Erik Orsenna: Et si on dansait?

Olen päässyt Erik Orsennan kielioppisatujen neljänteen osaan, jonka alaotsikko – Välimerkkien ylistys – kertoo, mihin kielen osa-alueeseen tällä kertaa tutustutaan. Minäkertojana toimii edelleen Jeanne, joka nyt on ehtinyt 17 vuoden ikään. Jeanne asuu Sanojen saarella yhdessä 20-vuotiaan veljensä Tomin kanssa. 

Tom on palannut vanhan rakkautensa, musiikin, pariin. Ennen kuin muusikko löytää yleisönsä, hän ei valitettavasti ansaitse lainkaan rahaa. Kuka siis rahoittaa muusikkoa, kun hän odottaa suosionsa alkamista? Hänen sisarensa! Jeanne huokaa. Hänen idiootti sisarensa.

Jeannella on pieni yritys. Hän diilaa, ei huumeita vaan lauseita. Hän toteaa olevansa itsekin sanariippuvainen. Jeanne kirjoittaa tekstejä maksusta niiden puolesta, jotka eivät itse hallitse kieltä. Kirjoitelmia koululaisille, rakkauskirjeitä rakastuneille, puheita poliitikoille. Jeanne uskoo, että aavekirjoittajana toimiminen on hyvää harjoitusta tulevalle kirjailijalle. 

Lukijan ei kannata moralisoida: kaikilla ei ole vanhempia apunaan. Tällä Jeanne tarkoittaa sekä koululaisia, jotka käyttävät hänen palveluksiaan, että itseään. Hänen omat vanhempansa lähettävät lapsilleen vain satasen kuussa. Se ei riitä mihinkään. Jeannen ja Tomin vanhemmat ovat eron jälkeen palanneet taas yhteen jonnekin toiselle mantereelle, eikä heillä riitä kiinnostusta muuhun kuin uudelleen syttyneeseen rakkauteensa.

Kirjoittamisessa Jeanne on huomannut itsellään yhden puutteen. Hän on liian mieltynyt sulkumerkkeihin. Koska jaan osittain tämän puutteen (enkä tätäkään tekstiä pystynyt kirjoittamaan ilman sulkeita), siteeraan tähän ne kolme pätevää syytä, jotka Jeanne mainitsee sulkumerkkien käytölle:

1. Tarvitsen saaria. Ilman saaria meri kyllästyy. Sulkeet ovat saaria virkkeessä ja tekstissä.

2. Olen opettaja. Minulla on opettaminen verissä. Sulkeet antavat mahdollisuuden selittää.

3. Minun on todella vaikea kertoa vain yhtä tarinaa kerrallaan. Sulkeiden suojaamana toinen pikku kertomus voi elää päätarinan sisällä.

Jeannen Tom-veljen kiinalaisesta morsiamesta, joka esiintyi romaanisarjan edellisessä osassa, ei puhuta enää mitään. Tom on niin sanotusti palannut vapaille markkinoille. Jeannen epäkiitollinen tehtävä on selittää Tomiin ihastuneille ja hänen kanssaan kuuman yön viettäneille tytöille, että heidän suhteellaan ei ole tulevaisuutta. Tom ei kaipaa sitoutumista.

Tytöt eivät ole jääneet Jeannen mieleen. Hän muistaa kuitenkin heidän nimiensä ketjun ja nimiä erottavat pilkut. Ranskassa pilkku on "välimerkki, joka ilmaisee lyhytkestoisen tauon". Siis esimerkiksi sen hyvin lyhyen tauon, joka erotti Gwenaëllen Rachidasta tai Vanessan Lorasta.

Nuo pilkut edustivat myös siskon ja veljen yhteistä laatuaikaa, kun Tomilla oli aikaa jutella ja veneillä siskonsa kanssa. Jeanne toivoi joskus, että pilkkujen osoittama tauko olisi ollut pitempi.

Loppupiste tuo Jeannen mieleen eron intialaisesta rakastetusta Amitavista Mumbain lentokentällä. Ehkä kolme pistettä antaisi toivoa suhteen jatkumisesta...

