Eric Neuhoff: Un bien fou

Olen lukenut aiemmin kaksi Eric Neuhoffin romaania. Pidin niiden nostalgisesta sävystä. Kirjailija (s. 1956) on lähes ikätoverini, joten hänen teostensa nostalgia kurkottaa niihin vuosikymmeniin, jotka minullekin ovat tuttuja. Romaanien päähenkilöiden ikä vastasi omaa ikääni tuohon aikaan. 

Tässä Un bien fou -romaanissa muistellaan niin ikään mennyttä, mutta kovin katkerassa sävyssä. Sen nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja kirjoittaa kirjettä miehelle, joka on "vienyt" kertojalta rakastetun. Romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kirjeen sävy vaihtelee törkeästi herjaavasta lähes itkuisen anelevaan. 

On helppo ymmärtää kimpsunsa pakanneen naisen ratkaisu, sillä kertojasta syntyvä kuva ei ole mairitteleva. Hänen kyynisyytensä ei ole seurausta rakastetun menettämisestä vaan pikemminkin syy siihen. Kertojan itsekkyys on saanut Maudin – entisen rakastetun – epäilemään, ettei mies useiden vuosien seurustelun jälkeen tiennyt edes hänen silmiensä väriä. Maudia painaneen surullisuudenkin kertoja ymmärtää vasta hänet menetettyään.

Kertoja on iältään nelissäkymmenissä ja ammatiltaan mainostoimittaja – molemmat seikkoja jotka tekevät nykyromaaneissa miehistä vähintään epäilyttäviä. Maud on kymmenisen vuotta nuorempi kiinteistönvälittäjä. Lomalla Ponzan saarella Rooman edustalla Maud ja kertoja ovat tutustuneet hienostuneeseen noin seitsemänkymmentävuotiaaseen amerikkalaiseen mieheen, joka on lomalla veljentyttärensä kanssa. Miehen kulturelli seura on ollut ranskalaispariskunnan mieleen ja tarjonnut molemmille mahdollisuuden kielitaitonsa kohentamiseen. 

Kun amerikkalainen on poistunut saarelta, Maud ja kertoja saavat häneltä kirjeen, jossa mies kertoo valehdelleensa heille. Hän on ilmoittanut heille väärän nimen. Hän haluaa nyt korjata asian ja toivoo tapaavansa pariskunnan myöhemminkin. Mies oli todellisuudessa kuuluisa kirjailija Sebastian Bruckinger, joka jo parin vuosikymmenen ajan oli vältellyt julkisuutta lähes pakkomielteisesti. Huhujen mukaan ja kertojan omien havaintojenkin perusteella Bruckinger kirjoitti edelleen joka päivä. Hän ei kuitenkaan ollut julkaissut mitään nuoruusvuosien menestysteosten jälkeen.

Romaanissa on mielestäni hieman tarpeeton biofiktiivinen viritelmä. Sebastian Bruckinger on nimittäin helppo tunnistaa vain vähän naamioiduksi J. D. Salingeriksi. Vihjeitä on runsaasti: Bruckingerin veljentytär on nimeltään Zoé (ei sentään Zooey), hänen koiransa nimi on Seymour – ja John Lennonin murhaajalla oli Bruckingerin esikoisromaani taskussaan. 

Salingerin on arveltu poistuneen julkisuudesta uskonnollisista syistä. Tässä romaanissa Bruckinger on harjoittavinaan mietiskelyä, mutta ainakin katkeran kertojan havaintojen mukaan hän meditaatiohetkien aikana todellisuudessa katselee baseballia televisiosta viskiä naukkaillen. Salingerin mainetta oli mielestäni turha pilata tällaisella vale-elämäkerralla. Pilatkoon jokainen vain oman maineensa!

Maud ja kertoja käyvät Bruckingerin vieraina hänen maatilallaan Vermontissa sekä myöhemmin merenrantatalossa Long Islandilla. Aluksi kertoja ihaili Bruckingeria varauksettomasti. Vanhasta kirjailijasta huokui “nostalgian ja yksinäisyyden aura”. Sitten myöhemmin Maudin menettäminen Bruckingerille muuttaa asenteen. Jopa Vermontissa koettu rengasrikkokin muuttuu Bruckingerin syyksi.

