Taaperon kanssa

Sain eilen kunniatehtävän toimia reilun vuoden ikäisen Aarnin hoitajana, kun hänen äitinsä on töissä ja isänsä koulutusmatkalla. Aarnin ja muffan päivät ovat kuluneet niin kuin ne pienen lapsen kanssa kuluvat: ulkoilua, hiekkalaatikkopuuhia ja puhalluskukkien puhaltelua rytmittää ruokailujen, päiväunien ja vaipanvaihtojen rutiini.

Pääsin eilen Proustin kadonneen ajan jäljille vain Aarnin päiväuniaikaan ja sitten illalla, mutta siinä vaiheessa muffa oli päivän puuhista niin väsynyt, että oli unessa samaan aikaan kuin tyttärenpoikakin. 

Proustia lukiessa tuli mieleen sellainen ajatus, että vaikka hänen teossarjansa tutustuttaa minut sellaisiin maailmoihin, joita en ole koskaan tuntenut ja joita muulla tavoin kuin lukemalla en tule tuntemaankaan, taaperoikäisen hoitamisesta Proustilla on aika vähän kerrottavaa. En voi kuvitella Marcelia vaipanvaihdossa, vauvanruokaa lämmittämässä tai lasta syöttämässä.

Ja siitä taas mieleen tuli, että eipä ole tätä elämänpiiriä kovin moni muukaan fiktiossa käsitellyt. Pienten lasten hoito on juhlapuheiden hymistelyn aihe ja tietenkin vauvalehtien raison d'être (anteeksi – Proust jäi päälle). Miksi jokaisen perheen tärkeä elämänvaihe jää vaille kaunokirjallisia kertojiaan?

Muistin kuitenkin pari kirjaa, joissa pikkulapsen hoidolla on tärkeä osa. Ensinnäkin Matti Pulkkisen romaani Elämän herrat. Se on paitsi päähenkilönsä kehitystarina myös perheen tarina. Romaanin taustalla on Frank Laken kehittelemä psykoanalyyttinen teoria (ja käytäntö), jossa sikiöajan kokemuksilla ja ns. syntymätraumalla on ratkaiseva merkitys ihmisen myöhemmälle elämälle. Kirja on lähellä muuttua Laken teorioiden kuvitukseksi, mutta onneksi ei pelkästään – Pulkkinen oli sellaiseen aivan liian hyvä kirjailija.

Elämän herroissa on tärkeä jakso, jonka nimi on Helkan päivä. Siinä kuvataan romaanin päähenkilön puolison arkea lasten kanssa. Tämän jakson pitäisi kuulua jokaisen perhettä perustavan pakolliseen lukemistoon. Se kertoo realistisesti, mitä on tulossa ja mihin on hyvä varautua.

Toinen kirja, joka tuli mieleeni, on amerikkalaisen Nicholson Bakerin pienoisromaani Room Temperature. Kirja kertoo päähenkilön, Miken, ajatuksista hänen ruokkiessaan puolivuotiasta tyttövauvaansa pullosta. Muuta kirjassa ei tapahdukaan. Siinä ei ole juonta perinteisessä merkityksessä, mutta kerronnan imu on erinomainen Miken ajatusten hyppelehtiessä asiasta toiseen aina mielenkiintoisesti ja yllättävästi.

Se, että molemmat esimerkkini ovat peräisin mieskirjailijoilta, saattaa olla sattumaa tai osoitus lukemisen vinoutumasta, vaikka ainakaan tietoisesti en valitse luettavaani kirjailijan sukupuolen perusteella.

Pohdin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että naiskirjailija, joka painottaisi vauvanhoidon kuvauksia, tulisi helposti leimatuksi konservatiiviseksi ”pullantuoksuisen äitimyytin” pönkittäjäksi. Jos taas hänen kuvauksissaan olisi kriittinen sävy, hän saisi kuulla olevansa perhearvojen romuttaja, ”femakko” tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Mieskirjailija, joka kirjoittaa vauvanhoidosta on puolestaan aina avant garde (se Proust taas).

Tähän päivään on kuulunut myös ääneen lukemista. Luin Aarnille Eric Carlen lastenkirjan Pikku toukka paksulainen, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen. Se on hauska tarina toukan kasvusta munasta perhoseksi. Nimen perusteella arvaat, että painotus on toukkavaiheessa. On mukavaa, että luontoa kuvaava lastenkirja on melko tarkka myös biologisessa mielessä. Tosin toukan ruokavalio yltyy melko mielikuvitukselliseksi. Kirjassa on mukavia pikku reikiä, toukan järsimiä koloja, joihin pikku sormet hakeutuivat kuin luonnostaan ja jotka auttoivat pienempää lukijaa keskittymään. Kirja piti lukea kannesta kanteen kaksi kertaa peräkkäin. Parempaa suositusta tuskin voisin antaa.

Toinen yhdessä lukemamme kirja oli Kaisa Happosen ja Anne Vaskon MUR, eli karhu. Nykylastenkirjallisuudessa erilaisuuden kuvaukset ovat yleisiä ja varmaan didaktinen tausta-ajatus niissä on erilaisuuden hyväksymisen tukeminen. Hyvä niin. Monissa niistä on tärkeänä taustavaikuttajana Tove Janssonin Taikatalvi. Niin tässäkin tarinassa karhusta, joka ei nuku talviunta ja joka oppii hyväksymään itsensä ”talvikarhuna”. Aarni aikoi jättää tämän kesken ensimmäisellä yhteisellä lukukerrallamme, mutta muffan oli aivan pakko jatkaa, sillä juuri siinä kohtaa ”Pesän katosta tunkeutui sisään valojuova.” Tuollaisessa kohdassa ei yksinkertaisesti voi olla kääntämättä ahnaasti sivua. Toisella lukukerralla Aarni jaksoi loppuun asti – tosin hän seurasi suunnilleen yhtä usein kirjan sivuja kuin muffan äänitehosteita tuottavaa suuvärkkiä. Kiva kirja ja kaunis, jollain tavalla retrohenkinen kuvitus.

Kolmas kirjamme oli Tammen kultaisen kirjaston klassikko Jere jarruvaunu. Teksti on Marian Potterin, kuvitus Tibor Gergelyn ja suomennos Marjatta Kurenniemen. Aarni kuunteli sujuvasti mutta ei erityisen innostuneesti tämän kertomuksen siitä, miten pieni ja huomaamaton voi olla tärkeä. Muffakaan ei ollut enää ihan parhaassa lukuvireessä, sillä lukiessaan hän rupesi kuvittelemaan tätä kertomusta nykypolitiikan allegoriana, jossa ”Juha” Ville Veturi vetää ”Petteri” Tanu Tavaravaunua ja jotka liian jyrkkään ylämäkeen jouduttuaan alkavat valua taaksepäin. Tilanteen pelastaa ”Timo” Jere Jarruvaunu, joka estää katastrofin.  Näiden mielikuvien takia minua huvitti suunnattomasti tämä jarruvaunu, joka haaveili olevansa veturi:

"Saisi kulkea aina ensimmäisenä ja laulaa veturilaulua, saisi puhkua ja uhkua ja ryskyä ja jyskyä."

Lapsellista tämä tämmöinen ja kirjallisuuden väärinkäyttöä, mutta näinhän se aikuisen mieli joskus lapselle lukiessa vaeltaa.