Percival Everett: James

Vähän aikaa sitten luin Robert Cooverin romaanin Huck lännen mailla. Se pohjautui Mark Twainin romaaniin Huckleberry Finnin seikkailut ja kertoi tutun sankarin myöhemmistä vaiheista. Saman romaanijättiläisen harteilta ponnistaa myös Percival Everett romaanissaan James. On aina kiehtovaa, kun kirjallista perintöä hyödynnetään siten, että äänensä saavat kuuluviin ne, jotka ovat alkuteoksessa vaienneet. Tällä kertaa oman tarinansa romaanin minäkertojana kertoo "neekeri-Jim", Huckleberryn kumppani lauttamatkalla alas Mississippi-virtaa.

Saman matkan Jim ja Huck tekevät tässäkin romaanissa. Matka on jännittävä: paennut orja on jatkuvassa vaarassa menettää vapautensa tai henkensä, keskenkasvuinen poika taas on huijareille vapaata riistaa. Omat vaaransa aiheuttaa myös mahtava Mississippi-joki.

Sekä Jimille että Huckille kyseessä on myös matka itsetuntemukseen. Jimille itsetuntemus merkitsee myös uuden nimen löytämistä: hän maistelee nimiä James Golightly ja James Faber. Tuon jälkimmäisen sukunimen hän löytää lyijykynästä, jolla kirjoittaa muisteluitaan. Lyijykynän hänelle hankki toinen orja, joka tästä teosta joutui maksamaan hengellään. 

Orjien kohtelu esineinä tai eläiminä tuodaan esiin sydäntäsärkevällä tavalla. Jimiin ja hänen läheisiinsä kohdistuneet vääryydet ajavat Jimin koston ja väkivallan tielle. Kun Jim romaanin lopussa ilmoittaa nimekseen "Just James" sanan just kaksoismerkitys on ilmeinen: James vain tai oikeudenmukainen James. Jokainen romaanin tähän asti lukenut, riippumatta siitä hyväksyykö päähenkilön teot, joutuu myöntämään, että oikeudenmukainen James totisesti on.

Kirjassa on mukana myös runsaasti parodiaa ja satiiria. Se on myös tragikoominen seikkailukertomus ja kostotarina Monte Christon kreivin hengessä. Romaanissa esille tulevat orjien kohtalot ovat koskettavia. 

Parodiasta pitää huolen muun muassa mainio kerronnallinen oivallus: mustat orjat puhuvat standardienglantia, paitsi silloin kun valkoisia on kuulemassa. Silloin he käyttävät orjien vahvasti murteellista puhetapaa. Tämä ratkaisu kuvastaa mainiosti kommunikaation esteitä: valkoiset häkeltyvät täysin, jos kuulevat mustien puhuvan kuin valkoiset. Mustien "sivistymätön" puhetapa rauhoittaa heitä, koska näin he voivat tuntea olevansa orjien yläpuolella. Ikävä totuus on, että ihmiset, joiden puhetta ei haluta kuulla tai joita ei haluta pitää edes ihmisinä, eivät tule ymmärretyiksi, artikuloivat he miten tahansa.

Jim on myös opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on lukenut salaa tuomari Thatcherin kirjoja. Unissa ja kalkkarokäärmeen pureman aiheuttamissa houreissa hänen lukemansa kirjailijat tai heidän romaanihenkilönsä käyvät Jimin kanssa filosofista debattia muun muassa ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksia eroista.

Rodusta otetaan irti myös muunlaista hupia. Jim pestataan (tai oikeastaan ostetaan) laulajaksi Daniel Decatur Emmettin minstrel-ryhmään. Minstrel-esityksissä mustiksi maskeeratut valkoiset esittivät valkoiselle yleisölle rasistisesti sävyttyneitä parodioita mustista.  Esityksiin sisältyi lauluja ja cakewalkia, huvittavasti tepastelevaa ryhmätanssia. Kyseessä oli oikeastaan parodian parodia: minstrel-esiintyjät tuskin tiesivät, että cakewalk oli alun perin mustien tapa tehdä pilaa valkoisten isäntiensä muodollista seuratansseista.

Jim siis esittää valkoista, joka on maskeerattu mustaksi. Rotu-käsitteen mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että ryhmässä on mukana myös Norman, entinen orja, joka on tekeytynyt jo pitemmän aikaa valkoiseksi eikä ihonvärinsä puolesta eroa lainkaan valkoihoisista. Orjien seksuaalisen hyväksikäytön takia valkoisia geenejä oli "mustassa" väestössä yllin kyllin.

Vaikka käy täysin valkoisesta, Norman on tehnyt valintansa. Hän haluaa elää mustana, koska ei pidä siitä, millaisia valkoiset ovat. Jim ja Norman suunnittelevat yhdessä pakoa pohjoisiin osavaltioihin ja vaimojensa ja lastensa ostamista vapaiksi.

Suunnitelma ei toteudu. Dramaattisessa jokilaivaonnettomuudessa Jim joutuu tekemään valinnan, pelastaako Normanin vai Huckin hengen. Jim valitsee Huckin, sillä heitä sitoo yhteen salaisuus, jonka Jim lopulta paljastaa Huckille ja joka muuttaa myös Huckin käsityksen itsestään. Käsityksensä orjista Huck on muuttanut jo aiemmin Jimin ystävyyden tähden.

Daniel Decatur Emmett (1815–1904) on todellinen historiallinen henkilö. Romaanissa hänestä annetaan kuva, että hän ei ollut pahimmanlaatuinen rasisti, vaikka hänen ryhmänsä esitykset perustuivatkin pilailuun mustien kustannuksella. Opportunisti hän kuitenkin kirjassa on: hän ei omien sanojensa mukaan ole ostanut Jimiä omistukseensa, mutta pakkotyön teettäminen ei kuitenkaan aiheuta hänelle omantunnon tuskia.

Romaanissa on mukana Emmettin laulujen sanoituksia vihkossa, jonka Jim pihistää voidakseen kirjoittaa siihen oman tarinansa. Koska romaanin tekijätietosivulla ei ole mainintaa Emmettistä, on mahdollista, että vihkon sanoitukset ovat peräisin kirjailija Percival Everettin omasta kynästä.

Tätä Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuvaa romaania lukiessani tulin usein ajatelleeksi myös nykypäivien Yhdysvaltoja. Romaani auttoi ymmärtämään Black lives matter -liikettä: siihen sisältyy paljon oikeutettua suuttumusta ja ymmärrettävää katkeruutta.

