Sarah Fielding: The Adventures of David Simple

Tutustumiseni 1700-luvun brittiläisiin naiskirjailijoihin jatkuu Sarah Fieldingin (1710–1768) The Adventures of David Simple -romaanin parissa. Teoksen kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuonna 1744 ja sen viimeinen, kolmas osa vuonna 1753. Esipuheen vuoden 1744 toiseen painokseen kirjoitti Sarahin kuuluisa isoveli Henry Fielding, Tom Jones -romaanin tekijä. 

Sarah Fielding osoittautuu tässä romaanissa taitavaksi ihmisten salattujen motiivien ja psykologisen ristiriitaisuuden paljastajaksi. Hän itse käytti teoksestaan nimitystä moral romance, 'moraalinen romanssi', mikä kertoo siitä, että hän ymmärsi oman ominaislaatunsa kirjailijana. Vaikka teoksessa on mukana paljon romaaneille ominaista tunne-elämän analyysia, se ei pyri tarkkaan todenmukaisuuteen vaan hakeutuu kohti allegoriaa, kertomukseksi hyvän ihmisen vaelluksesta pahassa maailmassa. Mieleeni tulivat vuoroin John Bunyanin Kristityn vaellus (1678) ja Voltairen Candide (1759). Se, että Sarah Fielding nimesi teoksensa moraaliseksi, ei tarkoita moralisointia – vaikka sitäkin rivien välissä on – vaan kyse on siitä, että romaani tutkii eettisiä valintoja ja hyvän elämän ominaisuuksia.

1700- ja 1800-lukujen romaaneita lukiessa huomaa, kuinka tiiviitä nykyromaanit ovat – jopa viihteellisiksi tarkoitetutkin. Nykyisten romaanien kerronta on ottanut vaikutteita näytelmistä ja elokuvista: usein ne etenevät kohtauksina; vuoropuhelua on paljon. Paljon jätetään vihjeiden varaan ja lukijan itsensä oivallettavaksi. Vanhempi romaanitaide luottaa laveasti selostavaan kerrontaan. Myös keskustelut referoidaan usein ilman suoria lainauksia. Kertoja, joka välillä astuu näkyville lukijan ja henkilöidensä väliin, pitää huolen, ettei lukijalta jää mitään olennaista huomaamatta. Tulkinnat annetaan valmiina. Tällainen teksti on joutuista luettavaa, kunhan sen rytmiin pääsee mukaan.  

Sarah Fieldingillä on mukana muutama vuoropuhelu, joissa repliikit on merkitty kuten näytelmissä. Repliikit ovat kuitenkin pitkiä, eikä niissä pyritä vaikutelmaan aidosta puheesta. Useissa kohdissa kertoja luovuttaa puheenvuoron pitkäksi aikaa jollekulle tarinan henkilöistä. Esimerkiksi ranskalaisen Isabellen romaanin päähenkilöille kertoma elämäkerta on lähes pienoisromaani romaanin sisällä. Ajalle tyypillisesti tämä mustasukkaisuutta ja pitelemätöntä himoa sisältävä melodraama sijoittuu Ranskaan, uskallettujen romanssien kotimaahan, jonne myös Eliza Haywood sijoitti vastaavia juonikuvioita sisältävän romaaninsa Love in Excess (1719), josta olen blogissani kertonut aiemmin.

The Adventures of David Simple -romaanin päähenkilö on hyvä ihminen. Kuten lukijaa usein muistutetaan, hän ei tunne ahneutta eikä kunnianhimoa. Hänen nuorempi veljensä huiputtaa häneltä isänperinnön laatimalla väärennetyn testamentin. Monien mutkien kautta David onnistuu saamaan takaisin hänelle kuuluvan perinnön – tai sen mitä siitä on jäljellä – ja hän voi antautua todelliseen intohimoonsa: romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa hän kulkee läpi Lontoon etsien todellista ystävää. Hän uskoo, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, joten on turha etsiä kauempaa.

Lontoon eri kolkista ja yhteiskuntakerroksista David löytää suuren joukon ihmisiä – naisia ja miehiä – joilla kaikilla on oma arvomaailmansa. David asuu ihmisten kotona maksua vastaan ja toisinaan kutsuttuna vieraana. Näin hän pääsee selville ihmisten julkisesti esittämien ajatusten taustalla olevista vaikuttimista. Usein myönteisen ensivaikutelman alta paljastuu hyytävä arvomaailma: ihmiset osoittautuvat kylmäsydämisiksi empatian kieltäjiksi, ahneiksi, tekopyhiksi, salakavaliksi. 

Nimi David Simple saattaa johtaa ajatukset harhaan. David ei ole yksinkertainen vaan vilpitön. En kuulu niihin, joiden mielestä niissä on kyse samasta asiasta.

Ensimmäisen vaatimukset täyttävän ystävän David saa Cynthiasta, jota hän jopa kosiikin. Cynthia kuitenkin kieltäytyy, koska tuntee rakkautta lapsuudenystäväänsä Valentinea kohtaan.

Cynthian hahmossa Sarah Fielding kuvaa älykästä ja tiedonhaluista naista. Tuskin pahasti erehdyn, jos arvelen, että siinä on ripaus kirjailijan omakuvaa. Oppineisuus tekee Cynthiasta muiden naisten pilkan kohteen. Hänen osansa on myös tyytyä isän valitsemaan aviopuolisoon. No, Cynthia ei tyydy: pilkallaan hän karkottaa suunnitellun kosijan. Cynthian ajatuksissa on varsin suoraa kritiikkiä vallitsevaa avioliittokäytäntöä kohtaan: 

I could not help reflecting on the Folly of those Women who prostitute themselves, (for I shall always call it Prostitution, for a Woman who has Sense, and has been tolerably educated, to marry a Clown and a Fool) and give up that Enjoyment, which every one who has taste enough to know how to employ their time, can procure for themselves, tho' they should be obliged to live ever so retired, only to know they have married a Man who has an Estate; for they very often have no more Command of it, than if they were perfect Strangers.

Cynthia kertoo Davidille laajasti kokemistaan vastoinkäymisistä. Sarah Fieldingille ominainen hakeutuminen kohti allegoriaa tulee esiin Cynthian kertomuksessa eräästä hevosvaunumatkastaan. Hän saa seurakseen kolme miestä, joille antaa nimitykset Clergyman, Atheist ja Butterfly. Viimeksi mainittu on koreasti pukeutuva naistenmies. Keskustelu alkaa Jumalan olemassaolosta, mutta loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, että kaikki kolme yrittävät omilla tavoillaan voittaa itselleen Cynthian sydämen (tai joitain muita ruumiinosia).

Romaanissa naiset joutuvat usein miesten saalistusyritysten kohteeksi. Niiltä eivät säästy Cynthia eikä Camilla, jonka kanssa David lopulta menee naimisiin. Naisten varattomuutta ja hädänalaisuutta yritetään käyttää hyväksi. Miesten aito hämmästys, kun heidän vaatimuksiinsa ei taivuta, kertoo mielestäni paljon siitä, mitä naisilta odotettiin ja mihin he joutuivat suostumaan. Kaksinaismoralismi kukoistaa: kun Camilla kieltäytyy ryhtymästä rikkaan miehen maksetuksi rakastajattareksi, mies kosii Camillaa. Nainenhan on kieltäytymällä osoittanut olevansa hyveellistä vaimoainesta. Miehelle hyveellisyyden vaatimusta ei tietenkään aseteta – paitsi että Sarah Fielding sen tässä romaanissa asettaa. 

Lukuisista pettymyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta David onnistuu lopulta etsinnässään. Romaanin toinen osa päättyy kaksoishäihin. David on löytänyt täydellisen puolison ja ystävän Camillasta. Camillan veljestä Valentinesta ja hänen puolisostaan Cynthiasta tulee Davidille rakkaat ystävät. He jakavat yhteisen kodin. Myös Valentinen ja Camillan isä muuttaa asumaan heidän kanssaan.

Romaanin alkupuoli päättyy vetoomukseen harmonian puolesta: ihmisten tulee hyväksyä asemansa ja toimia siinä mahdollisimman hyvin ylempiään kadehtimatta ja alempiaan sortamatta. Davidin etsintä on vastoinkäymisistä huolimatta johtanut kohti parempaa elämää.

Romaanin yhdeksän vuotta myöhemmin julkaistu loppuosa tuo allegoriaan uuden ongelman: miten menettelee hyvä ihminen, joka on löytänyt joukon täydellisiä ystäviä ja onnellisen elämäntavan suuren perheen isänä, kun häneltä yksi toisensa jälkeen otetaan pois hänen omistuksensa ja rakkaansa.

Jatko-osan alussa Davidilla ja Camillalla on viisi lasta, Cynthialla ja Valentinella yksi. Lisäksi heidän kanssaan asuu edelleen Camillan ja Valentinen isä. 

Davidin sedältään saama perintö joutuu yllättäen kiistetyksi. Luultavasti sukulainen, joka vaatii sitä itselleen, on väärentänyt testamentin. David olisi mieluummin heti luopunut perinnöstä kuin ryhtynyt pitkään käräjöintiin. Hän saa kuitenkin huonoja neuvoja valheellisilta ystäviltä ja menettää loppujen lopuksi omaisuutensa sataa puntaa lukuun ottamatta. Onnellisten yhteisö ei anna taloudellisen ahdingon haitata onneaan. He vuokraavat pienen talon, luopuvat palvelijoistaan ja ansaitsevat elantonsa omalla työllään. 

Neuvojaan jaelleet "ystävät" muuttuvat kylmiksi, kun David menettää omaisuutensa. Fielding on taitava kuvaamaan kovasydämisyyden, tekopyhyyden ja kateuden verkkoja, joihin David perheineen sotkeutuu. Ulkopuolisilla on kova halu uskoa toisista pahaa ja olla uskomatta Davidin ja hänen lähipiirinsä todelliseen sydämen hyvyyteen, jota nuo kovasydämiset varmaan olisivat nimittäneet hyvesignaloinniksi, jos tuo sana olisi ollut käytössä. Davidin perhe osoittaa omasta puutteestaan huolimatta laupeutta kulkumiehelle, joka on menettänyt vaimonsa, kaikki neljä lastaan ja kotinsa. 

Rouva Orgueil on malliesimerkki tekopyhästä hirviöstä. Hänen toimensa ovat syynä eräiden Camillan ja Cynthian lasten kuolemaan. Herra Orgueil ei ole paljon parempi. Hänessä Fielding piirtää kuvan stoalaisesta, jonka filosofinen rauhallisuus piilottaa kylmän sydämen ja omaan itseen kohdistuvan ihailun. Davidin vastaus vastoinkäymisiin, jotka ovat todella kauhistuttavia, ei ole stoalainen tyyneys vaan alistuminen Jumalan tahtoon. Täydestä syystä Sarah Fielding useaan otteeseen viittaa Jobin kohtaloon.

Sarah Fielding korostaa romaanin jälkipuoliskossa onnettomia sattumia. Toisaalta 1700-luvulla ei tarvinnut katsoa kauas nähdäkseen, millaisessa kurjuudessa ihmiset elivät ilman muuta sosiaaliturvaa kuin hyväntekijöiden almut. Ilman antibiootteja vähäiseltäkin tuntuva tauti saattoi olla tappava.

Romaani päättyy Davidin omin sanoin kertomaan yhteenvetoon elämästään. Uskonto – tai pikemminkin luottamus siihen, että kärsimys loppuu kuolemaan – tuo hänelle rauhaa ja lohtua kuolinvuoteellaan.

Sarah Fieldingin muusta tuotannosta kannattaa mainita The Governess, or The Little Female Academy (1749). Sitä pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä nimenomaan lapsille suunnattuna romaanina.

Vielä muutama sana David Simple -romaanin esipuheesta. Sarahin veli Henry Fielding käyttää suurimman osan siitä sen todistelemiseen, ettei hän ole tämän eikä muutaman muunkaan hänen nimiinsä laitetun teoksen tekijä. Sarahin romaanista hänellä on vain vähän sanottavaa.

Isoveli oli kuitenkin auttanut Sarahia tekemällä korjauksia romaanin toiseen painokseen. Oxford University Pressin julkaiseman laitoksen esipuheessa Malcolm Kelsall käy läpi näitä muutoksia, joista osa on selvästi parannuksia (esim. pronominien viittaussuhteiden selkiinnyttämisiä), osa merkityksettömiä ja osa jopa huononnuksia. Sarah on ilmeisesti luottanut kuuluisan veljensä arviointikykyyn – ehkä liikaakin.

Naisvihamielisyys on ehkä liikaa sanottu, mutta Henry Fielding on ujuttanut tekstiin piikkejä, joita Sarahilla ei ollut. Esimerkiksi kun David Simple on juuri ihmeekseen huomannut, että muuan aviomies ei lainkaan arvosta kaikkea, mitä vaimo nöyrästi tekee hänen hyväkseen, Henry Fielding on lisännyt täysin omastaan eikä Davidin saati Sarahin päästä lähtöisin olevan kommentin. Syynä miehen käytökseen onkin vaimon salakavalasti harjoittama aviomiehensä arvostelu: "He never once reflected on what is perhaps really the Case, that to prevent a Husband's Surfeit or Satiety in the Matrimonial Feast, a little Acid is now and then very prudently thrown into the Dish by the Wife." Olikohan kehnolla letkautuksella tarkoitus naurattaa mieslukijoita?

Sarah Fielding, The Adventures of David Simple: containing an Account of his Travels through the Cities of London and Westminster in the Search of a real Friend. Oxford University Press 1987. Edited with an introduction by Malcolm Kelsall.  Romaanin kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät alun perin vuonna 1744 ja sen kolmas kirja vuonna 1753. Kannen kuva: yksityiskohta William Hogarthin maalauksesta A Family Party (noin vuodelta 1730). 436 s.

