Percival Everett: James

Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.

Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.

Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään. 

Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.

Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia. 

Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia, paitsi silloin kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.

Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.

Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista.  Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.

Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.

Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.

Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.

Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.

Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.

Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.

Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.

James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.

Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.

Bernard Malamud: Tuomittu

Vajaa viikko sitten jumituin pitkäksi aikaa television ääreen, kun olin pikaisesti kanavat läpi surfatessani huomannut, että yksi kanava lähetti taas kerran elokuvan Takaa-ajettu vuodelta 1993. Harrison Ford näyttelee siinä lääkäri Richard Kimbleä, joka tuomitaan syyttömänä kuolemaan vaimonsa murhasta. Tarina on minulle tuttu jo 1960-luvulta, jolloin sain poikasena katsoa joitakin osia samannimisestä tv-sarjasta, jota vanhempani seurasivat.

Elokuvan katsominen sai minut pohtimaan, miten yleinen juonikuvio syyttömän syyttäminen ja tuomitseminen onkaan kirjallisuudessa. Tässä blogissa olen kirjoittanut ainakin Thornton Wilderin, John Masefieldin ja Nicolas Freelingin kirjoista, jotka käyttävät tätä juonta. Nopeasti mieleen tulevat myös Alexandre Dumas'n Monte Criston kreivi, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Franz Kafkan Oikeusjuttu. Syyttömän tuomitseminen on keskeinen juoniaines myös kirjakokoelmassa, joka on aivan länsimaisen sivistyksemme ytimessä. Tuossa kokoelmassa sitä hyödyntävät kirjailijat nimeltä Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. 

Syyttömän tuomitseminen aiheuttaa meissä kauhua. Se paljastaa olemisen ytimessä olevan epäoikeudenmukaisuuden. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa. Kuka meistä on turvassa, jos syytön voidaan tuomita?

Bernard Malamudin Tuomittu-romaani kertoo noin kolmen vuoden jakson juutalaisen remonttimiehen, Jakov Bokin, elämästä vuosina 1910–1913. Romaani sijoittuu Kiovan (kirjassa muodossa Kiev) kaupunkiin ja sen ympäristöön. Kiova oli tuolloin osa Venäjän valtakuntaa. Ukrainalaiset ovat siellä alempaa kastia, ja hallinnon piirissä työskentelevät ukrainalaiset yrittävät piilottaa etnisen taustansa. Juutalaiset puolestaan ovat valtakunnan pahnan pohjimmaisia, omiin štetleihinsä karsinoituja hylkiöitä. 

Romaanin Venäjä on sairas, hajoamisen partaalla oleva valtio. Kuten yksi romaanin henkilöistä toteaa: "Minusta näyttää, että jokin kirous painaa sellaista maata, missä ihmiset ovat omistaneet ihmisiä omaisuutenaan. Korruption haju ei koskaan häviä sielusta, ja se on samalla tulevan pahan haju." On selvää, että Malamudin mielessä on 1960-luvulla tätä kirjoittaessaan ollut myös oma maansa, kansalaisoikeustaistelujen Yhdysvallat. 

Jakov Bokin elämä on ollut kovaa. Hänen äitinsä kuoli tunnin kuluttua Jakovin syntymästä. Isän ampuivat juopuneet venäläissotilaat, jotka päähänpistosta olivat päättäneet tappaa kolme seuraavaa vastaantulevaa juutalaista. Jakovin isän epäonneksi hän oli vastaantulijoista toinen. 

Jakov kasvoi orpokodissa. Koulupoikana hän pakoili kolme päivää kellarissa kasakoiden ryöstöretkeä, pogromia. Aikuiseksi tultuaan hän työskenteli kotikylässään puuseppänä ja remonttimiehenä: korjasi ikkunoita ja käyttötavaroita, teki huonekaluja. Hän halusi myös kehittää itseään ja luki siinä tarkoituksessa huokealla ostamiaan kirjoja. Ennen muuta Spinozan filosofiset teokset olivat tehneet häneen vaikutuksen. Kokemuksiensa takia ja lukemisensa myötä hänestä oli tullut vapaa-ajattelija.

Armeijan käytyään Jakov meni naimisiin Raislin, kulkukauppias Šmuelin tyttären, kanssa. Toivottua lasta ei viiden ja puolen vuoden avioliiton aikana ilmaantunut. Jakov syytti vaimoaan hedelmättömyydestä. Yöt hän luki kirjojaan eikä enää jakanut vuodetta vaimonsa kanssa. Romaanin alussa ollaan tilanteessa, jossa Raisl on karannut toisen miehen matkaan, ja Jakov häpeissään ja suuttuneena ajaa juutalaismiehen partansa ja lähtee Kiovaan paremman elämän toivossa. 