Yhdysvalloista tulevat uutiset eivät ole viime aikoina olleet rohkaisevia. Niin kauan kuin siellä on Percival Everettin kaltaisia kirjailijoita ja niin kauan kuin he saavat teoksensa julki, on kuitenkin toivoa paremmasta.

James sai National Book Award -palkinnon vuonna 2024 ja Pulitzer-palkinnon vuonna 2025.

Percival Everett, James. Picador 2025. Kansikuva ja kartta: Joe McLaren. 305 s.

James Jones: Täältä ikuisuuteen

En ole aivan varma, olenko nähnyt Täältä ikuisuuteen -romaaniin pohjautuvaa elokuvaa. Ainakin sen näkemisestä on jo niin pitkä aika, että pystyin muodostamaan romaanin henkilöistä omat mielikuvani kuuluisien näyttelijöiden niihin vaikuttamatta. Elokuvan tunnukseksi muodostunut rantakohtaus on minulle kuvana tuttu, onhan se piirroksena päässyt myös lukemani romaanipainoksen kanteen. Se on huvittavaa sikäli, että tällaista tapausta ei romaanista löydy. Lähimmäksi päästään kohtauksessa, jossa vääpeli Warden ja kapteeni Holmesin puoliso Karen salasuhteensa aloitettuaan järjestävät toisen tapaamisensa syrjäiselle rannalle. Muutamien kommellusten jälkeen he kahlaavat alastomina mereen. Karenia kuitenkin alkaa heti paleltaa niin kovasti, että hänen täytyy palata rantaan ja kääriytyä huopaan. Tapaaminen loppuu pian ankeisiin tunnelmiin. Sen jälkeen Warden juo päänsä täyteen ja vie turhautumisensa ilotaloon "kuin mylvähtelevä siitossonni". Romanttista, eikö totta? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoden 1941 keväästä seuraavan vuoden tammikuuhun. Pääasiallisena tapahtumapaikkana on Yhdysvaltain armeijan Schofieldin kasarmi Havaijilla. Kasarmielämän lisäksi kuvataan sotilaiden vapaa-ajanviettoa Honolulun baareissa ja ilotaloissa. Romaanin loppuratkaisuihin vaikuttaa ratkaisevasti japanilaisten hyökkäys läheiseen Pearl Harborin laivastotukikohtaan joulukuussa 1941. Tämä taistelu veti Yhdysvallat lopullisesti mukaan toiseen maailmansotaan.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta eniten huomiota saavat sotamies Robert E. Lee Prewitt ja vääpeli Milton Warden. Molemmat ovat kapinallisia individualisteja, joiden vapauden kaipuuta autoritäärinen järjestelmä pyrkii rajoittamaan. Romaani korostaa moneen otteeseen, että kapinoinnistaan huolimatta molemmat ovat hyviä sotilaita. Näin romaanin kritiikki kohdistuu armeijan harjoittamaan yksilöllisyyden tarpeettomaan tukahduttamiseen. Prewittin järjestelmä lopulta tuhoaa, Warden pystyy säilyttämään sisäisen vapautensa järjestelmän puitteissa.

Kentuckyn maaseudulta kotoisin oleva Prewitt on siirtynyt rykmentin sisällä toiseen komppaniaan, musiikkijoukkojen lahjakkaasta trumpetistista on tullut jalkaväkisotilas. Hän on myös ollut hyvä nyrkkeilijä mutta lopettanut ottelemisen sen jälkeen, kun yksi hänen vastustajansa on sokeutunut hänen iskuistaan. Äitinsä kuolinvuoteella Prewitt on luvannut olla tarpeettomasti vahingoittamatta toisia ihmisiä.

Uudessa komppaniassa Prewittia yritetään simputtamalla painostaa nyrkkeilemään komppanian urheilujoukkueessa. Prewitt alistuu simputukseen. Hän ei halua helpotusta sotilaspalvelukseensa vaan että hänen oikeutensa olla nyrkkeilemättä tunnustetaan. Hän pelkää yksilöllisyyden menettämistä kuin ruttoa. Tämä koskee myös vapaa-aikaa. Hän haluaa että myös ilotyttö Lorene muistaa hänet. "Ihmiset eivät kestä sitä, että he ovat aina samanlaisia ja ettei heitä muisteta." 

Prewittin vastoinkäymisten täyttämään elämään tuo lopulta lohtua suhde Loreneen, jonka rakastettu hänestä tulee ja jonka asunnosta hän saa turvapaikan myöhemmin romaanissa paettuaan komppaniastaan. Lorene – siviilinimeltään Alma Schmidt – ja vääpeli Wardenin rakastettu Karen Holmes ovat oikeastaan ainoat tämän miehisen romaanin läheltä ja sisältä päin tarkastellut naishahmot.

Prewittin yksilöllisyyden korostus tekee hänestä myös antirasistin. Hän selittää, ettei ihmisen hyvyys tai huonous riipu hänen ihonväristään. Ennen sotilasuraansa hän oli kiertänyt kulkurina jo 12-vuotiaana ja tutustunut sen jälkeen myös vankilaelämään. Tuona aikana hän oli omakohtaisesti kokenut ystävällisyyttä yllättäviltä tahoilta.

Esimiesten harjoittama järjestelmällinen vainoaminen vie Prewittin myös sotilasvankilaan ja sen pahamaineiseen kakkosparakkiin. Siellä hän tutustuu Jack Molloy -nimiseen vankiin, jonka aatteisiin on sijoitettu runsaasti yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti radikaalia ajattelua. Hänen kauttaan Prewitt kiinnostuu myös kirjallisuudesta, esimerkiksi Walt Whitmanin, Jack Londonin ja Upton Sinclairin tuotannosta. Jack Molloy yrittää myös saada Prewittin ymmärtämään passiivisen vastarinnan periaatetta. Prewittin elämä päättyy lopulta tämän periaatteen marttyyrina.

James Jonesin romaani toi mieleeni vahvasti toisen, hieman tuoreemman kuvauksen individualistista järjestelmän puristuksessa. Tarkoitan Ken Keseyn romaania Yksi lensi yli käenpesän (1962), jossa autoritaarista järjestelmää edustaa mielisairaala sadistisine hoitajineen. Molemmissa romaaneissa on myös jättikokoinen intiaanihahmo, mikä lisäsi vaikutelmaa romaanien yhteydestä.