Pitkässä kirjeessä kertoja muistelee myös hyviä aikoja Maudin kanssa, vaikka samalla ihmettelee, miksi hän kertoo niistä Bruckingerille. Välillä hän pyytää Bruckingeria antamaan kirjeen Maudille ja kirjoittaa sen jälkeen vähän aikaa suoraan menettämälleen rakastetulle. Edes katuessaan omaa huonoa käytöstään hän ei pääse ikävistä asenteistaan. Hän esimerkiksi letkauttelee homoista ja epäilee monia ikäviksi kokemiaan ihmisiä "pédéiksi". Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on elänyt lapsuutensa aggressiivisen isän pelossa. Kertojan sanallinen hyökkäävyys siis on ehkä kodin perua.

Kertojalla on välillä selvänäköisyyden hetkiä. Hän valittelee, että on kestänyt kauan ennen kuin hän ymmärsi, ettei ole ihmisenä kovin kiinnostava.

Normalement, raconter l'histoire de ma vie est une idée qui ne m'aurait pas effleuré. Les gens pensent souvent qu'ils portent en eux un sujet de roman. Ça n'est pas tout à fait exact : je crois plutôt qu'ils cachent un casier judiciaire, qu'ils ont tous commis un tas de petites saloperies dont ils ne voudraient surtout parler à personne. Avec la culpabilité, le malheur est la chose la plus démocratique du monde. On y a tous droit, à un moment ou à un autre. 

Normaalisti elämäntarinani kertominen on ajatus, joka ei olisi koskaan tullut mieleeni. Ihmiset luulevat usein, että heissä on romaanin ainekset. Se ei pidä täysin paikkaansa: uskon pikemminkin, että he piilottelevat rikosrekisteriä, että he kaikki ovat tehneet joukon pikkurötöksiä, joista he mieluummin eivät kertoisi kenellekään. Syyllisyyden ohella onnettomuus on maailman demokraattisin asia. Meillä kaikilla on siihen oikeus, ennemmin tai myöhemmin.

Romaanissa on viehättävää ristiriitaisuutta: katkeruudestaan huolimatta kertoja ei voi olla arvostamatta Bruckingeria. Bruckingerin vieraana Long Islandilla hän on ainoan kerran elämässään tuntenut, että hänelläkin on sielu. Sitä paitsi Bruckingerin kirjat ovat kertojan mielestä edelleen loistavia. "Ça me fait mal de dire ça, mais merde, le talent que vous aviez! Vous étiez le tenant du titre." (Tekee pahaa sanoa tätä, mutta voi helvetti, mikä lahjakkuus sinulla olikaan! Sinä olit hallitseva mestari.)

Romaanin lopussa kertoja kuitenkin valmistelee kostoaan Bruckingerille. Hän hylkää revolverin ja päättää käyttää kynää.

Aiemmin lukemieni Eric Neuhoffin romaanien tapaan tässä kirjassa oli paljon viitteitä kulttuurituotteisiin, ennen kaikkea elokuviin. Niitä oli mukava sieltä poimia. 

Tämä Un bien fou - 'hullun hyvä' - toi vuonna 2001 Eric Neuhoffille Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.

Eric Neuhoff, Un bien fou. Albin Michel 2001. 208 s.

Marie Ferranti: La princesse de Mantoue

Aloitan kirjailija Marie Ferrantin (s. 1962) itse kirjoittamasta takakansitekstistä tähän Mantovan ruhtinattaresta kertovaan pienoisromaaniin. Sävy on poikkeuksellinen:

Barbara de Brandebourg, mantovalainen ruhtinatar "väsynein ja keltaisin silmin, jotka venyvät kohti ohimoita kuin kissoilla", kuten hän itse kirjoitti Mantegnan maalaamasta muotokuvastaan, on salaperäinen nainen. En voi enkä halua kertoa tässä – saati tiivistää – hänen elämäntarinaansa. Lukija on tuomittu menemään tiehensä, tai lukemaan tämän kirjan tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Voin luvata hänelle, että hän tulee yllättymään, paljastamatta syytä siihen.