Delphine Bertholon: Celle qui marche la nuit

Delphine Bertholon (s. 1976) voitti romaanillaan Celle qui marche la nuit ('Se joka kulkee öisin') nuortenkirjallisuuden Sésame-palkinnon vuonna 2020. Lajityypiltään kirja edustaa nuorille suunnattua kauhua. Ainakin kahden viimeisimmän lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voiton ja palkittujen teosten menekin perusteella tämäntyyppisillä kirjoilla on kysyntää Suomessakin. 

Romaanin alussa 15-vuotias Malo Monestier muuttaa isänsä ja äitipuolensa sekä viisivuotiaan sisarpuolensa Jeannen kanssa Pariisista maaseudulle Nîmesin lähelle. Tällaiset muutot ovat Ranskassa tilastollinen tosiseikka: Pariisin hintataso on noussut niin korkeaksi, että monet perheet hakevat huokeampia neliöitä kauempaa. Myös rauhallisempi ja saasteettomampi kasvuympäristö lapsille on muuton perusteena. Korona-aikana etätyön yleistyessä muuttoliike kiihtyi. Malon isä on muusikko ja musiikkiopiston opettaja; äitipuoli Sophie on psykologisista aiheista kirjoittava vapaa toimittaja.

Malon näyttelijä-äiti on kuollut yhdeksän vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Kuolemaan liittyvät äidin salaisuudet paljastuvat romaanissa myöhemmin, kun Malo alkaa epäillä perineensä äidiltään ikäviä luonteenominaisuuksia.

Ystäviään ja Pariisin tuttuja paikkoja kaipaava Malo alkaa ajankulukseen kirjoittaa päiväkirjaa. Romaani koostuu näistä Malon päiväkirjamerkinnöistä, jotka alkavat vuoden 2017 heinäkuun 7. päivänä  ja päättyvät syyskuun 1. päivään. Näiden päiväkirjamerkintöjen lisäksi romaanin lopulla on muutamia lainauksia poliisin kuulustelupöytäkirjoista. Kauhuromaanin uskottavuuden kannalta minäkertoja on mielestäni ainoa oikea kerronnan muoto. Lukijalle on aina jätettävä epäilyn mahdollisuus.

Maaseudulla sijaitseva iso, kartanomainen uusi koti ei näyttäydy Malolle erityisen houkuttelevana. Isä ja Sophie ovat innostuneita talon tarjoamista tee-se-itse-projekteista; Malon mieleen tulevat heti ensimmäisessä päiväkirjamerkinnässä Hitchcockin Psyko-elokuva ja Stephen Kingin romaanit.

Malo kuitenkin yrittää ottaa uudesta elinympäristöstään irti kaiken sen hyvän, jota se tarjoaa. Sää on enimmäkseen loistava. Taivas on "Ikean kassin sininen" ja ympäröivä luonto ihastuttavan kaunis. Ajoittaiset kaatosateet ja lyhyet ukkosmyrskyt tarjoavat mahdollisuuden tutkia kotitalon kellaria ja ullakkoa, viestitellä ystävien kanssa ja pelata tietokonepelejä. Malo osallistuu satunnaisesti myös vanhempiensa remonttipuuhiin, vaikka niiden jälkeen onkin rasituksesta kipeänä – nimensä mukaisesti: "Mal-au ! Mal au dos, mal au bras, mal partout."

Isältä saamallaan pappamallin pyörällä Malo tekee tutkimusretkiä lähiseudulle. Jännittävin löytö on suuri autiotalo, jonka salin lattialla kimaltelevat särkyneen kattokruunun kristallit ja jossa Malo kokee selkäpiitä karmivia aavistuksia jonkin tai jonkun läsnäolosta. Kirjassa käytetään kauhukirjojen tuttuja aiheita, mutta nykyajan tekniikkaa käyttelevä päähenkilö tuo niihin raikkaan sävyn. 

Eniten huolta Malolle aiheuttaa pikkusisko Jeanne, joka alkaa heräillä kolmelta aamuöisin. Jeanne kirkuu ja istuu vuoteessaan seinää tuijottaen. Jeanne alkaa myös puhua ystävästään Paulinesta. Malon vanhemmat pitävät näkymätöntä leikkitoveria ikäkauteen ja yksinäisyyteen kuuluvana ilmiönä. Malon on vaikea saada heitä ymmärtämään, että Pauline ei ehkä olekaan pelkkää mielikuvitusta. Malo on nähnyt Paulinen tekevän siirron Jeannen lautapelissä. Kerran Jeanne löytyy pihalta avonaisen kellarinluukun viereltä. Jeannen voimat eivät olisi riittäneet luukun avaamiseen. Jeanne on myös leikannut lempinukkensa mahan auki kristallilla, joka ilmiselvästi on peräisin autiotalosta.

Ensimmäisen uuden ystävänsä Malo saa postia kuljettavasta Lilistä. Malo ihastuu sympaattiseen tyttöön ja valehtelee olevansa jo 17-vuotias. (Myöhemmin kun käy ilmi, että 21-vuotiaalla Lilillä jo on poikaystävä, Malo tunnustaa Lilille oikean ikänsä.) Lilistä Malo saa kumppanin piknikeille ja ennen kaikkea Paulinea koskeviin tutkimuksiinsa. Lili nimittäin tietää aika paljon Paulinesta, joka on aikanaan asunut Malon nykyisessä kotitalossa ja kadonnut salaperäisesti 14-vuotiaana tarkalleen kolmekymmentä vuotta aiemmin. 

Siskonsa Jeannen piirustusten avulla Malo löytää kätketyn C-kasetin, jonka Pauline oli äänittänyt juuri ennen katoamistaan. Paulinen tarinassa on paljon samaa kuin Malon omassakin. Paulinen tragedian taustana oli uskottomuus ja lapsen yritys suojella ihailemaansa isää. Malon löytämä kasetti kiinnostaa myös poliiseja.

Polkupyörällään Malo polkee lähimpään kylään tapailemaan Liliä ja tutustuu samalla muutamiin muihinkin kylän ihmisiin. Malo pelkää, että syksyllä uudessa koulussa häntä luultavasti kiusataan polkemisesta paksuuntuneiden reisiensä ja hulluutensa takia. Sillä hullunahan häntä pidetään, kun tulee tietoon, että Malo uskoo kuolleen ihmisen lähettävän hänelle viestejä.

Kun Malo ja Lili ovat keränneet tarpeeksi tietoa, poliisi saa hoitaa tutkimukset loppuun. Paulinen katoaminen on vaikuttanut myös kahden poliisimiehen uraan, ja heillekin on tärkeää, että totuus viimeinkin tulee esiin.

Paulinen kohtaloa selvitellessään Malo tekee sovinnon myös oman menneisyytensä ja äitiin liittyvän ahdistuksen kanssa. Romaanin lopussa Malo ja hänen paras pariisilainen ystävänsä Pop alkavat etäyhteyden avulla laatia sarjakuvaa Paulinesta. Lili lopettaa työt postissa ja palaa koulun penkille. Romaanin loppu on seesteinen, jopa onnellinen, kuten nuortenkirjassa tulee ollakin.

Romaani oli jännittävä, mutta sen kauhu ei ollut ahdistavaa. Aika pian käy ilmi, että romaanin aave ei ole pahantahtoinen vaan hakee vain totuuden julkituomista. Minäkin uskalsin lukea loppuun. 

Viime aikoina olen nähnyt useita somekirjoituksia, joissa valitellaan sitä, että nuorille käännetään kirjoja enimmäkseen englannista. Niitä monet nuoret ja nuoret aikuiset lukevat sitä paitsi mieluummin itse alkukielellä. Tämä Celle qui marche la nuit voisi olla hyvä kirja tutustuttaa nuoria lukijoita ranskalaiseen elämänpiiriin.

Delphine Bertholon, Celle qui marche la nuit. Albin Michel Jeunesse 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2019. Kansi ja graafinen suunnittelu: ©Aku Mimpi, ©kstudija, ©Christos Georghiou, ©kjpargeter. 239 s.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Olen täällä blogissa joskus maininnut, että etsin täydellistä koomista romaania. Väljennän nyt etsinnän kohdetta: mikä tahansa hauska kirja kelpaa. Tämä Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa (2010) nousi kerralla kärkikastiin listallani.

Täydellisen hauskan kirjan metsästys on tietysti mahdoton tehtävä. Jos onnistuisinkin löytämään sellaisen, tulisi varmasti joku sanomaan, ettei se hänen mielestään ole yhtään hauska. On tunnetusti vaikeaa selittää, mikä jossakin kirjassa naurattaa. Hauskuus kuolee viimeistään siinä selitysvaiheessa.

Hauskuuteen kuuluu mielestäni ainakin jonkinlainen yllättävyys: näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita tuodaan yhteen tai rinnastetaan, ja jos hyvin sattuu, lukijan mielessä syntyy oivallus siitä, että jollain tavalla nämä asiat ovatkin yhtä. Hauskuudessa on kyse myös taloudellisuudesta, asiat ilmaistaan nasevasti. "Brevity is the soul of wit", sanoo Hamlet-näytelmässä Polonius, vihoviimeisen pitkäveteinen jaarittelija.

Heti perään täytyy sanoa, että juuri pitkäveteisyyskin voi olla koomista. Jossain vaiheessa alkaa naurattaa, kun Samuel Beckettin Molloy siirtelee kuuttatoista imeskelykiveään taskusta toiseen, niin että aina saa suuhunsa sen, jonka imeskelystä on kulunut pisin aika. Ehkä hauskuutta on se, että johonkin triviaaliin uhrataan ylenmäärin aikaa ja älyllistä kapasiteettia. No niin, ei kannata yrittää määritellä. Naura jos naurattaa.

Miina Supinen nyt kuitenkin on sekä yllättävä että naseva. Joissakin novelleissa on kevyt pakinamainen sävy, mutta selvästi niissäkin rakennetta on mietitty tarkasti. Novelleiksi minä nämä tämän kokoelman tarinat selvästi mielsin.

Rinnastukset ovat paitsi hauskoja myös jollain syvällä tasolla tosia. Supisen novellit eivät aina ole hilpeitä. Osa on varsin synkkiäkin. Esimerkiksi novellissa Tavarat / ihmiset rinnastus on tehty jo novellin nimessä. Novelli koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä Nina etsiskelee maaseudulta "kauniita tavaroita". Hän löytää vain ihmisiä, jotka ovat yhtä huonoja kuin tavaransakin.

Ihmiset tilittivät melkein aina, naiset varsinkin. Jos joku astui heidän kotiinsa ja istui tuolille ja otti kahvikupposen käteensä ja oli jotenkin altavastaajan asemassa, kuten vaikka pyytämässä jotain, ihmiset alkoivat valittaa. Se oli heidän suurin tarpeensa: tilittää, ruikuttaa ja vetistellä. Kun puhuttiin tavaroista, joita Nina halusi ostaa, puhuttiin aina myös ihmisistä, joilta tavarat oli saatu tai jotka jollakin tavalla liittyivät tavaroihin, ja ihmisillä oli aina ruikutettavaa heistä – tavarat olivat perintöjä hankalilta vanhuksilta, jotka olivat kuolleet hankalilla tavoilla, häälahjoja ilkeiltä kavereilta, jotka olivat kadehtineet hääparin onnea, lahjoituksia anopeilta, jotka lahjoillaan vihjasivat, että juuri tätä ehdottoman tärkeätä kapinetta ei typerä miniä itse varmasti tajunnut hankkia.

Novellin toinen osa vie ihmisen ja tavaroiden rinnastamisen absurdiin ylettömyyteen. Siinä pohditaan perusteelliseen sävyyn, miten "ihmisen ihosta ja laajemminkin kudoksista saa erittäin herkkiä ja kauniita lampunvarjostimia". Makaaberien yksityiskohtien vakavamielinen esittely toi mieleen Veikko Huovisen synkimmät jutut.

Huovinen kävi mielessä muutamassa muussakin kohdassa. Hieman uskallettu seksi ryydittää sekä Huovisen että Supisen monia tarinoita. Molemmat myös hallitsevat railakkaan kiroilun. 

Novellien teemoista mainitsen tässä nyt vauva- ja lapsiperheiden arjen haasteet, jotka näyttäytyvät yllättävän samanlaisina niin kivikauden luolassa kuin nykyaikanakin. Uupuneen äidin osaa voi helpottaa tappamalla luolan ympärillä hiiviskelevän sapelihammastiikerin tai, mikä vielä parempaa, jos anoppi sattuu olemaan hyvä haltiatar – "Tätä ette arvanneet", toteaa kertoja – hän voi viedä rouvan ja lapsen kurpitsavaunuilla ihanan lepokodin sulovuoteeseen.

Useat novellit paneutuvat myös seurustelun ja parisuhteen pulmiin. Niitä aiheuttaa se, että seurustelijat ovat erilaisia – kuten ihmiset aina ovat. Toinen voi olla säntillinen ja toinen homssuinen. Toinen voi olla kotka ja toinen varpunen. Toinen voi olla performanssitaiteilija ja toinen hammashoitaja.

Ei ole kiva sekään, jos tyttökaveri muuttuu talvisin apatosaurukseksi, joka ei huolehdi ulkoasustaan ja haluaa vain nukkua. Ystävien neuvot ja käytännöllinen lähestymistapa auttavat: ensin voi kosia ja sitten voi hommata kirkasvalolampun. Käyttöohjeita kannattaa noudattaa, ettei kävisi näin: "– – sinä talvena apatosaurus sai manian liiasta valosta, siivosi kaikki kaapit, teki lisensiaatintyön ja voitti Finlandia-hiihdossa oman sarjansa."

Novellit olivat minusta voimaannuttavia. Kaikilla on vaikeuksia. Mitäpä niitä ruikuttamaan.

Kun viime aikoina on kovasti oltu huolissaan "pervoilusta", minua huvitti kovasti tämä yhden novellin kohta. En edes yritä selittää, mitä hauskaa tässä on ja miksi näen tämän osuvana kommenttina pervoilukeskusteluun:

On olemassa tilanteita ja ihmisiä, joiden kohdalla käytetään sanaa perse, ja niitä, joiden kohdalla käytetään sanaa takamus. Mirjalla on takamus. Se on ystävällinen ja rento kuin naturistilla. Mirjan takamus ei teeskentele tai yllytä perversioihin vaan herättää puhdasta, virkistävää himoa. Olen varma, ettei Mirja suuttuisi, jos tietäisi että katselen. Ei hän siitä liikaa innostuisikaan. Hän vain hymyilisi täynnä ymmärrystä.

