Honoré de Balzac: Taikatalja

Balzacilla on aivan oma lokeronsa kirjallisten mieltymysteni joukossa. Hän ei kaihda paisuteltuja tunteita eikä melodraamaa. Hän briljeeraa teknisellä ja tieteellisellä tietämyksellään, joka usein pohjautuu kritiikittömästi omaksuttuihin 1700- ja 1800-lukujen muotikeksintöihin, esimerkiksi vitalismiin, mesmerismiin ja frenologiaan. 

Hänen romaaninsa ovat rönsyileviä ja muodottomia. Kirjanpainajat tuskastuivat häneen, koska hän teki muutoksia ja laajoja lisäyksiä uusiin vedoksiin ja uusiin painoksiin. Esimerkiksi tästä Taikatalja-romaanista ilmestyi vuosien 1831 ja 1845 välillä seitsemän korjailtua painosta. Muun muassa useiden romaanissa esiintyvien henkilöiden nimet muuttuivat toisiksi, koska Balzac oli saanut idean käyttää samoja henkilöitä useissa eri romaaneissa.

Kaikesta huolimatta en voi olla pitämättä Balzacin kirjoista. Hänen valtava energiansa ja myötätuntonsa vie lukijan mukanaan. Balzac uskoi henkilöihinsä ja eli heidän rinnallaan. Siinä määrin, että kuolinvuoteellaan hän pyysi kutsumaan paikalle lääkäri Horace Bianchonin – Bianchon kyllä parantaisi hänet. Ongelmana oli vain se, että Horace Bianchon oli romaanihenkilö, Balzacin oman mielikuvituksen tuote. Tässä Taikatalja-romaanissakin Bianchon osallistuu päähenkilön vaivojen diagnosointiin.

Taikatalja-romaanin perusjuoni on kiehtova. Köyhä mutta kaunis nuorukainen pettyy kirjoittamiensa teosten vastaanottoon. Hän on kolmen vuoden ajan elänyt askeettista elämää ja uskonut, että teokset toisivat hänelle mainetta. Samaan aikaan rikas nainen, johon hän on ollut rakastunut, tekee julmaa pilaa nuorukaisen toiveista. Korviaan myöten veloissa oleva nuori mies päättää lopettaa elämänsä hukuttautumalla Seine-jokeen. Hän ei halua teolleen todistajia, joten hän päättää odottaa illan pimenemistä. Odotusaikana hän sattuu sisälle antiikkikauppaan. Sen omistajalta hän saa villiaasin nahan, taikataljan, joka täyttää hänen kaikki toivomuksensa. Aina kun toivomus toteutuu, nahka pienenee hieman. Kun nahka on kulutettu loppuun, päättyy sen haltijan elämä. 

Näin kerrottuna Taikatalja-romaanissa on selvät jännittävän fantasiaromaanin ainekset. Balzac itse ei kuitenkaan pitänyt määritelmästä. Romaani onkin kerrottu tavalla, jossa henkilökuvaus ja seurapiireihin sekä eri tieteenaloihin kohdistuva satiiri korostuu. Balzac sijoitti Taikataljan Inhimillinen komedia -romaanisarjassaan filosofisten romaanien joukkoon. Hän halusi käsitellä siinä ennen kaikkea tahdon (vouloir), voiman (pouvoir) ja tiedon (savoir) suhdetta ja merkitystä ihmisen elämään.

Romaani on jaettu kolmeen pitkään lukuun, joiden otsikot ovat Talismani, Sydämetön nainen ja Kuolemanpelko. Lisäksi romaanin lopussa on vajaan kolmen sivun mittainen Loppulause.

Talismani

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan "nuoren mieshenkilön", Raphaël de Valentinin, harhailusta Pariisissa hänen päätettyään lopettaa elämänsä. Tämän “eksyksiin joutuneen, sädekehänsä menettäneen enkelin” taustaa ja syitä hänen päätökselleen ei tässä vaiheessa vielä kerrota. Itse asiassa Raphaëlin nimikin mainitaan ensimmäisen kerran vasta sivulla 52, pian hänen saatuaan taikataljan haltuunsa, aivan kuin vasta taljan omistaminen yksilöisi hänet Pariisin lukemattomien onnettomien nuorten miesten joukosta. Runsaasti sivuja käytetään ihmeellisen antiikkikaupan ylellisten esineiden kuvailuun.

Luovuttaessaan taikataljan Raphaëlille antiikkikaupan 102-vuotias omistaja tiivistää romaanin filosofisen idean seuraavasti:

Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren salaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri tavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen, mikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa: tahtoa ja voida.

     Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin, jonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen onnellisuudestani ja pitkästä iästäni. Tahto meidät polttaa, voima tuhoaa, mutta tieto antaa heikolle olemuksellemme pysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut, ajattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa muun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä, joka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa, jotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen kohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani, vaikka olenkin nähnyt koko maailman.

(Antiikkikauppiaan loppupäätelmä – "Sanalla sanoen, olen saavuttanut kaiken ymmärtäessäni halveksia kaikkea" – saa romaanissa myöhemmin ironisen sävyn, kun paljastuu, että Raphaëlin puolihuolimattomasti sinkoaman toiveen takia vanha antiikkikauppias on hullaantunut nuoreen naiseen ja heittänyt menemään filosofiset periaatteensa. Rakkauden poltteessa vanhus toteaa: "Tunti, joka on vietetty rakkaudessa, on jo kokonainen elämä..." Tieto ei loppujen lopuksi näytäkään pärjäävän halulle.)

Kaupasta poistuessaan Raphaël törmää ystäviinsä, jotka vievät hänet mukanaan lehtikustantaja Tailleferin ylellisiin pitoihin – jollaisiin Raphaël juuri äsken oli toivonut pääsevänsä. Luvun loppuosa kuvaa satiirisesti seurapiirien ylenpalttisia kemuja ja 1830-luvun Ranskan poliittisia kuppikuntia.

Sydämetön nainen

Romaanin toisessa luvussa Raphaël on edelleen Tailleferin juhlissa. Hän kertoo minämuodossa koko elämäntarinansa ystävälleen Emilelle. Äidin varhainen kuolema. Isän taloudelliset vaikeudet. Pieni perintö, jonka varassa hän on kituuttanut ja kirjoittanut teoksiaan: näytelmää, jonka hänen ystävänsä arvioivat oppikoulusta juuri päässeen nuoren miehen lapselliseksi tekeleeksi; sekä tieteellistä tutkielmaa tahdon teoriasta, jota ainoastaan Emile on arvostanut. Onneton rakkaus kreivitär Fedoraan, joka on osoittautunut kylmäksi hyväksikäyttäjäksi. Yli varojen eläminen ja huvittelu Rastignac-ystävän antaman esimerkin mukaisesti.

Raphaëlin synkässä yksinpuhelussa, jonka aikana kyllästynyt Emile (ja ehkä muutama lukijakin) vaipuu uneen, tulee ilmi Raphaëlin ailahteleva suhtautuminen itseensä. Hän pitää itseään rumana, mutta uskoo myös voivansa tuottaa täydellisen onnen naisille, joista haaveilee. Hänen varmat käsityksensä naiseudesta vaikuttavat lapsellisilta: "Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten kaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden tyydyttäminen." 

Usko ja epäusko omiin kykyihin vuorottelevat niin ikään. Keittiöpsykologin pätevyydellä analysoin ristiriidan ankaran yliminän ja voimakkaiden viettielämän ärsykkeiden välillä. Ylimielisyys yhdistettynä itsesyytöksiin: eipä ihme, että Dostojevski tunsi vetoa Balzacin romaaneihin.  

Lohtua Raphaëlin elämään ovat tuoneet hyväsydäminen rouva Gaudin, jonka majatalossa hänellä on pieni huoneensa, sekä rouva Gaudinin tytär Pauline, jolle Raphaël on antanut oppitunteja. Raphaël on kiintynyt Paulineen ja Pauline Raphaëliin, mutta köyhä tyttö ei täytä Raphaëlin kunnianhimon vaatimuksia.

Toisen luvun lopussa Tailleferin juhlavieraat heräilevät seuraavana aamuna krapulaisina. Paikalle saapuu notaari ilmoittamaan Raphaëlin saamasta kuuden miljoonan frangin perinnöstä – sen tuomat vuosittaiset korkotulot ovat täsmälleen ne, joita Raphaël oli toivonutkin.

Raphaël kauhistuu todetessaan, kuinka hänen toiveensa ovat pienentäneet taikataljaa.

Kuolemanpelko

Romaanin kolmannessa luvussa Raphaël on eristäytynyt maailmasta ylelliseen palatsiinsa. Hän yrittää elää toivomatta enää mitään. Tätä tarkoitusta varten hän on pestannut palvelukseensa lapsuuskotinsa uskollisen palvelijan Jonathasin, jonka tehtävänä on nyt ennakoida kaikki isäntänsä toiveet ennen kuin tämä ehtii niitä esittää. Päivänsä Raphaël viettää lukien, ja jottei hänen tarvitsisi toivoa edes luettavaa, Jonathas ostaa kaikki uudet Pariisissa ilmestyvät teokset.

Iltaisin Raphaël käy teattereissa ja oopperassa, joihin kaikkiin Jonathas on hänelle ostanut oman aition. Eräänä iltana Raphaël tapaa teatterissa Paulinen, joka niin ikään on nykyään rikas. Napoleonin sotaretkillä kadonnut Paulinen isä on palannut kotiin huomattava varallisuus mukanaan. 

Nuoret ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja aikovat naimisiin. Raphaël heittää taikataljan kaivoon. Hetken näyttää onni täydelliseltä. Juuri ennen häitä puutarhuri tuo Raphaëlille kaivosta löytämänsä "oudon vesikasvin". Raphaël kauhistuu kutistunutta nahkaa ja lähettää Paulinen pois luotaan.

Nyt Raphaël kääntyy tiedemiesten puoleen voidakseen venyttää nahkaa suuremmaksi. Monien eri tieteenalojen edustajat pääsevät esittelemään tietojaan ja toteamaan, etteivät pysty vaikuttamaan tähän nahanpalaan. Mikään voima tai aine ei tepsi siihen, ei puristus, happo, tuli eikä vesi. Balzac saa mainion syyn esitellä yksityiskohtaisesti hydraulisen puristimen toimintaperiaatteen.

Suhtautuminen tiedemiesten puhetapaan on parodinen. Raphaël toteaakin, että “se, mitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista".

Taikataljan pienentyessä Raphaël tuntee vointinsa huononevan. Hän hakee apua lääkäreiltä. Lääketieteen eri koulukunnat ja parantoloiden hoidot joutuvat vuorostaan Balzacin parodiseen mankeliin.

Pauline, joka on koko ajan etsinyt Raphaëlia, löytää tämän viimein kuoleman kielissä. Raphaël paljastaa rakastetulleen taljan salaisuuden. Raphaël toivoo saavansa kuolla Paulinen syliin, ja Pauline puolestaan yrittää pelastaa miehen halultaan surmaamalla itsensä. 

Loppuratkaisua en tässä paljasta.

Lyhyissä loppusanoissa Balzac vihjaa, että Paulinessa hän on halunnut kuvata ihanteellista naiseutta. Kreivitär Fedora puolestaan edustaa hänen käsitystään seurapiireistä.

Romaanin ihmiskuva on pessimistinen: itsekkyys ja oman voiton tavoittelu ohjaavat useimpia sen henkilöitä. Ihmiset käyvät heikoimman kimppuun kuin kanat, jotka nokkivat hengiltä heikomman lajitoverinsa. Tätä vertausta Balzac käyttää Raphaëlin tapaamista parantoloiden asukkaista. 

Myönteisiä poikkeuksia kyynisestä ihmiskuvauksesta ovat Pauline ja hänen äitinsä sekä vanha ja hieman yksinkertainen palvelija Jonathas.

Taikatalja oli yksi ensimmäisistä romaaneista jotka Balzac julkaisi omalla nimellään. Varsinkin Raphaëlin nuoruuden kuvauksessa ja onnettomissa rakkauksissa on nähty kirjailijan omia kokemuksia.

Minusta tuntuu, että romaani oli Balzacille muutenkin hyvin henkilökohtainen. Se, että juuri šagriininahka toteuttaa Raphaëlin toiveet ja samalla vie hänen elinvoimansa, ei varmasti ollut sattumaa. Nahkaa käytettiin aikanaan pergamentin valmistamiseen. Uskon, että Balzac on nähnyt taikataljan kirjallisen luomistyönsä symbolina. Kirjoittaminen toi hänelle rahaa ja mainetta ainakin ajoittain, mutta samalla vahvan kahvin voimin toteutetut kahdenkymmenen tunnin työpäivät tuhosivat hänen terveytensä.

