William Trevor: The Old Boys

Susan Hillin kirja oman kirjahyllynsä aarteista palautti mieleeni kirjailija William Trevorin (1928–2016), jonka useita romaaneja ja novellikokoelmia luin parikymmentä vuotta sitten ja pidin jokaisesta. Hyllyssä näytti olevan vielä joitakin odottamassa lukuvuoroaan. Niistä valitsin tämän hänen varhaisteoksensa The Old Boys vuodelta 1964. 

Trevor piti tätä romaania uransa varsinaisena aloituksena, vaikka hän oli kyllä jo kuusi vuotta aiemmin julkaissut yhden heikosti menestyneen romaanin. Tuosta A Standard of Behaviour -esikoisesta Trevor sanoutui irti eikä olisi halunnut, että sitä enää julkaistaisiin uudelleen. Kustantaja ei toivomusta noudattanut: Trevorin suosio nousi 1970- ja 1980-luvuilla useiden kirjallisuuspalkintojen myötä sellaiseen lentoon, että hänen pesulakuittinsa ja kauppalistansakin olisi voitu julkaista tappioitta. Suomeksi William Trevorin kirjoja ei jostain syystä kuitenkaan ole käännetty, vaikka hänen nimensä toistui usein Nobel-veikkauksissakin 2000-luvulla. Ruotsiksi käännöksiä on puolenkymmentä.

The Old Boys -romaanin päähenkilöt ovat noin seitsemänkymmenen ikäisiä. Monet heistä osallistuvat lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksen entisten oppilaiden yhdistyksen toimintaan. Sisäoppilaitos on muovannut heitä jokaista: osa muistaa ahdistavan epäoikeudenmukaisuuden, toiset muistelevat kouluvuosia elämänsä huippuaikana. 

Romaanin juonessa on kyse kilpailusta yhdistyksen uuden puheenjohtajan paikasta. Keinoja kaihtamattomaan kamppailuun tuo lisälämpöä alkusyksyn poikkeuksellinen helleaalto. Varteenotettavin ehdokas on herra Jaraby. Sisäoppilaitostyyliin etunimet eivät ole tässä romaanissa erityisen tärkeitä.

Jaraby on ollut kouluaikanaan pahimmanlaatuinen simputtaja. Tähän häntä on kannustanut erityisesti yksi opettaja, nimeltään Dowse, jonka mielestä ihmisen nöyryyttäminen ja nujertaminen hyvässä tarkoituksessa koituu kaikkien onneksi. Dowsen suosikkina ja käskyjen toimeenpanijana Jaraby on saanut kokea humalluttavan vallan tunteen. Vanhuuteen asti hän on ollut uskollinen opettajansa opeille. Jarabylle Dowse on ollut lähes pyhimys, joten hänelle on suuri järkytys, kun kenraaliksi kohonnut entinen oppilastoveri vanhojen oppilaiden tapaamisessa täräyttää opettajasta kiusallisia totuuksia. 

Jaraby on ankarilla asenteillaan ja irrationaalisilla mielipiteillään pilannut perhe-elämänsä. Hän käy vaimonsa kanssa jatkuvaa koomisen muodollista sanasotaa, jossa toisen sanat ymmärretään väärin aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Jaraby myös yrittää löytää lääkärin, joka toteaisi hänen vaimonsa mielisairaaksi. Lääkärit kuitenkin vain raivostuttavasti kiinnittävät huomionsa Jarabyn omaan kummalliseen käytökseen. 

Jaraby on aikanaan pakottanut oman poikansa oppilaaksi vanhaan oppilaitokseensa, vaikka pojan henkinen rakenne ei ole ollenkaan sopinut sisäoppilaitoselämään. Hänen auktoriteettikapinansa on ilmennyt muun muassa puuron piilottamisena lämpöpatterien taakse. Aikuistuneen pojan elämään liittyy ongelmia poliisin kanssa. Enimmän osan ansioistaan hän saa undulaattien kasvatuksesta. Isän irrationaalinen kammo kaikkea australialaista kohtaan saa näpäytyksen, kun poika täyttää vanhempiensa talon näillä alun perin Australiasta peräisin olevilla siivekkäillä.

Eniten Jarabyn nousua vanhojen oppilaiden yhdistyksen johtoon vastustaa Nox, joka on koko kouluaikansa saanut kärsiä Jarabyn simputuksesta. Nox jopa palkkaa yksityisetsivän etsimään jotain raskauttavaa tietoa Jarabysta. Jarabyn pojan laittomuudet tarjoavat lopulta Noxille keinon Jarabyn syrjäyttämiseen. Noxin palkkaama yksityisetsivä Swingler kuuluu ihmistyyppeihin, joita Trevor kuvaa mainiosti useissa teoksissaan: hän on ihminen, jolta tuntuu puuttuvan moraalinen aisti kokonaan. Ilman pienintäkään kitkaa hän liukuu etsivästä kiristäjäksi.

Koomisissa sivurooleissa ovat "vanhat pojat" Sole ja Cridley. He asuvat täysihoitolassa ja saavat sisältöä elämäänsä tilaamalla sinne erilaisia tuotteita kokeilukäyttöön tai kutsumalla paikalle tuotteiden esittelijöitä. Pensionaatin johtajatar, neiti Burdock, joutuu sitten häätämään pois esimerkiksi keskuslämmitysjärjestelmän kauppiaan, jonka vanhat miehet ovat uteliaisuuttaan taloon kutsuneet. 

Komiikkaa syntyy tässä romaanissa muun muassa siitä, että vanhat miehet elävät aivan omassa todellisuudessaan vailla kosketusta nykyhetkeen. Myös ihmisten muodollinen puheenparsi ja irrelevantit yksityiskohdat heidän tarinoissaan kutkuttivat nauruhermojani.

