Jane Gardam: The Sidmouth Letters

Jane Gardamin novellikokoelma The Sidmouth Letters sisältää yksitoista lyhyehköä novellia. Mitään sielua mullistavan syvällistä näissä kertomuksissa ei minulle ollut, mutta – kuten aiemminkin – viihdyin taas hyvin Gardamin sanataiteen parissa. Kaikki novellit sijoittuvat ajallisesti suurin piirtein ilmestymisaikaansa, ehkä 1970-luvulle. Muuta yhdistävää teemaa tai aihepiiriä en näistä novelleista löytänyt.

Monet novelleista huipentuvat lopun yllättävään käänteeseen: huiputetuksi tuleminen on harvoin hauskaa, mutta kun kirjailija onnistuu kiepauttamaan odotuksesi ylösalaisin, siitä saa ihan omanlaistaan nautintoa. Kokoelman novelleista suurimmassa osassa – seitsemässä – on minäkertoja. Tämä kerronnan tapa sopii mainiosti novelleihin. Näin ne tulevat lähelle luonnollista kerrontatilannetta, jossa joku kertoo kohdalleen sattuneesta tapauksesta. Muutamassa novellissa Gardam on selvästi viehättynyt luomansa henkilön kertojanäänestä. Tällöin tämän äänen tavoittaminen – autenttisen kielen löytäminen – vaikuttaa riittävän novellin sisällöksi ja sanomaksi. Minulle se ainakin riittää.

Käyn seuraavassa lyhyesti läpi kokoelman novellit. Yritän olla paljastamatta liikaa novellien yllätyksistä.

The Tribute

Tässä novellissa kolme ikääntynyttä ja köyhtynyttä diplomaattien vaimoa kokoontuu aterialle Harrodsille kunnioittamaan heidän perheissään työskennelleen lastenhoitajan, Denchyn, muistoa. Aluksi he ovat suunnitelleet muistoilmoitusta johonkin suureen päivälehteen, mutta päätyneet sitten muistoateriaan: 

We'll have sherry. Three sherries please. Very dry and – well what about ordering some wine? I mean this is to be the tribute, isn't it – instead of the first idea of putting something in the paper. More lavish. And romantic. And very much nicer for us.

Naisten hyvin aidolta kuulostavista puheista syntyy pikkuisen ilkeää satiiria. Naisten yläluokkainen oikeutuksen sävy on kuvattu herkullisesti. Keskustelusta käy ilmi, että rouvat ovat kohdelleet lastenhoitajaa kuin orjaa. He eivät ole hellittäneet kukkaronnyörejään edes silloin, kun Denchyn veljentytär on pyytänyt heitä avustamaan vanhan lastenhoitajan hoitokodin maksuissa. Muutamaan kertaan he ovat lähellä jonkinlaista itseymmärrystä omasta itsekkyydestään, mutta se hautautuu juoruilun alle.

Lopun yllätyksessä hyvät ja pahat saavat ansioidensa mukaan. Tämä oli ehdottomasti yksi kokoelman nautittavimpia novelleja.

Hetty Sleeping

Heti perään toinen ihastuttava novelli. Hetty lapsineen on rantalomalla Irlannissa. Aviomiehen on määrä liittyä seuraan myöhemmin. Rannalla Hetty tapaa entisen rakastettunsa, joka nykyään on menestyvä kuvataiteilija. Tunteet eivät ole kuolleet. Mies alkaa tapailla Hettyä ja tämän lapsia. Päiväunille nukahtaneesta Hettystä mies piirtää tunnetta täynnä olevan piirroksen. Pystyykö Hetty heräämään todellisuuteen siinä vaiheessa, kun hänen aviomiehensä saapuu?

Transit Passengers

Mark ja Cassie ovat kaksi nuorta, jotka ovat tavanneet hippien yhteisössä Kreetalla. Nyt kuhertelun aika on päättymässä: Cassie palaa Englantiin ja Mark matkustaa isänsä luokse Hong Kongiin. Kestääkö suhde etäisyyttä? Toista etäisyys lähentää, toiselle se merkitsee unohtamista – jälleen yllättävästi.