Romaanin taitava suomennos on edelleen täysin luettava. Sääli, ettei teoksessa mainita suomentajan nimeä. Taikatalja suomennetun teoksen nimenä ei ole onnistunut. Alkuperäisen nimen (La peau de chagrin) sanaleikki on menetetty kokonaan. Chagrin tarkoittaa sekä šagriininahkaa että suruja. Suruja nahka tuo totisesti mukanaan. Se, onko siinä taikaa, on epävarmaa. Balzac ilmeisesti halusi, että romaanin voisi tulkita myös niin, että nahan fantastiset ominaisuudet olivat Raphaëlin kuvitelmaa.

Luin Taikatalja-romaanin ensimmäisen kerran yli neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Osallistuin Tampereen yliopistossa Balzac-praktikumiin, jossa teosta käsiteltiin. Kiireisen lukutahdin takia kirja tuli silloin luetuksi pintapuolisesti. Tänä kesänä se tuli vastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien antikvariaattiosastolla ja poimin sen mukaani.

Pariisin Balzac-museossa vierailu ei ainakaan vähentänyt haluani tutustua kirjaan uudelleen. Siellä oli näytteillä muun muassa elokuvarekvisiittana käytetty nahka, johon oli laserilla poltettu taljan pahaenteinen lupaus.

Jos omistat minut, omistat kaiken, ja elämäsi kuuluu minulle. Niin on Jumalan tahto. Toivo, niin toiveesi täyttyvät. Mutta säästä elämääsi, sillä jokaisen toivomuksen täyttyessä se lyhenee sitä mukaa kuin minä pienenen. Tahdotko ottaa minut? Tee niin. Jumala sinua kuulkoon. Amen.

Honoré de Balzac, Taikatalja. WSOY 1934. Suomennos ranskankielisestä alkuteoksesta La peau de chagrin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1831. Suomentajan nimeä ei mainita, ei myöskään kannen suunnittelijaa. Kannen kuvassa näkyy signeeraus OJA, joka vie ajatukset Piirtämisen taito -teoksen tekijään Onni Ojaan. 383 s.

Arthur Symons: The Symbolist Movement in Literature

Ranskalaisia 1800-luvun kirjailijoita käsittelevä Arthur Symonsin esseekokoelma toi englanninkielisen lukijakunnan tietoisuuteen useita merkittäviä kirjailijoita ja auttoi jo tunnettujen kirjailijoiden maineen vakiinnuttamisessa. Lehdissä ilmestyneistä artikkeleista koottu ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1899, kun monet esitellyistä kirjailijoista vielä olivat elossa. Merkittävästi laajennettu uusi painos ilmestyi vuonna 1919. Ainakin William Butler Yeats, T. S. Eliot ja James Joyce ovat kertoneet hyötyneensä Symonsin esittelyistä. On jopa arveltu, että Symonsin kirja sai Joycen muuttamaan Irlannista Ranskaan ja aloittamaan koko elämänajan kestäneen vapaaehtoisen maanpakonsa.

Arthur Symonsin teksti on täynnä huomioita, jotka tuntuvat kertovan jotain olennaista kulloinkin kohteena olevan kirjailijan tyylistä tai ajattelutavasta. Symons viljelee oivaltavia paradokseja. Tekisi mieli lainata tähän hänen havaintojaan jokaisesta esitellystä kirjailijasta, mutta jätänpä ne kuitenkin aiheesta kiinnostuneen lukijan itse löydettäviksi. Voin suositella tätä kirjaa lämpimästi, jos 1800-luvun ranskalainen kirjallisuus yhtään houkuttelee.

Toisinaan Symonsin analyysien osuvuus jäi kyllä mietityttämään. Vaikutti siltä, että pyrkimys nokkelaan lauseeseen tai tyylikkääseen ilmaisuun oli ohjannut kirjoittajaa. Ehkä en vain ymmärtänyt. Varsinkin runoanalyysit tuottavat usein vaikeuksia minun putkiaivoilleni. Ymmärrän, että runot suosivat metaforia, mutta jos niiden analyysikin perustuu metaforiin, tuntuu kuin yrittäisin täyttää seulaa sihdillä. Ehkä se on mielekkäin tapa puhua runoudesta, mistäpä minä tietäisin – jos kerran ymmärrettävästi ei pysty puhumaan.

Joskus paras tapa puhua runosta onkin lukea se ääneen sellaisenaan. Arthur Symons on antanut tähän mahdollisuuden englantia taitavalle lukijalle: kirjan lopussa on viidentoista sivun verran Symonsin käännöksiä Stéphane Mallarmén ja Paul Verlainen runoista. Itkettävän ihania.

Arthur Symonsilla on myöhempiin kirjoittajiin nähden se etu, että hän oli tavannut henkilökohtaisesti monet Ranskan 1800-luvun kuuluisat kirjailijat. Hän ei siis kerro Parnasson kuvapatsaista vaan elävistä ihmisistä heille luonteenomaisine tapoineen. 

Mallarmén kodin tiistai-iltaisiin kirjailijatapaamisiin nuori englantilainen toivotettiin aina sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ei koskaan puhuttu kirjojen hinnoista tai siitä, paljonko jollekulle suositulle kirjailijalle oli teoksestaan maksettu. Siellä kirjallisuus ei ollut kauppaa. Taiteen vaatimukset olivat aina etusijalla. Jos keskustelu uhkasi kääntyä liian käytännöllisiin asioihin, Mallarmélla oli tapana vaieta ja pyöritellä savukettaan kärsivän näköisenä "kunnes häiritsevä hetki oli ohi".

Symons kertoo myös vierailustaan Edmond de Goncourtin luona, ja Paul Verlainen hän luki ystäviinsä. Heidän kirjeenvaihtonsa jatkui Verlainen kuolemaan asti. Hän tarkkaili läheltä myös J. K. Huysmansin käytöstä. Huysmansilla oli tapana tarttua aina ilmiöiden epämiellyttäviin puoliin, jotka hän sitten tyrmäsi intensiivisesti. "Hän puhuu kuin tuskaisesti yllättyneenä, kasvoillaan huvittunut halveksunnan ilme, joka tunkeutuu niin syvälle, että se muuttuu lähes sääliksi inhimillistä typeryyttä kohtaan."  

Yleensä Arthur Symons suhtautuu erittäin myönteisesti esittelemiinsä kirjailijoihin. Ehkä ankarimman kritiikin saa osakseen Émile Zola, jonka valtavaa työteliäisyyttä Symons kyllä arvostaa. Häntä kuitenkin tuskastuttaa se, ettei Zola osaa jättää mitään kertomatta. Symons liioittelee vain hiukan, kun hän sanoo, että jos Zola kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka ihminen nousee yläkerrokseen porraskäytävässä, voimme olla varmoja, että hänen on kuvattava sama porraskäytävä myös alas tultaessa. Jokaisen huoneen kaikki neljä seinää on niin ikään kuvailtava. Symons kiehuu ärsyyntymisestä, kun Zola kirjoittaa: "Mies meni edeltä, nainen tuli perässä." Jos he ovat yhdessä liikkeellä ja mies menee edeltä, missä muualla nainen voi tulla kuin perässä! Symons antaa vertailun vuoksi esimerkin Flaubertin miljöökuvauksesta Madame Bovaryssa. Jokainen sana tuo jotain uutta tietoa, jokainen lause syventää merkitystä.

Teos kertoo "symbolistisesta liikkeestä", jonka Symons määrittelee hyvin väljästi. Hän toteaa, että symbolismia esiintyy jokaisen mielikuvituksella varustetun kirjailijan teoksissa. 1800-luvun lopulla siitä kuitenkin tultiin tietoisiksi uudella tavalla: "sen jälkeen kun maailma on kyllin kauan näännyttänyt itseään aineellisten asioiden tarkastelulla ja järjestelyllä, tulee sielun vuoro; ja sen mukana tulee kirjallisuus, josta kirjoitan tässä teoksessa, kirjallisuus jossa näkyvä maailma ei enää ole todellisuus eikä näkymätön maailma enää ole uni."

Arthur Symons myös vihjaa juhlallisesti, että tämä uusi kirjallisuus voisi ottaa hoitaakseen ainakin osan uskonnon tehtävistä:

Here, then, in this revolt against exteriority, against rhetoric, against materialistic tradition; in this endeavour to disengage the ultimate essence, the soul, of whatever exists and can be realized by the consciousness; in this dutiful waiting upon every symbol by which the soul of things can be made visible, literature, bowed down by so many burdens, may at last attain liberty, and its authentic speech. In attaining this liberty, it accepts a heavier burden; for in speaking to us so intimately, so solemnly, as only religion had hitherto spoken to us, it becomes itself a kind of religion, with all the duties and responsibilities of the sacred ritual.

On helppo uskoa, että nuori James Joyce näiden sanojen kannustamana kirjoitti: "Lähden kohtaamaan miljoonatta kertaa kokemuksen todellisuutta ja takomaan sieluni pajassa kansani vielä luomattoman omantunnon."  Samassa hengessä T. S. Eliot puolestaan antoi oman runoutta käsittelevän esseekokoelmansa nimeksi The Sacred Wood.

Teoksen loppusanoissa Arthur Symons siirtyy pohtimaan elämän mielekkyyden kokemusta ja vihjaa vastausten löytyvän mystiikasta. En voi sanoa, että pysyin täysin kärryillä. Millaiset asiat antavat varmuuden siitä, että elämän jatkaminen on mielekästä? Vain hyvin nuoret ihmiset haluavat Symonsin mielestä onnellisuutta. Symons näkee kolme suuntautumisvaihtoehtoa: pyhimyksen, rakastajan ja taiteilijan. Mystikkojen ajattelutavassa, johon symbolistisella kirjallisuudella on yhteys, uskonto, intohimo ja taide voivat löytää keskinäisen harmonian. 

The Symbolist Movement in Literature sisältää esseitä seuraavien kirjailijoiden tuotannosta:

• Honoré de Balzac
• Prosper Mérimée
• Gérard de Nerval
• Théophile Gautier
• Gustave Flaubert
• Charles Baudelaire
• Edmond ja Jules de Goncourt
• Villiers de l'Isle-Adam
• Léon Cladel
• Émile Zola
• Stéphane Mallarmé
• Paul Verlaine
• Joris-Karl Huysmans
• Arthur Rimbaud
• Jules Laforgue
• Maurice Maeterlinck

Arthur Symons, The Symbolist Movement in Literature. Revised and enlarged edition. E-kirja. Laconia Publishers 2017. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1899 ja merkittävästi laajennettu painos vuonna 1919. 214 s.

Raymond Queneau: Connaissez-vous Paris?

Vuonna 1936 kirjailija Raymond Queneau (1903–1976) keksi rahapulassa idean: hän voisi kirjoittaa sanomalehteen lukijoiden ratkottavaksi kysymyksiä kotikaupungistaan Pariisista. L'Intransigeant-lehden toimituksessa ajatuksesta innostuttiin, ja niinpä Raymond Queneau seuraavan kahden vuoden ajan julkaisi lehdessä joka päivä kolme Pariisiin liittyvää kysymystä ja niiden vastaukset. Kysymyspalsta Tunnetteko Pariisia? sai suuren suosion pääkaupungin toiseksi suurimmassa sanomalehdessä. 

Vuonna 1940 Queneau kertoi, että rahan tarpeesta syntynyt kirjoitustyö oli hänelle rakas. Hän meni niin pitkälle, että sanoi sen olleen pohjimmiltaan ainoa hänen tekemänsä asia, josta hän oli todella nauttinut. Se antoi syyn perehtyä rakkaaseen kotikaupunkiin arkistoja penkomalla ja kaupungin kaduilla vaeltamalla. 

Kirjailijan ilo löydöistään on selvästi aistittavissa. Pariisin katujen ja kaupunginosien nimet kertovat vanhoista elinkeinoista ja eri aikojen kuuluisista ihmisistä. Kaikenlaiset historian tapahtumat ja vuosiluvut ovat kysymysten laatijan lempimateriaalia. Monet kysymyksistä koskevat sitä, missä kuuluisuudet ovat syntyneet, asuneet tai kuolleet. Kaikki heistä eivät olleet syntyperäisiä pariisilaisia tai edes ranskalaisia. Esimerkiksi Dante asui jonkin aikaa Pariisissa ja Boccaccio kävi siellä peräti syntymässä, koska hänen firenzeläisellä isällään oli siellä liikeasioita – oletettavasti myös Boccaccion äiti oli mukana matkassa. 

Hauska löytö oli sekin, että Pariisissa on eri aikoina ollut neljä Helvetinkatua (rue d'Enfer) Nyt ne ovat jo kaikki saaneet poliittisesti korrektin nimen. Esimerkiksi avenue Denfert-Rochereau on muka nimetty ranskalaisen sotapäällikön mukaan. Hah! Nytpä tiedämme, mitä nimeen on piilotettu. Siihen nähden, että helvettejä oli noin paljon, on yllättävää, että vain kaksi Raamatun henkilöä on saanut kadun Pariisista: Simson (rue Samson) ja Joona (rue Jonas).

