George Saunders: A Swim in a Pond in the Rain

George Saunders on kahdenkymmenen vuoden ajan opettanut Syracusen yliopiston luovan kirjoittamisen ohjelmassa kurssia, joka käsittelee 1800-luvun venäläisten kirjailijoiden novelleja. Näistä luennoistaan hän on muokannut tämän kokoelman, joka sisältää seitsemän novellia neljältä venäläiseltä mestarilta: Tšehovilta, Turgenevilta, Tolstoilta ja Gogolilta. Jokaisen novellin Saunders analysoi perinpohjaisesti novellin perään liitetyssä esseessä. Yhden novellin (Tšehovin Rattailla) Saunders analysoi sivu sivulta siten, että kommentit on sijoitettu novellin sisään.

Yllätyin hieman George Saundersin mieltymyksestä vanhoihin venäläisiin. Olen nähnyt hänen omassa tuotannossaan pikemminkin vaikutteita tieteiskirjallisuudesta ja kokeilevasta postmodernismista. Nyt tästä käsillä olevasta kokoelmasta jälkiviisastuneena minun on helppo nähdä Gogolin vaikutus vaikkapa romaanissa Lincoln Bardossa, jolla Saunders voitti Booker-palkinnon vuonna 2017. Tajusin myös, että Saundersin novelleissa minua eivät ehkä olekaan kiehtoneet niiden scifi-kokeilut vaan niiden voimakas tunnelataus, paikoin jopa sentimentaalisuus. Oikeastaan onkin vaikeaa kuvitella novelleihin intohimoisesti suhtautuvaa henkilöä - ja sellainen George Saunders on - joka ei ihailisi näitä edellä mainittuja venäläisiä.

Suomalaiselle lukijalle venäläiset novellit ovat mukavalla tavalla kotoisia. Tolstoin Isäntä ja renki -novellissa pyryttää ja pakkanen puraisee kuten vieläkin talvisin täällä Oulun korkeudella. Tšehovin Rattailla-novellissa kärrymatka kevään pehmentämällä hiekkatiellä ojien pulputtaessa vei minut heti lapsuuteni tunnelmiin Pohjois-Karjalassa.

Saundersin esseet ovat välillä hyvin henkilökohtaisia. Hän kertoo omienkin novelliensa taustoja. Pääsemme myös kurkistamaan kirjailijan ajatuksiin ja maailmankatsomukseen. Siinä mielessä kirjan alaotsikko - kirjoittamisen, lukemisen ja elämän oppitunti - on paikallaan. Kirjallisuutta tulkitessamme tulkitsemme aina myös itseämme. Saamme kirjoista takaisin sen, mitä itse niihin viemme. 

George Saundersin tapa tulkita novelleja on kaiken poststrukturalistisen jargonin jälkeen raikkaan vanhanaikaista. On helpottavaa lukea upeita analyyseja tarvitsematta koko ajan pinnistellä ymmärryksen rajoilla. Saundersin lähtökohtana on, että novelli muodostuu virkkeistä. Virkkeen tehtävänä on saada lukija lukemaan seuraava virke. Ja sitten taas seuraava. Niin yksinkertaista se on. Jokainen virke rajaa sitä, mikä jatkossa on mahdollista ja samalla herättää odotuksia tulevasta. Novellien rakentamisessa on kyse siitä, miten novelli saadaan vastaamaan odotuksiin siten, että se täyttäessään odotukset kuitenkin samalla yllättää lukijan.

Samalla tavalla vanhanaikaista on Saundersin tapa kirjoittaa novellien henkilöistä kuin he olisivat todellisia ihmisiä. Lukijana minulle tuli tunne kuin olisin tullut kotiini: näin saa siis edelleen kirjoittaa eikä pelkästään ajatella. Kirjallisuus voi yhä toimia moraalisen arvioinnin välineenä.

