Kolme lyhyttä

Niputan tähän nyt kolme kirjaa, joilla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin se, että ne ovat aika lyhyitä, noin sadan sivun mittaisia.

J.P. Donleavy, The Saddest Summer of Samuel S. Penguin Books 1972. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1966.

Tämä pieni romaani on ilmestynyt myös samannimisenä näytelmänä. En tiedä, kumpi oli olemassa ensin, mutta romaanista näkee helposti, että tämän saisi toimimaan myös näyttämöllä tai elokuvana. Dialogia on paljon ja tapahtumapaikat rajautuvat muutamaan keskeiseen.

Wienissä asuva amerikkalainen Samuel on jo iäkäs mies, liha alkaa rappeutua mutta henki sinnittelee vastaan. Hän on aikanaan valmistunut Harvardista, mutta repinyt tutkintotodistuksensa ja tullut Wieniin psykoanalyysiin, joka on jatkunut jo vuosia. Hän elää jonkinlaisilla opettajan töillä sekä pummaamalla tuttaviltaan. Vaikka hän on täysin toisten hyväntahtoisuuden varassa, hän pitää näennäistä riippumattomuuttaan suuressa arvossa. Tämän takia hän kieltäytyy kuukausirahasta, jota kreivitär, hänen oopperaillallisseuralaisensa, hänelle tarjoaa. Samuel on myös lievästi rakastunut kreivittäreen.

Eräänä päivänä Samuel tapaa kadulla kaksi nuorta amerikkalaista naista, Abigailin ja Catherinen, ja tarjoutuu näiden oppaaksi. Tytöt ovat tulleet Eurooppaan "laajentamaan inhimillistä ymmärrystään" ja "totta puhuen tapaamaan kundeja". Ikäerosta huolimatta sanavalmiin Abigailin ja Samuelin suhde syvenee nopeasti: Samuel haluaisi avioliittoon Abigailin kanssa, Abigailille riittäisi pikainen seksisuhde, kun parempiakaan ehdokkaita ei ole tarjolla. Kumpikaan ei saa haluamaansa. Ronskin ja tarkkanäköisen Abigailin ja ylimielisen ja yliherkän Samuelin sanailu on tämän romaanin parasta antia.

J. P. Donleavy kertoi Paris Review'n kirjailijahaastattelussa, ettei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Kuinkahan lienee? Ainakin tässä leikitellään eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden stereotypioilla niin hauskasti, että arvelen Donleavyn ainakin joskus kuulleen Henry Jamesin romaaneista.

Teoksen lopussa Samuelin psykoanalyysi tulee viimein päätökseen. Enempää en teoksen loppuratkaisusta halua paljastaa. Yllättävä se kyllä on.

Petri Tamminen, Suomen historia. Otava (Seven) 2018. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2017.

Vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla satuin paikalle, kun Petri Tamminen kertoi tästä kirjastaan. Kirjailijasta paistoi, että teos oli syntynyt onnellisten tähtien alla. Hyvä alkuidea piti huolen erinomaisesta lopputuloksesta.

Kirja on syntynyt yli viidensadan haastattelun pohjalta. Tässä teoksessa on yhteensä reilut sata sattumusta itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä. Harva niistä on yli sivun mittainen. Haastateltavien oma ääni kuuluu tarinoista, vaikka ne ovatkin suodattuneet Tammisen niukan kerrontatyylin läpi. Haastateltavat ovat epäilemättä kertoneet tähtihetkensä niin moneen kertaan, että Tammiselle ehtiessään ne ovat jo hioutuneet anekdoottimaiseen muotoon - usein niissä on koominen loppuhuipennus tai ainakin pieni kevennys. Toki joukossa on myös koskettavia tarinoita, varsinkin kirjan alkupuolella, jossa ollaan sota-aikojen tunnelmissa.

Monet jutut toimivat myös ruokapöytäkeskustelussa edelleen kerrottuina. Ainakin tarina Kekkosen valinnasta ja tarina jääkiekon maailmanmestaruudesta saivat aikaan riehakasta naurua ja yhden juomalasin kaatumisen.

Tällainen mikrohistoria vie tehokkaasti kunkin ajan tunnelmiin. Kun on jo aika monella vuosikymmenellä itsekin ollut mukana, on mukava huomata, miten monet kokemuksemme ovat loppujen lopuksi yhteisiä.

Malcolm Bradbury, My Strange Quest for Mensonge, Structuralism's Hidden Hero. Arena 1987.

