Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amis Kingsley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amis Kingsley. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. syyskuuta 2022

Kingsley Amis: Vanhat pirut


Booker-kirjallisuuspalkinnon nettisivu, joka esittelee menneiden vuosikymmenien ehdokkaita ja voittajia, on ollut suosimani hakukohde, kun etsiskelen jotain minulle uutta luettavaa. Näiltä listoilta ei ihan surkeita teoksia löydy. Esiraadit ovat tehneet karsintatyön puolestani.

Vanhat pirut voitti kirjallisuuden Booker-palkinnon vuonna 1986. Ehkä hieman yllättäen, sillä Kingsley Amisin ei enää uskottu olevan aivan parhaassa terässä. Hän ei ollut erityisemmin yrittänyt peitellä väkeviin juomiin kohdistuvaa mieltymystään. Itse asiassa hän oli julkaissut aiheesta – siis ryyppäämisestä – kolme kirjaakin, joissa muun muassa jakoi suosikkidrinkkiensä ja krapulan parannuskeinojensa ohjeita. Hänen mieltymyksensä oli jo ainakin 70-luvulta lähtien ymmärretty alkoholismiksi. 

Vuonna 1986 Booker-kisan loppusuoralla – niin sanotulla lyhyellä listalla – oli teoksia, jotka ovat säilyneet lukijoiden tietoisuudessa Amisin voittajaromaania paremmin. Listalla oli esimerkiksi Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World) sekä kaksi kovaa kanadalaista, jotka raati siis jätti palkitsematta: Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ja Robertson Daviesin Mikä verissä on (What's Bred in the Bone).

Vanhat pirut kertoo kuuden- ja seitsemänkymmenen ikävuoden välillä olevista walesilaisista ystäväpariskunnista, joiden ystävyys on alkanut heidän nuoruudessaan kymmeniä vuosia aiemmin. Miehet tapaavat lähes päivittäin kantapubin takahuoneessa tai autoretkillä nuoruuden tärkeissä maisemissa; rouvat puolestaan pitävät omia runsaalla valkoviinillä marinoituja kutsujaan toistensa kodeissa. Viinaa ja viiniä virtaa romaanissa hurjia määriä. Tapaamisten jälkeen selvin heittää muut kotiin autolla.

En ala tässä tarkemmin esittelemään viittä tai kuutta keskeistä pariskuntaa tai muita romaanin henkilöitä. Se vain sekoittaisi, ja blogin lukijalle he jäisivät joka tapauksessa vain nimiksi. Minunkin piti lukiessani aina vähän väliä pysähtyä muistelemaan, että kukas se olikaan Malcolmin aviopuoliso ja kenen kanssa se Sophie nyt olikaan naimisissa. Ja kukas hitsi tämä Victor on ja mistä hän tähän pölähti.

Romaanin perussävy on koominen. Sen huvittavuuden suurin lähde on se, että yli kuusikymppiset rymyävät kuin teinit. 

Jos tämä edellä kerrottu olisi tärkein, mitä romaani tarjoaa, se ei olisi tutustumisen arvoinen. Romaanin suurimmat ansiot ovat siinä, miten se käsittelee iäkkäiden päähenkilöidensä sopeutumista vanhenemiseen – tai kapinointia sitä vastaan – ja heidän avioliittojensa väljähtämistä. Ystävistä haetaan sitä hyväksyntää ja ymmärtämystä, jota ei saada aviopuolisolta.

Varsinkin romaanin miehillä on huolia terveydestään, yhdellä suolen toiminnasta, toisella psyykkisistä pelkotiloista, parilla lihavuudesta. Lääkärien ohjeet elämäntapojen korjaamiseksi ovat selvät, mutta niitä ei haluta noudattaa piintyneiden tottumusten, heikon itsekurin tai välinpitämättömyyden takia. Elämä tuntuu joka tapauksessa olevan jo enimmäkseen takanapäin; miksi kiusata itseään. Se miehistä, jonka terveys on kunnossa, väsyttää toiset ruokavaliofanatismillaan. 