Täältä ikuisuuteen -romaanilla on varmaan ollut yhteiskunnallista merkitystä tuodessaan julki USA:n armeijaan kuuluneen järjestelmällisen simputuksen ja armeijan rangaistuskäytäntöjen epäinhimillisyyden. Prewittin hyvä ystävä Maggio pahoinpidellään lähes järjiltään ja sotamies Blues Berry kirjaimellisesti hakataan kuoliaaksi sotilasvankilassa. Romaanin pohjalta tehty elokuva on käsittääkseni vesittänyt juuri tämän osan kirjasta esittämällä simputuksen ja väkivallan ohjesäännön vastaisesti toimivien yksittäisten esimiesten tekoina. 

Armeijan tuki oli ilmeisesti välttämätön elokuvan toteuttamiseksi. Samasta syystä romaanin sotamiesten lukuisat kontaktit Honolulun homoseksuaaleihin jätettiin pois elokuvasta. Näihin kontakteihin romaanissa ei suhtauduta tuomitsevasti. Ne olivat ainaisessa rahapulassa olevien sotilaiden keino ansaita vähän ylimääräistä. Autoritaarisille järjestelmille näyttää aina olevan tärkeää ihmisten seksuaalisuuden sääteleminen. Onko vapaa seksuaalisuus kenties liian individualistista ja siten uhka järjestelmälle?

Vääpeli Milt Wardenin kapina ei saa yhtä äärimmäisiä muotoja kuin sotamies Prewittin. Warden pystyy pitämään ajatuksensa ja toimintansa erillään toisistaan. Roolien näytteleminen ja itsensä hillitseminen saa hänet kuitenkin pois tolaltaan, hikoilemaan ja tärisemään katseilta piilossa. Kerronnan tasolla Wardenin jakautuneisuus näkyy siten, että hän usein puhuttelee itseään sinämuodossa.

Romaanin kaikkitietävän kertojan näkökulma liukuu vaivattomasti henkilöstä toiseen. Kertoja pääsee halutessaan sisälle  kenen tahansa ajatuksiin. Yhdessä kohdassa kertoja käyttää me-muotoa, joka osoittaa hänen olleen yksi sotilaista. Romaanin alussa on myös James Jonesin lyhyt tekijän huomautus, jossa hän toteaa, että teoksen vankilakohtaukset "ovat todellisia tapahtumia, joista kirjoittajalla on ensi käden tietoja ja omakohtaisia kokemuksia". Ajoittain vaikutti siltä, että romaani paasasi henkilöidensä suulla hieman enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se taitaa olla yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamiseen tähtäävien romaanien helmasynti. Se on myös helppo antaa anteeksi. 

Tavallisen sotilaselämän kuvaus oli minulle romaanissa antoisinta. Samoin kuvaukset juopumisesta ystävien kanssa, kitaran soittelusta yöllä, Värvätyn miehen bluesin säveltämisestä kaveriporukassa. Romaanissa suhtaudutaan hieman vähätellen korkeaan taiteeseen, totuus piilee miesten toveruudessa ja yksinkertaisessa bluessävelmässä. 

Miehisyyden korostaminen kukkoilulla ja nokittelulla oli hieman rasittavaa, mutta sen kesti, kun piti mielessä, että romaanin henkilöt ovat vielä kovin nuoria – Prewitt 21-vuotias, Maggio vasta 19. Ehkä hieman yllättävästi macho-roolit putoavat sotilasvankilan vankien keskuudessa. Siellä "mistä tahansa voi puhua".

Romaanin viimeisen luvun sävy on aiempiin tapahtumiin nähden yllättävän kevyt ja huvittunut. Tapahtumat asettuvat ikään kuin oikeisiin mittasuhteisiinsa maailmassa, jossa monenlaista ikävää kyllä tapahtuu mutta siihen ei ole syytä suhtautua liian vakavasti. Viimeinen luku palauttaa meidät tunnelmaan, joka on romaanin alussa lainatussa Rudyard Kiplingin runossa Gentlemen-Rankers ja josta romaanin nimi on lainattu: 

Herrasmies-rivimiehet juhlimassa,

Kirotut täältä ikuisuuteen,

Luoja armahtakoon meidänlaisiamme,

      Ha! Ha! Ha!

James Jones, Täältä ikuisuuteen. 4. painos. Tammi 1985. Englanninkielisestä alkuteoksesta From Here To Eternity (1950) suomentaneet Oiva Oksanen ja Väinö J. Tervaskari. Päällys: Pentti Lehto ja Kari Kotka. 790 s.

Bernard Malamud: Tuomittu

Vajaa viikko sitten jumituin pitkäksi aikaa television ääreen, kun olin pikaisesti kanavat läpi surfatessani huomannut, että yksi kanava lähetti taas kerran elokuvan Takaa-ajettu vuodelta 1993. Harrison Ford näyttelee siinä lääkäri Richard Kimbleä, joka tuomitaan syyttömänä kuolemaan vaimonsa murhasta. Tarina on minulle tuttu jo 1960-luvulta, jolloin sain poikasena katsoa joitakin osia samannimisestä tv-sarjasta, jota vanhempani seurasivat.

Elokuvan katsominen sai minut pohtimaan, miten yleinen juonikuvio syyttömän syyttäminen ja tuomitseminen onkaan kirjallisuudessa. Tässä blogissa olen kirjoittanut ainakin Thornton Wilderin, John Masefieldin ja Nicolas Freelingin kirjoista, jotka käyttävät tätä juonta. Nopeasti mieleen tulevat myös Alexandre Dumas'n Monte Criston kreivi, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Franz Kafkan Oikeusjuttu. Syyttömän tuomitseminen on keskeinen juoniaines myös kirjakokoelmassa, joka on aivan länsimaisen sivistyksemme ytimessä. Tuossa kokoelmassa sitä hyödyntävät kirjailijat nimeltä Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. 

Syyttömän tuomitseminen aiheuttaa meissä kauhua. Se paljastaa olemisen ytimessä olevan epäoikeudenmukaisuuden. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa. Kuka meistä on turvassa, jos syytön voidaan tuomita?

Bernard Malamudin Tuomittu-romaani kertoo noin kolmen vuoden jakson juutalaisen remonttimiehen, Jakov Bokin, elämästä vuosina 1910–1913. Romaani sijoittuu Kiovan (kirjassa muodossa Kiev) kaupunkiin ja sen ympäristöön. Kiova oli tuolloin osa Venäjän valtakuntaa. Ukrainalaiset ovat siellä alempaa kastia, ja hallinnon piirissä työskentelevät ukrainalaiset yrittävät piilottaa etnisen taustansa. Juutalaiset puolestaan ovat valtakunnan pahnan pohjimmaisia, omiin štetleihinsä karsinoituja hylkiöitä. 