Teoksessa käydään läpi strukturalismin ja dekonstruktionismin "Johannes Kastajan ja Pyhän Paavalin" Henri Mensongen elämä ja teokset, joista ei oikeastaan tiedetä mitään tai jos tiedetäänkin, ei voida varmasti sanoa, ovatko ne Henri Mensongen elämää ja teoksia. Jokainen väite Mensongesta saa tässä romaanissa vastaväitteen tai kieputellaan tyhjäksi sisällöstä.

Aluksi tuntui siltä, että tämä romaani on lähinnä pitkitetty vitsi postmodernistisen ilmaisutavan kustannuksella. Siinä sivussa tämä on kuitenkin myös aika hyvä katsaus sodanjälkeiseen filosofiaan, ennen kaikkea ranskalaiseen.

Bradbury myös kirjoittaa romaanissa mainion itseironisen omakuvan. Häntä avustaa tässä myös teoksen esi- ja jälkisanat kirjoittanut  Michel Tardieu (alias David Lodge).

Oli mukava löytää teoksen sivuilta myös viittaus Vincent B. Leitchiin, joka 1970-luvun lopulla piti lukukauden mittaisen luentosarjan strukturalismista Tampereen yliopistossa. Hän yritti sinnikkäästi saada meitä opiskelijoita keskustelemaan luennolla, mutta ehkä hän ei oikein ymmärtänyt, että se englannin kielen opetus, jota olimme saaneet lukiossa, teki meistä aika hyviä lukijoita ja kelvollisia kirjoittajiakin, mutta suulliseen ilmaisuun meitä ei ollut missään vaiheessa kannustettu. Lukukauden loppupuolella Leitch alistui kohtaloonsa ja tyytyi luennoimaan laumalle mykkiä, jotka tunnollisesti kirjoittivat muistiinpanoja. Arvosanaa opintokirjaan hakiessani uskaltauduin jo vähän puhumaankin. Tästä ilahtuneena Vincent B. lahjoitti minulle strukturalismia käsittelevän kokoomateoksen omistuskirjoituksella.

Ai niin, Bradburyn romaanin nimi Mensonge on ranskaa ja tarkoittaa valhetta.

Hauska kauhufantasia - Kingsley Amis: The Green Man

Kingsley Amis, The Green Man. Panther Books 1971. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969.

Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers) - sehän se oli se 1970-luvun jälkipuoliskon brittiläinen komediasarja, jonka John Cleese käsikirjoitti ja jossa hän itse näytteli pääosaa, töykeää ja asiakkaitaan halveksivaa majatalonpitäjää Basil Fawltya. Olen melko varma, että Cleese on saanut innoitusta luomukseensa tästä Kingsley Amisin romaanista.

Maurice Allington on The Green Man -nimisen majatalon omistaja ja tämän romaanin kertoja. Työ on lakannut tuomasta hänelle tyydytystä, ja sisäistä tyhjyyttään hän täyttää kylän rouvien viettelyllä, runsailla määrillä alkoholia sekä vanhemmalla englantilaisella runoudella.

Selvitellessään majatalonsa menneisyyttä Maurice on saanut selville, että sen on 1600-luvulla omistanut huonomaineinen kirkonmies, Thomas Underhill,  jolle uskonnon lupaama tuonpuoleinen elämä ei ole riittänyt, vaan hän on pimeyden voimien avulla pyrkinyt saavuttamaan kuolemattomuuden - ja ehkä onnistunutkin. Underhillin paheisiin on kuulunut myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö sekä muutama murha. Apurikseen murhatöihin hän on onnistunut manaamaan englantilaisen kansantaruston vihreän miehen, jonkinlaisen alkuvoimaisen luonnon henkiolennon. Majatalon synkkää menneisyyttä Maurice Allington on käyttänyt vetonaulana, sillä briteillä on tunnetusti viehtymystä paikkoihin,  joissa väitetään kummittelevan.

Kummittelu saa kuitenkin vakavamman sävyn, kun Allington itse alkaa nähdä ja kuulla henkiolentoja. Majatalossa asustava Allingtonin isäkin kuolee hämmästynyt ilme kasvoillaan ja outoja soperrellen.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Thomas Underhill pyrkii yhteyteen Mauricen kanssa päästäkseen takaisin maanpäälliseen elämään. Talossa ja sen ympäristössä alkaa tapahtua todella outoja asioita. Mauricen teini-ikäinen tytär Amy näyttää olevan henkien erityisen ja vaarallisen kiinnostuksen kohteena.

Tietenkin Mauricen pitkälle edenneen alkoholismin aiheuttamat harhat ja isän yllättävän kuoleman aiheuttama stressi ovat varteenotettava selitysvaihtoehto Allingtonin oudoille kokemuksille. Hyvään kauhuromaaniin täytyy mielestäni aina kirjoittaa sisään rationaalinenkin tulkinta. (Henry Jamesin Ruuvikierrettä ei tässä suhteessa ole ylitetty.)