For He Heard The Loud Bassoon

Tässä hieman surrealistisia sävyjä sisältävässä novellissa taidekeräilijä päätyy yllättäen todistajaksi ventovieraiden häihin ja sitten ainoaksi häävieraaksi illalliselle. Yllätyksekseen tämä homoseksuaalinen häävieras huomaa  rakastuvansa morsiameen. Kun sulhanen salaperäisesti katoaa, vieraalle näyttää avautuvan mahdollisuus morsiamen tavoitteluun. Lopussa taide lohduttaa pettynyttä. Novellin unenomainen sävy ja hääteema ovat peräisin Samuel Coleridgen pitkästä runosta Vanhan merimiehen tarina, josta myös novellin nimi on poimittu.

Lychees For Tone

Novelli kertoo leskiäidin ajatuksista – työväenluokan puhekielellä – kun hän odottaa aiemmin vain peleistä ja autoista kiinnostuneen aikamiespoikansa tuovan ensimmäisen kerran näytille tyttöystävänsä. Äidin moraali joutuu koville ja ennakkoluulot myllertävät hänen mielessään, sillä hän ymmärtää, että vieras on jäämässä yöksi ja kaiken lisäksi tämä on kiinalainen. Lopussa novelli veti ainakin minulta jalat alta hauskalla käänteellä, jonka olisin ehkä voinut aavistaa ennalta, jos äidin mainio puheenparsi ei olisi lumonnut minua ja tuudittanut näkemään tilanteen vain hänen kannaltaan.

The Dickies

Kertomuksen minäkertoja, nainen, tapaa päivällisillä miehen, Jo-Jo Dickeyn. Heidän välilleen syntyy heti ystävyys. Käy ilmi, että heillä on molemmilla haasteita avioliitoissaan. Kertoja uskoutuu Jo-Jolle aviomiehestään: "Giles on mies, jolle – yksi nainen ei tahdo riittää." Tähän Jo-Jo vastaa: "Minulle yksi nainen on melkein liikaa."

Novellin aloitusrepliikit (eivät nuo edellä mainitut) osoittautuvat sen avaimiksi. Ne toistetaan novellin lopussa, kun pystymme käsittämään niiden koko merkityksen.

The Great, Grand, Soap-Water Kick

Tässä novellissa koko juju perustuu kieleen, kulkurin aidon äänen tavoittamiseen ja kommunikaatiovaikeuksiin.  Kulkurin elliptisellä kielellä kerrottu tarina kylpypäivästä, johon kulkurikin toisinaan tuntee tarvetta – kerran vuodessa tai kahdessa. Kielirauniosta nousee välillä yllättävän ilmaisuvoimaisia rakenteita. Tähän tapaan:

Stop. Have good burrow. Rubbish bins. Sleep park, steps cinema, back church, back seat parked car. Places people gleaming faces nothing do hand soup bread. Grand what pick up too.

Toisinaan ollaan jo runon äärellä, esimerkiksi tässä, kun kulkuri – nimeltään Horsa – kuvaa sitä, miten hänen puhekielensä on rappeutunut puhekumppanien puutteessa:

Rain turn snow. Horsa shacks up barn. Farmer looks. 'Get out there, you or I'll getmegun.'

   So pushoff. Pram sticks every tenyards icy mud. Sits down splat. 'Great goodfornowt,' yells farmer. 'Firing hay bloody fags.' 'No fags,' says Horsa. 'Don't smoke, farmer,' but comes out bad: 'burble-wurble-yah-blah-splot.'

   Tramp, see. Loner. No practice mouth, tongue, vocal cordage of sarcophagus.

 

Lunch With Ruth Sykes

Hössöttämiseen taipuvainen leskiäiti yrittää järjestellä lääkärityttärensä seurusteluasioita. Tunteet tytärtä kohtaan ailahtelevat, samoin tyttären tunteet äitiään kohtaan. Hössöttäminen johtaa tässä tarinassa onnelliseen loppuratkaisuun.

Dossie

Tässä tarinassa tunnelma välittää ne suuret tunteet – epätoivon muuttumisen araksi toivoksi – joita ei suoraan ääneen lausuta. Novellin päähenkilön aviomies on joutunut leikkaukseen, josta hengissä selviäminen on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin kuolemakin. Varojen puutteessa nainen joutuu yöpymään Dossien, lähes tuntemattoman sukulaisnaisen luona. Dossien pikkusieluisuus herättää naisessa halun taistella elämän puolesta.