Kaiken kaikkiaan Queneau kirjoitti yli kaksituhatta kysymystä. Tähän vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan niistä on valittu 456. Niiden vastaukset on painettu sivun kääntöpuolelle. Pariisi on lähes sadan vuoden aikana muuttunut niin paljon, että kaikki kysymykset eivät enää ole mielekkäitä tai niiden vastaukset ovat vaihtuneet. Tämä oli siitä huolimatta hauska lukuvälipala nippelitiedosta nauttivalle lukijalle. Erityisen mukavaksi lukukokemuksen teki se, että luin tämän Helsingistä Pariisiin suuntautuvan lentomatkan aikana. 

Tässä maistiaisiksi muutamia kysymyksiä ja vastauksia kirjasta. Kysyjän ensyklopedistinen intohimo tulee varmaan selväksi. Yhteen tästä tusinasta olisin itse tiennyt ja yhteen arvannut oikean vastauksen. Vastaukset ovat tuolla alempana.

20. Mikä on Pariisin lyhyin katu?

23. Mikä on Pariisin vanhin kirkko?

26. Kuinka monta taloa oli avenue des Champs-Élysées'n varrella vuonna 1800?

55. Mikä on Boulognen metsän nimen alkuperä?

76. Milloin perustettiin Jardin des Plantes (kasvitieteellinen puutarha)?

104. Missä sijaitsi keskiajalla Upsalan kollegio (le collège d'Upsal), joka perustettiin Pariisin yliopiston ruotsalaisia opiskelijoita varten?

120. Mikä tarina liittyy apteekkiin, joka on perustettu vuonna 1715 ja sijaitsee osoitteessa 115 rue Saint-Honoré?

239. Mikä on Pariisin vanhin silta?

240. Mistä lähtien bukinisteja (käytettyjen kirjojen myyjiä) on ollut Seinen rantalaitureilla (quais)?

256. Missä Pariisin kirkoista sijaitsee Ranskan suurin kirkonkello?

275. Milloin Seine-joki jäätyi viimeksi?

413. Milloin ensimmäinen uimakoulu perustettiin?

Vastaukset:

20. Pariisin lyhyin katu on rue des Degrès, jolla on pituutta alle seitsemän metriä.

23. Pariisin vanhin kirkko on Saint-Germain-des-Prés. Länsitornin runko on peräisin 1000-luvulta. Paavi Aleksanteri III vihki kirkon käyttöön vuonna 1163.

26. Niitä oli kuusi, mukaan lukien Hôtel de Massa numerossa 52 (pystytetty uudelleen observatorion puutarhaan), Langeacin paviljonki rue de Berryn kulmassa, Santerren brasserie vastakkaisessa kulmassa, sveitsiläiskaartin kasarmi numerossa 79 (kaikki nämä rakennukset on purettu).

55. Notre-Dame de Boulogne-sur-Meriin vuonna 1308 tekemänsä pyhiinvaelluksen muistoksi Filip IV rakennutti Rouvrayn metsään Notre-Dame de Boulognen kirkon, joka antoi nimensä ympärillä olevalle alueelle.

76. Jardin des Plantes perustettiin vuonna 1626.

104. Rue Serpenten numerossa 15 muistolaatta kertoo Ruotsin tai Upsalan kollegion sijainnin. Se perustettiin vuonna 1291 Pariisin yliopiston ruotsalaisia opiskelijoita varten.

120. Osoitteessa 115 rue Saint-Honoré sijaitsee vuonna 1715 perustettu apteekki. Väitetään, että sieltä Fersen osti näkymättömän musteen, jota hän käytti salaisessa kirjeenvaihdossaan Marie Antoinetten kanssa.

239. Pariisin vanhin silta on Pont-Neuf ('Uusi-silta'). Ensimmäisen kiven asetti paikalleen Henrik III vuonna 1578, mutta silta valmistui vasta Henrik IV:n aikana.

240. Kirjakauppiaat asettuivat alun perin rantalaitureille. Heidät häädettiin sieltä vuonna 1650, mutta he palasivat, ennen kaikkea quai Contille.

256. Vuonna 1907 asennettiin Sacré-Cœurin basilikaan Ranskan suurin kirkonkello, La Savoyarde. Sen lahjoitti Savoijin hiippakunta ja se painaa 17 735 kiloa (Kremlin kello painaa 201 924 kiloa). 

275. Seine jäätyi viimeisen kerran kokonaan vuonna 1895.

413. Vuonna 1787. Vuoteen 1830 mennessä Pariisissa oli kolme uimakoulua: yksi Île Saint-Louisilla, toinen Pont Royalilla ja kolmas Pont de la Concordella. Lisäksi Seinen rannalla sijaitsi 22 uimapaikkaa, jotka olivat kylmiä kylpyjä varten, 16 miehille ja 6 naisille.

Raymond Queneau, Connaissez-vous Paris? Choix des textes, notice et notes d'Odile Cortinovis, sur une idée d'Emmanuël Souchier. Postface d'Emmanuël Souchier. Gallimard 2011. Kansikuva: Yksityiskohta Gilles Rigoulet'n valokuvasta. 177 s.

William Trevor: Miss Gomez and the Brethren

Lukiessani William Trevorin (1928–2016) teoksia ilmestymisjärjestyksessä olen nyt päässyt vuoteen 1971 ja romaaniin Miss Gomez and the Brethren. Kirjailijalle tyypillinen tasapainoilu koomisen ja traagisen sekä kylmyyden ja myötätunnon välillä onnistuu tässä romaanissa erinomaisesti. Laajasta henkilögalleriasta huolimatta kerronta säilyttää yhtenäisen sävyn. Lähes kaikki romaanin henkilöt ovat jollain tavoin yksinäisiä ja hylättyjä. 

Yksi lääke yksinäisyyteen ja arvottomuuden tunteeseen tässä romaanissa on uskonto. Uskonnon tarjoamat varmuudet osoittautuvat kuitenkin pettäviksi. Romaanissa yhden henkilön ilmestys aiheuttaa eräänlaisen massapsykoosin. Ulkopuolisten silmin uskovaisen julistama totuus voi näyttää myös mielenhäiriöltä. 

Säällä on merkitystä William Trevorin kirjoissa. Tässä romaanissa poikkeuksellinen loppukesän hellejakso kiehuttaa tunteita Lontoossa. Romaanin juoni – sitten kun se pääsee kunnolla liikkeelle – on jännittävä, mutta tärkeintä siinä ovat kuitenkin sen henkilöt.

Romaanin nimihenkilö, neiti Gomez, on kasvanut orpokodissa Jamaikalla. Kun hän oli kaksivuotias, hänen vanhempansa kuolivat asuinrakennuksen tulipalossa, joka vaati 91 ihmisen hengen. Gomez on ainoa hengissä selvinnyt. Lapsesta asti hän on tuntenut olevansa erillään muista ihmisistä, aivan kuin hän ei olisi mitään. Hän järkyttää orpokodin aikuisia ja lapsia ilmaistessaan, että kivuton kuolema vaikuttaa hänestä houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Teini-iässä Gomez pakenee orpokodista. Hänelle ei tuota pulmia maksaa rekkakyydistä seksillä. Hän on ikään kuin vain vieraana kehossaan. Kingstonissa hän toimii siivoojana, kunnes saa kokoon rahat lentolippuun Lontooseen. 

Aluksi tämä silmälasipäinen vakava musta tyttö pesee junia Eustonin asemalla, sitten työskentelee murotehtaassa ja tavarataloissa. Hän polttaa savukkeita ketjussa. Tavaratalon ompelutarvikeosastolta hänet värvätään strip-tease-tanssijaksi Spot-On-klubille. Sieltä hän jatkaa uraansa rouva Idlen ilotaloon.

Neiti Gomezin elämä muuttuu, kun hän näkee lehtisen, jonka otsikkona on "Make friends in London". Häntä koskettaa erityisesti esitteen tieto, että jokaisen elämällä on tarkoitus. 

Esitteen on julkaissut Jamaikalla toimiva järjestö – The Church of the Brethren of the Way – jonka pastorin, Lloyd Pattersonin, kanssa neiti Gomez aloittaa kirjeenvaihdon. Neiti Gomez raportoi järjestölle Lontoon rikoksista, ja järjestön "veljet" puolestaan lupaavat rukoilla rikoksen tekijöiden ja uhrien puolesta. Järjestö ei tuomitse ketään. Pastori Patterson ilmoittaa, että tulevat rikokset ovat ehkäistävissä rukouksen voimalla. Neiti Gomez lähettää järjestölle myös pieniä rahalahjoja ja kiertelee ympäri Lontoota kertoen kirkkonsa toiminnasta – enimmäkseen ihmisille, jotka eivät halua kuunnella.

Lähetystyössään neiti Gomez ajautuu sellaiselle Itä-Lontoon alueelle, jonka rakennuksia ollaan purkamassa uudisrakennusten tieltä. Koko Crow Street on katoamassa. Suurin osa sen taloista on jo tyhjennetty ja osittain purettukin. Jäljellä on enää rouva Bassettin lemmikkieläinkauppa ja Thistle Arms -pubi. 

Eläinkaupan ikkunan läpi neiti Gomez näkee nuoren miehen, jonka hän heti tunnistaa lehtikuvissa esiintyneeksi Alban Rocheksi, pikkurikolliseksi, josta hän on raportoinut kirkolleen. Alban Roche on syyllistynyt naisten tirkistelyyn ja saanut siitä lyhyen vankeustuomion, jonka on jo suorittanut. Alban Roche on eläinkaupassa nuoren naisen seurassa. Gomez saa äkkiä varmuuden, että Roche aikoo kohdistaa seksuaalista väkivaltaa tähän tyttöön.

Neiti Gomez päättää yrittää estää rikoksen. Tyttöä suojellakseen hän pestautuu siivoojaksi eläinkauppaan ja pubiin. Tyttö on pubin pitäjien tytär, Prudence Tuke. 

Näiden Crow Streetillä jäljellä olevien nuhruisten talojen asukkaat ovat romaanin keskushenkilöitä ja kerronnan näkökulmahenkilöitä, joiden ajatuksiin pääsemme osallisiksi. 

Välillä kaikkitietävä kertoja nostaa katseensa tämän pienen joukon yläpuolelle ja kuvaa esimerkiksi romaanin tapahtumiin liittymättömien Lontoon asukkaiden elämää eräänä myöhäisiltana. Samalla tavalla esitellään myös muutamia muita henkilöitä, joihin "veljien" ja uskonnon kutsu on tehonnut. Heitä ovat aknesta kärsivä koulutyttö; itsemurhan tehneen pastorin leski, joka miehensä teon jälkeen on menettänyt hetkeksi uskonsa, sekä elokuvan paikannäyttäjä, joka on viettänyt kaksi vuotta mielisairaalassa. Yksinäisiä ja hylättyjä Lontoossa riittää.

Pubissa asuvat Prudencen lisäksi hänen äitinsä ja isänsä sekä täysihoidossa herra Batt, eläkkeellä oleva rautakaupan myyjä. Pubi on menossa pian kiinni. Panimo on jo tarjonnut Tuken pariskunnalle uutta ravitsemusliikettä paremmalla alueella. 

Herra Tuke on ollut läheinen Prudencen kanssa, kunnes hänen vaimonsa paljasti, ettei herra Tuke ole Prudencen isä. Herra Tuke on hankkinut susikoiran, johon on suunnannut ystävyytensä ja isälliset tunteensa. Hän haluaisi parantaa suhdettaan tyttäreensä, mutta ei pysty tekemään aloitetta koko romaanin aikana, edes menetettyään koiransa järkyttävällä tavalla. Herra Tuke tuntee vetoa myös neiti Gomezin uskontoon, mutta tämänkään asian suhteen hän ei pääse eteenpäin.

Rouva Tukessa William Trevor on luonut karmean kuvan henkilöstä, joka näkee vian aina muissa ihmisissä. Hän elää täydellisen sievistelevän itsepetoksen tilassa: lukee romanttisia kertomuksia ja haaveilee hienosta asiakaskunnasta uudessa pubissa. Samaan aikaan hän himoitsee karkeita työmiesasiakkaita, joihin hänellä on ollut useita seksisuhteita. Rakkautta hän ei tunne edes läheisiään kohtaan. Hän juo humalahakuisesti. Hänen suustaan lähtevät romaanin törkeimmät rasistiset kommentit neiti Gomezista.

Rasismi on romaanissa esillä useaan otteeseen, mutta sitä ei käsitellä yhteiskunnallisena ongelmana. Kyseessä on pikemminkin yksittäisten ihmisten ajatusvinouma. Minua huvitti, että aivan kuten Yhdysvaltain presidenttikin rouva Tuke väittää, että mustat länsi-intialaiset syövät kissoja ja koiria. Tässä romaanissa kuulijat ymmärtävät väitteen osoitukseksi sen esittäjän häiriintyneestä todellisuudentajusta. 

Prudence Tuke on hyvin tietoinen siitä, ettei hänen äitinsä rakasta häntä. Hän tuntee myös isän hylänneen hänet. Alban Rochessa hän näkee toisen samalla lailla haavoitetun.