Lukijalle Saunders antaa hyviä ja käytännöllisiä työkaluja. Kannattaa esimerkiksi palata irralliselta tuntuneeseen yksityiskohtaan novellissa ja pohtia sen merkitystä kokonaisuuden kannalta. Tällainen yksityiskohta on esimerkiksi Ivanin uintiretki lammessa sateella Tšehovin novellissa Karviaismarjoja. Ivan pitää myöhemmin novellissa pitkän puheen, jossa todistelee, että onnellisuutta ei ole olemassakaan eikä sitä pidä ollakaan. Nautinnollinen pulahdus paljastaa kuitenkin lukijalle henkilöhahmon, jonka ajattelun ja toiminnan välillä on tiedostamaton ristiriita. Tämä uimaretki on antanut nimen Saundersin kirjalle.

Kirjassa on myös joitakin käytännön harjoituksia niille, jotka haluavat itse kokeilla novellien kirjoittamista. Näyttivät mukavilta ja opettavaisilta, mutta tätä asiaa olen väärä arvioimaan. Minulle lukemisessa on kyllin.

Saunders raaputti joitakin piintyneitä ajatuksiani. Minulla on ollut sellainen käsitys, että Tolstoin dogmaattisuus voimistui koko hänen elämänsä ajan ja lopulta teki hänestä ihmisen, jonka lähellä kenelläkään ei ollut hyvä olla. Novellien ja elämäkerrallisten anekdoottien avulla Saunders osoittaa, kuinka Tolstoi taisteli luonteensa dogmaattista puolta vastaan. Taiteilija hänessä jätti novelleissaan tulkinnan mieluummin avoimeksi kuin päätyi ideologiseen kannanottoon, joka olisi vastannut hänen julkisuudessa esittämiään oppeja.

Saunders varoittaa, ettei pidä yliarvioida kirjallisuuden vaikutusta. Se ei ehkä teekään meistä parempia ihmisiä. Itse asiassa monet meistä (ainakin George Saunders ja minä) jatkaisimme lukemista, vaikka meille todistettaisiin, että lukeminen itse asiassa on vahingollista.

Mitä kirjallisuus sitten tekee? Saunders vastaa: se aiheuttaa jonkinlaisen lisän tai muutoksen mielentilaamme. Luottamuksemme kykyymme kuvitella toisten ihmisten kokemuksia vahvistuu. Kielellinen kykymme voimaantuu. Sisäinen puheemme rikastuu. Tulemme tietoisemmiksi maailman ilmiöistä. Kiinnostumme enemmän muista ihmisistä.

That change is finite but real. And that's not nothing. It's not everything, but it's not nothing.

George Saundersin kirja herätti minussa vastustamattoman halun lukea lisää novelleja: venäläisiä ja muita, vanhoja ja uusia. 

George Saunders, A Swim in a Pond in the Rain (in which four Russians give a master class on writing, reading and life). Random House 2021. 416 s.

----------------------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021.

George Saunders: The Very Persistent Gappers Of Frip

George Saunders, The Very Persistent Gappers of Frip. Villard Books 2000.


Lastenkirjat ovat toisinaan jo kuvitukseltaan niin kauniita, että tällaisen esineen haluaa antaa lahjaksi tai hankkia omaan hyllyyn. George Saundersin Gappers on kaunis ja hullunhauska tarina muiden ihmisten auttamisesta sekä tekopyhyydestä, joka vaanii kaikkialla, missä ihmiset perustelevat itsekkyyttään. Muitakin teemoja pieneen teokseen mahtuu yllin kyllin: siinä käsitellään surutyötä, sukupuolirooleja ja talouden luhistumiseen johtavaa järjetöntä kilpailua.

