Laurent Binet: Perspectives

Olen aiemmin kirjoittanut blogissa Laurent Binet'n romaanista Kuka murhasi Roland Barthesin? Siinä Binet valloittavalla tavalla dekkarijuonen puitteissa kertoi 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten ranskalaisesta kulttuurieliitistä ja ujutti vaivattomasti mukaan koko joukon tietoa kyseisen ajan semiotiikasta, filosofiasta ja kirjallisuustieteestä. Tässä Perspectives-romaanissa samanlaisen käsittelyn saavat 1500-luvun Firenzen hovi ja ennen kaikkea klassiset italialaiset kuvataiteilijat ja taideteoriat. 

Romaani alkaa esipuheella, jossa sen kirjoittaja, nimimerkki B, kertoo saaneensa käsiinsä kirjekokoelman, jonka nyt julkaisee. B voisi tietysti olla Binet – tosin näin suoraviivaista tulkintaa haittaa se, että B ilmaisee elävänsä 1800-luvulla. 

Heti ensimmäisessä kirjeessä kerrotaan rikoksesta. Taidemaalari Pontormo on löytynyt murhattuna San Lorenzon kappelista, jonka seinämaalauksia taiteilija on ollut viimeistelemässä. Pontormoa on lyöty vasaralla päähän ja tekoa on täydennetty rintakehään työnnetyllä taltalla. Osa hänen maalaamaansa vedenpaisumusta esittävää freskoa on maalattu äskettäin uudelleen taiteilijan tyyliä mukaillen, mutta kuivuneen työn värisävyn ero paljastaa murhan aikoihin tehdyn lisäyksen.

Firenzen herttua Cosimo de' Medici antaa rikoksen selvittämistehtävän taidemaalari ja arkkitehti Giorgio Vasarille. Nykyään Vasari muistetaan ennen kaikkea Taiteilijaelämäkertoja-teoksestaan, jonka ansiosta häntä on pidetty taidekritiikin isänä.

Kyseessä on siis kirjeromaani, jonka kirjeet ajoittuvat pääosin vuoteen 1557. Kirjoittajia ja vastaanottajia on parisenkymmentä. Kirjeet ovat aikajärjestyksessä lukuun ottamatta romaanin viimeistä kirjettä, joka on kirjoitettu vuoden 1556 lopussa ja jossa murhattu Pontormo kutsuu murhaajan – kuten tässä vaiheessa jo ymmärrämme – luokseen traagiseen tapaamiseen.

Romaanin nimi – Perspektiivejä – viittaa tietysti jo sinällään taidemaailmaan mutta myös niihin useisiin perspektiiveihin, näkökulmiin, jotka eri henkilöiden kirjoittamista kirjeistä avautuvat kirjan tapahtumiin. Brunelleschin kehittämä lineaarisen perspektiivin teoria on myös merkityksellinen renessanssin taidekäsityksen muutoksessa. Loppujen lopuksi myös Pontormon murhan syyt liittyvät tähän taidekäsityksen murrokseen ja siihen, miten yleisö siihen suhtautui.

Nyt ei tarvitse säikähtää, että kirja olisi kuivan akateeminen tutkielma. Kyseessä on aito jännittävä dekkari. Kirjeet antavat myös värikkään kuvan Firenzen elämästä, poliittisista juonitteluista ja ihmisten rakkauselämästä. Näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Romaanin rytmi on nopea. Mukana on vaarallisia tilanteita ja takaa-ajoja. Tekee mieli lukea aina vielä seuraava kirje.  