Naiset onnistuvat tässä romaanissa paremmin elämänhallinnassaan. Se heistä, jolla on selvä alkoholiongelma, lopettaa juomisen kuin seinään lääkärin ensimmäisestä varoituksesta. 

Useilla romaanin henkilöillä on paljon tukahdutettua vihaa. Miesten viha kohdistuu enimmäkseen heihin itseensä, naisilla aviomiehiin. Melkein kaikki toivovat, että elämällä olisi vielä jotain tarjottavaa. Ehkä jopa rakkautta? Muutamat myös onnistuvat muuttamaan elämäänsä. Se tosin vaatii joitakin melko dramaattisia tapahtumia ja yhden päähenkilön kuoleman.

Romaanin kaikkitietävä kertoja pääsee vuorollaan lähes kaikkien päähenkilöiden ajatuksiin. Jokaisen luvun alussa mainitaan, kenen pään sisään pääsemme tällä kertaa kurkistamaan. Romaanin alku tuntuu verkkaiselta arkipäivän kuvauksineen, mutta kun lukija tutustuu paremmin päähenkilöihin ja heidän välisiinsä jännitteisiin, tarinan imu on vastustamaton.

Romaanissa käytetään tehokasta ja hyväksi havaittua juonikuviota. Vakiintuneeseen tilanteeseen tuodaan ulkopuolelta henkilö, joka pistää asiat liikkeelle. Tässä tapauksessa nuoruuden ystäväporukan menestynein mies, runoilija ja  mediapersoona Alun Weaver, palaa pitkän tauon jälkeen Englannista Walesiin kauniin puolisonsa Rhiannonin kanssa. Alun kuvataan romaanissa opportunistiseksi ja turhamaiseksi naissankariksi, joka on käyttänyt walesilaisuuttaan omiin itsekkäisiin pyrkimyksiinsä. Hänestä on tullut eräänlainen valtakunnan virallinen walesilainen. Hän on myös kohottanut itsensä nuorena kuolleen walesilaisrunoilija Brydanin asiantuntijaksi ja manttelinperijäksi.

Alun Weaver aloittaa välittömästi saavuttuaan suhteen useiden naisten kanssa. Vanha ystävyys ei ole esteenä kavereiden vaimojen viettelylle. Nämä suhteet eivät aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Gwen, yksi hyväksikäytetyistä, tulee kutsuilla juovuksissa kertoneeksi suoraan oman mielipiteensä Alunista. Hän on "vittumainen tyyppi ja kusipää ja mitä kaikkea, omahyväinen hirviö ja hanttapuli ja teeskentelijä ja rupsahtanut Don Juan ja walesilainen pelle".

Asioita mutkistaa, että kahdella ystävyksistä, Malcolmilla ja Peterillä, on ollut nuorena suhde Alunin puolison Rhiannonin kanssa. Kaikki joutuvat miettimään, ovatko tunteet vieläkään täysin sammuneet. Malcolmin osalta tämä selvittely johtaa koomiseen jaksoon, jossa Malcolm ja Rhiannon tekevät autoretken nuoruudenrakkautensa merkkipaikoille. Aluksi jonkinlaisia muistoja nousee esille, mutta Rhiannon joutuu lopulta tunnustamaan, ettei hän muista paikkoja ollenkaan, ja Malcolmillekin jää epäilys, että loppujen lopuksi hän taisikin käydä näillä paikoilla jonkun ihan toisen kanssa.

Romaanin käänteentekevä tapaus on kolmen pariskunnan yhteinen retki runoilija Brydanin kotikylään, Birdarthuriin. Birdarthur on parodia kaupungista, joka on rakentanut maineensa ja elinkeinoelämänsä nuorena kuolleen runoilijan houkuttelemien turistien varaan. Kylän kirjakauppa on nimeltään Brydanin kirja, ja katujen varsilta löytyvät myös Brydanin krouvi ja Brydanin Burger Baari. Rantakallioiden tuntumassa kulkee "Brydanin reitti", vaikka "paikallinen mielipide epäili tokko sankari itse olisi koskaan astunut sille jalallaan, toisessa päässä kun ei ollut kapakkaa eikä tiskiä jolta olisi jaettu ilmaista viinaa, saakeli".