Saundersin tarina kertoo pienen Fripin kylän kolmesta talosta ja niiden asukkaista:

Ensimmäisessä talossa kirjan päähenkilö Capable-tyttö asuu isänsä kanssa. Capablen äiti on kuollut aiemmin samana vuonna, ja isä on vielä täysin surun lamauttama. Hän ei halua minkään muuttuvan. Siten hän kai kuvittelee voivansa pitää vaimonsa jollain tavoin luonaan. Koska vaimo viimeisen kerran ruokaa valmistaessaan laittoi riisiä, isä syö vain valkoisia ruokia. Capable joutuu käyttämään kekseliäisyyttä värjätäkseen kaikki ruoat valkoisiksi isää varten.

Toisessa talossa asuu Bea Romo yksinkertaisten poikiensa Gilbertin ja Robertin kanssa. Heille kaikille laulaminen on elämän tärkein asia.

Kylän kolmannessa talossa asuvat Carol ja Sid Ronsen tyttäriensä Glorian ja Beverlyn kanssa. Carolin ja Sidin puheet ovat kovin jumalisia mutta teot eivät oikein vastaa puheita. Glorian ja Beverlyn elämän keskeisin asia on sen miettiminen, miten he voisivat parhaiten miellyttää poikia.

Kaikki kyläläiset elävät vuohenhoidolla. Jokaisessa talossa on kymmenen vuohta, joiden maito riittää turvaamaan kaikille niukan mutta riittävän elannon.

Meressä kylän lähellä asuu Gappers-olentoja, jotka ovat kuin pesäpallon kokoisia oransseja takiaisia. (Paremman käännöksen puutteessa nimitän niitä vastedes takiaisiksi.) Ne rakastavat vuohia. Siksi ne kipuavat ylös merestä ja kiinnittyvät vuohiin onnesta kirkuen. Kylän lasten tehtävänä on kerätä takiaiset säkkiin ja heittää ne takaisin mereen, aina uudestaan, monta kertaa päivässä. Ainoastaan Capable tuntee työn turhauttavaksi.

Se oli kovaa työtä, ja se väsytti häntä. 

"Isä", hän sanoi eräänä päivänä, "ehkä on tullut aika muuttaa. Pois meren rannalta. Pois takiaisten luota." 

"Kultaseni, sinä hämmästytät minua", isä sanoi. "Tämä on meidän kotimme. Se on aina ollut kotimme. Täällä on aina ollut takiaisia, ja lopen uupuneet lapset ovat harjanneet niitä pois. Minä itsekin olin kerran lopen uupunut lapsi, joka harjasi pois takiaisia. Se oli ihanaa! Elämäni parhaat vuodet. Se miten ne putosivat mereen säkeistämme! Ja mitä sinä sitä paitsi tekisit, jos takiaisia ei olisi?"

"Nukkuisin", sanoi Capable, jonka silmät olivat syvät tummat lammikot.

"Hah hah, nukkuisit, niin", sanoi hänen isänsä surullisena ja meni iltapäivänokosilleen. 

Kylän ongelmat kärjistyvät, kun Romot ja Ronsenit siirrättävät talonsa kauemmas merestä, jolloin koko takiaisongelma kaatuu Capablen harteille. Capable ei yksin pysty siirtämään takiaisia takaisin mereen, ja hänen vuohensa alkavat nääntyä kuormansa alle.

Capable pyytää apua naapureilta, mutta tekopyhästi nämä kieltäytyvät auttamasta. Heidän perustelunsa kuulostavat tutuilta: ne ovat niitä samoja, joilla hädänalaisilta on aina evätty apu, olivat he sitten lähellä tai kaukana.

Capablen kekseliäisyys ja rohkeus uudistua johtavat kuitenkin menestykseen ja takiaisten siirtymiseen Romojen ja Ronsenien kiusaksi. Kun nämä sitten pyytävät apua Capablelta, tämä kieltäytyy. Mutta kosto ei maistukaan hyvältä.

Ja hän huomasi pian, ettei ollut kovinkaan hauskaa olla sellainen ihminen, joka syö suuren aterian lämpimässä talossa, samalla kun toiset hytisevät katoillaan pimeässä.