Blogikirjoituksia Apatosauruksen maasta näytti löytyvän useita. Ainakin seuraavilta: Kiiltomato.net, Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka ja Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Miina Supinen, Apatosauruksen maa. WSOY 2012. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2010. Kansi: Elina Warsta / Solmu. 173 s. 

Lukemani kirja on BON-sarjan kääntökirja, jossa toisella puolella on Mooses Mentulan Musta timantti. Siitä enemmän myöhemmin.

Victoria Mas: Un miracle

Nopea vilkaisu kirjan alkulehdille: Le 18 juillet 1830. Ahaa, historiallinen romaani kuten Victoria Masin (s. 1987) esikoinenkin, 1880-luvulle sijoittunut Le Bal des folles (2019), josta pidin kovasti, vaikka se mieltäni hämmensikin.

Hämmentävä oli tämäkin Un miracle (2022). Eikä se loppujen lopuksi ollut historiallinen romaani, vaikka sen prologin kaltainen ensimmäinen luku kertookin historiallisesta tapahtumasta. Pariisilaisen vinsentiläisluostarin sisar Catherine Labouré herää siihen, että joku kutsuu häntä nimeltä keskellä yötä. Valoa hohtava lapsi johdattaa hänet kappeliin, jossa hän ensin näkee luostarijärjestönsä ammoin kuolleen perustajan, Vincent de Paulin, ja heti sen jälkeen Pyhän Neitsyen.

Tämä prologi viittaa siihen, mitä tuleman pitää. Romaani tutkii pienen bretagnelaisyhteisön reaktioita ilmestykseen, jonka todistajiksi tai pikemminkin sivustakatsojiksi Batzin saaren asukkaat ja mantereelta huhujen perässä saapuvat uteliaat päätyvät. 

Romaani sijoittuu nykyaikaan, prologin jälkeinen osa on päivätty de nos jours – tosin sillä tavalla muunneltuun nykyaikaan, että ihmiset eivät räplää kännyköitään eivätkä ota selfieitä tai muuten kuvaa tapahtumia, joita ovat tulleet katsomaan. Romaanin lopun luettuani jäin pohtimaan, oliko kyseessä sittenkin jonkinlainen tulevaisuuteen sijoittuva apokalyptinen dystopia J. G. Ballardin katastrofiromaanien tapaan.

Romaani alkaa rauhallisesti. Tutustumme sen keskeisiin henkilöihin, joista muutamien ajatuksiin kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee käsiksi. Vauhti kiihtyy kirjan loppua kohti, ja väkivalta ja tuho, joihin on ollut hienovaraisia vihjeitä pitkin matkaa, pääsevät vallalle.

Sisar Anne on tullut Pariisin Rue de Bacilla sijaitsevaan luostariin 13-vuotiaana. Luostari on ollut hänen pelastuksensa. Hänen toistuvat painajaisensa viittaavat lapsena koettuun seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Hänet on vihitty nunnaksi, ja hän on asunut luostarissa jo kaksikymmentä vuotta.

Yksi luostarisisar kertoo Annelle innostuneena nähneensä unen, jossa on ilmoitettu Pyhän Neitsyen ilmestyvän pian Bretagnessa. Anne uskoo, että hänen rukouksensa on kuultu ja hänen haaveensa toteutuu. Kun Roscoffissa avautuu tehtävä nunnalle, Anne ottaa paikan vastaan ja matkustaa ensimmäisen kerran elämässään pois Pariisista.

Talvista Roscoffin kaupunkia ja sen edustalla sijaitsevaa Batzin saarta hallitsevat merituulet, pilvet, sade, kalliot, valkoinen hiekka ja jatkuva lokkien kirkuna. Välillä pilvet väistyvät hetkeksi ja auringonpaiste heijastuu kirkkaana hohtavasta merestä. 

Batzin saari on lyhyen vesibussimatkan päässä mantereesta. Sisar Anne kokee ensimmäisen merimatkansa vesibussissa. Saaren nähtävyyksiin, esimerkiksi Sainte-Annen kappelin raunioihin, Annen tutustuttaa seurakunnan aktiivijäsen, lukion historianopettaja Michel Bourdieu. Bourdieu ylpeilee sillä, ettei koskaan elämässään ole jättänyt väliin messussa käymistä. 

Michel Bourdieu on muuttanut saarelle perheineen Pariisista. Perheen nuorin lapsi Julia on astmaatikko, jolle elämä Pariisin saasteissa on ollut liikaa. Perheen vanhin poika on armeijassa. Jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä nämä kaksi lasta ovat varsinkin isän suosikkeja. Keskimmäiseen lapseensa, lukiota käyvään Hugoon, Michel Bourdieu suhtautuu kylmäkiskoisesti ja ärtyneesti. Pojan uppoutuminen tähtitieteeseen ja jonkinlainen pehmeys vaivaavat häntä. Perheen äiti jää melko vähälle huomiolle. Kuvaavaa kuitenkin on, että kun Michel Bourdieu lähtee pariksi päiväksi käymään Pariisissa, romaanin kertoja toteaa rauhan laskeutuvan hänen kotiinsa.

Isien ja lasten välinen suhde on yksi romaanin toistuvista aiheista. Saarella asuu myös Alan poikansa Isaacin kanssa. Isaacin äiti Lucie on kuollut kymmenen vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Alan ei ole toipunut tapahtumasta vieläkään. Hänellä ei ole riittänyt voimia paneutua poikansa elämään. Enkelimäisen kaunis ja herkkä Isaac on joutunut koulussa kiusatuksi. 

Isaacista ja Alanista yrittää pitää huolta saaren satamassa lounasravintolaa pitävä Madenn. Ajattelin koko ajan, että Madenn olisi Isaacin äidinäiti. Sitä ei tosin kirjassa missään suoraan sanota, ehkä Madenn on vain ottanut huolehtiakseen lapsesta ja hänen isästään, koska Alan ja Lucie olivat pitäneet häänsä hänen ravintolassaan. 

Isaac ja Hugo käyvät samaa lukiota. He ovat kiinnostuneita toisistaan, mutta kiusaamiskokemukset ovat tehneet heistä varovaisia. Michel Bourdieu opettaa myös Isaacia. Hänen mielestään Isaac on tasapainoton eikä Hugon pitäisi yrittää ystävystyä tähän. Hugon vastaus isälleen on sydäntäsärkevä:

     – Je suis premier en classe de maths et de sciences. Je n’ai pas d’amis. [Olen luokan paras matematiikassa ja luonnontieteissä. Minulla ei ole ystäviä.]

En tiedä, onko hyvä koulumenestys Suomen kouluissa haitta ystävyyssuhteille, mutta useissa ranskalaisissa nuortenromaaneissa nörttejä tai älykköjä (intello) vieroksutaan. Surullista. Omalta kouluajaltani muistan, että kukaan ei halunnut olla pinko saati hikipinko. Olin ylpeä, kun kirjoitettuani viisi laudaturia ja yhden magnan, yksi kavereistani totesi, ettei sitä uskoisi, koska minä olin ihan tavallinen. 

Eräänä iltana Isaac näkee ilmestyksen. Sitä edeltävät tavallista voimakkaammat maanjäristykset alueella. Isaac näkee naisen saaren rantaniemekkeellä. Ilmestys toistuu seuraavina päivinä, ja tieto siitä alkaa levitä niiden ihmisten kautta, jotka ovat nähneet Isaacin hurmioituneen katseen ja liikkumattoman tarkkaavaisuuden. Ihmisiä virtaa saarelle katsomaan liikkumattomana seisovaa Isaacia. Paikalle alkaa syntyä palvontapaikka. Ihmiset tuovat sinne pyhäinkuvia, kukkia ja kynttilöitä. Isaac ei missään vaiheessa itse sano, että kyseessä olisi Pyhä Neitsyt, mutta tämän tulkinnan muut tekevät, varsinkin kun Isaac alkaa välittää muille naisen hänelle kertomia viestejä. Yksi niistä on: "Uskominen on vastaanottamista."

Kaikki eivät ole valmiita ottamaan vastaan. Varsinkin monien kirkkoon sitoutuneiden on vaikea hyväksyä Isaacin näyn aitoutta. Syitä on monia. Roscoffin pappi, isä Erwann, toivoo, ettei näky olisi totta, koska hän tietää, että näkijän osa ei ole helppo. Michel Bourdieu pelkää, sillä ilmestykset ovat aina tienneet sotia tai luonnononnettomuuksia. Hän kieltää lapsiaan olemasta missään yhteydessä Isaaciin. 

Bourdieun lapset Julia ja Hugo kuitenkin tapaavat Isaacin. Julia kehottaa leikillään Isaacia pyytämään näkyjen naiselta ihmettä. Jos ihme toteutuu, kyseessä on Neitsyt Maria. Seuraavana päivänä Julian astma katoaa. Michel Bourdieu moittii vaimoaan siitä, että tämä uskoo tytön voineen parantua. Hänen vaimonsa vastaa: "Minä en usko, minä näen." Lääkäri tutkii Julian, toteaa terveeksi eikä pysty selittämään tapahtunutta. 

Tieto paranemisesta leviää nopeasti. Madenn ajaa hälisevät turistit pois ravintolastaan. Hän on enteiden ja etiäisten näkijöiden sukua ja alkaa pelätä Isaacin puolesta. Isaac on luvannut uutta ihmettä seuraavaksi päiväksi.

Kaikkein eniten tieto Isaacin näystä ravistelee sisar Annea. Hänestä tuntuu, että näky joka oli tarkoitettu hänelle, on vääryydellä otettu pois. Hän on mustasukkainen Isaacille. Pahinta on, ettei hän näe pojassa merkkiäkään vilpistä. Sekavassa mielentilassa Anne viettää yön rannalla. Sen jälkeen hän päättää lähteä pois, takaisin Pariisiin. Hän pakkaa tavaransa ja heittää yöpöydällään olleen pienen Madonna-patsaan mereen.

Michel Bourdieu yrittää väkisin viedä Isaacin pois kallioilta, mutta Isaacin isä Alan tulee väliin. Seuraavana yönä Alan pitkästä aikaa ensimmäisen kerran kiipeää unettoman Isaacin huoneeseen. He katsovat yhdessä pojalla olevaa kuvaa äidistään. Lucie istuu siinä rannalla viimeisillään raskaana. Isä ja poika lähentyvät. Sama tapahtuu yllättäen myös Bourdieun perheessä. Hugo lohduttaa isäänsä, joka tuntee kaikkien hylänneen hänet.

Raivoissaan oleva sisar Anne ei pysty pysyttelemään poissa saarelta. Hän menee sinne takaisin, hakee Julian kotoaan ja raahaa tämän väkisin rantaan tietämättä itsekään, mitä oikeastaan aikoo. Kauhuissaan olevan Julian astmaoireet palaavat. Anne pelästyy, päästää Julian menemään ja yrittää hukuttautua. Isaac pelastaa hänet.

Lopussa väkivalta lisääntyy entisestään. Luvattu ihme ei ole tullut ajallaan. Pettyneet pyhiinvaeltajat piirittävät Alanin ja Isaacin kotia ja heittelevät sitä kivillä. Julia on mennyt sairaalaan äitinsä kanssa. Michel Bourdieu päättää kostaa.

Lopun katastrofi huuhtoo mereen niin isät kuin pojatkin. Romaanissa rakennetut ihmissuhdekuviot pyyhkäistään olemattomiin.

Romaanin viimeinen luku tapahtuu neljätoista vuotta myöhemmin. Aikuiseksi kasvanut Julia tulee Pariisin Rue de Bacin luostariin tapaamaan sisar Annea. Anne ei enää ole nunna mutta on jäänyt luostariin maallikkosisarena. Hänen nimensä on nyt Alice. Julia kertoo, että Annen teot neljätoista vuotta aiemmin pelastivat Julian ja hänen äitinsä hengen.

Julian lauseet ovat kuin yhteenveto: "C'est arrivé parce que c'est arrivé" sekä "C'est le hasard. C'est tout." Se tapahtui koska se tapahtui. Se on sattumaa. Siinä kaikki.

Hämmentävä romaani. Loppu on kyllä voimakas, mutta se tuntuu sotivan sitä käsitystä vastaan, mikä minulla on kirjallisuuden tehtävistä. Kaikki romaanissa kehitellyt teemat raukeavat tyhjiin. Onko ihmeitä vai ei? Mitä hengellisyys merkitsee? Mitä usko on? Kannattaako rikki menneet ihmissuhteet korjata? Kaikki on vain sattumaa. Mitäpä näistä. 

Olen tämän sanonut aiemminkin, mutta sanon nyt uudestaan. En pidä nihilismistä asenteena.

Kun opetin alakoululaisia, annoin heille joskus kirjoitustehtäviä, joissa he saivat vapaasti keksiä tarinoita. Joskus niistä tuli hurjia. Jouduin usein muistuttamaan muutamia oppilaita, että ainakin tarinan tärkeimmät henkilöt kannattaisi pitää hengissä loppuun saakka. Se on reilua lukijaa kohtaan. Saman ohjeen olisin halunnut antaa myös Victoria Masille.

Victoria Mas, Un miracle. Albin Michel 2022. 219 s.

Yiyun Li: The Book of Goose

Olen huomannut, että usein minun on vaikeinta kirjoittaa blogiin juuri niistä kirjoista, joista olen pitänyt eniten. Yksi syy on varmaan siinä, että kun kirja imaisee kunnolla mukaansa, siitä ei tule tehneeksi kunnollisia muistiinpanoja. Näin kävi myös tämän Yiyun Lin viimeisimmän romaanin kohdalla. Mistäs tässä nyt oikeastaan olikaan kyse? Yritän hapuilla kasaan jonkinlaista juoniselostusta. Juonipaljastuksia on siis tulossa; en tiedä, osaanko muuta tästä romaanista kertoakaan. Suosittelen lukemaan itse. Toivottavasti Keltaiseen kirjastoon saadaan myös suomenkielinen versio.