A Spot Of Gothic

Jane Gardamin mieltymys kummitustarinoihin, joka on tullut esiin esimerkiksi kokoelmassa Missing the Midnight, on tässä kokoelmassa näkyvissä vain tässä yhdessä kertomuksessa. Se käyttää monesti aiemminkin kerrottua juoni-ideaa ja hyvin perinteistä kauhutarinan kuvastoa: eristynyt pohjoinen paikkakunta, yö, synkkä talo. Tarinassa on kaksi yksinäistä naista, joista toinen, Rose, päätyy äärimmäiseen tekoon. Toinen naisista, novellin minäkertoja, rouva Bainbridge, pelastautuu aviomiehensä luokse Hong Kongiin.

The Sidmouth Letters

Kokoelman niminovellin minäkertoja, Annie, on ollut lupaava kirjallisuudentutkija. Ura on kuitenkin kariutunut, ja Anniesta on tullut kirjailija. Yhtenä syynä tutkijan uran lopahtamiseen oli alun perin kannustavalta vaikuttaneen amerikkalaisprofessorin nuiva suhtautuminen Annien pieneen Jane Austen -tutkielmaan. Myöhemmin professori on julkaissut ison osan Annien tekstistä omissa nimissään. "Shorty was a good scholar but his pastimes and tactics were a hyena's."

Vuosien jälkeen Annie tapaa uudelleen professorin ja tämän puolison. Professori värvää Annien ostamaan professorin puolesta Jane Austenin yllättäen löytyneet kirjeet, jotka Austen on kirjoittanut Sidmouthissa asuneelle rakastetulleen. Annie saa luvan ensimmäisenä avata kirjeet ja varmistua niiden aitoudesta.

Annielle, jolla on yllättävä henkilökohtainen yhteys löytyneisiin kirjeisiin, tarjoutuu tilaisuus kostaa professorille kaikkien kaltoin kohdeltujen naisten puolesta. Sen verran paljastan, että professori ei koskaan saa kirjeitä käsiinsä.

Tässä tarinassa on luultavasti taustalla Henry Jamesin tunnettu pienoisromaani The Aspern Papers. Siinäkin on kyse kirjallisuushistoriallisesti arvokkaiden kirjeiden tavoittelusta. Kirjeiden kohtalo on molemmissa kertomuksissa sama.

Jane Gardam, The Sidmouth Letters. Hamish Hamilton 1980. Kansi: Mon Mohan. 167 s.

Jane Gardam: Kaukana Veronasta

Uudet kirjat, varsinkin esikoisteokset, ansaitsevat kaiken huomion, jonka voivat saada blogikirjoituksissa ja kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksilla. Kyse on kirjailijoiden toimeentulosta ja siitä, että meille lukijoille riittää tästä ajasta kertovaa luettavaa vastedeskin. Kiitos siis kaikille bloggareille, jotka kirjoitatte ahkerasti uutuusteoksista!

Omassa blogissani kirjoitan yleensä vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Tämän takia englanninkieliselle kirjallisuudelle suunnattu Phoenix-kirjallisuuspalkinto on jakoperusteeltaan erityisen lähellä sydäntäni. Se annetaan sellaiselle kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistulle lasten- ja nuortenkirjallisuuden esikoisteokselle, joka ei saanut merkittävää kirjallisuuspalkintoa ilmestymisvuonnaan. Laadukkaalle kirjalle annetaan siis uusi mahdollisuus päästä lukijoiden tietoisuuteen. Se nousee kuin feenikslintu tuhkasta – tästä siis palkinnon osuva nimi.

Vuonna 1991 Phoenix-palkinto myönnettiin Jane Gardamille teoksesta A Long Way From Verona, joka jo hyvissä ajoin ennen tätä palkintoa oli kiinnittänyt jonkun tarkkaavaisen lukijan huomiota kustannustalo Otavassa. Romaani oli nimittäin julkaistu suomeksi jo vuonna 1974 nimellä Kaukana Veronasta.

Kaukana Veronasta alkaa sen minäkertojan, 13-vuotiaan Jessica Vyen, varoituksella: 

Minun pitäisi heti alkuun kertoa että minä en ole ihan normaali, syystä että minä koin hurjan elämyksen ollessani yhdeksänvuotias. Minusta tämän asian pitää selvitä heti, koska olen todennut että jos asiat tihkuvat vähitellen esiin kertomuksen kuluessa niin lukija tuntee itsensä sorretuksi tai huijatuksi, jotenkin, kun hän sitten vihdoin viimein tajuaa mistä oikein on kysymys.

