Booker-kirjallisuuspalkinnon nettisivu, joka esittelee menneiden vuosikymmenien ehdokkaita ja voittajia, on ollut suosimani hakukohde, kun etsiskelen jotain minulle uutta luettavaa. Näiltä listoilta ei ihan surkeita teoksia löydy. Esiraadit ovat tehneet karsintatyön puolestani.
Vanhat pirut voitti kirjallisuuden Booker-palkinnon vuonna 1986. Ehkä hieman yllättäen, sillä Kingsley Amisin ei enää uskottu olevan aivan parhaassa terässä. Hän ei ollut erityisemmin yrittänyt peitellä väkeviin juomiin kohdistuvaa mieltymystään. Itse asiassa hän oli julkaissut aiheesta – siis ryyppäämisestä – kolme kirjaakin, joissa muun muassa jakoi suosikkidrinkkiensä ja krapulan parannuskeinojensa ohjeita. Hänen mieltymyksensä oli jo ainakin 70-luvulta lähtien ymmärretty alkoholismiksi.
Vuonna 1986 Booker-kisan loppusuoralla – niin sanotulla lyhyellä listalla – oli teoksia, jotka ovat säilyneet lukijoiden tietoisuudessa Amisin voittajaromaania paremmin. Listalla oli esimerkiksi Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World) sekä kaksi kovaa kanadalaista, jotka raati siis jätti palkitsematta: Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ja Robertson Daviesin Mikä verissä on (What's Bred in the Bone).
Vanhat pirut kertoo kuuden- ja seitsemänkymmenen ikävuoden välillä olevista walesilaisista ystäväpariskunnista, joiden ystävyys on alkanut heidän nuoruudessaan kymmeniä vuosia aiemmin. Miehet tapaavat lähes päivittäin kantapubin takahuoneessa tai autoretkillä nuoruuden tärkeissä maisemissa; rouvat puolestaan pitävät omia runsaalla valkoviinillä marinoituja kutsujaan toistensa kodeissa. Viinaa ja viiniä virtaa romaanissa hurjia määriä. Tapaamisten jälkeen selvin heittää muut kotiin autolla.
En ala tässä tarkemmin esittelemään viittä tai kuutta keskeistä pariskuntaa tai muita romaanin henkilöitä. Se vain sekoittaisi, ja blogin lukijalle he jäisivät joka tapauksessa vain nimiksi. Minunkin piti lukiessani aina vähän väliä pysähtyä muistelemaan, että kukas se olikaan Malcolmin aviopuoliso ja kenen kanssa se Sophie nyt olikaan naimisissa. Ja kukas hitsi tämä Victor on ja mistä hän tähän pölähti.
Romaanin perussävy on koominen. Sen huvittavuuden suurin lähde on se, että yli kuusikymppiset rymyävät kuin teinit.
Jos tämä edellä kerrottu olisi tärkein, mitä romaani tarjoaa, se ei olisi tutustumisen arvoinen. Romaanin suurimmat ansiot ovat siinä, miten se käsittelee iäkkäiden päähenkilöidensä sopeutumista vanhenemiseen – tai kapinointia sitä vastaan – ja heidän avioliittojensa väljähtämistä. Ystävistä haetaan sitä hyväksyntää ja ymmärtämystä, jota ei saada aviopuolisolta.
Varsinkin romaanin miehillä on huolia terveydestään, yhdellä suolen toiminnasta, toisella psyykkisistä pelkotiloista, parilla lihavuudesta. Lääkärien ohjeet elämäntapojen korjaamiseksi ovat selvät, mutta niitä ei haluta noudattaa piintyneiden tottumusten, heikon itsekurin tai välinpitämättömyyden takia. Elämä tuntuu joka tapauksessa olevan jo enimmäkseen takanapäin; miksi kiusata itseään. Se miehistä, jonka terveys on kunnossa, väsyttää toiset ruokavaliofanatismillaan.
Naiset onnistuvat tässä romaanissa paremmin elämänhallinnassaan. Se heistä, jolla on selvä alkoholiongelma, lopettaa juomisen kuin seinään lääkärin ensimmäisestä varoituksesta.
