Marcel Aymé: Vogue la galère

Marcel Aymé (1902–1967) kuuluu mielikirjailijoihini. Olen jo kirjoittanut tähän blogiin useista hänen teoksistaan. Tällä kertaa on vuorossa hänen ensimmäinen näytelmänsä Vogue la galère. Nimen voisi kääntää vaikkapa muotoon 'kaleeri purjehtii', mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys 'tulkoon mitä tulee'. 

Jos ranskalaisen kulttuurin ja siten myös kirjallisuuden keskeisimmän aatteen ja ongelman haluaisi tiivistää yhteen sanaan, sen täytyisi olla vapaus. Se on myös Aymén näytelmän keskiössä. Vogue la galère sijoittuu laivalle – merellä seilaavalle vankikaleerille. Aymé on tässä – kuten myös varhaisessa romaanissa La rue sans nom – halunnut tutkia kriisiytynyttä yhteisöä. Historiallisen näytelmän tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta todennäköisesti tapahtumat ajoittuvat 1700-luvulle ennen suurta vallankumousta. 

Kaleerin miehistö esiintyy vain tehtävänimillään. Heistä tärkeimmät ovat kapteeni ja luutnantti. Kaleerin vangit, joista käytetään heidän erisnimiään, suunnittelevat kapinaa. Heidän joukostaan esiin nousee pari johtohahmoa. Lazare de Barrals on aatelismies, protestanttinen hugenotti, joka on joutunut kaleerille kieltäydyttyään kääntymästä katoliseen uskoon. Hän edustaa ihanteellista käsitystä vapaudesta. Hän uskoo, että saatuaan vapautensa vangit alkavat käyttäytyä oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Lazaren vankitoverit Nicaise ja Simon edustavat kyynisempää käsitystä vapaudesta ja varoittavat Lazarea liiallisesta sinisilmäisyydestä. Heidän mielestään useimmat ihmiset eivät kestä vapautta. 

Tilaisuus kapinaan tarjoutuu, kun kaleerille pelastetaan merihädässä olevasta laivasta aatelisneito Clotilde ja hänen palvelijattarensa Marion. Nuori neito tuo kapteenin mieleen hänen oman tyttärensä, jonka hän on äskettäin menettänyt, joten hän suostuu, kun Clotilde haluaa järjestää laivalla juhlan 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Turvallisuussyistä luutnantti vastustaa ajatusta, kuten hän on vastustanut merihädässä olevien pelastamistakin. 

Clotilden pyynnöstä osa vangeista päästetään kahleista, jotta he voivat valmistella juhlaa ja harjoitella näytelmän syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tässä vaiheessa Clotilde-neito ja Lazare de Barrals rakastuvat toisiinsa. 

Aymé käyttää teatterin keinoa, joka on useissa näytelmissä toiminut hyvin. Näytelmä näytelmän sisässä korostaa teemaa. Kaleerivankien parodinen näytelmä päättyy huutoihin: "Liberté! Liberté! Liberté!" Ne toimivat merkkinä kapinallisille, jotka nopeasti valtaavat aluksen.

Näytelmä pääsee nyt aatteelliseen ytimeensä. Mitä tehdä vapaudella? Ihanteelliset aatteet osoittautuvat riittämättömiksi kahlitsemaan ihmisten itsekkäitä pyyteitä. Ihmiset, joiden perustarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi, humaltuvat vapaudesta, kun se äkkiä onkin heidän ulottuvillaan. Pidäkkeetön juopottelu ja syömingit käynnistyvät laivalla. Kukaan ei enää ohjaa alusta. Palvelijatar Marion saa tyydyttää miesten seksin nälkää. Clotilde-neito jätetään vielä tässä vaiheessa rauhaan kunnioituksesta Lazarea kohtaan, mutta vähitellen yltyvät vaatimukset myös tämän saaliin jakamisesta kaikkien kesken. Kaleerivangeille vapaus merkitsee jotain muuta kuin aatelismiehelle. Heille vapaus on ennen kaikkea vapautta ottaa.

Lazaren toive vapauden mukanaan tuomasta vastuusta ei toteudu. Vangeista Simon ymmärtää, että ilman järjestystä he kaikki tulevat tuhoutumaan. Hän ottaa johdon kovin ottein ja palauttaa vangit kahleisiin. Vallankumous syö lapsensa. Seuraa terrorin aika. Kapteeni ja luutnantti joutuvat kärsimään, samoin Lazare ja Clotilde.

Näytelmä edustaa Aymén pessimististä puolta. Teoksissaan hän usein korostaa ihanteiden voimaa, mutta on sitten näitä synkempiäkin ratkaisuja. Näyttämöllä tämä epäilemättä olisi vaikuttava näytelmä. Voi vain kuvitella, miten näyttävän spektaakkelin tästä saisi isolla näyttelijäkaartilla ja suurella näyttämöllä. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin.