Herra Batt, joka on asunut jo kahdeksan vuotta pubin täysihoitolaisena, on lähes umpikuuro, mikä aiheuttaa jatkuvasti koomisia väärinkäsityksiä. Rouva Tuke on ilmoittanut, että uudessa pubissa ei enää tule olemaan täysihoitolaisia. Herra Batt suunnittelee itsemurhaa, mutta loppujen lopuksi neiti Gomez auttaa häntä ravistautumaan irti tästä ajatuksesta.

Rouva Bassett on hoitanut miehensä perustamaa eläinkauppaa tämän kuolemasta lähtien. Hän ei ole hennonut myydä taloaan kiinteistöyritykselle vaan on jäänyt odottamaan rakennuksen pian edessä olevaa pakkolunastusta. Alban Roche on työskennellyt hänen apulaisenaan. Rouva Bassett on pannut merkille Alban Rochen omistautumisen eläimille. Hän on tietoinen Rochen tekemästä rikoksesta, mutta päättänyt silti testamentata talosta saatavat rahat ja kaupan eläimet Rochelle.

Alban Rochella on ollut traumaattinen äitisuhde. Hänen seksuaaliset rikkeensä liittynevät hänen sosiaaliseen eristäytyneisyyteensä. Prudencessa hän viimein löytää kumppanin, joka auttaa tunnelukkojen avaamisessa. Alban ja Prudence tunnustavat toisilleen kipeät muistonsa. He pitävät suhdettaan tärkeänä, vaikka se kestäisikin vain lyhyen hetken. 

Yllättäen rouva Bassett kuolee. Alban Roche perii eläinkaupan ja alkaa suunnitella sen avaamista toiseen paikkaan.

Neiti Gomez yrittää saada muut ihmiset vakuuttumaan siitä, että Prudence on vaarassa. Hän koettaa saada muut rukoilemaan rikoksen estämiseksi. Hän törmää kohteliaaseen välttelyyn, epäuskoon ja lopulta rouva Tuken loukkaantuneeseen vihamielisyyteen. Neiti Gomezin puheissa on toisinaan hämmästyttävää psykologista tarkkanäköisyyttä.

     'We're all cripples, Mrs Tuke. There's something the matter with each and every one of us. It's in us all to burn down streets while people are sleeping in their beds, or to end as a sex offender. Terrible things are in all of us.'

     'Now look here, Miss Gomez, we've had more than enough of all this. No cleaning has been done in this house this morning. I must ask you to go at once, Miss Gomez, and not to return please. I must insist–'

     'I do not condemn you, Mrs Tuke, nor does my church. I pray that we may pray together in this hall, and that forgiveness will come. You know the truth, Mrs Tuke: you have attempted to destroy your daughter as though you took a hatchet to her. But for that, even for that, you will receive forgiveness here on earth.'

Sitten Prudence katoaa. Pian mukana ovat myös poliisit, ja alueella pannaan toimeen suuretsintä. Romaani saa trillerin sävyjä.

En paljasta enempää juonesta. Totean vain kuten kaksi romaanin henkilöä, että neiti Gomez teki virheen siinä, että näki kaiken joko mustana tai valkoisena, vaikka kyseessä olivat monimutkaiset harmaan sävyt.

Romaanin lopussa neiti Gomez palaa Jamaikalle, missä hänelle paljastuu yllättävä totuus Brethren of the Way -kirkosta. Kirkosta, joka syntyi ja koostui ihmisten toiveista ja unelmista.

William Trevor, Miss Gomez and the Brethren. Triad/Panther Books 1984. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1971. Kansikuva: James Marsh. 256 s.

Roger Vailland: Laki

Vuoden 1957 Goncourt-palkinnon voittaja saattaa paikoin järkyttää nykylukijaa. Siinä on paljon lähentelyä ja likistelyä joskus toivottuna mutta useimmin tavan vuoksi siedettynä esileikkinä. Varsinkin miesten puheet ovat roiseja. Niissä raiskauskin on kerskailun aihe. Romaanin testosteronitaso on siis melko korkea, mutta enimmäkseen se ilmenee vain puheissa. Varsinaisiin petipuuhiin toiveidensa kumppanien kanssa pääsevät vain harvat. Useimmat hoitavat turhautumisiaan omin käsin, vuohien parissa tai ilotalojen ilottomissa ja kiirehdityissä kohtaamisissa. 

Ei kannata säikähtää. Miesten suhtautuminen naisiin kuten koko eteläitalialainen elämäntapa on romaanissa muutoksessa ihan silmiemme alla. Tämä siirtyminen feodaalisesta maanomistajien Italiasta kohti turismista elävää modernia Italiaa on romaanin keskeinen teema. Uusi ja vanha käyvät kamppailuaan kuten Adrianmeren tuulet – sirocco ja libeccio – rannikon edustalla. Ranskalainen kirjailija vaikuttaa tuntevan kohteensa hyvin. Paikallisväriä tekstiin antavat lukuisat italiankieliset ilmaukset.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja monta juonilankaa. Oikeastaan romaanin pääosassa on koko apulialaisen Porto Manacoren seutukunta, sen tavat, perinteet ja uskomukset. Köyhän ja takapajuisen seudun perinteet murtuvat: miehet joutuvat hyväksymään sen, että heidän vaimonsa poistuvat kodin ulkopuolelle ja – kauhistuksen kauhistus! –  näyttäytyvät vieraiden miesten katseille uimapuvussa rannalla. Turisteille järjestetään tanssiaisia, joihin myös jotkut oman kaupungin tyttäret pääsevät livahtamaan mukaan. Kaupungin miehille oman kunnian ja miehuuden säilyttäminen vaikuttaa aiheuttavan kovasti päänvaivaa.

Miesten ajatusmaailmaa kuvastaa paikallinen erikoisuus: kapakoissa pelattava peli nimeltä "Laki". Siinä päämääränä on toisten pelaajien, tai ainakin yhden, täydellinen nöyryyttäminen ja samalla omien kasvojen säilyttäminen.

Sitten niihin henkilöihin. En yritä kattavaa luetteloa, osa tärkeistäkin hahmoista jää mainitsematta. Suosittelen lukemaan itse. Nämä vanhemmat Goncourt-voittajat eivät aina erityisesti sytytä, mutta tästä kyllä pidin.

Tuomari Alessandro, puolueisiin lukeutumaton sosialisti, kirjoittaa harrastuksenaan Fredrik II Švaabilaisen historiaa ja sairastaa monien muiden tavoin malariaa. Hänen puolisonsa Donna Lucrezia on menettänyt kunnioituksensa miestään kohtaan, koska tämä on mukautunut hallituksen vaatimuksiin ja tuominnut rangaistuksiin kapinoivat maatyöläiset. Tuomari on joutunut siirtymään eri makuuhuoneeseen. 

Donna Lucrezialle Etelä-Italia on "synkkä ja pelottava maa, missä työttömät seiniin nojaten päivästä päivään odottavat työnantajaa joka ei koskaan tule, missä miehet alati hautovat mielessään keinoja, miten pääsisivät lähentelemään neitoja, joita he eivät koskaan saa".

Donna Lucrezia hullaantuu nuoresta lakitieteen ylioppilaasta, Francesco Brigantesta. Ihastus on molemminpuolinen. He suunnittelevat yhteistä karkumatkaa ja uutta yhteistä elämää Pohjois-Italiassa, joka väikkyy monen muunkin Porto Manacoren asukkaan haavemaana. Lucrezia ja Francesco saavat virikettä suhteeseensa romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista, jonka hahmoissa he tunnistavat itsensä, sekä Anna Kareninasta.

Ylikansoitetussa kaupungissa mitään ei voi tehdä jonkun näkemättä. Kaikki salaisuudet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin.

Francescon isä, Matteo Brigante, on paikallinen gangsteri. Huomattavasta varallisuudestaan huolimatta häntä ei hyväksytä kaupungin seurapiireihin. Pojalleen hän toivoo parempaa. Saatuaan selville pojan karkumatka-aikeen, Matteo vie Francescon laadukkaaseen ilotaloon, jossa Fulvia-tyttö nopeasti lypsää Francescolta hänen Donna Lucrezialta saamansa matkarahat. Lucrezian ja Francescon suhde lopahtaa ensimmäisen pettymykseen ja toisen häpeään.

Matteo Bricantella on myös oma naisseikkailunsa. Hän yrittää raiskata 16-vuotiaan Mariettan, mutta epäonnistuu. Marietta myös lavastaa Matteon syylliseksi varkauteen, jossa sveitsiläiseltä turistilta vietiin 500 000 liiraa. Loppujen lopuksi rahat palautetaan omistajalleen eikä ketään tuomita. Tuomari Alessandrollakin on yllättävä näkemys syyllisestä: 

– Mitä muuta kuin provokaatiota on kuljettaa mukanaan puolen miljoonan omaisuutta työttömien ja nälkäisten maassa? Sveitsiläinen itse olisi pidätettävä!

Marietta, jota yksi ja toinen muukin havittelee, on päättänyt luovuttaa neitsyytensä kotitilansa isännälle Don Cesarelle. Näin olivat tehneet myös hänen äitinsä sekä molemmat vanhemmat sisarensa. Don Cesarella katsotaan olevan feodaali-isännän ensimmäisen yön oikeus alustalaisiinsa. Loppujen lopuksi Marietta kuitenkin viettää ensimmäisen yönsä Pippon, itseään muutamaa kuukautta nuoremman guaglioni-pojan, eräänlaisen nuorisorikollisen, kanssa. Mariettan ja Pippon luonnollinen ja iloinen aistillisuus vertautuu Donna Lucrezian ja Francescon kirjoista opittuun ja paperinmakuiseen salaiseen tapaamiseen, joka loppujen lopuksi jää vaille täyttymystään.

Suurmaanomistaja Don Cesare on menettänyt kiinnostuksensa elämään. Fasistien valtaannousu tappoi hänen poliittiset intohimonsa. Hän oli asettanut ensimmäisessä maailmansodassa henkensä alttiiksi kuningas Viktor Emanuel III:n puolesta, mutta tämä oli antanut Mussolinin riistää itseltään todellisen kuninkaanvallan. "Diktaattori, vallananastaja, oli täyttänyt maailman narrinäänellään, pullistellut lihaksiaan rahvaan suosion voittaakseen. Baffonen, viiksiniekan, valtaistuimelle oli tunkeutunut buffone, ilveilijä."

Don Cesare on vetäytynyt kotitilalleen ja omistautunut tutkimuksilleen Manacoren rannikon hellenistisen ajan siirtokuntien historiasta. Tutkimusten lisäksi rakkauselämä ja metsästys ovat tuottaneet hänelle mielihyvää, mutta millekään aatteelle hän ei enää sodan jälkeen ole antautunut. Kirjan lopussa Don Cesare kuolinvuoteellaan miettii alueensa historiaa ja sen vääjäämätöntä muutosta. Kukaan ei enää tule näkemään tätä aluetta kuten hän.

Marietta saapuu Don Cesaren vuoteen ääreen ja pyytää anteeksi, ettei ole säilyttänyt neitsyyttään Don Cesarelle. Tyttö kertoo myös varastaneensa Pippon avulla sveitsiläisen rahat ja ettei aio palauttaa niitä vaikka joutuisi syytteeseen. Don Cesare ihailee tytön "rosvopäällikön" luonnetta. Hän on saanut tarpeekseen nöyristelijöistä. Hän arvelee olevansa Mariettan isä. Viime hetkinään hän muuttaa testamenttiaan siten, että Marietta saa tilukset, jotka tuottavat vähintään 600 000 liiraa vuodessa. Mariettan taipumuksilla enemmänkin. “Tyttö on aina ollut liian köyhä voidakseen olla hyvä. Se on laki. Itse asiassa en minäkään ole ollut hyvä vaan välinpitämätön, hän ajattelee.”

Don Cesaren loppu on rauhallista alistumista. Vanha ateisti ei halua pappia paikalle. Hän on elänyt oman laatunsa mukaisen elämän. Feodaaliherran kuollessa tuulet vaihtuvat: sirocco on päässyt voitolle libecciosta.

Romaanissa on mukana myös paljon nimettömiksi jääneitä henkilöitä: työttömiä jotka norkoilevat keskustorin reunalla siinä toivossa, että joku maanomistaja heidät palkkaisi; vankeja joiden äänet kaikuvat sellien ikkunoista, kun he laulavat kahviloiden kaiuttimista kuulemiaan uusimpia italialaisia ja ranskalaisia iskelmiä; kalastajia jotka kiskovat satojen vuosien takaisilla menetelmillä trabucco-nuottaansa.

Romaanin loppuluvussa käydään kevyen ironiseen sävyyn läpi siinä mainittujen henkilöiden myöhemmät vaiheet. Viihdyttävä kesäkirja.

Niilo Pakarisen suomennos on säilyttänyt luettavuutensa hyvin. Kirjan kansi on Björn Landströmin helposti tunnistettavaa tyyliä. Piirsiköhän kukaan muu noita katukiviä kuten hän?

