla sen päälle viikunapuita. Näitä viikunoita John Fastolf väittää syöneensä koko elämänsä. Ne ovat olleet hänen ylivertaisen mieskuntonsa salaisuus.

Fastolfin elämä on täynnä erikoisia tapahtumia. Norfolkin herttuatar pestaa kaksitoistavuotiaan soman pojan kamarineidokseen, ja kolme vuotta John elää tyttönä muiden kamarineitojen seurassa. Sen jälkeen hän ajautuu muun muassa sotilaaksi, munkiksi ja hovimieheksi. Lukija pääsee mukaan useisiin satavuotisen sodan taisteluihin ja kulisseissa käytäviin juonitteluihin.

Estottomassa aistimaailman kuvauksessaan romaani vertautuu Rabelais'n teoksiin. Yhden luvun Fastolf omistaa omalle sukuelimelleen, jonka pelkkä vilauttaminen saa tietenkin naiset lankeamaan. Toinen luku on omistettu pieruille, joiden sävelkulut ja rakenne on esitetty myös graafisesti.

Eroottisia seikkailuja naisten kanssa on kirjassa yllin kyllin. Kaikilla Fastolfin viettelyiden kohteilla on Shakespearen näytelmistä tutut nimet. Poikuutensa hän menettää perusteellisesti isäpuolensa Ofelia-tyttärelle. Fastolfin kertomuksissa myös Windsorin rouvien viettely luonnollisesti onnistui moneen kertaan ja monella yksityiskohtaisesti kuvatulla tavalla. Fastolf lisää koko ajan kierroksia: pornografiset kuvaukset Mirandan, 15-vuotiaan sukulaistytön, ja 80-vuotiaan Fastolfin seksileikeistä saattavat jo pudottaa osan lukijoista kyydistä. Varsinkin kun Fastolf kertoo aloittaneensa tytön "kouluttamisen", kun tämä oli 12-vuotias.

Käytin tietoisesti sanaa pornografinen. Sillähän tarkoitetaan sellaisia hengentuotteita, jotka tähtäävät seksuaaliseen kiihottumiseen. Teen nyt juonipaljastuksen, kun kerron, että teoksen lopulla, muistiin kirjoittamassaan ripissä, Fastolf tunnustaa katuvansa, että oli keksinyt viattomista naisista sopimattomia tarinoita nähdäkseen, kuinka hurskaat kirjurit kiihottuivat niitä kopioidessaan. Kirjurit todellakin välillä lämpenevät ja hämmentyvät niin, että vaihtavat vahingossa sanelun minä-muodon hän-muodoksi.

Fastolfissa on myös toinen, henkisempi tai hengellisempi puoli. Edellä mainitussa ripissä hän tunnustaa myös, että hänellä on ollut vaikeuksia yhdistää henkistä ja seksuaalista rakkautta samaan naiseen. Heti kerrottuaan sukuelimestään Fastolf kertoo elämänsä suuresta rakkaudesta. Se kohdistui naiseen, jonka Fastolf näki vain kolme kertaa kirkossa. Hän ei vaihtanut sanaakaan naisen kanssa, mutta tunne oli niin voimakas, että Fastolf varasti kirkosta rukouskirjan, johon nainen oli koskenut. Testamentissaan teoksen lopussa Fastolf määrää, että rukouskirja on haudattava hänen kanssaan.

Fastolf on aikansa lapsi. Kirkko, pyhimykset ja uskonto ovat hänelle tärkeitä. Hänen uskontonsa ytimessä ovat kuitenkin armo ja anteeksianto. Kaikki ovat syntisiä, ehkä eniten ne, jotka eivät sitä myönnä.

Valheen ja totuuden suhde on yksi romaanin ydinongelmista. Fastolf antaa ymmärtää, että usein ne eroavat vain näkökulman vuoksi. Esimerkiksi sotilasuransa viimeisestä taistelusta Fastolfin väitettiin pelkurimaisesti karanneen, minkä takia hän myös menetti ritarinarvonsa. Fastolf itse kertoo, että taistelukentällä hän näki ilmestyksen: kuunvalossa seisoi valkoinen naaraskauris, jolla oli Jeanne d'Arcin kasvot. Fastolf tajusi, ettei hän halunnut sille mitään pahaa. Niinpä hän kääntyi ja käveli pois taistelusta. Myöhemmin Fastolf kertoo tapauksesta esimiehelleen Bedfordin herttualle, joka ymmärtää, että Fastolf ei valehtele pelastaakseen nahkansa. Fastolf saa ritarinarvonsa takaisin.