Tämän jälkeen Jessica menettelee juuri vastoin ohjettaan. Lukijan on oltava tarkkana huomatakseen, kuinka Jessica jatkuvasti piilottaa merkitykselliset asiat iloisen ja energisen havainnoinnin ja kommentoinnin taakse. Jessican mainio, hauska ja reipas kertojanääni hämää lukijan kuvittelemaan, että kyseessä on vain koulutytön hieman liioitteleva tapa kertoa arkisista sattumuksista. Ehkä tässä on syytä mainita, että kuulun siihen ikäpolveen, jolle reipas ei ole ruma sana.

Mikä sitten on se elämää mullistava tapaus, joka tapahtui, kun Jessica oli yhdeksänvuotias? Jessican koululle tuli kirjailijavieras, jolle Jessica antoi kirjoitelmiaan tutustuttavaksi. Pitkähkön ajan päästä kirjailijalta tuli kirje, jossa tämä ilmoitti, että Jessica oli kirjailija, siitä ei ole epäilyksen häivääkään. Tämä siis Jessican omien sanojen mukaan oli kokemus, joka muutti hänet täysin. Ei siis se, että juuri samana päivänä, kun Jessica saa kirjeen, hän muuttaa perheineen toiselle puolelle Englantia, kurjimpaan osaan maata, kuten Jessican äiti toteaa. 

Jessicaa ei siis hänen omasta mielestään muuta sekään, että maailma on sodassa – romaanissa eletään toisen maailmansodan vuosia – Englantia pommitetaan lähes joka yö, kulutustavaroita ja ruokaa säännöstellään niin, että kananmunista on tullut päiväunien kohde.

Myös perheen sosiaalinen status muuttuu muuton yhteydessä dramaattisesti. Jessican radikaalivasemmistolainen isä eroaa – tai pakotetaan eroamaan – koulunjohtajan virastaan ja hänestä tulee apulaispappi. Iso virka-asunto vaihtuu ahtaaseen taloon pienellä paikkakunnalla. Jessican äidillä, joka on ollut menestyksellinen rehtorinvaimon edustusroolissa, on vaikeuksia selvitä pappilan monista hyväntekeväisyystehtävistä, joihin häneltä ilmiselvästi puuttuu tarvittavaa käytännöllisyyttä.

Jessica menettää entiset ystävänsä ja joutuu aloittamaan sopeutumisen uusiin ihmisiin ja uuteen kouluun. Tilanteen tekee erityisen vaikeaksi se, että Jessica ei usko olevansa kovin suosittu. Tämän hän puolestaan uskoo johtuvan siitä, että hän tietää, mitä toiset ajattelevat ja on poikkeuksellisen rehellinen. 

Uusien ystävien saaminen ei loppujen lopuksi kuitenkaan tuota Jessicalle suurempia vaikeuksia. Etenkin Florencesta Jessie saa lojaalin ystävän ja koomisia kirjeitä kirjoittavan kirjeenvaihtotoverin koko romaanin ajaksi. Romaani kertoo myös koulutyttöjen arjesta ja juhlasta pula-ajan Englannissa. Siinä on jopa mainio Enid Blyton -parodia, jossa tyttöjen yritys käydä teellä Elsie Meeneyn Teehuoneessa menee niin metsään kuin vain voi mennä. Myös ensimmäiset ihastumiset ovat tärkeässä osassa, samoin vihan ja rakkauden täyttämät suhteet omiin vanhempiin. Pula-ajan vaatepulmiakin Jessica pohtii useaan otteeseen, vaikka toteaakin, etteivät vaatteet häntä kiinnosta.

Itse asiassa luulen että en koskaan eläissäni ollut ajatellut vaatteita, paitsi tietenkin jos niitä piti suunnitella näytelmiin. En usko että Florence koskaan ajattelee niitä, hänkään, – tai Helen. Dottie ajattelee, ja hänen koko sakkinsa myös. Joan ei. Eikä Cissie. Ei tarvitse uskoa kaikkia mitä tyttöjen kirjoissa kirjoitetaan.

Jessican suhteet joihinkin opettajiin ovat ongelmallisia. Osa opettajista pitää Jessican suorapuheisuutta nenäkkyytenä. Jessican harkitsemattomuus ja säännöistä piittaamattomuus johtaa myös useisiin varoituksiin ja jopa koulusta erottamisen uhkaan. Tukijan Jessica saa ylempien luokkien äidinkielenopettajasta neiti Philemonista, joka huomaa Jessican kiinnostuksen  kirjoihin ja lainaa tälle luettavaa. Erityisen merkityksellisiksi Jessicalle muodostuvat Maughamin Kuu ja kupariraha – toisen epäsovinnaisen taiteilijan muotokuva – sekä Rupert Brooken runot. Sen sijaan Romeota ja Juliaa Jessica ei saa aloitetuksi koko romaanin aikana. Siinäkin mielessä ollaan kaukana Veronasta.