Jeanne on auttanut Sanojen saaren uutta presidenttiä Bonaventurea tämän vaalikampanjan aikana. Jeanne sirotteli tämän puheisiin lainauksia kuuluisilta kirjailijoilta. Minua miellytti Beaumarchais'n toteamus: "Ilman kritisoinnin vapautta ei ole todellista kiitosta." Tämä tuppaa diktaattoreilta unohtumaan. 

Vaalivoiton jälkeen lainausmerkeille ei enää ollut tarvetta. Presidentti luotti vain itseensä eikä enää muistanut puheet kirjoittanutta apuriaan. Siksi onkin yllättävää, että Bonaventure lähettää helikopterinsa noutamaan Jeannen palatsiin. Siellä on vieras, joka haluaa tavata Jeannen ja joka tervehtii Jeannea lämpimästi "grammaatikkokollegana". Kyseessä on Senegalin runoilija-presidentti Léopold Sédar Senghor. Senghor lupaa lähettää Jeannelle myöhemmin jotain kiinnostavaa.

Tämä lahja osoittautuu hallinnolliseksi ohjeeksi ison alkukirjaimen ja pilkun käytöstä. Mukana on presidentin kirje siitä, miksi kielen sääntelyä tarvitaan. Jeanne lukee viestit innostuneena. Tom-veli puolestaan on huvittunut tästä “rakkauskirjeestä”. Presidentti Senghor myös kutsuu Jeannen jäseneksi puolipistettä suojelevaan järjestöön. Tähän kutsuun Jeanne suostuu heti.

Bonaventuren varsinainen syy Jeannen kutsumiselle on kuitenkin henkilökohtainen. Hän tarvitsee Jeannen apua rakkauskirjeen kirjoittamiseen. Presidentti on ihastunut Pakistanin kuningattareen. Jeanne kirjoittaa kirjeen ja samalla analysoi perusteellisesti kolmen pisteen käytön. Kuningatar ei vastaa presidentin viestiin, mistä Jeanne tietysti myöhemmin saa haukut.

Helikopterimatkan aikana Jeanne on huomannut oudon saastevanan saaren rannikolla. Hän lähtee yöllä tutkimaan asiaa. Outo aine koostuu miljoonista sanoista, jotka ovat valuneet ulos haaksirikkoutuneesta laivasta. Myöhemmin selviää, että saaren entinen diktaattori Nécrole oli määrännyt ison määrän kirjoja poltettaviksi. Joku oli kuitenkin päättänyt myydä hävitettäviksi määrätyt kirjat ulkomailla. Niitä kuljettanut alus oli haaksirikkoutunut ja sanat olivat liuenneet irti sivuistaan.

Presidentti Bonaventure, jolle Jeanne on kertonut sanojen kohtalosta, pyytää anteeksi kaltoin kohdelluilta sanoilta. Voisiko Jeanne palauttaa sanat omiin kirjoihinsa? Sanasoppa on turismille yhtä huono juttu kuin öljysaaste.

Unettoman yön jälkeen Jeanne tietää, miten toimia. Hän kokoaa muusikot rannalle soittamaan. Musiikin rytmi auttaa klimppiintyneet sanat irtautumaan toisistaan ja löytämään oman tekstinsä rytmin. Pitkän kokeilun jälkeen oikeat rytmit alkavat löytyä. Ensimmäinen kirja, joka alkaa näyttää itseltään on Harry Potter ja viisasten kivi. Sanavälit ovat jo paikallaan, mutta kalat ovat syöneet välimerkit. Niitä saadaan lisää kirjanpainajalta, joka on säilyttänyt vanhat lyijyiset painokirjasimet.

Tässä yhteydessä käydään läpi sanavälien historiaa. Sanat kirjoitettiin kiinni toisiinsa Euroopassa aina 800-luvulle asti. Silloin otettiin käyttöön blanca, sanaväli. Se oli ensimmäinen välimerkki.

Kaikki sanat löytävät lopulta omat kirjansa. Sanoihin on kuitenkin jäänyt vapauden kaipuu. Ennen kuin ne lopullisesti palaavat kirjojensa lehdille, ne ehdottavat, että saisivat vielä hetken tanssia vapaina. Tästä selittyy romaanin nimi Et si on dansait? – Entä jos tanssittaisiin?