Jakovista syntyy kuva kovana ja katkerana miehenä. Hän pitää vastedes huolen vain itsestään, selvitkööt muut miten taitavat. Hänen hurskas appensa Šmuel toteaa lähtövalmisteluja tekevälle Jakoville: – Armeliaisuuden osoittaminen ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliasi. 

– Tyttäreni halusi lähteä täältä heti naimisiin mentyänne, mutta sinä olit vastaan.

– Totta, Jakov sanoi, – syy oli minun. Ajattelin, että olo täällä muuttuisi paremmaksi, koska se ei enää voinut muuttua huonommaksi. Mutta olin väärässä, ja nyt on mitta täysi. Vihdoinkin olen lähdössä.

Šmuel toivoisi, että Jakov jäisi odottamaan, jos Raisl sittenkin palaisi kotiin. Šmuel itsekin on vihainen tyttärelleen. "Kironnut olen hänet useammin kuin kerran, mutta pyydän Jumalaa olemaan kuuntelematta."

Jakov ei kuitenkaan ole täysin kovettunut. Hän myöntää, että vaikka onkin ammatiltaan remonttimies, hän on rikkonut enemmän kuin korjannut. Hän on myös kohdellut vaimoaan huonosti. Hän on pelännyt Raislia, jonka toiveita ei ole kyennyt tyydyttämään.

Aluksi Jakovin toive paremmasta elämästä Kiovassa näyttääkin toteutuvan. Onnekkaiden sattumien ansiosta Jakov saa remonttitöitä juutalaisvastaiselta teollisuusmieheltä. Tämä onnistuu, kun Jakov salaa juutalaisuutensa ja ilmoittaa nimekseen Jakov Ivanovitš Dologušev. Hoidettuaan työnsä hyvin Jakov pääsee esimiesasemaan Kiovan lähellä sijaitsevalle tiilitehtaalle. Hän tosin joutuu asumaan tehtaalla, joka sijaitsee juutalaisilta kielletyllä alueella. 

Sitten kaikki menee pieleen. Tässä kirjassa ei koskaan tule tilannetta, jossa asiat eivät enää voisi mennä huonompaan suuntaan. Kurjuuden äärillä on loputtomasti tilaa. Jakovin juutalaisuus paljastuu. Häntä syytetään 12-vuotiaan pojan, venäläisen Ženja Golovin, raa'asta rituaalimurhasta. Ženjan puukonpistojen kirjoma ruumis on löytynyt luolasta tiilitehtaan läheltä. Jakov oli todistettavasti hätistellyt poikaa pois tehdasalueelta. Muuta hän ei pojalle ollut tehnyt. Koko romaanin ajan hän pitää tiukasti kiinni syyttömyydestään. 

Jakov joutuu tutkintovankeuteen siksi aikaa, kun syytettä häntä vastaan valmistellaan. Itse asiassa häntä jo pidetään syyllisenä. Nyt on vain saatava todistusaineisto sopimaan häneen. Muut epäillyt jätetään huomiotta. 

Todistajat valehtelevat. Jakovin pöydällä nähty mansikkahillopurkki muuttuu todistajien kertomuksissa verta sisältäväksi pulloksi. Joku on nähnyt Jakovin jahtaavan poikaa pitkä puukko kädessään. Pojan verta Jakov on todistajien mukaan käyttänyt juutalaisten pääsiäisruokaan, matzo-leipiin. Niin sanotut asiantuntijatkin antavat lausuntoja, jotka ovat sisällöltään pelkkää taikauskoa. Juutalaisten veriruokia koskeva kielto ohitetaan kokonaan.

Sivistynyt tutkintotuomari Bibikov sentään yrittää tehdä työnsä kunnolla. Hän ei usko Jakovin syyllisyyteen ja kerää syyttäjältä salaa todisteita oikeista murhaajista. Jakovin tilanne muuttuu huonommaksi, kun Bibikov julmasti syrjäytetään tutkinnasta. 

Uppiniskaisuutensa – siis syyttömyytensä – takia Jakov joutuu vankilahenkilökunnan ja syyttäjänviraston mielivallan ja kiusaamisen kohteeksi. Hänet määrätään eristysselliin. Aina kun tuntuu, että hänen olonsa eivät enää voi muuttua huonommiksi, hän joutuu uuden kiusanteon kohteeksi. Välillä häntä jopa myrkytetään siinä toivossa, että fyysinen heikkeneminen saisi hänet tunnustamaan. Lopulta hän viettää aikansa ympäri vuorokauden paikalleen kahlittuna lähes pimeässä sellissä, joka on kesällä tukahduttavan kuuma ja talvella jääkylmä.