Ranskan kulttuurin pakkomielle vapauden aatteeseen ja sen käsittäminen ongelmalliseksi saa varmaan selityksensä suuren vallankumouksen perinnöstä. "Liberté, égalité, fraternité" kääntyivät nopeasti vastakohdikseen. Toisen maailmansodan jälkeen eksistentialismista vaikutteita saaneet kirjailijat pohtivat jatkuvasti sitä, miten ihminen luovuttaa pois totaalisen vapautensa ja ajautuu itsepetokseen. 

Omistamani painoksen esipuheessa teoksen ilmestymisvuodeksi mainitaan 1944, mutta Le Monde -lehdelle vuonna 1951 antamassaan haastattelussa Aymé kertoi kirjoittaneensa näytelmän ensimmäisen version jo ennen sotaa vuonna 1937. Näyttämölle teos pääsi ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja vuonna 1973 tuli levitykseen siihen pohjautuva elokuva, jossa Clotilden keskeisen roolin näytteli Isabelle Huppert – tarkalleen 20-vuotiaana, mikä on myös hänen roolihenkilönsä ikä. Sen elokuvan haluaisin totisesti nähdä.

Jos Ranskan avainajatus on vapaus, voi ajatusleikkinä miettiä, mikä olisi muiden kulttuurien keskeinen aate. Sen pitäisi näkyä kirjallisuudessa, ja siihen pitäisi sisältyä jokin ongelma. Yhdysvallat – aitous? Suomi – sovinto? 

Marcel Aymé, Vogue la galère. Bernard Grasset 1997. Les Cahiers Rouges n° 240. Näytelmä ilmestyi alun perin painettuna vuonna 1944 ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vuonna 1947. Kannen piirros: Marc Taraskoff. 155 s.

Marcel Aymé: La rue sans nom

Ranskalainen Marcel Aymé (1902–1967) kirjoitti laajan tuotannon romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Niissä on kaksi päälinjaa: yhtäältä leikkisää fantasiaa sisältävät teokset, joista hänet parhaiten tunnetaan, ja toisaalta realistiset, yhteiskunnan vähäosaisia kuvaavat teokset, joissa tulee vahvasti esiin heikomman puolustaminen ja Aymén sydämellinen yleishumanismi. Marcel Aymé ei kuitenkaan ollut mikään joko tai -ihminen. Pikemminkin sekä että. Monissa teoksissaan Aymé myös yhdisteli realismia ja fantasiaa kekseliäästi.

Aymén varhainen romaani La rue sans nom (Katu ilman nimeä) on ankaran realistinen. Romaanissa on selvä pyrkimys kuvata kollektiivia. Sen keskiössä ovat nimettömän esikaupungin köyhät ihmiset. 

Katu on kuin itsenäinen elävä organismi, johon suurin osa sen yksilöistä sulautuu. Tästä taustasta nousee esiin yksilöitä, joiden ongelmat ovatkin sitten hyvin henkilökohtaisia. Tasapainoilu kollektiivin ja henkilökohtaisen välillä onnistuu romaanissa erinomaisesti.

Kadun vakiintuneeseen elämänmenoon tulee muutos, kun Méhoulin luo ilmaantuu tuttava menneisyydestä. Finocle pyytää tai oikeastaan vaatii, että vanhan ystävyyden nimissä Méhoul majoittaa kotiinsa, kahden huoneen ja keittiön vuokrahuoneistoon, puoleksi vuodeksi Finoclen ja tämän 18-vuotiaan tyttären Noan. Méhoulin on pakko suostua, koska hän pelkää Finoclea. 

Käy ilmi, että Finoclella ja Méhoulilla on rikollinen menneisyys Etelä-Amerikassa. Méhoul on syyllistynyt ainakin kahteen tappoon, jotka hänelle halutaan kostaa. Hän on jättänyt rikollisen uran taakseen ja perustanut perheen, johon kuuluu puolison lisäksi 17-vuotias poika Mânu. Finocle, jonka Méhoul on tuntenut nimellä Serguemoine, on jatkanut rikollisuraansa, mutta puolen vuoden piileskelyn jälkeen hän uskoo voivansa aloittaa turvallisesti uuden elämän keräämänsä huomattavan varallisuuden turvin.

Kauniin Noan saapuminen sekoittaa paitsi Méhoulin perhe-elämän myös koko kadun, tuskin kukaan välttää hänen tumman eksoottista viehätysvoimaansa. Hänen silmissään on lapsenomainen hämmästänyt katse, joka kertoo kadun asukkaille lähes taivaallisesta viattomuudesta. Noan äidistä emme kuule muuta kuin sen, että Finocle on kohdannut tämän jossain etelässä, valtameren rannalla. Noa on eräille auringon tyttö, toisille le plus beau lis de la Madone, jumalanäidin kaunein lilja. Monille hän on uni paremmasta. Finoclen ja hänen tyttärensä välisestä keskustelusta lukijalle on paljastunut toisenlainen kuva, jota kukaan muu ei saa selville romaanin aikana: Finocle on löytänyt ja pelastanut tyttärensä bordellista, jossa tämä on työskennellyt jo puoli vuotta.