Solen ja Cridleyn puuhat saavat synkempiä sävyjä, kun he hämmentävät ystävänsä Turtlen uskottelemalla tämän kosineen neiti Burdockia. Turtlen emotionaalinen stressi muodostuu kohtalokkaaksi vanhojen oppilaiden tapaamisjuhlassa.

Romaani säännöstelee tunteita taitavasti. Välillä kaikkitietävä kertoja menee aivan henkilöiden sisäisen maailman ytimeen niin, että lukija liikuttuu. Toisinaan taas kerronta – varsinkin ihmisten pimeää puolta kuvatessaan – on täysin tunteetonta, ulkopuolisen kylmää. Tältä osin mieleeni tuli Evelyn Waugh, jonka muistelen yhdessä romaanissaan (Decline and Fall) kertoneen keskeisen henkilön kuolemasta sivulauseessa.

Romaanin lopussa hellejakso päättyy sateeseen. Rouva Jaraby katselee televisiota ilman ääntä, kuten hänen tapansa on. Ilmeisesti avioliitto, jossa puhe ei tarkoita mitään, on opettanut hänet tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä, joilla on vaikeampi valehdella. Aviomiehen, herra Jarabyn, haave on romahtanut. Miehen kissa on tapettu, poika on pidätetty ja hänen undulaattinsa ovat kuolemassa. Talossa ovat jäljellä enää he kaksi vanhaa ihmistä, joilla ei ole tunteita toisiaan kohtaan.

Romaani päättyy rouva Jarabyn kysymykseen miehelleen: "Kuinka todistamme, että emme ole kuolleet?"

William Trevor, The Old Boys. Penguin Books 1980. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1964. Kannen kuva: James Marsh. 189 s.

Robert Nye: Falstaff

William Shakespearen tuotantoon liittyvää tutkimuskirjallisuutta on niin paljon, ettei kukaan pysty siihen kaikkeen perehtymään. Runsaasti on myös kaunokirjallisuutta, joka on saanut innoituksensa Shakespearen teoksista. Olen blogissani aiemmin kertonut ainakin Margaret Atwoodin, Mark Haddonin, Howard Jacobsonin, Ian McEwanin, Jane Smileyn, Edward St Aubynin ja Virginia Woolfin uustulkinnoista. 

Robert Nyen (1939–2016) Falstaff-romaani kertoo yhden Shakespearen rakastetun henkilöhahmon elämäkerran perinpohjaisesti siittämisestä kuolemaan, suurimmaksi osaksi tämän henkilön omin sanoin kirjureille sanelemana omaelämäkertana. 

Pyylevä ritari John Falstaff esiintyy sivuhenkilönä Shakespearen näytelmissä Henrik IV: Ensimmäinen osa sekä Henrik IV: Toinen osa. Näytelmässä Henrik V kerrotaan Falstaffin kuolemasta, mutta hän ei enää esiinny siinä. Falstaff esiintyy yhtenä päähenkilönä myös farssissa Windsorin iloiset rouvat. Tämä viimeksi mainittu näytelmä oli tilaustyö. Väitetään, että itse kuningatar Elisabet I ihastui Falstaffin hahmoon kuningasnäytelmissä niin kovasti, että tilasi Shakespearelta tämän näytelmän, jossa Falstaff teutaroi koomisena rakastajana. Näytelmän kirjoittaminen kesti kaksi viikkoa.

Kuningasnäytelmissä Falstaff on viiniin ja naisiin mieltynyt kerskaileva ritari, jonka parissa kruununprinssi Hal tutustuu Lontoon paheisiin. Kun Hal isänsä kuoltua nousee valtaistuimelle Henrik V:nä, Falstaff uskoo yltäkylläisten aikojen koittaneen. Henrik V kuitenkin tylysti kääntää selkänsä entiselle ystävälleen. 

Moninkertaisen häpäisyn kohteeksi Falstaff joutuu myös näytelmässä Windsorin iloiset rouvat, jossa kaksi rouvaa pitää Falstaffia julmasti pilkkanaan. Epäilemättä Falstaff omalla käytöksellään ainakin osittain ansaitsee saamansa kohtelun. Onhan hän itsekeskeinen ja löyhämoraalinen heittiö, naisia hyväksi käyttävä juoppo mätisäkki. 

Katselijat ovat kuitenkin aina rakastaneet Falstaffin hahmoa: hämmästyttävän resilienssinsä ansiosta hän selviytyy pettymyksistä ja häpäisyistä ja on aina valmis sovintoon ja anteeksiantoon. Jollain tavalla Falstaff on viaton kuin lapsi – hyvin suuri lapsi.

Shakespeare perusti Falstaffin hahmon osittain todellisiin henkilöihin. Ilmeisesti piirteitä on lainattu kahdelta Englannin ja Ranskan välisessä sodassa mukana olleelta ritarilta, Sir John Oldcastlelta ja Sir John Fastolfilta. John Fastolf -niminen pelkurimainen sotilas oli esiintynyt jo Shakespearen varhaisessa Henrik VI -näytelmässä.

Robert Nyen romaani yhdistää todellisen John Fastolfin elämäkertatietoja Shakespearen Falstaffiin. Romaanin päähenkilön nimi on John Fastolf, mutta tässä listoja rakastavassa kirjassa hän luettelee myös kaikki muut versiot, joita hänen sukunimestään on käytetty. Niitä on seitsemänkymmentä. Paljon Nye pistää Fastolfin elämäkertaan mukaan myös aivan omiaan sekä valtavan määrän historiallista tietoa ja uskomuksia myöhäiskeskiajasta. 