Sattuma ja historia olivat vieneet Jakov Bokin tilanteeseen, johon hän ei koskaan ollut voinut kuvitella joutuvansa. Tapahtuma sinänsä oli täysin persoonaton, mutta sen vaikutukset, Jakovin kurjuus ja kärsimys eivät olleet. Kärsimys oli henkilökohtaista, tuskallista; mahdollisesti se oli loputon.

Romaanin kerronta on niin hallittua, suorastaan kaunista, että kaikesta kurjuudesta huolimatta tekee mieli lukea eteenpäin. Harmaata, likaista, ränsistynyttä. Väkivaltaa – henkistä ja ruumiillista. Myös lukija uskoo, että jossain täytyy tulla käänne. Jakovin olot eivät aina voi mennä huonommiksi. Samanlainen kurjuuden kauneus nousee esiin myös äskettäin lukemassani Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaanissa. Luulen, että aistimus syntyy säälistä, siitä herkistymisestä, joka osoittaa, ettemme ole sisäisesti kuolleita.

Jakovin tutkintovankeus venyy yli kahden vuoden mittaiseksi. Puolustusasianajajaa hän ei voi saada ennen kuin syytekirjelmä on valmis. Se taas ei ota valmistuakseen, sillä myös syyttäjä on lopulta ymmärtänyt todisteiden heppoisuuden. Jakoville luvataan vapautta, jos hän myöntää, että hänen juutalaiset salaliittotoverinsa pakottivat hänet murhaan tai että joku toinen juutalainen teki sen. Romanovin suvun 300-vuotisen hallituskauden vuoksi armahdettavien vankien listallekin Jakov jo merkitään, mutta Jakov ilmoittaa, ettei halua armahdusta rikoksesta jota ei ole tehnyt. Hän haluaa puolueettoman oikeudenkäynnin.

Syytteestä ei kuitenkaan luovuta, koska tsaarin Venäjän viimeisen vuosikymmenen levottomissa oloissa oli poliittisesti mielekästä kääntää kansan vallankumouksellinen raivo suuntautumaan vähemmistöihin. Oman osansa valtion mielivallasta saivat juutalaisten lisäksi kokea myös esimerkiksi puolalaiset ja suomalaiset. 

Jakov muuttuu vankeutensa aikana. Selvimmin tämä näkyy, kun ensin hänen appensa Šmuel ja sitten hänen vaimonsa Raisl onnistuvat pääsemään vierailulle hänen luokseen. Šmuel on käyttänyt kaikki elämänsä parhaasta kaupasta saamansa 40 ruplaa lahjoakseen vanginvartijan. Jakovin mielen muuttuminen näkyy siinä, miten huolissaan hän on appensa turvallisuudesta. 

Raislin vierailu osoittaa Jakovin sydämen muutoksen vielä selvemmin. Kirjailija on osoittanut tämän luvun keskeisyyden siten, että se on romaanissa ainoa, joka on kirjoitettu minämuodossa. Muuten romaani on kerrottu hän-muodossa Jakovin näkökulmaan pitäytyen. Jakov pyytää anteeksi omaa kovuuttaan naiselta, jota hän tähän asti on nimittänyt huoraksi. 

– Olen ajatellut elämämme alusta loppuun enkä voi juuri syyttää sinua enemmästä kuin syytän itseäni. Jos annoit vähän, sait vähemmän tilalle, kun taas minä sain jotain enemmän kuin ansaitsin. Minulta oppiminen vie pitkän ajan. Tyyppini on sellainen, olen pahoillani. Olen myös pahoillani, että lakkasin makaamasta kanssasi. En voinut haavoittaa itseäni, joten haavoitin siis sinua. Kuka muu minulle oli yhtä läheinen? Olen kuitenkin saanut kärsiä tässä vankilassa enkä enää ole sama mies kuin aikaisemmin. Mitä muuta saatan sanoa, Raisl? Jos voisin elää elämäni uudelleen, sinulla olisi vähemmän itkemisen aihetta, lakkaa siis itkemästä.

Jakov myös kirjoittaa lapun rabbille vietäväksi. Siinä hän tunnustaa omakseen Raislille syntyneen pojan, jota Raisl nyt yksinhuoltajana kasvattaa Šmuelin talossa.