Merkityksellinen on myös muuan henkilö kaukana Veronasta. Oikaistessaan halki puiston, joka oikeastaan on oppilailta kiellettyä aluetta, Jessica törmää pakosalla olevaan italialaiseen sotavankiin. Nuori mies käyttäytyy omituisesti. Hän potkii pylväitä ja syleilee niitä, repii irti kukkaistutuksia ja hakkaa niitä veitsellä. Sitten hän purskahtaa itkuun.

Mies kääntää lopuksi huomionsa Jessicaan: Se oli jotenkin sellainen pitämiskatse, mutta kummallinen pitämiskatse. Se oli jotenkin kiihtynyt, ikäänkuin hän olisi löytänyt tai keksinyt jotakin. Jessica pakenee paikalta, mutta häntä jää vaivaamaan vangin huuto: Hei! Tule takaisin. Sinä hyvin sii-e-vä!

Kokemus, johon sisältyy hengenvaara ja heräävän aistillisuuden tunne, jää vaivaamaan Jessicaa niin paljon, että hän lopulta kirjoittaa siitä runon, jolla voittaa Times-lehden runokilpailun. Runon nimi on tässä käännöksessä Maanikko. Mielipuoli tai hullu olisi varmaan ollut parempi.

Romaanin käännöksestä voi tässä yhteydessä todeta, että suurimmaksi osaksi se tavoittaa hyvin Jessican iloisen ja kevyen kertojanäänen. Jotkin sanat ovat kuitenkin jääneet kääntäjältä ymmärtämättä, mikä on johtanut kummallisiin ratkaisuihin. Kontekstin perusteella pystyin yleensä nopeasti päättelemään alkuperäisen sanan, mutta pieni hetki piti miettiä, mistä on kyse, kun mainittiin, että rouva Fanshaw-Smithellä oli pienet villaiset sääret. 1970-luvulla sana leggins ei varmaan vielä meillä ollut yhtä yleisessä käytössä kuin nykyään. Pieni päivitys suomennokseen olisi siis paikallaan.

Romaanin jälkipuolella on dramaattinen tapahtuma, joka jälleen häivytetään lähes kokonaan piiloon. Jessicaa tukenut opettaja neiti Philemon kuolee pommituksessa, jonka aiheuttaa oman, englantilaisen, pommikoneen vika. Tapahtuma jää tarkkaamattomalta lukijalta huomaamatta, jollei hän hoksaa, että Jessican näky metsässä kävelevästä neiti Philemonista on harha tai toivekuva.

Järkyttävän tapahtuman jälkeen Jessica etsii lohtua kirjoista. Etenkin Thomas Hardyn Jude the Obscure -romaanin (tässä käännöksessä Musta Juudas) pessimistinen elämänfilosofia valtaa Jessican mielen:

Se oli siinä kohdassa missä se kurja Juudas ei tapaakaan sitä henkilöä joka olisi voinut muuttaa hänen elämänsä kaamean kohtalokuvion. Jos hän olisi tavannut, sanoo Hardy, silloin olisi kaikki voinut muuttua hyväksi. Hän lisää kuitenkin: sellaista ei tapahdu, siis hyvää – EI TAPAHDU MILLOINKAAN.

Nuortenkirja ei tietenkään voi päättyä näihin tunnelmiin. Jessican järkkynyt mielentila asettuu yksinäisen ja lähes surrealistisen harharetken jälkeen – perheen ja yhteisön tuella – koko maailmaa syleileväksi rakkaudeksi. Aivan niin kuin pitääkin.

Jane Gardam, Kaukana Veronasta. Otava 1974. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Long Way From Verona (1971) suomentanut Aila Nissinen. Kansipiirros: Ritva Vesa-Kukkonen. 251 s.

--------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Palkittu esikoisteos.

Kaksi brittikirjailijaa – Rose Tremain: The Road Home / Jane Gardam: Missing the Midnight

Rose Tremain, The Road Home. Chatto & Windus. London 2007.