Kirjan alussa John Fastolf on 80-vuotias ritari, joka asustaa lapsuutensa kotiseudulle Caisteriin rakennuttamassaan linnassa. Vuonna 1459 hän alkaa kertoa kirjureille elämäntarinaansa, jonka pituudeksi on määrä tulla sata lukua. Sata on Fastolfille tärkeä luku: hän on osallistunut satavuotiseen sotaan ja uskoo elävänsä satavuotiaaksi. Kirjan sata lukua tulevat täyteen, mutta viimeisiä ei Fastolf enää ole itse sanelemassa. Hänen elämänsä päättyy 81 vuoden iässä.

Alusta asti on selvää, että John Fastolfin tarinoihin täytyy suhtautua varauksella. Hyvä tarina on hänelle tärkeämpi kuin totuus. Hän väittää tulleensa siitetyksi Cerne Abbasin jättiläishahmon erektiossa olevan peniksen päällä. Myöhemmin kirkonmiehet yrittivät peittää jättielimen istuttamalla sen päälle viikunapuita. Näitä viikunoita John Fastolf väittää syöneensä koko elämänsä. Ne ovat olleet hänen ylivertaisen mieskuntonsa salaisuus.

Fastolfin elämä on täynnä erikoisia tapahtumia. Norfolkin herttuatar pestaa kaksitoistavuotiaan soman pojan kamarineidokseen, ja kolme vuotta John elää tyttönä muiden kamarineitojen seurassa. Sen jälkeen hän ajautuu muun muassa sotilaaksi, munkiksi ja hovimieheksi. Lukija pääsee mukaan useisiin satavuotisen sodan taisteluihin ja kulisseissa käytäviin juonitteluihin.

Estottomassa aistimaailman kuvauksessaan romaani vertautuu Rabelais'n teoksiin. Yhden luvun Fastolf omistaa omalle sukuelimelleen, jonka pelkkä vilauttaminen saa tietenkin naiset lankeamaan. Toinen luku on omistettu pieruille, joiden sävelkulut ja rakenne on esitetty myös graafisesti.

Eroottisia seikkailuja naisten kanssa on kirjassa yllin kyllin. Kaikilla Fastolfin viettelyiden kohteilla on Shakespearen näytelmistä tutut nimet. Poikuutensa hän menettää perusteellisesti isäpuolensa Ofelia-tyttärelle. Fastolfin kertomuksissa myös Windsorin rouvien viettely luonnollisesti onnistui moneen kertaan ja monella yksityiskohtaisesti kuvatulla tavalla. Fastolf lisää koko ajan kierroksia: pornografiset kuvaukset Mirandan, 15-vuotiaan sukulaistytön, ja 80-vuotiaan Fastolfin seksileikeistä saattavat jo pudottaa osan lukijoista kyydistä. Varsinkin kun Fastolf kertoo aloittaneensa tytön "kouluttamisen", kun tämä oli 12-vuotias.

Käytin tietoisesti sanaa pornografinen. Sillähän tarkoitetaan sellaisia hengentuotteita, jotka tähtäävät seksuaaliseen kiihottumiseen. Teen nyt juonipaljastuksen, kun kerron, että teoksen lopulla, muistiin kirjoittamassaan ripissä, Fastolf tunnustaa katuvansa, että oli keksinyt viattomista naisista sopimattomia tarinoita nähdäkseen, kuinka hurskaat kirjurit kiihottuivat niitä kopioidessaan. Kirjurit todellakin välillä lämpenevät ja hämmentyvät niin, että vaihtavat vahingossa sanelun minä-muodon hän-muodoksi.

Fastolfissa on myös toinen, henkisempi tai hengellisempi puoli. Edellä mainitussa ripissä hän tunnustaa myös, että hänellä on ollut vaikeuksia yhdistää henkistä ja seksuaalista rakkautta samaan naiseen. Heti kerrottuaan sukuelimestään Fastolf kertoo elämänsä suuresta rakkaudesta. Se kohdistui naiseen, jonka Fastolf näki vain kolme kertaa kirkossa. Hän ei vaihtanut sanaakaan naisen kanssa, mutta tunne oli niin voimakas, että Fastolf varasti kirkosta rukouskirjan, johon nainen oli koskenut. Testamentissaan teoksen lopussa Fastolf määrää, että rukouskirja on haudattava hänen kanssaan.

Fastolf on aikansa lapsi. Kirkko, pyhimykset ja uskonto ovat hänelle tärkeitä. Hänen uskontonsa ytimessä ovat kuitenkin armo ja anteeksianto. Kaikki ovat syntisiä, ehkä eniten ne, jotka eivät sitä myönnä.

Valheen ja totuuden suhde on yksi romaanin ydinongelmista. Fastolf antaa ymmärtää, että usein ne eroavat vain näkökulman vuoksi. Esimerkiksi sotilasuransa viimeisestä taistelusta Fastolfin väitettiin pelkurimaisesti karanneen, minkä takia hän myös menetti ritarinarvonsa. Fastolf itse kertoo, että taistelukentällä hän näki ilmestyksen: kuunvalossa seisoi valkoinen naaraskauris, jolla oli Jeanne d'Arcin kasvot. Fastolf tajusi, ettei hän halunnut sille mitään pahaa. Niinpä hän kääntyi ja käveli pois taistelusta. Myöhemmin Fastolf kertoo tapauksesta esimiehelleen Bedfordin herttualle, joka ymmärtää, että Fastolf ei valehtele pelastaakseen nahkansa. Fastolf saa ritarinarvonsa takaisin.