Murhatutkimuksensa lähtökohdaksi Giorgio Vasari asettaa kaksi ehtoa: epäilyllä tuli olla tilaisuus tekoon ja epäillyn tuli osata maalata Pontormon tyyliä jäljitellen. Tämän rajauksen jälkeenkin epäiltyjä on suuri joukko. Pari nunnaakin joutuu tutkintovankeuteen. Tunnettuja taiteilijoita epäiltyjen joukossa on useita. Myös poliittiset aktivistit, omia oikeuksiaan vaativat käsityöläiset, jotka ovat pitäneet kokouksiaan maalaustyön takia suljetussa San Lorenzon kappelissa, joutuvat epäillyiksi. Agitaattori Marco Moron kirjeissä on hauskan anakronistisia lainauksia kommunistisesta manifestista.

Monet Firenzen hallitsijasuvun jäsenet ovat mukana kirjeiden kirjoittajina. Cosimo de' Medici on herkästi suuttuva itsevaltias, joka ei siedä vastaansanomista ja on kärkkäästi vaatimassa Giorgio Vasarilta nopeita tuloksia murhatutkinnasta. Vasarille tämä aiheuttaa päänvaivaa: hän on etsimässä totuutta, ei hallitsijan tavoitteisiin sopivaa syyllistä.

Cosimo de' Medici havittelee myös Toscanan kuninkuutta. Tähän hän tarvitsee uuden paavin siunauksen ja joutuu siksi näyttäytymään vihamielisempänä taidetta kohtaan ja ankarampana paheita (esimerkiksi homoseksuaalisuutta) kohtaan kuin muuten olisi. Cosimo on suosinut taiteilijoita; paavi puolestaan uhkailee jopa Michelangelon maalaamien Rooman sikstiiniläiskappelin "rivojen" freskojen päällemaalaamisella.

Cosimolle ja hänen puolisolleen Eleanor Toledolaiselle aiheutuu huolta myös heidän vanhimmasta tyttärestään Mariasta. Murhatun taiteilijan jäämistöstä löytyy nimittäin taulu, jossa alastomalla Venuksella on Maria de' Medicin kasvot. Taulua – joka salaperäisesti katoaa – havittelevat monet.  Medicien poliittiset vastustajat haluaisivat pilata herttuasuvun maineen ja levittää kuvaa painokuvina. Tämän vuoksi he värväävät kultaseppänä ja seikkailijana tunnetun Benvenuto Cellinin etsimään taulun. Cellinin pöyhkeys ja itserakkaus tulee hauskasti esiin hänen kirjeissään.

17-vuotiasta Mariaa on poliittisista syistä kaavailtu puolisoksi Ferraran herttuan tunnetusti väkivaltaiselle pojalle. Avioliitto kaatuisi taulun julki tulemiseen. Marialle avioliiton peruuntuminen kyllä sopisi, varsinkin sen jälkeen kun hänen isänsä kaunis paašipoika Malatesta de' Malatesti alkoi viettää yönsä Marian vuoteessa.

Nuorten huono-onninen karkuretki päättyy Malatestan pakenemiseen Ranskaan, Marian kiinnijäämiseen ja palauttamiseen Firenzen hoviin – sekä katastrofaaliseen raskauteen. Maria on salaa käynyt kirjeenvaihtoa tätinsä Catherinen, Ranskan kuningattaren, kanssa. Catherine on pelannut kaksilla korteilla: hän on näennäisesti ollut Marian tukena, mutta yrittänyt samalla horjuttaa veljensä Cosimon asemaa.

Giorgio Vasarin on lopulta hyväksyttävä se, että – dekkariperinteen mukaisesti – epätodennäköisin mutta alusta asti tarinassa mukana ollut henkilö on syyllinen. Tilaisuus – joskin lähes uskomattomien ponnistusten avulla – ja kyky maalata osoittavat yllättävään suuntaan. Motiivin kertoo lopulta kirjeessään epäilty itse. Saako hän rangaistuksensa? No, sitä en kerro.

Olen pitänyt kovasti Frédéric Lenormandin historiallisista dekkareista, joissa rikoksia selvittää valistusfilosofi Voltaire. Tässä Laurent Binet'n astetta kunnianhimoisemmassa rikosromaanissa oli paljon samaa kuvia ja kuuluisuuksia kumartelematonta iloittelua.