Lopussa Jeannen onni on ylimmillään. Intialainen Amitav saapuu saarelle.

Mukava välipala oli tämäkin nuorille lukijoille suunnattu romaani. Jeannen diilerinhommasta olisi saanut irti jännitystä ja moraalisia pohdintoja enemmänkin, mutta kirjailijan tie johti toisaanne. Harmittelen menetettyjä mahdollisuuksia.

Romaanissa on Montse Bernalin kaunis kollaasikuvitus.

Sarjan aiemmat osat:

1. La grammaire est une chanson douce

2. Les chevaliers du Subjonctif

3. La révolte des accents

Erik Orsenna, Et si on dansait? Éloge de la ponctuation. Stock 2009. Kuvitus: Montse Bernal. 129 s.

Erik Orsenna: La Révolte des accents

Ranskan kielen aksenttimerkit aiheuttavat minulle usein päänvaivaa ranskaa kirjoittaessani. Lukemisessa niistä ei ole haittaa – oikeastaan päinvastoin, korkomerkit auttavat hahmottamaan sanojen ääntämistapaa, ja jostain syystä minulle on tärkeätä ääntää "oikein" myös sisäisesti, hiljaa lukiessani.

Kielioppisatujensa kolmannen osan saatesanoissa Erik Orsenna kertoo, että aksenttimerkit tuottavat hankaluuksia myös syntyperäisille kielenpuhujille. Niitä on jo pitemmän aikaa väheksytty. Koulussa monet lapset jättävät ne pois kirjoituksistaan. Tämän takia, Orsenna kertoo, aksenttimerkit ovat kadulla vastaan tullessaan uhanneet mennä lakkoon. "En ottanut aksentteja todesta. Olin väärässä."

Sanojen saaren aksenttimerkit saavat huonosta kohtelusta tarpeekseen. Eräänä yönä ne karkaavat saarella vierailleen näyttelijäseurueen matkaan. Teatterilaivan kyydissä saarelta poistuvat myös mausteet, jotka tuntevat väljähtyvänsä saaren tuulissa. Näyttelijät, aksenttimerkit ja mausteet tuntevat kuuluvansa yhteen, koska kaikkien tehtävänä on antaa elämään makua, elävöittää sitä. Teatterilaivan matkaan on lähtenyt myös romaanisarjan kertojan, Jeannen, isoveli Thomas, joka jatkaa aiemmista osista tuttua innostunutta harhailua erilaisten uravaihtoehtojen parissa. Nyt hän on pestautunut teatteriryhmän kuiskaajaksi.

Jeannen ja Thomasin tarkkaa ikää ei tässä osassa kerrota, mutta edellisen romaanin tapahtumista, joiden aikana Jeanne oli 12-vuotias, on selvästi kulunut useita vuosia. Edellinen osa päättyi Sanojen saarten vapautumiseen diktaattori Necrolén vallasta. Tässä osassa Necrolén kukistumisesta on kulunut jo pitkähkö aika ja saaret elävät vakiintuneessa demokratiassa. 

Jeanne on saanut kesätöitä satamasta. Hänen tehtävänsä on seurata vanhan majakan tornista saarelle saapuvia laivoja ja ilmoittaa niistä satamapäällikölle. Teatterilaivan Romeo ja Julia -esitystäkin Jeanne on seurannut majakan tornista alas kurkotellen. Näytelmä on hänen suosikkinsa: hän osaa sen repliikit ulkoa.

Aksenttimerkkien karattua merkit katoavat luonnollisesti myös useimpien romaanin henkilöiden repliikeistä. Teksti muuttuu kieltämättä melkoisen latteaksi. Aiemmista osista tuttu byrokraatti, rouva Jargonos, pitää harvinaisen innoittuneen puheen aksenttimerkkien historiasta. Hänen mielestään "ilman korkomerkkiä kaikki eet vaikuttavat putoavan kanan perseestä".  Rouva Jargonoksen aksentit eivät ole kateissa, koska – kuten hän itse selittää – hän rakastaa kielioppia niin suuresti, että vain kuolema voi hänet erottaa korkomerkeistään.