Useilla romaanin henkilöillä on paljon tukahdutettua vihaa. Miesten viha kohdistuu enimmäkseen heihin itseensä, naisilla aviomiehiin. Melkein kaikki toivovat, että elämällä olisi vielä jotain tarjottavaa. Ehkä jopa rakkautta? Muutamat myös onnistuvat muuttamaan elämäänsä. Se tosin vaatii joitakin melko dramaattisia tapahtumia ja yhden päähenkilön kuoleman.
Romaanin kaikkitietävä kertoja pääsee vuorollaan lähes kaikkien päähenkilöiden ajatuksiin. Jokaisen luvun alussa mainitaan, kenen pään sisään pääsemme tällä kertaa kurkistamaan. Romaanin alku tuntuu verkkaiselta arkipäivän kuvauksineen, mutta kun lukija tutustuu paremmin päähenkilöihin ja heidän välisiinsä jännitteisiin, tarinan imu on vastustamaton.
Romaanissa käytetään tehokasta ja hyväksi havaittua juonikuviota. Vakiintuneeseen tilanteeseen tuodaan ulkopuolelta henkilö, joka pistää asiat liikkeelle. Tässä tapauksessa nuoruuden ystäväporukan menestynein mies, runoilija ja mediapersoona Alun Weaver, palaa pitkän tauon jälkeen Englannista Walesiin kauniin puolisonsa Rhiannonin kanssa. Alun kuvataan romaanissa opportunistiseksi ja turhamaiseksi naissankariksi, joka on käyttänyt walesilaisuuttaan omiin itsekkäisiin pyrkimyksiinsä. Hänestä on tullut eräänlainen valtakunnan virallinen walesilainen. Hän on myös kohottanut itsensä nuorena kuolleen walesilaisrunoilija Brydanin asiantuntijaksi ja manttelinperijäksi.
Alun Weaver aloittaa välittömästi saavuttuaan suhteen useiden naisten kanssa. Vanha ystävyys ei ole esteenä kavereiden vaimojen viettelylle. Nämä suhteet eivät aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Gwen, yksi hyväksikäytetyistä, tulee kutsuilla juovuksissa kertoneeksi suoraan oman mielipiteensä Alunista. Hän on "vittumainen tyyppi ja kusipää ja mitä kaikkea, omahyväinen hirviö ja hanttapuli ja teeskentelijä ja rupsahtanut Don Juan ja walesilainen pelle".
Asioita mutkistaa, että kahdella ystävyksistä, Malcolmilla ja Peterillä, on ollut nuorena suhde Alunin puolison Rhiannonin kanssa. Kaikki joutuvat miettimään, ovatko tunteet vieläkään täysin sammuneet. Malcolmin osalta tämä selvittely johtaa koomiseen jaksoon, jossa Malcolm ja Rhiannon tekevät autoretken nuoruudenrakkautensa merkkipaikoille. Aluksi jonkinlaisia muistoja nousee esille, mutta Rhiannon joutuu lopulta tunnustamaan, ettei hän muista paikkoja ollenkaan, ja Malcolmillekin jää epäilys, että loppujen lopuksi hän taisikin käydä näillä paikoilla jonkun ihan toisen kanssa.
Romaanin käänteentekevä tapaus on kolmen pariskunnan yhteinen retki runoilija Brydanin kotikylään, Birdarthuriin. Birdarthur on parodia kaupungista, joka on rakentanut maineensa ja elinkeinoelämänsä nuorena kuolleen runoilijan houkuttelemien turistien varaan. Kylän kirjakauppa on nimeltään Brydanin kirja, ja katujen varsilta löytyvät myös Brydanin krouvi ja Brydanin Burger Baari. Rantakallioiden tuntumassa kulkee "Brydanin reitti", vaikka "paikallinen mielipide epäili tokko sankari itse olisi koskaan astunut sille jalallaan, toisessa päässä kun ei ollut kapakkaa eikä tiskiä jolta olisi jaettu ilmaista viinaa, saakeli".