Jane Gardam, Missing the Midnight: Hauntings and Grotesques. Sinclair-Stevenson. London 1997.

Lukijoita on kahdenlaisia: ensinnä niitä, jotka haluavat, että fiktio on totta tai ainakin mahdollisimman todenmukaista, ja toiseksi niitä, jotka haluavat, että se on sadunomaista, mielikuvituksellista ja outoa.

Ja sitten on meitä onnellisia kolmannenlaisia, jotka eivät usko, että mikään menee kätevästi vain kahteen osaan – paitsi litran jäätelöpaketti hellepäivänä. Meille kirjallisuuden lumo on juuri siinä, että se näyttää, miten jako kahteen on useimmiten valheellinen. Tosi tai valhe, hyvä tai paha, onnellinen tai onneton, tyhmä tai viisas: hyvissä kirjoissa tai-sanan paikalla on ja. Jos et ole puolellamme, et välttämättä ole meitä vastaankaan. Suuruutta on pienimmissäkin kanssakulkijoissamme ja pienuutta maailman mahtavissa. Ja, mikä jännittävintä, yllätyksellistä pienuutta pienissä ja yllätyksellistä suuruutta suurissa.

Loppujen lopuksi kaikki fiktio koostuu sanoista. Realismi on yksi kirjallisuuden keinoista siinä kuin fantasiakin. Myyttiset ja symboliset rakenteet ovat kuitenkin molemmissa taustalla, sillä ne ovat niitä kaavoja, joiden kautta ja läpi me maailmaa hahmotamme. Näin minä uskon.

Italo Calvino kertoo eräässä esseessään, että fiktion jokaisen lauseen alkuun voidaan kuvitella sanat ”minä kirjoitan”: ”Minä kirjoitan, että Odysseus kuuntelee seireenien laulua.” Vastaansanomattoman tosi lause, eikö totta? Kirjallisuudessa vain usein pudotetaan tuo alku pois ja luemme: ”Odysseus kuuntelee seireenien laulua.”

Nämä alkupohdiskelut ovat tässä siksi, että mökkiluettavakseni mukaani tuli kaksi kirjaa, jotka todellisuussuhteeltaan vaikuttavat hyvin erilaisilta. Oli realistista nykyajan kuvausta (Tremain), jonka taustalta kuitenkin löytyvät kerronnan ikiaikaiset rakenteet. Ja oli fantastista fabulointia (Gardam), jonka piti kiinni todellisuudessa tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien havainnointi.

Rose Tremainin The Road Home kertoo Levistä. Hänen sukunimeään ja tarkkaa kansallisuuttaan ei kerrota. Hän on yksi niistä itäeurooppalaisista EU-kansalaisista, jotka matkustavat Lontooseen työnhakuun. Työttömäksi jäänyt sahatyöläinen, 42-vuotias leskimies, yrittää muutollaan turvata paremman elämän kotiin jäävälle pienelle Maya-tyttärelleen sekä omalle Ina-äidilleen.

Levin vaiheet ammattitaidottomana maahanmuuttajana kerrotaan kaikessa ankeudessaan. Taas kerran voi todeta, että kirjallisuudessa kielen ja kerronnan aarteet antavat lohtua niin, että se, mikä elettynä olisi sietämätöntä, voi luettuna olla surumielisen kaunista. Lontoo käärii taivasalla nukkujan suojaansa. Paperossi palaa kuin Kaurismäen elokuvassa.

Lev on kuitenkin onnekas. Hänen työuransa ja elämänsä kääntyvät kohti parempaa. Siihen ovat tärkeinä syinä Levin kyky solmia merkityksellisiä ja kestäviä ystävyyssuhteita sekä hänen intonsa oppia uuden alansa, gourmet-keittiön, salaisuudet.

Levin ystävissä on useita mielenkiintoisia yksilöitä: kotiseudulle jäänyt Rudi on luonnonvoiman kaltainen toheltaja, jonka elämän nousut ja laskut koetaan myyttisiin ulottuvuuksiin kohoavan Chevrolet Phoenixin ratin takana. Pitkällä linja-automatkalla kohdattu Lydia on esimerkki siitä, millaisia kompromisseja koulutettu ja sivistynyt nainen joutuu maahanmuuttajana tekemään. Levin irlantilainen vuokraisäntä Christy taistelee alkoholiongelman ja entisen vaimonsa kanssa saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä. Levin lontoolainen rakastettu Sophie haaveilee omasta ravintolasta, häilyy kuvataide- ja musiikkimaailman laitamilla ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa.