Romaani päättyy siihen, että Jakovia vihdoin kuljetetaan oikeusistuntoon. Vaunuissa hän kuvittelee keskustelevansa tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaari valittelee, ettei hänkään ole vapaa ja saanut tehdä, mitä olisi itse halunnut. Jakov Bokin tuohtunut vastaus saa uutta pontta tämänhetkisestä maailmantilanteesta:

Loppujen lopuksi asia on niin, isäni, että teillä oli mahdollisuutenne puhuttepa itse mitä tahansa; oikeastaan teillä oli monia mahdollisuuksia, mutta parhaalla tahdollannekin pystyitte antamaan meille vain Euroopan köyhimmän ja taantumuksellisimman valtion. Toisin sanoen, olette tehnyt tästä maasta luiden kaatopaikan. Teillä oli monia mahdollisuuksia mutta olette kupannut kaikki. Siitä ei kannata edes kiistellä. Ei ole helppoa muuttaa tapahtumien kulkua, mutta silti olisitte voinut tehdä edes jotain meidän hyväksemme – tulevan Venäjän hyväksi voisi jopa sanoa, mutta ette tehnyt mitään.

Jakov on ymmärtänyt, että ei ole olemassa ihmistä, jota ei politiikka koskisi. Hän ymmärtää, että vapaus edellyttää vallankumousta. "Kukaan ei voi istua kädet ristissä ja katsella omaa turmiotaan."

Syyttömän syyttäminen ei tietenkään ole vain kirjallisuuden juoniainesta. Salaliittoteoriat leviävät somen ansiosta helpommin kuin koskaan aiemmin. Pelkään myös tekoälyn holtitonta käyttöä. Olemme pian – ellemme jo nyt – tilanteessa, jossa uskottavalta vaikuttava hölynpöly täyttää julkaisukanavat.

Uskooko kukaan, että Aleksei Navalnyi on syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hän istuu tuomiotaan? Eikä tarvitse mennä edes maamme rajojen ulkopuolelle. Asiantuntijoiden epäilevistä lausunnoista huolimatta Suomen oikeuslaitos otti todesta väitteet, että Anneli Auer oli miesystävänsä kanssa harjoittanut saatanallisia rituaaleja, joissa uhrattiin eläimiä ja käytettiin kuolleen ihmisen verta ja tuhkaa. 

Luin Tuomittu-romaanin nyt uudelleen pitkän tauon jälkeen. Tällä lukemiskerralla minua puhutteli se, että pienetkin asiat voivat merkitä paljon kaltoin kohdellulle. Joskus voi auttaa sekin, että joku edes sanoo ääneen hänen nimensä. 

Teoksessa Talking Horse: Bernard Malamud on Life and Work (1996), johon on koottu Bernard Malamudin puheita, haastatteluja ja esseitä, kirjailija on kertonut myös Tuomittu-romaaninsa taustoista. Ensimmäinen virike kirjoittamiseen tuli Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeusliikehdinnästä. Mustan päähenkilön kirjoittaminen ei kuitenkaan tuntunut luontevalta, joten Malamud tutki historian epäoikeudenmukaisia tuomioita – Dreyfusin tapausta, Caryl Chessmanin oikeusjuttua sekä Saccon ja Vanzettin tuomiota – löytääkseen päähenkilön tarinaansa. Näistä mikään ei tuntunut sopivalta. Silloin Malamud muisti isänsä kertoneen hänelle Mendel Beilisistä, juutalaisesta tiilitehtaan työntekijästä, jota syytettiin kristityn pojan rituaalimurhasta tsaarinajan Kiovassa.

Romaanissaan Malamud halusi keskittyä siihen, miten kärsimys ja raivo vankeuden aikana muuttavat ihmistä. Kirjan piti kertoa siitä, miten vapauden aate kasvaa ihmisessä, joka on alistettu epäoikeudenmukaisuudelle. Malamud päättää kirjoituksensa: "Niinpä romaanista, joka sai alkunsa ajatuksesta, joka liittyi epäoikeudenmukaisuuteen nyky-Amerikassa, on tullut romaani, joka sijoittuu viidenkymmenen vuoden taakse Venäjälle ja käsittelee antisemitismiä siellä. Epäoikeudenmukaisuus on epäoikeudenmukaisuutta."

Tuomittu sai vuonna 1967 sekä Pulitzer-palkinnon että National Book Awardin.

Suomennoksesta pidin. Siinä oli tavoitettu 1900-luvun alun henki ja juutalaisten kielelliset kulttuuripiirteet. Olisin kuitenkin toivonut, että alkuteoksen nimeä olisi käännöksessä kunnioitettu. Romaanissa käytetty fixer-sanan käännös remonttimies olisi sopinut mainiosti.