Romaani välttää enimmäkseen Noan ajatusten paljastamista. Tällä tavalla hän pysyy samalla lailla arvoituksellisena lukijalle kuin kadun ihmisillekin. Pienillä viitteillä Marcel Aymé kuitenkin kertoo, että kyseessä on melko tavallinen pinnallisen puoleinen tyttö, jonka elämän sisältönä ovat kuvalehdet. Noa ei ole syyllinen niihin draamoihin, joita hänen tulonsa synnyttää.

Romaanin jännitettä yleensäkin pitää yllä se, että Aymén kaikkitietävä kertoja tuo varsin säästeliäästi esiin tietoja henkilöiden taustoista. Muutamat henkilöiden suhteisiin ratkaisevasti vaikuttavat asiat tulevat ilmi vasta aivan romaanin loppupuolella.

Voimakkaimmin Noa vaikuttaa kolmeen mieheen. Johannieu lopettaa työnteon kokonaan voidakseen istua ikkunan ääressä ostamassaan uudessa puvussa siinä toivossa, että näkisi vilauksen Noasta vastapäisen talon ikkunassa. Johannieun vaimo joutuu koville yrittäessään pitää viisilapsisen perheen leivän syrjässä kiinni. Nuorin lapsi on lahja italialaiselta siirtotyöläiseltä, kuten koko katu tietää. Johannieun hahmossa voisi olla välähdys Aymén ilkurisesta fantasiasta, ellei hahmoa olisi niin selvästi osoitettu mieleltään järkkyneeksi. Johannieun perheessä puhkeava kurkkumätä on yksi palanen romaanin lopun melodramaattisessa palapelissä.

Myöskään Mânu, Mehoulin poika, ei pysty vastustamaan Noan houkutusta. Tämä karkeakäytöksinen ja umpimielinen nuorukainen yrittää väkivalloin ottaa sen, mihin hänen viehätysvoimansa ei riitä. Raiskausyrityksen jälkivaiheen nähnyt Méhoul tekee tilanteesta väärän tulkinnan, jonka romaanin loppuvaiheen myllerryksessä heittää vasten Finoclen kasvoja. Mânussa romaani on onnistunut luomaan harvinaisen vastenmielisen tyypin, joten lukija ei erityisemmin ylläty, kun hän paljastuu myös poliisin ilmiantajaksi.

Kolmas Noaan rakastunut on italialainen Cruseo, sydän kämmenellään elävä kunnon mies, johon Noakin vastavuoroisesti rakastuu. Finocle vastustaa liittoa aluksi, mutta koska hänkin jollain tavalla kunnioittaa Cruseon rehtiyttä, hän antaa siunauksensa liitolle ja lupaa rahoittaa Cruseon suunnitteleman yritystoiminnan Italiassa. Sen verran voin juonesta paljastaa, että ei onnistu, tässä romaanissa kenellekään ei käy hyvin.

Cruseo asuu kadun "kerjäläisten kulmalla", kuten muutkin italialaiset siirtotyöläiset. Heidän työpäivänsä alkaa varhain, kun muut vielä nukkuvat. He ovat kaikki miehiä, osalla on jo perhe kaukana  kotimaassa. Kadun kahvilanpitäjä, häpeilemättömäksi opportunistiksi kuvattu Minche, avaa ovensa heille pariksi tunniksi, jotta he ehtivät juoda viinilitransa ennen rakennustöiden alkua työmailla. Sen jälkeen Minche painuu takaisin nukkumaan. Italialaisten viikko kuluu työssä aamusta myöhään iltaan. Sunnuntaina he käyvät messussa ja sen jälkeen alkaa ilonpito Minchen kahvilassa. Haitari soi, laulu raikaa, välillä tanssitaan. Kadun astetta porvarillisemmalle naisväelle italialaisten houkutus on toisinaan vastustamaton.

Kadun toisessa päässä, "suihkulähteen päässä", asuu kolme rietasta vanhusta, joiden himokkuutta hyödyntää La Jimbre, asioita omaksi edukseen hoiteleva ronski nainen, joka on poikkeus romaanin melko miesvaltaisessa henkilökaartissa. Muille romaanin naisille on varattu lähinnä alistetun puolison tyytymätön mutta vaikutusvallaton rooli.

Kadun asukkaiden poliittinen tietoisuus vaikuttaa rajoittuneelta. Muutamat sen henkilöt mainitsevat kapitalismin ongelmien syynä, mutta sosialismia ei romaanissa mainita kertaakaan. Heidän politiikkansa on käytännön sanelemaa: kun kadun köyhän pään taloja aletaan purkaa toimistorakennusten tieltä, tätä epäoikeudenmukaisuutta vastustetaan yhdessä. Pienessä roolissa romaanissa on katkera lakkoagitaattori Vanoël. Hänkin yrittää käyttää Noaa hyväksi kostossaan italialaisille, jotka hänen mielestään polkevat palkkoja. 