Jargonosin esitelmästä käy ilmi, että kielentutkijat, kirjailijat ja kirjanpainajat alkoivat lisätä aksenttimerkkejä teksteihin suunnilleen vuosina 1530–1550. Ennen sitä niitä ei käytetty, mikä aiheutti jatkuvia väärinkäsityksiä. Pääsuunnittelijana pidetään miestä nimeltä Jacques Dubois, joka tiedemiehenä käytti latinankielistä nimeä Jacobius Sylvius. Hän aloitti kirjallisuuden tutkijana, mutta siirtyi sittemmin anatomiaan. Päivisin hän leikkeli ruumiita ja öisin kehitteli aksenttimerkkejä.

Käy ilmi, että teatterilaiva on matkalla Intiaan "teatteri- ja maustefestivaaleille". Intia on yllättävien yhdistelmien maa, joten tällainen festivaali saattaa siellä hyvinkin olla olemassa myös todellisuudessa. Jeanne matkustaa Intiaan jäljittämään karkureita. Sanojen saarten pormestari lupautuu matkan maksajaksi.

Intiassa Jeanne tutustuu nuoreen ranskantaitoiseen intialaismieheen, joka työkseen tarkastaa bretagnelaisen Brestin kaupungin poliisin antamia liikennesakkoja. Työ on ulkoistettu sinne, missä se on halvinta. Nuori mies osoittautuu myös mainioksi sadunkertojaksi. Jeanne kuuntelee lumoutuneena miehen tarinaa siitä, miten mausteet ja teatteri löysivät toisensa.

Aksentit ovat paenneet Himalajan rinteille. Sinne järjestetään retkikuntia, joiden jäsenet kaipaavat lisää voimaa lauseisiinsa. Himalajan kylmyydessä lausutut sanat jähmettyvät näkyviksi hahmoiksi ja toisinaan aksenttimerkit tarttuvat niihin – mutta vain itse niin halutessaan. Jeannen veli on saanut jälleen uuden ammatin retkikuntien oppaana. Retkien järjestäjänä toimii Thomasin tuore kiinalainen morsian.

Ilmaisuvoimaa hakevien joukossa on paljon näyttelijöitä ja muita kuuluisuuksia. Jeanne kertoo voivansa mainita nimeltä vain ne, jotka on jo nähty Himalajalta otetuissa lehtikuvissa. Siellä ovat muiden muassa Johnny Depp, Madonna, Fidel Castro ja Vladimir Putin – viimeksi mainittu pelkässä hihattomassa aluspaidassa osoittaakseen, ettei pelkää kylmää.

Thomas ja Jeanne ovat näkevinään ihmisjoukossa myös vanhempansa, tosin eri seurueissa. Kumpikin haluaa voimaa samaan lauseeseen, joka kertoo kaipuusta ja rakkaudesta. Aksentit eivät kuitenkaan tartu heidän lauseisiinsa, ja he joutuvat palaamaan vuorilta alas pettyneinä.

Romaanin loppu on kuitenkin Jeannen kannalta toiveikas. Hän saa karanneet aksenttimerkit mukaansa. Hän myös ymmärtää, että laaksossa häntä odottaa joku, jota hän rakastaa. Toinen ihminen, jolle sadut ovat tärkeitä.

Romaanissa on paljon tietoa eri kielten merkkijärjestelmistä. Satuna tarina on ehkä hieman liian akateeminen lasten makuun. Uskoisin sen parhaiten sopivan teini-ikäisille tai nuorille aikuisille – ja tietenkin kaikille kielestä innostuneille iästä riippumatta.

Tässä romaanissa kuvittaja oli vaihtunut. Montse Bernalin kollaasitekniikalla toteutetut kuvat tuntuivat sopivan mainiosti tarinan henkeen.

Erik Orsenna, La Révolte des accents. Éditions Stock 2008. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kuvitus: Montse Bernal. 117 s.