Romaanin Venäjä on sairas, hajoamisen partaalla oleva valtio. Kuten yksi romaanin henkilöistä toteaa: "Minusta näyttää, että jokin kirous painaa sellaista maata, missä ihmiset ovat omistaneet ihmisiä omaisuutenaan. Korruption haju ei koskaan häviä sielusta, ja se on samalla tulevan pahan haju." On selvää, että Malamudin mielessä on 1960-luvulla tätä kirjoittaessaan ollut myös oma maansa, kansalaisoikeustaistelujen Yhdysvallat. 

Jakov Bokin elämä on ollut kovaa. Hänen äitinsä kuoli tunnin kuluttua Jakovin syntymästä. Isän ampuivat juopuneet venäläissotilaat, jotka päähänpistosta olivat päättäneet tappaa kolme seuraavaa vastaantulevaa juutalaista. Jakovin isän epäonneksi hän oli vastaantulijoista toinen. 

Jakov kasvoi orpokodissa. Koulupoikana hän pakoili kolme päivää kellarissa kasakoiden ryöstöretkeä, pogromia. Aikuiseksi tultuaan hän työskenteli kotikylässään puuseppänä ja remonttimiehenä: korjasi ikkunoita ja käyttötavaroita, teki huonekaluja. Hän halusi myös kehittää itseään ja luki siinä tarkoituksessa huokealla ostamiaan kirjoja. Ennen muuta Spinozan filosofiset teokset olivat tehneet häneen vaikutuksen. Kokemuksiensa takia ja lukemisensa myötä hänestä oli tullut vapaa-ajattelija.

Armeijan käytyään Jakov meni naimisiin Raislin, kulkukauppias Šmuelin tyttären, kanssa. Toivottua lasta ei viiden ja puolen vuoden avioliiton aikana ilmaantunut. Jakov syytti vaimoaan hedelmättömyydestä. Yöt hän luki kirjojaan eikä enää jakanut vuodetta vaimonsa kanssa. Romaanin alussa ollaan tilanteessa, jossa Raisl on karannut toisen miehen matkaan, ja Jakov häpeissään ja suuttuneena ajaa juutalaismiehen partansa ja lähtee Kiovaan paremman elämän toivossa. 

Jakovista syntyy kuva kovana ja katkerana miehenä. Hän pitää vastedes huolen vain itsestään, selvitkööt muut miten taitavat. Hänen hurskas appensa Šmuel toteaa lähtövalmisteluja tekevälle Jakoville: – Armeliaisuuden osoittaminen ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliasi. 

– Tyttäreni halusi lähteä täältä heti naimisiin mentyänne, mutta sinä olit vastaan.

– Totta, Jakov sanoi, – syy oli minun. Ajattelin, että olo täällä muuttuisi paremmaksi, koska se ei enää voinut muuttua huonommaksi. Mutta olin väärässä, ja nyt on mitta täysi. Vihdoinkin olen lähdössä.

Šmuel toivoisi, että Jakov jäisi odottamaan, jos Raisl sittenkin palaisi kotiin. Šmuel itsekin on vihainen tyttärelleen. "Kironnut olen hänet useammin kuin kerran, mutta pyydän Jumalaa olemaan kuuntelematta."

Jakov ei kuitenkaan ole täysin kovettunut. Hän myöntää, että vaikka onkin ammatiltaan remonttimies, hän on rikkonut enemmän kuin korjannut. Hän on myös kohdellut vaimoaan huonosti. Hän on pelännyt Raislia, jonka toiveita ei ole kyennyt tyydyttämään.

Aluksi Jakovin toive paremmasta elämästä Kiovassa näyttääkin toteutuvan. Onnekkaiden sattumien ansiosta Jakov saa remonttitöitä juutalaisvastaiselta teollisuusmieheltä. Tämä onnistuu, kun Jakov salaa juutalaisuutensa ja ilmoittaa nimekseen Jakov Ivanovitš Dologušev. Hoidettuaan työnsä hyvin Jakov pääsee esimiesasemaan Kiovan lähellä sijaitsevalle tiilitehtaalle. Hän tosin joutuu asumaan tehtaalla, joka sijaitsee juutalaisilta kielletyllä alueella. 

Sitten kaikki menee pieleen. Tässä kirjassa ei koskaan tule tilannetta, jossa asiat eivät enää voisi mennä huonompaan suuntaan. Kurjuuden äärillä on loputtomasti tilaa. Jakovin juutalaisuus paljastuu. Häntä syytetään 12-vuotiaan pojan, venäläisen Ženja Golovin, raa'asta rituaalimurhasta. Ženjan puukonpistojen kirjoma ruumis on löytynyt luolasta tiilitehtaan läheltä. Jakov oli todistettavasti hätistellyt poikaa pois tehdasalueelta. Muuta hän ei pojalle ollut tehnyt. Koko romaanin ajan hän pitää tiukasti kiinni syyttömyydestään. 

Jakov joutuu tutkintovankeuteen siksi aikaa, kun syytettä häntä vastaan valmistellaan. Itse asiassa häntä jo pidetään syyllisenä. Nyt on vain saatava todistusaineisto sopimaan häneen. Muut epäillyt jätetään huomiotta. 

Todistajat valehtelevat. Jakovin pöydällä nähty mansikkahillopurkki muuttuu todistajien kertomuksissa verta sisältäväksi pulloksi. Joku on nähnyt Jakovin jahtaavan poikaa pitkä puukko kädessään. Pojan verta Jakov on todistajien mukaan käyttänyt juutalaisten pääsiäisruokaan, matzo-leipiin. Niin sanotut asiantuntijatkin antavat lausuntoja, jotka ovat sisällöltään pelkkää taikauskoa. Juutalaisten veriruokia koskeva kielto ohitetaan kokonaan.

Sivistynyt tutkintotuomari Bibikov sentään yrittää tehdä työnsä kunnolla. Hän ei usko Jakovin syyllisyyteen ja kerää syyttäjältä salaa todisteita oikeista murhaajista. Jakovin tilanne muuttuu huonommaksi, kun Bibikov julmasti syrjäytetään tutkinnasta. 

Uppiniskaisuutensa – siis syyttömyytensä – takia Jakov joutuu vankilahenkilökunnan ja syyttäjänviraston mielivallan ja kiusaamisen kohteeksi. Hänet määrätään eristysselliin. Aina kun tuntuu, että hänen olonsa eivät enää voi muuttua huonommiksi, hän joutuu uuden kiusanteon kohteeksi. Välillä häntä jopa myrkytetään siinä toivossa, että fyysinen heikkeneminen saisi hänet tunnustamaan. Lopulta hän viettää aikansa ympäri vuorokauden paikalleen kahlittuna lähes pimeässä sellissä, joka on kesällä tukahduttavan kuuma ja talvella jääkylmä.