Jokin romaanin alussa, jossa Finocle yksin ilmaantuu yöllä ränsistyneelle kadulle, jossa koirat rähisevät, ja sitten Noan asuminen Méhoulin kodissa ja varsinkin Mânun machoileva olemus toivat mieleeni Tennessee Williamsin näytelmän Viettelyksen vaunu. Mânu oli minusta kuin ilmetty Williamsin Stanley Kowalski ja Noan tilanteessa oli jotain samaa kuin Blanche DuBois'lla, vaikka Noa ei yhtä särkynyt sielu olekaan. Romaanin melodramaattinen loppu olisi sellaisenaan sopinut johonkin Tennessee Williamsin näytelmään. Jossain oli sattunut silmiini tieto, että Marcel Aymé on kääntänyt ranskaksi Williamsin näytelmän The Night of the Iguana ja siis tuntenut Williamsin tuotantoa ainakin jonkin verran, joten epäilin, että Aymé on tähän romaaniin saanut kimmokkeen Viettelyksen vaunusta. 

Vuosilukuja tutkittuani totesin olleeni väärässä. La rue sans nom on ilmestynyt jo vuonna 1930 ja Viettelyksen vaunu vasta 17 vuotta myöhemmin. Vaikutteiden kulkeminen toiseen suuntaan on tietenkin mahdollista mutta epätodennäköistä. Ilmeisesti kyse on yksinkertaisesti siitä, että kahdella kirjailijalla toisistaan riippumatta on ollut kiinnostusta samankaltaisiin rikkinäisiin henkilöihin ja taipumusta melodramaattisiin juoniratkaisuihin. Mahdollisesti sukulaissielun löytäminen on sitten johtanut Aymén kääntämään Williamsia. Kukapa tietää.

Marcel Aymé, La rue sans nom. Gallimard 1979. Collection folio n:o 1125. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1930. Kansikuva: Henri Galeron. 217 s.

Marcel Aymé: Clérambard

Marcel Aymén nelinäytöksinen huvinäytelmä tarkastelee sitä hullutusta, että joku ottaisi evankeliumeiden ohjeet todesta. Kaunokirjallisuudessa siitä seuraa komedia; elämässä se johtaisi tragediaan. Vai kuinka lienee? Heikkoja signaaleja toisenlaisen elämäntavan puolesta on näkyvissä nuorten ilmastoliikkeessä. Todella heikkoja tosin – jokaisessa poliittisessa debatissa jatkuvan taloudellisen kasvun välttämättömyydelle nyökkäillään edelleen oikealla ja vasemmalla. 

No, tätä Aymén hassuttelua ei varmaan ole tarkoitettu kovin vakavasti otettavaksi. Se edustaa tyyliä, josta Aymé itse käytti nimitystä "leikkisä fantasia". Sen satiiri on höyhenenkevyttä. Tuskin kukaan on poistunut teatterista kovin närkästyneenä. 

Kreivi Hector de Clérambard on köyhtynyt konkurssin partaalle. Sukukartanon ylläpito on niin kallista, että palvelijoista on luovuttu. Kreivi on pakottanut perheensä – vaimonsa Louisen, poikansa Octaven ja anoppinsa – ansiotyöhön: aatelisperhe neuloo villapaitoja myyntiin. Kreivi itse metsästää naapureiden kissoja ruoaksi. Koiria hän tappaa ihan vain omaksi ilokseen.

Kylän pappi saapuu kartanoon ehdottamaan ratkaisua perheen ongelmaan. Jos perheen poika Octave menisi naimisiin varakkaan asianajajan vanhimman tyttären kanssa, myötäjäisillä voitaisiin pelastaa kreivin talous. Asianajajan ja hänen puolisonsa tausta on porvarillinen ja heitä houkuttelisi kovasti kreivittären arvonimi tyttärelleen. Pappi myöntää, että vaikka tyttö ei ole varsinaisesti ruma, hän on kaukana kauniista. Päästäkseen villapaitojen neulomisesta Octave on suostuvainen kauppaan, vaikka hänen todellisten intohimojensa kohde onkin Ravuksi kutsuttu kylän ilotyttö, joka myy itseään sotilaille sadasta sousta. 

Papin valmistautuessa lähtemään pois ja etsiskellessä koiraansa kreivi paljastaa huolettomasti kuristaneensa koiran kuoliaaksi hetkeä aiemmin puutarhassa.

Yhtäkkiä kreivi näkee ilmestyksen. Pyhä Franciscus Assisilainen ilmestyy hänelle ja antaa hänelle luettavaksi elämäänsä käsittelevän kirjan. Kukaan muu ei munkkia näe eikä kuule. Munkin poistuttua papin koira saapuu paikalle elävänä ja iloisesti haukkuen. Ihme on tapahtunut!

Järkyttynyt kreivi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan saamaansa kirjaa. Vuorokauden kuluttua hän tulee ulos muuttuneena miehenä. Hän rakastaa nyt koko luomakuntaa. Hän toruu ensi töikseen perhettään hämähäkin – pikkusisaren – surmaamisesta. 