Ei minua noin vain komenneta menemään matkoihini! Halusin löytää kirjailijan lupaaman yllätyksen ja samalla selvittää, mikä sai Ranskan akatemian myöntämään tälle romaanille suuren romaanipalkintonsa vuonna 2002. Loppujen lopuksi niissä – yllätyksessä ja palkinnon perusteessa – oli kyse samasta asiasta. Voin luvata, että historiallisen romaanin ystäville tämä pikkuinen romaani tarjoaa melkoisen pähkinän purtavaksi. Aion paljastaa, mistä on kyse, joten lopeta tähän, jos haluat lukea kirjan itse.

Romaani alkaa italialaisen taidemaalarin Andrea Mantegnan San Giorgion palatsiin 1400-luvulla Mantovan markiisin tilauksesta maalaamista freskoista. Näitä Camera degli Sposin freskoja käsitellään romaanissa myöhemminkin perusteellisesti ja tavallaan romaani myös päättyy kommentteihin näiden maalauksien ja romaanissa kerrotun suhteesta.

Barbara de Brandebourg kirjoittaa lapsuudenystävälleen Maria de Hohenzollernille kommentoidakseen freskoa, jossa hän itse esiintyy. Oma kuva ei miellytä häntä eikä se vastaa sitä käsitystä, mikä hänellä on omasta ulkonäöstään. Koska muut henkilöt kuvassa on hänen mielestään kuvattu todenmukaisesti, hänen on kuitenkin uskottava, että myös hänet on kuvattu niin kuin muut hänet näkevät. Kovuus on hyve taiteessa, Barbara toteaa.

Barbaran kommentit ovat luonteenomaisia sille persoonalle, joka tulee esiin tässä romaanissa. Hän hyväksyy tosiseikat kaunistelematta. Tähän liittyy myös luonteen kylmyys, josta varsinkin hänen nuorin tyttärensä Paola saa kärsiä. Kun Paola hääyönsä jälkeen kirjoittaa äidilleen ja valittaa saksalaisen aviomiehensä "eläimellisestä" käytöksestä, Barbaran vastauksessa ei ole hitustakaan myötätuntoa. Hän kertoo, että hänen oma aviomiehensä lähti hääyön jälkeen – heti lakanat tarkistettuaan – viikoksi metsästämään.

Barbara de Brandebourg oli hädin tuskin kymmenvuotias, kun hänet naitettiin Mantovan markiisin vanhimmalle pojalle. Avioliiton täytäntöönpanoa päätettiin odottaa, kunnes Barbara tulisi puberteetti-ikään. Tuore aviomies Louis de Gonzague matkusti heti häiden jälkeen pois Mantovasta ja värväytyi Milanon herttuan palvelukseen. Heiveröisestä ja melko heikkolahjaisena pidetystä pojasta karaistui tuona aikana menestyvä sotapäällikkö. Seitsemän vuoden päästä hän palasi Mantovaan neljänsadan sotilaan kanssa. Hovissa hänet otettiin vastaan kuin tuhlaajapoika. Isänsä kuoltua hänestä tuli seuraava Mantovan hallitsija.

Aviomiehen poissaolon aikana Barbaraa kasvatettiin kuin Gonzaguen markiisin ja hänen puolisonsa Paola Malatestan omia lapsia. Tyttöjen ja poikien välille ei tehty eroa. Yksi Italian suurimmista humanisteista, Vittorio da Feltre, toimi lasten kotiopettajana. 

Barbara kuului äitinsä puolelta Hohenzollern-sukuun, joka oli Saksan ylintä aatelia; myös Brandenburg-sukuinen isä kuului aateliin. Suvulla oli myös yhteys keisari Sigismundiin. Tästä huolimatta Barbara totesi kirjeessä serkulleen, että Gonzague-sukuun verrattuna Brandenburgit olivat moukkia.