Romaanin toinen keskeinen ongelma on ahdasmielisen tekopyhyyden ja suvaitsevaisuuden suhde. Kirja testaa tietoisesti myös lukijan suvaitsevaisuuden rajoja. 

Kun kuningas Henrik V hylkää entisen juopottelukumppaninsa, Fastolf haluaisi sanoa hänelle romaanin avainlauseen: "Because we are suddenly become virtuous, shall there be no more cakes and ale?" Virke on hieman mukailtu lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto, jossa se sanotaan ylimieliseksi ja tekopyhäksi ryhtyneelle palvelijalle, Malvoliolle. Idiomiksi muodostunut sanonta cakes and ale esiintyi tässä näytelmässä elämänilojen vertauksena ensimmäistä kertaa.

(Katsoin uteliaisuuttani, miten repliikki on suomeksi käännetty. Paavo Cajander kääntää – kuten yleensäkin – sanatarkasti: "Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole olutta ja päällispalaa maailmassa?" Pentti Saaritsa vetää mutkat suoriksi, hylkää konkreettisen kuvan ja hyppää suoraan metaforan abstraktiin merkitykseen: "Luuletko että sinun hurskautesi takia ei enää saa viettää makeaa elämää?")

Fastolfin kanta tulee selväksi. :

All I condemn is the priggishness.

All I dislike is the vanity which assumes that human nature (a man's whole being, Madam) is so simple that you can, as it were, walk in one door wearing a mantle of vice and come out of another decently adorned in a cloak of virtue.

Totuuden ja valheen sekä ahdasmielisyyden ja suvaitsevaisuuden taistelu konkretisoituu romaanin loppupuolella. Yhdeksi heikkenevän ja sokeutuvan Fastolfin kirjuriksi ryhtyy Stephen Scrope, Fastolfin kuolleen vaimon poika tämän ensimmäisestä avioliitosta. Stephen Scrope ei kirjoita ylös Fastolfin sanoja, joita hän pitää valheina, vaan kirjoittaa niiden tilalle katkeria totuuksia. Raivoissaan hän toteaa, että Fastolfin muistelmat ovat fiktiivinen teos. Osoittaakseen Fastolfin petollisuuden Scrope luettelee tämän kertomia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Cerne Abbasissa ei kasva viikunoita, joitakin Fastolfin kuvaamia taisteluja ei koskaan käyty ja Fastolfin mainitsemia perunoita ei ole olemassakaan. Niin kuin ei tietenkään ollutkaan Euroopassa tuohon aikaan – kirjailija paljastaa näin ohimennen oman anakronistisen pilansa.

Stephen Scrope katsoo, että Fastolf on petkuttanut itselleen hänelle kuuluvan perinnön ja kohdellut häntä rikollisen huonosti muun muassa järjestämällä hänet epäsuotuisaan avioliittoon. Mieleltään ilmiselvästi järkkynyt Scrope uskoo, että John Fastolf on paholainen.

He bought me and he sold me like a beast.

It would be charity to suppose him mad.

He is not mad.

Loppujen lopuksi todenpuhuja Scrope väärentää Fastolfin testamentin. Hän siirtää omaan hallintaansa koko Sir John Fastolfin kirkolle ja hyväntekeväisyyteen määräämän huomattavan omaisuuden. Hän myös pitää huolen, että kuoleva Fastolf saa tietää, mitä Scrope on oikeudentunnossaan tehnyt.

Aika paatunut on se lukija, joka valitsee Stephen Scropen edustaman hyveellisen ja katkeran totuuden. Useimmat varmaan kääntyvät John Fastolfin edustaman lempeän totuuden puoleen. Siihen sisältyvät myös elämää sulostuttavat valheet, suvaitsevaisuus, elämänilo ja makea elämä – cakes and ale – sima ja munkit. Romaanin lopussa ripittäytyessään Fastolf paljastaa kaikki kujeensa, osoittaa aitoa katumusta ja pitkän elämän tuomaa itsetuntemusta.

I always cared to picture myself as a great man. I was only ever a fat man, father.

Tätä riemullista romaania voin vilpittömästi suositella vain itselleni. Muut lukekoot omalla vastuullaan.

Robert Nye, Falstaff. Penguin Books 1985. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1976. Kansikuva: Kevin Tweddell. 450 s.

John Lanchester: Nautinnon hinta

Komiikasta ja makaaberista syntyy viihdyttävä yhdistelmä, varsinkin kun niihin vielä liitetään snobin ylimielinen ja hienosteleva kertojanääni. Tämän John Lanchesterin esikoisromaanin kertojana toimii Tarquin Winot, joka nimittää itseään taiteilijaksi, vaikka meille lukijoille vasta asteittain paljastuu hänen taiteensa laatu.

Ja vielä kirjan arkkitehtuurista. Kirja on rakentunut kirjoittamisaikojen ja -paikkojen mukaan. Loppukesästä päätin pitää lyhyen loman ja matkustaa etelään halki Ranskan, mikä on, kuten lukija tulee huomaamaan, minun henkinen (ja osan vuotta myös aktuaalinen) kotimaani. Päätin panna matkani varrella paperille ajatuksiani ruoasta ottaen vinkkejä ympärilläni olevista paikoista ja tapahtumista yhtä lailla kuin muistoistani, unistani, haaveistani, siis keittää kokoon jotakin synergisesti muunnellen makuja ja ainesosia kuin täydellistä lihapataa valmistettaessa.

Heti käy ilmi, että Tarquin Winot on ruoanlaiton ja makujen taitaja. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti nauttimiaan ja valmistamiaan aterioita. Osa resepteistä toi oikeasti veden kielelle, osa vaikutti pikemminkin korkean keittotaidon parodioilta. Ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei kertojaan voi luottaa. 