Kreivi on päättänyt naittaa poikansa ilotytölle, luopua omaisuudestaan ja lähteä perheensä kanssa hevosvankkureilla maantielle. Tarkoitus on elää kerjäämällä ja julistaa sanomaa kaikkien luotujen arvokkuudesta.

Je suis déjà pauvre et je ne rêve qu'a être plus pauvre encore. J'ai hâte d'user mes vêtements, mes souliers, d'être affamé et grelottant. Ah! n'avoir rien à soi! être tout nu et crier sur les places: Venez à Jésus! Venez à Dieu! Venez avec vos enfants! avec vos femmes! avec vos amants! avec vos bestiaux! N'oubliez ni vos canaris, ni vos pékinois! Tous à Jésus! (Olen jo köyhä ja uneksin olevani vielä köyhempi. Minulla on kiire käyttää loppuun vaatteeni, kenkäni, olla nälkäinen ja kylmissäni. Ah! Ettei omistaisi mitään! Olla aivan alaston ja huutaa toreilla: Tulkaa Jeesuksen luo! Tulkaa Jumalan luo! Tulkaa lastenne kanssa! Vaimojenne kanssa! Ystävienne kanssa! Karjanne kanssa! Älkää unohtako kanarialintujanne, älkääkä kiinanpalatsikoirianne! Kaikki Jeesuksen luo!)

Ymmärrettävästi muut eivät ole yhtä ihastuneita kreivin ajatukseen. Näytelmä ottaa ilon irti tilanteista, joissa kreivin toisen todellisuuden ihanteet törmäävät tämän maailman totuuksiin. Hulluutenahan ihanteet tietenkin näyttäytyvät. Pitkä kohtaus, jossa kreivi toimii poikansa puhemiehenä ilotytön huoneessa, on vallan mainio. Huoneessa käy vilske, kun sinne samaan aikaan sattuu myös muutama sotilas sekä pojan apeksi pyrkinyt asianajaja.

Viimeisessä näytöksessä paljastuu, että papin koira ei ollutkaan missään vaiheessa kuollut. Kreivi oli surmannut ihan toisen koiran. Ihmettä ei ollutkaan tapahtunut. Kreivin usko horjuu. Luopuuko hän haihattelustaan? Voittaako rahan houkutus loppujen lopuksi?

Marcel Aymén kirjallisista tuotoksista ei koskaan voi olla varma etukäteen. Joskus harvoin hän on kyynisellä päällä ja paljastaa ihanteiden heikkouden tai niiden takana olevan laskelmoinnin. Useimmiten hänen teoksissaan kuitenkin voittavat – eivät tosin taloudellisessa mielessä – ne, jotka jaksavat elää ihanteidensa mukaan. Ihmisen arvoa ei Aymén teoksissa ikinä ratkaise hänen kukkaronsa paksuus tai yhteiskunnallinen asemansa. Kuinkahan tässä näytelmässä käy?

Seuraa juonipaljastus. Kreivi tulee siihen tulokseen, että hän ei tarvitse ihmeitä uskoakseen siihen, mikä on oikein. Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Hän siis pysyy suunnitelmassaan. 

Eri syistä kaikki näytelmän henkilöt kokoontuvat lähtövalmiiden hevosvankkureiden viereen. Paikalle kutsuttu lääkäri toteaa kreivin mielenvikaiseksi. Pappikin yrittää vielä saada kreivin mielen muuttumaan:

L'Evangile est une nourriture qui a besoin d'être accommodée, comme toutes les nourritures. Et l'Eglise, seule, a compris la nécessité de protéger les fidèles contre la parole du Christ. (Evankeliumi on ravinto jota täytyy mukauttaa, kuten kaikki ravinto. Ja kirkko yksin on ymmärtänyt, että uskovaisia täytyy suojella Kristuksen sanalta.)

Tässä vaiheessa näytelmässä on oikein klassinen deus ex machina -ratkaisu. Paikalle ilmestyy Franciscus Assisilainen enkelien saattamana. Nyt pyhimyksen näkevät kaikki muut paitsi pappi. Kaikki nousevat pyhimyksen siunaamiin vankkureihin – kreivin perhe, asianajaja tyttärineen, ilotyttö, sotilaat. Vaunut vierivät hitaasti pois näkyvistä. 

Paikalle jää vain pappi, joka harmittelee sitä, että hänen silmälasinsa jäivät kotiin.

Marcel Aymé, Clérambard. Bernard Grasset 1967. Näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1950. 180 s.

-----------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.

Marcel Aymé: Le nain

Marcel Aymé, Le Nain. Gallimard 2008. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1934.

Tämä Marcel Aymén ensimmäinen novellikokoelma ei yllä hänen myöhempien kokoelmiensa tasolle, mutta kyllä näidenkin kolmentoista kertomuksen joukossa on useita, jotka saavat hymyn huulille ja aivot miellyttävästi muljahtamaan. Näissä tulevat myös esiin ne kaksi päälinjaa, joita hänen myöhempi novellituotantonsa noudatti: yhtäältä on koomista fantasiaa sisältävät kertomukset ja toisaalta realistiset tarinat, joissa niissäkin useimmiten on koominen sävy ja jotka muistuttavat Tsehovin varhaisnovelleja. Myöhemmissä novellikokoelmissa realistiset tarinat saavat myös traagisempia sävyjä.