Romaanin alussa eletään vuotta 1966. Yhdysvalloissa asuva 27-vuotias Agnès saa kirjeen äidiltään Ranskasta, synnyinmaastaan. Äiti mainitsee ohimennen, että Agnèksen lapsuudenystävä Fabienne on kuollut synnytykseen. 

Kirje saa Agnèksen mielen liikkeeseen, ja hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa vihkoon. Hän paljastaa siinä syvimmät salaisuutensa, ehkä ensimmäistä kertaa myös itselleen. Hän paljastaa symbioottisen rakkautensa Fabienneen ja sen, miten Fabienne heistä kahdesta rohkeampana vaikutti valinnoillaan myös hänen elämäänsä. 

Missä määrin nämä valinnat ovat syynä hänen omaan lapsettomuuteensa. Amerikkalaisen Earlin "ranskalaista morsianta" on miehen suvun piirissä alettu nimittää "hanhiemoksi", sillä kuuden avioliittovuoden jälkeen muita lapsia hänellä ei kanojen ja hanhien lisäksi ole. 

Perhaps it is not his fault that I cannot get pregnant. The secrets inside me have not left much space for a fetus to grow.

Eniten Agnèsia kuitenkin mietityttää lapsuuden ja nuoruuden välivaihe, johon ystävyys Fabiennen kanssa sijoittui. Lasten välinen ehdoton ystävyys on Agnèkselle mysteeri. Se on ollut aivan eri asia kuin kumppanuus, joka syntyy lasten välille, jos he ovat samalla luokalla koulussa tai asuvat lähekkäin, ja joka ikään kuin pakotetaan heille. Tytöt ovat valinneet toisensa.

Agnès kävi yhä koulua, mutta samanikäinen Fabienne oli sen jo lopettanut ja paimensi päivät isänsä karjaa. Agnèksen perhe ei pitänyt Fabiennesta, jota he pitivät liian karkeakäytöksisenä ja jonka leski-isä oli juoppo. Fabienne pilkkasi Agnèsta joka käänteessä idiootiksi ja imbesilliksi, mutta Agnès seurasi Fabiennea kuin koiranpentu. Hän toivoi aina, että Fabienne olisi sanonut hänestä jotain kaunista.

Agnèksen ajatukset palaavat lokakuuhun vuonna 1952. Silloin Fabienne sai päähänsä, että heidän pitäisi ryhtyä kirjailijoiksi. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä nämä syrjäisen maaseutukylän 13-vuotiaat tytöt myös toteuttavat suunnitelmansa.

Fabienne keksii tarinat ja Agnès kirjoittaa ne vihkoon. Agnès itse kuvittelee ainoastaan kopioivansa sen, mitä Fabienne kertoo. Myöhemmin käy ilmi, että Agnèksen osuus on suurempi kuin hän itse ymmärtää. Kirja ei synny pelkästä tarinasta. Miten kerrotaan on kirjassa yhtä tärkeää kuin mitä kerrotaan. Agnès ilmeisesti luo – suurelta osin tietämättään – tekstitason jännitteen heidän kertomuksiinsa.

Sodanjälkeisen ajan lasten laatimat kertomukset ovat täynnä väkivaltaista kuolemaa. Amerikkalainen sotilas hirtetään. Tyttö syöttää aviottomana syntyneen vauvansa sioille. Eläimet kuolevat. Kauheilla kertomuksilla on todelliset lähtökohtansa kotikylän tapahtumissa. 

Tytöt värväävät paikkakunnan runoja kirjoittavan postinkantajan, herra Devaux'n, avukseen. Devaux on leskimies, ja hänen tiivis yhteydenpitonsa teinityttöihin saa kulmakarvat nousemaan paikkakunnalla. Devaux huomaa tyttöjen lahjakkuuden ja auttaa heitä muokkaamaan tekstiä julkaisukuntoon. Devaux myös etsii valmiille teokselle pariisilaisen kustantajan. 

Tytöt päättävät, että kirja julkaistaan ainoastaan Agnèksen nimellä. Fabienne on sitä mieltä, että teoksella tulee olla vain yksi tekijä. Niinpä kirjan kanteen painetaan sen nimi – Les Enfants Heureux, 'Onnelliset lapset' – ja kirjailijan nimeksi Agnès Moreau. Kannessa teoksen toimittajaksi mainitaan lisäksi M. Devaux. Koko Fabienne Martinin olemassaolo jää salaisuudeksi.

Kustantajalla on luonnollisesti epäilyksiä kirjan kirjoittajasta. Herra Devaux'n roolia arvellaan suuremmaksi kuin se on ollut. Pariisiin kustannussopimusta allekirjoittamaan saapunut Agnes pistetään testiin. Kustantajan silmien alla hän saa kirjoitustehtävän, josta selviää loistavasti. Agnès on mielessään kuvitellut, mitä Fabienne sanelisi, ja kirjoittanut sen mukaan. 

Kirja menestyy hyvin. Lapsitähti herättää lehdistön uteliaisuuden. Valokuvaaja käy kuvaamassa Agnèsta tämän kotiympäristössä. Julkisuuden lisääntyessä tytöt alkavat pelätä, että herra Devaux voi kiristää heitä, koska tuntee tyttöjen salaisuuden. Tytöt eivät myöskään halua, että herra Devaux saa kunniaa heidän hyvin etenevästä toisesta kirjastaan.

Fabienne keksii juonen, jolla herra Devaux’sta päästään eroon. Fabiennen rajuutta ja arvaamattomuutta kuvastaa, että Agnès ensin pelkää Fabiennen suunnittelevan herra Devaux'n murhaamista. Loppujen lopuksi he ainoastaan pilaavat Devaux'n maineen niin, että tämä joutuu jättämään kotikylänsä. Tytöt eivät uhraa montakaan ajatusta toimintansa seurauksille. Herra Devaux ei ole ainoa, jonka elämään he näin vaikuttavat.

Kustantajan luona Pariisissa Agnèkselle on syntynyt haave elämästä jossain muualla, Pariisissa tai Amerikassa. Kun englantilainen tyttöjen valmistavan oppilaitoksen johtajatar rouva Townsend ottaa kustantajan kautta yhteyttä Agnèkseen ja tarjoaa tälle ilmaista vuotta Englannissa sisäoppilaitoksessa, Fabienne pakottaa Agnèksen tarttumaan tilaisuuteen.

Agnèkselle paljastuu pian Englannissa, että häneen julkisuusarvoaan käytetään hyväksi varakkaiden oppilaiden houkuttelemiseksi Woodswayn sisäoppilaitokseen. Koulun muut oppilaat ovat Agnèsta vanhempia. Heissä on muutamia Agnèkseen ystävällisesti suhtautuvia, mutta ainoa, joka tuntuu ymmärtävän yksinäistä tyttöä, on Meaker, koulun talonmies ja puutarhuri.

Rouva Townsend väittää antavansa Agnèkselle mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. Tosiasiassa hänen kasvatustoimensa onnistuessaan johtaisivat persoonallisuuden latistamiseen. Agnèksesta tulisi nukke, joka kelpaisi kyllä hyviin naimisiin mutta jonka luovuus olisi nujerrettu. Agnèksen sisäinen, salainen elämä näyttää kuitenkin pärjäävän hyvin tässä taistelussa hänen sielustaan.

Rouva Townsend lukee luvatta Agnèksen päiväkirjaa ja lukisi kirjeenvaihtoakin, jos Agnès ei piilottaisi kirjeitään. Agnès on alkanut suunnitella kirjaa nimeltä "Noidan metsä", mutta rouva Townsend vaatii Agnèsta hylkäämään suunnitelman. Hän moittii Agnèksen havaintoja ja heikkoa mielikuvitusta. Sen sijaan Agnèksen pitäisi kirjoittaa kirja kokemuksistaan sisäoppilaitoksessa. Rouva Townsendillä on kirjalle jo nimikin: "Agnès in Paradise". Näitä kirjoitusohjeita antaa nainen, joka on aina halunnut kirjailijaksi muttei koskaan ole saanut mitään julkaistuksi.

Agnès ja Fabienne ovat sopineet kirjoittavansa toisilleen ahkerasti. Fabienne on keksinyt Agnèkselle myös poikaystävän, "Jacquesin", ja luvannut kirjoittaa Agnèkselle myös tämän nimissä. Rouva Townsendin mielestä ei ole sopivaa, että 14-vuotiaalla tytöllä on poikaystävä – varsinkin kun tämä poika on tavallinen maalainen. Hän kieltää tyttöä kirjoittamasta "pojalle" ja ottamasta vastaan tämän kirjeitä.

Agnès ei ole erityisen hellämielinen tyttö, mutta olemattomasta poikaystävästä luopuminen rouva Townsendin määräyksestä saa hänet kyyneliin. Jacquesille hän on voinut kirjoittaa niistä tunteistaan, joita ei ole uskaltanut tunnustaa Fabiennelle, ja Fabienne-Jacques on vastannut samalla tavalla.

Agnèksen suunnittelema pako Woodswaysta Meakerin avulla epäonnistuu. Puutarhuri on kuitenkin loppujen lopuksi lojaali työnantajalleen, joka ei tosin häntä tästä lojaalisuudesta palkitse. Agnès onnistuu lopulta pääsemään kotiin Ranskaan uhkaamalla paljastaa lehdistölle, miten huonosti hän viihtyy rouva Townsendin "paratiisissa". Kostoksi rouva Townsend kylvää Agnèksen kustantajan mieleen epäilyksen siitä, että Agnés olisi itse voinut kirjoittaa kirjansa. Tässä vaiheessa Agnès ei enää piittaa kirjallisesta maineestaan. Hänellä on ikävä Fabiennea.

Aikuinen Agnès toteaa kyynisesti, että julkisuus löysi pian uusia lapsitähtiä hänen tilalleen: 17-vuotias romaanikirjailija Françoise Sagan ja 8-vuotias runoilija Minou Drouet olivat vuorossa seuraavina.

Ystävyys Fabiennen kanssa on kuitenkin eron aikana muuttunut. Agnès yrittää ehdottaa, että Fabienne ja Agnès voisivat jatkaa elämistä kahdestaan. Heidän ei olisi pakko mennä naimisiin jonkun kanssa, kuten maalaiskylän tytön kohtalona normaalisti oli. Fabienne pitää ajatusta haihatteluna. "Sinä haaveilet suuria", Fabienne toteaa aivan samoin kuin hän oli todennut silloin, kun Agnès puhui muutosta Amerikkaan.

Aikuinen Agnès ymmärtää Fabiennen olleen jonkinlainen taiteilijanero. He voivat myrskyisessä kasvuiässään olla vaarassa. 

Fabienne had no words to describe her exultation and despair, and I had no way to grasp them, but she was not alone in her extremes. The lucky ones have waited out the storms. The really lucky ones who have learned a few tricks to tame the untamable – however momentarily – have made their names. 

Mitä voi tehdä taiteilijanero, joka sattuu olemaan tyttö takapajuisessa maalaiskylässä? Karata kiertävän sirkuksen matkaan? Joskus vitsi voi olla ratkaisu.

Yiyun Lin kirjoissa on usein jokin yhteys hänen syntymämaahansa Kiinaan. Tässä romaanissa Li on pyrkinyt irti tästä yhteydestä. Hän ei ole kuitenkaan kirjoittanut amerikkalaista romaania, vaikka nykyisin elääkin Yhdysvalloissa. Tässä kirjassa on piirteitä, jotka taistelevat koko amerikkalaista eetosta vastaan. Voiko yhdysvaltalainen ymmärtää luovaa ihmistä, joka ei halua kunniaa tekemisistään ja joka toimii näkymättömänä sijaisen kautta? Voiko ymmärtää ihmistä, joka on valmis luopumaan maineestaan, toimeentulostaan ja saavuttamastaan julkisuudesta ystävyyden – tai rakkauden – takia?

Jonkinlainen kunnianhimo Agnèksellakin on. Tämä hänen aikuisena muistiin merkitsemänsä "hanhen kirja" on yritys antaa kunnia Fabiennelle ja myös hänelle itselleen, jottei totuudeksi heidän kirjailijanurastaan jäisi rouva Townsendin muistelmateoksessaan esittämä vähättelevä lausunto. Rouva Townsendin muistelmat olivat ilmestyneet – kuinkas muuten – omakustanteena.

Joka tapauksessa on varmaankin ollut luontevampaa sijoittaa kirja Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Ranskaan, tai oikeastaan ranskan kieleen Yiyun Lillä on ollut pitkä suhde. Jo koululaisena Kiinassa hän luki kiinaksi Romain Rollandin mammuttiromaanin Jean-Christophe. Yhdysvaltoihin muutettuaan hän alkoi lukea Jean-Christophea ranskaksi sanakirjan avulla. 

The Book of Goose muodostuu kokonaan aikuisen Agnèksen minämuodossa kirjoittamista muistelmista. Kirja on helppolukuinen ja jännittävä. Tyylin näennäinen yksinkertaisuus peittää helposti näkyvistä sen, miten hätkähdyttävän tarkkoja kirjan havainnot ovat ja miten syviltä ja tosilta sen pohdiskelut tuntuvat.

Huomasin tätä lukiessani, että pidän tästä kerronnan näkökulmasta – siis minämuodosta – kaikkein eniten. Se tuntuu luonnolliselta ja uskottavalta. Minäkerronta myös synnyttää intiimin siteen tekstin ja lukijan välille. Se myös korostaa sitä, että tekstillä on aina rajattu näkökulma. Edes kaikkitietävä kertoja ei tiedä kaikkea, vaikka niin uskoteltaisiin. 

Yiyun Li, The Book of Goose. 4th Estate 2023. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2022. Kannen suunnittelu: Jo Thomson. Kansikuva: © Akg-images. 351 s.

Raphaële Billetdoux: Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne

Tämä tiivis pieni kirja on kuin koru. Sellainen hiertävä ja allergiaa aiheuttava koru. 

