Rachel Ingalls: Black Diamond

Pari vuotta sitten luin Rachel Ingallsin (1940–2019) kehutun pienoisromaanin Mrs. Caliban. Tämä viiden novellin kokoelma Black Diamond vahvisti sitä käsitystä, joka minulle oli hänestä kirjailijana syntynyt. Olen nauttinut molemmista kirjoista harvinaisen paljon.

Ingallsin tarinoista ei ikinä alun perusteella voi päätellä, mihin ollaan menossa. Aina kun arvelen oivaltavani, mitä tulee tapahtumaan, kertomus yllättää minut ja kuljettaa johonkin uuteen suuntaan. Yllättävyyttä lisää se, että Ingallsin kertomuksissa toden ja fantasian raja ylittyy kuin huomaamatta. Kirjailija ei myöskään kaihda tabuaiheita, esimerkiksi insestiä tämän kokoelman novellissa Sis and Bud. 

Kertomuksen lopussa lukijan olo on pökertynyt: jokaiselle tulkinnalle tulee mieleen vähintään yksi yhtä todennäköinen vaihtoehto. Rachel Ingallsin kirjoitustyyli ei kuitenkaan ole vaikeasti lähestyttävä. Lauseet ovat jopa korostetun yksinkertaisia ja suorasukaisia. Kerronnan pelkistyneisyydestä tulee usein mieleen satu. Hänen tyylinsä on helposti tunnistettava, eikä se sanottavasti vaihtele kertomuksesta toiseen. Kerronnan näkökulma pysyy yhden tai muutaman henkilön havainnoissa ja tuntemuksissa. Tällä piilottelemattomalla tyylillä Ingalls saa lukijassa aikaan hämmästyttäviä epävarmuuden ja jopa kauhun väristyksiä. 

Kaikki tämän kokoelman viisi novellia kertovat ihmissuhteista. Rakkautta käsitellään monesta kulmasta: lapsen ja vanhemman rakkautta, sisarusten rakkautta, eniten miehen ja naisen rakkautta, jossa siinäkin on useita variaatioita romanttisesta rakkaudesta arkipäiväiseen kumppanuuteen. Myös hyväksikäyttö ja pakkomielteet ovat mukana. Ja toisaalta ihmisten ilo toistensa seurasta. Parissa kertomuksessa ei-toivottu raskaus kuljettaa juonta.

Novellien päähenkilöt kertovat itselleen tarinoita elämästään. Selväksi tulee, ettei ole yhdentekevää, millaisissa tarinoissa koemme olevamme mukana. Jos tarinaan kuuluu tulevaisuus ja toiset ihmiset, selviämisen mahdollisuudet ovat paremmat kuin silloin, jos oma tarina keskittyy menneisyyteen.

Kokoelman novelleista kolme ensimmäistä ovat pituudeltaan suunnilleen kahden- tai kolmenkymmenen sivun mittaisia. Kaksi viimeistä ovat selvästi pitempiä: Bud ja Sis 75-sivuinen ja Be My Guest 110-sivuinen. 

Seuraavassa joitakin havaintoja novellien juonesta ja muusta sisällöstä:

Last Act: The Madhouse

Nuorukainen ihastuu lähes pakkomielteisesti oopperaan, mikä on yllättävää hänen keskiluokkaisessa perheessään ja amerikkalaisessa pikkukaupungissa. 17-vuotiaana nuori mies saattaa raskaaksi 15-vuotiaan tyttöystävänsä. Varhaiskypsät nuoret päättävät pitää lapsen. Pojan äidin ovelien ja pitkälle vietyjen juonien ansiosta nuorten välit kuitenkin katkeavat. Nuori mies katkeroituu ja kyynistyy. Tyttö päätyy psykiatriseen hoitoon.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen mies löytää todisteet siitä, että äiti oli pettänyt häntä ja ettei tyttö koskaan luopunut hänestä, kuten äiti oli saanut hänet uskomaan. Mies sekoaa vihasta ja katumuksesta.

Vähän toinnuttuaan hän palkkaa yksityisetsivän, jonka kanssa alkaa etsiä nuoruutensa tyttöystävää hoitolaitoksista. Lopulta hän löytää tytön ja vie tämän pois aikoen mennä naimisiin tämän kanssa. Yksityisetsivä pitkän kokemuksensa ansiosta on varma, että tyttö on väärä.

Novelli päättyy häihin. Lopussa on vielä sydäntäsärkevä yllätys.

Novelli täyttää mainiosti antamansa lupaukset ja onnistuu silti yllättämään. Pojan oopperainnostus tuntuu aivan kuin pakottavan hänen elämänsä täyteen suuria tunteita, melodraamaa, yhteensattumia ja tunnistamisia. Orfeus ja Eurydike soi tässä taustalla.

The Archaeologist's Daughter

Novelli sijoittuu ajallisesti 1800-luvun jälkipuolelle ja maantieteellisesti ympäri maailmaa: Sveitsiin, Italiaan, Ranskaan, Turkkiin, Syyriaan, Egyptiin...

Leski-isänsä avulla Beatrice kouluttautuu taitavaksi arkeologiksi. Matkustelevasta elämästään huolimatta Beatrice onnistuu solmimaan kestäviä ystävyyssuhteita. Isän hämäräperäisen kuoleman jälkeen Beatrice myy tämän suuren arkeologisen kokoelman. Huomattava osa kokoelmasta päätyy Kairossa asuvalle yksityiselle keräilijälle.

Tämä keräilijä osoittautuu naiseksi, jonka Beatrice on aiemmin nähnyt Roomassa. Naisella oli tuolloin mukanaan tytär. Beatricelle on vihjattu, että tytär on Beatricen sisarpuoli.

Beatrice saa kutsun tuntemattoman naisen palatsiin Kairossa ja päättää ottaa kutsun vastaan ystäviensä varoituksista huolimatta. Palatsista öisin kuuluvat äänet ovat synnyttäneet huhuja säädyttömistä orgioista. Mukaansa palatsiin ja tuekseen Beatrice saa leskeksi jääneen Jackin, johon Beatrice on alkanut kiintyä.

Tarinassa on runsaasti kauhukertomuksen aineksia: pelottava palatsi, yölliset menot, mielipuolinen nainen. Novellissa asetetaan vastakkain tarinat, joita ihmiset kertovat itselleen elämästään. On myös hyvä huomata, että yksikkömuotoisesta otsikosta huolimatta tarinassa on kaksi tytärtä. Palatsin rikkaan rouva Cortez-Marquezin ja hänen tyttärensä tarina kertoo menneisyyden painosta ja katkeruudesta. Beatricen tarinaan sisältyy tulevaisuus, toiset ihmiset ja onnen mahdollisuus.

On jotain periamerikkalaista siinä tavassa, jolla Beatrice ja Jack vastaavat kauhuun ja melodraamaan naurulla ja ilolla.

Somewhere Else

Tästä novellista on peräisin koko kokoelman nimi Black Diamond. Beth ja Alan ovat jossain kilpailussa aiemmin voittaneet mustan timantin, joka on osoittautunut heikkolaatuiseksi, oikeastaan melkein hiilenpalaksi. Siitä on tullut heille katteettomien mainosten vertauskuva.

Alanin alttius uskoa mainosten lupauksiin rinnastuu tarinassa Bethin uskoon, että pyhimykset voivat auttaa ihmisiä.

Beth ja Alan pitävät pientä matkatoimistoa. Yllättäen heille tarjotaan mahdollisuutta tutustua ilmaiseksi uuteen matkakohteeseen, Finborgiin. Onko kyseessä taas musta timantti vai jotain parempaa? Loma on työnarkomaaneille kyllä tarpeen. Lastakaan ei ole ehditty hankkia, vaikka biologinen kello jo tikittää. 

Levoton matka lentokoneessa täyttyy enneunista. Hämmästyttävästi Alanin ja Bethin unet ovat identtiset. Toisen lennon jälkeen lähdetään loputtomalle hevosvaunumatkalle kohti kohdetta. Mukana on muitakin matkatoimistoihmisiä. Omituista kyllä kaikki ovat eri mieltä siitä, missä maassa heidän kohteensa sijaitsee.

Tarina elämättömästä elämästä ja lohduttomasta ikuisuudesta ylittää realismin rajat.

Sis and Bud

Alma ja Bruce – Sis ja Bud, sisko ja veli – ovat adoptoituja, Bruce vuoden Almaa vanhempi. Kun he ovat 14-vuotiaita, heidän adoptiovanhempansa paljastavat asian lapsille. Alma on utelias tietämään biologiset vanhempansa, mutta adoptio ei synnytä hänessä katkeruutta. Hän rakastaa adoptiovanhempiaan ja uskoo, että biologisilla vanhemmilla on ollut perustellut syyt siihen, etteivät he ole pitäneet häntä. Bruce sen sijaan katkeroituu: hän tuntee tulleensa hylätyksi. Hän alkaa hautoa kostoa biologisille vanhemmilleen. Myös suhteet adoptiovanhempiin viilenevät.

