Delphine Bertholon: Celle qui marche la nuit

Delphine Bertholon (s. 1976) voitti romaanillaan Celle qui marche la nuit ('Se joka kulkee öisin') nuortenkirjallisuuden Sésame-palkinnon vuonna 2020. Lajityypiltään kirja edustaa nuorille suunnattua kauhua. Ainakin kahden viimeisimmän lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voiton ja palkittujen teosten menekin perusteella tämäntyyppisillä kirjoilla on kysyntää Suomessakin. 

Romaanin alussa 15-vuotias Malo Monestier muuttaa isänsä ja äitipuolensa sekä viisivuotiaan sisarpuolensa Jeannen kanssa Pariisista maaseudulle Nîmesin lähelle. Tällaiset muutot ovat Ranskassa tilastollinen tosiseikka: Pariisin hintataso on noussut niin korkeaksi, että monet perheet hakevat huokeampia neliöitä kauempaa. Myös rauhallisempi ja saasteettomampi kasvuympäristö lapsille on muuton perusteena. Korona-aikana etätyön yleistyessä muuttoliike kiihtyi. Malon isä on muusikko ja musiikkiopiston opettaja; äitipuoli Sophie on psykologisista aiheista kirjoittava vapaa toimittaja.

Malon näyttelijä-äiti on kuollut yhdeksän vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Kuolemaan liittyvät äidin salaisuudet paljastuvat romaanissa myöhemmin, kun Malo alkaa epäillä perineensä äidiltään ikäviä luonteenominaisuuksia.

Ystäviään ja Pariisin tuttuja paikkoja kaipaava Malo alkaa ajankulukseen kirjoittaa päiväkirjaa. Romaani koostuu näistä Malon päiväkirjamerkinnöistä, jotka alkavat vuoden 2017 heinäkuun 7. päivänä  ja päättyvät syyskuun 1. päivään. Näiden päiväkirjamerkintöjen lisäksi romaanin lopulla on muutamia lainauksia poliisin kuulustelupöytäkirjoista. Kauhuromaanin uskottavuuden kannalta minäkertoja on mielestäni ainoa oikea kerronnan muoto. Lukijalle on aina jätettävä epäilyn mahdollisuus.

Maaseudulla sijaitseva iso, kartanomainen uusi koti ei näyttäydy Malolle erityisen houkuttelevana. Isä ja Sophie ovat innostuneita talon tarjoamista tee-se-itse-projekteista; Malon mieleen tulevat heti ensimmäisessä päiväkirjamerkinnässä Hitchcockin Psyko-elokuva ja Stephen Kingin romaanit.

Malo kuitenkin yrittää ottaa uudesta elinympäristöstään irti kaiken sen hyvän, jota se tarjoaa. Sää on enimmäkseen loistava. Taivas on "Ikean kassin sininen" ja ympäröivä luonto ihastuttavan kaunis. Ajoittaiset kaatosateet ja lyhyet ukkosmyrskyt tarjoavat mahdollisuuden tutkia kotitalon kellaria ja ullakkoa, viestitellä ystävien kanssa ja pelata tietokonepelejä. Malo osallistuu satunnaisesti myös vanhempiensa remonttipuuhiin, vaikka niiden jälkeen onkin rasituksesta kipeänä – nimensä mukaisesti: "Mal-au ! Mal au dos, mal au bras, mal partout."

Isältä saamallaan pappamallin pyörällä Malo tekee tutkimusretkiä lähiseudulle. Jännittävin löytö on suuri autiotalo, jonka salin lattialla kimaltelevat särkyneen kattokruunun kristallit ja jossa Malo kokee selkäpiitä karmivia aavistuksia jonkin tai jonkun läsnäolosta. Kirjassa käytetään kauhukirjojen tuttuja aiheita, mutta nykyajan tekniikkaa käyttelevä päähenkilö tuo niihin raikkaan sävyn. 

Eniten huolta Malolle aiheuttaa pikkusisko Jeanne, joka alkaa heräillä kolmelta aamuöisin. Jeanne kirkuu ja istuu vuoteessaan seinää tuijottaen. Jeanne alkaa myös puhua ystävästään Paulinesta. Malon vanhemmat pitävät näkymätöntä leikkitoveria ikäkauteen ja yksinäisyyteen kuuluvana ilmiönä. Malon on vaikea saada heitä ymmärtämään, että Pauline ei ehkä olekaan pelkkää mielikuvitusta. Malo on nähnyt Paulinen tekevän siirron Jeannen lautapelissä. Kerran Jeanne löytyy pihalta avonaisen kellarinluukun viereltä. Jeannen voimat eivät olisi riittäneet luukun avaamiseen. Jeanne on myös leikannut lempinukkensa mahan auki kristallilla, joka ilmiselvästi on peräisin autiotalosta.