Birdarthurin retkellä Alun saa kirpeää kritiikkiä romaaniluonnostelmastaan ystävältään Charlesilta. Hän ottaa kritiikin vastaan näennäisen hyväntuulisesti, mutta pian paljastuu, että hänen paheisiinsa kuuluu myös kostonhimo. Aika hyvin Aluniin itseensä sopii se, mitä hän ajattelee runoilija Brydanista.

Alun oli usein verrannut runoilijan olemusta sipuliin: siitä saattoi helposti kuoria kerroksen toisensa perään, niin että vuoroin tuli esiin suuri paska ja vuoroin ihan mukava kaveri, kunnes lopulta pääsi ytimeen asti. Pulma oli siinä ettei Alun pystynyt tällä haavaa muistamaan eikä missään tapauksessa vetämään hihasta ratkaisua kumpi vaihtoehto jäi viimeksi käteen. Samantyyppisiä vaikeuksia oli arvioitaessa Brydanin teoksia: olivatko ne vain lahjakasta huulenheittoa vai pahasti kieroutuneita neronleimauksia?

Romaanin lopussa rakkaus voittaa ainakin siinä suhteessa, että kahden päähenkilöpariskunnan lapset menevät keskenään naimisiin. 

Loppujen lopuksi jollain tavalla hellyttävä tunne jäi minulle tämän romaanin "vanhoista piruista", niin miehistä kuin naisistakin. Osuvista vanhenemiskuvauksista minulla on jatkuvasti haku päällä.

Kristiina Drewsin suomennos oli sujuva eikä missään vaiheessa häirinnyt lukemista. Suomalaisen painoksen kansikuvan yhteys romaaniin ei puolestaan avautunut minulle ollenkaan.

Tässä vielä lopuksi muutamia mielleyhtymiä, joilla ei ole kovin selvää yhteyttä romaaniin, mutta tulivatpahan mieleen lukiessani:

* Muistin lukeneeni Kingsley Amisin toisen vanhoja ihmisiä käsittelevän romaanin kauan sitten ja pitäneeni siitä. Ending Up ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Vanhoja piruja ja sekin oli Booker-ehdokkaana.

* Tulipa mieleen myös kaksi muuta romaania, joissa ystävä menneisyydestä tulee hämmentämään ihmissuhteita. Molemmissa romaani alkaa napakasti saapumisesta ilmoittavalla repliikillä:
"Parlabane is back." (Robertson Davies, The Rebel Angels 1981)
'David Crimond is here in a kilt!' (Iris Murdoch, The Book and the Brotherhood 1987)

* Edellä mainittu Roberton Daviesin The Rebel Angels aloittaa trilogian, jonka toinen osa Mikä verissä on kilpaili Vanhojen pirujen kanssa Booker-palkinnosta. Suomeksi on siis julkaistu vain tämän Cornish-trilogian toinen osa. Daviesin Deptford-trilogiasta on puolestaan suomennettu vain ensimmäinen osa, Viides rooli. Tammen Keltainen kirjasto tuskin enää korjaa puutetta. Sarjassa julkaistaan nykyisin melko tuoretta kirjallisuutta. Oikeastaan vain Nobelin palkinto saa kustantamon kaivelemaan jonkun kirjailijan vanhempaa tuotantoa. Daviesin romaanitrilogioiden käännösten puute harmittaa esimerkiksi puolisoani, joka pitää kovasti Daviesin tyylistä mutta ei halua lukea englanniksi.