Roger Vailland, Laki. Gummerus 1958. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Loi (1957) suomentanut Niilo Pakarinen. Kansi: Björn Landström. 264 s.

Elsa Triolet: Luna-Park

Elsa Triolet'n L'âge de nylon -trilogian ensimmäinen osa Ruusuja velaksi käsitteli ylikulutusta ja tavaroiden valtaa ihmiseen. Paluu yksinkertaisempaan elämäntapaan ei romaanissa enää onnistunut sen päähenkilölle Martinelle; ihmiset on lähtemättömästi vangittu menneisyyden ja tulevaisuuden – "kiven ja nailonin" – välille. Toinen tämän surullisen rakkausromaanin päähenkilöistä, Daniel, pääsi jonkinlaiseen ratkaisuun: hän viljelee tieteellisin menetelmin ruusuja, joissa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien hybridien väri ja muoto. Ruusujen viljely ei tarjoa realistista uravaihtoehtoa kovin monelle, mutta periaate tuli kyllä selväksi: ottakaamme menneestä mukaan se hyvä mitä sillä on tarjottavana ja kulkekaamme eteenpäin tutkitun tiedon varassa.

Myös romaanisarjan toinen osa Luna-Park on rakkauskertomus, aika erikoinen tosin, sillä sen päähenkilön, elokuvaohjaaja Justin Merlinin, rakkauden kohde Blanche Hauteville ei varsinaisesti esiinny romaanissa ollenkaan. Tässä toisessa osassa on pari pientä viitettä Ruusuja velaksi -romaaniin, mutta romaanit ovat täysin itsenäisiä. 

Teos alkaa siitä, että Justin Merlin lopetettuaan jälleen yhden merkityksettömäksi kokemansa elokuvan kuvaukset ostaa talon maaseudulta ja asettuu sinne yksin lepäämään. Hän ei paljasta uutta osoitettaan edes ystävilleen. Justin on perheetön. Paikkakunnalla asuva rouva Vavin käy siivoamassa, ostoksilla ja laittamassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin. 

Edellinen asukas on jättänyt taloon huonekalunsa, koriste-esineensä ja paljon muuta tavaraa. Kiinnostuneena Justin käy läpi taloon jätettyjä kirjoja, joita näyttää yhdistävän romanttinen fantasiaelementti. Sama sadunomainen tunnelma, enteet ja toisen todellisuuden läsnäolo hallitsevat myös Luna-Park-romaania.

Erityisesti George du Maurierin romaani Trilby on Justinille tärkeä löytö. Trilby on nuori nainen, johon useat nuoret miehet ovat rakastuneet. Hänestä on kiinnostunut myös taikuri, muusikko ja hypnotisoija Svengali, jota Trilby pitää vastenmielisenä ja pelottavana mutta jonka pauloihin hän kuitenkin lankeaa. Hypnoosin avulla Svengali luo Trilbystä suuren diivan ja laulajan. Svengalin kuollessa Trilby menettää laulutaitonsa ja joutuu naurunalaiseksi.

Justin Merlinille Trilbyn tarinalla on henkilökohtaista merkitystä. Käy ilmi, että hänen isänsä on ollut kapellimestari. Justinin äiti on usein ollut kiertueella yhdessä isän kanssa, mahdollisesti laulajana. Äiti on kuollut, kun Justin oli kahdentoista ikäinen. Palvelijat ovat kasvattaneet Justinin. Käy myös ilmi, että Justin Merlin on itse keksinyt nykyisin käyttämänsä nimen. Jonkinlaiseksi taikuriksi (Merlin) hän siis kokee itsensäkin. Svengalin hahmossa hän ilmeisesti näkee jonkin osan itsestään.

Trilbystä tulee Justinille pakkomielle ja hän alkaa suunnitella elokuvaa romaanin pohjalta. Justin analysoi romaania, ja mukana on myös otteita hänen laatimistaan käsikirjoitusversioista.

Edellinen asukas on edelleen vahvasti läsnä talossa, "liuenneena kuin sokeri nesteeseen". Lukitusta kirjoituslipastosta Justin löytää ison joukon edelliselle asukkaalle, Blanche Hautevillelle, kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Justin lukee kirjeitä öisin, ja niiden pohjalta hänelle alkaa syntyä kuva tästä salaperäisestä naisesta. Justinin ajatuksissa Trilbyn ja Blanchen kuvat sekoittuvat. Mukana kuvitelmassa on myös kolmas nainen, Justinin nuoruudenrakkaus, joka on ollut naimisissa toisen kanssa. Justin rakastuu pakkomielteisesti naiseen, jota ei ole koskaan tavannut ja jonka unikuvissakin näkee aina vain osittain.

Kirjeistä käy ilmi, että Blanche on ollut lentäjä mutta joutunut terveyteen liittyvästä syystä lopettamaan lentämisen. Blanche on mahdollisesti loukkaantunut mielenosoituksessa. Hän on kuitenkin edelleen haaveillut astronautin urasta, unelmoinut kuulennosta ja osallistunut avaruustutkimuksen kongresseihin. Lääkärirakastajansa suosituksesta Blanche on hyväksytty neuvostoliittolaisen interplanetaarisen retkikunnan miehistöön. 

Tämän kaiken saamme tietää hänen rakastajiensa kirjeistä. Ainakin seitsemän miestä on kirjoittanut Blanchelle rakkauskirjeitä. Joukossa on kuuluisan lääkärin ohella myös suuri valtiomies, kaunis astrofyysikko, toimittaja-runoilija, "tieteen työläinen"... Näistä kirjeistä on romaanissa mukana pitkiä sitaatteja.

Justin lukee kirjeitä, vaikka toteaakin, että ne “kiinnostavat vain asianosaisia”. Olen samaa mieltä. Lyhyemmilläkin sitaateilla olisi Blanchen hurmaavuus tullut selväksi. Onneksi sentään kaikkia Blanchen rakastajia yhdistää sujuva kirjoitustaito. Selailemastani Elsa Triolet'n elämäkerrasta kävi ilmi, että romaaniin sisältyy eräänlainen kirjallinen leikki: neljän kirjoittajan kirjeet on alun perin kirjoitettu Elsa Triolet'lle itselleen. Elsa jakoi Blanchen kanssa sen kohtalon, että monet miehet hullaantuivat häneen. Suurta onnea tästä ei koitunut kummallekaan.

Avaruuslennot ovat romaanin kirjoitusvaiheessa olleet kovasti esillä. Syksyllä 1957 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Sputnik-tekokuun. Suurin osa romaani tapahtumista ajoittuu kevääseen ja kesään vuonna 1958. Ensimmäinen miehitetty avaruuslento oli suunnitteilla Luna-Park-romaanin ilmestyessä vuonna 1959, vaikka se sitten toteutuikin vasta pari vuotta myöhemmin.

L'âge de nylon -sarjassa Elsa Triolet halusi havainnollistaa sitä, että teknologinen edistys ei muuta ihmisen tapaa tuntea. Kuuluisa lääkäri kirjoittaa romaanissa Blanchelle: 

"Je pense que nous irons dans la lune avec nos vieux sentiments humains, que nous ne pourrons pas les laisser au vestiaire lunaire. Ils font partie de nous-mêmes comme notre tête, nos membres, et nous allons infecter la lune de nos joies et de nos pleurs terrestres."

"Arvelen, että menemme kuuhun vanhojen inhimillisten tunteidemme kanssa, ettemme voi jättää niitä kuun pukuhuoneeseen. Ne ovat osa meitä samoin kuin päämme, raajamme, ja tartutamme kuun maallisilla iloillamme ja kyynelillämme."

Justin tustustuu autoillen ja kävelyretkillään uuden kotinsa ympäristöön. Hän löytää hylätyn leirintäalueen ja huvipuiston, jonka laitteet ja rakennukset on enimmäkseen rakennettu muovista. Läheisessä majatalossa hän saa kuulla alueen historian ja tutustuu paroniin, joka on tuhlannut omaisuutensa hankkeeseen ja joutuu lopulta luopumaan linnastaan ja muuttamaan asumaan huvipuiston kengän näköiseksi muotoiltuun muovitaloon. Myös paroni on luonnollisesti ollut rakastunut Blanche Hautevilleen. Justinin mielessä autio huvipuisto ja Blanchen haaveissa esiintynyt kuun Luna-Park yhdistyvät.

Justinin pakkomielteiden kuvauksella tavoitellaan kauhuefektejä: puutarhasakset katoavat ja ilmestyvät jälleen. Justin tekee öisiä retkiä. Ilmassa on aavistuksia ja enteitä. Kauhu ei kuitenkaan oikein realisoidu. Elsa Triolet'n kertojanääni on niin kliinisen asiallinen, että Justinin hulluus ja aistiharhat eivät tartu lukijaan. Romaani säilytti kuitenkin mielenkiintonsa loppuun asti.

Öljy-yhtiön työntekijät käyvät "kansallisen edun" nimissä turmelemassa Justinin talon viehättävän puutarhan. Paikalliset maanviljelijät ajavat öljynetsijät tiehensä. Justinin ailahtelevuutta kuvaa, että hän alkaa välittömästi suunnitella elokuvaa talonpoikaiskapinasta. Se perustuisi Eugène Le Royn romaaniin Jacquou-le-Croquant, joka luonnollisesti löytyy Blanchen kirjahyllystä. 

Vihdoin Justin saa käsiinsä myös Blanchen itsensä kirjoittaman kirjeen. Blanche on kirjoittanut sen aviomiehelleen, mutta koska tätä ei ole tavoitettu, posti on tuonut sen takaisin lähtöpaikkaansa, Justinin taloon. Justinista tuntuu kuin kirje olisi kirjoitettu juuri hänelle ja kuin siinäkin viitattaisiin Trilby-romaaniin. Roolit ovat siinä kuitenkin kääntyneet: nainen kehottaa miestään jatkamaan laulamista.  

Justinin taloudenhoitaja, rouva Vavin, polttaa rakkauskirjeet, koska Justin on harkitsemattomasti säilyttänyt niitä paperikorissa. Tämän yksityisen katastrofin heijastumana myös paikkakunnan suurin työnantaja, muoviesineitä valmistava tehdas, palaa poroksi. Justin vaeltaa sekavana paikasta toiseen ja päätyy lopulta pitkän ajomatkan jälkeen Pariisiin. Kahvilassa hän lukee sanomalehden uutisen, joka kertoo, että Blanche Hauteville on kadonnut kymmenen päivää aiemmin lennollaan Saharan yläpuolella.

Romaanin loppuluvussa Justinin taloudenhoitaja katselee uutta televisiotaan. Haastatteluohjelmassa esiintyy Justin Merlin, joka oli kadonnut asunnostaan tehtaan tulipalon yönä ja jättänyt ovet auki ja valot palamaan. Justin puhuu tulevasta elokuvastaan, joka kertoo Saharaan pakkolaskun tehneestä lentäjästä ja hänen kamppailustaan erämaassa. Haastattelijan on vaikea erottaa, puhuuko Justin elokuvan roolista vai todellisesta, kadonneesta Blanche Hautevillesta. Ero ei tunnu olevan selkeä Justinillekaan. Hän ilmoittaa, että pääosaa hänen elokuvassaan näyttelee Blanche Hauteville. Elokuvan nimeksi tulee Luna-Park.

   – J'en ai décidé ainsi. Il ne faut pas que mes personnages, que mes héros... et mes héroïnes... et Blanche Hauteville est une héroïne... continuent à périr à la fin de mes histoires, et que je chagrine toujours mes spectateurs qui sont mes amis. Blanche Hauteville vit et vivra. Et elle ira encore dans la lune...

     – Olen päättänyt niin. Henkilöni, sankarini... ja sankarittareni... ja Blanche Hauteville on sankaritar... eivät saa jatkaa tuhoutumistaan tarinoideni lopussa, enkä saa aina tehdä murheellisiksi katsojiani, jotka ovat ystäviäni. Blanche Hauteville elää ja tulee elämään. Ja hän menee vielä kuuhun...

Elsa Triolet, Luna-Park. L'âge de nylon II. Gallimard 1973. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1959. Kansikuva: Yksityiskohta Hieronymus Boschin maalauksesta Maallisten ilojen puutarha. 180 s.

Pat Barker: The Women of Troy

The Women of Troy on toinen osa Pat Barkerin trilogiasta, joka käsittelee Troijan sotaa ja sen jälkimaininkeja ennen kaikkea tapahtumissa mukana olevien naisten kannalta. Romaanisarja yhdistelee pronssikauden historiaa, myyttejä ja yksilöiden psykologiaa viihdyttävällä ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Tässä romaanissa, kuten sarjan ensimmäisessä, The Silence of the Girls -osassakin, tarinaa kertoo suurimman osan ajasta minäkertojana Briseis, Lyrnessoksen kuningatar, jonka kreikkalaiset Lyrnessoksen tuhottuaan luovuttivat palkinnoksi sankarilleen Akhilleukselle. Akhilleus puolestaan aavistaessaan lähestyvän kuolemansa naittoi raskaana olevan Briseisin ystävälleen Alkimukselle. Näin hän halusi varmistaa oman lapsensa turvallisuuden, mutta samalla tällä teolla hän antoi Briseisille "vapauden" – mikäli tätä sanaa voidaan linnoitusleirin naisen osasta käyttää. Joka tapauksessa asema soturin vaimona antaa Briseisille enemmän vapauksia kuin on muilla Troijasta orjiksi ryöstetyillä naisilla. Toisaalta aseman muutos aiheuttaa jännitteitä entisiin ystäviin.