Ranskan kiertomatkan tarkoitus paljastuu meille vain vähitellen. Ensin lukija joutuu vain ihmettelemään. Miksi hän vaihtelee vuokra-autoa? Miksi hän pukeutuu valepukuihin? Miksi hän tuntuu seuraavan häämatkalla olevaa pariskuntaa? Ja ennen kaikkea: miksi lähes kaikki läheiset ihmiset, joita hän muistelee, ovat kuolleet epäselvissä olosuhteissa?

Henkilö, jota Tarquin Winot seuraa, on Laura Tavistock, nuori tutkija, joka valmistelee tutkimusta Tarquin Winot'n menestyneestä kuvataiteilijaveljestä. Bartholomew-veli on menehtynyt sienimyrkytykseen. Tarquin vähättelee veljensä taidetta; kuten on jo käynyt ilmi, hän pitää itseään perheen todellisena taiteilijana. Omahyväisyysharhoissa ja sairaalloisessa mustasukkaisuudessa elävä Tarquin haluaa uskoa, että Laura todellisuudessa on kiinnostunut hänestä, Tarquinista. Lauran avioliitto ja häämatka sulhasensa Hugh'n kanssa on loukkaus hänen itsetunnolleen.

Tästä romaanista on todella vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa sen juonesta. Kyllähän sinä jo tuosta edellä kerrotustakin olet voinut päätellä yhtä ja toista. Kyllä, Tarquin Winot on sarjamurhaaja.  Hänen mielestään murhaaja ei ole epäonnistunut taiteilija, vaan taiteilija on epäonnistunut murhaaja. Se, onko hän murhaaja vain mielikuvituksessaan vai myös todellisuudessa, jää lopulta lukijan ratkaistavaksi. Romaani antaa ainekset molempiin tulkintoihin. Romaanin loppupuolella Tarquin Winot kertoo "hylätystä suunnitelmastaan", romaanista, jota hän ei ole kirjoittanut, mutta jonka mielestäni tulin juuri lukeneeksi. Hyvään romaaniin on usein kirjoitettu myös sen esteettinen teoria. Samalla tämä luonnollisesti on parodia romaanin analyysista.

Alun alkaen kepeä efekti, koomisen inkongruentti ja nerokkaasti keksitty, kasvaisi intensiteetissään; vähitellen juonen stabiliteetin ja henkilöhahmojen karistessa ja kaikkien varmojen asioiden kadotessa työ muuttuisi hämmentävämmäksi, emootioiden ja ahdistuksen pohjavirta muuttuisi selkeämmin läsnäolevaksi ja samaan aikaan epäselvemmäksi, kunnes tympiintyneet lukijat pystymättä enää ymmärtämään mitä heissä tai tarinassa tapahtuu, mutta kykenemättä toisaalta lopettamaan lukemistakaan, seuraavat henkilöiden etäpesäköitymistä joksikin toisiksi, juonen, rakenteen, liikkeen, itsensä romahtamista, niin että kun he viimein laskevat kirjan kädestään, he tajuavat vain olleensa päähenkilöinä jossakin syvässä ja väkivaltaisessa unessa jonka perimmäinen tarkoitus on heidän parantumaton epämukavuutensa.

Romaani pursuaa mielenkiintoista gastronomista pikkutietoa ja ihastuttavia anekdootteja sekä koomisia yksityiskohtia. Kaiken kaikkiaan nautittavaa luettavaa, kaunokirjallista leikkiä. Yhteiskunnallista kantaaottavuutta tai syvää eettistä merkitystä tästä kirjasta on turha etsiä, ellei siksi lasketa lukijan "parantumatonta epämukavuutta" kirjallisen parodian äärellä.

Romaanin suomalainen nimi Nautinnon hinta on näkökulmaltaan hieman vinossa. Alkuperäinen nimi The Debt to Pleasure on lainaus toiselta herkkusuulta, Maun fysiologian kirjoittajalta Jean-Anthelme Brillat-Savarinilta ja tarkoittaa mielestäni sitä, että olemme nautinnolle (ja itsellemme) velkaa pyrkimyksen täydelliseen makuelämykseen. Tämän romaanin nimenä voisi kyllä olla myös Velka Nabokoville, sillä niin selvästi tässä seuraillaan Humbert Humbertin jäljillä. "Murhaajaan voi aina luottaa, jos oikukkaasta proosatyylistä on kysymys", todetaan jo Lolitan ensimmäisessä kappaleessa.

Kristiina Rikmanin käännös on erinomainen. Kertojan kiemurainen kieli kääntyy pakottomaksi suomen kieleksi. On väärin nostaa esiin ainoa huomaamani virhe - vuokra-autossa on käsivaihteet, ei käsikirja - mutta minkäs teet, kun kissa vaan nostaa häntäänsä. Kääntäjää ei voi moittia siitä, että romaanissa oli myös useita ikäviä tavutusvirheitä (maantiet-eellisesti, angloran-skalainen), mikä pistää miettimään, onko oikoluku nykyään ihan vain koneiden työtä.

John Lanchester, Nautinnon hinta. WSOY 1997.  Englanninkielisestä alkuteoksesta The Debt to Pleasure (1996) kääntänyt Kristiina Rikman. 227 s.

--------------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 44: Kirjassa on reseptejä.

Nicola Barker: Darkmans

Nicola Barkerin Darkmans-romaanin tapahtumat sijoittuvat Ashfordin kaupunkiin Kanaalitunnelin suuaukon tienoille. 