Bernard Malamud, Tuomittu. Gummerus 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fixer (1966) suomentaneet Eero Raassina ja Risto Lehmusoksa. 315 s.

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto

Ignatius J. Reilly, Typerysten salaliiton 30-vuotias päähenkilö, on sopeutunut huonosti elämään ihmisyhteisössä ja nykyajassa. Hän asuu kahdestaan parikymmentä vuotta leskenä olleen äitinsä kanssa pienessä talossa Yhdysvaltojen New Orleansissa. Ignatius, tämä jättikokoinen ja ylipainoinen ihmisjärkäle viettää suurimman osan ajastaan omassa huoneessaan masturboiden ja kirjoittaen merkillisiä tutkimuksiaan mitä moninaisimmista aiheista, ennen kaikkea keskiajasta, jota hän pitää kaikin tavoin myöhempiä aikoja parempana. Nykyaikaan hän käy tutustumassa elokuvissa, jotka yhtä aikaa raivostuttavat häntä ja houkuttelevat vastustamattomasti.

Tässä Ignatius keskustelee äitinsä kanssa:

– Et kai sinä vain vihjaile että minun pitäisi saada psykiatrista hoitoa? Ignatius tiukkasi vimmastuneena. – Oletko sinä sitä mieltä että minä olen mielisairas? Luuletko sinä että jonkun typerän psykiatrin kannattaisi yrittääkään luodata minun psyykeni virtoja?

– Voisit levätä hiukkasen, kultaseni. Voisit kirjoitella siellä sinun pikku lehtiöihin.

– Ne yrittäisivät tehdä minusta ääliön joka pitäisi televisiosta ja uusista autoista ja pakasteruuasta. Etkö sinä tajua? Psykiatria on pahempaa kuin kommunismi. Minä kieltäydyn suostumasta aivopesuun. Minä en halua olla robotti!

– Kuule nyt, Ignatius, ne auttavat monia ihmisiä joilla on pulmia.

– Luuletko sinä että minulla on pulmia? Ignatius karjui. – Jos niillä ihmisillä ylipäätään on jokin ongelma, niin se on se etteivät he pidä uusista autoista ja hiuslakoista. Siksi heidät pannaan pois näkyvistä. He saavat kanssaihmisensä pelon valtaan. Jokainen mielisairaala tässä maassa on täynnä ihmisparkoja, jotka eivät kerta kaikkiaan voi sulattaa lanoliinia, sellofaania, muovia, televisiota ja lokerointia.

Ignatiuksella on takanaan yliopisto-opintoja, jotka ovat päättyneet riitaantumiseen opettajien kanssa.  Ignatiuksen suhde todellisuuteen on lievästi sanoen epävakaa. Yliopistovuosinaan hänellä on myös ollut jonkinlainen rakkausuhde toiseen samanlaiseen sosiopaattiin, Myrna Minkoffiin, jonka kanssa Ignatius edelleen on kirjeenvaihdossa. Myrnaan, kuten kaikkiin ihmisiin, äiti mukaan lukien, Ignatius suhtautuu raivoisalla vihalla. Hän myös valehtelee estoitta; osan valheistaan hän epäilemättä uskoo itsekin.

Ei siis rakastettavin mahdollinen päähenkilö! Tässä romaanissa riidellään ja solvataan ihmisiä koko rahan edestä, eikä Ignatius ole tässä suhteessa poikkeus laajassa henkilögalleriassa. Ihmeellisellä tavalla tämä vastenmielisten tyyppien kavalkadi kuitenkin imaisee lukijan mukaansa.

Ignatiuksen ja hänen äitinsä elämä muuttuu, kun äiti ajaa kolarin ja joutuu maksamaan suuret vahingonkorvaukset. Ignatiuksenkin on pakko mennä töihin. Hänen luonteenlaadullaan tämä merkitsee katastrofia toisensa perään. Ensimmäisen työpaikkansa hän saa parhaat päivänsä nähneestä vaatetehtaasta, jossa Ignatius pistää tuulemaan: hän sekoittaa arkistointijärjestelmän heittämällä arkistoitavat asiakirjat roskiin, kirjoittaa yrityksen johtajan nimissä loukkaavan kirjeen pitkäaikaiselle asiakkaalle (aiheuttaen johtajalle kunnianloukkausssyytteen) ja kiihottaa yrityksen mustat työntekijät kapinaan. 