Bruce on monella alalla huippulahjakas, ja kaikki pitävät häntä miellyttävänä. Keittiöpsykologina pidin häntä jonkinasteisena psykopaattina. Almaa surettaa se, miten Budin elämä pyörii oman itsensä ja vanhempiin liittyvien pakkomielteiden ympärillä. Bud näkee unen, jossa menneisyyden aalto hukuttaa hänet. Alma sanoo Brucelle: "What would the world be to me, if it was only myself? The world is other people, Bud."

Alma rakastaa Brucea ja haluaisi, että heillä olisi myös fyysinen suhde, koska he eivät oikeasti ole sisar ja veli. Bruce, joka on kyvytön luomaan henkistä yhteyttä lukuisiin tyttöystäviinsä, haluaa mieluummin pitää Alman sisarena. Alma onkin ainoa, johon hän tuntee aidon tuntuista rakkautta.

18-vuotiaina Bruce ja Alma saavat adoptiotoimiston kautta tietoonsa biologiset äitinsä. Kumpikin päätyy etsimään heidät käsiinsä.

Myös tämä tarina kertoo kahden päähenkilönsä kautta kahdenlaisesta elämänasenteesta: sellaisesta joka kiinnittyy menneisyyteen ja omiin katkeriin ajatuksiin ja sellaisesta joka suuntautuu tulevaisuuteen ja muihin ihmisiin. Se kertoo myös siitä, miten biologinen perimä vaikuttaa sen päähenkilöihin. Mitä voimme itse oikeastaan valita?

Tässä Oidipus-tarinassa poika ei suoranaisesti tapa isäänsä, mutta on kyllä syypää tämän kuolemaan. Brucen tie kulkee kohti insestiä, tuhoa ja kuolemaa. Alma valitsee elämän. Ehkä hän pystyy myös pelastamaan Brucen.

Be My Guest

Sandra on vähän yli kaksikymmenvuotias sihteeri, jonka miesystävä Bert on jälleen kerran valinnut kavereidensa kalaretken mieluummin kuin Sandran viikonloppuseuran. Yksinään Sandra katsoo eksoottiselle saarelle sijoittuvan romanttisen rakkauselokuvan, jossa mies hylkää arvokkaan timantin rakastamansa naisen tähden. Hän myös lukee rakkausromaania.

Sandran leskeksi jäänyt Marion-täti pyytää Sandraa talonvahdiksi, koska sinne ollaan tuomassa uutta ikkunaa. Sandra päättää käyttää ajan pohtimalla parisuhteensa tilaa. Yksin elävän Marion-tädin osakaan ei vaikuta kovin vastenmieliseltä. Novellissa on koko ajan esillä parisuhteiden laatu ja sitoutumisen aste. 

Illalla ovikello soi. Oven takana seisoo 11-vuotias poika, joka pyytää päästä sisään. Hän tarvitsee apua, mutta varoittaa, ettei Sandra tule uskomaan häntä. Hän on oikeasti 34-vuotias mies, jonka tämän poika on taikakeinoin saanut vaihtamaan kehoa kanssaan. Pojan uskottavasta ja varhaiskypsästä esiintymisestä huolimatta Sandra ei usko häntä vaan ilmoittaa asiasta pojan isälle, joka hakee poikansa pois.

Sandra näkee unen, jossa aloittaa suhteen isän kanssa mutta päätyy lopulta alttarille pojan kanssa. Kun hän unessa kysyy, miksei saanut sitä jonka halusi, hänelle vastataan, että hänen unelmiensa mies on trooppisella saarella. Lukija tulkitsee tässä vaiheessa helposti unen Sandran elämäntilanteesta käsin. Se kertoo, että hän on päätymässä alttarille kypsymättömän miehen kanssa, vaikka hänen todellinen onnensa on muualla.

Seuraavana päivänä Sandra tapaa isän, Royn, uudelleen. He aloittavat suhteen huolimatta Marion-tädin varoituksesta: juorujen mukaan mies on murhannut ensimmäisen vaimonsa, poikansa Ericin äidin. Tähän asiaan saamme myöhemmin lisävalaistusta. Sandra katkaisee suhteen entiseen miesystäväänsä Bertiin, joka nyt kovasti haluaisikin pitää kiinni Sandrasta.

Sandran ja Royn suhde etenee nopeasti. He suunnittelevat avioituvansa jo viikon kuluttua tapaamisesta, mutta Royn poika Eric, joka on kovasti ihastunut Sandraan, haluaa suunnitella heille upeat häät. Sandra ja Roy myöntyvät. Sandran mielessä käy, että Ericin ja Sandran ikäero on pienempi kuin Royn ja Sandran. Millaiseen tilanteeseen se voisi johtaa kymmenen vuoden päästä? 

Eric suunnittelee kaiken pikkutarkasti. Sandran hääpuvun yksityiskohdat ovat peräisin taulusta, jossa Jeesus-lapsi kihlaa sormuksella Pyhän Katariina Aleksandrialaisen. Sandralla on Ericin mukaan täydellinen nimi: Sandran oikea etunimi on Alexandra.

Tämä oli jälleen mainio esimerkki Rachel Ingallsin tavasta kirjoittaa tarinaan useita tulkintoja – onnellisia loppuja tai katastrofin enteitä – jotka eivät jätä lukijaa rauhaan.

Rachel Ingalls, Black Diamond. Faber and Faber 1992. Kansikuva: Andrzej Klimowski. 279 s.

Mary McCarthy: Lumottu elämä

Mary McCarthyn (1912–1989) romaani Lumottu elämä kertoo tarinan, jossa on nimensä mukaisesti sadun aineksia. Sankaritar pakenee hirviön linnasta prinssin turviin, mutta hirviön taikapiiri pitää häntä vankinaan lähes loppuun saakka. Toisessakin mielessä kirja kertoo elämästä, jota lumous hallitsee: sankarittaresta elämä tuntuu epätodelliselta, aivan kuin menneisyys kahlitsisi häntä eikä hän olisi vapaa valitsemaan vapaasti. Pahaenteisesti hän myös uskoo, että menneisyys voidaan sovittaa vain kärsimyksellä.

Vaikka Lumottu elämä usein viittaakin satuihin, edellä esitetty kuvaus siitä on harhaanjohtava. Päällimmäiseksi jää nimittäin vaikutelma realistisesta romaanista, joka kertoo amerikkalaisen hieman boheemin New Leedsin taiteilijayhdyskunnan tapahtumista ja sivistyneiden ihmisten ihmissuhdesopasta yhtenä syksynä 1950-luvun alkupuolella. Ilmiselvästi New Leeds muistuttaa sijainniltaan ja luonnoltaan jotain pikkukaupunkia Massachusettsin osavaltiossa Atlanttiin työntyvällä Cape Codin niemellä. Kesäasukkaat ovat jo jättäneet seudun ja vain vakioasukkaat ovat jäljellä.

Ja New Leedsin olennainen piirre oli eräänlainen liioittelu. Kaikki moninkertaistui täällä, kuten maneetit satamassa. Täällä oli kolme kylänhullua, jotka irvistelivät postitoimistossa; tänne jääneillä talviasukkailla oli keskimäärin ollut kolme vaimoa; kahdeksan nuorta parrakasta boheemia nojaili ulos avopakettiautoistaan; kaupunginjuoppoja oli kaksikymmentäyksi. Vaimonhakkaamisessa, lapsensyrjimisessä, avioeroissa, auto-onnettomuuksissa, luhistumisissa, itsemurhissa kaupunki oli eräänlainen tilastollinen nousukohta, kuten päätiet juhlaviikonlopun aikana. Mitään ei New Leedsissä tapahtunut vain kerran.

Romaanin päähenkilö on Martha Sinnott, vähän yli 30-vuotias entinen näyttelijä, joka on miehensä Johnin kanssa palannut seitsemän toisaalla vietetyn vuoden jälkeen New Leedsiin. John kirjoittaa artikkeleita historiallisista rakennuksista historiallisen seuran laskuun. Martha on poissaolonsa aikana saattanut loppuun yliopisto-opintonsa ja tehnyt käännöksen Ibsenin Villisorsasta. Nyt Martha kirjoittaa ensimmäistä omaa näytelmäänsä. Salaa hän katsoo olevansa valmis myös äitiyteen.

Seitsemän vuotta aiemmin Martha oli keskellä yötä yöpaidassaan paennut Johnin luokse väkivaltaista ensimmäistä miestään Miles Murphya. Milesille avioliitto Marthan kanssa oli jo toinen. Miles asuu edelleen New Leedsin lähellä kolmannen vaimonsa Helenin kanssa. Pariskunnalla on vauva.