Luin Perspectives-romaanin Sam Taylorin sujuvana englanninkielisenä käännöksenä. Se sattui löytymään keväällä Lontoon Waterstones-kirjakaupan tarjouspöydästä. Hieman ihmetyttää, miksi alkukielinen nimi Perspective(s) ei ole englantilaiselle kustantajalle kelvannut.

Laurent Binet, Perspectives. Vintage 2026. Ranskankielisestä alkuteoksesta Perspective(s) (2023) englanniksi kääntänyt Sam Taylor. Kansikuva: yksityiskohta Pontormon maalauksesta Venus ja Cupido. 264 s.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet'n (s. 1972) dekkarin ja vakoilujännärin keinoja hyödyntävä aikalaissatiiri ei varmaankaan avaudu parhaalla mahdollisella tavalla lukijalle, joka ei tunne Ranskan kulttuurielämän viime vuosisadan jälkipuoliskon suuria nimiä. Esimerkiksi Louis Althusser, Michel Foucault, Jacques Derrida, Jean-Paul Sartre, Bernard Henry-Lévy, Julia Kristeva ja Philippe Sollers esiintyvät henkilöinä tässä romaanissa. Poliittisesta eliitistä mukana ovat François Mitterrand, Giscard d'Estaing ja Jack Lang. Kielitieteen ja semiotiikan kansainvälisistä suuruuksista juoneen osallistuvat Umberto Eco, John Searle ja Roman Jakobson. Varmaan jokunen jäi vielä tässä mainitsematta.

Laurent Binet'n on täytynyt luottaa siihen, että niiden todellisten henkilöiden, jotka vielä olivat elossa romaanin julkaisuaikaan, huumorintaju riittää siihen räävittömään kohteluun, joka tulee heidän osakseen romaanissa. Varsinkin aviopari Julia Kristeva ja Philippe Sollers joutuvat konniksi tarinassa, jossa kertomuksen lakien mukaan paha saa tietenkin palkkansa: Philippe Sollers menettää kiveksensä. (Hän hautaa ne Venetsian hautausmaasaarelle ja aikoo käydä siellä niitä muistamassa kahdesti vuodessa – kerran kumpaakin.) 

Edellä kerrotusta voi päätellä romaanin tyylilajin. Tässä romaanissa mikään ei ole liian paksua.

Samalla se kuitenkin on ihan oikea dekkari. Se käynnistyy todellisesta tapahtumasta. Helmikuun 25. päivänä vuonna 1980 kuuluisa semiootikko Roland Barthes jäi Pariisissa pakettiauton alle ylittäessään katua. Hän oli tulossa lounastapaamiselta François Mitterrandin kanssa. Mitterrand voitti seuraavana vuonna presidentinvaalit sosialistipuolueen ehdokkaana. Kuukauden kuluttua onnettomuudesta Barthes kuoli sairaalassa.

Viralllinen historiankirjoitus ei kerro – mutta tämä romaani kertoo – että Barthes joutui monimutkaisen salaliiton uhriksi. Hänellä oli vielä vähän ennen kolaria hallussaan paperi, johon oli hahmoteltu kielen seitsemäs funktio. Onnettomuuden jälkeen hänellä ei tätä paperia enää ollut. Mihin se joutui? Mitä osuutta tapahtumiin oli sinne tänne putkahtavilla kahdella bulgarialaisella mustassa Citroën DS:ssä ja kahdella japanilaisella sinisessä Renault Fuegossa? 