Kiinnostavia henkilöitä romaanissa on paljon. Keskiössä ovat Daniel Beede, sairaalan pesulassa työskentelevä kunniallisuuden perikuva, sekä hänen poikansa Kane, joka puolestaan tienaa sievoisen elantonsa kauppaamalla huumaavia lääkkeitä laittomasti. Isä ja aikuinen poika asuvat yhdessä, mutta ovat vieraantuneet toisistaan. Kanen äiti ja Beede ovat eronneet, ja äiti on kuollut vakavaan sairauteen yritettyään ensin itsemurhaa. Kanen mielestä Beede on osittain vastuussa äidin onnettomasta loppuelämästä. Romaanin yhtenä teemana on lasten ja vanhempien suhde, joka tässä kirjassa on enimmäkseen ongelmallinen. 

Sama teema toistuu myös Doryn, Elenin ja Fleetin perheessä. Dory kärsii paranoidisesta skitsofreniasta. Jostain syystä hän uskottelee olevansa puoliksi saksalainen - jopa siinä määrin, että unohtaa välillä englannin sanat. Elen on jalkahoitaja, johon sekä Kane että Beede ovat ihastuneet - kuten monet muutkin, kuten myöhemmin käy ilmi. Fleet on Doryn ja Elenin autistinen poika, joka rakentaa tulitikuista tarkkaa keskiaikaisen katedraalin pienoismallia - ilmeisesti mistään mallia katsomatta.

Dory epäilee Eleniä uskottomuudesta ja teettää salaa isyystestin Fleetistä. Ja nyt alkavat tämän romaanin oudot jutut. Laitos, joka tekee isyystestin, on aluksi haluton paljastamaan tuloksia. Jokin on testauksessa mennyt ilmeisesti pieleen: näyttää nimittäin siltä, että Dory ei ole Fleetin isä vaan Fleetin kaukainen esi-isä. 

Dory menettää aika ajoin muistinsa ja tällöin hänessä vaikuttaa ottavan vallan John Scogin -niminen 1400-luvulla elänyt sadistinen hovinarri, joka on kerran sytyttänyt tuleen talon ja polttanut kuoliaaksi siellä olleet ihmiset. Melko karmivasti Fleet-poika Doryn amnesiavaiheiden aikana kutsuu isäänsä Johniksi.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat huoleton kurdi Gaffar, joka hoitaa Kanen puolesta huumekuriirin hommia, sekä Kanen entinen tyttöystävä Kelly Broad, johon Gaffar on ihastunut ja joka rivosta suustaan ja karmeista puolirikollisista sukulaisistaan huolimatta on teoksen sympaattisimpia hahmoja. 

Edward IV:n hovinarri John Scogin pyrkii nykyhetkeen kahden muunkin romaanin henkilön kautta, Kanen ja Beeden. Merkkinä tästä on, että henkilöiden puheeseen alkaa ilmaantua arkaaisia ilmauksia, jotka hämmentävät puhujia itseäänkin. Aikatasoissa liikutaan muutenkin sujuvasti: teoksen loppupuolella Beede kokee voimakkaan näyn tulevaisuudestaan, jossa hänen ja Kanen ristiriidat ovat väistyneet. Gaffar puolestaan näkee vastaavanlaisessa näyssä oman menneisyytensä.

Teoksessa on jonkinlainen juonen kaarikin, joka liittyy rakennustiiliin, joiden katoamisesta Beedea on kauan sitten syytetty. Juoni on mielestäni kuitenkin täysin toissijainen eikä siihen kannata kiinnittää huomiota. Se ei tunnu erityisemmin kiinnostavan kirjan henkilöitäkään. Tämä kirja elääkin juuri henkilöidensä ja ennen kaikkea heidän puheensa kautta. Aivan aluksi minulla tosin oli pieniä vaikeuksia kirjan kerronnan suhteen. Se oli paikoin kuin parodiaa amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista: Hän oli pitkä (190 senttiä hyvänä päivänä). Sävy sai kyllä pian selityksen: kuvauksen keskiössä on aluksi Amerikassa kasvanut Kane, jonka amerikkalainen puhetyyli tulee mukaan myös kertojan ääneen.  Vähitellen kertoja pääsi vahvalle alueelleen, mainioiden verbaalisesti lahjakkaiden brittityyppien esittelyyn, jolloin myös romaanin kieli alkoi hengittää luonnollisesti. Gaffar puhuu kurdia, kun englannin sanat eivät tule mieleen. Repliikit on kirjoitettu englanniksi, mutta painettu kursiivilla. Yksinkertaiselta aluksi vaikuttava Gaffar on ilmaisuvoimainen ja hauska omalla kielellään.

Muista teoksen henkilöistä mainitsen vielä taideväärentäjä Petan, koska hänen suuhunsa on sijoitettu romaanin rakennetta ja taidekäsitystä valottava repliikki. Kane yrittää nähdä kaikessa tapahtuneessa merkityksellisen  kuvion; Petan mielestä ihmiset vain kertovat itselleen tarinoita, jotka ammentavat voimansa arkkityypeistä:

`The truth,´ Peta informed him, baldly, `is just a series of disparate ideas which briefly congeal and then slowly fall apart again...´ `No,´ Kane shook his head, `I'm not buying that. What's been going on feels really... really coherent, as if... as if everything's secretly hooking up into this extraordinary... I dunno... this extraordinary jigsaw, like there's a superior, guiding logic of some kind...´ `The truth,´ Peta smiled, `is that there is no truth. Life is just a series of coincidencies, accidents and random urges which we carefully forge - for our own, sick reasons - into a convenient design. Everything is arbitrary. Only art exists to make the arbitrary congeal. Not memory or God or love, even. Only art. The truth is simply an idea, a structure which we employ - in very small doses - to render life bearable. It's just a convenient mechanism, Kane, that's all.´

Ei muisti, ei Jumala eikä edes rakkaus voi pelastaa elämän sattumanvaraisuudelta - kaikkia niitä tässä romaanissa kyllä kokeillaan. 