Potkujen jälkeen seuraava työpaikka on hotdogien myyjänä. Merirosvoksi pukeutuneena Ignatius työntelee hotdog-kärryjään ympäri New Orleansia. Tulot jäävät vähäisiksi, sillä Ignatius syö enemmän kuin myy. Halutessaan tehdä vaikutuksen poliittisesti aktiiviseen Myrna Minkoffiin Ignatius yrittää perustaa "rauhanpuolueen", joka koostuisi kaupungin homoseksuaaleista.

Toimillaan Ignatius synnyttää hirmuisen kaaoksen kierteen, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Kun lopussa suljin kirjan ja mietin kirjan henkilöiden kohtaloa, minun oli hämmästyksekseni todettava, että Ignatiuksen toimet olivat kuitenkin saaneet aikaan lähes pelkkää hyvää.

Ignatius tosin inhoaa Mark Twainia, toista Mississipin rantojen kirjailijaa, mutta Typerysten salaliiton pohjalla on hyvin samanlainen näkemys kuin Huckleberry Finnissäkin. Elämä on virta, joka kuljettaa samalla tavalla niin hyviä kuin pahojakin, valheet ja totuus ovat osa samaa virtaa, ja yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat loppujen lopuksi melko vähäiset. Twainin varoitus romaaninsa alussa sopisi tähänkin teokseen: "Ne jotka yrittävät löytää tästä kertomuksesta motiivin, asetetaan syytteeseen; ne jotka yrittävät löytää siitä opetuksen, ajetaan maanpakoon; ne jotka yrittävät löytää siitä juonen, ammutaan."

Monet romaanin henkilöt puhuvat New Orleansin alueellisia ja sosiaalisia murteita. Suomentajan on epäilemättä ollut hankala valita henkilöille suomenkielistä puheenpartta. Jonkinlainen kompromissi on ollut välttämätön. Suomentaja Margit Salmenoja on selviytynyt haasteesta kunnialla: suomennos ei häiritse lukemista. Hän on etelävaltiolaisen puheen osalta päätynyt hämäläis-varsinaissuomalaiseen murteeseen. Sosiaalisia murteita, esimerkiksi mustan väestön ja homoyhteisön puhetapaa, on selvästi ollut vaikeampi tavoittaa.

Typerysten salaliitto -romaanilla on poikkeuksellinen julkaisuhistoria. John Kennedy Toole tarjosi käsikirjoitustaan kahdeksalle kustantajalle. Kaikki palauttivat sen hylkäävän päätöksen kera. Julkaisuvaikeudet pahensivat Toolen mielenterveysongelmia. Hän kärsi vainoharhaisuudesta ja pahasta masennuksesta. Vuonna 1969, 31-vuotiaana, hän surmasi itsensä johtamalla letkun autonsa pakoputkesta auton sisään.

John Kennedy Toolen äiti, Thelma Toole, jatkoi sinnikkästi yrityksiä saada poikansa käsikirjoitus julkaistuksi. Vielä seitsemän kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen, ennen kuin Thelma Toole sai kirjailija Walker Percyn lukemaan teoksen. Percy ihastui romaaniin ja onnistui lopulta hankkimaan sille kustantajan. Typerysten salaliitosta tuli bestseller, ja vuonna 1981 se sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon.

Olen nuoresta pitäen ollut Walker Percyn romaanien ystävä, joten tämä Typerysten salaliitto on jo senkin takia pitkään odottanut lukulistallani. Oli helppo huomata, miksi Percy oli viehättynyt tästä romaanista. Etelävaltiolaisen tapahtumapaikkansa ja etelävaltiolaisten ihmistyyppiensä lisäksi romaani tuo esiin aiheita, jotka ovat olleet teemoina Walker Percyn omissa romaaneissa: esimerkiksi elokuvat pakona todellisuudesta (Percyn Moviegoer), kuolemanvietti (Thanatos Syndrome) ja mielisairaus kyvyttömyytenä sopeutua yhteisön arvoihin (Second Coming).

John Kennedy Toole, Typerysten salaliitto. Karisto 1982. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Confederacy of Dunces (1980) suomentanut Margit Salmenoja. Kansi: Hannu Taina. 424 s.

------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Isän maa - Jane Smiley: Sydänmailla

Jane Smiley, Sydänmailla. Otava 1997. Suomentanut Marja Alopaeus. Englanninkielinen alkuteos A Thousand Acres ilmestyi vuonna 1991.