Loppu on onnellinen - jopa takiaisillekin, jotka löytävät rakkaudelleen uuden ja harmittoman kohteen.

Olisipa mukavaa saada tämä kirja suomen kielelle. Tiedän monia, joihin sen absurdi mutta lämmin huumori purisi. Ehkä George Saundersin Lincoln Bardossa -kirjan menestys saa kustantajat tarttumaan myös hänen mainioon lastenkirjaansa.

Kirjan värikylläisestä ja runsastekstuurisesta kuvituksesta vastaa kuvittaja ja kirjailija Lane Smith, joka Wikipedian mukaan aloitti kuvittajanuransa vaihtoehtoisissa pienlehdissä. Epäilemättä hän on saanut vaikutteita ainakin gonzokirjailija Hunter S. Thompsonin kuvittajalta Ralph Steadmanilta. Aivan ensimmäiseksi mieleeni tuli kyllä Marc Chagall, mutta se saattoi johtua ihan pelkästään vuohista.

Joutukaa, sielut, on aikanne kallis – George Saunders: Lincoln in the Bardo

George Saunders, Lincoln in the Bardo. Bloomsbury 2017.

Tämä romaani kertoo historiaa ja sepittää makaaberia fantasiaa niin kekseliäästi, että olen todella iloinen, kun tulin ostaneeksi äskettäin julkaistun kirjan, vaikka olin jo päättänyt olla enää niitä ostamatta. Suomennoskin on muuten luvattu tälle vuodelle.

Ensin pari sanaa tämän kirjan taustoista. Presidentti Abraham Lincoln koki kesken Yhdysvaltain sisällissodan myös raskaan henkilökohtaisen menetyksen, kun hänen rakas Willie-poikansa kuoli lavantautiin vain yhdentoista vuoden ikäisenä. Surun murtaman presidentin kerrotaan vierailleen hautausmaan holvissa useina iltoina pitämässä sylissään poikansa ruumista.

Tiibetiläisessä buddhismissa ajatellaan, että ihminen kuoltuaan joutuu ensin eräänlaiseen välitilaan, bardoon, jossa ihmisen mieli tai sielu käsittelee elettyä elämäänsä ja valitsee seuraavan vaiheen jälleensyntymässä.

Saundersin romaani kertoo tarinan siitä, mitä tapahtui Valkoisessa talossa ja washingtonilaisella hautausmaalla muutamana vuoden 1862 talvipäivänä ja -yönä. Sen yhtenä keskushenkilönä on syyllisyyden ja surun mielipuolisuuden partaalle sysäämä presidentti Lincoln. Teoksessa on paljon lyhyitä lainauksia aikalaisten kuvauksista, osa on aitoja, osa ilmeisesti George Saundersin tätä teosta varten keksimiä. Niistä syntyy kuva karismaattisesta ja ristiriitaisesta miehestä, joka lopulta poikansa kuoleman kautta ymmärtää, millaista kärsimystä sisällissota sen uhrien omaisille aiheuttaa ja ymmärtää myös, että sodan ei voi antaa venyä pitkäksi, vaikka nopeat ratkaisut tulisivatkin aiheuttamaan ihmishenkien menetyksiä.

Teoksen muina päähenkilöinä ovat bardossa olevat sielut. He ovat hautausmaan asukkaita, jotka öisin heräävät selvittelemään menneen elämänsä traumoja. Yhteistä heille on se, etteivät he tiedä tai tunnusta olevansa kuolleita, vaan he ajattelevat olevansa toipilaita, joilla vielä parannuttuaan on paluu tavalliseen elämään. Jokin asia - rakkaus, pelko, katkeruus tai kostonhalu - sitoo heitä elämään. Aika ajoin joku heistä antaa periksi ja siirtyy jonkinlaisen räjähdyksen myötä olemassaolon seuraavaan vaiheeseen. Kirjassa nämä vainajat puhuvat omissa nimissään ja suurin osa kirjasta muodostuu heidän puheestaan ja ajatuksistaan.