* Vanhojen pirujen runoilija Brydan on melko selvä näköiskuva runoilija Dylan Thomasista. Romaanin innoittamana kuuntelin äänikirjapalvelusta Dylan Thomasin runomuotoisen radiodraaman Under Milk Wood. Kertojana siinä on Richard Burton. Jos kunnon sanamagia houkuttelee, niin tässä sitä on.

Kingsley Amis, Vanhat pirut. Kirjayhtymä 1987. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Old Devils (1986) suomentanut Kristiina Drews. Kannen kuva-aihe: Esa Rantanen. Typografia: Juha S. Kalliolahti. 432 s.

----------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 3: Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. 

(No, ainakin joissakin tapahtumissa. Mukavalta tuntui sellainen iäkkäiden ystävyys, jossa ei tarvitse näytellä eikä yrittää olla jotain mitä ei ole, koska toiset tuntevat sinut jo läpikotaisin – ja ovat siitä huolimatta edelleen ystäviäsi. Lisäksi tässä oli häät. Ne ovat yleensä mukavia. Paljon hauskempia kuin esimerkiksi hautajaiset.)

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Kingsley Amis: The Alteration

Romaanin tapahtumat alkavat vuodesta 1976. Sen maailma ei kuitenkaan ole tuntemamme. Uskonpuhdistusta ei ole koskaan tapahtunut, ja katolinen kirkko hallitsee koko Eurooppaa. Tiede on kirosana, mutta uusia keksintöjä sallitaan kohtuudella. Junayhteys Lontoosta Roomaan kanaalisiltaa pitkin kestää vain seitsemän tuntia. Ilmalaivat ovat käytössä. Naisia ei ole lainkaan julkisissa tehtävissä; heidän paikkansa on kotona aviomiehen täydellisessä määräysvallassa.

Idässä valtaa pitää muhamettilainen Turkki. Toistuvat sodat katolisten ja muhamettilaisten välillä ovat tietoinen, joskin kyyninen, keino hillitä väestön liikakasvua.

Kristilliset toisinajattelijat, "skismaatikot", ovat luoneet valtion Atlantin toiselle puolelle: Uuden Englannin, jossa yksilön moraalille asetetaan ankaria vaatimuksia mutta jossa myös suositaan tiedettä ja edistystä. Naisia kuunnellaan siellä ja he saavat jopa keskeyttää miehen puheen. Sähkö on käytössä toisin kuin Euroopassa. Ensimmäiset siipien avulla toimivat lentokoneet ovat kokeiluvaiheessa.

Tähän vaihtoehtoiseen historiaan Kingsley Amis sijoittaa jännittävän kertomuksen 10-vuotiaan Hubert Anvilin dramaattisista elämänvaiheista. Hubert on englantilaisen Coverleyn luostarikoulun lahjakas poikasopraano. Hänelle on luvassa loistava ura musiikkimaailmassa ja sen mukanaan tuoma jättimäinen varallisuus, mikäli hän vain jatkaa sopraanona, jos hänelle siis tehdään romaanin nimessä mainittu "muutos".

Hubertin omaa mielipidettä asiasta ei varsinaisesti kysytä. Hän joutuu heti korkeampien tahojen pelinappulaksi: itse paavi haluaa Hubertin Roomaan vahvistamaan pääkaupungin asemaa maailman parhaiden taiteilijoiden tyyssijana; luostarin apotti haluaa kunniaa omalle laitokselleen ja sen musiikinopetukselle; Hubertin liikemiesisä haluaa näyttää hyvältä kirkon silmissä.

Asiassa on kuitenkin yksi mutka. Isän suostumuksen lisäksi tarvitaan myönteinen lausunto perheen rippi-isältä Matthew Lyallilta. Sitä isä Lyall ei halua antaa: aluksi siksi, että ei pidä apotin määräilevästä asenteesta, sitten ryhdyttyään luvattomaan suhteeseen Hubertin äidin kanssa isä Lyall katsoo, ettei voi kieltää keneltäkään niitä ruumiin nautintoja, joista on itse päässyt osalliseksi. Isä Lyall saa myöhemmin karmealla tavalla maksaa vastustelustaan.