Ihailin kirjan kompaktia rakennetta, jota Mirja Bolgár etuliepeeseen lainatussa arviossaan vertaa antiikin draamaan. Kaikki romaanin tapahtumat sijoittuvat kolmen vuorokauden sisään. Vain kahta henkilöä kuvataan sisältäpäin. Tapahtumapaikkojakin on oikeastaan vain muutama: kahvila, katu, konserttisali, hotellihuone ja uimaranta.

Ihailin myös kielen aistivoimaisuutta. Romaani vyöryttää surrealistisia kuvia ja luo omalaatuisen kiihkeän, aistillisen tunnelman. 

Ihailun lisäksi olisin saattanut pitääkin tästä kirjasta, ellei sen ihmiskuva olisi ollut vastenmielinen.

Henkilöiden todenmukaisuutta en aseta kyseenalaiseksi. Olisin kuitenkin vielä vähän aikaa sitten pitänyt tämän romaanin henkilötyyppejä jäänteinä viime vuosisadalta, nykytodellisuuteen huonosti sopivina. En enää. Nämä henkilöt elävät edelleen somen podcasteissa. Palaan tähän vielä tuonnempana. 

Ei tietenkään ole salaisuus, että on olemassa miehiä, joiden emotionaalinen kehitys on pysähtynyt lapsuuteen: he eivät ole saaneet äidiltään sitä rakkautta, jota ovat janonneet. Aikuisina he etsivät naista, joka tarjoaisi heille tämän ehdottoman rakkauden, ja jos nainen ei siihen pysty – harva nainen pystyy saati haluaa – mies pitää huolta siitä, että nainen saa maksaa. Ei sekään ole salaisuus, että on olemassa naisia, joita kiehtoo miehen vaarallisuus, juuri ja juuri pidätelty aggressiivisuus, alfa-uroksen feromonin tuoksu.

Tässä kirjassa miehen nimi on Lucas. Hän on komea 38-vuotias kielentutkija valkoisessa puvussa ja välillä moottoripyörän selässä. Naisen nimi on Blanche. Hän on 25-vuotias omat laulunsa säveltävä ja sanoittava laulajatar. Kaunis tietenkin.

He kohtaavat illalla pariisilaisessa katukahvilassa. Heti ensikohtaamisesta lähtien heidän välillään kipinöi: eroottinen houkutus näyttäytyy tosin töykeytenä. Aggressio ja uteliaisuus vuorottelevat. He tietävät heti menevänsä myöhemmin yhdessä vuoteeseen. Sää on helteinen.

Sinä hetkenä ei silmiään saanut millään irti taivaalle revenneestä syvästä, ärtyneestä haavasta, joka hehkui Pariisin yllä kuin hiiliastia. Maan kiihkeimmät maisemat, hämmästyttävimmät eläimet piirtyivät sinne veistettyinä kuolevien enkeleiden purppuraan valon taittaessa niiden torvien kullan kimaltamaan. Tässä viimeisessä elävässä kajossa tulivat ihmiset, linnut, autot hulluiksi. Äkisti leviävä hämärä ja maailman syke loivat harhakuvan tuulesta, joka ei viilentänyt hellettä. Lapset kaatuilivat vatsalleen ja päättivät itkeä. Koirat kiereksivät ja kohottivat päätään katsoakseen ihmisiä silmiin. Päivä oli tähän aikaan vuodesta pitkä ja nyt se oli ohi.

Yhteisen illallisen jälkeen he poistuvat ravintolasta yhdessä tai oikeastaan peräkkäin. Lucas on omituisen sulkeutunut, omissa mietteissään. Hän pohtii äitiään, pikkupojan kokemuksia siitä, että äiti ei ole illalla ollut läsnä. Äiti on ollut kiinnostuneempi vieraista miehistä. Mielessään Lucas käy läpi nopeasti vaihtuneita naisiaan. He ovat tyyppejä, eivät yksilöitä. Kaikista hänellä on jotain ilkeätä ajateltavaa.

Yhtäkkiä Lucas ei enää näe Blanchea. Hylätyksi tulemisen tunne on voimakas, ja mies alkaa juosta. Blanche on itse asiassa vain pysähtynyt sitomaan sandaaliaan. Kun hän nostaa katseensa, Lucas on jo kaukana menossa.

Blanche jää yksin katkeriin mietteisiin. Myös hän ajattelee äitiään. Hänen ongelmansa on toinen kuin miehen. Blanche on saanut osakseen täydellistä rakkautta, ja se on jättänyt hänet suojattomaksi kovan maailman ilkeitä äiti- ja isäpuolia vastaan: "– – miten pettävä se tarina oli, ja miten te antamalla lapsille viisitoista onnen vuotta valmistitte heille viisikymmentä vuotta järkytyksiä ja pettymyksiä..."

Ei varmaan olisi tarkoitus, mutta minua omissa maailmoissaan elävien “rakastavaisten” touhu huvitti useampaan otteeseen. Oli kuitenkin jo tämän romaanin ilmestymisen aikaan olemassa myös semmoinen hyvä tapa, että kuljettiin käsi kädessä ja oltiin kiinnostuneita sen toisen ajatuksista.

Seuraavana päivänä Blanche ja Lucas tapaavat samassa kahvilassa kuin edellisenä päivänä. Kohtaamisessa on ääneen lausumattomia syytöksiä, mutta he päätyvät kuitenkin syleilemään toisiaan. Lucasin aggressio purkautuu tarjoilijaan, joka humoristisesti tai varomattomasti kehottaa heitä menemään hotelliin.

Blanchen on pian lähdettävä. Hänellä on illalla keikka Cabourgin rannikkokaupungissa kahdensadan kilometrin päässä. Lucas vie Blanchen tämän lähtöpaikalle moottoripyörällä.

Sen jälkeen Lucas ajaa moottoripyörällään Cabourgiin ja majoittuu sen Grand-Hôteliin. Illalla hän käy katsomassa osan Blanchen keikasta. Mustasukkaisuuden vallassa hän istuu selin esiintymislavaan ja tarkkailee yleisöä. Yleisön hurmaantuminen saa hänet ymmärtämään olleensa karkea Blanchea kohtaan. Hän haluaisi pyytää anteeksi naiselta, jonka arvoa ei ollut ymmärtänyt.

Lucas menee hotelliin ja ottaa kylvyn. Kylpy on hänen vakiolääkkeensä emotionaaliseen kuormitukseen. Vihjeet antavat sille myös selityksen. Hänen vanhempansa ovat hukkuneet dramaattisen illan päätteeksi, kun Lucas on ollut 8-vuotias. 

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania lukeneille on varmaan jo käynyt selväksi, että Billetdoux viittaa tähän romaaniin. Kuten Proustin päähenkilökin Lucas on mies, jonka sisällä lapsi kaipaa, että äiti tulee, kunhan hän syö vihannekset ja odottaa kiltisti vuoteessa. Cabourg sai Proustin romaanissa nimen Balbec. Samassa hotellissa, jonka sviittiin Lucas majoittuu – Cabourg-Balbecin Grand-Hôtelissa – asuivat pitkiä aikoja niin Proust kuin hänen päähenkilönsäkin. Molemmat romaanit puhuvat mustasukkaisuudesta.

Blanchen täytyy keikan jälkeen tavata äitiään ja ystäviään. Hän sopii pikaisesti tapaamisen Lucasin kanssa myöhäiseen iltaan, oikeastaan aamuun. Kun Blanche saapuu kahdelta aamuyöllä Lucasin sviittiin, molemmat ovat niin uupuneita, että nukahtavat. 

Aamulla kumpikin ensin teeskentelee nukkuvaa Ultra Bran "Savanni nukahtaa" -kappaletta muistuttavissa tunnelmissa:

Ja luontoa liikkumattomampina he pitkittivät vaanimista; ja teeskennellen poissaolevaa he seurasivat tilanteen kehittymistä; ja jännittyneinä, silmät kiinni kuin torkkuvilla leijonilla he muka eivät olleet kiinnostuneita Blanchen rinnan kukkulasta heidän välissään lakanan alla.

Kunnolla herättyään he ovatkin jo valmiit seksiin. Hurmioituneen rakastelun aikana Blanche menettää kertaalleen tajuntansa ja Lucas tuntee löytäneensä jotain, mitä muilta naisilta ei ole saanut. Lucas on jo pidemmän aikaa ajatellut Blanchea vaimonaan ja yrittää rakastelun aikana saada Blanchenkin sanomaan tämän ääneen.

Blanche kuitenkin vastustelee. Aamupalaa nautittaessa selviää, että Blanche on ollut naimisissa ja on nyt asumuserossa. Lucasin asenne viilenee heti. On tullut selväksi, että tämä mies haluaa omistaa ja vielä yksin. Blanche ja Lucas eroavat taas hyytävissä tunnelmissa 

Blanche menee ottamaan aurinkoa rannalle, jonne Lucaskin myöhemmin saapuu ikään kuin mitään ei olisi vialla. Tuttavallisesti Lucas vaatii Blanchelta aurinkovoidetta, jota olettaa tällä ilman muuta olevan, koska “äidillä oli aina”.

Lucasin omistushalu on jo hälyttävän voimakas. Hän ei halua, että Blanche ottaa aurinkoa ilman bikinien yläosaa. (Lucasin äiti on juuri ennen kuolemaansa mennyt uimaan alastomana miesjoukon nähden.) Omistaminen on olevinaan rakkauden osoitus:

 – Rakastan sinua. Rakastan sinua niin että kuolen siihen. Enkä halua nähdä rintojasi päivällä, tajuatko. Ei koskaan päivänvalossa. Sinä annoit ne minulle. Ne eivät ole enää sinun. Nyt minä huolehdin niistä, ymmärsitkö?

Päivä jatkuu hotellissa. Hurmioitunut rakastelu, joka alkaa muistuttaa raiskauksia, vaihtelee kinastelun kanssa. Blanchella olisi tärkeitä tapaamisia toisten ihmisten kanssa, eikä Lucas niitä hyväksy. Vajaan kahden vuorokauden tapaamisen jälkeen Lucas alkaa rajoittaa Blanchen elämää ja sanella, mitä tämä ei saa tehdä esimerkiksi työkseen.

– Kaikki johtuu siitä että arvostan teidät niin korkealle, Lucas mumisi. – Kaiken muun yläpuolelle minä asetan teidät... 

Mielessään Lucas on jo luonut heille kahdelle tulevaisuuden omistamassaan suuressa talossa maaseudulla. Blanche saisi jopa oman huoneen, jossa “kirjoittaisi kirjeitä tai hoitaisi kynsiään”.

Blanchella on dilemma. Äiti on opettanut, että naisella on sisällään “pikkuihminen”, jolle hänen on oltava uskollinen, jonkinlainen itsenäisyyden henkilöitymä. Nyt tämä “pikkuihminen” onkin muuttunut taakaksi. Se on pakottanut Blanchen uhraamaan omat tunteensa “paskalauluihin”. Se yrittää pakottaa hänet jättämään Lucasin:

En välitä tippaakaan kuuluisuudesta! En välitä tippaakaan kasinonjohtajasta! Haluan olla hänen vaimonsa! Olen laulanut vain tavatakseni hänet! Kokemukseni olen kokenut vain saadakseni olla rakastettu sillä tavalla kuin hän minua rakastaa!

Blanchen pikkuihminen yrittää vielä kerran vapautua. Tässä tragediassa se on kuitenkin liian myöhäistä. Lucas toistaa vanhempiensa kohtalon.

Tällaiset rakkauskuvaukset, joissa intohimo tekee ihmisistä idiootteja, ovat kai se mitä monet suurilta rakkaustarinoilta – ehkä jopa rakkaudelta, Luoja paratkoon! – kaipaavat. Kahden ihmisen hulluutta – folie à deux. 

Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne kuvittaa hämmästyttävän tarkasti juuri nyt käytävää keskustelua miehen ja naisen rooleista. Nuoret miehet ottavat mallia Andrew Taten ja Nick Fuentesin kaltaisista sovinistisista somevaikuttajista. “Your body, my choice”, Fuentes on provosoinut. Nuoret naiset puolestaan käyvät tradwife-sivustoilla tutkimassa, miten nainen voi parhaiten miellyttää miestään ja hankkia miehen mielihaluille alistetun, “huolettoman” elämän. 

En ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat kumppanikseen itsekkään ja holtittoman, lapsellisen ihmisen. Olen tylsä ihminen, joka ärsyyntyy tai pikemminkin turhautuu tällaisesta itsetuhoisesta tunteiden paisuttelusta. Naisen riippumattomuus on aina myös miehen onnen edellytys. Eläkööt miehen ja naisen pikkuihmiset!

Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985.

Raphaële Billetdoux, Minun yöni kauniimmat kuin teidän päivänne. Kirjayhtymä 1986. Ranskankielisestä alkuteoksesta Mes nuits sont plus belles que vos jours (1985) suomentanut Annikki Suni. Kansikuva: yksityiskohta Amadeo Modiglianin maalauksesta Nu couché (Lepäävä alaston) 1917–1918. 153 s.

Charlotte Lennox: The Female Quixote

Osallistun tällä blogitekstillä kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. 

Britannian kirjallisessa maailmassa kävi 1700-luvulla melkoinen kuhina. Kirjat olivat yhä kalliita luksustuotteita, mutta niiden saatavuus oli kuitenkin parantunut edellisiin vuosisatoihin verrattuna. Viihteelliset romanssit oli hyväksytty herrasväen salonkeihin antiikin kirjallisuuden romanttisten pastoraalien rinnalle. Romanssien kirjoittajat olivat usein naisia. Esikuvansa nämä kirjailijat ottivat ennen muuta Ranskasta. Romanssit sisälsivät väkevää rakkautta ja henkeäsalpaavia seikkailuja historiallisissa kulisseissa. Asenteiltaan ne olivat vanhoillisia.

Samaan aikaan alkoi ilmestyä myös toisenlaisia laajoja kaunokirjallisia teoksia: ne vaativat esittämiltään tapahtumilta todenmukaisuutta ja henkilöhahmoiltaan psykologista uskottavuutta. Samuel Richardsonin kirjeromaanit näyttivät suuntaa tälle uudelle kirjallisuudelle. 