Tämän varhaisen novellikokoelman yleissävy on kuitenkin valoisa. Selvimmän poikkeuksen tekee kokoelman viimeinen novelli Le dernier (Viimeinen), joka kertoo fantasian sävyttämän tarinan kilpapyöräilijästä, joka jää aina kilpailuissa viimeiseksi. Sisuuntuneena hän jatkaa uraansa, mutta asiat menevät yhä enemmän pieleen, kun hän ei enää ehdi edes kilpailuiden lähtöpaikoille ajoissa. Hän saapuu aina lähtöpaikalle siinä vaiheessa, kun muut ovat jo lähteneet tai ehtineet maaliin. Hänen elämänsä kuluu kuin huomaamatta kilpailusta toiseen matkustamiseen. Kun hän kerran matkallaan tapaa vaimonsa ja tyttärensä, hän huomaa yllätyksekseen tyttären kasvaneen aikuiseksi. Vaimollakin on uusi lapsi toisen miehen kanssa. Polkupyöräilyn tilalla tässä voisi varmaan olla mikä tahansa asia, joka valtaa täysin ihmisen mielen. Tarinan päähenkilön nimi on muuten Martin. Sittemmin Aymé kirjoitti kokonaisen kokoelman (Derrière chez Martin), jonka kaikilla päähenkilöillä on tämä sama nimi.

Koomista fantasiaa edustaa esimerkiksi teoksen niminovelli Le nain (Kääpiö), jossa sirkuksen kääpiön, Valentinin, elämä muuttuu yllättäen, kun hän yhden yön aikana kasvaa tavallisen miehen mittoihin. Onko kyseessä tragedia vai komedia? Kääpiö menettää elinkeinonsa ja sen suojan arkipäivän tosiseikoilta, jonka hänen erityisyytensä on hänelle antanut. Sirkuksenjohtaja joutuu opastamaan häntä rahankäytössä ja rakkauselämän asioissa. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toisenlaiseksi sirkustaiteilijaksi Valentinilla ei ole lahjoja, mutta myös aivan tavallisille on paikkansa ja ilonsa.

Myös La liste (Luettelo) kuuluu koomisen fantasian tyylilajiin. Siinä Noël Tournebisellä on sellainen määrä tyttäriä, että hän joutuu pitämään heistä luetteloa, jotta muistaisi heidät kaikki. Luettelo kulkee mukana taskussa; se nuhrautuu ja taitosten kohdalta häviää silloin tällöin nimi. Yllättävää kyllä tällöin myös kyseinen tytär muuttuu näkymättömäksi. Tyttärien eroottinen elämä on erittäin vilkasta, ja tämä johtaa perheen jatkuviin hankaluuksiin kylän papin kanssa, hän kun joutuu tuntikausia kuuntelemaan rippituolissa tunnustuksia, joiden aiheuttajina ovat olleet Tournebisen tyttäret. Lopulta isä Tournebise kopioi listansa kolmeksi kappaleeksi, joten tyttäriä ei enää katoa. Avioliitto pelastaa lopulta tyttärien maineen ja papinkin kanssa päästään sovintoon.

Eniten pidin realistisesta kertomuksesta nimeltä La canne (Kävelykeppi), joka on hauska kertomus avioliiton valtapelistä. Herra Sorbier päättää perheen sunnuntailtapäivän kävelylle ottaa käyttöön vaimonsa edesmenneeltä sedältä jääneen kävelykepin. Mathilde-rouvan mielestä se olisi sopimatonta, sillä sedän kuolemasta ei ole vielä kahtakaan kuukautta. Herra Sorbier pitää kuitenkin päänsä ja noutaa kepin vastoin vaimon tahtoa.

Keppi - ja vaimon uhmaaminen - antaa herra Sorbierille aivan uudenlaista puhtia. Hänen ryhtinsä muuttuu ja eleensä käyvät näyttävämmiksi, kun hän kepillään osoittelee Pariisin nähtävyyksiä. Pian tämä viriili keppi alkaa osoitella naispuolisten patsaiden rintoja ja pakaroita, joiden miellyttäviä muotoja herra Sorbier arvioi asiantuntijan elkein kahdelle pojalleen. Herra Sorbier myös tervehtii kadulla ventovierasta naista. Mathilde-parka tuntee itsensä nöyryytetyksi: hänestä tuntuu, että aviomies on verrannut häntä näihin Pariisin kaunottariin ja hänet on vaillinaiseksi todettu.

Huikentelevaisesti herra Sorbier vie perheensä kalliiseen ravintolaan. Mathilde vastustelee:

- Tiedäthän, hän sanoi, se on hieno kahvila. Emme koskaan käy tuollaisissa kahviloissa. Sinä tiedät sen hyvin.
- Se on kahvila siinä kuin joku toinenkin. Luulisi, ettet koskaan ole nähnyt mitään. Minä tunnen tuon kahvilan kuin omat taskuni.

Herra Sorbier tilaa itselleen aperitiivin ja pojille olutta. Mathilde ei halua mitään. Hänen päätään särkee.

Herra Sorbierin käytös muuttuu yhä riehakkaammaksi. Avoimesti hän alkaa pelata silmäpeliä kahvilaan saapuneen prostituoidun kanssa. Muut asiakkaat osoittavat jo närkästystään, mutta herra Sorbierin keppi heiluu yhä holtittomammin. Sillä hän kiinnittää tarjoilijan huomion ja vaatii suurella äänellä ripeää palvelua täpötäydessä ravintolassa.

Tarinan käännekohta saavutetaan, kun herra Sorbier huitaisee kepillään rikki ravintolan peilipaneelin. Seuraa selvittely korvauksista. Puhti valuu herra Sorbierista kuin ilma rikkoutuneesta ilmapallosta. 

Nöyryytetty mies poistuu perheineen. Herra Sorbier jättää kepin kahvilaan, mutta kostonhimosta kihisevä Mathilde vaatii miestään ottamaan sen mukaan. Keppi ei enää heilu. Mathilde ottaa johdon käsiinsä: perhe palaa kotiin täsmälleen samaa reittiä ja jokaisen nähtävyyden kohdalla herra Sorbier joutuu perumaan aiemmat puheensa. Patsaiden naisetkin ovat nyt hänen mielestään liian laihoja. Hän jopa yrittää uudelleen unohtaa keppinsä erään patsaan juurelle, mutta Mathilde passittaa pojat hakemaan kepin takaisin isälleen.

- Hakekaa keppi isällenne. Se ei ole lasten leikkikalu! Ja miehelleen hän sanoi: - Koska kerran otit sen pois komerosta, tästä lähtien sinä otat sen mukaan joka sunnuntai.

Tämä viimeinen uhkaus saattaa tässä freudilaisella symboliikalla hurvittelevassa novellissa olla myös eroottinen lupaus. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, kummalle puolisolle tässä perheessä jää valta päättää ja valita.

Muutamissa kokoelman novelleissa oli hieman ennalta arvattavaa kyynisyyttä, joka tuli näkyviin siten, että raha sai henkilöt käyttäytymään vastoin julistamiaan arvoja. Mielestäni tällaiset helpot ratkaisut eivät ole tavallisia Aymén myöhemmässä tuotannossa. On aina mielenkiintoisempaa, kun tällainen asetelma käännetäänkin ympäri. Näin käy novellissa Rue Saint-Sulpice, joka kertoo ateljeesta, jossa maalataan myyntiin kuvia pyhimyksistä ja Raamatun merkkihenkilöistä. Myyntiluvut ovat tasaisessa laskussa aina siihen saakka, kun Kristuksen ja pyhimysten malliksi pestataan kadulta entinen vanki, jonka kasvoissa kuvastuu koko ihmiskunnan kärsimys. Entinen rikollinen joutuu tekeytymään pyhimykseksi. Tämä muuttaa hänet sisäisesti. Kuinkas se päähenkilö Kurt Vonnegutin Äiti yö -romaanissa sanoikaan: ”Ihminen on se, miksi hän tekeytyy.”

Hieman hajanainen ja epätasainen tämä Le nain -kokoelma on, mutta jo pelkästään Kävelykepin takia tämä kannatti lukea.

Aina vaan Martin – Marcel Aymé: Derrière chez Martin

Marcel Aymé, Derrière chez Martin. Gallimard collection folio 1994. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1938.

Kokosin tämän nimikkeen alle yhdeksän hyvin määrätietoisen realistista novellia. Esimerkiksi ensimmäinen niistä on kertomus realistisesta romaanikirjailijasta, joka vie henkilöhahmonsa niin raskaaseen todellisuuteen, että he heräävät todelliseen aineelliseen elämään ja poistamalla kirjailijalta vapaan harkintavallan ujuttavat hänen tuotantoonsa koetun todellisuuden vaatimukset. En usko, että näin realistisesta teemasta on vielä kirjoitettu.

Näin kieli poskessa aloittaa Marcel Aymé (1902 - 1967) käsillä olevan novellikokoelman esipuheen. Novelli, johon hän viittaa on nimeltään Le romancier Martin. Se kertoo kirjailijasta, jolla on tapana teostensa lopuksi panna hengiltä päähenkilöt ja hyvän joukon sivuhenkilöitäkin. Hänen kustantajansa kyllästyy lopulta tähän maneeriin ja kieltäytyy sijoittamasta enää soutakaan Martinin kirjallisiin "hekatombeihin". Martin harkitsee hetken alan vaihtoa ravintolan tarjoilijaksi, mutta päättää kuitenkin jatkaa kirjailijana ja ottaa osittain huomioon kustantajan toiveet. Hankalaksi tilanteen tekee kuitenkin se, että hänen kirjalliset henkilöhahmonsa heräävät henkiin ja alkavat esittää omia toivomuksiaan. Muuan rouva Soubiron vierailee Martinin luona vetoamassa kirjailijaan, ettei tämä surmaisi hänen aviomiestään keuhkotautiin. Oman mutkansa matkaan tuo se, että Martinin kustantaja rakastuu rouva Soubironiin. Nyt kustantajalle sitten yllättäen sopisikin, että Martin antaisi herra Soubironin menehtyä. Aymé osaa mainiosti tämän pelin: hän tekee pienen poikkeaman siihen, mikä on mahdollista, ja ottaa sitten tästä uudesta tilanteesta irti kaiken mahdollisen.