Miles Murphy on kiehtova yleisnero. Koulutuksensa hän on saanut Sorbonnessa, Heidelbergissa ja Lontoon kauppatieteellisessä korkeakoulussa sekä Jungin oppilaana Zürichissä. Hän on menestynyt näytelmäkirjailijana, kirjoittanut seikkailukertomuksia, toimittanut aikakauslehteä, toiminut psykologina ja psykoanalyytikkona. Hän on ollut lähes ammattilaistason nyrkkeilijä ja ollut kehässä Hemingwayn kanssa. Hän on myös suursyömäri ja -juomari sekä itsekeskeinen naisten hyväksikäyttäjä.

Martha pitää Milesia ihmishirviönä ja pelkää yhä häntä. Hän tuntee itsesyytöksiä siitä, että oli jättänyt Milesin ensimmäisestä avioliitosta olevan Barrett-pojan vaille suojaa lähtiessään miehensä luota seitsemän vuotta sitten. Barrett oli kuollut seuraavana vuonna.

Martha ja John yrittävät vältellä Milesia, mutta koska "mitään ei New Leedsissä tapahtunut vain kerran", Miles ja Martha kohtaavat uudelleen kohtalokkain seurauksin. 

Muita romaanin keskeisiä henkilöitä ovat Jane ja Warren Coe, viisissäkymmenissä oleva varakas pariskunta. Warren on taidemaalari, joka on saanut töitään kaupaksi ainoastaan vaimonsa upporikkaalle isälle. Warren on älyllisesti utelias mutta moraaliltaan sovinnainen. Hän päätyy romaanissa tilanteeseen, jossa hän joutuu valehtelemaan auttaakseen Marthaa. Epärehellisyyden paine käy hänelle lähes ylivoimaiseksi. Jane puolestaan antaa moraalinsa joustaa miellyttääkseen itseään. Esimerkiksi Warrenin äidin kuolemasta kertovan sähkeen hän salaa mieheltään vuorokauden ajaksi, jotta saa järjestää kauan odottamansa päivälliskutsut. Warrenin Marthasta maalaama kubistinen muotokuva, jonka Miles painostaa vaimonsa Helenin ostamaan, on keskeisellä osalla romaanin juonikuviossa. 

Vähäisemmissä sivuosissa esiintyy australialainen taidekriitikko Alexander "Sandy" Gray, joka yrittää oikeudessa saada lastensa huoltajuutta itselleen. Tässä hän saa avukseen Marthan opiskeluaikaisen ystävän, taidemaalari Dolly Lambin. Kiltti ja kokematon Dolly on romanttisesti kiinnostunut Sandysta, joka heidän ensitapaamisessaan tuntuu kohoavan vedestä kuin satuolento. Dollyn on vaikea nähdä Sandya sellaisena kuin tämä muille näyttäytyy. Sandylla on ollut jo neljä vaimoa, joista ensimmäinen on kuollut ja kolme seuraavaa häipyneet miehen väkivaltaisuuden takia. Dollyn ja Sandyn suhde ei etene fyysiseksi miehen kykenemättömyyden tähden. Tässä impotenssissa saattaa olla myös tämän siniparran väkivaltaisuuden yksi syy. Sivumennen sanoen tämä romaani on todellinen huonon seksin oppikirja: ensimmäinen siinä kuvattu akti on raiskaus ja toinen epäonnistuu kokonaan.

Osansa juonessa on myös ranskalaisella Paul de Harnonvillellä, entisellä alkoholistilla ja nykyisellä AA-kerhon aktiivijäsenellä, joka pitää kesäisin antiikkikauppaa ja paradoksaalisesti toimii talvisin alkoholiliikkeen kirjanpitäjänä. 

Huberin pariskunta, Harriet ja Harold, tuovat mukaan porvarillista näkökulmaa ja sovinnaista ajattelutapaa. Harold on ankankasvattajaksi ryhtynyt entinen lakimies.

Kaikki romaanin henkilöt ilmaisevat itseään ja ajatuksiaan tarkasti ja varmasti. Pääsemme myös osalliseksi useimpien sisäiseen puheeseen. Tällöin osoittautuu, että useimmat heistä ovat pohjimmiltaan täynnä epäilyksiä.

Lumottu elämä yhdistää satua ja myyttejä sekä realismia tavalla, johon olen törmännyt myös Iris Murdochin romaaneissa. Niistä olen pitänyt kovasti, joten Mary McCarthyn tapa kirjoittaa tuntui heti tutulta ja houkuttelevalta. 

McCarthya ja Murdochia yhdistää kiinnostus filosofisiin ongelmiin. Tässä romaanissa oli keskeisenä hyvin "murdochilainen" ongelma välttämättömyyden ja sattumanvaraisuuden suhteesta. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Iris Murdoch ajatteli, että ihmiset toisinaan ajautuivat ongelmiin, kun eivät hyväksyneet elämän sattumanvaraisuutta vaan katsoivat, että heidän elämäänsä määrää jonkinlainen myytti tai kärsimyksen koneisto, josta he eivät pysty irrottautumaan. Samalla tavalla kulkee Mary McCarthynkin ajatus tässä romaanissa. Ihmiset vapautuisivat menneisyyden toistamisesta, jos he ymmärtäisivät, että kaikki on sattumanvaraista eikä ole mitään filosofista pakkoa – geometrian lakeja maailmankaikkeudessa, kuten päähenkilö Martha sanoo – sille, että tietyt asiat tapahtuvat. Olipas tämä nyt hämärästi sanottu, mutta en haluaisi ruveta selittämään romaanin varsin ovelaa juonta enempää kuin on aivan välttämätöntä.

Keskittyminen henkilöiden ajatuksiin saa romaanissa toisinaan aikaan vaikutelman esseemäisyydestä. Minulle se oli mieleen, mutta ymmärrän, että jos käsiteltävä aihe ei kiinnosta, tällainen teksti voi olla raskasta luettavaa. 

Teoksen keskivaiheilla on pitkä jakso, joka kertoo Coen pariskunnan päivällisistä, joille osa teoksen päähenkilöistä kokoontuu lukemaan ääneen Jean Racinen Bérénice-näytelmää ja keskustelemaan luetusta. Keskustelussa pohditaan muun muassa intohimon ja velvollisuuden ristiriitaa, Port Royalin jansenismin vaikutusta Racineen, Bérénicen ja Shakespearen Henrik IV -näytelmän yhtäläisyyttä, Racinen ja Pierre Corneillen eroja, Hamletia ja Raskolnikovia sekä Bernard Shaw'n kyvyttömyyttä kirjoittaa tragediaa. Olisin lukenut tätä oivaltavaa keskustelua vaikka kuinka pitkästi. Jollekulle toiselle saattaa yksikin sivu olla liikaa. 

Coen päivällisillä jokainen tulkitsee näytelmää kiehtovasti omasta tilanteestaan käsin, joten keskustelu kertoo paljon myös romaanin henkilöistä. Tämä ilta osoittautuu ratkaisevaksi Marthalle, joka on saapunut tilaisuuteen yksin, koska John on lähtenyt työmatkalle. Myös Miles on saapunut yksin, koska Helen on jäänyt hoitamaan sairastunutta vauvaa. Illan lopuksi Miles tarjoutuu heittämään Marthan kotiin ja pahasti juopunut Martha suostuu. Ehkä harkintakyvyn puutteesta, ehkä todistaakseen, ettei enää pelännyt Milesia, ehkä uteliaisuudesta... John olisi joka tapauksessa vihainen siitä, että Martha on lähtenyt yksin päivällisille. "Saatan yhtä hyvin tulla hirtetyksi lampaan kuin karitsankin takia", käy Marthan mielessä. Arvannette jatkon.

Kun Martha huomaa olevansa raskaana, hänen mieleensä tulee: "Se oli kuin satu, jossa sai toiveensa toteutetuksi, mutta sillä tavoin, että toivoi ettei olisikaan toivonut sitä." Martha on pitänyt New Leedsin ongelmana sitä, etteivät sen asukkaat ottaneet vastuuta teoistaan. Mitä hänen itsensä tulisi tehdä?

Lopuksi pieni sivuhuomautus. Tätä romaania lukiessa mieleeni tuli, kuinka paljon juonenkehittelyn mahdollisuuksia menetettiin kännyköiden myötä, kun kuka tahansa on milloin tahansa tavoitettavissa. Tässä seuraavassa Warren pohtii, miten hän saisi viestin Marthalle, jolle hän on järjestämässä salaa rahaa: "Hän halusi soittaa Marthalle, kertoa tälle mitä oli tapahtunut, mutta jos John vastaisi puhelimeen, hänen täytyisi taas olla epärehellinen. Jos hän soitti täältä, rohdoskaupasta, soodalähteen tyttö kuulisi; jos hän soitti kotoa, kun Jane oli kylässä, naapurit kuuntelivat sivulinjalla."

Mary McCarthy, Lumottu elämä. Weilin & Göös 1965. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Charmed Life (1955) suomentanut Eila Pennanen. Runosäkeet suomentanut Aale Tynni. Kansi: Rauno Ruotsinsalo. 316 s.