Operaation hiljaisiksi vastustajiksi ryhtyvät myös Hubertin äiti sekä vanhempi veli, joka opiskelee lääkäriksi. Myös Hubertin musiikinopettaja Morley on vastahankainen. Hän on havainnut Hubertissa orastavia säveltäjänkykyjä ja pelkää, että leikkaus, joka kyllä mahdollistaa korkeatasoisen suorittamisen musiikin alalla, vie mukanaan myös mahdollisen luovan kyvyn.

Hubert itse ei tiedä, miten operaatioon pitäisi suhtautua. Hän yrittää selvittää, mistä oikeastaan joutuisi luopumaan. Hubertia ihmetyttää, miksi "haureus" on monille ihmisille niin tärkeää, että he harjoittavat sitä jopa kuolemanrangaistuksen uhalla. Hän kyselee intiimejä kysymyksiä niiltä, joiden arvelee tietävän asiasta jotain, esimerkiksi veljeltään ja luostarin tallirengiltä. Nämä keskustelut, joissa sokealle yritetään selittää, millainen on punainen väri, ovat yhtä aikaa hauskoja ja syvällisiä. Aisti-ilojen merkitystä ihmiselle pohditaan monesta eri näkökulmasta. Hubert on vielä fyysisesti lapsi, mutta hänen älynsä ja käsityskykynsä ovat poikkeukselliset kymmenvuotiaalle.

Eniten Hubertin omaan ratkaisuun vaikuttaa pelko musikaalisen luomiskyvyn menettämisestä. Hän pakenee luostarista ja hakeutuu turvaan Uuden Englannin lähetystöön Lontoossa. Hän on jo aiemmin tutustunut suurlähettilääseen eräässä yksityiskonsertissa. Suurlähettilään avulla Hubert haluaa päästä Uuteen Englantiin, jossa lasten "muuttaminen" ei ole sallittua.

Tämän enempää en paljasta juonesta. Hubertin vaiheissa ja lopullisessa kohtalossa on kaikki trillerin ainekset. Kingsley Amis on tässäkin romaanissaan erinomaisesti hyödyntänyt viihteellistä genreä. Hänen kokeilustaan kauhukirjallisuuden saralla olen kirjoittanut jo aiemmin.

Vaihtoehtohistorioiden yksi klassikko on Philip K. Dickin Man in the High Castle (suomeksi Oraakkelin kirja), joka kuvaa maailmaa, jossa natsit voittivat toisen maailmansodan. Tässä Amisin vaihtoehtohistoriassa Hubert kolmen makuusalitoverinsa kanssa lukee salaa illalla kynttilän valossa juuri tämännimistä Philip K. Dickin romaania. Natseista siinä ei luonnollisesti puhuta vaan muulla tavoin erilaisesta maailmasta: sellaisesta jossa sähkö ja lentokoneet ovat yleisessä käytössä ja rutto on voitettu. Pojat ovat innokkaita TR:n (Time Romance) ja CW:n (Counterfeit World) harrastajia. Älyllisesti varhaiskypsän nelikon aikuisikään kestävä ystävyys on yksi romaanin lämpimimmin kuvatuista asioista.

Oletan, että kirjailijalla on hauskaa tällaisen vaihtoehtoisen todellisuuden kehittelyssä. Siinä on mukana aimo annos leikkiä. Historiallinen leikki vilahtaa esiin sivulauseissa. Tähän tapaan: Shakespearen näytelmiä voi nähdä Uudessa Englannissa, minne kirjailija muutti sen jälkeen, kun hänen teatterinsa Lontoossa poltettiin. Jesuiittamonsignor Jean-Paul Sartre on vastikään julkaissut teoksen De Existentiae Natura. Uuteen Englantiin liikennöivä ilmalaiva on nimeltään Edgar Allan Poe, nuorena kuolleen kenraalin mukaan. Mitäpä muuta kuin leikkiä olisi sekään tieto, että aikoinaan paavi Germanian I oli niin ankara, että pisti Rooman Pietarinkirkon piirustukset uusiksi ja yksinkertaisti ne. Siviilinimeltään tämä paavi oli Martti Luther. Nykyinen paavi, yorkshirelainen Johannes XXIV kertoo Hubertille, että yksi kirkon alkuperäisten suunnitelmien tekijöistä teki suutuspäissään anteeksiantamattoman synnin ja otti hengen itseltään, "joku Boonarotty tai sen tapainen nimi".