Barbara ja Louis de Gonzague saivat neljätoista lasta, joista monet kuolivat jo pieninä. Barbaran kauhuksi monet lapsista perivät isoäidiltään Paola Malatestalta fyysisen poikkeavuuden, kyttyräselän. Tämä saattoi olla yksi syy Barbaran kylmäkiskoiseen suhtautumiseen joihinkin lapsiinsa.

Barbaran vaikutusta mieheensä pidetään suurena. Gonzague-suvun intohimoista suhdetta musiikkiin Barbara ei jakanut, mutta hän oli aktiivisesti tukemassa miehensä muita kulttuuripyrkimyksiä, ennen kaikkea San Giorgion palatsin freskojen tilaamista taidemaalari Mantegnalta. Vergilius oli puolisoiden suosikkikirjailija.

1460-luvulla Mantegna työskenteli San Giorgion kappelin maalausten parissa. Tilaajat Louis ja Barbara puuttuivat työhön usein, mikä ei 1400-luvulla ollut poikkeuksellista. Romaanissa Mantegna onkin enemmän huolissaan siitä, että saa maksunsa ajoissa. Mantegna toteaa, että taiteilijan hitaus johtuu taiteen vaatimuksista, tilaajan maksun viivästyminen taas pelkästään kunnioituksen puutteesta.

Elämänsä lopulla Barbara vajoaa syvään melankoliaan. Romaani kertoo niistä neljästä suuresta surusta, jotka varjostivat hänen loppuvuosiaan.

Romaani on kerrottu preesensmuodossa. Se muistuttaa tyyliltään suurelle yleisölle suunnattua historiankirjoitusta. Kirjoittaja viittaa toisinaan minämuodossa tekemiinsä arkistolöytöihin. Tällainen on esimerkiksi romaanin puolivälissä esitelty puolisoiden luottamuksellisia välejä kuvaava Barbaran pitkä kirje serkulleen. Jopa asiakirjasta huolehtivan konservaattorin nimi mainitaan tässä yhteydessä. Alaviitteessä mainitaan julkaisutiedot kirjekokoelmasta, josta kirje löytyy.

Edellä mainitussa kirjeessä Barbara kertoo elävästi ja dramaattisesti illasta, jonka aikana Barbara ja Louis käyvät valepuvussa kuulostelemassa kaupunkilaisten tuntoja. Majatalossa he kuuntelevat ihmisten iloja ja murheita. Barbara joutuu tuon tuosta potkimaan miestään sääreen pöydän alla, koska tämä tulistuessaan on vähällä paljastaa heidät. Ihmisten puheissa tulee selvästi esiin katkeruus Louis'n Milanosta tuomia sotilaita kohtaan.

Tässä vaiheessa lakkasin uskomasta kertojaan. Olin aivan varma, että tämä kirje on kirjoitettu tätä romaania varten. Jos olisi olemassa kirjekokoelma, jossa 1400-luvun italialaisten aatelisten elämää kuvataan näin eloisasti ja intiimisti, olisin taatusti kuullut siitä. Se olisi kunniasijalla maailman kuuluisimpien kirjekokoelmien joukossa.

Romaanin jälkisanoissa kirjailija paljastaa temppunsa. Romaanissa mainittuja Barbaran kirjeitä ei ole olemassa. Myös useimpien kirjeiden vastaanottaja, Maria de Hohenzollern, on keksitty henkilö. Kirjailija paljastaa, että hänen tietonsa todellisesta Barbara de Brandebourgista (tai oikeastaan Brandenburgista) ovat vähäiset ja perustuvat yhteen Gonzaguen perhettä käsittelevään lehtiartikkeliin. Mantegnan kuuluisista maalauksista hän on lukenut tietonsa eräästä Ronald Lightbownin lehtiartikkelista. Hänen romaaninsa on "leikki", joka perustuu maalauksen henkilöihin.