Muutamat realistisemman suuntauksen kirjailijat toivat satiirisissa romaaneissaan esiin romanssien tahattoman koomisuuden. Esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jones parodioi romanssien yhteensattumia vilisevää seikkailujuonta.

Kirjallisuudenlajit olivat jo 1700-luvun alkupuolella eriytyneet niin kauas toisistaan, että niistä ei enää voinut sekaannuksitta käyttää samaa nimitystä. Realistisempia kirjoja alettiin kutsua romaaneiksi (novel) ja mielikuvituksellisia seikkailutarinoita romansseiksi (romance). Meillä Suomessa tätä eroa ei yleensä tehdä: kaikki pitkät proosakertomukset on nimetty romaaneiksi.

Charlotte Lennox syntyi todennäköisesti vuonna 1729 Gibraltarilla, missä hänen isänsä James Ramsey toimi upseerina. Kun Charlotte oli kymmenen vanha, perhe siirtyi New Yorkiin. Isän kuoltua vuonna 1743 Charlotte muutti Englantiin varakkaiden suojelijoiden hoiviin. Vuonna 1747 Charlotte meni naimisiin Alexander Lennoxin kanssa Lontoossa, josta tuli Charlotten kotikaupunki koko hänen loppuelämänsä ajaksi.

Vuonna 1750 Charlotte Lennox julkaisi ensimmäisen proosateoksensa The Life of Harriet Stuart. Se oli lajiltaan tyylipuhdas seikkailullinen romanssi. Sen sankaritar joutui muun muassa intiaanien ja merirosvojen kaappaamaksi.

Toista proosateostaan suunnitellessaan Charlotte Lennox oli pannut merkille kirjallisuudenlajien eriytymisen ja päätti tehdä siitä kirjansa aiheen. Hänen päähenkilönsä Arabella lukee suuren määrän äidiltään perimiään romansseja. Hän ottaa ne täydestä todesta ja yrittää elää niistä saamansa mallin mukaisesti. Tämä johtaa käytökseen, joka näyttää mielenvikaiselta. Lopulta Arabella saadaan suostutelluksi pois hullutuksestaan. 

Siinäpä tuli kerrotuksi The Female Quixote -romaanin juoni pähkinänkuoressa. Iso paljastus se ei ole, sillä juoni on jo oikeastaan paljastettu romaanin nimessä. Se viittaa Miguel de Cervantes Saavedran romaaniin Don Quijote, jonka päähenkilö menettää henkisen tasapainonsa luettuaan liikaa ritariromaaneja. Don Quijote sairastuu vakavasti ja saa järkensä valon takaisin vasta kuolinvuoteellaan. Arabellan tarinalla on onnellisempi loppu. 

The Female Quijote ilmestyi vuonna 1752, kun Charlotte Lennox oli vasta 23-vuotias. Romaani oli omana aikanaan hyvin suosittu. Se levisi myös manner-Eurooppaan lukuisina käännöksinä. Jane Austenin kerrotaan lukeneen sen ainakin kahteen kertaan ja saaneen siitä perusidean romaaniinsa Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey, 1817).

Arabellan markiisi-isä oli hovin palveluksessa ollessaan saanut paljon vihamiehiä, joiden juonittelujen takia hän lopulta menetti asemansa. Katkeroitunut markiisi vetäytyi linnaansa syrjäiselle maaseudulle. Juuri ennen muuttoaan hän meni naimisiin itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa.

Markiisin eläkepäivät sujuivat mukavasti kirjaston ja puutarhan parissa. Toisinaan hän metsästeli, mutta hänen ylpeytensä ja varautuneisuutensa eivät tuoneet hänelle ystäviä ympäristön aatelisista. Toisena eristäytymisen vuotena markiisin nuori vaimo synnytti tyttären, Arabellan, ja kuoli kolmen päivän kuluttua synnytyksestä. Surun murtama markiisi kantoi vaimonsa ahmimat romanssikirjat omaan kirjastoonsa.

Näin ihailtavan taloudellisesti Charlotte Lennox luo taustan Arabellan tulevalle hullutukselle. Hänen isänsä tekee kaksi isoa virhettä: ylpeydessään hän eristää perheensä ulkopuolisilta vaikutteilta ja surunsa sokaisemana hän tulee sekoittaneeksi kirjastonsa siten, että tietokirjat ja romanssit eivät erotu toisistaan.

Aivan yksin Arabella ei kuitenkaan ole. Hänellä on palvelijatar Lucy, joka romaanissa on saanut hieman Don Quijoten Sancho Panzaa muistuttavan roolin. Yksinkertaisen tytön pää menee pyörälle Arabellan villeistä ideoista. Hän ei osaa tai uskalla asettaa kyseenalaiseksi emäntänsä järjenjuoksua. Vaikutti siltä, että Lennox oli ajatellut Lucylle isompaakin roolia romaanin lähes ainoana työväenluokan edustajana, mutta loppujen lopuksi hänet jätetään vähälle huomiolle ja välillä unohdetaan pitkiksi ajoiksi. Arabellalla on myös joukko seuraneitejä, jotka auttavat häntä pukeutumisessa ja kulkevat hänen mukanaan kävelyretkillä. Näistä naisista yksikään ei nouse esiin eikä ketään heistä edes mainita nimeltä.

Nuoreksi neidoksi kasvanut Arabella saa nopeasti ihailijoita. Ensimmäisen näistä hän karkottaa kohtuuttomilla odotuksillaan. Toisaalta kun romanssit ovat opettaneet, että ylhäiset kosijat usein naamioivat itsensä päästäkseen lähelle rakastettujaan, Arabella kehittelee päässään kuvitelmia isänsä puutarhurista, jolla ei oikeasti ole mitään suunnitelmia Arabellan suhteen ja joka hämmentyy täysin Arabellan kummallisista vihjailuista.

Romaanin tapakomedia on viihdyttävää luettavaa. Henkilöt kuuluvat varakkaaseen yläluokkaan, jolla on aikaa seurusteluun ja tapojen pohtimiseen. Kaikkitietävä kertoja juoksuttaa tarinaa vauhdikkaasti. Teoksessa on paljon vuoropuhelua, jonka koomisuus perustuu Arabellan omalaatuisiin ja epärealistisiin tulkintoihin maailmasta ja ihmisten käytöksestä. Muiden mielipiteet hän tyrmää jyrkästi käyttäen auktoriteetteinaan lukemiaan romansseja, ennen kaikkea Madeleine de Scudéryn ja Gauthier de Costes de La Calprenèden teoksia.

Arabella on itsekeskeinen. Hän pitää selvänä, että maailma pyörii hänen ympärillään ja kaikki miehet tavoittelevat hänen rakkauttaan. Hän ei koskaan epäile voivansa olla väärässä. Tämä tosin koskee vain hänen romanssien vaikutuksesta syntyneitä asenteitaan. Muuten häntä pidetään kyllä huomaavaisena ja älykkäänä ja rakastettavana. Tätä ristiriitaa ei romaanissa tyydyttävästi selitetä. Hänen älykkyytensä yleensä vain todetaan, kun taas hänen hupsuudestaan annetaan yllin kyllin esimerkkejä. Kun lukuisat miehet romaanissa kuitenkin ihastelevat Arabellan nokkeluutta, minulle syntyi käsitys, että he ovat kuunnelleet silmillään. Kaikkien mielestä Arabella nimittäin on vertaansa vailla oleva kaunotar.

Vakavasti otettavan kosijan Arabella saa Charles Glanvillesta. Glanville on baronetti sir Charlesin ja Arabellan isän sisaren poika, siis Arabellan serkku. Arabellan markiisi-isäkin haluaa nuoresta Glanvillesta tyttärensä puolison. Glanville luonnollisesti rakastuu Arabellaan.

Mutkia nuorten seurusteluun tuo se, että rakkaudentunnustukset eivät alkuunkaan sovi Arabellalle. Hänen mielestään todellisen rakastajan tulee olla pidättyväinen ja osoittaa arvonsa koettelemuksissa ja seikkailuissa. Vasta kun rakastaja on haavoittunut kuolettavasti tai muuten vain kuolemassa rakkaudesta, neidon sopii tunnustaa... ei tietenkään sitä, että rakastaa miestä vaan että ei vihaa tätä. Tähän vaiheeseen saatettaisiin Arabellan mukaan päästä parin vuoden kuluttua.

Romanssien mutkikas kielenkäyttö on siirtynyt sellaisenaan Arabellan puheeseen. Asian myöntäminen kieltämällä sen vastakohta on tämän kielen keskeinen piirre. Kun Arabella sitten aikanaan myöntää, ettei vihaa Glanvillea, kyseessä on suuri paljastus, jota normaalilla tavalla ajattelevat ihmiset – kuten vanhempi Sir Charles Glanville – eivät osaa pitää kovinkaan suurena suosionosoituksena.

Aidosti Arabellaan ihastunut nuori Glanville on mainio, psykologisesti uskottava hahmo. Hän kärsii Arabellan laukomista järjettömyyksistä ja yrittää johtaa keskustelun pois vaarallisilta alueilta aina, kun huomaa Arabellan valmistelevan jotain älytöntä vuodatusta. Glanvillen kiemurtelu myötähäpeän kourissa synnytti saman tunnetilan myös lukijassa. Välillä Glanvillen omakin mielenterveys vaikuttaa horjuvan, kun Arabella ei suostu ottamaan järkipuhetta kuuleviin korviinsa.

Kun markiisi kuolee yllättäen, Sir Charles Glanvillesta tulee Arabellan holhooja niiksi kolmeksi vuodeksi, joiden jälkeen Arabellasta tulee täysivaltainen. Sir Charles pitää Arabellaa harhaisena ja suunnittelee jo tytön lähettämistä hoitolaitokseen, mutta poikansa ansiosta hänkin oppii näkemään Arabellan hyvät puolet ja suostuu pojan suunnitelmaan Arabellan rakkauden voittamiseksi ja hänen ajatusmaailmansa vähittäiseksi korjaamiseksi.

Arabella luonnollisesti tulkitsee vanhan miehen suopeuden romanssien pohjalta ja uskoo isän ryhtyneen poikansa kilpailijaksi hänen rakkaudestaan. Monien kiusaannuttavien vaiheiden jälkeen tämä sekaannus saadaan oikaistuksi.

Glanville ja Sir Charles sekä Glanvillen sisar Charlotte viettävät pitkiä aikoja vieraina Arabellan linnassa. Yhdessä he myös tekevät matkan Bathiin, jossa Arabella hämmentää ja herättää ihailua seurapiireissä. Turhamainen Charlotte tuntee kateutta Arabellan kauneudesta ja älykkyydestä. Hän nauttii tilanteista, joissa Arabella tekee puheillaan ja itämaisista asuista vaikutteita saaneella pukeutumisellaan itsensä naurunalaiseksi. 

Arabellan on toisinaan vaikea saada itsensä ymmärretyksi, koska hän käyttää sanoja romansseista oppimallaan tavalla. Arabellalle esimerkiksi sanoilla seikkailut (adventures) ja suosionosoitukset (favours) on eri merkitys kuin naisilla, jotka hän suututtaa kyselemällä heidän kokemistaan seikkailuista ja heidän miehille suomistaan suosionosoituksista. Naiset kuvittelevat, että Arabella haluaa kuulla heidän eroottisesta elämästään.

Suorasukaista seksiä ei Arabellan kirjoissa esiinny, joten hänen on sitä vaikea käsittää. Lontoossa käydessään hän yrittää "pelastaa" asiakkaaltaan pojaksi pukeutuneen prostituoidun. Arabellan mielestä kyseessä on luonnollisesti jalo neito, joka naamioituneena on pakenemassa vainoajiaan.

Glanville saa kilpailijakseen sir George Bellmourin, Arabellan linnan lähellä asuvan baronetin, joka tuntee hyvin romanssit ja käyttää tietojaan hyväksi Arabellaa liehitelläkseen. Arabellan huomattava perintö vaikuttaa olevan hänen tärkein motivaattorinsa. Samalla hän tosin hakkailee myös Charlotte Glanvillea.

Sir George Bellmour kertoo Arabellan linnassa pitkän ja mielikuvituksellisen tarinan elämästään ja seikkailuistaan. Glanville ja Charlotte ymmärtävät sen parodiaksi, mutta Arabella uskoo sen todeksi. Vanha Sir Charles ottaa sen aluksi niin ikään tosissaan ja suuttuu Sir Georgen ilmiselvistä valheista. Romanssin tunnistaminen fiktioksi edellyttää siis tietoa sekä todellisuudesta että romanssin konventioista. Jos ei tunne konventioita mutta tuntee maailmaa, sen tunnistaa valheeksi. Totena sitä voi pitää vain ihminen, jonka käsitys todellisuudesta on erittäin rajoittunut. 

Sir George tekee vielä romaanin lopussa ovelasti suunnitellun yrityksen Arabellan voittamiseksi ja Glanvillen syrjäyttämiseksi. Suunnitelma on vähällä onnistua, mutta loppujen lopuksi siitä kärsii eniten Sir George itse. Sir George päätyy lopulta kosimaan Charlotte Glanvillea. Tähän ratkaisuun Charlotte ja muutkin romaanin keskeiset henkilöt ovat yllättäen tyytyväisiä, vaikka Sir Georgen ketkumaisuus on käynyt kaikille selväksi. Ilmeisesti miehen aatelisarvo ja maaomaisuus saavat Charlotten unohtamaan miehen silmiinpistävät luonteen viat.

Bathissa vieraillessaan Arabella saa seurapiireissä puolustajan eräästä kreivittärestä, joka ymmärtää, että Arabellan syrjäinen koti ja puutteellinen koulutus eivät ole suojelleet tätä romanssien vaikutukselta. Kreivitär itse erilaisen taustansa takia on voinut nauttia romansseista pelkkänä viihteenä.