Kingsley Amis, The Alteration. Triad Panther Books 1978. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1976. 205 s.

-------------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. 

Toinen tähän haastekohtaan liittämäni kirja on Elizabeth Jane Howardin Something in Disguise.

Elizabeth Jane Howard ja Kingsley Amis olivat naimisissa näiden romaanien ilmestymisaikana (vuodesta 1965 vuoteen 1983).

torstai 6. joulukuuta 2018

Hauska kauhufantasia - Kingsley Amis: The Green Man

Kingsley Amis, The Green Man. Panther Books 1971. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969.

Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers) - sehän se oli se 1970-luvun jälkipuoliskon brittiläinen komediasarja, jonka John Cleese käsikirjoitti ja jossa hän itse näytteli pääosaa, töykeää ja asiakkaitaan halveksivaa majatalonpitäjää Basil Fawltya. Olen melko varma, että Cleese on saanut innoitusta luomukseensa tästä Kingsley Amisin romaanista.

Maurice Allington on The Green Man -nimisen majatalon omistaja ja tämän romaanin kertoja. Työ on lakannut tuomasta hänelle tyydytystä, ja sisäistä tyhjyyttään hän täyttää kylän rouvien viettelyllä, runsailla määrillä alkoholia sekä vanhemmalla englantilaisella runoudella.

Selvitellessään majatalonsa menneisyyttä Maurice on saanut selville, että sen on 1600-luvulla omistanut huonomaineinen kirkonmies, Thomas Underhill,  jolle uskonnon lupaama tuonpuoleinen elämä ei ole riittänyt, vaan hän on pimeyden voimien avulla pyrkinyt saavuttamaan kuolemattomuuden - ja ehkä onnistunutkin. Underhillin paheisiin on kuulunut myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö sekä muutama murha. Apurikseen murhatöihin hän on onnistunut manaamaan englantilaisen kansantaruston vihreän miehen, jonkinlaisen alkuvoimaisen luonnon henkiolennon. Majatalon synkkää menneisyyttä Maurice Allington on käyttänyt vetonaulana, sillä briteillä on tunnetusti viehtymystä paikkoihin,  joissa väitetään kummittelevan.

Kummittelu saa kuitenkin vakavamman sävyn, kun Allington itse alkaa nähdä ja kuulla henkiolentoja. Majatalossa asustava Allingtonin isäkin kuolee hämmästynyt ilme kasvoillaan ja outoja soperrellen.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Thomas Underhill pyrkii yhteyteen Mauricen kanssa päästäkseen takaisin maanpäälliseen elämään. Talossa ja sen ympäristössä alkaa tapahtua todella outoja asioita. Mauricen teini-ikäinen tytär Amy näyttää olevan henkien erityisen ja vaarallisen kiinnostuksen kohteena.

Tietenkin Mauricen pitkälle edenneen alkoholismin aiheuttamat harhat ja isän yllättävän kuoleman aiheuttama stressi ovat varteenotettava selitysvaihtoehto Allingtonin oudoille kokemuksille. Hyvään kauhuromaaniin täytyy mielestäni aina kirjoittaa sisään rationaalinenkin tulkinta. (Henry Jamesin Ruuvikierrettä ei tässä suhteessa ole ylitetty.)