Bardon vainajat käyvät omia sisällissotiaan menneisyytensä kanssa; jotkut "elävät" kuin viimeistä päivää ja ottavat irti ne aistinautinnot, jotka heille vielä ovat tarjolla. Rotujen ristiriidat ovat vahvasti läsnä myös vainajien joukossa. Teoksessa on myös hervotonta komiikkaa, joka kumpuaa vainajien kyvyttömyydestä ymmärtää omaa tilaansa ja yrityksistä olla kuin mitään kummallista ei heille olisi tapahtunut.

Väistämättä teoksen maailma tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Välillä tunne näiden teosten yhteydestä oli niin vahva, että selailin Spoon Riveriä löytääkseni samoja henkilöitä. En löytänyt, mutta runokokoelman esipuheesta huomasin, että Edgar Lee Mastersillakin oli yhteys presidentti Lincolniin: he olivat kotoisin samalta seudulta ja Masters myös kirjoitti presidentistä elämäkerran.

George Saundersin vainajista kolme nousee muita enemmän esille: itsemurhan tehnyt homoseksuaali Roger Bevins III, tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Hans Vollman sekä pastori Everly Thomas. Minulle juuri he ovat tämän teoksen varsinaiset päähenkilöt. Heidän koskettavat tarinansa aukeavat lukijalle vähitellen ja tulevat lopulta valmiimmiksi kuin elämäntarinat yleensä: heidän tarinansa ylittää kuoleman rajaviivankin. Bardossa ystävystynyt kolmikko kommentoi koko ajan toistensa tekemisiä kuin Tupu, Hupu ja Lupu: yksi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi.

Pastori Thomas on vainajien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että hän tietää olevansa kuollut. Hän on välähdykseltä päässyt seuraamaan, mitä bardon jälkeen tapahtuu. Sitä miten vainajan sydän punnitaan ja hänet sen jälkeen passitetaan iloon tai kärsimykseen. Pastori Thomas on myös tajunnut, että hänen osansa tulee olemaan kärsimys, vaikka hän ei voikaan ymmärtää syytä siihen. Hänen onnistuu kuitenkin palata takaisin bardoon keräämään rohkeutta alistua vääjäämättömään.

Bardossa oleilee myös pieni Willie Lincoln, vaikka lapset eivät siellä yleensä viivy. Isänsä ajatukset lukeva Willie ymmärtää pian olevansa kuollut. Ennen siirtymistään pois bardosta, hän ilmoittaa tämän muille vainajille ja pakottaa monet heistä kohtaamaan kuoleman todellisuuden. Tämä synnyttää kaoottisen tilanteen vainajien keskuudessa, ja monet siirtyvät eteenpäin räjähdysten saattelemina.

Viimeisen kerran poikansa luota poistuessaan presidentti Lincoln saa mukaansa (tai sisäänsä) bardossa olevan mustan miehen. Tällä salamatkustajalla on pääsy Lincolnin ajatuksiin. Näin teos antaa oman selityksensä Lincolnin vähittäiselle mielenmuutokselle kohti mustien emansipaation hyväksymistä.

Olen aiemmin lukenut kaksi George Saundersin novellikokoelmaa (Pastoralia ja Tenth of December). Molemmat ovat olleet erinomaisia: nokkelia, hauskoja ja - varsinkin jälkimmäinen - liikuttavia. Siirtyminen romaanimuotoon pitkän novellistiuran jälkeen on vakuuttava. Heti tällä ensimmäisellä romaanillaan George Saunders voitti vuoden 2017 Man Booker -palkinnon.

Tim Burton tulee tekemään elokuvan tästä kirjasta. Hän ei tosin ehkä vielä itse tiedä sitä.