Onko siis kyseessä väärennös? Jos tätä teosta olisi markkinoitu historiankirjoituksena, asia olisi selvä. Tämä on kuitenkin romaani. Kysymys kuuluukin: saako historiallinen romaani nojautua keksittyihin lähteisiin? Yleensä historialliset romaanit ovat uskollisia olemassa oleville lähteille ja todennettaville tapahtumille. Romaaneiksi ne on tunnistettavissa siksi, että ne tulkitsevat henkilöiden mielentilaa ja suhtautumista tapahtumiin, siis asioita, joista lähteet harvoin kertovat. 

Tässä romaanissaan Ferranti on itse keksinyt kaikki tärkeät lähteet. Jokin raja on selvästi ylitetty. Romaani herättää hämmentäviä kysymyksiä historiallisen romaanin perusteista ja oikeutuksesta. Luultavasti Ranskan akatemia on katsonut nämä kysymykset niin merkittäviksi, että se on pitänyt tätä romaania suuren romaanipalkintonsa arvoisena.

Vastaako romaani esittämiinsä kysymyksiin? Mikä on luvallista historiallisessa romaanissa? No, se ei ole romaanin tehtävä. Lukijat päättävät, hyväksyvätkö he tällaisen leikin, postmodernin historiafiktion. 

Kirjailija on kuitenkin vilpitön paljastaessaan leikkinsä perusteet. Hän sanoo kirjoittaneensa romaanin taulun henkilöistä. Kyseistä taulua katsomalla on helppo nähdä, miten kuva on muuttunut juoneksi. Maalauksessa Barbaran tytär Paola, jolla saattaisi kuvan perusteella olla kyttyrä, ojentaa omenaa kohti äitiään. Barbara ei huomaa tai ei ole huomaavinaan tyttärensä lahjaa. Tästä maalauksen yksityiskohdasta on kirjailijan mielikuvitus luonut äidin ja tyttären jännitteen ja yhden sen syistäkin.

En tietoisesti hakeutuisi tällaisten lähes täysin keksittyjen historiallisten romaanien pariin, vaikka jotain nekin voivat käsittelemästään aikakaudesta kertoa. Jos kirjailija kaipaa enemmän vapauksia, keksiköön sitten kaiken. Ei siihen tarvita pseudohistoriallista kehystä.

Samalla minun on helppo ymmärtää Marie Ferrantin tekoa. Olen koko elämäni ajan tehnyt samaa. Lapsuudenkotini seinällä oli muun muassa 1600-luvulta peräisin oleva tuntemattoman tekijän hollantilainen maalaus. Se esitti perhettä, joka oli kokoontunut pöydän ääreen ryhmäkuvaan palvelijoineen ja kotieläimineen. Minulla oli tapana keksiä kuvan henkilöille suhteita ja salaisuuksia. Ilmeet ja asennot kertoivat minulle vihasta ja rakkaudesta.

Sama jatkuu edelleen. Näin äskettäin jossain valokuvan Caj Bremerin tuoreesta valokuvanäyttelystä. Kuvassa on kaksi naista Laatokan lautan kannella. Tiedän yhtä ja toista noiden naisten keskinäisestä suhteesta ja sen salaisuuksista.

Marie Ferranti, La princesse de Mantoue. Gallimard 2002. 104 s.

Patrick Rambaud: The Battle

Honoré de Balzacin jättimäiseen teossarjaan, jolle hän antoi nimen Inhimillinen komedia (La comédie humaine), oli määrä kuulua myös sarja sotilaselämää käsitteleviä teoksia. Näistä toteutui loppujen lopuksi vain kaksi. Toteutumatta jäi muiden muassa Esslingin taistelusta kertova romaani, jota varten Balzac jo oli tehnyt muistiinpanoja aidoilla tapahtumapaikoilla Wienin lähettyvillä. Tuossa taistelussa Napoleonin sotilaat kohtasivat Itävallan arkkiherttua Kaarlen johtamat itävaltalaisjoukot toukokuussa 1809. Napoleonin armeija joutui tässä taistelussa ensimmäistä kertaa perääntymään ja luovuttamaan voiton vastustajalle.