Miksi kielen seitsemäs funktio sitten oli niin tärkeä? Venäläissyntyinen lingvisti Roman Jakobson oli eritellyt kielen kuusi tehtävää: niitä olivat esimerkiksi referentiaalinen funktio, jossa on kyse siitä, että kielellä annetaan tietoa todellisuudesta; ekspressiivinen funktio, jolla puhuja osoittaa omaa suhtautumistaan kerrottuun asiaan ja faattinen funktio, jossa puhuja pitää puheella auki viestintäkanavaa (esimerkiksi puhuessamme säästä). Jakobson vihjasi, että kielellä oli näiden melko ilmeisten tehtävien lisäksi vielä seitsemäskin funktio, maaginen tai loitsufunktio. Romaani väittää, että Jakobson oli myöhemmin määritellyt tämän funktion toimintaperiaatteet. Tämä määritelmä Barthesilla oli ollut mukanaan onnettomuuspäivänään. Se, jolla tämä määritelmä olisi hallussaan, pystyisi kielen avulla muuttamaan todellisuuden mieleisekseen. Väittelyssä hän olisi käytännössä voittamaton. 

Kielen seitsemännen funktion haltija voisi nousta huipulle kansainvälisessä väittelijöiden salaseurassa, Club Logosissa. Olisihan siitä tietysti hyötyä myös esimerkiksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä.

Presidentti Giscard d'Estaingin määräyksestä Barthesin onnettomuuden hämäriä taustoja ryhtyy tutkimaan komisario Jacques Bayard. Istuvan presidentin julkilausumattomana tarkoituksena on saada pikkuisen lokaa tarttumaan Mitterrandiin, tulevaan vastaehdokkaaseen. 

Jacques Bayard on perusjamppa, joka on tottunut hieman toisenlaisiin rikoksiin ja rikollisiin. Saadakseen jotain tolkkua semiotiikasta ja kulttuurihenkilöiden taustoista hän värvää apurikseen Simon Herzogin, muun muassa James Bondia tutkineen yliopistomiehen. Nuoren tutkijan sherlockmainen kyky tulkita henkilöitä heidän puheensa ja käyttäytymisensä perusteella tekee Bayardiin suuren vaikutuksen. Simon Herzog toimi tulkkina myös minunkaltaiselleni lukijalle, jonka semiotiikan opinnoista on vierähtänyt jo useampi vuosikymmen. Seikkailujen (myös eroottisten) värittämät tutkimukset alkavat Pariisista ja päättyvät sinne. Välillä käydään myös Italian Bolognassa ja Venetsiassa sekä Yhdysvalloissa.

Romaanin juonen selostaminen ei olisi kovin mielekästä. Se on kyllä taitavasti rakennettu: kaikki johtolangat solmitaan lopussa siististi yhteen. Se on yhtä aikaa räikeän parodinen ja koukuttava. Ranskan älyköt ovatkin helppo parodian kohde. Ei oikeastaan tarvitse kuin siteerata suoraan heidän hämärimpiä teorioitaan, jotka tuntuvat täysin vierailta arkiajatteluumme verrattuina. Laurent Binet tuntee kohteensa: hän kirjoittaa kunkin suuren ajattelijan suuhun sopivia älykkäitä pastisseja. Komisario Bayardin raikas anti-intellektualismi kostuttaa mainiosti liian kuivaksi menevän parodian.

Romaanissa on minäkertoja, joka ei varsinaisesti osallistu tapahtumiin. Hän pysähtyy välillä pohtimaan, mahtavatko hänen tietonsa pitää paikkaansa tai oliko jokin asia yleisesti tiedossa tapahtuma-aikana. Kertoja myös menee sisään henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin, mutta tekee selväksi, että kyse on hypoteeseistä: näin saattoi tämä henkilö tällä hetkellä ajatella. 