Emma Donoghue: The Woman Who Gave Birth to Rabbits

Esipuheessaan Emma Donoghue kertoo tämän novellikokoelman syntyneen siten, että hän on aina välillä törmännyt jossain lähdeteoksessa niin houkuttelevaan tietoon, että muut työt on pitänyt jättää syrjään ja kirjoittaa aiheesta kertomus. Jokainen kokoelman novelleista siis perustuu historialliseen lähteeseen, joskus kokonaiseen elämäkertaan; toisinaan pelkkä lyhyt maininta – anekdootti, kasku, lauluteksti – on riittänyt sytyttämään kirjailijan mielikuvituksen.

Useimmiten Donoghue pääsee oivallisesti sisälle henkilöidensä ajatusmaailmaan jossakin heidän elämänsä ratkaisevassa kohdassa. Tällöin yksittäinen, ainutkertainen ja kummallinen tapaus muuttuu yleispäteväksi. Lukija voi ehkä omaksi yllätyksekseenkin samastua jopa naiseen, joka väittää synnyttävänsä kaniineja, kuten tapahtuu kertomuksessa, josta kokoelma on saanut nimensä.

Muutamat kertomuksista jäävät pintapuolisiksi, jonkinlaisiksi järkyttäviksi tapauskertomuksiksi. Ne eivät synnytä mielikuvaa novellista. Mielikseen niitäkin kyllä luki. Jokaisessa tarinassa on ainekset jännittävään historialliseen romaaniin.

Kokoelman läpi kulkee punaisena lankana naisten yritys selviytyä yhteisöissä, joissa heitä ei pidetä arvossa. Useimpien novellien henkilöillä on myös jonkinlainen yhteys Irlantiin. Jokaisen novellin jälkeen Emma Donoghue kertoo lyhyesti tapahtumat ja lähteet, joihin kertomus perustuu. Lähes kaikki tarinat saivat minut uteliaaksi ja etsimään lisätietoja internetistä.

Kerron tässä blogitekstissä hieman jokaisesta kokoelman kertomuksesta.

The Last Rabbit

Kertomus sijoittuu Englantiin vuonna 1726. Saatuaan keskenmenon Mary Toft, joka itse kertoo tarinaa, ryhtyy miehensä ja synnytyslääkärinsä kanssa järjettömältä kuulostavaan huijaukseen. He uskottelevat, että Mary Toft synnyttää kuolleita kaniineja tai niiden osia. Aviomies kerää tarkoitukseen kaniineja laajalta alueelta. Hämmästyttävää kyllä suuri yleisö ja monet arvostetut lääkärit uskovat huiputukseen. Englannin arvostetuin naistentautien lääkäri, Sir Richard Manningham, kuitenkin lopulta paljastaa huijauksen eristettyään Maryn tämän avustajista.

Tässä tarinassa on hieman sama idea kuin Emma Donoghuen tuoreessa romaanissa Ihme (The Wonder), jossa pikkutytön väitetään tulevan toimeen ilman ravintoa.

Taiteilija William Hogarth oli huvittunut ihmisten hyväuskoisuudesta ja teki aiheesta piirroksen, jossa Mary Toft makaa lapsivuoteessa lääkärien ympäröimänä. Huoneen lattia on täynnä kaniineja.

Acts of Union

Novelli sijoittuu Irlantiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen. Englantilainen upseeri käy apteekkarilta lääkettä sukupuolielimensä kutinaan. Apteekkari antaa sotilaalle lääkkeen ja samalla kutsuu tämän päivälliselle. Muina osallistujina ovat pappi, asianajaja ja apteekkarin veljentytär. Nuori kapteeni juotetaan humalaan ja naitetaan vielä samana iltana apteekkarin sukulaisnaiselle. 

Aamun valossa krapulaiselle kapteenille paljastuu, että nainen on häntä ainakin kymmenen vuotta vanhempi. Apteekkari on sopivasti hävinnyt potilaskäynnille. Tuore aviopari selvittelee välinsä. Kapteeni lähtee palaamatta koskaan, mutta hän lupautuu maksamaan naiselle vuosittaista elinkorkoa.

Mainiosti novellina toimiva tarina on kerrottu kapteenin näkökulmasta.

The Fox on the Line

Novelli on kirjoitettu kuvanveistäjä Mary Lloydin päiväkirjamerkintöjen muotoon. Mary Lloyd asuu yhdessä Lady Frances Power Cobben kanssa. He ovat molemmat eläinten vivisektion kiihkeitä vastustajia. Tarina keskittyy niihin päiviin vuonna 1876, jolloin Englannin parlamentin käsittelyyn tulee esitys vivisektion kieltämiseksi. Hieman ennen ratkaisevaa käsittelyä 3000 lääkäriä ja tiedemiestä vetoaa esityksen hylkäämisen puolesta, ja laki hyväksytään vesitettynä: "Se ei enää suojaa eläimiä vivisektiolta vaan elävältä leikkelijöitä syytteeltä."

Mary Lloydin mielessä elävältä leikeltyjen eläinten kohtalo rinnastuu naisiin, joiden sukupuolielimiä Englannissa tuohon aikaan silvottiin, jotteivät he tuntisi "intohimoa". 

Mary Lloyd ja Lady Frances vaihtavat taktiikkaa: he alkavat taistella sellaisen lain puolesta, joka kieltää eläinkokeet kokonaan.

Jälkisanoissaan Emma Donoghue toteaa lakonisesti, että tämä laki on edelleen säätämättä.

Account

Tilikirjan merkintöjä muistuttava novelli. Merkinnät sisältävät faktoja Skotlannin kuninkaan Jaakko IV:n ja hänen rakastajattarensa Margaret Drummondin elämästä. Margaret Drummond ja kaksi hänen sisartaan kuolivat vuonna 1502 syötyään yhdessä mahdollisesti myrkytetyn aamiaisen. Murhalla haluttiin ehkä estää kuningasta menemästä naimisiin Margaretin kanssa. Seuraavana vuonna Jaakko IV meni naimisiin Englannin kuninkaan Henrik VII:n  tyttären, 14-vuotiaan Margaret Tudorin kanssa.

Revelations

Elspeth Buchan johtaa 1700-luvun jälkipuoliskolla Skotlannissa buchaniittien uskonlahkon paastoon, jonka on määrä päättyä Kristuksen toiseen tulemiseen. Novelli kertoo paaston vaiheista. Osa lahkolaisista karkaa, osa lähes menehtyy. Lahkolaiset leikkaavat pois hiuksensa ja jättävät vain pään keskelle tupsun, josta heidät voidaan temmata taivaaseen. Tapahtumat on nähty lahkon jäsenen, pastori Hugh Whiten näkökulmasta.

Toi mieleeni Aino Kallaksen Lasnamäen valkea laiva -novellin, joka kertoo samanlaisesta tilanteesta.

Night Vision

Kertomus yhdeksänvuotiaan sokean Franny-tytön ensimmäisestä koulupäivästä ja sitä seuranneesta illasta. Franny kertoo itse tarinaa. Hän pelkää, että papin johtama koululautakunta kieltää häntä jatkamasta koulunkäyntiä näkövamman takia. Frannyn isä on mennyt kuulemaan päätöstä, ja Franny odottaa jännittyneenä hänen paluutaan. Novellin päätös on liikuttava.

Kertomus perustuu irlantilaisen runoilijan ja romaanikirjailijan Frances Brownen (1816–70) omaelämäkerralliseen tekstiluonnokseen.

Ballad

Perustuu makaaberiin balladiin nimeltä Bessy Bell ja Mary Gray, joka kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka pakenevat ruttoa metsämajaan. Nuori mies, joka on rakastunut heihin molempiin, tuo heille ruokaa – ja ruton. Kaikki kolme kuolevat. Tarina kerrotaan nuoren miehen, joukko-osastostaan karanneen ratsumiehen, näkökulmasta. Kustaa Aadolfin palkkasoturina mannermaalla uransa aloittanut sotilas on saanut sodasta tarpeekseen jouduttuaan murhaamaan siviilejä Irlannin taisteluissa vuonna 1645.

Come, Gentle Night

Shakespearen Romeosta ja Juliasta nimensä ottanut novelli kuvaa Effie Grayn ja taidekriitikko John Ruskinin häitä seuraavaa hevosvaunumatkaa ja hääyötä huhtikuussa 1848. Ajomatkan kevyt kiusoittelu hyytyy hääyönä vaivaantuneeksi etäisyydeksi. Huomattavasti morsiantaan vanhempi sulho viilenee, kun hänelle paljastuu, että alaston aikuinen nainen ei kaikilta kohdin muistutakaan antiikin siloisia marmoriveistoksia.

Lisätietoja avioparin vaiheista kaipaaville suosittelen elokuvaa Effie Gray, josta minulle vinkkasi Sataa valoa -blogin Ariel Philippe Delermin Autumn-romaanista kirjoittamani blogitekstin kommenttiosiossa.

Salvage

Kahden oppineen naisen, Anna Gurneyn ja hänen serkkunsa Sarah Buxtonin, ponnistelujen ansiosta kaksi venäläistä merimiestä pelastuu haaksirikosta Norfolkin rannikolla 1800-luvun alkupuolella. Dramaattinen tarina on kerrottu Sarahin näkökulmasta. 

Lapsena vammautunut ja pyörätuolia käyttävä Anna Gurney käänsi vuonna 1821 ensimmäisenä nykyenglanniksi Anglosaksien kronikan.

Cured

Novelli kertoo "neiti F:stä", joka hakeutuu Lontoossa tunnetun naistentautien lääkärin Isaac Baker Brownin potilaaksi pitkään jatkuneiden selkäkipujen vuoksi. Potilaalta lupaa kysymättä Baker Brown poistaa nukutuksessa neiti F:n klitoriksen. Fyysistä pahoinvointia paikoin aiheuttava kertomus on kerrottu neiti F:n näkökulmasta ja tuo vahvasti esiin hänen vihansa ja katkeruutensa hänelle tehdystä väkivallasta sekä hänen voimattomuutensa, kun hän ymmärtää, ettei voi mitenkään saattaa lääkäriä vastuuseen teostaan. Ei ole edes sanoja, joilla hän voisi selittää hoitokulut maksavalle veljelleen, mitä hänelle tarkkaan ottaen on tehty.

Tohtori Baker Brown aloitti klitoridektomialeikkaukset vuonna 1859. Novelli perustuu hänen itse julkaisemaansa potilaskertomukseen. Emma Donoghue toteaa jälkisanoissaan, että vielä novellin julkaisuaikaan (vuonna 2002) Yhdysvalloissa noin 2000 tyttövauvaa leikattiin joka vuosi sen takia, että lääkäri arvioi heidän klitoriksensa liian kookkaaksi.

Figures of Speech

Eletään 1600-luvun alkupuolta. Kreivitär Mary Stuart O'Donnell odottaa viimeisillään toisen lapsensa syntymää Italiassa, jonne hän on lähtenyt maanpakoon Irlannista miehensä kanssa. 25-vuotias kreivitär on varmuuden vuoksi juuri tehnyt testamenttinsa, vaikka toteaakin sen olevan turhaa, aviomieshän vaimon omaisuuden joka tapauksessa saa. Kreivitär keskustelee elämänsä vaiheista hyvin tuntemansa seuraneidin kanssa. Tilanteen jännittävyydestä huolimatta sanavalmiilla naisilla on hauskaa keskenään. Aviomies on huoraamassa ympäri Genovaa ja juomassa itseään hengiltä, arvelee kreivitär.

Mary Stuart O'Donnellin suku liittyy olennaisesti Irlannin historiaan. Mary itse eli seikkailukkaan elämän, jonka loppuvaiheista ei tiedetä mitään.

Words for Things

Vuonna 1789 Kingsborough'n kartanoon Irlannissa saapuu uusi kotiopettajatar. Perheen vanhin tytär, 14-vuotias Margaret, uskoo voivansa ohjailla uutta opettajatarta samoin kuin aiempiakin, herättämällä tässä sopimattomia hellyyden tunteita. Uusi opettajatar, "mistress Mary", ei kuitenkaan ole näin helposti manipuloitavissa. Hän osoittautuu oikeudenmukaiseksi ja lasten etua ajattelevaksi ammattilaiseksi. Margaret kiintyy ja ihastuu aidosti opettajaansa. Myös kotiopettajatar Mary alkaa vähitellen arvostaa älykästä oppilastaan. Molempia yhdistää kiinnostus sanoihin ja kirjoittamiseen.

Isokokoinen Margaret tuntee epävarmuutta murrosiän fyysisten muutosten takia. Tässäkin kotiopettajatar Mary voi olla avuksi: hänen mielestään myös nolottaville asioille täytyy antaa nimi.

Kun opettajatar ennalta lapsille ilmoittamatta lähtee parin päivän lomalle, Margaret kuvittelee, että Mary on hylännyt hänet lopullisesti ja reagoi voimakkaan tunteikkaasti. Lady Kingsborough säikähtää tyttärensä rajua reaktiota ja päättää sanoa irti kotiopettajatar Maryn työsuhteen.

Novelli on pääosin kerrottu vuoroin Maryn ja Margaretin näkökulmasta. Novellin lopussa kaikkitietävä kertoja mainitsee, että myöhemmin Italiassa avioliittonsa rikottuaan Margaret tapasi entisen kotiopettajattarensa tyttären, joka ei ollut koskaan ehtinyt tutustua äitiinsä.

Jälkisanoissaan Emma Donoghue kertoo, että koskaan ei ole selvinnyt, miksi kreivitär Kingsborough piti kotiopettajatar Mary Wollstonecraftin vaikutusta lapsiinsa niin arveluttavana, että sanoi tämän irti. Tytär Margaret joka tapauksessa aina myöhemminkin puolusti opettajaansa.

Margaret King Moore meni naimisiin Mount Cashellin jaarlin kanssa ja synnytti tälle kahdeksan lasta. Vuonna 1805 hän karkasi rakastajansa George William Tighen kanssa Italiaan. Siellä hän tutustui Mary Wollstonecraftin tyttäreen, joka ei koskaan ollut tavannut äitiään. Mary Wollstonecraft oli kuollut tyttärensä synnytykseen. Ja tuon tyttärenhän tunnemme parhaiten nimellä Mary Shelley.

How a Lady Dies

Novelli kuvaa varakkaiden kylpylävieraiden elämää Bathin kaupungissa 1700-luvun puolivälissä nähtynä kahden kylpylävieraan silmin. Nuorempi heistä, Elizabeth Pennington, varakas kirkkoherran tytär, on kuolemassa keuhkotautiin vain 25-vuotiaana. Hänen hieman vanhempi seuralaisensa, Frances Sheridan, on tunnetun teatterimiehen Thomas Sheridanin puoliso. Novelli kertoo varsinkin Elizabethin kiintymyksen tunteista, joille on vaikea löytää sanoja.

Myöhemmin Francesista tuli romaani- ja näytelmäkirjailija. Elizabeth Pennington oli runoilija, jonka tuotannosta luultavasti suurin osa on kadonnut.

A Short Story

Novelli alkaa pikkuruisen Kitty Crachamin syntymästä Irlannissa 1800-luvun alkupuolella. Tytön kasvu oli hidasta ja hän kärsi jatkuvasta yskästä. "Tohtori" Gilligan houkuttelee vanhemmat  luovuttamaan tyttärensä hänelle vietäväksi Englannin suotuisampaan ilmastoon. Hyväuskoiset vanhemmat antavat lapsen Gilliganille siinä uskossa, että tyttö Englannissa saa hyvää lääketieteellistä hoitoa.

Näin alkaa Kittyn elämä Caroline Crachamina, "sisilialaisena keijukaisena", jota  Gilligan maksusta esittelee ympäri Englantia. Lisämaksusta häntä saa koskeakin. Gilligan uskottelee olevansa tytön isä ja liioittelee tytön ikävuosien määrää. Lopulta tyttö kuolee keuhkotautiin ja uupumukseen.

Kittyn oikea isä yrittää saada ruumiin haudattavaksi Irlantiin, mutta hän on myöhässä: Kittyn luut oli jo keitetty irti lihoista ja hänen luurangostaan oli tehty uusi näyttelyesine.

Caroline Crachamin luuranko on edelleen näytteillä lontoolaisessa anatomian museossa.

Dido

Dido Bellin minämuotoinen kertomus dramaattisesta päivästä, jolloin tälle englantilaisen aatelismiehen ja afrikkalaisen orjan tyttärelle valkenee, kuinka hänen näköisiään ihmisiä kohdellaan hänen suojatun kotinsa, Kenwoodin kartanon, ulkopuolella. Hän päättää toimia ja vaikuttaa isosetäänsä Lordi Mansfieldiin, joka on tuomarina tekemässä päätöstä oikeusjutussa, jossa on kyse siitä, voidaanko Englannissa oleva orja James Somerset lähettää orjatyöhön Jamaikalle vastoin tahtoaan. Kuin sadussa Dido esittää isosedälleen kolme toivomusta.

Somerset-päätös vuonna 1772 oli ensimmäinen askel orjien täyteen vapautukseen Englannissa.

The Necessity of Burning

Novelli sijoittuu Englannin talonpoikaiskapinaan vuonna 1381. Se on kerrottu cambridgelaisen leskirouva Margery Starren näkökulmasta. Kirkon ja yliopiston tuomiovalta oli jo pitkään herättänyt närää kaupungissa (town hates gown). Nyt se purkautuu väkivaltana ja kirjojen polttamisena, johon Margerykin innolla osallistuu.

Hänellä on henkilökohtainen syy kaunaan kirkkoa kohtaan. Hän muistaa, kuinka hänen poikansa syntyi hädin tuskin elävänä. Lapsen piti saada hätäkaste, mutta pappi oli juonut itsensä sammuksiin eikä häntä uskallettu herättää. Niinpä Margery itse kastoi lapsen niin hyvin kuin taisi.

Kun äreä pappi aamulla viimein saapui paikalle, poika oli jo kuollut. Papin mukaan Margery oli kastesanoissaan pannut pojan isän edelle, joten kaste oli pätemätön ja lapsi Margeryn huolimattomuuden tähden joutuisi helvettiin. Kirkkomaahan häntä ei tietenkään saanut haudata.

Novelli perustuu lyhyeen mainintaan Englannin talonpoikaiskapinan historiikissa.

Looking for Petronilla

Tämä on kokoelman ainoa nykyaikaan sijoittuva kertomus. Historialliseen aiheeseen pohjautuvana fantasiatarinana se myös erottuu muun kokoelman realistisesta tyylistä. Kertomuksen minäkertoja saapuu lentokoneella Englannista Irlantiin ja ajaa vuokraamallaan Volvolla Kilkennyn kaupunkiin tutustuakseen paikkoihin, joissa 700 vuotta sitten eli noituudesta syytetty Alice Kyteler. Kertojaa tuntuu erityisesti vaivaavan Kytelerin palvelijattaren, Petronilla de Meathin, kohtalo. 

Petronilla poltettiin roviolla vuonna 1324 sen jälkeen, kun hänen emäntänsä oli paennut oikeudenkäyntiä Englantiin ja kadonnut jäljettömiin.

Emma Donoghue, The Woman Who Gave Birth to Rabbits. Virago Press 2002. 212 s.

Satu Apo: Ihmesadun rakenne

Ihan aluksi: minusta on osuvaa, että satujen tutkija on nimeltäänkin Satu. 

Olen jo kauan halunnut tutustua tähän Satu Apon tutkimukseen. Nyt se kävi päinsä, kun ilmeni, että poikani oli hankkinut sen omaan kirjahyllyynsä ja sain sen sieltä lainaan.

Jos joku lukijoista on päätynyt tähän tekstiini siinä toivossa, että tässä olisi tieteellinen referaatti klassikon aseman saaneesta tutkimuksesta, joudun tuottamaan pettymyksen ja kehotan jatkamaan googlausta. En tunne tutkijan mielenkiintoa Apon tutkimusta kohtaan. Satujen luokittelu niiden rakenteen perusteella ei ole minulle tärkeää. Niiden käyttämät kerronnan keinot, piilevät ja ilmeiset merkitykset ja henkilökuvaus sen sijaan ovat kiehtovia. Tätäkin puolta Apon tutkimus valottaa kiitettävästi.

Olen siis saduista ja kertomuksista innostuva maallikko, jonka mielestä homo sapiens ('viisas ihminen') on nimityksenä ihmiselle luonteenomaista liioittelua. Paremmin lajimme erottaisi muista elollisista nimitys homo narrans ('tarinoita kertova ihminen'). 

On hyvin tiedossa, että sadut ovat kansainvälistä kulkutavaraa. Apokin pohtii satujen ajoittamisen ja paikallisen sijoittamisen ongelmaa. Pääosa suomalaisesta sadustostamme heijastelee Euroopan feodaalisen vaiheen kulttuuria linnoineen, kuninkaineen ja prinsessoineen. Pieni osa saduista ulottuu ajallisesti tätäkin kauemmas, antiikkiin tai jopa muinaiseen Egyptiin. Huomattavan suuri osa on myös verrattain uusia, 1800-luvulla syntyneitä. On myös otettava huomioon, että kerääjien ja arkistoijien sensuuripyrkimykset ovat saattaneet sotkea joidenkin satujen historialliset jalanjäljet.

Suomessa saduissa ei ole kovin suurta paikallista vaihtelua. Ihmesatujen fantasiapitoisuus on ilmeisesti hillinnyt paikallista mukauttamista. Kuten Apo toteaa, "ei ole mitään kulttuuri- tai perinne-ekologisia syitä, joiden vuoksi prinsessan vapauttaminen lohikäärmeen kynsistä kerrottaisiin eri tavalla Eurajoella kuin Hirvensalmella".

Apon tutkimuksesta opin, että kansansatujen kerääminen ja tutkimus Suomessa alkoi verrattain myöhään. Grimmin veljesten ensimmäinen satukokoelma oli julkaistu Saksassa jo vuonna 1812. Grimmien työstä innostuksensa saanut Eero Salmelainen julkaisi Suomen kansan satuja ja tarinoita -kokoelmansa vasta 1852–66. Valtaosa kansansaduista kerättiin vielä tämänkin jälkeen: keruun huippukausi osui 1880- ja 1890-luvuille.

Keruuinnostuksen vähäisyydelle on luonnollinen selitys. Jo varhain oli havaittu, että suomalaisissa kansansaduissa oli vahvoja vaikutteita sekä idästä että lännestä. Niinpä haluttiin mieluummin kerätä sitä, minkä katsottiin olevan omaperäistä, toisin sanoen kalevalaista runoperinnettä. Esimerkiksi Lönnrot vakuutteli 1830-luvulla, että satujen keräämisellä ei ollut kiirettä toisin kuin eeppisen runouden keruulla.

Siitä, että valtaosa keruusta tapahtui vasta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa, on se seuraus, että suomalaisilta suullisessa muodossa kerätyssä satuaineistossa on melko paljon satuja, jotka pohjautuvat kirjalliseen alkutekstiin. Apon tutkimusaineiston 235 sadun joukossa oli yhdeksän sana sanalta kopioitua Grimmin satua. Eikä ole kovin yllättävää, että Apon satakuntalaisaineistossa seikkailevat Ali-pappa ja Yli-pappa, kun jo vuonna 1834 Oulun Wiikko-Sanomissa ja sen jälkeen ehkä muuallakin oli julkaistu satu Alibaba ja 40 rosvoa. Satuja julkaistiin runsaasti aikakauslehtiviihteenä 1800-luvulla, kun sensuuri tarttui kärkkäästi poliittisten tai ajankohtaisten aiheiden käsittelyyn. Satuja julkaistiin myös huokeina kansankirjoina ja irrallaan myytävinä painoarkkeina.

Osittain kirjallisista lähteistä huolimatta sadut kuitenkin vielä 1800-luvun lopulla olivat siinä mielessä elävää kansanperinnettä, että niitä kerrottiin suullisesti kodeissa ja nuorten kokoontuessa yhteen sekä yllättäen myös työpaikoilla. Työn tahti oli tuohon aikaan vielä sellainen, että työt saatettiin välillä keskeyttää tarinointia varten. 

Selvästi sadut olivat jo vuosisadan vaihteessa siirtyneet sosiaaliselta statukseltaan varattomimpien kansanosien huviksi. Miehiä oli Apon aineiston kertojissa enemmän kuin naisia. Jossain määrin yllättävää on, että innokkaimpia sadunkertojia eivät olleet yli 60-vuotiaat mummot ja vaarit vaan huomattavasti nuoremmat satuilijat. Apon aineiston kertojista noin puolet oli 10–24-vuotiaita.

Kertomaperinteen katoamisvaiheelle on ominaista, että kertomukset leikillistyvät. Parodia ja seksuaaliset aiheet lisääntyvät. Voisi kuvitella, että tämäntapainen kerrontaperinteellä leikkiminen on kuulunut nimenomaan nuorten tapaamisiin. Kuten Apo toteaa, satuja on kerrottu myös "eroottisen virityksen luomiseksi", joskus suorastaan pornografisessa tarkoituksessa. Apon aineiston riettain satu kertoo piskankeli-seksikoneesta, joka lopulta raiskaa omistajaemännän lisäksi myös piian, papin ja tämän ajomiehen. Silmääni pisti, että tämän sadun kertoja on ollut vasta 15-vuotias. 

Koska miehiä oli kertojista selvä enemmistö, sadut ovat melko miehisiä. Seikkailut ovat kuuluneet miesten elämänpiiriin, samoin aktiivinen toiminta omien elämänolojen parantamiseksi. Naisilla on ollut rooli vain suhteessa mieheen: he ovat etupäässä äitejä, vaimoja, sisaria ja tyttäriä. Heitä on katsottu saduissa miesten silmin. Useiden satujen piilomerkityksenä on ollut opettaa naisille, miten hyvä nainen käyttäytyy tai ehkä pikemminkin varoittaa siitä, miten "huono" morsian tai vaimo menettelee. Nainen pääsee tavoitteeseensa kaventamalla omaa käyttäytymistään, uhrautumalla ja kestämällä. Naiselle on siis varattu passiivinen, jopa masokistinen rooli. "Huonon" sulhasen tai miehen ominaisuuksista sadut eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita.

Pienen osan saduista Apo luokittelee "feminiinisiksi" ja osassa nainen kuvataan "aktiiviseksi suorittajaksi". Suomalainen satuperinne tuntee muun muassa sadun, jossa tyttö menee veljensä asemesta armeijaan pojaksi naamioituneena. Onpa Apon aineistossa myös satu, jossa tyttö päätyy sukupuolen vaihdoksen kautta prinsessan mieheksi.

Vaikka suomalaisetkin ihmesadut päättyvät usein häihin, niiden antama kuva miehen ja naisen suhteesta on epäromanttinen. Avioliitto on ennen kaikkea omaisuusjärjestely. Samanlainen käsitys esiintyy myös muissa perinnelajeissa, esimerkiksi sananparsissa, joissa rakkauteen suhtaudutaan väheksyvästi. Apo viittaa Matti Kuusen lausahdukseen "pohjoismaisen eroksen hienostumattomuudesta ja köyhyydestä". Kuusen mukaan romanttinen rakkaus juurtui sananparsistoon vasta 1900-luvulla.

Suomalaiset ihmesadut ovat muiltakin osin mukautuneet pohjoiseen talonpoikaiskulttuuriin ja heijastavat sitä: "suomalaisessa sadustossa vallitsee alhaissyntyisen sankarin yli- ja prinssien aliedustus verrattuna esimerkiksi Grimmin satuihin ja karjalaiseen satutraditioon". Muutenkin suomalaisen ihmesadun maailma on karu verrattuna vaikka Tuhannen ja yhden yön satujen aarteiden ja aistillisen rakkauden kuvauksiin. Miljööt ovat pelkistettyjä. Kovin paljoa ei ole edes uskallettu toivoa: saduissa esiintyvien taikaesineiden kuvauksissa "tulevat näkyviin mielikuvituksen kaavoittuneisuus ja se, miten niukkuuden leimaama kulttuuri on kaventanut toiveajattelun todella vaatimattomaksi". Mahan täyteen saaminen vaikuttaa olleen suurin toive, ja riitti, jos taikaesine sen pystyi toteuttamaan. Kuka nyt lentävää mattoa kaipaisikaan?

Sadun merkityksiä ja niiden tulkintaa pohtiessaan Apo päätyy viehättävän holistiseen näkemykseen, johon on helppo yhtyä: "Oma kantani on, että satujen fiktiivinen maailma ja sen merkitykset nousevat inhimillisen elämän (kulttuurin) totaliteetista, eivät vain sen joltakin osa-alueelta."

Näin ollen psykologiset ja psykoanalyyttiset satujen tulkinnat voivat hyvin olla mukana sadun lukijan tulkintapakissa, mutta pelkästään niihin keskittyminen johtaa toisinaan naurettaviin tulkintoihin, joista Apo siteeraa yhtä varoittavaa esimerkkiä. Myös mytohistorioivat tulkinnat, joissa saduista etsitään merkkejä oletetusta matriarkaalisesta kulttuurivaiheesta, ovat mahdollisia vain joidenkin harvojen satujen osalta, eivät koko laajan satuaineiston tulkintamallina.

Merkitykset on syytä suhteuttaa kertojien ja kuulijoiden tilanteeseen. Tulkinnassa on aina syytä pitää mielessä, että saduissa ovat tulleet esille ihmisten toiveet ja pelot. Niissä on pönkitetty yhteisön arvoja ja asenteita. Niissä on myös toiveajattelua sosiaalisten roolien vaihdoksista mutta ei niiden kumoamisesta. Joissakin "sosiaaliaggressiivisissa" saduissa valtaapitävät häpäistään karkeilla tavoilla. 

Kirjan lopussa on liitteenä 18 esimerkkisatua Apon aineistosta. Jäin miettimään, miten monella tapaa sadut voivatkaan toiveitamme kuvastella. Yhdessä sadussa eniten huomiota saa taikaesine, viulu, joka pakottaa kaikki sen kuulijat tanssimaan niin kauan kuin viulua soitetaan. Tämän sadun kertojaksi oli merkitty "Jallaaton Riku".

Satu Apo, Ihmesadun rakenne: juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1986. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 446. Kannen suunnittelu: Arja Apo. 351 s.

Barry Hannah: Bats Out of Hell

Barry Hannahin (1942–2010) Bats Out of Hell on kahdenkymmenenkolmen novellin järkäle. Noin puolet sen novelleista on julkaistu ensimmäisen kerran arvostetuissa kirjallisuuslehdissä, loput on ilmeisesti kirjoitettu varta vasten tähän kokoelmaan. Novellien pituus vaihtelee vajaan sivun mittaisesta tuokiokuvasta neljänkymmenen sivun lähes pienoisromaaniin. Novellien tapahtumat sijoittuvat yleensä Yhdysvaltojen Etelävaltioihin, suurin osa kirjailijan kotiosavaltioon Mississippiin, yksi naapuriosavaltio Arkansasiin ja pari sotakentille tarkemmin nimeämättömiin maihin.

Novellien tyyli vaihtelee kovasti. Mukana on useita novelleja, jotka toimivat lähes täysin kielen varassa ja joiden kertoma tarina on parodinen, mustan huumorin sävyttämä tai surrealistinen. Kielenkäyttö on perinteisemmissäkin melko realistisissa novelleissa energistä ja kekseliästä. Sanasto pakotti muutaman kerran turvautumaan sanakirjaan (esimerkiksi svelte ja emaciated esiintyivät useampaan kertaan), vaikka yleensä konteksti auttaa aika hyvin merkityksen jäljille. Kirjailijan omatekoiset uudissanat (esimerkiksi enhooterment ja farhearinged) avautuivat yhteydestään tai ne selitettiin. Silloin kun ei ole kyse dialogista, kirjailija suosii pitkiä kappaleita, mikä varsinkin näissä kielellä leikkivissä novelleissa teki lukemisesta haastavaa ja edellytti keskittymistä.

Novellikokoelma alkaa kevyehkösti neljän vanhan miehen ja yhden naisen ystäväporukan kuvauksella nimeltä High-Water Railers. Minua viehätti se, että yksikään novellin henkilöistä ei ole alle 70-vuotias ja vanhin on jo yli 90-vuotias. Vanhoja ihmisiä esiintyy useissa kokoelman novelleissa myöhemminkin, mutta ikäjakauma kyllä tasaantuu niin, että myös lapset, nuoret ja keski-ikäiset pääsevät esille. Tässä High-Water Railers -kertomuksessa päähenkilöillä on tapana tulla kalastamaan rantalaiturille. Henkilöt eroavat ajatuksiltaan ja ihanteiltaan, mutta he ovat pitkän ystävyyden aikana oppineet sietämään toisiaan hyvin. Novellin perusajatus kietoutuu sen pohtimiseen, mitä itse kunkin elämässä on harmittavasti jäänyt tekemättä tai kokematta. Novelli pisti mukavasti myös omat ajatukset liikkeelle. Usein kysellään sitä, katuuko näin vanhempana jotain. Harvemmin sitä, onko jokin unelma jäänyt toteutumatta.

Jo toinen novelli Two Things, Dimly, Were Going At Each Other antaa jo esimakua tulevasta räväkkyydestä. Novellilla on myös Hannahille tyypillinen pitkähkö ja monimielinen nimi. Novelli kertoo narkomaanimenneisyytensä taakseen jättäneestä kirjailijasta ja hänen 89-vuotiaasta lääkäristään. Kirjailija William Coots on vuosia sitten masennusvaiheessa ampunut vaimonsa. Ilmiselvästi Cootsin hahmo perustuu kirjailija William Burroughsin elämään ja kirjoitustyyliin. Tässä maistiaisiksi Hannahin kaunistelematonta kuvausta päähenkilöstä:

Coots, queer not gay, was an old-timer who hated "fairies" almost as much as women, or so he wrote. "Queens" were anathema, down there with the dreaded "cunts". His manly midwestern prose would scratch out at them. Physically he was a coward, and as he aged in the big city, his paranoia had a field day and became quite adorable to Coots cultists, who were always at him for interviews. His prose was no hoax. He wrote beautifully, especially when he was telling a straight clean story – something "linear". But too much of this thirties stuff annoyed him and he was apt to launch off into his "genius" – spiteful incoherence, cut-up blather, free-floating time pirates corn-holing each other, etc. He was, though, dead accurate about the century often in this "shotgunning" – it seemed to thousands anyway – as only, perhaps, an old shy queer full of hate can be.

Tuo pitkä lainaus on siinä mielessä paikallaan, että siinä Hannah tulee kuvanneeksi myös omaa kirjoitustyyliään. Olen sitä mieltä, että myös Hannah kirjoittaa kauniisti pitkissä, kertovissa, "lineaarisissa" novelleissaan. Osa novelleista oli kuitenkin niin kielensä lumoissa, että tunsin lukijana jääväni ulkopuolelle. Varsinkin kokoelman alkupuolella kirjailija ottaa lukijalta luulot pois absurdeilla, hysteerisillä, sadistista ja misogyynistä kuvastoa vyöryttävillä kertomuksilla.

Näistä kielipeleistä mainittakoon vaikka Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva tarina, jota kertoo kirjuriksi nimetty kertoja. Sotilaat ovat silpoutuneet pelkiksi ruumiinosiksi. Kertojasta on jäljellä vain pää ja oikea käsi. Toisessa tarinassa leikitellään varsin vertahyytävästi kauhutarinan genrellä. Sen kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on hädin tuskin kirjoitustaitoinen "hillbilly". Kielen virheet tai sen puute jos mikä nostaa kielen etualalle. Lyhyt pakinamaisesti alkava joulukertomus puolestaan etenee silmittömään surrealistiseen väkivaltaan.

Novelli Pusalina Brown parodioi lännenkertomusta. Siinä on leski poikansa kanssa erämaamökissä, jonne saapuu yksinäinen ratsastaja takaa-ajajat perässään. Koko juttu on kuin pitkitetty vitsi. Lukijan hymy kyllä hyytyy, kun tarina muuttuu raivokkaan sadistiseksi misogyyniseksi painajaiseksi.

Nautin kyllä kielellisestä kekseliäisyydestä kirjoissa, mutta kaipaan myös henkilöhahmoja, joihin voin samastua tai ainakin joiden elämäntilannetta voin ymmärtää. Joskus hyvä tarinakin riittää. Jotain sellaista, mikä houkuttelee lukemaan seuraavan lauseen. Muuten voisin yhtä hyvin lukea sanakirjaa.

Tämän novellikokoelman alkupuolen burroughsmainen väkivaltakuvasto pudottaa taatusti osan lukijoista, jotka voisivat pitää – kuten minä – teoksen jälkipuoliskon rauhallisemmasta psykologisesta otteesta.

Esimerkiksi Rat-faced Auntie on ilman kikkailua ja kronologisesti kerrottu tarina. Se on todellakin kertomus. Aika vähän siinä on dialogia tai dramatisoituja kohtauksia. Novellissa mainitaan Hemingway ja Raymond Carver, joiden tuotannosta tällainen pelkistetty tarina hyvinkin voisi niin ikään löytyä. Se kertoo miehen tien jazzmuusikosta alkoholistiksi ja sitten sosiologian aikuisopiskelijaksi ja sokeaksi kirjailijaksi. Barry Hannahin henkilöissä on jotain, mikä lähes pakottaa seuraamaan heitä. Jokin heitä aina riivaa tai ajaa.

Hannahin novellien maailma on melko miehinen. Naisia on kyllä lähes kaikissa mukana, mutta silloinkin kun he eivät joudu väkivallan kohteeksi, heidät nähdään osana miehen maailmaa. He ovat vaimoja, tyttöystäviä, sisaria, joskus äitejä (Elviksen äiti kirjoittaa miehelleen Vernonille vankilaan novellissa Mother mouth; novellissa That was close, Ma sotilas kirjoittaa äidilleen). Huvittavaa kyllä, niissä parissa novellissa, joissa naisella on jokin muu kuin tällainen suoraan mieheen kytkeytyvä rooli, novellin miespäähenkilö katsoo velvollisuudekseen "pelastaa" naisen.

Kokoelman suosikkinovellissani Scandale d'estime minäkertoja muistelee 17-vuotiasta itseään. Työkeikalla vanhan rakennuksen purkutöissä vieraassa kaupungissa nuori mies tapaa samassa hotellissa asuvan kauniin leskinaisen. Naisen elämään liittyy suhde, jossa on hyväksikäytön piirteitä ja väkivallan uhkaa. Nainen käyttää kokopäiväisesti huumeita. Tarinassa on vahvoja sävyjä Tennessee Williamsilta, joka myös nimeltä novellissa mainitaan Marcel Proustin ja Samuel Beckettin ohella. Romanttinen nuori mies päättää luonnollisesti pelastaa särkyneen naisen. Jätän nyt paljastamatta, kuinka siinä käy, mutta kerrottakoon, että nuori mies saa aikaan "arvokkaan skandaalin", joka hänen mielestään kuuluu hyvin elettyyn elämään. Tarina on taidokkaasti kerrottu. Siihen tuovat lisää syvyyttä nuoruudessa vanhemman ystävän kanssa käydyt keskustelut ja yhdessä tämän kanssa koettu teatterimatka. Novelli päättyy tapaamiseen tämän nuoruuden ystävän kanssa. Kertojasta on tullut alkoholisoitunut muusikko ja ystävästä opettaja. 

Useissa novelleissa miehet omilla asenteillaan luovat ongelmia. Jostain syystä tarjolla olevat miesten mallit eivät tyydytä heitä tai ne tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Harvoin vaivaudutaan kysymään, miksi ylipäätään pitää elää jonkun toisen elämää. Hannah ei toki ole yhtä yksioikoinen kuin ne henkilönsä, jotka katsovat, että vika on aina naisissa. Novelleissa on myös osuvaa satiiria miehisiä ihanteita kohtaan. On oikeastaan huvittavaa seurata miehiä suorittamisen paineissa. Novellissa Upstairs, Mona Bayed for Dong 50-vuotias entinen Aavikkomyrsky-operaation prikaatinkomentaja Nick yrittää löytää kadonnutta yhteyttä raskaana olevaan 40-vuotiaaseen Vaughtie-puolisoonsa. Kellarin ampumaradalla ja miesluolassa hän pohtii elämäänsä.

You can't hear much upstairs from here – built that way. I was glad they couldn't hear me roar. Not from the mouth. There seemed to be a loud voice in my head as I plunged around trying to find something greatly worthy in myself.

Lopussa puoliso Vaughtie käy käsiksi liiton ongelmiin, monellakin tavalla. Loppu on hauskalla tavalla monitulkintainen.

Kokoelman pisimmässä novellissa Hey, Have You Got a Cig, the Time, the News, My Face? Hannah käy suoraan miehisen hämmennyksen kimppuun. On löydettävä autenttinen tapa olla oma itsensä. Elämä on ainutkertainen. Virheet on tehty eivätkä ne muuksi muutu. Hiiri ei voi aloittaa sokkeloa uudelleen alusta. Se on tietenkin aluksi epäreilua ja hämmentävää. 

Novellin näkökulmahenkilö on käyttänyt nimeä Everett D. Ross. Vietnamin sodassa hän on omalla virheellään aiheuttanut joukko-osastonsa tuhoutumisen ohjaamalla miehet suoraan tulen alle. Sodasta palattuaan hän on muuttanut nimensä muotoon E. Dan Ross ja alkanut kirjoittaa elämäkertoja liukuhihnalta. Hän uskoo voivansa tehdä elämästä kuin elämästä merkityksellisen.

Hänen oma elämänsä on kuitenkin sattuman kourissa. Hän näkee sadistisen väkivaltaisia painajaisia ja lievittää sisäisiä paineitaan käymällä prostituoitujen luona tai ampumalla ventovieraita ihmisiä ilmakiväärillään. Tällä ammuskelullaan hän haluaa opettaa ihmisiä ymmärtämään maailman sattumanvaraisuutta. Eläimiä hän ei ammu koskaan. Se olisi liian julmaa.

Myös Rossin poika Newt hakee tapaa elää. Lahjakas runoilija on saanut yliopistonopettajan viran ja menettänyt sen. Nyt 30-vuotiaana hän on päättänyt tulla rockmuusikoksi. Kun sekään ei onnistu, Newt ajautuu uskonnolliseen kriisiin ja mormonisaarnaajaksi. Lopulta hän päätyy mielisairaalan kautta poikakodin johtajaksi ja uusiin naimisiin, nyt jo kolmannen kerran. Poika on novellin lopussa paremmin sinut itsensä kanssa kuin isä. Molemmat oppivat kuitenkin paremmin ymmärtämään itseään. Isän ja pojan välinen rakkaus on novellin parasta antia.

Kokoelman viimeisessä novellissa Nicodemus Bluff kirjailija heittää pohdittavaksi uuden näkökulman. Siinä todetaan, että monet Etelävaltioiden miehet ovat äidin poikia, naisten kasvattamia (ajatelkaapa taas vaikka Elvistä). Tämän kasvatukseensa kuuluneen herkkyyden tai feminiinisyyden he sitten yrittävät peittää. Novellissa kymmenvuotias Harris näkee isänsä feminiinisyyden, joka kuvataan sivupersoonan ilmestymisenä kuin kauhutarinassa. Isä joka tajuaa, mitä poika on nähnyt, kävelee auton alle ja kuolee. Suuri osa novellista tapahtuu metsästysretkellä, korostuneen miehisessä ympäristössä.

Barry Hannah, Bats Out of Hell. Houghton Mifflin / Seymour Lawrence 1993. Kansi: Glennray Tutor & Michaela Sullivan. 382 s.