Napoleonin persoona kiehtoi Balzacia. Rakastajattarelleen – ja myöhemmälle puolisolleen – Eveline Hanskalle hän kirjoitti, että hänen romaaninsa lukija näkisi ja kuulisi taistelun yksityiskohdat niin kuin olisi ollut silminnäkijänä paikalla ja kiinnostuisi jokaisesta liikkeestä sotilaallisella šakkilaudalla. Napoleonin sotilaalliset toimet hallitsisivat kuvaa, mutta itse keisarista Balzac aikoi näyttää vain vilahduksen tämän ylittäessä Tonavaa veneessä. "Ei ainoatakaan naista: vain tykkejä, hevosia, kaksi armeijaa, sotilaspukuja." Romaanin nimeksi piti tuleman La Bataille.

Ranskalainen kirjailija Patrick Rambaud (s. 1946) kirjoitti valmiiksi teoksen, jota Balzac oli suunnitellut. Jälkisanoissaan, joista edellä olevat tiedot ovat peräisin, Rambaud kysyy, miksi Balzac valitsi juuri Esslingin taistelun, ja vastaa: siksi että tämä taistelu muutti pysyvästi sodankäynnin luonteen. Valtavat miehistömenetykset tulivat jatkossa olemaan tyypillisiä Napoleonin sotaretkille. Aspernin ja Esslingin vierekkäisissä kylissä kuoli yli 40 000 sotilasta noin kolmessakymmenessä tunnissa – kuolema joka kolmas sekunti. Napoleonin tappio merkitsi myös kolausta imperiumille ja keisarin arvovallalle, mikä kiihdytti kansallismielistä liikehdintää eri puolilla Eurooppaa. Yksi Napoleonin murhayritys kuuluu myös Rambaudin romaanin juoniarsenaaliin.

Aivan tarkasti ei Patrick Rambaud noudattanut Balzacin suunnitelmaa. Tykkejä, hevosia, sotilaspukuja ja kahden armeijan liikkeitä on kyllä enemmän kuin tarpeeksi, mutta vastoin Balzacin suunnitelmaa tässä romaanissa on mukana myös muutamia naisia. Onpa mukana myös romanttinen juonikuvio, jossa 17-vuotiaan wieniläiskaunottaren, Anna Krausin, rakkaudesta kilpailevat muutaman muun ohella ystävykset eversti Louis-François Lejeune ja sotatarvikkeiden hankinnasta vastaava virkamies Henri Beyle. Perusteellisissa jälkisanoissaan kirjailija Rambaud kertoo, että Anna Kraus on keksitty hahmo. Taidemaalausta harrastava eversti Lejeune puolestaan on todellinen henkilö, samoin kuin Henri Beyle, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kirjailijanimellä Stendhal. Lejeunen ja Stendhalin ystävyydestä ei ole todisteita.

Romaanissa Henri Beyle pysyttelee koko taistelujen ajan Wienissä, ja hänen kauttaan saamme tietoa siviiliväestön suhtautumisesta sotaan. Vaikuttaa siltä, että suuri osa wieniläisistä oli valmis juhlimaan kumman tahansa osapuolen voittoa. Heidän elämäänsä ammattisotilaiden käymällä sodalla oli yllättävän vähän vaikutusta. "Me olemme voittaneet", sanoivat wieniläiset taistelun lakattua, mutta mahdollisesti he olisivat sanoneet samoin, vaikka Napoleonin armeija olisikin päässyt voitolle. Oopperan näytökset jatkuivat kuten ennenkin.

Romaanissa on useita henkilöitä, jotka nousevat vuorollaan etualalle taistelun eri vaiheissa. Osa heistä on historiallisia henkilöitä, osa on keksitty tämän romaanin tarpeisiin. Henkilöihin ei syntynyt erityistä tunnesidettä romaanin aikana. Myös eri joukko-osastot menivät minulta suloisesti sekaisin. Niin ne menivät välillä sotilailtakin kaoottisessa taistelussa. Useimmat sotilaat olivat resupekkoja, joiden varustus oli haalittu mistä sattuu. Osa kamppeista oli varastettu vastustajilta, loput omilta kaatuneilta. Napoleonin henkivartiokaartin moitteettomat sotilaspuvut olivat poikkeus ja vaikutti siltä, että näiden ylimielisten valiojoukkojen ykkösprioriteetti olikin pukujen moitteettomana säilyttäminen ja taistelun välttäminen. Yllättävää ja hämmentävää oli myös se, että Marseljeesi kajahtaa itävaltalaisten joukosta. Napoleon oli kyseisen vaarallisen vallankumouslaulun kieltänyt Ranskassa.