Harhojen puolesta puhuu sekin, että yhden yöllisen ryyppytuurin aikana Maurice tapaa myös Jumalan, joka ilmestyy hänelle nuorehkon tyylikkään miehen hahmossa. Viskiä naukkaillen he keskustelevat kuoleman jälkeisen elämän houkutuksesta. Jumala varoittaa Mauricea Underhillistä, joka vakavasti sotkee Luojan pelisääntöjä. Jumala myös vihjaa, että Milton Kadotetussa paratiisissaan onnistui liian tarkasti paljastamaan ne pelisäännöt, joita Jumala noudattaa. Milton myös melkein arvasi, kuka Saatana todellisuudessa on. Vink vink! Jumalan piti puuttua asioihin - sydänkohtaus ja sitä rataa.

60-luvun lopun kirjallisen muodin mukaisesti Maurice käyttää paljon aikaa seksuaalisiin valloituksiinsa ja niiden selostamiseen. John Updiken Parit oli ilmestynyt vuotta ennen tätä romaania. Silmiinpistävän samanlaisissa tunnelmissa suhderuletti pyörii Mauricen pikkukylässä kuin Updiken lähiöissä. Viimeisimmän valloituksensa Maurice onnistuu jopa järjestämään samaan vuoteeseen vaimonsa kanssa. Pettymyksekseen Maurice huomaa tässä kuviossa jääneensä kolmanneksi, tarpeettomaksi, pyöräksi. Kirjan kustantaja Panther Books on 70-luvun erehtymättömällä mauttomuudella valinnut juuri tämän kohtauksen kirjan pornahtavaksi kansikuva-aiheeksi. Puolisoni nosteli hieman kulmiaan kirjavalinnalleni ja jouduin vähän selittelemään. Luin tätä lomamatkalla enimmäkseen julkisella paikalla ja tulin luultavasti leimautuneeksi likaiseksi vanhaksi mieheksi - täysin aiheetta! En minä nyt niin vanha vielä ole.

Romaanin lopussa Maurice Allington onnistuu karkottamaan haamut, vaimonsa ja viimeisenkin tipan itsekunnioituksestaan. Surkeaksi korvaukseksi hän oppii arvostamaan - ja odottamaan - kuolemaa.

Kingsley Amis oli kiinnostunut kirjallisuuden viihteellisistä genreistä ja kirjoitti useita romaaneja, joissa hyödynsi salapoliisi-, vakoilu- ja tieteiskirjallisuuden keinoja. Hän oli samalla kuitenkin myös oman aikansa tapojen satiirinen kriitikko, joka löysi pilkattavaa varsinkin erilaisista uudistuspyrkimyksistä. Tässäkin romaanissa on mainio kuvaus nykyaikaisesta papista, joka joutuu reippaasti ulos mukavuusalueeltaan, kun Maurice pyytää tätä pop-pappia manaamaan henget pois motellistaan. Kauhugenrenkin Amis ottaa kevyesti haltuunsa ja onnistuu yhtä aikaa luomaan kutkuttavaa jännitystä ja parodioimaan genren kaavamaisia ratkaisuja.

Maurice Allingtonissa on epäilemättä myös aimo annos omakuvaa. Yliopistokoulutus, ajoittainen ylimielinen käytös, mieltymys viskiin ja sen kohtuuton käyttö, rakkaus runouteen ja romaanien vähättely, mutkikas suhde naisiin - kaikki nämä Mauricen piirteet ovat tulleet esiin Martin Amisin muisteluksissa isästään. Martin Amis on myös useaan otteeseen maininnut isänsä vuosien mittaan lisääntyneen itseinhon, joka aiheutti surua hänen läheisilleen.

Maurice Allington inhoaa romaanin lopussa sitä, mikä hän on ollut ja epäilee, ettei pysty enää muuttumaan. Pientä toivoa lopun pessimismiin tuo parantunut suhde lapsiin, Amyyn ja Nickiin, sekä tämän vaimoon Lucyyn, joka lähes ainoana on uskonut, että Mauricen kummitusjutuissa saattaa olla jotakin perää.