Ensimmäisen uuden ystävänsä Malo saa postia kuljettavasta Lilistä. Malo ihastuu sympaattiseen tyttöön ja valehtelee olevansa jo 17-vuotias. (Myöhemmin kun käy ilmi, että 21-vuotiaalla Lilillä jo on poikaystävä, Malo tunnustaa Lilille oikean ikänsä.) Lilistä Malo saa kumppanin piknikeille ja ennen kaikkea Paulinea koskeviin tutkimuksiinsa. Lili nimittäin tietää aika paljon Paulinesta, joka on aikanaan asunut Malon nykyisessä kotitalossa ja kadonnut salaperäisesti 14-vuotiaana tarkalleen kolmekymmentä vuotta aiemmin. 

Siskonsa Jeannen piirustusten avulla Malo löytää kätketyn C-kasetin, jonka Pauline oli äänittänyt juuri ennen katoamistaan. Paulinen tarinassa on paljon samaa kuin Malon omassakin. Paulinen tragedian taustana oli uskottomuus ja lapsen yritys suojella ihailemaansa isää. Malon löytämä kasetti kiinnostaa myös poliiseja.

Polkupyörällään Malo polkee lähimpään kylään tapailemaan Liliä ja tutustuu samalla muutamiin muihinkin kylän ihmisiin. Malo pelkää, että syksyllä uudessa koulussa häntä luultavasti kiusataan polkemisesta paksuuntuneiden reisiensä ja hulluutensa takia. Sillä hullunahan häntä pidetään, kun tulee tietoon, että Malo uskoo kuolleen ihmisen lähettävän hänelle viestejä.

Kun Malo ja Lili ovat keränneet tarpeeksi tietoa, poliisi saa hoitaa tutkimukset loppuun. Paulinen katoaminen on vaikuttanut myös kahden poliisimiehen uraan, ja heillekin on tärkeää, että totuus viimeinkin tulee esiin.

Paulinen kohtaloa selvitellessään Malo tekee sovinnon myös oman menneisyytensä ja äitiin liittyvän ahdistuksen kanssa. Romaanin lopussa Malo ja hänen paras pariisilainen ystävänsä Pop alkavat etäyhteyden avulla laatia sarjakuvaa Paulinesta. Lili lopettaa työt postissa ja palaa koulun penkille. Romaanin loppu on seesteinen, jopa onnellinen, kuten nuortenkirjassa tulee ollakin.

Romaani oli jännittävä, mutta sen kauhu ei ollut ahdistavaa. Aika pian käy ilmi, että romaanin aave ei ole pahantahtoinen vaan hakee vain totuuden julkituomista. Minäkin uskalsin lukea loppuun. 

Viime aikoina olen nähnyt useita somekirjoituksia, joissa valitellaan sitä, että nuorille käännetään kirjoja enimmäkseen englannista. Niitä monet nuoret ja nuoret aikuiset lukevat sitä paitsi mieluummin itse alkukielellä. Tämä Celle qui marche la nuit voisi olla hyvä kirja tutustuttaa nuoria lukijoita ranskalaiseen elämänpiiriin.

Delphine Bertholon, Celle qui marche la nuit. Albin Michel Jeunesse 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2019. Kansi ja graafinen suunnittelu: ©Aku Mimpi, ©kstudija, ©Christos Georghiou, ©kjpargeter. 239 s.

Charlotte Erlih: Bacha posh

Afganistanilainen nuorten poikien soutujoukkue – kahdeksan soutajaa ja perämies – haaveilee pääsystä olympialaisiin. Esteitä haaveen toteutumiselle on kuitenkin kosolti: uskonnon tiukkoja vaatimuksia on noudatettava; maa on sotatilassa, öisin on voimassa ulkonaliikkumiskielto; harjoitusmahdollisuudet ovat puutteelliset, jopa nykyaikaisen kilpasoutuveneen, jonka paino on tasan alin sallittu – 96 kiloa – saaminen on onnekkaan sattuman varassa. Alistetun maan poikien kansallisylpeys ja halu osoittaa maailmalle, mistä heidät on tehty, voittaa lopulta useimmat esteet.