Pari rivisotamiestä sentään herätti minussa myötätuntoa. Vincent Paradis haluaisi olla maatilansa töissä eikä sotakentällä. Tästä rauhallisesta kunnon miehestä tulee tarkan havaintokykynsä ansiosta hetkeksi eversti Lejeunen opas ja sitten myöhemmin lääkintämies. Romaanin lopussa Vincent Paradis on lukijan helpotukseksi yhä hengissä – toisin kuin moni muu. Romaanin englanninkielisessä käännöksessä Paradisin sotilastehtävästä käytetään ranskalaista muotoa voltigeur. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi suomeksi. Sotilasarvot ovat muutenkin minulle – entiselle siviilipalvelusmiehelle – mysteerejä.

Romaanin karmaisevat kuvaukset sotilaslääkärien työstä perustuvat kahden lääkärin, Pierre François Percyn ja Dominique-Jean Larreyn, päiväkirjoihin ja muistelmiin. Molemmat miehet ovat mukana romaanissa. Amputoinnit ilman nukutusta olivat usein ainoa tapa estää vaurioituneiden raajojen kuoliota. Moni haavoittunut kuoli sydänkohtaukseen siinä vaiheessa, kun luuta alettiin sahata.

Kunnon Paradisin vastapainoksi romaani esittelee Fayollen, joka on jonkinlainen ratsusotilas. Pariisin slummeissa kasvaneelle Fayollelle sota on vain yksi lisä niihin paskahommiin, joita hän on joutunut tekemään koko elämänsä – ei niitä pahempi eikä parempi. Naisen "rakkautta" Fayolle on kokenut vain sotasaaliina tai ottamalla väkivalloin. 

Jollain tavalla tuntuu, että Fayolle on kuin sodan julmuuden henkilöitymä, kuolemaan vihkiytynyt, ja hänen siis pitäisi olla taistelujen melskeessä kuin kotonaan. Näin enimmäkseen onkin. Väkivalta ei hänelle ole ongelma. Yksi tapaus kuitenkin osoittautuu hänellekin lopulta liian raskaaksi. Fayolle tulee sitoneeksi vangiksi ottamansa maalaistytön niin perusteellisesti, että tyttö tukehtuu kuoliaaksi. Tämä ei estä Fayollea käyttämästä hyväkseen tytön vielä lämmintä ruumista. Tytön tyhjyyteen tuijottavat silmät jäävät kuitenkin vainoamaan Fayollea. Romaanin lopulla Fayolle palaa pistoolin kanssa taloon, johon hän on tytön jättänyt – eikä enää poistu sieltä.

Napoleonin sotapäälliköistä tutustutaan lähemmin kahteen. Marsalkka Massénasta annetaan kuva ahneena roistona, josta rohkeus ja strateginen älykkyys kuitenkin tekivät hyvän sotilaan. Upseereista hän on ainoa, joka romaanissa sinuttelee Napoleonia. Massénan nimi on varmasti tuttu kaikille Nizzan kävijöille. Marsalkan syntymäkaupunki on arvostanut poikaansa näyttävästi. Hän on saanut sinne muun muassa nimeään kantavan aukion sekä museon, jossa luonnollisesti on paljon Napoleoniin liittyvää nähtävää.

Myös marsalkka Lannesilla oli läheiset välit Napoleoniin. He olivat ikätovereita: Aspern-Esslingin taistelun aikaan 40-vuotiaita. Lannes menettää Esslingin taistelussa molemmat jalkansa. Vakavasti haavoittuneena hän yrittää vielä varoittaa Napoleonia imartelijoista. Napoleonin pitäisi lopettaa mielistelijöiden kuuntelu ja keskeyttää sota viipymättä. Napoleon on kehno kuuntelija, varsinkin kun häntä yritetään neuvoa. Kirjurille Napoleon sanelee: "Marsalkka Lannes. Hänen viimeiset sanansa. Hän sanoi minulle: 'Haluan elää niin kauan kuin voin palvella teitä...'" Marsalkka Lannes elää vielä melko pitkään "viimeisten sanojensa" jälkeen.