Kolme aikuista tytärtä ja heidän despootti-isänsä. Isä päättää jakaa valtakuntansa, tuhannen eekkerin maatilan Iowassa, tyttäriensä kesken. Nuorin tytär, isän suosikki, uskaltaa epäillä päätöksen järkevyyttä ja jää kokonaan ilman osuutta. Pian isä katuu tilansa luovuttamista ja menee päästään sekaisin.

Kuulostaa tutulta. Kyllä, Jane Smiley käyttää Kuningas Learia romaaninsa taustatekstinä oivaltavasti. Tässä romaanissa Shakespearen tragedia nähdään isosiskojen kannalta, ja yhtäkkiä tarina onkin aivan uusi.

Kirjan alussa vanhuuden kynnyksellä oleva isä, Larry Cook, vaikuttaa ihmistyyppinä tutulta: hän on niitä, jotka ovat täyttäneet koko elämänsä työnteolla ja jonka on mahdotonta hyväksyä, että joku toinen voi asettaa asiat erilaiseen arvojärjestykseen. Hän on tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin ja pitää tyytymättömyyttään muiden syynä. Ihminen, joka ärsyyntyy helposti ja sammuttaa ilon ympäriltään. Hankala tyyppi, jonka lähellä kaikilla on epämukavaa. Onhan näitä nähty.

Vähitellen paljastuu kuitenkin ikävämpää. Romaanin kertojana on vanhin sisarista, romaanin alussa 36-vuotias Ginny, joka keskusteluissa keskimmäisen sisaren, Rosen, kanssa alkaa vähitellen muistaa lapsuudestaan asioita, jotka hän on täysin tukahduttanut. Ensin muistuu mieleen isän väkivaltaisuus lapsiaan kohtaan ja sitten Ginnyn on pakko kohdata kaikkein pahin: isä on äidin kuoleman jälkeen käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen ensin Ginnyä ja sitten Rosea. Nuorin tytär Caroline on välttynyt isompien siskojen kohtalolta, sillä Rose on suojellut pikkusiskoa tarjoutumalla isän käytettäväksi tämän asemesta. Caroline on luonut uran menestyvänä asianajajana, kun taas vanhemmat sisaret perheineen ovat jääneet viljelemään isän maita.

Pikkusisko Carolinen suhde isään on ymmärrettävästi aivan erilainen kuin vanhemmilla sisarilla. Hänelle isä on ollut oikea turvallinen isä, ei väkivaltainen raiskaaja. Hän ei pysty käsittämään vanhempien sisarten kielteistä suhtautumista isään. Shakespearen enkelimäinen Cordelia saa Jane Smileyn käsittelyssä aivan uusia ulottuvuuksia.

Smileyn romaanissa on runsaasti henkilöitä, joten teoksen keskeisiä teemoja, vanhempien ja lasten suhdetta sekä sisarusten keskinäistä suhdetta, päästään katselemaan monelta eri kantilta. Aivan auvoisia nämä suhteet eivät näytä koskaan olevan.

Laajassa romaanissa käsitellään toki useita muitakin elämän pulmia. Kirja kertoo myös lapsettomuuden tuskasta, aviopuolisoiden ongelmista, avioliiton ulkopuolisista suhteista, muuttuvan maatalouden aiheuttamista taloudellisista  ja henkisistä vaikeuksista. Maatilat elävät ja kuolevat, kasvavat ja pienenevät.

Amerikan Keskilännen asukkaista suurella osalla on skandinaavinen tausta. Luterilaisessa kirkossa tämänkin romaanin henkilöt käyvät. Romaanissa nostetaan vahvasti pintaan alueen toimintakulttuuri: julkisivu on pidettävä kunnossa, vaikka seinien sisällä riehuisi perkeleitä. Niitä asioita, joista ei puhuta, ei ole olemassa. Kertoja-Ginny pohtii sitä, kuinka perheissä on paljon tiedostamatonta tai ilmaisematonta menneisyyden taakkaa. Hänkään ei koskaan voi saada selville, millaiset kokemukset olivat muovanneet hänen isänsä luonteen. Tämän ajatuksen avulla hänelle avautuu tie selvitä, haavoittuneena tosin, omista lapsuuden traumoistaan.

Ginny on kuitenkin saanut tarpeekseen ongelmien peittelystä. Lopulta hänen on jätettävä aviomiehensä ja kotiseutunsa.

Elämästä jossa paljon jätetään sanomatta koituu yksi etu, ja sen olen menettänyt: ei tarvitse muistaa omasta itsestään asioita, jotka ovat niin eriskummallisia ettei niitä voi kuvitella. Se mitä ei milloinkaan ilmaista ääneen, muuttuu vähitellen niin utuiseksi ettei sitä voi palauttaa mieleen.