Kreivitär puhuu romanssien kieltä. Hän selittää Arabellalle, että aika on muuttanut tavat niin, että se mikä ennen saattoi tehdä miehestä sankarin, johtaisi hänet nyt hirttolavalle. Ystävällisellä asenteellaan kreivitär saa Arabellan mietteliääksi.

Romaanin lopussa Arabella sairastuu vakavasti järjettömällä ja vääriin luuloihin perustuvalla pakomatkalla. Toivuttuaan hän saa vieraakseen pappismiehen, josta käytetään myös nimitystä tohtori.  Tämä vieras vie loppuun sen, minkä kreivitär oli aloittanut. Pappi osoittaa kohta kohdalta perustellen, että Arabellan lukemat kirjat ovat olleet fiktiota, absurdeja ja haitallisia. Kaunokirjallisuudelle tämä tohtori näyttää jättävän ainoastaan opettavaisen roolin: Aisopoksen sadut saavat armon hänen silmissään. Myös Richardsonin Clarissa-romaanin "luonnollinen moraalisuus" voi olla hyväksi lukijalle. Tohtori ei kuitenkaan perustele näkemyksiään niin perusteellisesti, että niistä voisi muodostaa suositeltavan kirjallisuuden teorian.

Arabellan järkiintyminen tapahtuu yllättävän nopeasti ja helposti. Lopussa valmistellaankin sitten jo kaksia häitä.

Romaanissa, jossa Arabellan hupsuus jo alkoi tuntua pitkitetyltä vitsiltä, oli lopussa vauhtia sitten niin paljon, että sen psykologinen uskottavuus sai kolauksen. Omistamani painoksen alaviitteet ja liitteet antoivat mukavasti selityksiä romaanin rakenneongelmiin.

Charlotte Lennoxilla oli nimekkäitä tukijoita. Samuel Johnson tutustutti Lennoxin Samuel Richardsoniin, jonka avulla kirjalle löytyi kustantaja. Se painettiin Richardsonin kirjapainossa. Richardson myös antoi keskeneräisestä kirjasta palautetta, jonka Lennox otti suopeasti vastaan. Lennoxin ja Richardsonin kirjeenvaihdon perusteella Lennoxilla oli ongelmia teoksensa supistamisessa kustantajan sille määräämään mittaan. Romaanin kiirehditty ja riittämättömästi perusteltu loppuratkaisu aiheutui siis teoksen pituudelle asetetuista rajoituksista. Lennox olisi ilmeisesti halunnut tehdä Arabellan mielenmuutoksesta psykologisesti perustellumman. Viisas kreivitär, joka julkaistussa versiossa katoaa äkkiarvaamatta, olisi vähitellen kääntänyt Arabellan pään, mahdollisesti tutustuttamalla hänet toisenlaiseen kirjallisuuteen. 

Teosta ei Richardsonin mielestä voinut kuitenkaan enää laajentaa, eikä Lennoxilla toisaalta ollut mahdollisuutta tehdä aiemmin kirjoitettuun niin suuria muutoksia kuin romaanin tasapaino olisi vaatinut.  Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että Richardsonilla oli ehkä ohjeita antaessaan mielessä enemmän kirjapainon taloudellinen menestys kuin romaanitaiteen jalostaminen. Kuten Duncan Isles romaanin liitteessä toteaa, Euroopan tuon ajan laajimmin luetun kirjailijan ylistys ja lempeä tuki oli kuitenkin korvaamattoman arvokas lahja nuorelle kirjailijattarelle.

Romaanin lukua, jossa pappi saa Arabellan mielen muuttumaan, on joskus väitetty Samuel Johnsonin kirjoittamaksi. Tätä on todisteltu muun muassa kvantitatiivisella tekstianalyysilla, jonka on katsottu osoittavan luvun muistuttavan kieleltään enemmän tohtori Johnsonin tyyliä Rambler-lehdessään kuin Lennoxin tyyliä aiemmin romaanissa.

Lennox oli kuitenkin tietoisesti luonut kyseisen papin tohtori Johnsonin kaltaiseksi. Hän myös tunsi Johnsonin tyylin ja pystyi epäilemättä jäljittelemään sitä. On myös täysin mahdollista, että Johnson ja Lennox olivat yhdessä keskustelleet siitä, millaisilla argumenteilla Arabellan mieli oli muutettavissa. Haiskahtaa vähän siltä, että naiskirjailijalle ei tahdottaisi antaa kunniaa analyyttisen järkeilyn kirjoittajana. Romaanin hömppäosioita ei tietääkseni koskaan ole yritetty pistää yhdenkään mieskirjoittajan tiliin.

Romaanin kieli on helposti ymmärrettävää, vaikka useiden sanojen kirjoitusasu on 1700-luvun jälkeen muuttunut. Myös merkityksessä on tapahtunut pieniä siirtymiä. "Unhand me" merkityksessä 'päästäkää irti minusta' vaikutti raikkaan taloudelliselta ilmaisulta. Sanan whore käyttäminen asiallisena ammattinimikkeenä sivistyneissä keskusteluissa saa aina minussa aikaan pienen sätkyn lukiessani 1700-luvun romaaneja. Silmiinpistävä ortografinen piirre on kaikkien substantiivien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella.

1700-luvun kirjallinen tyyli oli melko suorapuheista ja salli välillä uskallettujakin aiheita. Ei ole ihme, että monet nykykirjailijat ovat kirjoittaneet pastisseja 1700-luvun tyyliin. Itse lukemistani mieleen tulevat Erica Jongin Fanny ja John Barthin The Sot-Weed Factor. Ehkä myös J. M. Coetzeen Foen voisi liittää tähän joukkoon.

Charlotte Lennox loi elinaikanaan huomattavan kirjallisen tuotannon. Rahallista menestystä se ei hänelle tuonut. Hän kuoli 75-vuotiaana Lontoossa täysin varattomana. Hänet haudattiin köyhien ihmisten merkitsemättömään hautaan.

Onko The Female Quixote -romaanilla vielä jotain annettavaa 2020-luvun lukijalle? Mielestäni paljonkin. Kirja on vauhdikas ja paikoin hyvin hauska, hyvää viihdettä siis. Sitä lukiessa tuli usein mieleen myös vakavia pohdintoja. Arabella parani kuultuaan rationaalisia argumentteja. Miten parannetaan salaliittoteoreetikko, jolle jokainen argumentti on todiste totuuden piilottelusta? Charlotte Lennoxin romaani kuvaa osuvasti läheisten tuskaa, kun joku täyttää tilan harhaisella maailmankuvallaan.

The Female Quixote on ilmaiseksi luettavissa Project Gutenberg -palvelussa.

Charlotte Lennox, The Female Quixote or The Adventures of Arabella. Oxford University Press 1989. Edited by Margaret Dalziel with an Introduction by Margaret Anne Doody. Chronology and Appendix by Duncan Isles. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1752. Kannen kuva: Charles Jervasin maalaus Lady at the Clavicytherium; Portrait of Elizabeth, Countess of Bridgewater (noin 1710–1714). 428 s.

Yaël Hassan: Rue Stendhal

Ranskalaista lastenkirjallisuutta olisi taas tarjolla. Kirjailija Yaël Hassanin nimi jäi mieleen Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin esittelystä. Kun vastaan tuli tämä mukavasti kirjallisuushistoriaa sivuava Rue Stendhal, pitihän siihen tarttua.

Romaanin pääosassa ovat pariisilaisen Rue Stendhal -kadulla sijaitsevan kerrostalon lapset. Kesäloma on juuri alkanut. Melkein 11-vuotiaan Estébanin paras kaveri Théo on muuttanut Marseilleen. Edessä näyttäisi olevan tylsä ja yksinäinen kesä. Estébanin äiti on päivät töissä. Isäänsä Estéban ei ole koskaan tavannut.

Onhan tietenkin jäljellä Estébanin toiseksi paras kaveri, Idris, jonka kuusihenkinen perhe asuu kahden makuuhuoneen asunnossa samassa kerrostalossa. Idriskin on menossa syksyllä yläkouluun kuten Estéban. Olisi mukavaa, jos he pääsisivät samalle luokalle. Äitinsä kanssa kahdestaan talossa asuva Lola voisi myös tulla samalle luokalle. Lola on Estébanin mielestä "planeetan kaunein tyttö", mutta hän poistuu harvoin kotoaan.

Estébanin synkät mietteet pihan rappusilla keskeyttää neljännen kerroksen vanha herra Faure, joka kertoo, että Théon perheen jättämään asuntoon on tänään tulossa uudet asukkaat ja että heillä kuuluu olevan kolme lasta. 

Pian uusien asukkaiden muuttokuorma saapuukin, ja Estéban tutustuu 12-vuotiaaseen Brunoon, Estébanin kanssa samanikäiseen Rosalieen ja 8-vuotiaaseen Émilieen. Uuden perheen lapset vaikuttavat aluksi epäilyttävän nörttimäisiltä ja varsinkin Rosalie epäystävälliseltä. Rosalie nimittää punatukkaista Estébania "porkkanatukaksi" (poil de carotte). Mukavanoloinen Bruno kuitenkin selittää, ettei Rosalie tarkoita pahaa, hän on vain juuri lukemassa Jules Renardin omaelämäkerrallista lapsuuskuvausta nimeltä Poil de carotte.

Herra Faure värvää kaikki pihan lapset järjestämään kirjastoaan. Hän lahjoittaa pois tietokirjallisuuden ja jättää vain kaunokirjallisuuden. Lapset auttavat mielellään. Herra Faure lupaa lukea ääneen, jotta puuha sujuisi rattoisammin. Estéban ehdottaa kirjaa Poil de carotte, joka herra Fauren kirjahyllystä löytyykin. Tarina lumoaa lapset ja he haluaisivat kuulla aina vain lisää. 

Kun kirjat on järjestetty, herra Faure kysyy lasten lomasuunnitelmia. Bruno haluaisi käydä läheisellä Père-Lachaisen hautausmaalla, joka on pitempään Rue Stendhalilla asuneille lapsille jo ennestään tuttu seikkailupaikka. Herra Faure pitää ajatusta hyvänä ja kertoo itse matkustavansa seuraavana päivänä sukuloimaan.

Seuraavana päivänä alkaa seikkailu. Lapset saavat herra Faurelta kirjeen, jossa on heille arvoitus ja hautausmaalla suoritettava tehtävä. Näitä kirjeitä lapset saavat vastedes joka päivä. Herra Fauren ystävät antavat lapsille aina uuden kirjeen joko hautausmaalla tai lasten kotitalolla. Herra Fauren ystävät myös osallistuvat leikkiin kertomalla lapsille hautausmaan kuuluisista vainajista. 

Onhan tässä leikissä hiukan makaaberi sävy, mutta lapset eivät siitä ole moksiskaan. Tarinat öisin hautausmaalla vaeltelevista haamuista suorastaan lisäävät heidän innostustaan. Porukan pienin, Émilie, tosin on välillä niin peloissaan, että jättäytyy pois muutamilta hautausmaaretkiltä. Oli sympaattista, että muut eivät häntä tästä kiusoitelleet vaan pikemminkin lohduttivat ja keksivät keinoja, joilla Émilie voisi voittaa pelkonsa.

Myöhemmin myös Estébanin paras kaveri Théo liittyy lasten joukkoon. Estébanin äiti on suostunut ottamaan Théon Pariisiin "kesäpojaksi", kun Théon äiti on joutunut sairaalaan pieneen toimenpiteeseen.

Leikin varjolla lapset tutustuvat kuuluisien kirjailijoiden ja muutamien muiden merkkihenkilöiden elämäntarinoihin ja tutkivat heidän hautamuistomerkkejään. Heti ensimmäisen seikkailupäivän jälkeen lapset käyvät kirjastossa etsiskelemässä Oscar Wilden kirjoja. Heidän ensimmäisen päivän tehtäviinsä on nimittäin kuulunut Oscar Wilden haudan löytäminen. Haudalla he ovat tavanneet naisen, joka närkästyneenä yrittää poistaa haudasta "vandaalien" jättämät tahrat – huulipunasta jääneet suukkojen jäljet, jotka naisen sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ilmestyvät hautakiveen aina uudestaan.

Kirjastossa lapset tutustuvat mukavaan kirjastonhoitajaan, Elsaan. Koska satutunnille ei ollut tullut pienempiä lapsia, Elsa lukee seikkailijajoukolle ääneen Oscar Wilden sadun Itsekäs jättiläinen. Kirjastosta tulee lapsille sadepäivien vakiopaikka.

Samalla tavalla lapset seuraavina päivinä tutustuvat muiden muassa Coletteen, La Fontaineen, Paul Eluardiin, Alphonse Daudet'hen, Apollinaireen ja Auguste Maquet'hen. 

Tuo listan viimeinen nimi luultavasti vaikuttaa vieraalta, ainakaan minä en ollut koskaan kuullut hänestä. Auguste Maquet oli Alexandre Dumas'n "neekeri". Nimitys järkyttää lapsista varsinkin Idrisiä, joka on senegalilaisen taustansa takia saanut kuulla yllin kyllin rasistia loukkauksia. Nimitystä kuitenkin käytettiin kirjailijoiden avustajista, joiden tehtävänä oli kirjoittaa romaanin ensimmäinen versio: keksiä juoni ja varmistaa, että romaanin historiatiedot pitivät paikkansa. Auguste Maquet'lle kuuluu siis iso kunnia esimerkiksi Monte Christon kreivistä. Maquet'n vaatimaton hautakivi on Père-Lachaisen hautausmaalla; Alexandre Dumas'n maalliset jäännökset lepäävät Panthéonissa.

Lasten hautausmaaseikkailuun sisältyy myös pientä jännitystä, kun Idris uskoo eräänä päivänä 

yllättäneensä haudanryöstäjät kesken puuhiensa. Hakeutuminen sateensuojaan erääseen hautausmaan pienistä mausoleumeista aiheuttaa myös pelon väristyksiä, varsinkin siinä vaiheessa, kun Lola tuntee jonkin koskettavan jalkojaan... 

Surua aiheuttaa myös kuulopuheiden perusteella päätelty herra Fauren äkillinen kuolema. Tämä osoittautuu kuitenkin väärinkäsitykseksi. Todellinen vainaja ei ole lapsille yhtä läheinen kuin herra Faure.