Harhojen puolesta puhuu sekin, että yhden yöllisen ryyppytuurin aikana Maurice tapaa myös Jumalan, joka ilmestyy hänelle nuorehkon tyylikkään miehen hahmossa. Viskiä naukkaillen he keskustelevat kuoleman jälkeisen elämän houkutuksesta. Jumala varoittaa Mauricea Underhillistä, joka vakavasti sotkee Luojan pelisääntöjä. Jumala myös vihjaa, että Milton Kadotetussa paratiisissaan onnistui liian tarkasti paljastamaan ne pelisäännöt, joita Jumala noudattaa. Milton myös melkein arvasi, kuka Saatana todellisuudessa on. Vink vink! Jumalan piti puuttua asioihin - sydänkohtaus ja sitä rataa.

60-luvun lopun kirjallisen muodin mukaisesti Maurice käyttää paljon aikaa seksuaalisiin valloituksiinsa ja niiden selostamiseen. John Updiken Parit oli ilmestynyt vuotta ennen tätä romaania. Silmiinpistävän samanlaisissa tunnelmissa suhderuletti pyörii Mauricen pikkukylässä kuin Updiken lähiöissä. Viimeisimmän valloituksensa Maurice onnistuu jopa järjestämään samaan vuoteeseen vaimonsa kanssa. Pettymyksekseen Maurice huomaa tässä kuviossa jääneensä kolmanneksi, tarpeettomaksi, pyöräksi. Kirjan kustantaja Panther Books on 70-luvun erehtymättömällä mauttomuudella valinnut juuri tämän kohtauksen kirjan pornahtavaksi kansikuva-aiheeksi. Puolisoni nosteli hieman kulmiaan kirjavalinnalleni ja jouduin vähän selittelemään. Luin tätä lomamatkalla enimmäkseen julkisella paikalla ja tulin luultavasti leimautuneeksi likaiseksi vanhaksi mieheksi - täysin aiheetta! En minä nyt niin vanha vielä ole.

Romaanin lopussa Maurice Allington onnistuu karkottamaan haamut, vaimonsa ja viimeisenkin tipan itsekunnioituksestaan. Surkeaksi korvaukseksi hän oppii arvostamaan - ja odottamaan - kuolemaa.

Kingsley Amis oli kiinnostunut kirjallisuuden viihteellisistä genreistä ja kirjoitti useita romaaneja, joissa hyödynsi salapoliisi-, vakoilu- ja tieteiskirjallisuuden keinoja. Hän oli samalla kuitenkin myös oman aikansa tapojen satiirinen kriitikko, joka löysi pilkattavaa varsinkin erilaisista uudistuspyrkimyksistä. Tässäkin romaanissa on mainio kuvaus nykyaikaisesta papista, joka joutuu reippaasti ulos mukavuusalueeltaan, kun Maurice pyytää tätä pop-pappia manaamaan henget pois motellistaan. Kauhugenrenkin Amis ottaa kevyesti haltuunsa ja onnistuu yhtä aikaa luomaan kutkuttavaa jännitystä ja parodioimaan genren kaavamaisia ratkaisuja.

Maurice Allingtonissa on epäilemättä myös aimo annos omakuvaa. Yliopistokoulutus, ajoittainen ylimielinen käytös, mieltymys viskiin ja sen kohtuuton käyttö, rakkaus runouteen ja romaanien vähättely, mutkikas suhde naisiin - kaikki nämä Mauricen piirteet ovat tulleet esiin Martin Amisin muisteluksissa isästään. Martin Amis on myös useaan otteeseen maininnut isänsä vuosien mittaan lisääntyneen itseinhon, joka aiheutti surua hänen läheisilleen.

Maurice Allington inhoaa romaanin lopussa sitä, mikä hän on ollut ja epäilee, ettei pysty enää muuttumaan. Pientä toivoa lopun pessimismiin tuo parantunut suhde lapsiin, Amyyn ja Nickiin, sekä tämän vaimoon Lucyyn, joka lähes ainoana on uskonut, että Mauricen kummitusjutuissa saattaa olla jotakin perää.

Kuuntelen kertojaa - Barry Unsworth: Pascali's Island

Barry Unsworth, Pascali's Island. Penguin Books 1988. Teos on alun perin julkaistu vuonna 1980.

Basil Pascali on parikymmentä vuotta toiminut ottomaanien palkkaamana salaisena tiedonantajana kreikkalaisten asuttamalla mutta turkkilaisten hallitsemalla Aigeianmeren saarella. Raportteihinsa hän ei ole koskaan saanut vastausta, eikä hänen palkkiotaan kertaakaan ole korjattu vastaamaan muuttuneita elinkustannuksia. Vaikuttaa siltä, että hänet on unohdettu.