Briseis on mukautunut osaansa. Osa hänen ystävistään on päätynyt itsemurhaan mieluummin kuin jäänyt kreikkalaisten orjiksi. Hänen sisarensa Ianthe on hukuttautunut kaivoon kreikkalaisten hyökättyä. Briseis haluaa pysyä hengissä ja jatkaa elämäänsä. Ikävät tosiseikat kuitenkin tunkeutuvat toisinaan väkisin hänen ajatuksiinsa. Esimerkiksi se, että hän odottaa lasta isänsä, aviomiehensä ja veljiensä murhaajalle. Voiko sellaista lasta todella rakastaa? Samalla hän tietää, että tämä lapsi, jota hän ei ole toivonut, on hänen pelastuksensa ja henkivakuutuksensa.

Briseis ymmärtää Helenaa, jossa on yhä tallella voimakas elämänhalu kaiken kokemansa jälkeen ja siitä huolimatta, että häntä halveksitaan sodan aiheuttajana. Kuningas Menelaos on ottanut Helenan uudelleen puolisokseen, mutta kohtelee tätä huonosti. Briseis näkee mustelmat Helenan kaulalla. Helena toteaa, että hän haluaisi lääkkeen, joka saa unohtamaan. Ottaisiko hän sen itse vai antaisiko Menelaokselle?

Kreikkalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että Menelaos on palauttanut Helenan kuningattarekseen. Kreikkalaisten ylipäällikkö kuningas Agamemnon on riitautunut asiasta veljensä kanssa. Myös Briseisin puoliso Alkimus paheksuu menettelyä: "Thousands of young men had died so Menelaus could get back to humping his whore."

Troijan tuhoamisen jälkeen kreikkalaiset jäävät jumiin sotilasleiriinsä. Voimakas tuuli estää laivojen lähdön merelle. Tunnelma kiristyy leirissä. Kreikkalaiset riitautuvat keskenään ja alkavat etsiä syyllisiä jumalten vihaan.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa myös tässä romaanissa on mukana miehinen näkökulma. Hän-muodossa kirjoitetuissa eläytyvän esityksen jaksoissa pääsemme osallisiksi Pyrrhoksen, Akilleuksen avioliitosta syntyneen pojan, sekä Kalkhaan, Apollonin papin ja ennustajan, ajatuksista.

Romaani alkaa dramaattisesti puuhevosen sisältä. Siellä Odysseus parhaine taistelijoineen odottaa, että troijalaiset vetäisivät hevosen muuriensa sisään ja lopullinen tuhoisa hyökkäys Troijaa vastaan pääsisi alkamaan. Tukalassa paikassa on mukana Akhilleuksen poika Pyrrhos. Kuuluisan isän esimerkki vaatii häneltä urotöitä.

Kuten tunnettua kreikkalaisten salajuoni onnistui. Seuranneessa taistelussa Pyrrhos tappaa Troijan iäkkään kuninkaan Priamin. Surmatyön hän suorittaa kömpelösti tunaroiden ja tarpeettoman pitkitetysti. Pyrrhoksen mieleen syöpyvät Priamin juuri ennen kuolemaansa lausumat sanat. "Akhilleuksen poika?" hän sanoo. "Sinäkö? Sinä et ole yhtään kuten hän."

Hyökkäyksen aikana Pyrrhos surmaa myös Hektorin poikavauvan. Se ei sinänsä ole yllättävää; kaikki Troijan poikalapset ja kaikki kiinni saadut miehet tapettiin. Kyseessä oli selvä kansanmurha. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että Pyrrhos saa taistelussa kunnostautumisestaan palkinnoksi Andromakhen, Hektorin puolison ja juuri murhaamansa vauvan äidin. 

Eipä ihme, että Pyrrhos ottaa Andromakhen vuoteeseensa vain ollessaan täysin juovuksissa, lähes sammumispisteessä. Romaani antaa myös viitteitä siitä, että Pyrrhos ei ylimalkaan ole seksuaalisesti kiinnostunut naisista. Orjatytöistä hän kelpuuttaa vuoteeseensa vain Hellen, akrobaatin, jolla on poikamainen, lihaksikas vartalo.

Pyrrhos on romaanissa vastenmielinen hahmo: riitaisa, arka kunniastaan, lapsellinen. Jonkin verran paremmin häntä ymmärtää, kun romaanin puolivälissä paljastuu, että hän on vasta 16-vuotias.

Romaanin juonen kannalta on keskeistä, että Pyrrhos kieltää kuningas Priamin hautaamisen. Orjatyttö Amina ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hautaa salaa Priamin. Briseis, jonka tarkoituksena on estää Aminaa toteuttamasta suunnitelmaansa, päätyy auttamaan hautaamisessa. Naiset jäävät kiinni. Briseisin hengen pelastaa se, että hän kantaa Akhilleuksen lasta. Aminaa ei pelasta mikään. Pyrrhoksen määräyksestä Priamin jäänteet kaivetaan uudelleen ylös.

Siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedetä, kuka hautasi salaa Priamin, kreikkalaisille aiheuttaa päänvaivaa se, että leirissä on vain kaksi troijalaista syntyperää olevaa miestä eikä kumpikaan ole sitä todennäköisesti tehnyt. Parisataa troijalaisia naista ja tyttöä olivat siis Kreikan sotureille näkymättömiä. 

Pappi Kalkhas on sitä mieltä, että kunnioituksen puute, jota Pyrrhos on osoittanut vainajalle, joka ehkä oli myös Akhilleuksen kestiystävä, on syynä siihen, että kreikkalaiset eivät pääse lähtemään koteihinsa. Pyrrhos, joka ei ollut tiennyt isänsä ja Priamin lämpimistä väleistä, joutuu nöyrtymään. Priam haudataan kuninkaallisin menoin. Pyrrhos ei kuitenkaan suostu uhraamaan roviolla lempihevostaan, kuten Kalkhas on määrännyt, vaan leikkaa pois ylpeytensä – punaiset hiuksensa, joiden mukaan hän on saanut nimensäkin. Uhri on suosiollinen. Seuraavana päivänä tuuli tyyntyy.

Romaanin tapahtumien aikaan Briseis on noin 20-vuotias. Eräistä hänen sanoistaan käy ilmi, että noista ajoista on kulunut lähes viisikymmentä vuotta. Hän kertoo halunneensa välttää jälkiviisautta. Yhdessä kohdassa hän ilmoittaa poikkeavansa tästä linjasta ja kertoo asian, jonka sai tietää vasta paljon myöhemmin. Paljastus koskee Priamin puolison, Hekaben, kohtaloa. Odysseus otti Hekaben sotasaaliikseen. Hän luultavasti ajatteli, että viemällä kotisaarelleen vanhan kuningattaren, hän voisi uskotella puolisolleen Penelopelle, että hänellä ei ole ollut eroottista kiinnostusta naisiin sotaretkellään. Briseis tietää kyllä hyvin, että viisas Penelope saattaisi jopa olla uskovinaan miestään. 

Romaanin aikana Briseis on tutustunut Hekabeen ja hänen tyttäreensä Kassandraan. Kassandra oli Apollonin papitar ja ennustaja, jonka ennustuksissa oli sellainen kirous, ettei niitä uskottu. Hän yritti varoittaa troijalaisia puuhevosestakin. Kreikkalainen soturi on raiskannut Kassandran temppelissä Troijan valtauksen aikana. Kassandra on sittemmin suostunut kuningas Agamemnonin puolisoksi, koska uskoo näkyyn, jonka perusteella avioliitto tulee johtamaan Agamemnonin – ja hänen itsensä – kuolemaan. 

Kyllä minun on varmaan luettava myös Pat Barkerin trilogian viimeinen osa The Voyage Home. Siinä on pääosassa juuri Kassandra. Olen joskus miettinyt, onko Kassandran hahmoon Kreikan tarustossa kätketty se viisaus, että tässä ultramaskuliinisessa kulttuurissa olisi joskus syytä kuunnella, mitä nainen sanoo.

Pat Barker, The Women of Troy. Penguin Books 2022. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2021. Kansikuva: Sarah Young. 307 s.

Elsa Triolet: Ruusuja velaksi

Ruusuja velaksi -romaanin esipuheessa Elsa Triolet (1896–1970) kertoo, että tämä romaani – "tai jos haluatte satu tai kertomus" – on ensimmäinen osa sarjaan nimeltä Nailon-aika (L'Âge de nylon). Romaanissaan Triolet halusi kuvata maailmaa, joka "horjuu menneisyytensä ja tulevaisuutensa välillä". Jos ymmärrän kirjailijan ajatuksen oikein, ihmisten tunne-elämä ja nykytodellisuus ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään: "moderni mukavuus orjuuttaa niitä joita sen tulisi palvella". Romaanin henkilöt – "taaksepäin temmattuina, eteenpäin ajettuina, vangittuina kiven ja nailonin välille – ovat tämän ikuisen olotilan rikkiraastama ja sydäntäsärkevä tulos." Esipuheesta ilmenevä pessimistinen ja ristiriitainen suhtautuminen teknologiseen edistykseen herätti uteliaisuuteni. 

Tuossa yläpuolella oikeanpuoleisessa kuvassa on Henri Matissen näkemys kirjailija Elsa Triolet'sta vuodelta 1946. Lachlan Mackinnon päättää kirjailijasta kirjoittamansa elämäkerran The Lives of Elsa Triolet sanoihin: "Kukaan joka tunsi hänet ei ikinä ajatellut, että hän oli onnellinen nainen. Moni ihmetteli, oliko koskaan todella tuntenut häntä."

Juonipaljastuksia on luvassa. Paljon muuta ei sitten olekaan. Romaani ei ihan täyttänyt antamiaan lupauksia. Ehkä vika oli minussa. Tulipahan kuitenkin luetuksi. Jos surullista rakkaustarinaa kaipaat, tässä sinulle on sellainen.

Ruusuja velaksi on suurimmaksi osaksi kerrottu kolmannessa persoonassa muutamien näkökulmahenkilöiden, ennen kaikkea sen päähenkilön Martinen, kautta. Muutamassa kohdassa romaanin kertoja astuu esiin minämuodossa. Yhdessä kohdassa hän sanoo suoraan: "Jos minä en olisi tarinan kertoja, huutaisin Martinelle: Varo itseäsi!" Sen jälkeen kertoja kuvaa itselleen sattuneen tapauksen ja toteaa lopuksi: "Minä en voi verrata itseäni Martineen. Hänellä on voimaa mennä loppuun saakka."

Romaani sijoittuu osittain noin tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevaan Martinen kotikylään ja sen lähiympäristöön. Merkittävä osuus romaanista tapahtuu Pariisissa. Romaanissa mainittu Stalinin kuolema ajoittaa tapahtumat 1950-luvun alkuvuosiin.

Romaani alkaa dramaattisesti tapahtumalla Martine Peignerin varhaisnuoruudesta. Kuusi lasta odottaa iltamyöhällä rähjäisen hökkelin pihalla, että heidän äitinsä saa loppuun intiimin tapaamisensa rekkakuskin kanssa ja lapset pääsevät sisään ilta-aterialleen. Lopulta sisään päästyään lapset joutuvat tappamaan ruokapöydälle kiivenneen rotan. Neljätoistavuotias Martine pyörtyy lautasensa ääreen.

Martinen äiti Marie Vénin oli mennyt naimisiin Pierre Peignerin kanssa, kun hänellä oli jo kaksi lasta joiden isistä ei ollut tietoa. Martine oli näistä lapsista nuorempi ja sai uuden isänsä sukunimen. Pormestari, joka mahdollisesti oli Marien vanhimman lapsen isä, järjesti avioliiton. Pierre Peigner houkuteltiin liittoon Marielle lahjoitetulla maapalasella. Vanhoista laudoista palstalle rakennettiin vaatimaton maja. Pierre Peigner erosi Mariesta, kun oli tarpeekseen todistanut muiden miesten vierailuja Marien luona. Pierre jatkoi kuitenkin perheestä huolehtimista mutta ei halunnut enää antaa nimeään tiheästi syntyville lapsille. “Marie oli onnellinen miesten sylissä ja teki lapsia kuin kissa.” 