Erik Orsenna: Les Chevaliers du Subjonctif

Vähän yli kuukausi sitten kirjoitin blogiin Erik Orsennan nuorille lukijoille suunnatusta kielioppisadusta La grammaire est une chanson douce. Tämä Subjunktiivin ritarit jatkaa kertomusta Jeannen ja hänen Thomas-veljensä seikkailuista Sanojen saaristossa. Jeanne toimii romaanin kertojana kuten ensimmäisessäkin romaanissa.

Edellisen romaanin lopussa Jeanne toivoi, että hänen isänsä ja äitinsä palaisivat yhteen. Tämä toive ei ole toteutunut, vaan he asuvat edelleen eri mantereilla: isä Amerikassa, äiti Euroopassa. Jeanne ja Thomas puolestaan ovat jääneet asumaan kahdestaan Sanojen saarelle. He ovat nyt kaksi vuotta vanhempia kuin sarjan ensimmäisessä kirjassa: Jeanne 12-vuotias ja Thomas 16.

Rakkauden olemus on alkanut kiehtoa Jeannea. Hän on jo käynyt yökerhoissa sekä elokuvateattereissa katsomassa "kuumia" elokuvia. (Niihin pääsee helposti 12-vuotiaskin: sen kun pistää hiukset nutturalle.) Hämmästyksekseen hän on huomannut, ettei edes edellisen romaanin pahis, kuiva byrokraatti Madame Jargonos, ole immuuni rakkaudelle. Jeanne vakoilee uteliaana Jargonosin tapaamisia rantabaarin muusikon, Darion, kanssa.

Jeannen tutkimukset rakkauden olemuksesta jäävät taka-alalle, kun hän tutustuu saariston kartanpiirtäjään sekä purjelentäjään, joka kuljettaa kartografia luonnostelumatkoilla. Tarkkojen silmiensä ansiosta Jeanne pääsee kartanpiirtäjän apulaiseksi lentomatkoille kartoittamaan saariston viittä verbitaivutuksen saarta, joista tässä romaanissa perehdytään tarkemmin neljään.

Jeannen ja Thomasin kotisaari osoittautuu Indikatiivin saareksi, jossa Jeanne asuu luonnollisesti Preesensin alueella. Ensimmäinen uusi tuttavuus on Infinitiivin saari. Siellä eri tavoin päättyvät verbit asustavat kukin omilla alueillaan. 

Toisen uuden saaren, Imperatiivin, asukkaat ovat enimmäkseen äänekästä ja riitaista porukkaa, josta Jeanne ei erityisemmin pidä. Kun eivät muuten saa huomiota, imperatiivit viestittelevät Jeannelle lampuilla morseaakkosin ("Näytä, tyttö, tissit!"). Morseaakkoset Jeanne on opetellut Thomasin kanssa kotipäivällisiä varten, koska ranskalaiseen tapaan "pöydässä lapset puhuvat vain, kun on heidän vuoronsa, eikä heidän vuoronsa tule koskaan".

Imperatiivien saarella on myös rauhallinen kylä, jonka asukkaat eivät komentele vaan pikemminkin anelevat. Osa rukoilee. Kylän keskusaukion keskellä pieni mustiin pukeutunut nainen laulaa laulua, jossa pyytää "Milordia" istumaan pöytäänsä.

Ottakaa rennosti, Milord,

ja laskekaa surunne sydämelleni

ja jalkanne tuolille.

Ensimmäiseltä kartoituslennolta palattuaan Jeanne löytää kotitalonsa perin pohjin pengottuna. Saaren diktaattorin sotilaat ovat olleet asialla. Thomas on kadonnut. Vanha tietäjänainen, La Nommeuse, jonka tehtävänä on pitää harvinaisia sanoja hengissä, kertoo, että Thomas on mennyt Subjunktiivien saarelle. Samalle saarelle on kauan sitten paennut myös Jorge Luis,  La Nommeusen veli.