Sattuma ja historia olivat vieneet Jakov Bokin tilanteeseen, johon hän ei koskaan ollut voinut kuvitella joutuvansa. Tapahtuma sinänsä oli täysin persoonaton, mutta sen vaikutukset, Jakovin kurjuus ja kärsimys eivät olleet. Kärsimys oli henkilökohtaista, tuskallista; mahdollisesti se oli loputon.

Romaanin kerronta on niin hallittua, suorastaan kaunista, että kaikesta kurjuudesta huolimatta tekee mieli lukea eteenpäin. Harmaata, likaista, ränsistynyttä. Väkivaltaa – henkistä ja ruumiillista. Myös lukija uskoo, että jossain täytyy tulla käänne. Jakovin olot eivät aina voi mennä huonommiksi. Samanlainen kurjuuden kauneus nousee esiin myös äskettäin lukemassani Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaanissa. Luulen, että aistimus syntyy säälistä, siitä herkistymisestä, joka osoittaa, ettemme ole sisäisesti kuolleita.

Jakovin tutkintovankeus venyy yli kahden vuoden mittaiseksi. Puolustusasianajajaa hän ei voi saada ennen kuin syytekirjelmä on valmis. Se taas ei ota valmistuakseen, sillä myös syyttäjä on lopulta ymmärtänyt todisteiden heppoisuuden. Jakoville luvataan vapautta, jos hän myöntää, että hänen juutalaiset salaliittotoverinsa pakottivat hänet murhaan tai että joku toinen juutalainen teki sen. Romanovin suvun 300-vuotisen hallituskauden vuoksi armahdettavien vankien listallekin Jakov jo merkitään, mutta Jakov ilmoittaa, ettei halua armahdusta rikoksesta jota ei ole tehnyt. Hän haluaa puolueettoman oikeudenkäynnin.

Syytteestä ei kuitenkaan luovuta, koska tsaarin Venäjän viimeisen vuosikymmenen levottomissa oloissa oli poliittisesti mielekästä kääntää kansan vallankumouksellinen raivo suuntautumaan vähemmistöihin. Oman osansa valtion mielivallasta saivat juutalaisten lisäksi kokea myös esimerkiksi puolalaiset ja suomalaiset. 

Jakov muuttuu vankeutensa aikana. Selvimmin tämä näkyy, kun ensin hänen appensa Šmuel ja sitten hänen vaimonsa Raisl onnistuvat pääsemään vierailulle hänen luokseen. Šmuel on käyttänyt kaikki elämänsä parhaasta kaupasta saamansa 40 ruplaa lahjoakseen vanginvartijan. Jakovin mielen muuttuminen näkyy siinä, miten huolissaan hän on appensa turvallisuudesta. 

Raislin vierailu osoittaa Jakovin sydämen muutoksen vielä selvemmin. Kirjailija on osoittanut tämän luvun keskeisyyden siten, että se on romaanissa ainoa, joka on kirjoitettu minämuodossa. Muuten romaani on kerrottu hän-muodossa Jakovin näkökulmaan pitäytyen. Jakov pyytää anteeksi omaa kovuuttaan naiselta, jota hän tähän asti on nimittänyt huoraksi. 

– Olen ajatellut elämämme alusta loppuun enkä voi juuri syyttää sinua enemmästä kuin syytän itseäni. Jos annoit vähän, sait vähemmän tilalle, kun taas minä sain jotain enemmän kuin ansaitsin. Minulta oppiminen vie pitkän ajan. Tyyppini on sellainen, olen pahoillani. Olen myös pahoillani, että lakkasin makaamasta kanssasi. En voinut haavoittaa itseäni, joten haavoitin siis sinua. Kuka muu minulle oli yhtä läheinen? Olen kuitenkin saanut kärsiä tässä vankilassa enkä enää ole sama mies kuin aikaisemmin. Mitä muuta saatan sanoa, Raisl? Jos voisin elää elämäni uudelleen, sinulla olisi vähemmän itkemisen aihetta, lakkaa siis itkemästä.

Jakov myös kirjoittaa lapun rabbille vietäväksi. Siinä hän tunnustaa omakseen Raislille syntyneen pojan, jota Raisl nyt yksinhuoltajana kasvattaa Šmuelin talossa.

Romaani päättyy siihen, että Jakovia vihdoin kuljetetaan oikeusistuntoon. Vaunuissa hän kuvittelee keskustelevansa tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaari valittelee, ettei hänkään ole vapaa ja saanut tehdä, mitä olisi itse halunnut. Jakov Bokin tuohtunut vastaus saa uutta pontta tämänhetkisestä maailmantilanteesta:

Loppujen lopuksi asia on niin, isäni, että teillä oli mahdollisuutenne puhuttepa itse mitä tahansa; oikeastaan teillä oli monia mahdollisuuksia, mutta parhaalla tahdollannekin pystyitte antamaan meille vain Euroopan köyhimmän ja taantumuksellisimman valtion. Toisin sanoen, olette tehnyt tästä maasta luiden kaatopaikan. Teillä oli monia mahdollisuuksia mutta olette kupannut kaikki. Siitä ei kannata edes kiistellä. Ei ole helppoa muuttaa tapahtumien kulkua, mutta silti olisitte voinut tehdä edes jotain meidän hyväksemme – tulevan Venäjän hyväksi voisi jopa sanoa, mutta ette tehnyt mitään.

Jakov on ymmärtänyt, että ei ole olemassa ihmistä, jota ei politiikka koskisi. Hän ymmärtää, että vapaus edellyttää vallankumousta. "Kukaan ei voi istua kädet ristissä ja katsella omaa turmiotaan."

Syyttömän syyttäminen ei tietenkään ole vain kirjallisuuden juoniainesta. Salaliittoteoriat leviävät somen ansiosta helpommin kuin koskaan aiemmin. Pelkään myös tekoälyn holtitonta käyttöä. Olemme pian – ellemme jo nyt – tilanteessa, jossa uskottavalta vaikuttava hölynpöly täyttää julkaisukanavat.

Uskooko kukaan, että Aleksei Navalnyi on syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hän istuu tuomiotaan? Eikä tarvitse mennä edes maamme rajojen ulkopuolelle. Asiantuntijoiden epäilevistä lausunnoista huolimatta Suomen oikeuslaitos otti todesta väitteet, että Anneli Auer oli miesystävänsä kanssa harjoittanut saatanallisia rituaaleja, joissa uhrattiin eläimiä ja käytettiin kuolleen ihmisen verta ja tuhkaa. 