Tässä esimerkki tyylin leikkisyydestä:

On torstai 27. maaliskuuta 1980, ja Simon Herzog lukee sanomalehteä kuppilassa, joka on täynnä nuoria istumassa jo kauan sitten tyhjäksi juodun kahvikuppinsa ääressä; minä sijoittaisin kuppilan rue de la Montagne-Sainte-Genevièvelle, mutta jälleen kerran te voitte sijoittaa sen minne lystäätte, ei sillä niin väliä. Käytännöllisintä ja loogisinta olisi olla latinalaiskorttelissa, kun kuppilassa kerran on paljon nuoria. Salissa on englantilainen biljardipöytä, ja toisiinsa osuvien pallojen kolahtelu on kuin pulssi iltapäivän puheensorinassa. Myös Simon Herzog juo kahvia, koska hänen psykososiaalisten käsitystensä mukaan on vielä liian aikaista tilata olutta.

Postmodernissa romaanissa kun ollaan, myös henkilöiden todellisuus kyseenalaistetaan. Simon Herzogilla on romaanin loppuun asti epämiellyttävä tunne, että hän esiintyy henkilönä romaanissa. Lopun jännittävissä vaiheissa tämä James Bondin tutkija uskaltautuu luottamaan siihen, että todellisuus (tai romaani johon hän on joutunut) todellakin noudattaa kertomuksen lainalaisuuksia. Uhkapeli johtaa haluttuun tulokseen.

Kirjailija tekee muistakin henkilöistä romaanihenkilöitä muokkaamalla heidän henkilöhistoriaansa selvästi todellisuudesta poikkeavaan suuntaan. Tällä tavalla voi ehkä välttää kunnianloukkaussyytteet. Esimerkiksi: Louis Althusser kuristaa vaimonsa kuoliaaksi (totta), koska tämä on heittänyt roskiin Althusserin mielestään poemaisen nerokkaasti näkyvälle paikalle piilottaman kielen seitsemännen funktion (tuskinpa totta). Jacques Derrida kuolee kuin Orfeus koirien raatelemana (ei totta, kuoli paljon myöhemmin haimasyöpään). Filosofi John Searle tekee itsemurhan (ei totta, elää edelleen). Pystymättä tarkemmin asiaa tutkimaan uskallan väittää, että Philippe Sollersillakin on edelleen kiveksensä tallella.

Cornellin yliopiston kirjallisuusseminaarissa, jossa romaanissa vieraillaan, puhujien joukossa on Morris J. Zapp. Hauskaa tässä on se, että Morris Zapp on David Lodgen yliopistomaailmaan sijoittuvissa romaaneissa esiintyvä kirjallisuudentutkija. Suomeksi näistä romaaneista on ilmestynyt Maailma on pieni (Kirjayhtymä 1986), Binet'n romaanin ilmeinen sielunkumppani. David Lodge käytti Morris Zappin esikuvana amerikkalaista Stanley Fishiä. Tämänkin Binet on selvästi tiennyt, sillä Morris J. Zappin esitelmän aihe tämän romaanin seminaarissa on "Fishing for supplement in a deconstructive world".

Ajatus kielen maagisesta funktiosta voisi olla vakavammankin pohdinnan aiheena. Se voisi toimia vertauskuvana suggestion voimasta. Paikoin Binet´n romaani nostaa esiin huolen kielen "väärinkäytöstä", mutta se ei ole tässä romaanissa keskeistä. Ei kaikkea pidä ottaa vakavasti. Satuhan tämä on. Hupsun hauska jännäri.

Lotta Toivasen käännös on erinomainen. Kääntäjä on joutunut perehtymään melkoiseen tyylien kirjoon selvitäkseen tästä urakasta. Ei ole reilua nostaa esiin virheitä hyvästä käännöksestä, mutta metonymian ja metaforan käsitteitä selvittelevässä osuudessa metonymiasta on esimerkkinä ilmaus parkettien partaveitsi. Alkuperäinen ranskalainen ilmaus on varmaan ollutkin metonyyminen, mutta parkettien partaveitsi on mielestäni selvä metafora.

Romaanista on pidetty myös ainakin blogeissa Kirsin Book Club, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?

Laurent Binet, Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus 2017. Ranskankielisestä alkuteoksesta La septième fonction du langage (2015) suomentanut Lotta Toivanen. 378 s.