Millainen sitten on romaanin Napoleon? Taikauskoinen. Äkkipikainen ja omavaltainen. Hän ei kestä lainkaan vastaansanomista. Hän syyllistää muita omista virheistään. Metsästäessään hän on vahinkolaukauksella sokeuttanut marsalkka Massénan toisen silmän. Napoleon syyttää tapahtumasta esikuntapäällikkönsä Berthierin kömpelyyttä.

Sotajoukkojen komentajana Napoleon uskoo yllätykseen ja nopeuteen. Tämä toimintatapa antaa hänelle usein edun vastustajaan nähden, mutta aiheuttaa myös ongelmia omille joukoille. Tämän romaanin perusteella Napoleonin vahvuutena on se, että hän on kaaoksen mestari: hän ei masennu vastoinkäymisistä vaan keksii nopeasti vaihtoehtoisia toimintatapoja. Jos ne epäonnistuvat, hän ei ikinä tunnusta virheitään. Muut ovat pettäneet hänen odotuksensa.

Mikä sitten ratkaisi Aspern-Esslingin taistelun itävaltalaisten hyväksi? Aika sattumanvarainen asia, joka kuitenkin olisi pitänyt osata ottaa huomioon. Tonavan kevättulva esti kunnollisen sillan rakentamisen joen yli. Joen väärällä puolella odotti marsalkka Davout kymmenien tuhansien sotilaiden kanssa. Jos nämä tuoreet sotilaat olisi saatu siltaa pitkin Napoleonin avuksi, lopen uupuneet itävaltalaisjoukot olisivat luultavasti antautuneet.

Itävaltalaisten kunniaksi on sanottava, että he tiesivät, millainen voima on tulvivassa Tonavassa. He myös tietoisesti häiritsivät sillan rakentamista lähettämällä jokeen yläjuoksulta puunrunkoja ja ainakin tämän romaanin mukaan jopa tervatun ja tuleen sytytetyn myllyn, joka särki ranskalaisten siltarakennelman pitkältä matkalta.

Hyvän historiallisen romaanin tapaan The Battle sisältää kaksi karttaa taisteluiden kulusta. Jälkipuheessaan Patrick Rambaud myös tunnollisesti käy läpi asiat, joissa on poikennut historiallisesta totuudesta. Joidenkin tapahtumien osalta hän esimerkiksi on tiivistänyt aikajanaa. Eivät ne wieniläiset oikeasti ihan heti taistelua seuraavana päivänä menneet oopperaan katsomaan Don Juania.

Ennen tätä romaania Patrick Rambaud oli kirjoittanut enimmäkseen parodioita tunnettujen kirjailijoiden tyyliin. Hän oli esimerkiksi julkaissut kaksi Marguerite Duras´n tyyliä parodioivaa romaania kirjailijanimellä Marguerite Duraille. Romaanien nimet olivat Virginie Q. ja Mururoa mon amour. 

Kenties tämänkin romaanin alkuajatuksena on ollut Balzacin tyylin parodiointi. Jos näin on asian laita, suunnitelma muuttui jossain vaiheessa: The Battle (La Bataille) on täysin vakavasti otettava ja tarkkaan tutkimukseen pohjautuva moderni historiallinen romaani. Patrick Rambaud voitti La Bataille -romaanillaan Goncourt-kirjallisuuspalkinnon sekä Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Ehkä palkinnoista rohkaistuneena hän jatkoi teossarjan trilogiaksi, johon siis kirjoitti vielä kaksi romaania Napoleonin elämän myöhemmistä vaiheista.

Patrick Rambaud, The Battle. Picador 2001. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Bataille (1997) englanniksi kääntänyt Will Hobson. 315 s.