Luin Tuomittu-romaanin nyt uudelleen pitkän tauon jälkeen. Tällä lukemiskerralla minua puhutteli se, että pienetkin asiat voivat merkitä paljon kaltoin kohdellulle. Joskus voi auttaa sekin, että joku edes sanoo ääneen hänen nimensä. 

Teoksessa Talking Horse: Bernard Malamud on Life and Work (1996), johon on koottu Bernard Malamudin puheita, haastatteluja ja esseitä, kirjailija on kertonut myös Tuomittu-romaaninsa taustoista. Ensimmäinen virike kirjoittamiseen tuli Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeusliikehdinnästä. Mustan päähenkilön kirjoittaminen ei kuitenkaan tuntunut luontevalta, joten Malamud tutki historian epäoikeudenmukaisia tuomioita – Dreyfusin tapausta, Caryl Chessmanin oikeusjuttua sekä Saccon ja Vanzettin tuomiota – löytääkseen päähenkilön tarinaansa. Näistä mikään ei tuntunut sopivalta. Silloin Malamud muisti isänsä kertoneen hänelle Mendel Beilisistä, juutalaisesta tiilitehtaan työntekijästä, jota syytettiin kristityn pojan rituaalimurhasta tsaarinajan Kiovassa.

Romaanissaan Malamud halusi keskittyä siihen, miten kärsimys ja raivo vankeuden aikana muuttavat ihmistä. Kirjan piti kertoa siitä, miten vapauden aate kasvaa ihmisessä, joka on alistettu epäoikeudenmukaisuudelle. Malamud päättää kirjoituksensa: "Niinpä romaanista, joka sai alkunsa ajatuksesta, joka liittyi epäoikeudenmukaisuuteen nyky-Amerikassa, on tullut romaani, joka sijoittuu viidenkymmenen vuoden taakse Venäjälle ja käsittelee antisemitismiä siellä. Epäoikeudenmukaisuus on epäoikeudenmukaisuutta."

Tuomittu sai vuonna 1967 sekä Pulitzer-palkinnon että National Book Awardin.

Suomennoksesta pidin. Siinä oli tavoitettu 1900-luvun alun henki ja juutalaisten kielelliset kulttuuripiirteet. Olisin kuitenkin toivonut, että alkuteoksen nimeä olisi käännöksessä kunnioitettu. Romaanissa käytetty fixer-sanan käännös remonttimies olisi sopinut mainiosti.

Bernard Malamud, Tuomittu. Gummerus 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fixer (1966) suomentaneet Eero Raassina ja Risto Lehmusoksa. 315 s.

Denis Johnson: Tree of Smoke

Denis Johnsonin (1949–2017) tuhti romaani Tree of Smoke väistää määrittelyjä. Onko se sotakirja? Vai ehkä sittenkin vakoiluromaani? Onko se yhteiskunnallinen teos vai psykologinen romaani? Realistinen kertomus vai myyttinen maailmanselitys? Uskonnollinen romaani? Voisiko se olla rakkausromaani? Jokainen yritys kirjan tarinan pelkistämiseksi tuntuu väärältä.

Johdatteluksi kirjan maailmaan ja sen tapaan yhdistää yleistä ja yksityistä kerron sen ensimmäisten sivujen alkutilanteen. Ollaan vuodessa 1963 Filippiineillä. Vietnamin sotaan matkalla olevat sotilaat ovat juuri kuulleet, että presidentti Kennedy on murhattu. Merialokas William Houston lähtee yksin kävelemään sotilasleiriä ympäröivään viidakkoon. Hän näkee puussa pienen apinan. Mitään ajattelematta hän tähtää sitä kiväärillään ja painaa liipaisinta. Apina putoaa. Houston katuu tekoaan saman tien. Hän nostaa apinan syliinsä ja tajuaa, että sen silmät ovat täynnä kyyneleitä.

As he held the animal in his hands, its heart stopped beating. He gave it a shake, but he knew it was useless. He felt as if everything was all his fault, and with no one around to know about it, he let himself cry like a child. He was eighteen years old.

Suurin osa kirjasta sijoittuu ajallisesti vuosiin 1963–1970. Lopussa on vielä vuoteen 1983 sijoittuva jälkinäytös, jossa kerrotaan muutaman keskeisen henkilön vaiheet sodan päätyttyä. Kirjan tärkeimpänä näyttämönä on Kaakkois-Aasia – Filippiinit, Vietnam ja Malesia – Vietnamin sodan aikana. Muutamien henkilöiden kotitausta ja sotaanlähtö Yhdysvalloissa kuvataan perusteellisesti.

Henkilökaarti on runsas: amerikkalaisia ja vietnamilaisia sotilaita, CIA:n agentteja ja muita vakoilutehtävissä toimivia, avustusjärjestöjen työntekijöitä, vietnamilaisia siviilejä, ilotyttöjä, pappeja ja muita hengenmiehiä...  Jotkut henkilöistä ovat huomion kohteena vain lyhyen aikaa, muutamiin palataan useaan otteeseen. Varsinaisia päähenkilöitä ei ole, tai oikeastaan heitä on poikkeuksellisen monta, ainakin tusina. Lukija voi valita heistä päähenkilöiksi ne, jotka tuntuvat hänelle itselleen läheisimmiltä.

Minulle tärkeimmäksi tuli William "Skip" Sands, CIA:n agentti, jonka lojaalius kohdistuu yksittäisiin ihmisiin ja joka päätyy toimimaan työnantajiaan vastaan. Romaanin sota näyttäytyy muutenkin yksittäisten toimijoiden sekavana ja sattumanvaraisena toimintana. Sen pahimmat julmuudetkin ovat tavoitteettomia, pikaistuksissa tehtyjä.

Romaanin kerronnan rauhallisuus ja psykologinen tarkkuus ovat lukijan turvana koko ajan kaoottistenkin tilanteiden kuvauksissa.

Skip Sandsin rakkaus Kathyyn, lähetyskentällä kuolleen adventistipastorin leskeen, voisi oikeuttaa romaanin määrittelemisen rakkauskertomukseksi. Kathy toimii järjestössä, joka hoitaa vietnamilaisten orpojen adoptiota Yhdysvaltoihin. Hän tapaa rooliaan ja nimeään vaihtavaa Skipiä vain satunnaisesti. Kathyn on vaikea täysin luottaa Skipiin, joka selvästi saa tyydytystä valehtelusta. 