Näin pääsemme sitten subjunktiiviin, ranskan kielen verbimuotoon, jota käytetään enimmäkseen sivulauseissa, kun päälause ilmaisee tahtomista, pakkoa, epävarmuutta tai tunnetta. Esimerkiksi "Je veux que mon ami vienne". Suomen kielessä käytetään tällöin yleensä joko indikatiivia tai konditionaalia: "Haluan, että ystäväni tulee" tai "tulisi". Tämän romaanin tarkoituksena on epäilemättä olla kunnianosoitus tälle verbimuodolle, joka on ranskan puhekielessä käynyt yhä harvinaisemmaksi.

La Nommeuse kertoo Jeannelle, että nimitys subjunktiivi tulee latinan sanasta subjungere, joka tarkoittaa valjastamista: "Je veux" on hevonen, vetävä voima ja tahto. Se vetää vaunuja: unelmaansa, toivetta siitä, että hänen ystävänsä tulee. Jos haluaa, että unelma kestää, tarvitaan paljon voimaa.

Saarten diktaattori – "herra elinikäinen ja vielä sen jälkeenkin presidentti" – Necrolé suhtautuu luonnollisesti subjunktiiviin vihamielisesti: 

"Subjunktiivit ovat järjestyksen vihollisia, pahimman luokan yksilöitä. Ikuisia tyytymättömiä. Unelmoijia, toisin sanoen mielenosoittajia. 'Haluan, että kaikki ovat vapaita.' Tervetuloa epäjärjestys! 'En usko, että presidenttimme onnistuu.' Kiitos tuesta! Aamusta iltaan he haluavat ja epäilevät. Olemmeko ikinä rakentaneet haluun ja epäilyyn perustuvaa sivilisaatiota?"

Jeannen seuraava kartoitusmatka suuntautuukin sitten Subjunktiivien saarelle. Tehtävä osoittautuu hankalaksi, sillä saari muuttaa koko ajan muotoaan. Subjunktiivia yläilmoissa pohtiessaan Jeanne myös oivaltaa jotain rakkauden olemuksesta. Rakkaus on subjunktiivin variaatio. Se on epäilyä, odotusta, halua ja toivoa.

Tarkemmin subjunktiivien saareen Jeanne pääsee tutustumaan, kun lentokone joutuu tekemään sinne pakkolaskun. Saarella Jeanne tapaa seuran, joka pohtii tieteellisesti subjunktiivin esiintymistä eri kielissä. Nousuveden aikaan saaren asukkaat kerääntyvät täyttyvän laguunin äärelle esittämään rukouksen kaltaisia toiveitaan. 

Jeanne löytää myös veljensä Thomasin, josta on kehittynyt menestyvä nuori teollisuusmies. Thomasin tehdas yrittää kristallisoida merestä ainetta, joka toimisi porttina uniin ja kaikkiin mahdollisiin maailmoihin. Merestä siksi, että meri on Suuri Subjunktiivi, unelmiemme peili. Näiden uusien maailmoiden kartoittamisessa auttaa sokea tietäjävanhus, Jorge Luis, La Nommeusen veli. Jorge Luis kertoo tehtaan työntekijöille Baabelin kirjastosta suoraan Borgesilta lainatuin sanoin.

Saarella tavataan myös kolme muuta kirjailijaa, joista kullekin meri on ollut läheinen. Tässä heidän kuvansa kirjan kuvittajan, nimimerkki Bigre!:n tulkitsemina:

Subjunktiivien saarelle saapuu myös Mme Jargonos, jonka Dario on hylännyt. Kun Jeanne kysyy, miksi Jargonos on saapunut tälle saarelle, madame vastaa tietenkin subjunktiivilla: "Je veux qu'il revienne – haluan, että hän palaa." Aikaisemmin niin vaativaan ääneen on ilmaantunut tuskaa ja anelua.

Lopulta Jeanne pääsee palaamaan kotisaarelleen lentokoneella. Jotain on kuitenkin meneillään: diktataattori Necrolén kieltämät veneet ovat palanneet rannoille. Saarella on käynnissä niin innostunut pöhinä, että sen aiheuttama lämpöaalto estää purjekonetta laskeutumasta.

Ehkäpä kirjasarjan seuraava osa kertoo, mitä Jeannen kotisaarella on tapahtunut.