Seikkailujen lomassa on ilmassa myös hieman romantiikkaa: Lolasta ja Estébanista, samoin kuin Idriksestä ja Rosaliesta tulee kesän aikana erityiset ystävät. Heille myös selviää, että kaikki neljä jatkavat yläkoulussa samalla luokalla.

Seikkailunsa loppuvaiheessa lapset kohtaavat hautausmaalla kirjailijattaren, joka yrittää keksiä, miten kertoisi lastenkirjassa Père-Lachaisen tarinoita. Lapset kertovat naiselle omasta kesästään. Myöhemmin nainen ilmoittaa, että lasten kesäseikkailu on nyt julkaistu kirjana.

Ja minä luin sen äsken.

Kirja on suunnattu yli kymmenvuotiaille. En osaa sanoa, innostuisivatko lapset tästä. Onko seikkailu kuitenkin vähän pliisu? Sympaattinen piirroskuvitus varmaan lisää houkuttelevuutta. Minä kyllä ainakin pidin kovasti. Virtuaalinen lukupinoni kasvoi useilla teoksilla: Poil de carotte, Dialogues de bêtes ja ehkä se Monte Christon kreivikin pitää ihan lukemalla lukea. Tv-sarjan ja elokuvan olen kyllä nähnyt – ja lukenutkin tarinan Kuvitetuista Klassikoista. Jules Renardin Kuvien metsästäjä kului usein käsissäni 1970-luvulla. Nyt voisi olla aika lueskella uudelleen sen viehkoja luontokuvauksia. Käärme-luvun muistan ulkoa kokonaan. Se kuuluu näin: "Liian pitkä."

Estéban muuten lukee itsekseen loppuun herra Faurelta lainaamansa Jules Renardin Poil de carotte -kirjan. Kirjan päähenkilön omassa perheessään kokema kaltoinkohtelu liikuttaa poikaa niin kovasti, että tämä yläkouluun pian siirtyvä poika hyppää äitinsä kaulaan ja kuiskaa: "Sinä olet maailman suloisin äiti." Taisin vähän liikuttua minäkin.

Voisikohan sitä ensi kesänä pistäytyä Père-Lachaisessa? Edellisestä vierailusta on jo aikaa. Tekisi mieli käydä katsomassa, onko Antoine Augustin Parmentierin haudalla aina muutama tuore peruna. Kyseinen herra edisti perunanviljelyä Ranskassa 1700-luvulla. Rue Stendhal -romaanista opin.

Yaël Hassan, Rue Stendhal. Casterman 2013. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kuvitus: Pénélope Paicheler. 135 s.

Per Olov Enquist: Liknelseboken

Liknelseboken (2013) – vertauskirja – jäi kirjailija Per Olov Enquistin (1934–2020) viimeiseksi teokseksi. Siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta, mutta kirjan alaotsikossa se nimetään kuitenkin selkeästi romaaniksi, tarkemmin sanottuna rakkausromaaniksi.

Kirjailija Martin Amis pohti eräässä esseessään sitä, miten joskus vanheneva kirjailija unohtaa elintärkeän rakkaussuhteensa lukijaan ja uppoaa omiin pakkomielteisiinsä. Amisin mielestä näin kävi esimerkiksi James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Heidän teoksistaan katosi "kerronnallinen kitka" ja he "lipsuivat ja luisuivat eivätkä pysyneet tiellä". Jonkin aikaa minusta tuntui, että sama oli tapahtunut Per Olov Enquistillekin: Liknelseboken vaikutti kirjalta, joka avautuu vain yhdelle lukijalle – kirjailijalle itselleen. Enquistin aikaisemmista osittain omaelämäkerrallisista romaaneista, esimerkiksi romaanista Kapteeni Nemon kirjasto, tuttu pyrkimys yhtä aikaa tunnustaa ja salata oli tässä romaanissa viety raivostuttavan pitkälle. Minun on helppo – pitkällä keittiöpsykologin kokemuksella – nähdä kirjailijan lapsuuskodin ankara uskonnollisuus tämän pyrkimyksen taustalla.

Onneksi kirjailijan kulkuväline pysyi sittenkin tiellä. Suunnilleen kirjan puolessa välissä, kun sen kertoja pitkän kursailun jälkeen viimein rohkaistui kuvaamaan romaanin päähenkilön ensimmäistä yhdyntäkokemusta, kirjan näennäisesti irralliset osat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan rakkaudesta – että ei kelpaa siihen – tuli kuitenkin loppujen lopuksi tässä romaanissa kirjoittaneeksi liikuttavan rakkausromaanin. Samalla kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan runoja, löysi Uuden testamentin vertausten rohkaisemana tavan kirjoittaa proosaa, joka käyttää runollista keinoa – vertausta – kerrontansa ytimessä.

Romaanin kaikki luvut on nimetty vertauksiksi seuraavalla tavalla:

1. Vertaus jälleen löytyneestä muistikirjasta

2. Vertaus musertuneesta pikkuserkusta

3. Vertaus tädistä joka uskalsi

4. Vertaus naisesta oksattomalla mäntylattialla

5. Vertaus sisimmästä huoneesta

6. Vertaus hukatusta lahjasta

7. Vertaus viidestä tulppaanista

8. Vertaus postineidistä

9. Vertaus Jeesuksen toisesta tulemisesta

Rakkauden mysteeriä romaanin kertoja lähestyy konkreettisten päähenkilöä tai hänen lähipiiriään tai kuuluisia taiteilijoita koskettaneiden tapahtumien kautta. Näitä tapahtumia hän nimittää vertauksiksi. Kerronta etenee kiertäen ja kaartaen, niin kuin ihmisen mieli liikkuu. Välillä kertoja muistaa jo aiemmin puhuneensa jostain aiheesta ja lopettaa lyhyeen, toisinaan taas hän mainitsee kertovansa aiheesta lisää myöhemmin. Kerronta etenee hän-muodossa, mutta tuskin syyllistyn suureen virheeseen, jos katson, että kertoja ja kirjailija ovat yhtä, samoin romaanin päähenkilö, josta käytetään nimityksiä hän, poika, Perola, tämä Enquist ja E. Kertoja viittaa helposti tunnistettaviin omiin kirjoihinsa ja elämänhistoriaansa.

Kirja alkaa päähenkilön äidin hautajaisissa pitämän puheen pohdiskelusta. Siihen oli tullut väärä sävy. Ehkä hän kirjoittaisi sen uudelleen lapsenlapsia varten. Äidin myötä ajatukset johtuvat lapsuuteen. Isä oli kuollut, kun poika oli vielä vauva. Ankarasti uskonnollinen opettajaäiti pyrki muun muassa rajoittamaan pojan lukemisia. Huomattuaan pojan puheessa sävyjä itämaisista uskonnoista äiti piilotti yhden pojan lempikirjoista, Kiplingin Kimin. Poika tekeytyi sairaaksi, jäi pois koulusta, etsi kirjan piilostaan ja luki sen uudelleen. Kun tämä oli toistunut useampaan kertaan, äiti hävitti kirjan lopullisesti.

Liknelseboken-romaanin sisäisiä viittauksia tulvivaa kerrontatapaa ehkä kuvastaa se, että myöhemmin romaanissa esiintyy toinen poika, kertojan fiktiivinen alter ego Siklund, joka joutuu mielisairaalaan puhuvan kissansa Kimin kanssa. Siklund päätyy itsemurhaan. Lasten, hullujen ja kissojen suusta kuullaan totuus, kertoja toteaa.

Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on aloittanut Liknelseboken-romaanin työkirjan jo vuonna 1986 Pariisissa, missä kirjailija asui August-kissansa kanssa ja ryyppäsi ankarasti. Silloin tehdyt muistiinpanot olivat minämuodossa. Juominen päättyi vasta mielisairaalareissuun. Mielisairaalaa seurannut psykoanalyysi puolestaan päättyi siihen, että analyytikko lopetti hoitosuhteen, koska kirjailija oli ilmoittanut tälle rakastuneensa lääkäriinsä.

Suvun mielisairaat ovat usein kertojan mielessä. Hän toteaa käyttäneensä usein rakastumisesta vertausta "polttoraudalla merkitseminen". Samaa vertausta äiti oli käyttänyt hulluksi tulemisesta.

Kertoja on keväällä 2011 saanut serkultaan muistikirjan, joka sisältää hänen isänsä kirjoittamia rakkausrunoja. Isän kuoleman jälkeen hänen äitinsä oli yrittänyt polttaa muistikirjan. Syystä tai toisesta hän sitten kuitenkin oli pelastanut sen tulesta. Miksi äiti oli sen tehnyt? Osittain palaneesta muistikirjasta puuttuu yhdeksän sivua. Ne vaivaavat kertojaa.

Isästä jäi muistoksi muistikirja, paikallislehden anonyymin kirjoittajan muistokirjoitus sekä viulu, jota isä ei ehtinyt oppia soittamaan. Isän viulukin on vertaus: “Kanske var denna ospelade fiol tecknet på att det var slut, helt slut, som för finnstackarn Sibelius i kamp med brännvinet och den åttonde symfonin.”

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, kertoja kiertelee aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa. Välillä hän pohtii Sibeliuksen ongelmia kahdeksannen sinfoniansa kanssa. Sitten Kierkegaardia, joka pelästyi rakkautta ja purki kihlauksensa Regineen. Ei kuitenkaan kannata turhautua, romaanin pyörät lopettavat pian sutimisensa.

Romaanin puolivälissä kertoja siis vihdoin uskaltautuu tarkastelemaan tarkemmin tapahtumia "oksattomalla mäntylattialla". Tähän mullistavaan käännekohtaan elämässään hän on jo usein viitannut. 

Någonstans måste en hemlighetsfull avgörande punkt ha funnits i hans liv, som om han kommit till en nedmörkad rangerbangård med slamrande växlar som våldsamt styrde in trons potatsäck på ett nästan igenvuxet stickspår och han själv nu matades in till det som kallades Livet, och det var där det egentliga fanns.

[Jossain hänen elämässään oli täytynyt olla salaperäinen käännekohta, ikään kuin hän olisi tullut pimennetylle järjestelyratapihalle, jossa kolisevat vaihteet väkivaltaisesti ohjasivat uskon perunasäkin melkein umpeenkasvaneelle pistoraiteelle ja häntä itseään nyt syötettiin siihen mitä kutsuttiin Elämäksi, ja juuri siellä oli se todellinen.]

Elokuussa 1949 päähenkilö tapaa naapuritalon pihalla naisen, joka on vuokrannut talon kesälomansa ajaksi. Nainen lukee kirjaa, ja keskustelu lähtee käyntiin kirjoista. Poika on 15-vuotias, nainen 51-vuotias. Nainen ehdottaa, että hän voisi tarjota pojalle virvoitusjuomaa sisällä. He päätyvät rakastelemaan oksattomalle mäntylattialle.

On täysin selvää, että romaanin päähenkilön ensimmäinen seksikokemus on samalla uskonnollinen elämys. Päähenkilölle valkenee, että seksuaalisuus on ovi toiseen ihmiseen. Oli muitakin ovia, mutta tämä oli sisäisin ja merkittävin.

Myöhemmin osoittautuu, että tapahtuma on ollut merkityksellinen myös naiselle. Se ei ole ollut hänen tapojensa mukaista. Suhteen – jos tätä nimitystä voi käyttää yhdestä ainoasta tapaamisesta – ilmiselvä luvattomuus pojan alaikäisyyden takia on tehnyt kokemuksesta voimakkaamman.

Naisen tulkinnan tapahtumista kuulemme myöhemmin. Nuori mies on selvittänyt naisen henkilöllisyyden, ja yhdeksän vuotta myöhemmin hän soittaa naiselle. He sopivat tapaamisen Södertäljen rautatieasemalle. Nuorukainen on Tukholman seudulla käymässä, koska on osallistunut yleisurheilun Ruotsin mestaruuskilpailuissa korkeushyppyyn ja jäänyt niukasti palkintosijojen ulkopuolelle.

Tapaaminen Södertäljen rautatieaseman penkillä on hapuileva ja hauras. Nuori mies pelkää säikäyttävänsä naisen, koska puhuu heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan uskonnollisin termein, pelastuksena. Nainen kuitenkin vastaa todistamalla tapahtuman merkityksellisyydestä itselleen. Silmiinpistävästi molemmat välttävät sanoja rakkaus ja rakastaa. Nainen kuitenkin hyräilee pätkän Tove Janssonin sanoihin sävelletystä Syyslaulusta. Lyhyehkön tapaamisen päätteeksi mies antaa naiselle ostamansa viisi tulppaania, nousee asemalaiturilta junaan ja lähtee kotiseudulleen pohjoiseen.

Romaanin loppu on melko suoraviivaista kerrontaa. Kertoja toteaa repivänsä rakennustelineet ja toivovansa, että jotain todellista jää jäljelle.

.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin päähenkilö saa kirjeen, joka sisältää vain naisen kuolinilmoituksen. Hän menee hautajaisiin. Koruttomassa muistotilaisuudessa nuori tyttö ilmoittaa, että Ellen-täti oli halunnut vain yhden laulun hautajaisiinsa. Ellen-täti oli myös sanonut, että lauluun sisältyi viesti. Sen jälkeen tyttö laulaa ilman säestystä Tove Janssonin Syyslaulun:

“Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr, det är för sent för att undra och leta. Jag älskar kanske mindre än vad jag gjorde förr, men mer än du nånsin får veta.” 

Kertoja muistaa mitä nainen oli sanonut heidän tavatessaan viimeisen kerran: “Kirjoita kirje, kun minä olen kuollut.”

Kertoja päättää, ettei sittenkään korjaa äidin hautajaispuhetta. Sen sijaan me lukijat saimme kirjeen, rakkausromaanin.

Per Olov Enquist, Liknelseboken: En kärleksroman. E-kirja. Norstedts 2013. Kansi: Håkan Liljemärker. Kannen kuva: DeAgostini/Getty Images. 141 s.