Romaanin loppuluvussa aseiden salakuljetukseen syyllistynyt Skip odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa malesialaisessa vankilassa. Hänen viimeinen kirjeensä tavoittaa Kathyn Yhdysvalloista. Kathy osallistuu siellä juhlaan, jossa esiintyy muutamia hänen Vietnamista pelastamiaan orpotyttöjä nyt jo teini-ikäisinä. Kathy katsoo tyttöjä vahvoissa meikeissään ja piikkikoroissaan. He näyttävät hänestä ilotytöiltä. Romaani päättyy Kathyn ajatuksiin, joissa hän yrittää muuttaa toiveensa vakaumukseksi. All will be saved – kaikki pelastuvat – toistuu romaanin viimeisinä sanoina kolmeen kertaan.

Skip Sandsin setä, eversti Francis Xavier Sands, toi mieleeni toisen kuvitteellisen everstin, Joseph Conradin Kurtzin. Eversti Sands käy Vietnamissa omaa yksityistä sotaansa kommunismia vastaan. Hän tuntuu ehtivän joka paikkaan – aina vahvasti juovuksissa – juuri, kun tilanne on kuumimmillaan. Omaa sodankäynnin filosofiaansa Sands kuvaa näin:

"War is ninety percent myth anyway, isn't it? In order to prosecute our own wars we raise them to the level of human sacrifice, don't we, and we constantly invoke our God. It's got to be about something bigger than dying, or we'd all turn deserter. I think we need to be much more conscious of that. I think we need to be invoking the other fellow's gods too. And his devils, his aswang. He's more scared of his gods and his devils and his aswang than he'll ever be of us."

Eversti Sands johtaa psykologista vakoiluoperaatiota, jolle hän on antanut raamatullisen nimen Tree of smoke – savu- tai tulipatsas. Operaation tarkoituksena on kylvää vihollisille virheellistä informaatiota, jolla vastustajan harkintakykyä horjutetaan. Useimmiten operaatio on eversti Sandsille kuitenkin vain tekosyy olla piittaamatta komentoketjusta. 

Everstin operaatioissa käytetään kaksoisagentteja. Loppujen lopuksi kukaan ei enää voi luottaa kehenkään. Eversti Sandsin taipumus ajatella todellisuutta myyttien kautta saa hänet uskomaan, että hänet on lopulta pettänyt hänelle läheisin ihminen, veljenpoika Skip Sands.

Everstin seurassa liikkuvaa Jimmy Stormia kuvataan romaanissa kuninkaan hovinarriksi. Narrin tehtäväksi jää romaanin lopussa selvittää, onko eversti kuollut, niin kuin väitetään, vai onko hän vetäytynyt lepoon uuden roolin suojissa. Syvällä viidakossa Jimmy Storm päätyy osaksi taikauskoista rituaalia. Entisestä narrista kuoriutuu ihmisuhri ja pelastaja. Hänen aiemmin lausumansa sanat tulevat todeksi: "We're on the cutting edge of reality itself. Right where it turns into a dream."

Tavallisen rivisotilaan näkökulmaa avataan romaanissa ennen kaikkea Houstonin veljesten, Williamin ja Jamesin, kautta. Heidän sotakokemuksensa tekevät sopeutumisen rauhanajan elämään kotona Yhdysvalloissa lähes mahdottomaksi.

Kuten alussa mainitsin, tälle romaanille on vaikea tehdä oikeutta lyhyessä tai edes pitkässä blogitekstissä. Se yrittää kattaa kaiken inhimillisen toiminnan sodan luomissa poikkeusoloissa – ja onnistuu siinä hyvin. Romaani palkittiin National Book Awardin fiktiosarjassa vuonna 2007 ja seuraavana vuonna se oli Pulitzer-palkinnon finalistina.

Denis Johnson, Tree of Smoke. Picador 2007. 617 s.

Thornton Wilder: Kahdeksas päivä

 Alkukesästä 1902 joutui Illinoisin eteläosissa sijaitsevassa pienessä Coaltownin kaivoskeskuksessa asuva John Barrington Ashley oikeuteen vastaamaan samoin Coaltownissa asuneen Breckenridge Lansingin murhasta. Hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Viisi päivää myöhemmin, tiistaina, heinäkuun 22. päivän aamuna kello yksi hän karkasi vartijoiltaan junasta, joka oli viemässä häntä kohti teloituspaikkaa.

Näin dekkarimaisesti lukemaan pakottavalla tavalla alkaa tämä Thornton Wilderin romaani. Romaani paljastaa myös heti ensimmäisellä sivulla, että John Ashley ei syyllistynyt murhaan, josta häntä syytettiin. Oikean syyllisen paljastumista saamme kuitenkin odotella vielä kolmisensataa sivua. 

Romaani seuraa John Ashleyn pakomatkaa parinsadan sivun verran ja sitten kuittaa hänen kohtalonsa kolmella järkyttävällä sanalla. Vasta teoksen lopussa saamme tietää hänen pakonsa yksityiskohdat. Varsin pian käy ilmi, että salapoliisimysteerin asemesta romaanin ytimessä ovat John Ashleyn ja Breckenridge Lansingin jälkeläiset ja lesket. Romaani kuvaa sukupolvien ketjun: kuinka vanhempien arvot ovat muovautuneet heidän omissa perheissään ja millaisina he siirtävät ne eteenpäin omille lapsilleen, "kahdeksannen päivän" ihmisille.

Romaanin nimi viittaa teoksessa Coaltownin lääkärin, tohtori Gilliesin, vuosisadan vaihteen juhlissa lausumaan ajatukseen maailman jatkuvasta muutoksesta:

Luonto ei nuku koskaan. Elämän kehitys ei polje koskaan aloillaan. Luomistyö ei ole vielä loppuun suoritettu. Raamattu sanoo että Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä ja lepäsi sitten, mutta jokaista päivää kesti monta miljoonaa vuotta. Lepopäivä on varmaan ollut lyhyt. Ihminen ei ole loppu vaan alku. Nyt me olemme seuraavan viikon alussa. Me olemme kahdeksannen päivän lapsia.

Kertojan ääni kuittaa: 

Tri Gillies valehteli suun täydeltä. Hän oli täysin varma siitä, että tuleva vuosisata olisi liian julma eriteltäväksi ainakin samaan tapaan kuin menneet vuosisadat.