Vene saadaan lahjoituksena Ranskasta, mutta sen mukana tulee yllättäen naispuolinen soutuvalmentaja. Tämä on lähes ylipääsemätön este miesten hallitsemassa kulttuurissa, jossa kunniallinen nainen pysyttelee kotona neljän seinän sisällä eikä voi käydä edes ruokakaupassa ilman miespuolista saattajaa. Tomera Maude kuitenkin ilmoittaa, että jos häntä ei hyväksytä valmentajaksi, hän palaa Ranskaan ja vie veneen mukanaan. Joukkueen on suostuttava "kiristykseen", kuten pojat tätä pöyristyttävää loukkausta kutsuvat. Maude joutuu kuitenkin käyttämään burkaa ja pysyttelemään vähintään kolmen metrin päässä pojista. Pojat myös tahallaan rikkovat valmentajan määräyksiä – kaiketi itsekunnioitustaan suojellakseen.

Joukkueen perämiehenä toimivan Farrukhin unelma on kaiken taustalla. Juuri hän on koonnut joukkueen ja käyttänyt Sorbonnessa opiskelleen isänsä suhteita hyväksi veneen saamisessa. Hän joutuu hankalaan välikäteen yrittäessään miellyttää sekä Maudea että joukkuetovereitaan. 

Farrukh on tämän kirjan päähenkilö. Parhaan kaverinsa Sohrabin kanssa hänellä on erityisen lämmin ystävyys. He kulkevat käsi kädessä pitkin Kabulin katuja. Toisinaan Farrukhista tuntuu, että suhde on jotain enemmän kuin pelkkää kaveruutta. Mahtaako Sohrabkin tuntea samoin?

Farrukh käy myös ansiotyössä Malyarin kangaskaupassa. Malyar tukee poikien unelmaa ja haluaa aikanaan laittaa poikien voittamat soutupokaalit kauppansa ikkunaan.

Viisitoistavuotiaalla Farrukhilla on neljä siskoa, joista yksi on jo naimisissa. Makuuhuoneen hän jakaa 5-vuotiaan Aminan kanssa. Isänsä kanssa Farrukh on opiskellut ranskaa jo kymmenen vuoden ajan. Nyt taito on niin hyvä, että hän lukee isälleen ääneen ranskalaisia romaaneja, joista he sitten keskustelevat. Parhaillaan on vuorossa Romain Garyn romaani Aamunkoiton lupaus. Isältään Farrukh kysyy, voisiko olla mahdollista, että Romain Gary käyttämällä kirjailijanimimerkkejä sai itselleen suuremman vapauden olla oma itsensä. Isä ei vastaa, mutta ymmärtää, että Farrukhilla on oma hyvä syynsä kysyä tätä.

Tästä Charlotte Erlih'n Bacha posh -romaanista ei voi oikein kertoa paljastamatta sen juonen keskeistä käännettä. Se tosin paljastetaan jo ainakin omistamani painoksen takakannessa, joten en varmaankaan syyllisty pahaan rikkeeseen. Jos haluat lukea tämän ranskalaisen Sésame-palkinnon vuonna 2014 voittaneen nuortenkirjan ilman ennakko-odotuksia, lopeta lukeminen tähän.

Eräänä päivänä, soutuharjoitusten lopulla Farrukhin elämä muuttuu. Hän ryntää suoraan kotiin puhumatta mitään edes Sohrabille. Kotona äiti ymmärtää heti, mistä on kyse. Farrukhista on tullut Farrukhzad – hänen elämänsä poikana on päättynyt. Hänen kuukautisensa ovat alkaneet.

Mistä on kyse? Bacha posh tarkoittaa pojaksi puettua. Käytäntö on melko yleinen afganistanilaisissa ja pakistanilaisissa perheissä, joihin ei synny poikalasta. Yksi perheen tytöistä saa pojan roolin. Hän pukeutuu kuin poika ja hänen hiuksensa leikataan poikien malliin. Hän saa myös poikien oikeudet: voi käydä koulua, oppia lukemaan ja laskemaan, voi poistua kotoaan ilman saattajaa ja voi jopa toimia saattajana sisarilleen ja äidilleen. 

Kun seuraa Suomessakin vellovaa keskustelua siitä, onko sukupuoli biologisesti määräytynyt vai onko se sosiaalinen konstruktio, on hyvä havaita, että edes jyrkkää sukupuolten erottelua toteuttavissa yhteisöissä sukupuolten raja ei ole kiveen hakattu. 

Pojaksi puetuille ongelmat syntyvät usein murrosiässä. Imaamit eivät salli menettelyä enää kuukautisten alettua. Nuoren pojaksi puetun ei ole helppoa luopua ystävistään ja miessukupuolen mukanaan tuomista etuoikeuksista. Heiltä myös puuttuvat monet kodinhoitoon liittyvät perustaidot, jotka he tarvitsisivat, kun heidät usein hyvinkin pikaisesti naitetaan.