Birdarthurin retkellä Alun saa kirpeää kritiikkiä romaaniluonnostelmastaan ystävältään Charlesilta. Hän ottaa kritiikin vastaan näennäisen hyväntuulisesti, mutta pian paljastuu, että hänen paheisiinsa kuuluu myös kostonhimo. Aika hyvin Aluniin itseensä sopii se, mitä hän ajattelee runoilija Brydanista.
Alun oli usein verrannut runoilijan olemusta sipuliin: siitä saattoi helposti kuoria kerroksen toisensa perään, niin että vuoroin tuli esiin suuri paska ja vuoroin ihan mukava kaveri, kunnes lopulta pääsi ytimeen asti. Pulma oli siinä ettei Alun pystynyt tällä haavaa muistamaan eikä missään tapauksessa vetämään hihasta ratkaisua kumpi vaihtoehto jäi viimeksi käteen. Samantyyppisiä vaikeuksia oli arvioitaessa Brydanin teoksia: olivatko ne vain lahjakasta huulenheittoa vai pahasti kieroutuneita neronleimauksia?
Romaanin lopussa rakkaus voittaa ainakin siinä suhteessa, että kahden päähenkilöpariskunnan lapset menevät keskenään naimisiin.
Loppujen lopuksi jollain tavalla hellyttävä tunne jäi minulle tämän romaanin "vanhoista piruista", niin miehistä kuin naisistakin. Osuvista vanhenemiskuvauksista minulla on jatkuvasti haku päällä.
Kristiina Drewsin suomennos oli sujuva eikä missään vaiheessa häirinnyt lukemista. Suomalaisen painoksen kansikuvan yhteys romaaniin ei puolestaan avautunut minulle ollenkaan.
Tässä vielä lopuksi muutamia mielleyhtymiä, joilla ei ole kovin selvää yhteyttä romaaniin, mutta tulivatpahan mieleen lukiessani:
* Muistin lukeneeni Kingsley Amisin toisen vanhoja ihmisiä käsittelevän romaanin kauan sitten ja pitäneeni siitä. Ending Up ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Vanhoja piruja ja sekin oli Booker-ehdokkaana.
* Edellä mainittu Roberton Daviesin The Rebel Angels aloittaa trilogian, jonka toinen osa Mikä verissä on kilpaili Vanhojen pirujen kanssa Booker-palkinnosta. Suomeksi on siis julkaistu vain tämän Cornish-trilogian toinen osa. Daviesin Deptford-trilogiasta on puolestaan suomennettu vain ensimmäinen osa, Viides rooli. Tammen Keltainen kirjasto tuskin enää korjaa puutetta. Sarjassa julkaistaan nykyisin melko tuoretta kirjallisuutta. Oikeastaan vain Nobelin palkinto saa kustantamon kaivelemaan jonkun kirjailijan vanhempaa tuotantoa. Daviesin romaanitrilogioiden käännösten puute harmittaa esimerkiksi puolisoani, joka pitää kovasti Daviesin tyylistä mutta ei halua lukea englanniksi.
* Vanhojen pirujen runoilija Brydan on melko selvä näköiskuva runoilija Dylan Thomasista. Romaanin innoittamana kuuntelin äänikirjapalvelusta Dylan Thomasin runomuotoisen radiodraaman Under Milk Wood. Kertojana siinä on Richard Burton. Jos kunnon sanamagia houkuttelee, niin tässä sitä on.
Kingsley Amis, Vanhat pirut. Kirjayhtymä 1987. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Old Devils (1986) suomentanut Kristiina Drews. Kannen kuva-aihe: Esa Rantanen. Typografia: Juha S. Kalliolahti. 432 s.
----------------
Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 3: Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.
(No, ainakin joissakin tapahtumissa. Mukavalta tuntui sellainen iäkkäiden ystävyys, jossa ei tarvitse näytellä eikä yrittää olla jotain mitä ei ole, koska toiset tuntevat sinut jo läpikotaisin – ja ovat siitä huolimatta edelleen ystäviäsi. Lisäksi tässä oli häät. Ne ovat yleensä mukavia. Paljon hauskempia kuin esimerkiksi hautajaiset.)