Romaanissa on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskontoon. Monen muun asian ohella se pohtii uskon, toivon ja rakkauden paikkaa modernissa maailmassa. John Ashleysta romaani esimerkiksi toteaa, että tämä oli uskovainen mies tietämättä olevansa uskovainen. Hänen salatut aikaansaannoksensa tulevat tietoomme (ja romaanin henkilöiden tietoon) vasta vähitellen, sillä "useimpien uskovien ihmisten tavoin John Ashley oli niin sanoakseni näkymätön".

Ennen kaikkea romaani on kuitenkin perheiden historia. Myös kahdeksannen päivän ihmiset kantavat perheen menneisyyttä mukanaan:

Perhe-elämä on kuin aula, jossa on erittäin hyvä akustiikka. Kasvavat lapset eivät kuule yksinomaan vanhempiensa sanoja (ja useimmiten he jättävät vähitellen ne huomioonottamatta), he kuulevat myös sanojen takana olevan tarkoituksen ja asenteet. Ennen kaikkea he huomaavat, mitä heidän vanhempansa todella ihailevat, todella halveksivat.

Perheen koettelemukset ovat varmaan osasyynä siihen, että kaikista neljästä Ashleyn ja kahdesta Breckenridgen lapsesta kasvaa poikkeusyksilöitä. Osa heistä tuntuu saavan voimaa tästä menneisyyden  tragediasta, osan se tuhoaa. Jokainen heistä voisi olla oman romaaninsa päähenkilö. Tähän mainioon romaaniin on siis pakattu paljon tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Romaanin kertojanääni on kaikkitietävän kronikoitsijan, joka välillä filosofoi minämuodossa, välillä raportoi anonyymisti kuin sanomalehden uutisteksti. Välillä jokainen virke tuntuu avaavan kiehtovia uusia näkymiä. Lukeminen pysähtelee, kun lukija jää miettimään, mitä kaikkea äsken itse asiassa sanottiinkaan. Jotkin viittaukset avautuvat vasta paljon myöhemmin. Samalla teksti rientää kuin hengästyneenä eteenpäin. Tässä näytteeksi hieman pitempi pätkä, joka kuvaa niinkin tuttua asiaa kuin syksyn vaihtumista talveen:

Syksy on Coaltownissa hyvin kaunis. Lapset palaavat kouluun uupuneina pitkän kesän päämäärättömästä vapaudesta. Heidän äitinsä tuntevat olonsa epämukavaksi hiljaisuuden koittaessa; heillä on jopa vapaa-aikaa, ja he valittelevat päänsärkyä. Puut pukeutuvat pakanallisen koristeellisiksi. Päivät lyhenevät. Monen kuukauden ajan kaivostyöläiset elävät enimmäkseen keinotekoisessa valaistuksessa. Syksyn juhlapäiviä pelätään. George Lansing on lähtenyt kaupungista, mutta pyhäinmiesten päivän aattona hänen mohikaanijoukkonsa kiskoo Lord Mayorin portinpylväät paikoiltaan ja vääntää kaupungintalon kellon osoittimia. Naisten Kristillisen kohtuuden Liiton rohkeat jäsenet taistelevat miesten lailla saadakseen kapakat kiinni äänestyspäivänä. Itsekeskeisimmänkin talon isännän mielessä viriää lyhyeksi aikaa filosofointi eloon hänen seistessään jälleen kerran palavien lehtien rovion ääressä. Ensimmäinen lumisade saa kaupunkilaisten silmät pyöristymään; valkoisuus langettaa Coaltownin ylle harvinaisen lumouksen.

Aikanaan selviää, että ehkä George Lansingilla oli hyvä syy toivoa ajan liikkuvan taaksepäin. Nyt lopetan siteeraamisen tähän ja kehotan lukemaan itse. 

Jostain syystä Thornton Wilder ei taida nykyisin olla erityisen suuressa lukijoiden suosiossa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, sillä häneltä lukemani teokset ovat olleet erinomaisia. The Ides of March on jännittävä kirjeromaani Julius Caesarin viimeisistä vaiheista. Historialliset dokumentit, kirjeet, ovat luonnollisesti Thornton Wilderin itsensä sepittämiä. Romaanissa siteeratut Catulluksen runot ovat kuitenkin aitoja ja Wilderin latinasta kääntämiä.

Wilder on nykyään ehkä parhaiten tunnettu siitä, että menestysmusikaali Hello Dolly (1964) perustuu hänen näytelmäänsä The Matchmaker (1954). Harvempi tietää, että The Matchmaker-näytelmä perustui Wilderin varhaisempaan The Merchant of Yonkers -näytelmään (1938), joka  epäonnistui näyttämöllä surkeasti. Se puolestaan perustui itävaltalaisen näytelmäkirjailijan Johann Nestroyn näytelmään Einen Jux will er sich machen (1842), joka taas perustui englantilaisen John Oxenfordin farssiin A Day Well Spent (1835). Näytelmäkirjallisuudessa lainailuun on aina suhtauduttu suvaitsevaisesti ja hyvä niin, sillä tällä tavoin on vähin erin jalostettu monta upeaa näytelmää. Mainittakoon, että tuo samainen Nestroyn versio oli pohjana Tom Stoppardin näytelmälle On the Razzle (1981), joka on hyvin lähellä huippua ikuisessa oikeasti hauskan komedian etsinnässäni. Luen sen aika ajoin uudelleen enkä koskaan ole selvinnyt nauramatta ääneen.

Thornton Wilderin San Luis Reyn silta -pienoisromaani on päätynyt hyllyyni useana eri painoksena. Yksi niistä on jopa kuvitettu erillisin sivuille liimatuin grafiikanlehdin. Ostin sen Amsterdamin kirjatorilta silloin joskus, kun vielä maailmalla kuljettiin. San Luis Reyn silta -romaanin alkuasetelma - samoin kuin Kahdeksas päivä -romaanin - on loistavan houkutteleva: vuonna 1714 Perussa romahtaa silta vieden kuolemaan viisi satunnaista matkalaista. Koska Jumalan luomassa maailmassa mikään ei voi tapahtua sattumalta, katolinen isä Juniper päättää selvittää näiden viiden ihmisen elämäntarinan ja saada selville, miksi juuri he joutuivat onnettomuuteen. 

San Luis Reyn silta -romaanilla on minulle myös hyvin henkilökohtainen merkitys. Sen loppusanat lausuin äitini arkun äärellä vähän yli vuosi sitten.

On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta. (Suom. Valfrid Hedman)

 

Thornton Wilder, Kahdeksas päivä. Kirjayhtymä 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Eighth Day (1967) suomentanut Irmeli Sallamo. 459 s.

-------------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii oivallisesti kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu.