Marie-Aude Murail: Rendez-vous avec Monsieur X

Kohtaaminen herra X:n kanssa on seitsemäs ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa nuorille suunnatussa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo Nils Hazard, Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja. Usein hän saa ratkaisevaa apua tyttöystävältään Catherinelta ja koiraltaan Todilta. Romaanisarjan viimeisissä osissa selvitettävät rikokset liittyvät johonkin teosten kirjoitusajankohtana esillä olleeseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Tässä osassa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1998, ovat tarkastelun kohteena keinohedelmöitys ja alkioiden kloonaaminen. 

Ihmiselämän alku on Nils Hazardille ajankohtainen aihe henkilökohtaisestakin syystä: hänen tyttöystävänsä Catherine on viimeisillään raskaana. Sarjan aiemmista osista on käynyt ilmi, että isyys ei istu siihen käsitykseen, joka Nils Hazardilla on itsestään. Hän ei ole halunnut muuttaa yhteen Catherinen kanssa ja on aina valmis flirttiin sievien opiskelijatyttöjen kanssa. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että joku olisi riippuvainen hänestä. 

Tapahtumat käynnistyvät siitä, että Nils löytää papereidensa joukosta kirjeen, joka on joutunut sinne opiskelijan tehtäväpaperin mukana:

Hyvä herra,

Tyttärenne A:n kuoleman johdosta ilmoitamme, että A' on käytettävissänne Vorillonin laboratoriossa.

                                                                                                                    Hra X

Nils ehtii avata ja lukea kirjeen ennen kuin huomaa, ettei sitä ole osoitettu hänelle. Hän toimittaa kopion kirjeestä tarkoitetulle vastaanottajalle, erään hänen opiskelijansa isälle, mutta säilyttää alkuperäisen itsellään, koska alkaa epäillä rikosta. Dolly-lammas on vastikään kloonattu onnistuneesti, ja Ranskassa käydään keskustelua laista, joka kieltäisi ihmisalkioiden kloonaamisen kokonaan ja keinohedelmöitykset puhtaasti ansaintatarkoituksessa.

Opiskelijan vanhemmat olivat olleet Bordeaux'ssa sijaitsevan keino- ja koeputkihedelmöitykseen erikoistuneen laboratorion asiakkaita. Heidän vauvansa, joka sai alkunsa laboratorion avustuksella, on menehtynyt kätkytkuolemaan kuukautta aiemmin. Laboratorio siis ilmoittaa kirjeessä, että heillä on yhä hallussaan pakastettuja alkioita. Nils epäilee, että alkiot ovat kloonattuja, mikä myöhemmin varmentuukin.

Koska Catherine ei raskautensa takia olisi kovin uskottava apulainen peitetehtävään, Nils värvää avukseen sarjan aiemmasta osasta tutun opiskelijaneitosen, jota kutsuu "Lumikoksi". Nils ja Lumikko matkustavat yhdessä Bordeaux'hon ja ilmoittautuvat Vorillonin klinikalle. He tekeytyvät aviopariksi, joka on kolme vuotta turhaan yrittänyt saada lasta. Lumikon tutkiminen vaatisi uuden käyntiajan, mutta Nils joutuu antamaan näytteen siemennesteestään saman tien.

Tämä Nilsin antama näyte tuo uuden mutkan juoneen. Tulosten valmistuttua Nilsin sperma osoittautuu heikkolaatuiseksi. Lääkärin mukaan isäksi tuleminen olisi ihme. Nils järkyttyy ja suuttuu Catherinelle, joka ilmiselvästi yrittää saada hänestä isän "äpärälleen". Nils siis helpommin uskoo Catherinen pettäjäksi kuin epäilee tutkimuslaitosta, jonka jo melko varmasti uskoo syyllistyvän laittomuuksiin. Nils Hazardin kypsymättömyys väännetään rautalangasta.

Kotona Pariisissa Nilsin asuntoon on murtauduttu. Hänen arkistonsa on pengottu. Lisäksi veitsimies vaatii kadulla häneltä laboratorion lähettämää kirjettä. Tod-koira ajaa rikollisen tiehensä. 

Kun heti perään tyttöystävä Catherine katoaa, Nils hätääntyy. Hän toteaa, että ottaisi ilomielin Catherinen takaisin, vaikka lapsi olisikin jonkun muun. Tilanne ratkeaa kuitenkin onnellisesti: Catherine on joutunut äkillisesti synnyttämään. Tyttövauvalla on syvänsiniset silmät kuten Nilsilläkin.

Rikolliset, jotka ovat kytköksissä Vorillonin laboratorioon, jatkavat uhkaavia toimiaan. Siinä vaiheessa, kun tyttären henkeä uhataan, Nilsin isänvaistot heräävät lopullisesti.

En paljasta romaanin juonta saati loppuratkaisua enempää. Jännittäviä vaiheita on jälleen luvassa: Nils ja hänen tyttärensä joutuvat hengenvaaraan. Tod-koira pääsee jälleen pelastustehtäviin. Nilsin sydämessä Tod vaikuttaa jakavan ykkössijan tyttären kanssa, Catherine tulee jossain melko kaukana perässä.

Päärikollisen suunnitelmat ovat niin hurjat, että ne vetävät vertoja James Bond -tarinoiden mielipuolisille maailmanvallan tavoittelijoille. Tässä romaanissa rikollinen ei kuitenkaan toimi itsekkäästi tai pahuuttaan vaan luodakseen paremman ja rauhantahtoisemman maailman. Nilsin mielessä romaanin useissa käänteissä käy Pascalin ajatus: "Ihminen ei ole enkeli eikä peto, ja valitettavasti ne, jotka yrittävät olla enkeleitä, päätyvät käyttäytymään kuin pedot."

Jätämme tuoreen perheenisän vääntämään kättä kahvilassa aikuisen kummipoikansa kanssa. Mitenkähän sen kypsymisen kanssa nyt lopulta kävi?

Kulttuurieroja tuli mietiskellyksi tämänkin romaanin yhteydessä. Pariisilainen kätilö suosittelee sekaimetystä – imetyksen ja pulloruokinnan yhdistelmää – noin viikon ikäiselle vauvalle. Perusteena on muun muassa isän osallistaminen. Epäilemättä tässä tapauksessa isän osallistamiseen saattoi olla erityisesti syytäkin, mutta uskoisin, että suomalainen kätilö ei ehdottelisi tuossa vaiheessa pulloa, jos imetys muuten onnistuu.

Marie-Aude Murail, Rendez-vous avec Monsieur X. L'école des loisirs 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1998. Kansikuva: Gabriel Gay. 189 s.

Marie-Aude Murail: Qui veut la peau de Maori Cannell?

Kuka haluaa tappaa Maori Cannellin tai jonkun muun huippumallin? Kuka lähettelee räjähteillä täytettyjä nukkeja mallitoimistoihin? Kuka on Erobombman, joka ilmoittautuu attentaattien tekijäksi muotimaailmaa kritisoivissa kirjeissään?

Tämä on kuudes osa nuorille suunnatussa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo Sorbonnen yliopiston etruskologian professori Nils Hazard. Nilsin tyttöystävä Catherine Roque on jälleen vaihtanut työpaikkaa: hän esiintyy nyt lehti- ja tv-mainoksissa. 

Tarinassa on mukana monenlaisia muodin ilmiöitä, mutta siinä vältetään oikeita tuotemerkkejä. Rikollinen lähettää räjähteillä täytettyjä Bardy-nukkeja (ei siis Barbeja), ja Karl Laterfieldin (ei siis Lagerfeldin) tuotteet ovat usein esillä.

Catherine on vahingossa ottanut mukaansa mallitoimistosta väärän esittelykansion, ei omaansa vaan Ange Morane -nimisen 17-vuotiaan androgyynisen huippumallin kansion. Jokin Angen – 'enkelin' – valokuvissa kiehtoo Nilsiä: ehkä mallin nuoruus, ehkä lumikuningattaren mieleen tuova saavuttamattomuus, ehkä se, ettei Nils voi olla varma siitä, onko Ange tyttö vai poika. Joka tapauksessa Nils ottaa tehtäväkseen kansion palauttamisen. Hän sattuu mallitoimistoon juuri, kun siellä räjähtää. Yksi kuollut, kolmetoista loukkaantunutta, heidän joukossaan otsaansa haavan saanut Nils.

Pian räjähdyksen jälkeen Ange Morane käväisee Nilsin luona kyselemässä mallikansiotaan. Tyttö käyttäytyy levottomasti ja jättää lyhyen vierailunsa päätteeksi Nilsin kylpyhuoneeseen pari veren tahrimaa pumpulituppoa. Nils epäilee tyttöä narkomaaniksi. Hänelle on myös selvinnyt, että jos Erobombman-nimestä poistetaan bomb, jää jäljelle Eroman, josta saadaan kirjaimet uudelleen järjestämällä Angen sukunimi: Morane.

Komisario Berthieriltä Nils saa tietää sen, mitä poliisi on saanut tietoonsa tekijästä. Erobombmanin häiriintyneiltä vaikuttavien tunnustuskirjeiden lisäksi poliisilla on vain vähän johtolankoja, eikä Berthierillä ole mitään sitä vastaan, että Nils ryhtyy penkomaan juttua. Ketjussa tupakkaa sauhuttava poliisipsykologi Dorothée Shapiro pitää yhtenä epäiltynä entistä skinheadia Claude Kentiä, joka on esittänyt samanlaisia ajatuksia kuin Erobombman. 

Mallitoimistossa käyntinsä ansiosta Nils tutustuu muotivalokuvaaja Jim Handsomeen, joka on toiminut Ange Moranen luottokuvaajana. Jimin kiinnostus Nilsiin on osittain ammatillista. Hän näkee Nilsissä ainesta malliksi. Catherine joutuu selittämään Nilsille, joka ei ole tottunut mallimaailman liukuviin sukupuolirajoihin, että Jim on myös seksuaalisesti kiinnostunut Nilsistä.

Jimiltä Nils saa tietoja Ange Moranesta. Angen mannekiiniäiti on laiminlyönyt tytärtään, mikä on aiheuttanut tyttärelle luonnehäiriöitä, ongelmia koulussa sekä masennusta. Nyt Ange Morane on ollut kateissa jo kaksi viikkoa. Hän ilmeisesti pakoilee miesystäväänsä Max Dedieuta, joka toimii myös hänen agenttinaan ja jonka kanssa hänen on määrä pian avioitua. Max on ollut Angen mannekiiniäidin ystävä tai rakastaja. Hän on pari vuotta aiemmin nähnyt silloin 15-vuotiaan Angen potentiaalin huippumalliksi.

Vähän myöhemmin Ange Morane ottaa uudelleen yhteyttä Nilsiin. Hän arvelee, että Nils voisi ratkaista hänen pulmansa. Hän uskoo tietävänsä, kuka lähettelee pommeja mallitoimistoihin, mutta ei halua kertoa tietojaan poliisille, koska kyseinen henkilö ei ole rikollinen vaan henkisesti sairas ja Angelle läheinen. Kyseinen henkilö on lisäksi ollut jo kolmisen viikkoa kateissa. Sulhasensa Maxin kanssa Ange on riitaantunut, koska Max haluaisi ilmiantaa epäillyn poliisille. Ange päätyy nukkumaan yönsä Nilsin vuoteeseen. Siinä olisi Angen mielestä tilaa Nilsillekin, mutta Nils katsoo parhaaksi yöpyä sohvalla. Aamulla tyttö on kadonnut. Veriset pumpulipallot ovat taas ilmestyneet kylpyhuoneen roskiin.

Voiko Ange itse olla Erobombman? Ovatko Ange Morane ja Claude Kent yksi ja sama henkilö?

Saamiensa vihjeiden avulla Nils ryhtyy selvittelemään Claude Kentin henkilöllisyyttä, mikä johtaa siihen, että skinit pahoinpitelevät hänet. Romaanisarjan perinteen ja vakiovitsin mukaisesti tyttöystävä Catherine pääsee jälleen kerran pelastamaan Nilsin.

Romaanin juoni on tällä kertaa lähempänä aitoa dekkaria kuin monissa aiemmissa sarjan osissa. Juoni on myös uskottava, rikoksen motiivi yksinkertainen mutta sopivasti piilotettu. Ratkaisu ei vaadi pitkiä jälkiselittelyitä. Loppujen lopuksi: seuraa rahaa ja löydät rikollisen.

Catherinen ja Nilsin suhde näyttää tässä romaanissa hieman väljähtäneen. Catherine on paljon poissa pitkillä kuvausmatkoilla. Tästä syystä romaanin lopun yllätys tulee odottamatta. Catherinella on hyvä syy lopettaa mallintyöt. Nils puolestaan joutuu uuden yllättävän rahantarpeen takia taipumaan Karl Laterfieldin uuden Avventura-tuoksun mannekiiniksi. "Avventura – miehille joita mikään ei pysäytä."

Marie-Aude Murail, Qui veut la peau de Maori Cannell? L'école des loisirs, Collection Médium 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1997. Kansikuva: Gabriel Gay. 164 s.

Marie-Aude Murail: Scénario catastrophe

Tämä katastrofiskenaario on viides osa nuorille suunnatusta dekkarisarjasta, jonka päähenkilönä on arkeologi Nils Hazard – arvoitusten metsästäjä. Sarja on edetessään muuttunut siten, että nyt parissa viimeisimmässä lukemassani osassa juoni on liitetty johonkin nuortenkin elämään vaikuttavaan yhteiskunnalliseen ilmiöön. Tässä osassa tutustutaan nuoriin, jotka ekokatastrofin uhka on pelotellut jäseniksi pelastusta tarjoavaan kulttiin. "Millenaristien" järjestö käyttää hyväkseen ihmisten alttiutta uskoa salaliittoteorioihin. Romaanin mottona on G. K. Chestertonin nimiin merkitty toteamus siitä, että kun ihmiset eivät enää usko mihinkään, he uskovat kaikkeen. 

Tässä osassa Nilsistä on tv-julkisuuden myötä – etruskikuningatar Porsennan haudan löytäjänä – tullut entistä omahyväisempi, itsekeskeisempi ja töykeämpi. Tämä vaikuttaa hänen kykyihinsä arvoitusten metsästäjänä ja varsinkin niiden ratkaisijana. Juonen loppuselvittelyissä käy ilmi, että Nils on ollut väärässä lähes kaikissa tulkinnoissaan. Jopa aiempien osien koominen komisario Berthier on tällä kertaa ollut paremmin perillä asioiden oikeasta laidasta. 

Romaanissa eletään vuotta 1993. Ensimmäinen Jurassic Park -elokuva on juuri ilmestynyt, ja maailman huomio on hetkeksi kohdistunut paleontologiaan. Amerikkalainen paleontologi Harvey Liver on saapunut Pariisiin esitelmöimään kehittämästään katastrofiteoriasta. Hänen mukaansa Swift-Tuttle-meteori törmää maapalloon elokuussa vuonna 2000 ja aiheuttaa ilmakehässä kymmentä miljoonaa vetypommia vastaavan räjähdyksen, jota seuraa kasvillisuuden tuhoava ydintalvi. Harvey Liverin mukaan Yhdysvaltain avaruushallinto on tietoinen meteorin uhasta, mutta pimittää tiedon levottomuuksien välttämiseksi.

Meteori muuten Harvey Liverin laskelmien mukaan iskeytyy Ukrainaan. Paikan valinnassa ei varmaankaan ole kyse kirjailijan ennustuksesta ja viittauksesta nykyhetken tapahtumiin. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Ukraina on luultavasti johtunut ensimmäisenä mieleen seuraavan ison katastrofin tapahtumapaikkana.

Ainoastaan pieni osa ihmiskunnasta voi selvitä ydinlaskeumasta Yhdysvaltoihin rakenteilla olevan valtavan kupolin sisällä. Harvey Liver on perustanut kupolin rakentamiseen tarvittavien varojen keräämiseksi Millénarisme AHL -järjestön. Järjestön jäsenet on jaettu kolmeen ryhmään: kutsutut, initioidut ja valitut. Initioidut käyvät läpi kaksikymmentä koulutustasoa, ennen kuin heillä on mahdollisuus päästä valituiksi. Valitut – tai ainakin osa heistä – pääsee turvaan kupoliin. 

Järjestön toimintatavoissa on merkkejä nuorten kannattajien psyykkisestä manipuloinnista ja kiristyksestä. Ranskan poliisikin on siitä kiinnostunut. Komisario Berthier ehdottaa, että Nils ja hänen tyttöystävänsä Catherine värväytyisivät mukaan järjestön toimintaan eräänlaisina kaksoisagentteina. Nils ilmoittaa heti, ettei lähde pilaamaan akateemista mainettaan. Catherine sen sijaan on kiinnostunut. Hän on useiden lyhyiden työsuhteiden jälkeen päätynyt hajuvesien esittelijäksi. Kaksoisagentin työ tuntuu nykyiseen työhön verrattuna houkuttelevalta.

Myös Nils ajautuu vasten tahtoaan selvittelemään millenaristien toimintaa. Monet hänen opiskelijoistaan Sorbonnessa näyttävät nimittäin olevan kytköksissä liikkeeseen. Osa opiskelijoista toimii järjestön värvääjinä, osa on mukana ehkä tahtomattaan. Nils alkaa epäillä, että miesopiskelijat Bertrand Monty ja Bodin painostavat jollain tavalla Sophie Tardieu -nimistä opiskelijatyttöä, johon Nils on lievästi ihastunut. Mielessään hän kutsuu tyttöä "Lumikoksi". Isabelle Lanvin -niminen naisopiskelija on jopa mahdollisesti painostettu vakavaan rikokseen, jonka tarkoituksena on saada hänen perimänsä rahat millenaristien käyttöön. 

Lopullisen virikkeen tutkimuksilleen Nils saa, kun hän illalla odotellessaan tyttöystäväänsä tämän asunnon ulkopuolella näkee Catherinen saapuvan autolla yhdessä Bertrand Montyn kanssa. Piilopaikastaan Nils näkee Montyn ja Catherinen suutelevan kerrostalon alaovella. Lyhyen neuvottelun jälkeen Monty sitten jatkaa matkaansa kävellen.

Nilsin käsitys omasta erinomaisuudestaan saa kovan kolauksen. Hän ajattelee katkerasti, että Catherine luonnollisesti etsii nuorempaa rakastettua. Jonkin aikaa hän vastaa vältellen Catherinen yhteydenottoihin. 

Nils myös lähtee millenaristien viikonloppukurssille selvittääkseen, mistä oikein on kyse. Aluksi näyttää siltä, että liikkeen piirissä todellakin uskotaan meteorin törmäykseen ja kyseessä on aito pyrkimys valmistautua maapalloa tulevaisuudessa uhkaavaan vaaraan. Nils seuraa, miten naureskelijat lakkaavat nauramasta ja epäilijät muuttuvat uskovaisiksi. Hän alkaa epäillä, että ilmapiiriä säädellään syöttämällä osallistujille jotain huumetta. Kyseessä näyttää sittenkin olevan huijaus, jonka tarkoituksena on rahan keruu liikkeen johtajille. Nuoret joutuvat maksamaan koulutuksestaan sitä enemmän mitä ylemmälle tasolle he siirtyvät. Erityisessä vaarassa näyttävät olevan haavoittuvassa tilassa olevat yksinäiset tai masentuneet nuoret.

Viikonloppukurssin jälkeen Nils saa komisario Berthieriltä kuulla, että Catherine on liittynyt järjestöön. Lisäksi hänen opiskelijaansa "Lumikkoa" luultavasti pidetään koulutuskeskuksessa vastoin tahtoaan. Nils tekee tämän jälkeen vielä kaksi retkeä koulutuskeskukseen. Skitsofreniasta kärsivän Michel-salametsästäjän kanssa hän seuraa järjestön yöllisiä metsäkoulutuksia. Hän myös saa käsiinsä järjestön yksityiskohtaiset indoktrinaatio-ohjeet. Ne noudattavat useista kulteista tuttuja aivopesukäytäntöjä. Ja romaanisarjan perinteitä seuraten Nils tietenkin joutuu hengenvaaraan, josta Catherine hänet jälleen pelastaa – tällä kertaa opiskelijapoika Montyn avustuksella.

Monty on todellakin ollut rakastunut Catherineen. Se, missä määrin Catherine on ollut ihastunut Montyyn, jää avoimeksi. Nils ei uskalla sitä kysyä. Asia sitä paitsi on poissa päiväjärjestyksestä, koska Monty muuttaa Yhdysvaltoihin rakentamaan turvakupolia.

Nils on lopun vauhdikkaassa menossa nöyrtynyt toteamaan, että ehkä hänen oikea paikkansa onkin pölyisissä arkistoissa eikä vaarallisissa seikkailuissa. Sorbonnen kirjastossa hän sentään on kuin sivumennen onnistunut selvittämään tavaroita siirtelevän poltergeistin arvoituksen.

Dekkarina Scénario catastrophe ei ole kaksinen. Siinä ei anneta lukijalle riittäviä vihjeitä arvoitusten ratkaisemiseen. Totuuden ymmärtäminen edellyttää melko pitkää loppuselvittelyä ja taustojen avaamista. Sarjan myötä olen kuitenkin jo ehtinyt kiintyä sen päähenkilöihin, joten luin tämänkin osan mielelläni. Vauhdikkaan, kevyen viihteen varjolla lukija saa lisäksi aika hyvän perehdytyksen niihin keinoihin, joilla kultit pyrkivät jäsenistönsä mielten hallintaan. 

Marie-Aude Murail, Scénario catastrophe. L'École des loisirs 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1995. Kansikuva: Gabriel Gay. 152 s.

Marie-Aude Murail: Tête à rap

Tämä on neljäs osa Nils Hazardista, Sorbonnen yliopiston etruskologista ja "arvoitusten metsästäjästä", kertovasta nuorille suunnatusta dekkarisarjasta. Aikaisemmista osista kirjoittamani jutut löydät näistä kolmesta linkistä. Tässä kuten aiemmissakin osissa Nils Hazard itse kertoo tarinaa minämuodossa.

Joku murhaa huumeiden käyttäjiä Pariisissa. Räpmuusikko Axel, jonka hengen Nils Hazard pelasti romaanissa L'assassin est au collège, on kirjoittanut kappaleen, joka tuntuu kertovan juuri kyseisestä murhaajasta. Kappaleen nimi Serial Killer eli SK omaksutaan yleiseen käyttöön murhaajasta puhuttaessa. Nils suhtautuu Axeliin yhä suojelevasti, ja häntä pelottaa Axelin ystäväpiirin huumeiden käyttö. Tässä romaanissa suurkaupungin nuorten monet ongelmat on onnistuneesti ujutettu mukaan tarinaan.

Axelin bändi Tête à rap on tekemässä läpimurtoa Pariisin musiikkimaailmassa. Tämän romaanin viimeisellä keikallaan bändi esiintyy jo maineikkaassa Bataclan-teatterissa (jonka nimeen nykyään liittyy pahaenteinen vivahde sinne vuonna 2015 tehdyn terrori-iskun takia). 

Yksi bändin hittikappaleista, Charlie t'excite, kertoo Nils Hazardista. Syystä, jota Nils ei ymmärrä, Axel on alkanut kutsua häntä Charlieksi. Luultavasti kyse on bändin – ja nuorison yleensäkin – halusta keksiä uusia ilmauksia tutuille asioille. Minulle antoisinta tässä romaanissa oli juuri nuorten runsaasti siteerattu dialogi. 

Romaani on kirjoitettu 1990-luvulla, joten aivan uusimpia muoti-ilmauksia siinä ei luonnollisesti ole. Ranskan nuorisokielen kehityssuunnat ovat kuitenkin jo hyvin nähtävissä. Nuorten kielessä on paljon suoria lainauksia englannin kielestä. Sanoja myös lyhennetään lähes aina, kun siihen on mahdollisuus – aivan kuin elämä olisi niin hektistä, että millään ei ehdi lausua sanaa kokonaan. Noin nelikymppinen Nils Hazard ei tietenkään ymmärrä heti kaikkia ilmauksia, joten jonkun täytyy aina selittää ne hänelle – ja siinä samalla lukijallekin.

Alamaailman ja nuorison käyttämä verlan-kieli on Nils Hazardille jo ennestään tuttu. Verlan tulee sanasta l'envers ('takaperin'). Nimi kertoo kielen toimintaperiaatteen: sanan tavut vaihtavat järjestystä. Tästä esimerkkinä yksi säepari Axelin räpistä:

Il tue une meuf, il tue un keuf,

Serial Killer va te faire ta teuf ! 

(Se tappaa muijan, se tappaa kytän, 
Serial Killer järjestää sulle juhlan!) 

Sanat meuf (femme), keuf (flic) ja teuf (fête) ovat verlan-kieltä.

Tämän romaanin ilmestymisen jälkeen verlan-kielen ilmauksissa on astuttu vielä askel pitemmälle. Tässä romaanissa arabeista käytetään vielä verlan-kielen muotoja beur ja beurette. Uusimmassa slangissa beur on käännetty vielä uudestaan takaperin ja näin on saatu sana reub.

Kohteliaisuudesta ystäväänsä kohtaan Nils käy Axelin bändin keikoilla ja oppii jopa vähitellen pitämään hard core räpistä. Bändin liepeillä häilyy myös toinen Nilsin vanha tuttu Axelin koulusta. Boussicot on alkanut käyttää kovia huumeita. Näyttää siltä – ja Boussicot'sta itsestäänkin tuntuu – että hänen elämänsä on luisumassa kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Sarjamurhaajan yhden uhrin Nils Hazard löytää Louvren työntekijöiden WC-tiloista. Nils pitää Louvressa esitelmiä etruskeista haluttomille nuorille, jotka osallistuvat järjestettyyn iltapäivätoimintaan ja joiden huvina tuntuu olevan ohjaajiensa nöyryyttäminen. 

Nils myös uskoo eräänä iltana nähneensä murhaajan ja että murhaaja nyt on hänen jäljillään. Nils ottaa hoitaakseen koiran, jonka uskoo kyseisenä iltana karanneen murhaajalta. Koiran kaulapannassa on nimi Tod, jonka Nils luonnollisesti tunnistaa saksan kielen kuolemaa merkitseväksi sanaksi. Nils korjaa kotiinsa toisenkin perheestään karanneen: Axelin bändissä on jäsen, joka kohtelee väkivaltaisesti 9-vuotiasta pikkuveljeään Karimia. Kotoaan karannutta Karimia piilotellessaan Nils joutuu perehtymään lähiönuorten lukutaidottomuuteen. Nilsin ohjauksessa Karimin lukutaito kehittyy huimaa vauhtia.

Marie-Aude Murail on ilmaissut selkeästi huolensa ranskalaisnuorten lukutaidosta. Usein näyttää kyse olevan siitä, etteivät nuoret älypuhelinten ja kuvallisen viestinnän maailmassa tunne tarvitsevansa lukutaitoa. Osittain kyse on myös opettajien voimattomuudesta nuorten haluttomuuden edessä.

Levottomat ja väkivaltaiset unet alkavat vaivata Nilsiä. Välillä hän epäilee jopa olevansa itse Serial Killer. Hän miettii, voisiko hänessäkin olla kaksi toisistaan tietämätöntä puolta: tohtori Jekyll ja mister Hyde.

Romaanin lopussa Nils saa selville rikollisen, mutta ymmärtää, ettei pysty todistamaan oivallustaan poliisille. Eräänlainen poeettinen oikeudenmukaisuus kuitenkin toteutuu. Rikos saa rangaistuksen. Myös romaanin monet ihmissuhdeongelmat ratkeavat. Oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden puolesta asioita on taustalla järjestellyt huumeidenkäyttäjä Boussicot. Nils ymmärtää, että Boussicot on hoitanut loppuun asiat, jotka hän itse on jättänyt puolitiehen. Boussicot on tehnyt likaisen työn, jotta Nils voi säilyä puhtaana. Nilsille selviää, että ulkonaisesta rappiosta huolimatta ihminen voi pyrkiä hyvään ja olla arvokas.

Romaanissa on mukana myös mainiota parodiaa television rikosohjelmista. Nils halutaan mukaan tv-ohjelmaan, jossa hänen on määrä esittää osuutensa dramatisoidussa jaksossa, joka kuvaa ruumiin löytymistä Louvresta. Nilsin nihkeä suhtautuminen tv-juontajaan huvitti ainakin minua. Juontajasta tuntui käsittämättömältä, että joku ihminen ei todellakaan halua julkisuutta.

Tässä osassa Nilsin tyttöystävä Catherine Roque on pienemmässä roolissa kuin sarjan aiemmissa romaaneissa. Hän ei enää ole Nilsin sihteeri vaan hankkii toimeentulonsa erilaisista pätkätöistä. Hänen asuntonsa on kuitenkin edelleen pakopaikka Nilsille silloin, kun hänen ahdistuksensa kasvaa liian suureksi. Tutustumme tässä kirjassa myös Catherinen vanhempiin. Catherinen äiti odottaa kovasti – ehkä painostaa olisi oikea sana – että Nils kosisi ja hän saisi pian lapsenlapsia.

Kettuterrieri Tod, murhaajan koira, jää lopulta pysyvästi Nilsille. Marie-Aude Murail on kertonut lainanneensa koiran rodun Tintti-sarjakuvan Miloulta.

Kirjailijan kiinnostus kielen eri muotoihin tulee esiin myös romaanisarjassa Malo de Langesta. Sen repliikeissä hän käyttää 1800-luvun varkaiden kieltä.

Marie-Aude Murail, Tête à rap. L'École des loisirs 2013. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1994. Kansikuva: Gabriel Gay. 163 s.

Marie-Aude Murail: Auteur jeunesse

Kirjasarjassa, joka käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuutta eri näkökulmista, Marie-Aude Murail julkaisi vuonna 2003 tämän pienen kirjan, jossa pohtii sitä, miten tuli ryhtyneeksi lastenkirjailijaksi ja miksi hän on tässä kirjallisuudenlajissa pitäytynyt. Kirja on siis yhtä aikaa kirjoittamiseen ja julkaisemiseen keskittyvä elämäkerta ja eräänlainen kirjailijan uskontunnustus. Marie-Aude Murail kertoo niistä oivalluksista, joita hän on lapsille ja nuorille kirjoittamisesta saanut oman pohdiskelunsa, kustantamojen kanssa käymiensä väittelyiden ja nuorten lukijoiden kohtaamisen kautta.

Tässä joitain hajamerkintöjä kirjasta. Käytän jatkossa kirjailijasta tuttavallisesti vain etunimeä.

On selvää, että Marie-Aude näkee lastenkirjallisuudella tärkeän tehtävän. Ranskassa, jossa lukutaidottomien tai erittäin puutteellisesti lukevien määrä arvioidaan sadoissatuhansissa, lastenkirjallisuuden tehtävä korostuu. Marie-Aude kertoo useista erilaisista kouluvierailuista: iloisista kohtaamisista innokkaiden lukijoiden kanssa mutta myös hankalista kohtaamisista epäluuloisten nuorten kanssa. Lukuhaluttomille ja -taidottomille nuorille kirjailija oli "intello" – älykkö – eikä sitä tarkoitettu kehuksi. Lapsesta pitäen Marie-Audella on ollut kyky saada ihmiset nauramaan. Nuorten kanssa tästä on ollut apua. Loppujen lopuksi hän on ollut kiitollinen myös näistä hankalista kohtaamisista. Niistä hän on myös löytänyt henkilöitä useisiin kirjoihinsa.

Lukuharrastukseen houkutteleminen on tietysti jo sinänsä arvokasta, mutta Marie-Aude näkee vielä tärkeämmäksi sen, että lasten- ja nuortenkirjallisuus mahdollistaa dialogin sukupolvien välillä. Kodin vaikutus on erityisen tärkeä. Ääneen lukemisesta kaikki alkaa. Hän on tuskastunut vanhempiin, jotka tulevat kysymään häneltä: "Lapseni on jo kuusivuotias. Kuinka saan hänet lukemaan itsekseen?" Omille lapsilleen Marie-Aude luki ääneen tai ainakin yhdessä heidän kanssaan suunnilleen heidän ylioppilaskokeisiinsa asti. 

Marie-Aude kasvoi kirjallisessa perheessä. Isä oli runoilija, äiti toimittaja. Vanhin veli Tristan oli perheen huippulahjakkuus. Hänestä tuli muusikko ja säveltäjä. Muut lapset – Lorris, Marie-Aude ja Elvire – olivat “tavallisia”. Kaikista kolmesta tuli ammattikirjailijoita. Kirjan lopussa Marie-Aude kertoo sisarusten yhteistyöstä Golem-kirjasarjan kirjoittamisessa. Sisaruudesta oli se hyöty, että keskinäinen luottamus säilyi, vaikka toisen kirjoittama osuus saatettiin tylysti muokata täysin toisenlaiseksi. Elvire huolehti juonesta, Lorris muutti sen "elokuvamaiseksi" ja Marie-Aude huolehti vitseistä.

Lapsena Marie-Aude loi Wiétlanien fantasiamaan, josta hän piirsi karttoja ja kirjoitti tarinoita. Kuten usein myöhemminkin kirjailijanurallaan hän valitsi kertojaksi ja omakuvaksi miehen, Wiétlaniessa hänen nimensä oli Mikhailo Dienkine. Kertomuksiaan hän luki muun muassa neljä vuotta nuoremmalle siskolleen Elvirelle. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Elvire lahjoitti kertomukset, jotka oli lapsena pelastanut roskakorista, takaisin sisarelleen.

Siinä vaiheessa, kun Marie-Aude alkoi kirjoittaa tekstejä julkaistaviksi, häntä vaivasivat epäilyt oman kokemuspohjan riittävyydestä. Niinpä hän tarttui hanakasti mahdollisuuteen kääntää kertomuksia englannista romanttisiin lukemistoihin. Hänen englannintaitonsa oli siinä vaiheessa lähes olematon, mutta se ei haitannut, sillä hänen odotettiin nimenomaan sovittavan kertomukset Ranskan oloihin. Näitä kertomuksia hän kirjoitti satakunta, ja ne opettivat hänet mukauttamaan tarinan ja kielen lukijakunnan mukaan.

Akateeminen opinnäyte aikuisten kirjojen sovittamisesta lapsilukijoille ei kiinnostanut juuri ketään, mutta jälkikäteen arvioituna sekin oli hyvää harjoitusta. Tunne riittämättömyydestä vei Marie-Auden myös psykiatrin vastaanotolle. Hän jatkoi terapiakäyntejä, kunnes pystyi ilmoittamaan psykiatrilleen olevansa viimein julkaistu kirjailija. Hänen kaksi ensimmäistä kirjaansa oli suunnattu aikuisille.

Isoveli Lorris oli siinä vaiheessa jo vakiinnuttanut asemansa science fiction -kirjailijana. Myös pikkusisko Elvire ehti julkaista romaanin ennen Marie-Audea. Elviren aikuisille kirjoittama Escalier C oli pienoinen myyntimenestys ja siitä tehtiin myös elokuva.

Marie-Aude ei ollut tyytyväinen omiin romaaneihinsa, joten kun joku ehdotti lapsille kirjoittamista, hän päätti kokeilla. Hänhän tiesi paljon tekstin sovittamisesta lukijakuntaa ajatellen. 

Lapsille kirjoittaminen avasi luovuuden hanat, mutta kustantajan löytäminen osoittautui hankalaksi. Varsinkin Bayard Presse -kustantamosta tuli nyt ja vielä myöhemminkin hyödyllinen sparrauskumppani. Kustantamon jäykät kriteerit siitä, millainen teos sopii millekin ikäkaudelle, pakottivat Marie-Auden muotoilemaan omat sääntönsä.

Ensimmäisiä lastenkertomuksiaan Marie-Aude tarjosi Astrapi-lehdelle. Alku ei ollut lupaava. Seitsenvuotiaille piti kuulemma kirjoittaa realistisesti, eikä tarinassa saanut olla puhuvia eläimiä tai esineitä. Turhaan Marie-Aude yritti vedota tunnettuihin esikuviin, Marcel Ayméhen tai H. C. Anderseniin. Surullisia asioita ei myöskään saanut esittää. Kustantamolla oli jopa muistio kuoleman käsittelystä. Suurien muutosten jälkeen lehti lopulta julkaisi yhden Marie-Auden kertomuksen.

Samoihin aikoihin Marie-Aude tarjosi Bayard-kustantamolle J'aime lire -sarjaan pientä romaania Qu'est-ce qu'on fait du monstre ? Yllättäen siitä pidettiin ja se otettiin julkaisuohjelmaan. Nimi vaihdettiin iskevämmäksi: Graine de monstre. Kustantajalla oli myös kielioppia koskevia sääntöjä. Passé simple ei käynyt, passé composé oli hyväksyttävä muoto. "Nous descendîmes l'escalier" täytyi muuttaa muotoon "nous avons descendu l'escalier". Molemmat käännettäisiin suomeksi: "Laskeuduimme portaita." Marie-Aude viestitteli kustantajalle, että ehkä olisi sittenkin parasta käyttää hissiä. 

Hän yritti opettaa kustantajaa tähän tapaan: 

Si un enfant ne découvre pas de mots nouveaux à l'écrit, ou et quand les rencontrera-t-il ? Au-delà du vocabulaire de base acquis dans la famille, la majorité des enfants découvrent les mots nouveaux dans les livres. Le sens du mot se précise peu à peu à l'écrit puis, au bout de quelques rencontres, l'enfant l'essaie à l'oral. (Jos lapsi ei löydä uusia sanoja kirjoitetusta, missä ja milloin hän kohtaa ne? Perheessä hankitun perussanaston lisäksi suurin osa lapsista löytää uusia sanoja kirjoista. Sanan merkitys tarkentuu vähitellen, kunnes muutaman kohtaamisen jälkeen lapsi kokeilee sitä suullisesti.)

Kustantaja myöntyi sen verran, että sana cuniculiculteur sai jäädä romaaniin alaviitteellä (kaninkasvattaja) varustettuna. Marie-Aude jatkoi perusteluaan toteamalla, että kirjailijan tehtävänä on välittää lukijalle sanaston aarteita. On toimittajan vallan väärinkäyttöä korvata jokainen tuntematon sana yleisemmällä. Marie-Aude viittaa lingvisti Francois Richadeaun tutkimukseen, jonka mukaan teksti säilyy ymmärrettävänä, jos 80 % sen sanoista on tuttuja.

Niin, ja se passé simple: jokainen ranskalainen lapsi on kuullut sadun päättyvän "Ils se mariènt et eurent beaucoup d'enfants".

Marie-Auden kirjeistä kustantajalle oli se seuraus, että hänelle tarjottiin kustannustoimittajan ja käsikirjoitusten lukijan paikkaa Bayard-kustantamon tytäryhtiössä, jonka oli määrä julkaista parhaita Bayard-kustantamon lastenkertomuksia uusina painoksina ja lisäksi myös uusia kirjoja. Tämä hanke ei lopulta toteutunut. Toinen oma lapsi toteutui, toteaa Marie-Aude. Kolmen oman lapsensa merkitystä nuorten maailmassa mukana pysymiselle Marie-Aude korostaa useampaan kertaan.

Graine de monstre julkaistiin 150 000:n  painoksena. Gallimard jeunesse -kustantamon toimittaja Geneviève B. luki sen lapsensa kehotuksesta, piti siitä ja tarjosi Marie-Audelle sopimusta seuraavasta romaanista. Enää ei ollut puhettakaan kieliasun korjailusta.

Tekstin sovittamisessa lapsilukijalle on kyse luettavuuden parantamisesta. Marie-Aude sanoo, ettei hän juurikaan tee myönnytyksiä merkityksen suhteen. Tekstissä tulee olla erilaiset lukijat huomioon ottavia tasoja. Evankeliumien kertomukset ovat Marie-Auden mielestä hyvä esimerkki siitä, miten lastenkirjailijan tulee toimia.

Nuorille kirjoittamiseen Marie-Aude suhtautui aluksi varauksin. Hän oli itse lukenut 12-vuotiaana Corneillen Le Cid -näytelmän ja Flaubertin Madame Bovaryn. Hän kuitenkin totesi, että nykyinen aikuisten kirjallisuus ei tarjoa nuorelle ratkaisuja, joita hän hakee. Nuori lukee mielihyvän takia; hän kaipaa onnellista loppua. Jos niitä ei tarjota kirjoissa, nuori etsii niitä elokuvista.

Ensimmäinen Marie-Auden nuortenkirjasarja kertoi 14-vuotiaasta Émilienistä. Sarjan myöhemmissä osissa Émilien vähitellen kasvoi aikuisikään asti. Marie-Aude tarjosi ensimmäistä osaa nuortenlehdelle. Siellä oltiin epäileviä. Voisiko nimi olla ranskaa eikä Baby-sitter blues? Voisiko tarina tapahtua maaseudulla eikä esikaupungissa? Oliko pakko panna sankari varastamaan kaupasta? Voisiko loppua pehmentää Émilienin äidin osalta? 

Marie-Aude vei kertomuksensa entiselle kustannustoimittajalleen Geneviève B:lle, josta oli tullut L’école de loisirs -kustantamon työntekijä. Uusi kustantamo julkaisi kirjan muutoksitta. 

Marie-Aude on suosinut minämuotoa, koska nuoren päähenkilön täytyy puhua omasta asemastaan käsin. Yleensäkin hän on sitä mieltä, että universaali tulee esiin yksityisessä. D’amour et de sang -kirja oli merkityksellinen, koska tässä historiallisessa romaanissa Marie-Aude kokeili kaikkitietävää kerrontaa. Kokemus oli vapauttava. Romaani perustuu kristilliseen legendaan Maria Magdalenan tulosta Provenceen Jeesuksen kuoleman jälkeen. Tarinassa hänellä on mukanaan pullo, jossa on öljyä joka oli tarkoitettu Jeesuksen jalkojen voiteluun. Romaani seuraa tämän ihmeitä tekevän aineen kulkua historian halki.

Juonen kuljetukseen Marie-Aude otti oppia Agatha Christieltä ja teki kokeiluja rikosjuonen käyttämisestä nuortenkirjassa. Hitchcockin elokuva Marnie, jonka päähenkilö pelkää punaista väriä, antoi idean romaaniin Dinky rouge sang, joka aloitti sarjan historiantutkija Nils Hazardin seikkailuista. Tässä romaanissa Marie-Aude rikkoi yhtä nuortenkirjallisuuden kirjoittamatonta sääntöä: sen sankari on aikuinen.

Yliluonnollisista tapahtumista kirjoittaessaan Marie-Aude on tarkka, että ne voidaan tulkita myös realistisesti. Esimerkiksi Tom Lorient -romaanin lukija joutuu ratkaisemaan, siepataanko Tom avaruusalukseen vai aiheuttavatko masennuslääkkeet hänelle harhoja.

Marie-Aude kirjoittaa myös kokemuksistaan tv-sarjan suunnittelussa. Loppujen lopuksi Marie-Auden suunnitelma sarjaksi hylättiin. Siitä todettiin, että se oli liian kirjallinen. Marie-Aude toteaa, että kirjallinen kuulosti samanlaiselta loukkaukselta kuin lähiönuorten heittämä intello.

Tabuaiheiden käsittelyä kommentoidessaan Marie-Aude toteaa, ettei lähde liikkeelle sanomasta vaan henkilöistä. Oh boy -romaanissaan hän ei halunnut "käsitellä homoseksuaalisuutta" – päähenkilö vain sattui olemaan homoseksuaali. Hän toivoo, että hänen henkilöitään – kuten lähimmäisiä muutenkin – ei suvaita vaan rakastetaan.

Ranskan vuoden 1949 laki, johon viitataan jokaisen Ranskassa julkaistavan lasten- ja nuortenkirjan julkaisutietojen yhteydessä, kieltää "demoralisoimasta" lapsia. Tämä ei estä arkaluontoisten aiheiden käsittelemistä. Täytyy vain löytää oikea tapa. Jälleen Marie-Aude lainaa evankeliumeita: "Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää?"

Marie-Aude Murail, Auteur jeunesse: Comment le suis-je devenue, pourquoi le suis-je restée ? Éditions du Sorbier 2003. Kuvitus: Peter Gut. 127 s.

Marie-Aude Murail: Miss Charity

Viime aikoina olen taas lukenut melko paljon nuorille suunnattuja kirjoja. Joskus lasten- ja nuortenkirjallisuutta tuli seuratuksi tarkemminkin omien lasteni ja opetusammattini takia. Niin, ja käsittelihän aikoinaan gradunikin sitä tapaa, jolla lapset ymmärtävät lastenkirjallisuuden monitulkintaisia kohtia. Nykyisin lastenlasten lukumieltymykset pitävät minut jotenkuten jyvällä lastenkirjojen uusista suunnista.

Ranskankieliset nuortenkirjat tulivat alun perin lukulistalleni sen vuoksi, että huomasin pystyväni lukemaan niitä isommin ponnistelematta. Ne olivat siis hyvänä apuna kielen opiskelussa. Lisäksi huomasin viihtyväni niiden parissa hyvin. Nuortenkirjallisuudessa on raikkautta, jota harvoin löytää aikuisille suunnatuista kirjoista. Nuortenkirjat tarttuvat aivan yhtä isoihin ongelmiin ja ovat yhtä hyvin ajan hermolla kuin aikuistenkin kirjallisuus – joskus tuntuu, että ne haistelevat piilossa olevia kehityssuuntia jopa aikuisten kirjoja herkemmin. 

Nuortenkirjojen tapa käsitellä ongelmia on yleensä ratkaisukeskeinen. Olen saanut tarpeekseni varsinkin sellaisista “aikuisten” kirjoista, joissa vaikeudet ratkaistaan itsetuhoisesti ja joiden maailmankuva on nihilistinen. Nuortenkirjoissa tällaiseen törmää vain poikkeuksellisesti.

Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius muistutti taannoin, että myös monet arvostetut aikuisille kirjoittavat kirjailijat ovat kirjoittaneet teoksia lapsille ja nuorille. En usko, että he ovat tietoisesti tai tietämättään madaltaneet tasoaan nuorille kirjoittaessaan. Amerikkalainen John Gardner aikoinaan tokaisikin jossain haastattelussa, että hän kirjoitti lastenkirjansa alun perin omille lapsilleen eikä hänelle olisi tullut mieleenkään tarjota lapsilleen paskaa.

Marie-Aude Murail on ilmaissut selvästi, että hänen mielestään onnettomat loput lasten- ja nuortenkirjoissa ovat kirjailijan ammatillinen virhe. Tämänkin vuoksi Miss Charity on romaani, jota voin lämpimästi suositella niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kaiken lisäksi hauska. Jo parin ensimmäisen sivun aikana naurahtelin ääneen, mikä on aina hyvä merkki. 

Romaanin päähenkilö, Charity Tiddler, elää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannissa. Hän on kirjan alussa yksinäinen lapsi, jonka elämään hänen yläluokkaiset vanhempansa eivät osoita suurta kiinnostusta. West Bromptonin talon kolmanteen kerrokseen Charity luo oman maailmansa. Hän kerää sinne eläimiä – kaniineja, lintuja, sammakoita – joista tulee hänen ystäviään ja joita hän piirtää uudelleen ja uudelleen. Ihmisseuralaisenaan hänellä on skotlantilainen lastenhoitaja, Tabitha, joka iltaisin kertoo lapselle karmeita tarinoita Killiecrankiestä, kotikaupungistaan. Charitylle käy jo varhain ilmeiseksi, että Tabithan mielenterveys ei ole vakaalla pohjalla. Muille ihmisille Tabithan ongelmat paljastuvat vasta tämän sytytettyä talon tuleen.

Peter-kaniinia ja Petruchio-korppia lukuun ottamatta kaikki lemmikkiystävät saavat palossa surmansa. Tästä huolimatta Charityn tavoitteeksi tulee Tabithan vapauttaminen Bedlamin mielisairaalasta. Nämä yritykset jatkuvat pitkälle Charityn aikuisuuteen. Tabithan kohtalo ja viktoriaanisen mielisairaanhoidon kauheudet muodostavat tumman raidan romaanin juonikudokseen.

Kesät Charity perheineen viettää Dingley Bellissä, vuokratussa talossa Kentissä. Siellä Charity uppoutuu täydestä sydämestään luonnon tutkimiseen. Hänen tarkat sieniä esittävät maalauksensa herättävät hänen serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, mielenkiinnon. Herra Schmal käyttää yhteyksiään hyväkseen saadakseen sienikuvat tieteelliseen julkaisuun, mutta yritys raukeaa, koska kuvat eivät täytä kaikkia tieteellisiä kriteereitä. Niihin ei esimerkiksi ole merkitty mittakaavaa. Suurempi syy näyttää kuitenkin olevan se, että julkaisijalle paljastuu tekijän olevan vasta 17-vuotias tyttö.

Yksinäinen lapsi löytää varhain myös kirjallisuuden. Kun kukaan ei ole kertomassa, miten kirjoja tulisi lukea, hän keksii oman tapansa. Hän opettelee ne ulkoa – ensimmäiseksi isänsä kirjahyllystä löytämänsä Hamletin. Charityn mieltymys näytelmäkirjallisuuteen tulee esiin myös Miss Charity -romaanin ulkoasussa: tässä romaanissa, jota Charity kertoo minämuodossa, vuorosanat on merkitty näytelmien tapaan.

Ihmisystäviä Charity saa Bertramin kartanossa asuvista serkuistaan Annesta, Lydiasta ja Philipistä, joiden elämänvaiheet kirjassa niin ikään kuvataan perusteellisesti. Bertramin kartanossa Charity tutustuu myös itseään hieman vanhempaan Kenneth Ashleyyn, jonka myöhemmät vaiheet teatterissa, oopiumiluolissa sekä Annen ja Lydian ja monien muiden rakastajana tuovat paheellisia sävyjä romaanin muuten melko poroporvarilliseen elämänpiiriin. Kenneth Ashley menestyy näyttelijänä erityisesti Oscar Wilden ja  myöhemmin George Bernard Shaw'n näytelmissä. Hänen ansiostaan Charity pääsee myös tapaamaan Shaw'n henkilökohtaisesti. Charitysta tulee vähitellen Kenneth Ashleyn uskottu, neuvonantaja ja – omatunto.

Tärkeä ihminen Charityn elämässä on myös ranskalainen kotiopettajatar Blanche Legros, joka perehdyttää tytön vesivärimaalaukseen. Charity on uskollinen ja lojaali rakastamilleen ihmisille. Myöhemmin mademoiselle Legrosin päädyttyä dickensmäisen kammottavan yksityiskoulun opettajaksi – tai oikeastaan palkkaorjaksi – Charity järjestää hänet sieltä pois serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, avulla. Myöhemmin Ulrich Schmal ja Blanche Legros päätyvät naimisiin. Charitysta tulee heidän esikoispoikansa Noëlin kummitäti.

Kiinnostus kirjoihin ja kuviin johtaa Charityn kirjoittamaan tarinoita, joissa seikkailevat hänen lemmikkieläimensä. Ensimmäinen julkaistu kirja kertoo hänen kaniininsa Peterin kasvimaalle tekemästä ryöstöretkestä.

Hetkinen! Peter? Siis Petteri Kaniini? Kyllä vain, Miss Charity pohjautuu tunnetun lastenkirjailijan, Beatrix Potterin, elämään. Romaani ei kuitenkaan ole elämäkerrallinen. Se on saanut inspiraationsa Potterin elämänvaiheista, mutta Miss Charity ei ole Beatrix Potter.

Kustannussopimus oli monen mutkan takana. Kustannusyhtiön johtaja piti kuvitusta onnistuneena mutta ei pystynyt löytämään tarinasta lapsille sopivaa moraalista opetusta. Peter-kaniinihan selvisi kolttosistaan ilman rangaistusta. Ulrich Schmalin mielestä kustantaja oli idiootti:

Les enfants désobéissent à leurs parents, sauf ceux que l'on terrorise, ils désobéissent et ils n'en meurent pas ! (Lapset eivät tottele vanhempiaan, paitsi ne joita terrorisoidaan, he eivät tottele, eivätkä he kuole siihen!)

Ulrich Schmalin ehdotuksesta kirja ilmestyi ensin mustavalkoisena omakustanteena. Sen menestys sai kustantaja Alfred Kingin muuttamaan mielipidettään. Tarinan loppuun tehtyjen muutosten jälkeen kirja ilmestyi uudelleen värillisenä Kingin kustantamosta. Charityn saama korvaus oli kuitenkin mitätön kirjan valtavaan menekkiin nähden. Vasta kustantajan poika Marshall sai isänsä maksamaan reilun prosenttiosuuden taiteilijalle. Tähän vaikutti varmaan sekin, että Marshall oli jo ehtinyt kosia Charitya. Isä Alfred ajatteli, että rahat pysyisivät näin ollen joka tapauksessa turvallisesti perhepiirissä.

Charityn äidille, joka oli koko ajan etsinyt sopivaa yläluokkaista sulhasta tyttärelleen, Marshall King ei ollut erityisen mieluinen. Mies, joka ansaitsi elantonsa liike-elämässä, oli jotenkin epäilyttävä. Se, että hänen oma tyttärensä ansaitsi elantonsa omalla työllään, oli niin ikään rahvaanomaista.

Isä hyväksyi tyttärensä päätökset suopeammin. Isä oli löytänyt elämäänsä sisällön perhokalastuksesta. Hän tuli oikeastaan tietoiseksi tyttärensä olemassaolosta vasta kun tämä halusi tulla mukaan kalastamaan. Liikuttavassa kohtauksessa erään yhteisen kalaretken jälkeen isä toteaa aina ennen toivoneensa poikaa – mutta ei toivo enää. Kun Dingley Dellin kesäpaikka tulee myyntiin, isä on menettänyt huomattavan osan omaisuudestaan huonoissa osakekaupoissa. Näyttää siltä, että kalaretket Dingley Delliin päättyvät. Siinä vaiheessa Charityn tulot ovat jo sellaiset, että hän pystyy ostamaan perheen rakkaan kesäpaikan itselleen ja isälleen.

Yksi romaanin läpikäyvä teema on taiteilijan – erityisesti naistaiteilijan – oikeus korvaukseen työstään. Viktoriaaninen yläluokan perhe tuntui pitävän tytärtään lapsena, jonka tuli elää mitättömän taskurahan turvin siihen asti, kunnes joku mies otti hänet elätettäväkseen. Miss Charity – kuten ilmeisesti Beatrix Potterkin – oli kuitenkin tarkkavainuinen liikenainen. Molemmat ymmärsivät myös tuotteistamisen merkityksen markkinoinnissa. Petteri Kaniini taisi olla ensimmäinen kirjan hahmo, jota myytiin lapsille pehmoleluna ja jonka myynnistä kirjailija sai osuuden.

Taiteilijan oikeus tienata rahaa työstään ei ole niin itsestään selvää kuin nykyhetkestä käsin tuntuu. Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa kesäkuun lopussa Anja Snellman kertoi paneelikeskustelussa, että hänen aloittaessaan uransa 1980-luvulla oli juuri ja juuri herätty siihen, että kirjailijakin sai ansaita työllään. 

Kustantaja Marshall Kingin ja Charity Tiddlerin avioliitto ei lopulta toteutunut. Marshall väistyi hienovaraisesti syrjään, kun ymmärsi, että Charity oli kiintynyt toiseen. Pitkässä ja hauskassa keskustelussa, jossa viuhuvat lainaukset Shaw'lta ja Wildelta, näyttelijä Kenneth Ashley lopulta kosii Charitya. 

Charityn vastaus... no se sinun täytyy kyllä lukea itse.

Marie-Aude Murail'n viktoriaanisen englantilaisen yhteiskunnan kuvaus on vakuuttavaa. Ajan ilmiöt kehitysoppikiistoista homoseksuaalisuusoikeudenkäynteihin koskettavat päähenkilöiden elämää ja tulevat ikään kuin huomaamatta käsitellyiksi. Murail on joskus maininnut pitävänsä Charles Dickensiä kirjallisena isänään. Hän on myös julkaissut elämäkerran Dickensistä. Dickensin, Wilden ja Shaw'n vaikutus näkyy paitsi ajankuvassa myös romaanin nokkelassa komiikassa.

Englantilaisvaikutus näkyy myös romaanin kielessä. Murail käyttää englantilaisia idiomeja suoraan ranskaksi käännettyinä. Vaikutelma on hieman koominen ja saa ajattelemaan, että luemme englannista käännettyä teosta. Ranskalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Clémentine Beauvais on käyttänyt tällaisesta tyylistä nimitystä translationese. Hän on todennut, että sitä voidaan käyttää luovasti kuten hän on yrittänyt tehdä romaanissaan Brexit Romance ja kuten Marie-Aude Murail käyttää sitä Miss Charityssa. Hupia syntyy esimerkiksi, kun brittienglannin kiemuraiset kohteliaisuusmuodot käännetään sanatarkasti ranskaksi, tähän tapaan: Je ne suppose pas que vous soyez libre dans trois semaines ? Ensimmäisen kerran Beauvais törmäsi tämän tyylin koomisiin mahdollisuuksiin sarjakuvakirjassa Asterix Britanniassa.

Mieleeni ei tuota Asterixia lukuun ottamatta tule muita suomeksi ilmestyneitä teoksia, joissa translationese olisi komiikan lähteenä. Tuleeko jollekulle mieleen suomalaista translationesen taitajaa?

Philippe Dumas'n kuvituksessa Miss Charity -romaaniin on samaa ilkikurista huumoria kuin tekstissäkin.

Marie-Aude Murail, Miss Charity. L'école des loisirs 2009. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2008. Kuvitus: Philippe Dumas. 563 s.

Marie-Aude Murail: La dame qui tue

Olen mieltynyt näihin Marie-Aude Murailin nuorille suunnattuihin dekkareihin, joissa arkeologi Nils Hazard selvittää arvoituksia yhdessä sihteerinsä ja rakastettunsa Catherine Roquen kanssa. 

Tässä sarjan kolmannessa osassa Nils ja Catherine päätyvät Italiaan arkeologisille kaivauksille, mikä herätti minussa vahvoja Indiana Jones ja Agatha Christie -mielikuvia. Aiempien osien tapaan Nils itse toimii tarinan kertojana. 

Nils on innoissaan rynnännyt Italiaan saatuaan kirjeen kaivauksilla työskenteleviltä oppilailtaan ja vanhalta kollegaltaan Massimolta. Kirjeessä kerrottiin, että etruskihaudasta oli löytynyt savitaulu, jossa on sama teksti latinaksi ja etruskien kielellä. Catherine on heti huomannut, että kirje oli päivätty huhtikuun ensimmäisenä, siis aprillipäivänä, mutta ilmainen Italian-matka kyllä kelpaa hänelle.

Perillä ei siis odota etruskien arvoituksen ratkaiseva uusi Rosettan kivi, mutta tarjolla on muita kiehtovia arvoituksia, joihin Nils heti uppoutuu niin täydellisesti, että oppilaiden ja kollegan pila äkkiä unohtuu. Kolmisenkymmentä vuotta aiemmin etruskien hautakammioita kartoittanut tutkimusryhmä on jostain syystä jättänyt työnsä kesken, muurannut avatut haudat uudelleen umpeen ja ansoittanut ne. Tutkijoiden on epäilty tehneen yhteistyötä haudanryöstäjien kanssa ja sitten peittäneen jälkensä.

Yhdestä nyt uudelleen avatusta hautakammiosta löytyy kaksi ruumista muutaman vuosikymmenen takaa, molemmilla kuulan reikä pääkallossaan. Poliisi ei ole innostunut penkomaan vanhaa tapausta, joten Nils Hazard ryhtyy selvittämään vainajien arvoitusta.

Haudoissa asusteleva kylähullu, Mateo, pelkää tummiin pukeutuneita naisia. Kun Catherine ilmestyy kaivauksille mustassa mekossa, Mateo muuttuu hysteeriseksi. Hän hokee lausetta "Nainen joka tappaa", josta romaani on saanut nimensä. Myöhemmin myös Mateo löytyy surmattuna.

Tutkimukset vievät Nilsin yölliselle tutkimusretkelle hautalabyrinttiin. Mukana on opiskelijapoika Claude. Seikkailijoiden välit ovat viileät, sillä Claude on syyttänyt Nilsiä nuorten opiskelijatyttöjen vikittelystä ja syyte on osunut kipeästi 37-vuotiaaseen Nilsiin, jolla on vaikeuksia hyväksyä keski-ikäistymistään. Trillerimäinen osuus päättyy siihen, että Catherine jälleen kerran joutuu pelastamaan Nilsin – Eurydike pelastaa Orfeuksen, kuten Nils hourii myrkyllisten luolakaasujen lähes tainnuttamana.

Catherine moittii Nilsiä:

– Dites-moi, Nils, qu'est-ce que vous feriez si je n'arrivais pas toujours à temps pour vous sauver la vie?
– Je prendrai moins de risques, ma chérie. 

(– Sano minulle, Nils, mitä tekisit, jos en aina tulisi ajoissa pelastamaan henkesi?
– Ottaisin vähemmän riskejä, kultaseni.)

Vähitellen paljastuu vanha tarina kielletystä rakkaudesta. Tarinassa ovat keskeisessä roolissa kaksi saman suvun eri sukupolviin kuuluvaa kaksosparia. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun vihjaan, että arvoitus alkaa ratketa Nilsin hoksattua, että luuranko ei voi jäljitellä ontumista – elävä ihminen voi.

Arvoitukset siis ratkeavat lopussa. Rikokset saavat sovituksensa. Myös arkeologisesti matka on ollut onnistunut. Yöllisen labyrinttiseikkailun aikana löytynyt etruskien aarre saatetaan päivänvaloon.

Nilsin ja Catherinen kiusoitteleva suhde pitää tämänkin romaanin sopivan kevyenä, vaikka murhia siinä ratkotaankin. Suosittelen vaikkapa rantalukemiseksi ja vähäiselläkin ranskan kielen taidolla avautuvaksi kielitreeniksi.

Marie-Aude Murail, La dame qui tue. L'école de loisirs, Collection Médium 1993. Kannen kuvassa Medusan päätä esittävä katon päätykoriste Rooman luoteispuolella sijaitsevasta Vejin Portonaccion temppelistä. 169 s.

Marie-Aude Murail: Nils Hazard dans L'assassin est au collège

Nuorille lukijoille suunnatun Nils Hazard -dekkarisarjan toinen osa sijoittuu pääosin nuorten maailmaan, yksityiseen kouluun, jossa iso osa oppilaista asuu viikot koulun asuntolassa. Oppilaat ovat iältään 11:n ja 17 vuoden välillä. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu poliisitarkastaja Berthier pyytää Nils Hazardia tutkimaan outoja tapahtumia Saint Prix'n sisäoppilaitoksessa. Oppilaiden koepapereihin on siellä merkitty pisteet verellä. Historian opettaja, jonka koepapereita oli tällä tavoin käsitelty, on joutunut jäämään pois töistä henkisen rasituksen takia. Rikos – tai makaaberi pila – ei kuulu varsinaisesti poliisille, eikä koulun rehtori halua poliiseja paikalle, koska siitä saattaisi syntyä hankaluuksia oppilaiden vanhempien kanssa. Juttu saattaisi kuitenkin sopia Nils Hazardin kaltaiselle amatöörietsivälle.

Juttu herättää uteliaisuutta Nils Hazardissa ja hänen sihteerissään Catherine Roquessa. Oikeastaan Catherine on tässä romaanissa jo enemmän kuin sihteeri. Hänestä on tullut Nilsin tyttöystävä. Nils jopa miettii myöhemmin romaanissa, pitäisikö hänen jo esitellä Catherine morsiamekseen. Rakastavaiset teitittelevät edelleen toisiaan, mutta nuorehkojen päähenkilöiden kohdalla – Nils noin 35, Catherine 22 – kyse ei ole konservatiivisuudesta vaan heidän keskinäisestä kiusoittelevasta leikinlaskustaan. 

Nils Hazard pestautuu Saint Prix'n kouluun historian sijaisopettajaksi. Hänen tulisi opettaa myös maantietoa, mutta koska se ei kiinnosta häntä itseään, hän opettaa historiaa myös maantiedon tunneilla. Nils, joka on oikealta ammatiltaan Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja, päättää myös opettaa historian tunneilla sitä historian osa-aluetta jonka parhaiten tuntee, vaikka etruskit eivät varsinaisesti kuulu yhdenkään hänen opettamansa luokan opetussuunnitelmaan.

Nilsin alkuhankaluudet sijaisopettajana on kuvattu uskottavasti. Hentorakenteiselta sijaisopettajalta puuttuu fyysinen auktoriteetti. Teinit osaavat kiristää kokemattoman sijaisopettajan pinnan lähes katkeamispisteeseen. Ensimmäisen viikon jälkeen Nils on sitä mieltä, että pian oppilaitoksessa tulee tapahtumaan murha – ja hän itse tulee sen tekemään. Todennäköinen uhri olisi Jules Sampan, neljännen luokan kapinallinen oppilas.

Aidosti kuvatut luokkatilanteet sekä oppilaiden ja opettajien keskinäiset suhteet olivat minulle tämän romaanin parasta ja hauskinta antia. Rikostarina oli vain syy päästä tutustumaan tähän ulkomaailmalta suljettuun miljööseen.

Ranskan yläkoulun luokat aiheuttavat helposti hämmennystä Suomen koulusysteemiin tottuneelle. Yläkoulun nuorimmat oppilaat (11–12-vuotiaat) ovat kuudennella, vuotta vanhemmat viidennellä ja niin edelleen. Nelivuotisen yläkoulun vanhimmat oppilaat (14–15-vuotiaat) ovat siis kolmannella. Romaanin Saint-Prix'n koulussa kolmannella on pari vuotta vanhempiakin oppilaita, mikä kertoo siitä, ettei heidän koulupolkunsa ole sujunut aivan vaikeuksitta. Kouluun on sijoitettu oppilaita, joiden kanssa muut koulut eivät ole tulleet toimeen.

Vähitellen Nils alkaa ymmärtää oppilaitaan paremmin ja suhtautua työhönsä rennommin. Helpoimmin häneltä sujuu nuorimpien (siis kuudensien) opettaminen. Nilsin jännittävät kertomukset etruskeista saavat luokan oppilaat lumoutumaan. Oppilaat saavat keksiä itselleen uudet roolinimet. He myös saavat osallistua opetusdraamoihin muinaisina etruskeina. Koululla vieraileva tarkastaja moittii Nils Hazardia opetussuunnitelman sivuuttamisesta, mutta toisaalta hän joutuu myöntämään, että oppilaat ovat poikkeuksellisen innostuneita historiasta. Harvan luokan kaikki oppilaat haaveilevat arkeologin tai historianopettajan urasta.