Nyt, heinäkuussa vuonna 1908, hän aloittaa viimeisen pitkän selontekonsa sulttaanilleen. Hän tietää, ettei voi koskaan lähettää kirjettään, sillä siinä hän tulee paljastaneeksi, kuinka epäluotettavia hänen raporttinsa ovat olleet. Niitä ovat hallinneet sanataiteelliset pyrkimykset. Tämä romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kaikki romaanin tapahtumat ja pohdinnat koemme Basil Pascalin epäluotettavan kerronnan välittäminä.

Onko epäluotettava kertoja epäluotettava, jos hän myöntää valehtelevansa tai värittävänsä totuutta? Tässä romaanissa kertoja myös avoimesti kertoo, milloin hän koristelee totuutta. Lukijan on kuitenkin pysyteltävä tarkkana: vilpittömäntuntuisenkin todistajan todellisuudentaju voi olla pielessä. "Ehkä mitään tästä ei todella tapahtunut", Basil Pascali toteaa kirjeensä viimeisellä sivulla.

Pascalin saarelle saapuu salaperäinen herra Bowles, jonka arkeologista kiinnostusta Pascali epäilee kulissiksi ja jossa hän näkee kaltaisensa salaisen agentin. Hän lyöttäytyy britin seuraan tarkoituksenaan selvittää, mikä tämä oikein on miehiään. Siinä samalla hän suoraan sanottuna kerjää itselleen illallisia ja muita taloudellisia etuja, joista ilmiantajan niukkaakin niukemmaksi käynyt palkkio on pakottanut hänet luopumaan.

Herra Bowles suhtautuu matelevaan Pascaliin aluksi alentuvasti, mikä käy kipeästi Pascalin omanarvontunnolle. Hän kun pitää itseään hienostuneena ja sivistyneenä herrasmiehenä - ja se hän itse asiassa onkin: hänen viittauksensa filosofiaan ja ranskankieliset Baudelaire-sitaattinsa kertovat aidosta oppineisuudesta, joka samanmielisten keskustelukumppanien puutteessa kuitenkin synnyttää helposti mielikuvan sievistelevästä kylähullusta.

Kun Bowles arvaa Pascalin ilmiantajaksi ja tylysti arvelee, ettei sulttaanin valtavassa ja kaoottisessa salaisessa palvelussa kukaan lue eikä ehkä koskaan ole lukenutkaan tämän raportteja, Pascalin loukattu itsetunto alkaa hautoa kostoa. Bowlesin ja Pascalin vuoroin lähenevä ja etääntyvä suhde luo romaaniin mielenkiintoisen jännitteen: he ovat ehkä enemmän toistensa kaltaisia kuin kumpikaan haluaa myöntää.

Bowlesin todetessa halveksivasti, että Pascali on "jonkinlainen ilmiantaja", tämä vastaa ylpeästi: 

- En jonkinlainen vaan parhaimmanlainen.

Pascalin toimet hänen alkaessaan samanaikaisesti juonitella Bowlesin kanssa ja häntä vastaan johtavat dramaattisiin ja traagisiin seurauksiin. Kirja on juoneltaan jännittävä, paikoin siinä on jopa poliittisen ja toimintatrillerin aineksia.

Teos päättyy siihen, että Pascali alistuu kohtaloonsa unohdettuna ja toimeentulonsa menettäneenä tiedonantajana, jolla ei enää ole edes ketään, jolle raportoida, kun myös hänen sulttaaninsa Abdul Hamid on syösty vallasta.

Tämän lyhyehkön historiallisen romaanin parasta antia on Basil Pascalin runollisesti polveileva, sivistynyt, tarkkanäköinen, epäluuloinen kertojanääni. Täysin epäluotettavaksi mieheksi hän on poikkeuksellisen rehellinen. Myös ihmisten, ajan ja paikan kuvaus on nautittavaa: kreikkalaisten arki jää tosin vähemmälle, mutta varsinkin saarella toimivien muiden maiden kansalaisten - brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja turkkilaisten - toimet tulevat tarkkaan valaistuiksi. On luonnollista, että ilmiantaja on erityisen kiinnostunut vierailijoista, ei niinkään paikallisesta väestöstä.

Lukemani kirjan kansikuva on peräisin romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta. En uskalla etsiä elokuvaa käsiini. Pelkään, että se osoittautuisi pettymykseksi. Romaanin ytimessä on kirjallinen kerronta, sanataide, ja juuri siitä pidin.