Erik Orsennan tapa ripotella viittauksia kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin viihdyttää ja pitää lukijan tarkkaavaisena. Juoni ei ole erityisen jännittävä ja välillä se tuntuu unohtuvan kokonaan. Se on lähinnä tekosyy "kielioppisaariin" tutustumiselle. Jeanne ja Thomas kasvavat näköjään kirjasarjan myötä ja myös heidän kiinnostuksensa kohteet vaihtuvat. Myös sisarusten keskinäinen suhde muuttaa muotoaan. Tässä osassa Jeanne jo myöntää ärsyttävälle veljelleen, että rakastaa tätä.

Tämä kirja voisi olla sopivaa luettavaa vaikkapa abiturientille, joka valmistautuu ranskan kirjoituksiin. Merkillinen subjunktiivi tulee ainakin hieman tutummaksi.

Erik Orsenna, Les Chevaliers du Subjonctif. Éditions Stock 2006. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2004. Kuvitus: Bigre! 182 s.

Erik Orsenna: La grammaire est une chanson douce

Erik Orsennan saturomaani La grammaire est une chanson douce (Kielioppi on suloinen laulu / tuutulaulu) sai minut toivomaan, että joku kirjoittaisi satukirjan myös suomen kielen sanoista ja kieliopista. Ranskassa tämä monen mielestä rutikuivasta aiheesta kirjoitettu romaani oli jo vuonna 2013 – oman pokkarikappaleeni painovuonna – yltänyt 21. painokseen.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on 10-vuotias Jeanne. Esitellessään itsensä lukijalle hän kertoo, että ei kannata antaa hänen pienen kokonsa ja lempeän, ujon ja unelmoivan olemuksensa hämätä. Hän osaa kyllä puolustaa itseään. Myöhemmin tarinassa Jeannen rohkeus tulee hyvin esille.

Jeannen opettaja, mademoiselle Laurencin, rakastaa ranskan kieltä ja kirjallisuutta, erityisesti La Fontainen eläinrunoja. Innostunut opettaja saa myös lapset innostumaan ja ymmärtämään kirjailijan sanavalintoja ja niitä keinoja, joilla runoissa saadaan aikaan haluttu tunnevaikutus lukijassa.

Juuri pääsiäisloman alla luokkaan ilmaantuu luurankoa muistuttava tarkastaja Jargonos, joka aikansa opettajattaren opetusta kuunneltuaan tuskastuu siihen, että kielioppia ei opeteta totutuilla menetelmillä – siis kuivasti – ja lähettää neiti Laurencinin saman tien kertauskurssille. Jeanne ja hänen luokkatoverinsa jäävät pääsiäislomalle apeissa tunnelmissa.

Jeannen ja hänen 14-vuotiaan veljensä Thomasin vanhemmat ovat eronneet ja asuvat Atlantin valtameren kahta puolta. Lapset ovat tottuneet sukkuloimaan mantereiden väliä laivalla. Pääsiäisloman ensimmäisenä päivänä he taas kerran lähtevät merelle. Tällä kertaa laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Jeanne ja Thomas pelastuvat kauniille, trooppiselle saarelle, jossa he pian saavat oppaikseen monsieur Henrin ja tämän vihreäsilmäisen veljenpojan, jotka ovat molemmat muusikkoja.

Nuorille seikkailijoille paljastuu, että he ovat tulleet sanojen saarelle, jossa sanat elävät kuin elolliset olennot konsanaan omassa kaupungissaan. Ikävä kyllä myrsky on ravistanut irti Jeannen ja Thomasin omat sanat siten, että heistä on tullut mykkiä.  

Jeanne seurailee uteliaana sanojen elämää ja oppii näin eri sanaluokkien tehtävät. Monsieur Henri auttaa häntä tässä ja saa Jeannen rakastumaan kielioppiin. Samaan aikaan Thomas omistautuu kitaransoiton opiskelulle Henrin vihreäsilmäisen veljenpojan ohjauksessa.

Jeanne pääsee tutustumaan myös sanojen sairaalaan, jossa hoidetaan huonosti kohdeltuja sanoja, esimerkiki sanoja joita on käytetty valheisiin. Pienet sanat je t'aime ovat tällä kertaa tulleet sairaalaan lepäämään työskenneltyään liikaa.