Ylimmän luokan oppilaiden kanssa Nils ei pyri akateemisiin saavutuksiin. Hänelle riittää oppilaisiin tutustuminen. Hänelle paljastuu muun muassa, että yksi lahjakas oppilas, Juan Rodriguez – kutsumanimeltään Alcatraz – tekee kaikkien luokan oppilaiden koulutehtävät ja muut saavat näin keskittyä heitä todella kiinnostaviin asioihin, esimerkiksi räp-sävellyksiin ja -sanoituksiin.

Myös Jules Sampaniin Nilsin suhde paranee, kun hän noutaa pojan takaisin yölliseltä karkumatkaltaan. Poikaparka on lohduttomasti rakastunut kaupungissa asuvaan luokkatoveriinsa Naémaan. Asiasta tietävät oppilastoverit ovat huijanneet Julesin olemattomille treffeille keskellä yötä.

Vakituiset opettajat ovat sitä mieltä, että Nils suhtautuu oppilaisiin aivan liian toverillisesti. Yhteen opettajista, Julietteen, Nils tuntee pientä ihastusta, joka vaikuttaa molemminpuoliselta. Suhde ei kuitenkaan etene pitemmälle, varsinkaan sen jälkeen kun myös Nilsin tyttöystävä Catherine Roque ilmaantuu kouluun sen keittäjäksi pestautuneena.

Aluksi näyttää siltä, että verellä pisteytetyt koepaperit ovat vain melko harmiton pila tai osa oppilaiden leikkiä. On myös mahdollista, että syyllinen on mielenterveysongelmista kärsivä rehtori. 

Sitten murhaaja iskee. Pariisissa käymässä ollut Nils saa puhelun Jules Sampanilta, joka kertoo nähneensä jotain hälyttävää. Puhelu katkeaa. Nils kiirehtii takaisin koululle ja löytää Jules Sampanin verilammikosta makaamasta. Myöhemmin sairaalasta ilmoitetaan, että Jules on kuollut vammoihinsa. Koulun rehtori vangitaan.

Joululoman alkaessa Nils jää koululle. Sinne jää myös räppäripoika Alex. Pian selviää, että Alex ja Nils ovat todellisessa vaarassa. 

Lopulta arvoitukset luonnollisesti ratkeavat. Rikollisen motiivien selvittely vaatii jälkeen päin melko paljon selittelyä, sillä ennakolta annetut vihjeet tuskin riittävät rikollisen arvaamiseen. Dekkarina kirja ei siis ole kovin elegantti. Sen ansiot ovat muualla, ennen kaikkea koululaisten ja koulumiljöön kuvauksessa. Myös sarjan ensimmäisestä osasta tuttu Nilsin ja Catherinen hauska keskinäinen kiusoittelu jatkuu tässä osassa.

Romaanin lopussa Nils tapaa vielä ylimmän luokan oppilaat sympaattisesti kuvatussa tapaamisessa. Näyttää siltä, että Nilsistä myös tulee yllättäen miljonääriksi osoittautuneen räppäri-Alexin yksityisopettaja.

Se, että alun perin vuonna 1992 ilmestyneestä kirjasta otetaan edelleen uusia painoksia, osoittaa nuortenkirjan löytäneen kiitollisen lukijakuntansa. Uskon, että joukossa on myös useita aikuisia pehmodekkareiden ystäviä.

Marie-Aude Murail, Nils Hazard dans L'assassin est au collège. L'école des loisirs 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Gabriel Gay. 155 s.

Marie-Aude Murail: Dinky rouge sang

Tämä nuorille suunnattu ranskankielinen romaani aloitti sarjan, joka kertoo Nils Hazardista, arvoitusten metsästäjästä. Dinky rouge sang yhdistelee jännitystä ja huumoria tavalla, joka miellytti minua kovasti. Uskon, että myös muut pehmodekkareista (cozy crime) pitävät aikuiset viihtyisivät kirjan parissa. Romaani koostuu tavallaan useista novelleista, sillä sen aikana Nils Hazard ehtii ratkaista monta eri arvoitusta, joihin kaikkiin liittyy myös rikos – taideväärennys, lapsikauppa, myymälävarkaus, kiristys, murhapolton yritys ja parissa tapauksessa jopa murha. Nils Hazard ei kuitenkaan ole kiinnostunut rikollisten kiinni ottamisesta tai rankaisemisesta. Ne hän jättää korkeammille voimille ja koomisesti kuvatulle poliisitarkastaja Berthierille.

Nils Hazard on hieman yllättävä sankari nuortenkirjasarjaan: hän on 34-vuotias Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja. Hänen läheisin apurinsa, Catherine Roque, on 21-vuotias historian opiskelija. Luultavasti Indiana Jones -elokuvien menestys nuorison parissa on rohkaissut kirjailijaa valitsemaan tällaisen päähenkilön. Romaanissa ohimennen esiintyvä nuorten poikien jengi myös suoraan vertaa Nils Hazardia elokuvien arkeologiseikkailijaan.

Kaikenlaiset arvoitukset kiehtovat Nils Hazardia, eikä hän päästä niistä irti ennen kuin ratkaisu on löytynyt. Joskus hän antaa itsestään hieman töykeän kuvan. Sosiaaliset maneerit eivät nimittäin innosta Nilsiä: ihmisjoukossa hän tuntee itsensä yksinäisemmäksi kuin tutkijankammiossaan. Catherine kiusoittelee opettajaansa usein spontaanisuuden puutteesta.

Dinky rouge sang alkaa Nils Hazardin kirjeellä Catherine Roquelle – näin dramaattisesti: "Hyvä Catherine, jos luette näitä rivejä, se merkitsee sitä, että olen kuollut ja notaari on luovuttanut teille tämän ruskean kirjekuoren."

Koska olen jo kertonut, että Marie-Aude Murail kirjoitti kokonaisen sarjan Nils Hazardista, en tee suurtakaan juonipaljastusta, kun kerron, että Hazard selviää tästä romaanista hengissä ja romaanin lopussa paljastuu, miksi Catherine sai kirjeen luettavaksi ennen aikojaan. Koko romaani on kerrottu minämuodossa ja sen kertojana toimii Nils Hazard.

Kuten Nils Hazard kirjeessään Catherinelle kertoo, ensimmäinen arvoitus, jonka hän ratkaisi, koski häntä itseään. Varhaisesta lapsuudestaan asti Nilsillä oli ollut tunne, että hän oli syyllinen vanhempiensa kuolemaan, joka tapahtui auto-onnettomuudessa Nilsin ollessa kolmen vanha. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Nils vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kylmäkiskoisten isovanhempiensa talossa Pariisissa. Eräänä yönä, ollessaan 13-vuotias, Nils kuuli talon ullakolta äänen, joka muistutti vierivän lasikuulan ääntä. Tämä ja yhä yksityiskohtaisemmiksi käyneet unet johtivat hänet tutkimaan ullakkoa, josta hän löysi avaimet arvoituksen ratkaisuun. Ullakolta löytyi myös romaanin nimessä mainittu verenpunainen Dinky. Dinky viittaa Dinky Toys -yhtiön valmistamaan pikkuautoon, joka on samaa mallia – Alfa Romeo Giulietta – kuin se, joka vei Nilsin vanhemmat kuolemaan. 

Catherine Roqueen Nils tutustui, kun tämä kävi hänen luennoillaan kaksosveljensä Frédéricin kanssa. Frédériciä oli nelivuotiaasta asti vaivannut ajoittain kasvoille ilmaantuva tic-ilme, eräänlainen irvistys. Nils Hazard on sitä mieltä, että ihmisillä on aina hyvä syy käyttäytymiseensä, ja niinpä hän alkaa Catherinen kanssa selvittää niitä lapsuuden tapahtumia, jotka ovat saaneet aikaan Frédéricin irvistyksen. Selvittely johtaa Nilsin ja Catherinen kiperiin paikkoihin, ja sen aikana Nils myös huomaa viihtyvänsä hyvin Catherinen seurassa. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin Nils myöntää kiintymyksensä edes itselleen. Catherinella kun on jo poikaystävä, jonka kanssa suunnittelee häitään. Päähenkilöiden kiusoitteleva sanailu keventää mukavasti paikoin aika syviin vesiin johtavia henkilöiden käytöksen selvittelyitä. 

Ranskalainen tapakulttuuri on aina hauskaa seurattavaa: vasta sivulla 75 Nils sanoo, että Catherine voi kutsua häntä etunimellä. Sivulla 123 Catherine ehdottaa, että he voisivat jo sinutella toisiaan, mutta Nilsin mielestä se ei olisi sopivaa. Teoksen lopussa Catherine vihjaa, että voisi tekaista pari pientä etruskia professorille, mutta sinuttelutasolle ei silti koko romaanissa päästä.

Nils ja Catherine ehtivät romaanin aikana selvittää myös Catherinen poikaystävän langon katoamisen, eräillä kutsuilla tapaamansa lääkärin pojan änkytyksen syyn sekä sen, miksi Catherinen ystävätär Solange kertoo tulevansa surulliseksi aina juodessaan kaakaota. 

Marie-Aude Murail (s. 1954) on saanut arvostetun Hans Christian Andersen -lastenkirjallisuuspalkinnon vuonna 2022.

Gabriel Gayn hieno kansikuva romaanin pokkaripainoksessa tuo mieleen ranskalaiset sarjakuvaromaanit.

Marie-Aude Murail, Dinky rouge sang. L'école des loisirs 2013. Collection Médium. Romaanin ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991. Kansikuva: Gabriel Gay. 193 s.