Jos hyväksyy tämän romaanin sattumanvaraisuuden ja lakkaa etsimästä syvällisiä merkityksiä, on luvassa tuhti annos kielellistä ilotulitusta ja mainioita tarinoita. 

Nicola Barker, Darkmans. Harper Perennial 2008. Teos on alun perin julkaistu vuonna 2007. 838 s.

-------------------------------------------- 

Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa.

Eräänlaiset jälkisanat

Guardian-sanomalehti julkaisi vuonna 2019 listan 21. vuosisadan sadasta parhaasta kirjasta. Luultavasti lukijoiden houkuttelemiseksi lista oli nimetty tarkoituksellisen provokatiivisesti. Vuosisadan kirjojen asemesta olisi osuvampaa puhua vajaan kahdenkymmenen vuoden listasta, joka vielä painottui vahvasti alun perin englanniksi julkaistuun kirjallisuuteen. Tältä listalta luettavakseni valikoitui tällä kertaa tämä Nicola Barkerin Darkmans.

Olen erilaisten kirjalistojen ystävä ja suurkuluttaja. Etsin niistä houkuttelevaa lukemista ja ennen kaikkea toisten lukijoiden kokemuksia. Kirjamarkkinointi tapahtuu enimmäkseen kirjojen tuotannon ehdoilla; ääneen pääsevät kirjailijat ja kustantajat. Sama koskee kirjamessuja. Eikä siinä tietysti ole mitään väärää, on kiinnostavaa kuulla, kuinka kirjat ovat syntyneet. Mutta entäpä jos joskus kirjamessuilla puheenvuoron saisivatkin lukijat? Kuinka mukavaa olisi kuunnella, kun lukijat esittelevät suosikkikirjojaan tai kertoisivat omasta lukutavastaan? Miltä kuulostaisi lukijoiden paneelikeskustelu, jossa erilaiset lukijat pohtisivat samaa teosta? 

Tällainen tapahtuma on jo olemassakin. Tarkoitan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä. Siellä ovat äänessä enimmäkseen lukijat. Jokavuotiset Elämäni tietokirjat -esitykset ovat olleet mainioita: on ollut hienoa havaita, kuinka sävykäs henkilökuva ihmisestä syntyy, kun hänen annetaan valita ja esitellä kymmenen  häneen vaikutuksen tehnyttä tietokirjaa. Mieleeni tulevat heti Pekka Haaviston yllättävät valinnat (lentävistä lautasista Love Recordsin kautta kungfutselaisuuteen) ja Stan Saanilan hauskat muistelut ranskalaisen pyövelin, Charles-Henri Sansonin, muistelmien metsästyksestä. Kjell Westön innoittamana löysin Peter Englundin esseet. Mirkka Lappalainen sai minut ajattelemaan, että kaipa se Pultavakin on luettava. 

Tämän vuoden Vanhan kirjallisuuden päiviä ei muuten ole peruttu; juuri viime viikolla tiedotettiin, että niitä siirretään kuukaudella eteenpäin. Saapa nähdä, pääsenkö Sastamalaan 30. - 31.7. Mieli kyllä tekisi.

Neuvostonostalgiaa - Michael Frayn: The Russian Interpreter

Michael Frayn, The Russian Interpreter. Flamingo 1985. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä on sanottu, että siinä ei tapahdu mitään - kaksi kertaa. Puolenkymmentä vuotta sitten Suomen teattereissa - myös täällä Oulussa - esitettiin Michael Fraynin farssia Saranat ja sardiinit (alun perin Noises off). Siinä tapahtuu kaikki mahdollinen - kolme kertaa. Hieman omituisesta suomenkielisestä nimestään huolimatta se on farssien parhaimmistoa. Kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain esitetään.

Olen tätä ennen lukenut muutamia Michael Fraynin romaaneja. Nopeasti muistellen mieleen tulevat Sweet Dreams, Vakoojat ja Skios. Noises off -näytelmän kaltaisia naurupommeja ne eivät ole olleet mutta hauskoja ja viihdyttäviä kumminkin. Niin oli tämäkin The Russian Interpreter, joka kuuluu Fraynin varhaiseen tuotantoon.

Paul Manning on neuvostoajan Moskovassa opinnäytetyötään valmisteleva englantilainen yliopistomies. Kirjan alussa hän on väsynyt byrokratiaan ja masentavaan ilmapiiriin ja kaipaa lomalle vapaaseen länteen - eli Suomeen. Suomen matka kuitenkin unohtuu, kun Manning tutustuu ja ihastuu viehättävään ja epäsovinnaisesti käyttäytyvään Rayaan.

Asia mutkistuu kuitenkin, kun Paul tapaa Moskovassa englantilaisen Gordon Proctor-Gouldin, joka väittää olevansa Paulin vanha yliopistotuttava. Paul ei häntä kylläkään muista. Proctor-Gould harjoittaa Neuvostoliitossa epämääräisiä liiketoimia, joihin liittyy jonkinlaista salakuljetusta, ehkä ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa kuin venäläiskirjailijoiden läntisten tekijänoikeuspalkkioiden toimittamista perille. Proctor-Gould palkkaa Manningin tulkikseen. Manningin ja Rayan lupaavasti alkanut suhde karahtaa kiville, kun myös Proctor-Gould alkaa liehitellä Rayaa ja vaatii, että mustasukkaisuudesta kihisevä Manning toimii viettely-yrityksen tulkkina. Manningin tyrmistykseksi Raya viivyttelemättä muuttaa asumaan Proctor-Gouldin hotellihuoneeseen.