Romaanin kerrontatyyli vaikutti aluksi vuolaalta; maatilan kotiaskareiden yksityiskohtainen kuvailu sai minut jo kärsimättömänä toivomaan, että päästäisiin itse asiaan. Kun teos pääsee kunnolla vauhtiin, sen tyyli osoittautuu juuri oikeaksi. Lukija eläytyy vahvasti Ginnyn kokemusmaailmaan, eikä lukemista malttaisi lopettaa edes yöunien vuoksi.

Suomennos oli palkitun suomentajan Marja Alopaeuksen taattua sujuvaa tasoa. Suomentajalle on varmasti aiheuttanut päänvaivaa romaanin jakso, jossa Ginny ja Rose pelaavat Monopolia aviomiestensä kanssa. Mukana pelissä on myös naapurin komea Jess, johon molemmat sisaret tuntevat vahvaa vetoa. Jakso on tärkeä, sillä se paljastaa keskeisten henkilöiden erilaisen suhtautumisen omistamiseen ja riskinottoon. Minulle kuitenkin aiheutti hieman nikottelua, että amerikkalaiset emännät ja isännät päätyivät Eiraan ja ostivat taloja Esplanadilta. Hankala juttu. Eivät pelin englanninkieliset paikatkaan olisi tuntuneet kovin luontevilta.

Tässä vielä lopuksi vähän ulkokirjallista äimistelyä. Kirjojen kustantaminen on liiketoimintaa, joten on varmasti perusteltua käyttää teoksen kansikuvana kirjasta tehdyn elokuvan kuva-aihetta. Elokuva ikään kuin antaa nostetta kirjalle. Minulle tuo ylempänä näkyvä kansikuva aiheutti kuitenkin sen verran ongelmia, että otin kannet irti lukemisen ajaksi. Kuvassa olevat näyttelijättäret eivät lainkaan vastanneet mielikuvaani Keskilännen maalaisemännistä. Myönnän rajoittuneisuuteni. Mielestäni kansikuva kuitenkin myös rajaa pois lukijakuntaa. Uskon, että moni suomalainen maaseudun asukas löytäisi tästä kirjasta samastumispintaa. Samaa kuvaa on kyllä käytetty myös muissa romaanin julkaisumaissa. On kuitenkin myös toisenlaisia ratkaisuja.

Toinen äimistelyni koskee teoksen suomenkielistä nimeä. Miksi Sydänmailla? Kyllähän Keskilänttä sydänmaiksikin kutsutaan, mutta uskon silti, että jos alkuperäisessä nimessä sanaa ei mainita, sydän on atrappi, jolla halutaan suunnata romaani naislukijoille. Kymmenen minuutin nettihaeskelulla löysin helposti seuraavat esimerkit tämän houkuttimen käytöstä:

Kesytön sydän - Cry of the panther
Suoraan sydämestä - Thanks for the memories
Klikkaus suoraan sydämeen - Klick mit Kick
Sydämeni sävel - Melody
Sydämen valinta - Voices in a haunted room
Eksynyt sydän - The bored bridegroom
Varjo sydämessä - The secret life of CeeCee Wilkes
Lähellä jokainen sydän - There's no such place as far away
Sydän ja miekka - Die Lady
Sydämen paikka - Where you belong
Sydän tietää paremmin - The New Year
Viisasteleva sydän - Persuasion

Ostavatko naisihmiset todellakin mieluummin romaanin jonka nimessä on sydän, kuin romaanin jonka nimi on suunnilleen oikein käännetty? Kotona tekemäni kyselytutkimuksen perusteella eivät osta. Otos oli kyllä aika pieni, kaksi henkilöä. Tässä asiassa kustannustalot voisivat tehdä parannuksen. Toivoo nimimerkki Vilpitön sydän (Old man without balls).

Kirjoitin taannoin blogikirjoituksen Edward St Aubynin romaanista Dunbar, joka niin ikään on saanut innoituksensa Kuningas Learista. Arvelin silloin, että Shakespearen ihmistä suuremmat vallanhimoiset hahmot eivät oikein olisi nykymaailmassa uskottavia muualla kuin liike-elämässä tai suihkuseurapiireissä. Näyttävät ne kuitenkin sujuvasti siirtyvän myös amerikkalaiselle maatilalle. En kuitenkaan ehkä ollut aivan väärässä: valta-teemasta on täytynyt tinkiä. Valta omaisuuden omistamisena ja hallitsemisena jää tässä Jane Smileyn mahtavassa romaanissa ylisukupolvisen henkisen vallankäytön varjoon.