Teoksessa on muuten sellainen hauska piirre, että lähes jokaisen novellin päähenkilö on nimeltään Martin. Ne eivät kuitenkaan kerro samasta henkilöstä. Mitäpäs nimeä koko ajan vaihtelemaan, kun hyvän keksii.

Marcel Aymé on parhaimmillaan ja omaperäisimmillään näissä koomisesti virittyneissä novelleissa, joissa todellisuuteen tehdään pieni muutos ja sitten katsotaan, mihin se johtaa. Tässä kokoelmassa näitä siirtymiä todellisuudesta ovat esimerkiksi seuraavat:

• Entäpä jos ihminen eläisikin vain joka toisen päivän ja muina päivinä häntä ei olisi ollenkaan olemassa. Millaista olisi tällaisen ihmisen rakkauselämä? (Le temps mort)
• Entäpä jos eräässä kylässä jokaisella ihmisellä olisi kaksi ruumista - paitsi kylän hulluilla, joilla on vain yksi. (Le cocu nombreux)

Marcel Aymé käytti tässä tyylilajissa kirjoittamistaan teoksista määritelmää "leikkisä fantasia" (fantastique ludique). Eri novellikokoelmista voisi hyvin koota yhden erinomaisen kokoelman, jossa olisi pelkästään tähän tyyliin kirjoitettuja novelleja. Uskoisin, että sille löytyisi kiinnostuneita lukijoita fantasian harrastajien keskuudesta.

On tässä käsillä olevassa kokoelmassa ihan oikeasti realistisiakin tarinoita. Esimerkiksi L'élève Martin, joka on mukava tarina lahjomattoman oikeudenmukaisesta opettajasta, joka pelastaa koulun syntipukkioppilaan rangaistuksesta. Rue de l'Évangile on surumielinen tarina, jossa köyhä arabi nimeltä Abd el Martin (kuinkas muuten) joutuu pilkan ja hyväksikäytön kohteeksi. Näissä novelleissa Aymén yleishumanismi ja heikomman puolelle asettuminen tulevat lukijalle selväksi.

Kaiken kaikkiaan Derrière chez Martin ei kuitenkaan ole mielestäni yhtä hyvä kokoelma kuin Le passe-muraille, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa novellia. Sen niminovelli on ehkä kuuluisin Aymén lyhyistä tarinoista. Siinä mies nimeltä Dutilleul huomaa yllättäen voivansa kulkea seinien läpi.  Myös Le vin de Paris on erinomainen kokoelma. Siinä on mm. pitkä realistinen novelli nimeltä Traversée de Paris, jossa kaksi mustan pörssin kauppiasta raahaa läpi öisen Pariisin matkalaukkuja täynnä tuoretta lihaa. Tämän kertomuksen pohjalta on tehty elokuva, jonka pääosissa ovat Jean Gabin ja Bourvil. Se olisi kiva joskus nähdä, mutta harvemmin näitä vanhoja ranskalaisia elokuvia ainakaan televisiosta tulee.

Melkein kaikissa novelleissa näyttämönä on Pariisin Montmartre, omakin suosikkini metropolin kaupunginosista. Montmartrelta muuten löytyy nykyisin Marcel Aymén aukio, jonka reunassa on hienoin näkemäni kirjailijan näköispatsas. Siinä kirjailijan hahmo on pistetty tulemaan seinän läpi kuten hänen tunnetuin novellisankarinsa.

Marcel Aymén kokonaisista teoksista suomeksi on julkaistu vain Vihreä tamma. Olen kuitenkin törmännyt kahteen hänen novelliinsa kokoelmissa. Le passe-muraille -kokoelman hauska Les sabines (Sabiinittaret) itseään eri paikkoihin monistavasta montmartrelaisnaisesta on aivan varmasti olemassa suomeksi. En vain saa mieleeni missä kokoelmassa. Osaisiko joku auttaa? Otavan julkaisemassa novellikokoelmassa Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (1954) on Aymén novelli Césarin naimapuuhat, joka kertoo 42-vuotiaasta montmartrelaisesta hiilikauppiaasta, jonka kypsään ikään säilyneen poikuuden Montmartren ilotytöt kokevat haasteeksi itselleen. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin, ennen kuin César saatellaan avioliiton satamaan suuren rakkautensa Rosalinen kanssa.