Näistä asetelmista kehkeytyy mainio romaani, jonka keskeisenä teemana on ihmisten välinen luottamus. Mihin perustuu se, että luotamme toisiin ihmisiin ja toisiin taas emme? Mikä saa ihmisen vaikuttamaan rehelliseltä? Keneen oikeastaan voi luottaa? Tämän tarinan perusteella ei juuri keneenkään. Kaikki teoksen henkilöt ovat epäluotettavia tai ainakin epäilyksen alaisia. Myös umpirehellinen ja hieman naiivi Paul Manning oppii teoksen mittaan muuntelemaan totuutta tarpeen vaatiessa.

Jo Manningin ja Rayan ensitapaamisella luottamuksen teema nousee hauskasti esiin. Raya vaikuttaa raikkaan avoimelta - hän herättää heti Paul Manningin luottamuksen, kun kertoo vaaleiden hiustensa olevan värjäyksen tulosta. Myöhemmin käy ilmi, että muille Raya kertoo vaaleutensa johtuvan suomalaisista sukujuurista. Mikä on totuus? Raya myös kertoo opettavansa työkseen dimaa, dialektista materialismia. Entäpä jos Raya onkin vakooja, jonka tehtävänä on houkutella länsimainen vierailija ansaan?

He kävelivät vakavina metsän läpi käsi kädessä.
'Joka tapauksessa', sanoi Manning. 'Minä en tiedä, enhän?'
'Et.'
'Oletko?'
'Mitäpä minun kannattaa vastata? Se olisi merkityksetöntä.'
'Siitä huolimatta.'
'Sinä haluat merkityksettömän vastauksen?'
'Se on parempi kuin ei mitään.'
'Hyvä on sitten. Minä olen johdattamassa sinua ansaan.'
'Älä laske leikkiä, Raya.'
'Huomaatko?'
'Tiedän aivan hyvin, että et ole.'
'Hyvä on - en ole.' He kävelivät hiljaisina katsellen maahan.

Fraynin romaani osoittaa, että ihmisten motiivit ovat monimutkaisia. Vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden erottaminen toisistaan voi olla mahdotonta. Joskus avoimesti korruptoituneet ihmiset voivat olla hyvän asialla; vilpittömät puolestaan voivat saada aikaan pahaa.

Romaanin kuvaus neuvostoajan byrokratiasta, hyödykepulasta, keinottelusta, kaksoisstandardeista, tekopyhyydestä ja epäluuloisuudesta tuntuu jo melkein nostalgiselta. Samantyyppistä satiiria kirjoittivat myös ainakin Malcolm Bradbury (Vaihtokurssit) ja Anthony Burgess (Honey for the Bears). Poliittinen satiiri joutuu nykyään etsimään kohteensa muualta, kun tätä ilmiselvää maalitaulua ei enää tässä muodossa ole olemassa. Satiirin kohteet eivät maailmasta tietenkään lopu - ikävä kyllä.

Tähän päättyy romaania koskeva osuus blogikirjoituksessani. Jatka eteenpäin, jos haluat lukea Englannin kirjallisista aviopareista ja yhden juorun.

Englannissa näyttää olleen ja olevan edelleen useita aviopareja, joista toinen kirjoittaa romaaneja tai näytelmiä ja toinen elämäkertoja. En osaa sanoa, mitkä ovat tämmöisen liiton houkutukset, mutta ehkä siinä on kyse siitä, että puolisoiden työt ovat niin lähellä toisiaan, että ammatillisetkin keskustelut ovat hedelmällisiä, mutta eivät niin lähellä, että syntyisi kilpailuasetelmaa.Tällainen pariskunta oli Harold Pinter ja Antonia Fraser. Tällä hetkellä kirjoittavia pareja ovat Margaret Drabble ja Michael Holroyd sekä Rose Tremain ja Richard Holmes.

Tämä johtui mieleeni siitä, että Michael Fraynin puoliso on elämäkertakirjailija Claire Tomalin, jonka teokseen The Invisible Woman perustuva tv-elokuva on nähty Suomenkin televisiossa. Se kertoo Ellen Ternanista, joka oli Charles Dickensin salainen rakastettu tämän elämän loppuvuosina. Claire Tomalin on kirjoittanut elämäkertoja myös Samuel Pepysistä, Katherine Mansfieldistä, Percy Bysshe Shelleystä, Mary Wollstonecraftista, Jane Austenista ja Thomas Hardysta. Viimeksi mainitun olen lukenut. Hardy-elämäkertaansa The Time-Torn Man Tomalin oli tuonut mielenkiintoisen näkökulman Hardyn musikaaliseen taustaan. Thomas Hardy oli viuluniekan poika, jolla oli musiikki luissaan ja ytimissään.

Viime vuonna Claire Tomalin julkaisi viimein omaelämäkerran The Life of My Own. The New York Review of Books sisälsi muutama viikko sitten tästä kirjasta laajan kiittävän arvion, jossa todetaan, että omaelämäkerraksi siinä on harvinaisen vähän kalavelkojen maksamista tai itsekorostusta. Ja se lupaamani juoru: kun Claire Tomalin oli 40-vuotias, hänellä oli suhde 25-vuotiaan Martin Amisin kanssa. Suhde päättyi onnettomasti. Omaelämäkerrassaan Tomalin myös paljastaa, mikä on se toistuva vitsi Saranat ja sardiinit -näytelmässä, johon Frayn sai idean Claire Tomalinista. Voi hitsi! Minun on varmaan hankittava kirja saadakseni sen selville. Lehtijutussa sitä ei kerrota.