Martine on lapsesta saakka erilainen kuin muut perheen lapset. Hänellä on tummat sileät hiukset ja kaunis ulkomuoto. Hän menestyy koulussa. Hän kammoaa likaa. Hän viihtyy hyvin yksinään metsässä. Kerran hän on lapsena kadonnut kahdeksi vuorokaudeksi ja löytynyt suurten etsintöjen jälkeen nukkumasta rauhallisesti sammalmättäältä. Tämän tapauksen vuoksi hän on kotiseudullaan saanut lisänimen Martine-metsään-eksynyt. Hän on myös yritteliäs: myymällä keräämiään kukkia valtatien varressa hän ansaitsee taskurahaa. Hänessä on myös ikävä piirre: hän himoitsee tavaroita ja on valmis varastamaan. Muut lapset nimittävät häntä harakaksi.

Elsa Triolet nimesi kertomuksensa saduksi. Tuhkimo tulee helposti mieleen sisarusten hylkimästä tytöstä. Eräs romaanin henkilöistä kertoo sadun todellisesta prinsessasta, joka tunsi herneen patjakerroksen alta, ja viittaa kertomuksellaan juuri Martineen. 

Kylän kampaaja, leskirouva Donzert ja hänen tyttärensä Cécile, Martinen ikätoveri, ihastuvat tyttöön ja saavat Martinen äidin suostumaan siihen, että Martine muuttaa asumaan heidän luokseen. Käytännöllisesti katsoen Mami Donzert lähes adoptoi tytön ja opettaa tälle kampaamoalan perusteet.

Teini-ikäinen Martine on ihastunut Daniel Donelleen, joka on varakkaan viljelijän ja useiden taimitarhojen omistajan poika. Daniel on osallistunut sotaan vastarintaliikkeessä, joutunut saksalaisten vangiksi ja tuomittu kuolemaan, mutta pelastunut viime hetkellä, kun saksalaismiehitys päättyi. Hän on päässyt arvostettuun Versaillesissa sijaitsevaan puutarhakouluun. Hänestä on tulossa ruusunviljelijä neljännessä polvessa.

Martine yrittää asettua aina Danielin kulkureitin varrelle, mutta Daniel ei kiinnitä huomiota Martineen, pikkutyttöön, ennen kuin tämä tulee valituksi kylän Miss Kesälomaksi. Ohimennen Daniel tällöin sanoo Martinelle: "Haluaisin eksyä metsään kanssasi." Muuta heidän välillään ei tapahdu pariin vuoteen.

Rouva Donzert menee uusiin naimisiin pariisilaisen parturin, herra Georgesin, kanssa. Perhe muuttaa Pariisiin, Martine sen mukana. Martine saa työpaikan manikyristinä Institut de Beautésta, parinsadan työntekijän kauneustehtaasta. Muotilehtien mallin mukaan pukeutuvista Martinesta ja Cécilestä tulee täydellisiä pariisittaria. Cécilellä on useita sulhasehdokkaita, Martine elättelee edelleen haavetta Danielista.

Kerran Martine sitten töistä lähtiessään kohtaa Danielin. He menevät yhdessä syömään. Kerronta siirtyy Danielin näkökulmaan. Käy ilmi, ettei Martine ole ollut hänen ajatuksissaan. Nytkin Martine aluksi tuntuu hänestä vastenmieliseltä korostuneessa lian inhossaan. Illan päätteeksi hän on kuitenkin suudellut tyttöä Seinen rannalla ja tuntenut “putoavansa suoraan intohimon kurimukseen”.

Martine seurasi Danielia hotellihuoneeseen heti kun tämä oli ehdottanut sitä. Danielilla on nyt kaksi intohimoa: työ ja opiskelu kukkien jalostuksen parissa ja Martine. Daniel haluaa tieteellisiä menetelmiä hyödyntäen luoda uuden ruusumuunnoksen, jossa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien muunnelmien muoto ja väri. Danielin haaveessa siis saa ratkaisunsa menneen ja tulevan ristiriita, jonka Elsa Triolet esitti romaanin esipuheessa.

Danielin työn takia romaanissa tulee esiin runsaasti tietoa ruusujen viljelyn tekniikasta ja historiasta samoin kuin ruusuun liitetystä symboliikasta.

Ruusunviljelijä on luonnollisesti kiinnostunut kauneudesta ja myös sen ilmenemisestä kuvataiteissa. Hän olettaa, että kauneusalalla toimiva Martine jakaa hänen kiinnostuksensa. Daniel on ällistynyt, kun huomaa, että kirjallisuus ja kuvataide jättävät Martinen täysin kylmäksi. Ne ikävystyttävät häntä. Samaan aikaan Martine suhtautuu intohimoisesti näyteikkunassa näkemäänsä koruun tai mauttomaan tusinatavaraan.“Martine piti kaikesta uudesta, kiiltävästä, lakatusta, puhtaasta, sileästä, silkin pehmeästä, 'moitteettomasta'.”

Hääjuhlallisuuksien suhteen Martine pitää päänsä: hänen äitään ei ole kutsuttu eikä mainita sanallakaan. Häälahjaksi Mami Donzert, Georges ja Cécile antavat osamaksulla ostetun huoneiston Pariisista. Danielin isältä nuori aviopari saa Renault 4 CV -merkkisen auton.

Kuherruskuukausi vietetään Danielin isän tilalla. Muut tekevät töitä, hääpari lomailee. Aivan täysin Daniel ei malta pysyä pois kasvihuoneista. Martinea ihmetyttävät varakkaan kartanon alkeelliset olot: Danielin isä on ollut valmis ostamaan kalliit ilmastointilaitteet ruusuille, mutta talo saa tulla toimeen ilman keskuslämmitystä ja vesijohtoja. 

Isä suhtautuu epäillen Danielin tieteelliseen jalostushankkeeseen. Tilalla työskentelevä Danielin serkku Bernard kylvää isään epäluuloja. Daniel on ollut Bernardin kanssa vihoissa lapsesta saakka. Bernard on sodan aikana ollut saksalaisten palveluksessa. Mahdollisesti hän on ryhtynyt yhteistyöhön nimenomaan siksi, että Daniel liittyi vastarintaliikkeeseen. Bernard on pilannut tahallaan Danielin aloittaman jalostuskokeilun. Onneksi Pierrot-serkku on pelastanut osan tuloksista ja on saatu aikaan hybridi, jossa Danielin isäkin näkee taloudellisen mahdollisuuden.

Martine alkaa mielessään suunnitella Danielin uraa tämän aavistamatta. Siihen ei kuulu ruusunviljely isän maatilalla. Danielista pitää tulla puutarhasuunnittelija, jolla on toimisto Pariisissa ja varakas asiakaskunta. Martine katsoo, että hänellä on oikeus suunnitella miehensä uraa. Hänhän "omistaa" nyt Danielin.

Omistaminen! Siitä aiheutuu repeämiä nuoren parin onneen. Pariisin kaksion sisustamisesta heillä on erilaisia näkemyksiä. Martine sisustaa asunnon osamaksulla hankituilla huonekaluilla ja taloustavaroilla.

Martine säteili onnea, ja se säteili takaisin olo- ja ruokailuhuoneen kiillotetusta yhdistelmäkalustosta, kattiloista, värikkäistä muovivadeista ja lautasista, seinillä riippuvista tauluista.

     – Olin siinä uskossa että pidät enemmän pelkästä kankaasta kuin maalauksilla täytetystä.

     – Älä nyt viitsi, Daniel, sinä et ymmärrä mitään sisustuksesta. Martine katosi keittiöön.

     Daniel katseli ällistyneenä tauluja: hän oli usein miettinyt kulkiessaan Avenue de l'Opérata pitkin, kuka mahtoi ostaa noita isoissa näyteikkunoissa olevia jäljennöksiä, koiranpäitä, metsästäjiä, naisen jonka viitta aukeaa hänen istuessaan syytettyjen penkillä tuomioistuimen edessä... kova tuulenpuuska lakaisee salia, asiakirjat lentävät, ja vanhat tuomarit istuvat korokkeellaan hämmentyneinä alastoman naisen edessä. Hänen Martinensa osti noita tauluja... Kaunis Phryne joka kiihotti tuomioistuinta, riippui nyt tuossa hänen olohuoneensa seinällä.

Tässä romaanissa muovi ja nailon ovat pikakirjoitusta; niillä tarkoitetaan mautonta ja pinnallista. Martine näyttäytyy naurettavassa valossa, mutta ei Danielkaan täysiä pisteitä saa. Hän pitää itseään muita syvällisempänä. Ikävällä tavalla hän luokittelee naisia mielellään milloin kasveiksi, milloin muoviesineiksi. Martine on hänen mielestään kesyttämätön eläin, joka on eksynyt muoviesineiden joukkoon. Jonkinlaisen ristiriidan Danielkin siis näkee Martinen perusolemuksen ja hänen tavaroiden haalimisensa välillä. Danielin mielestä kaikki, millä Martine ympäröi itsensä, hävitti hänestä suuruuden: "Martine himoitsi tavaroita, esineitä, kojeita aivan kuin huumausaineen käyttäjä myrkkyään."

Nuoren parin yksityiskohtaisesti kuvattu syöksykierre oli raskasta luettavaa. Vähemmälläkin olisi heidän yhteensopimattomuutensa tullut selväksi. Minulle lukijana kävi niin, että menetin kiinnostukseni henkilöihin. Se palasi kuitenkin hetkeksi romaanin lopulla, joten mahdollisesti tutustun myöhemminkin Elsa Triolet´n tuotantoon.

Nuori aviopari viettää yhä vähemmän aikaa yhdessä. Daniel viettää pitkiä aikoja isänsä viljelyksillä. Martine tekee ylitöitä pystyäkseen maksamaan osamaksut. Jääkaapin ja television osamaksuja varten hän joutuu lainaamaan rahaa rouva Donzertilta, joka puolestaan panttaa korujaan tyydyttääkseen "ottotyttärensä" mieliteot.

Osan veloistaan Martine kuittaa television tietokilpailusta saamallaan voitolla. Martine alkaa myös tehdä yksityisiä hoitoja kauneushoitolansa asiakkaille. Hän saa potkut jäätyään tästä kiinni. Uusi työpaikka ei ole yhtä arvostettu kuin hänen menettämänsä.

Daniel aloittaa sivusuhteen Martinen erään ystävättären kanssa. Martine viettää yksinäisen rantaloman Antibesissa. Loman jälkeen Martine alkaa taas ostella kuin vimmattu. Pakkomielle saa absurdeja muotoja: pesukoneen ostettuaan Martine palkkaa palvelijan käyttämään sitä ja silittämään pyykkejä, koska hänellä itsellään ei ole näihin toimiin aikaa. Tilanne on luonnollisesti kestämätön. Hän joutuu sanomaan palvelijan irti ja käyttää pesukonetta itse vain harvoin.

Kun Daniel ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden ja haluaa eron, Martine ensin raivostuu ja sitten luhistuu henkisesti. Hän joutuu vähäksi aikaa parantolaan.

Äitinsä kuoltua Martine perii hökkelin ja pienen maatilkun kotikylästään. Romaanin lopussa Martine palaa sinne. Näyttää siltä, että hänen yrityksensä kieltää surkea lapsuutensa johtaa siihen, että käsittelemättä jäänyt menneisyys lopulta tavoittaa hänet. Tarinassa on syvä pessimistinen vire: pyrkimys puhtauteen on osoittautunut turhaksi, liassa kasvanut ei pääse juuristaan. Martine ajautuu äitinsä rooliin. On pieni mahdollisuus, että hän olisi vielä voinut löytää itsensä uudelleen luonnonlapsena, Martine-metsään-eksyneenä. 

Tarinan loppu on kuitenkin makaaberi ja kuvottava.

Olen tässä blogissa tai jossain blogikeskustelussa pohtinut ranskalaista kasvatusta, jota tunnen vain kehnosti, ja verrannut sitä suomalaiseen, josta minulla on enemmän kokemuksia. Olen ajatellut, että suomalaisessa kasvatuksessa yleensä pyritään myötätuntoon ja ymmärrykseen tekojen vaikutuksista ja keskitytään vähemmän käyttäytymisen ulkoisiin muotoihin. Tämän romaanin alkupuolella on osuva kuvaus Martinen lapsuuskodin kasvatusperiaatteista. Olisikohan tämä sitä ranskalaista kasvatusta? 

Marien lapset olivat hyvinkasvatettuja, urheita ja kohteliaita. He eivät koskaan unohtaneet sanoa "päivää, rouva" tai "kiitos, herra"; Marie ei myöskään sallinut nenäkkyyttä itseään kohtaan. Hänellä oli nopea ja luja käsi, ja lapset olivat tottuneet tekemään tai olemaan tekemättä aina hänen käskyjensä mukaan ja uskoivat häntä, kun hän uhkasi selkäsaunalla, sillä Marien uhkaukset eivät koskaan olleet tuulen pieksemistä. Lasten päässä tapahtui ilmeisesti samaa kuin koiran aivoissa kun sitä harjoitetaan: kun he tekivät sen tai tämän, he tottelivat, ymmärtämättä miksi piti niin tai näin.

Tämä ei kaipaa minulta kommenttia.