Farrukh – käytän hänestä edelleen tätä pojan nimeä, koska Farrukhiksi hän itsensä tuntee – joutuu sulkeutumaan kotiin ja käyttämään burkaa poistuessaan sieltä. Ystävilleen hän ei saa enää puhua. Soutujoukkueen jäsenille kerrotaan, että Farrukh on saanut opiskelustipendin ja matkustanut Ranskaan. Perheeseen on saatu tilalle uusi poika: viisivuotias Sifat on kuulemma maaseudulta Kabuliin kouluun tullut serkku. Tosiasiassa Amina muuttui Sifatiksi, hän on perheen uusi bacha posh. Farrukh joutuu tästedes ulos mennessään pyytämään pikkuisen Sifatin saattajakseen.

Kirja, joka tähän asti on kerrottu hän-muodossa, jatkuu nyt hän-muodon ja Farrukhin päiväkirjamerkintöjen vuorotteluna. Farrukh on päättänyt kuolla, jos ei saa elää poikana. Hän aloittaa nälkälakon. Elämänhalu kuitenkin voittaa.  Farrukh kirjoittaa päiväkirjaansa:

Je ne veux pas me morfondre dans mon coin en maudissant le sort. Je n'aime pas ce rôle. Je vais continuer à me battre. 

    Voilà mon identité : lutter. Mon identité, c'est de persévérer, et non pas d'être un garcon ou une fille. Je suis moi – Farrukh ou Farrukhzad, peu importe – et moi, je me bats.

    Ça ne me gêne pas de mourir. Mais seulement quand j'aurai tout tenté.

(En halua jäädä nurkkaani mököttämään kiroten kohtaloani. En pidä siitä roolista. Jatkan taisteluani. Tämä on minun identiteettini: taistella. Minun identiteettini on sinnikkyys, eikä olla poika tai tyttö. Olen minä – Farrukh tai Farrukhzad, sillä ei ole väliä – ja minä taistelen. Minua ei haittaa kuolla. Mutta vasta kun olen yrittänyt kaikkeni.)

   

Vanhempien aluksi osoittama yllättävä tunteettomuus uudessa tilanteessa selittyy heidän voimattomuudestaan ja pelostaan ympäröivän kulttuurin puristuksessa. Vanhempien sisarten ilkeys selittynee kateudesta – Farrukh on saanut jotain, mistä he ovat jääneet paitsi ja saa nyt maksaa siitä.

Farrukhin suhteet vanhempiin korjautuvat vähitellen, ja hän onnistuu jopa suostuttelemaan isänsä liittolaisekseen soutu-unelman jatkamisessa. Farrukh saa luvan jatkaa poikana vielä vähän aikaa. Isä auttaa Farrukhin ja joukkueen Iranissa pidettäviin yhdentoista Aasian maan kilpailuihin. Isän ehtona on, että Farrukh alistuu tytön rooliin sen jälkeen, kun olympiakarsinnat ovat ohi.

Sohrabin ja Farrukhin suhde etenee intiimiksi kilpailujen jälkihuumassa, mutta kriisiytyy nopeasti, kun Farrukhin paidan alta löytyy jotain, mitä siellä ei Sohrabin mielestä pitäisi olla. 

Romaanissa ei ole siirappista loppua.  Afganistanin todellisuus ei muutu toiseksi toivomalla. Afganistanin joukkueessa ei voi olla tyttöä perämiehenä, vaikka tadzikistanilaisilla semmoinen kaikkien hämmästykseksi oli. Farrukh joutuu paljastamaan "valheensa" koko joukkueelle. Hänen unelmansa soutujoukkueessa on ohi.

Romaanin lopussa Farrukhin isä paljastaa oman selviytymiskeinonsa. Hän voi olla vapaa kirjojen parissa ja rikkaassa sisäisessä maailmassaan. Samaa hän toivoo Farrukhille. Isä osoittaa ymmärtävänsä lapsensa tunne-elämän ristiriitoja lahjoittamalla Farrukhille Marcel Proustin romaanin Swannin rakkaus.

 
Romaanin avoin loppu vihjaa, että Farrukh kuitenkin haluaa vapauden myös ulkoisessa todellisuudessa.

Bacha posh kertoo onnistuneesti siitä, miten kapeaksi naisten elämänpiiri muodostuu miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Se kertoo myös siitä, miten miestenkin henkinen tila kaventuu, kun he jäävät vaille ymmärrystä siitä, mitä puolet ihmiskunnasta tuntee ja ajattelee.

Charlotte Erlih, Bacha posh. Actes Sud junior 2013. Kannen valokuva: Ton Koene. 185 s.