Kirjan nimi paljastaa, että kyse on ”tiestä kotiin”. Levin elämää varjostavat ongelmainen isäsuhde ja itsesyytökset syöpään kuolleen vaimon, Marinan, tähden. Lev ymmärtää asian niin, että hänen on unohdettava menneisyys ja jatkettava elämäänsä eteenpäin. Unohtaminen on kuitenkin vaikeaa, ja niin kuin usein on asian laita, parasta, mihin voimme päästä, on sovinto menneisyyden aaveiden kanssa. Sen jälkeen paluu kotiin käy mahdolliseksi.

Aaveista puheen ollen, yhtenä teoksen avaimena on Lydian Leville antama Hamlet-näytelmä. Lydia näkee Levin ja Hamletin samankaltaisina hahmoina. Levin isä vertautuu Hamletin isän haamuun ja ainakin tämän lukijan mielessä kaltoin kohdellussa Marina-vaimossa on nähtävissä Ofelian kärsimykset. Tosin Levissä on myös pimeä puoli, joka tuo mieleen Shakespearen mustasukkaiset hirviöt, Othellon ja Leonteen.

Hieno kirja, ajankohtainenkin taas. Onnellinen ja uskottava loppu. Parempaa kesämökkikirjaa ei olisi voinut toivoa.

Toinen kirjani oli Jane Gardamin Missing the Midnight. Sen alaotsikko – Hauntings & Grotesques - kertoo jo jonkin verran millaisesta teoksesta on kyse. Kirja on siis kertomuskokoelma. Useimmat tarinoista voisi luokitella saduiksi tai faabeleiksi.

Kirja alkaa viidellä joulukertomuksella (Carols). Pidin kovasti Thomas Hardyn The Oxen -runosta innoituksensa saaneesta ”The Zoo at Christmas” -tarinasta, jossa eläintarhan eläinten päätös käydä kirkossa ja kunnioittaa Jeesus-lapsen syntymää saa ennakoimattoman lopun, sillä tiikerihän ei tunnetusti pääse juovistaan. Lukiessani hekottelin ääneen.

”Miss Mistletoe” on toinen suosikkini. Se kertoo tarinan vaivoin siedetystä jouluvieraasta, kiusallisesta vanhastapiiasta, joka käyttää aikansa hedelmällisesti, kun yhtenä jouluna hänet päätetään jättää kutsumatta. Loppuratkaisu tuli minulle yllätyksenä.

”Old Filth” kertoo vanhan lakimiehen joulusta, joka muuttuu yllättäen aivan toisenlaiseksi kuin oli suunniteltu. Tämä novelli muuten muodostaa keskeisen osan Gardamin samannimisestä romaanista. Pidin romaanista kovasti ja oli mukava lukea se siemen, josta pitempi tarina lähti kasvamaan. Romaanille on vielä pari jatko-osaakin hyllyssäni. Niissä samoja tapahtumia nähdään toisista näkökulmista. Saapa nähdä, missä vaiheessa ehdin tarttua niihin.

Joulutarinoiden jälkeen on vuorossa viisi ”groteskia”. Ne ovat fantasiapainotteisia satuja. Parin kertomuksen nimet jo antavat käsityksen, mistä on kyse: esimerkeistä käyvät ”Kultakorvainen tyttö” ja ”Poika joka muuttui polkupyöräksi”.

Lopuksi on vielä kaksi tarinaa, joista kirjailija käyttää nimitystä ”hauntings”. Suomen ”kummitustarina” ei ihan täysin tunnu sopivalta käännökseltä tälle brittien tarinatyypille, jossa menneisyys tavalla tai toisella – yleensä pelottavalla – tunkeutuu nykyhetkeen. ”The Green Man” on pitkä kertomus englantilaisen kansanperinteen hahmosta, jonka törmäys nykyaikaan on paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa.

Nautin kovasti tästä kerronnallisesta iloittelusta, varsinkin kun siihen yhdistyy tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien kuvailu, joka ankkuroi fantasian tunnistettavaan todellisuuteen. Syystä tai toisesta tämäntyyppinen kirjallisuus vetoaa minuun. Ranskankielisellä alueella Marcel Aymé kirjoitti paljon tässä hengessä ja nykyisin esimerkiksi George Saunders jatkaa perinnettä kunniakkaasti Yhdysvalloissa.