Romaanin toinen keskeinen ongelma on ahdasmielisen tekopyhyyden ja suvaitsevaisuuden suhde. Kirja testaa tietoisesti myös lukijan suvaitsevaisuuden rajoja. 

Kun kuningas Henrik V hylkää entisen juopottelukumppaninsa, Fastolf haluaisi sanoa hänelle romaanin avainlauseen: "Because we are suddenly become virtuous, shall there be no more cakes and ale?" Virke on hieman mukailtu lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto, jossa se sanotaan ylimieliseksi ja tekopyhäksi ryhtyneelle palvelijalle, Malvoliolle. Idiomiksi muodostunut sanonta cakes and ale esiintyi tässä näytelmässä elämänilojen vertauksena ensimmäistä kertaa.

(Katsoin uteliaisuuttani, miten repliikki on suomeksi käännetty. Paavo Cajander kääntää – kuten yleensäkin – sanatarkasti: "Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole olutta ja päällispalaa maailmassa?" Pentti Saaritsa vetää mutkat suoriksi, hylkää konkreettisen kuvan ja hyppää suoraan metaforan abstraktiin merkitykseen: "Luuletko että sinun hurskautesi takia ei enää saa viettää makeaa elämää?")

Fastolfin kanta tulee selväksi. :

All I condemn is the priggishness.

All I dislike is the vanity which assumes that human nature (a man's whole being, Madam) is so simple that you can, as it were, walk in one door wearing a mantle of vice and come out of another decently adorned in a cloak of virtue.

Totuuden ja valheen sekä ahdasmielisyyden ja suvaitsevaisuuden taistelu konkretisoituu romaanin loppupuolella. Yhdeksi heikkenevän ja sokeutuvan Fastolfin kirjuriksi ryhtyy Stephen Scrope, Fastolfin kuolleen vaimon poika tämän ensimmäisestä avioliitosta. Stephen Scrope ei kirjoita ylös Fastolfin sanoja, joita hän pitää valheina, vaan kirjoittaa niiden tilalle katkeria totuuksia. Raivoissaan hän toteaa, että Fastolfin muistelmat ovat fiktiivinen teos. Osoittaakseen Fastolfin petollisuuden Scrope luettelee tämän kertomia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Cerne Abbasissa ei kasva viikunoita, joitakin Fastolfin kuvaamia taisteluja ei koskaan käyty ja Fastolfin mainitsemia perunoita ei ole olemassakaan. Niin kuin ei tietenkään ollutkaan Euroopassa tuohon aikaan – kirjailija paljastaa näin ohimennen oman anakronistisen pilansa.

Stephen Scrope katsoo, että Fastolf on petkuttanut itselleen hänelle kuuluvan perinnön ja kohdellut häntä rikollisen huonosti muun muassa järjestämällä hänet epäsuotuisaan avioliittoon. Mieleltään ilmiselvästi järkkynyt Scrope uskoo, että John Fastolf on paholainen.

He bought me and he sold me like a beast.

It would be charity to suppose him mad.

He is not mad.

Loppujen lopuksi todenpuhuja Scrope väärentää Fastolfin testamentin. Hän siirtää omaan hallintaansa koko Sir John Fastolfin kirkolle ja hyväntekeväisyyteen määräämän huomattavan omaisuuden. Hän myös pitää huolen, että kuoleva Fastolf saa tietää, mitä Scrope on oikeudentunnossaan tehnyt.

Aika paatunut on se lukija, joka valitsee Stephen Scropen edustaman hyveellisen ja katkeran totuuden. Useimmat varmaan kääntyvät John Fastolfin edustaman lempeän totuuden puoleen. Siihen sisältyvät myös elämää sulostuttavat valheet, suvaitsevaisuus, elämänilo ja makea elämä – cakes and ale – sima ja munkit. Romaanin lopussa ripittäytyessään Fastolf paljastaa kaikki kujeensa, osoittaa aitoa katumusta ja pitkän elämän tuomaa itsetuntemusta.

I always cared to picture myself as a great man. I was only ever a fat man, father.

Tätä riemullista romaania voin vilpittömästi suositella vain itselleni. Muut lukekoot omalla vastuullaan.

Robert Nye, Falstaff. Penguin Books 1985. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1976. Kansikuva: Kevin Tweddell. 450 s.