Elsa Triolet, Ruusuja velaksi. Kansankulttuuri Oy 1963. Ranskankielisestä alkuteoksesta Roses à credit (1959) suomentanut Eine Mannerkoski. 274 s.

Eric Neuhoff: Les hanches de Laetitia

 

“Nous sommes tous plus ou moins amoureux de Laetitia Hèze.” 

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita Laetitia Hèzeen. Näin kirjoittaa moleskine-muistikirjaansa 19-vuotias kirjailijanurasta haaveileva kirjallisuudenopiskelija Antoine. Koko romaani koostuu näistä Antoinen muistikirjamerkinnöistä. 

Kirjan alkupuolella Antoine esittelee itsensä lyhyiden lauseiden luettelolla. Luettelo alkaa näin: 

Je bois beaucoup de Tropicana. Dès que je parle à une fille, je rougis. Vingt ans en septembre prochain. 68 kilos, mais je n'ai pas de balance. J'aime la vodka glacée qui me fait tousser à chaque gorgée. J'ai perdu mon pucelage avec une infirmière espagnole qui était plus âgée que moi. 

Juon paljon Tropicanaa. Heti kun puhun tytölle, punastun. Ensi syyskuussa täytän kaksikymmentä vuotta. 68 kiloa, mutta minulla ei ole vaakaa. Pidän jääkylmästä vodkasta, joka saa minut yskimään joka kulauksella. Menetin poikuuteni minua vanhemman espanjalaisen sairaanhoitajan kanssa.

Tätä jatkuu vielä toista sivua. Sitä, että luettelon loppupuolella on lause "Je me suiciderai la veille de mon vingtième anniversaire" (Teen itsemurhan kahdennenkymmenennen syntymäpäiväni aattona), ei tarvitse ottaa kovin tosissaan. Lause on vakavuudeltaan samalla tasolla kuin muutkin Antoinen toteutumatta jäävät suunnitelmat. Romaanin mittaan ensimmäinen kosketus todelliseen kuolemaan kasvattaa häntä tässä suhteessa.

Laetitia on parikymppinen taidehistorian opiskelija, vähän ikäistään vanhemman oloinen ja jollain tavalla salaperäinen. Hän juhlii railakkaasti, kuten muutkin romaanin opiskelijat, mutta hänellä ei koskaan ole krapulaa. Välillä Laetitia katoaa omille teilleen, ehkä valokuvaamaan. Hän järjestää romaanin mittaan ensimmäisen valokuvanäyttelynsä. Hänen teoksensa ovat mustavalkoisia ja jollain tavalla ankaria: ne esittävät tyhjiä penkkejä, autioita katuja, lehdettömiä puita. Niissä vallitsee ikuinen marraskuu.

Laetitiaan ovat ihastuneet Antoinen lisäksi lähes kaikki Antoinen Toulousessa asuvat parikymppiset kaverit, joista eniten ovat esillä Xavier, Patrick ja Edouard. Kaikki ovat sitä mieltä, että "Laetitian lanteet" ovat vertaansa vailla. Siitä siis kirjan nimi. Muiden tyttöjen takapuolesta he käyttävät karkeampaa ilmausta. 

Nuorukaiset eivät saa sanottavasti vastakaikua rakkauteensa. Laetitia kohtelee poikia pelkästään kavereina. Eniten tästä kärsii Patrick, jonka rakkaus Laetitiaan lähestyy pakkomiellettä.

Romaanissa on paljon kirjallisuusviitteitä, kuten kirjailijaksi aikovalle Antoinelle sopiikin. Koko romaanin ajan hän lukee James Joycen Ulyssesta pääsemättä puusta pitkään. Jäin miettimään, mahtoiko yksi kirjallisuusviite sisältyä myös Laetitia Hèzen nimeen. Pakkomielteisen rakkauden kohde, jonka etunimeen sisältyy "kolme näpäystä kitalakeen kielellä" – kaipa tuo Laetitian sibilanttikin voidaan näpäykseksi laskea: Laetitia Hèze – Lolita Haze. 

Laetitia on loppujen lopuksi romaanissa melko vähän esillä. Suurimmaksi osaksi romaani kertoo hyvin toimeentulevien perheiden nuorista miehistä, jotka opiskelevat laiskanpuoleisesti ja suhtautuvat kriittisesti opettajiinsa. Muuten he ajelehtivat päämäärättömästi juhlista toiseen tai käyvät syömässä toistensa kotona tai opiskelukämpissä. Kerran he pelaavat spiritismia yhden tytön kotona. Juomatäydennystä haetaan Zanzibar-baarista, jonka iäkkään puoleisia ilotyttöjä he eivät yleensä uskalla edes puhutella. Rahasta heillä ei ole todellista puutetta.

Nuoret miehet elättävät toivetta tyttöystävästä – tai edes seksistä. Heidän lähipiirinsä tytöt – Véronique, Pauline, Béatrice ja Charlotte – kuitenkin häipyvät useimmiten illan ratkaisevalla hetkellä, ja pojat jäävät viettämään loppuyön keskenään. Florence tosin makaa kenen kanssa tahansa – paitsi harmittavasti Antoinen. Florencella on hyvä perse, ei tietenkään yhtä hyvä kuin Laetitian lanteet.

Nuorten porukassa ihaillaan amerikkalaista musiikkia ja harmitellaan puutteellista englannin kielen taitoa. American graffiti -elokuvan hengessä he ajelevat vanhemmilta lainatuilla autoilla. Harmillisesti Véronique toistuvasti reputtaa ajokokeen – hänen isänsä nimittäin on luvannut ostaa tyttärelleen oman auton heti kun tämä saa ajokortin. Véronique myös kertoo, että erikoisliikkeistä voi ostaa videonauhureiksi nimitettyjä laitteita. Hän aikoo pyytää isäänsä hankkimaan sellaisen.

Koko ystäväpiiri käy ahkerasti elokuvissa – viidesti tai kuudesti viikossa – ja keskustelee niistä intohimoisesti. He myös pitävät aiheesta tietokilpailuja. Varsinkin Antoinen elokuvakiinnostus on jo kriitikkotasoa. Hän pinnaa luennoilta päästäkseen iltapäivänäytöksiin ja jopa harkitsee tupakoinnin aloittamista elokuvien mallin mukaan, koska siihen voi liittää kaikenlaisia tyylikkäitä eleitä. 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat yhden vuoden ajalle 1970-luvun puoliväliin. Kirja on selvästi syntynyt kirjailijan nostalgiasta, ja lukijan nostalgisiin tunteisiin se ainakin minun kohdallani myös osui. Kirjailija Eric Neuhoff on syntynyt vuonna 1956, minä vajaan vuoden myöhemmin. Elokuvat – Ranskan uutta aaltoa lukuun ottamatta – olivat minulle tuttuja, samoin äänilevyt. American graffiti houkutteli myös minun kaveripiirini kiertämään katuja vanhemmilta lainatuilla autoilla. Ikkunat auki ja luu ulkona.

Pariisi väikkyy haaveena nuorten toiveissa. Antoine syyttää mielessään ja puolitosissaan vanhempiaan siitä, että nämä ovat asettuneet asumaan provinssiin, Albin kaupunkiin. Kun lukuvuoden loppukokeet menevät kehnonpuoleisesti, Antoine alkaa haaveilla siirtymisestä Sorbonneen. 

Antoinen suhteet vanhempiin ovat kyllä kunnossa päätellen siitä, että hän kirjoittaa äidilleen pitkän rehellisen kirjeen, jossa kertoo juopumuspidätyksestään ja siitä, että poliisit pahoinpitelivät häntä lievästi. Antoine kiittää kirjeessä vanhempiaan siitä, että nämä eivät ole arabeja tai mustia. Hän selvisi vähällä. Lopuksi Antoine pyytää, ettei äiti kertoisi ihan kaikkea isälle.

Antoine pääsee yhteen tavoitteeseensa, kun hän onnistuu saamaan vuoteeseen Gabriellen, bordeauxlaisen varakkaan perheen tyttären, joka suunnittelee opintoja Toulousessa. Aamulla Gabrielle kertoo, että hänen vanhempansa haluaisivat hänen menevän naimisiin. "Pelaatteko golfia?" hän kysyy Antoinelta, joka jo mielessään kuvittelee kiusaannuttavan kierroksen viheriöllä Gabriellen isän kanssa. Huomaa muuten teitittely sivistyneeseen ranskalaiseen tapaan. Heidän suhteensa tyssää tähän yhteen yöhön.

Tapahtumasta itsevarmuutta kerännyt Antoine solmii seuraavaksi suhteen ystävänsä Charlotten nuorena leskeksi jääneeseen äitiin. Elizabeth on jo 38-vuotias maailmaa nähnyt nainen. Antoine hullaantuu häneen, ennen kaikkea kokeneen naisen tarinoihin maailmalta. Elizabeth vie Antoinen lyhyelle matkalle Barcelonaan ja pian sen jälkeen katkaisee suhteen selityksittä.

Keväällä Antoine lähtee Patrickin kanssa lukulomalle Espanjaan Patrickin vanhempien omistamaan huvilaan. Myös Laetitia tulee mukaan. Myöhemmin huvilaan saapuvat myös Xavier ja Véronique. Lukeminen unohtuu kokonaan. Kuten tavallista tytöt poistuvat ennen aikojaan, ja nuoret miehet lähtevät keskenään Pamplonaan härkien juoksua seuraamaan. Tässä kohdassa oli selvät viitteet Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaaniin. Nuoret miehet kautta aikojen ovat mielellään nähneet itsensä kadotettuna sukupolvena.

Kuten edellä on käynyt ilmi, romaanissa ei ole varsinaista juonta. Loppuun on kuitenkin sijoitettu pari tapahtumaa, jotka antavat mielikuvan jonkinlaisesta kehän umpeutumisesta. Antoine joutuu kokemaan ensimmäisen kerran kun joku hänelle läheinen, yksi ystäväporukasta, kuolee yllättäen oman käden kautta. Antoine ymmärtää, kuinka teennäistä on ollut leikkiä itsemurha-ajatuksella.

Loppuun sijoittuvat myös Laetitian häät. Hän menee naimisiin Brunon, 30-vuotiaan pariisilaisen pörssimeklarin kanssa. Jollain tapaa nuorukaisista tuntuu, että Laetitia on myynyt itsensä.

Sous le taffetas, on ne distinguait pas la forme de ses fesses. Intérieurement, je dis adieu aux hanches de Laetitia. Elles seraient pour quelqu'un d'autre, définitivement. La nuit était venue sans qu'on s'en aperçoive.

Taftin alta hänen pakaroidensa muotoa ei erottanut. Mielessäni sanon hyvästit Laetitian lanteille. Ne olisivat jotakuta toista varten, lopullisesti. Yö oli tullut kenenkään huomaamatta.

Romaani oli joutuisa luettava. Lauseet ovat lyhyitä ja konstailemattomia. Nostalgian lisäksi minua viihdyttivät runsaat viitteet kirjoihin, elokuviin ja populaarimusiikkiin. Romaanissa oli myös paljon minun mielestäni kiinnostavia anekdootteja, joiden todenperäisyydestä minulla ei ole mitään hajua. Tässä muutama:

 - De Gaullen mielikirja oli Lordi Jim

 - Aseella, jolla Hemingway ampui itsensä, oli sama nimi kuin hänen ensimmäisellä vaimollaan (Richardson)

 - Brian Jonesin kuoleman jälkeen Mick Jagger aloitti Hyde parkin konsertin lukemalla Shelleyn runon Peace, peace, he’s not dead

 - Eedenistä itään kuvattiin iltaisin. Elia Kazan kielsi James Deania pissimästä päivän aikana. Näin Dean oli sopivan levoton, ahdistunut ja liikuttava illan kuvauksissa.

Nuorten replikointi oli välillä nokkelaa. Minua huvitti esimerkiksi repliikki: "Minä kuolen, jos en saa jotain juotavaa, hän sanoi. Minulla on niin kova jano, että joisin vaikka vettä."

Romaani voisi toimia myös nuorille aikuisille, jos maailma ilman tietokoneita, matkapuhelimia ja nettiä ei tunnu heistä esihistorialta. Ne syvemmät pulmat ja ilot – seurustelun aloittaminen, uraan liittyvät toiveet ja pelot – tuskin ovat paljon muuttuneet.

En ole aiemmin lukenut Eric Neuhoffin kirjoja. Hänellä olisi ilmeisesti kaksi muutakin tällaista nostalgiaa tihkuvaa romaania. Ne ovat saaneet merkittäviä palkintojakin. Tällä kertaa romaanin kansi herätti ensimmäisenä huomioni, koska tunnistin maalauksen, johon se perustuu. Mitään yhteyttä tällä Andrew Wyethin maalauksella ei romaaniin ole - tai no, onhan siinä ne lanteet.

Eric Neuhoff, Les hanches de Laetitia. Albin Michel 1990. Kansikuva pohjautuu  Andrew Wyethin maalaukseen Christina's World. 200 s.