Monsieur Henri laulaa rakkauden sanoille tuutulauluksi Henri Salvadoren säveltämän ja Maurice Ponin sanoittaman laulun, joka tunnetaan nimillä Une chanson douce ja Le Loup, la Biche et le Chevalier (Susi, kauris ja ritari). 

Thomas on hurmioitunut soiton opettelusta eikä hänellä ole enää aikaa pikkusiskolleen. Hieman mustasukkaisena Jeanne lähtee yksinäiselle rantakävelylle ja joutuu siepatuksi. Hänet kuljetetaan koulutuskeskukseen, jolle Jeanne antaa nimen Kuivattamo ja jossa hän tapaa uudelleen luurangon näköisen tarkastajan, madame Jargonosin. Kuivattamossa opettajaparat opiskelevat ranskan kielioppia sääntöjen mukaisesti. Tuntien sisältö on suoraan lainattu todellisista opetussuunnitelmista. Jeanne toteaa, ettei ymmärrä oman luokkatasonsa ohjeistuksesta yhtään mitään.

Parin viikon kuivatuksen jälkeen Jeanne onnistuu pakenemaan ystäviensä luokse monsieur Henrin avulla.

Seuraavaksi Jeanne pääsee tutustumaan sanojen tehtaaseen. Tätä jaksoa lukiessani hoksasin taas kerran, että eri kielet jakavat kielen todellisuutta kieliopillisiin kategorioihin hieman eri tavalla. Ranskan konditionaali on aikamuoto, meille suomen kielen puhujille se on tapaluokka. Sanojen tehtaassa Jeanne oppii lihottamaan lauseitaan – alkuinnostuksessa hieman liikaakin – ja kirjoittamaan polveilevia tekstejä. Vähitellen Jeanne saa myös puhetaitonsa takaisin. Samaan aikaan hänen veljensä Thomas oppii puhetaidon uudelleen musiikin avulla. Kielioppi ja musiikki voivat siis molemmat saattaa järjestykseen järkytetyt aivot.

Tehtaassa on yksi ovi, jota ei saa avata. Ja koska olemme sadussa, jonka sankari on rohkea ja aloitekykyinen, Jeanne ei voi olla tutkimatta, mitä sen takana on. Siellä tekevät työtään kolme kirjailijaa, joista kukin selittää Jeannelle oman kielensä saloja. Voit itse yrittää arvata, keitä he ovat. Liitän tähän heidän kuvansa:

Tehtaan johtaja selittää Jeannelle, että kuoleman lähestyessä suuren kirjailijan ystävät – sanat – tuovat kirjailijan sanojen saarelle, jotta hän voi jatkaa työtään. Kuolema ei näin heitä löydä – "se ei ole hyvä maantiedossa".

Romaanin kauniin kuvituksen on tehnyt Bigre! Tuo huutomerkki tuossa ei johdu siitä, että olisin hämmästynyt tai tohkeissani; se kuuluu kuvittajan taiteilijanimimerkkiin.

Romaani päättyy odottaviin tunnelmiin. Jeannen ja Thomasin vanhemmat ovat tulossa noutamaan lapsiaan, kumpikin vesitasolla omalta mantereeltaan. Jeannea askarruttaa, voivatko sanat tai musiikki herättää henkiin sammuneen rakkauden. Monsieur Henri toteaa valitellen, että nekään eivät aina pysty siihen. Sanat ovat kuitenkin tunteellisia. Ne eivät halua, että kaksi ihmistä lakkaa rakastamasta toisiaan. Pettymys rakkaudessa on maan päälle asettuvaa hiljaisuutta. Ja sanat vihaavat hiljaisuutta.

Erik Orsenna on jatkanut Jeannen seikkailuja useissa myöhemmissä teoksissa. Ehdottomasti jatkoon!

Erik Orsenna, La grammaire est une chanson douce. Éditions Stock 2013. Teoksen ensipainos ilmestyi vuonna 2001. Kuvitus: Bigre! 151 s.