Pakoteitä

Joy Williams, Escapes and Other Stories. Collins Harvill 1990.

Luen mielelläni novelleja, ja tämän lajin luettavaa etsiessäni olen usein törmännyt Joy Williamsin nimeen. Paris Review'n (Nro 209, Summer 2014) mukaan hänen tuotantoaan ovat pidäkkeettömästi ihailleet muiden muassa Donald Barthelme, Don DeLillo, Raymond Carver, William Gass, Karen Russell, Bret Easton Ellis, James Salter, Ann Beattie ja Tao Lin. Olisipa siis todella omituista, jos minä en näistä novelleista pitäisi. Tuskinpa uskaltaisin asiasta lähteä julkisesti kirjoittamaan.

No ei pelkoa, pidin toki. Joy Williamsin novellit kertovat ihmisistä, jotka elävät marginaalissa, jollain tavalla sivussa elämän valtavirroista - niin kuin meistä ehkä useimmat. Useissa novelleissa tarinan keskiössä on tyhjä paikka, jonka on jättänyt kuollut tai kadonnut, pois lähtenyt läheinen. Nuori äiti lähtee matkoihinsa ja jättää pienen vauvan hämmentyneelle aviomiehelle ja ikääntyville isovanhemmille. Muita tilaa vaativia poistuneita ovat teinitytön kuollut isosisko, 12-vuotiaan pojan sähkötuolissa teloitettu isä ja 9-vuotiaan pojan auto-onnettomuudessa menehtynyt äiti.

Toistuva kuvio on myös nuori vaimo ja reilusti vanhempi aviomies. Novellissa Rot Lucy ja Dwight ovat olleet naimisissa viisi vuotta. Kun he ensimmäisen kerran kohtasivat, Dwight oli 25-vuotias ja Lucy oli nelikuukautinen vauva. "Aion mennä naimisiin sinun kanssasi", Dwight sanoi vauvalle. Tässä surrealistisia piirteitä tihkuvassa novellissa Dwight hankkii ruosteensyömän Ford Thunderbirdin, jonka hän saa halvalla, koska edellinen omistaja on kuollut autoon. Kun käy ilmi, että autoa ei kannata enää korjata, Dwight purkaa olohuoneen seinän ja siirtää auton olohuoneeseen. Ihmeellisellä tavalla tiivistunnelmainen novelli, jossa tuntuu olevan valtavasti piilomerkityksiä, jotka kuitenkin karkaavat tulkinnan ulottumattomiin.

Novelli The Route tuo mieleen Nabokovin Lolitan: tässäkin ollaan erotiikan täyttämällä automatkalla halki Amerikan. Kertojarakenne on vain pyöräytetty ympäri: lapsivaimo on äänessä tässä novellissa, ja yhtä räväkkää kerrontaa olisi voinut Lolitaltakin odottaa.

Alkoholi nyrjähtäneen elämän korjaussarjana tai pakokeinona on läsnä useissa novelleissa, mutta tämä ei ole luonnollisestikaan mikään Williamsin novellien erityispiirre. Taitaa olla pikemminkin ihmiselämän yleinen lainalaisuus.

Williams kirjoittaa selkeitä, yksinkertaisilta vaikuttavia lauseita, joissa on vain vähän vertauksia. Usein äänessä on minäkertoja, joka puhuu kuin sellainen ihminen, joka näkee kaiken ensimmäistä kertaa: kaikki on yhtä aikaa hämmästyttävää ja itsestään selvää. Tällainen suora ja konstailematon kerronta synnyttää koomisen vaikutelman, ja usein se peittää näkyvistä kuvattujen tapahtumien erikoisuuden.

Erikoisuutta ja suoranaista surrealismia novelleissa on runsain mitoin. Novellien merkitys on niin tiiviisti sidottu niiden kielelliseen ilmaisuun, ettei niitä oikein voi selittää toisin sanoin - eikä ole varmaan tarvettakaan: usein minulla on tunne, että moderni novelli on lähempänä runoa kuin romaania.

Joy Williams on useiden novellikokoelmien ja romaanien lisäksi kirjoittanut Floridan eteläisen saariketjun (Florida Keys) matkaoppaan. Florida on näyttävästi esillä myös tämän kokoelman novelleissa. Matkaoppaansa viimeiseen painokseen Williams lisäsi jälkisanat, joissa kertoi, että saariketju on mennyt täysin pilalle 1980-luvun jälkeen ja ettei sinne maksa vaivaa matkustaa. Ihme kyllä kustantaja Random House suostui julkaisemaan jälkisanat.

Oma kokemukseni Florida Keys -alueelta on vuodelta 1969. Silloin se oli vielä suurelta osin turmeltumaton ja vähän ränsistynytkin alue, vaikka massaturismi tekikin jo kovaa vauhtia tuloaan. Key Largo oli aivan kuin siinä tunnetussa Humphrey Bogart -elokuvassa. Kalastajille syöttejä myyvien puotien terassien puukaiteilla pelikaanit istuivat rivissä kuin Hitchcockin linnut. Niillä vesillä sukelsin John Pennekampin vedenalaisen luonnonsuojelualueen barracudia vilisevällä koralliriutalla. Paluumatkalla näin ilmaan hyppäävän kotkarauskun.

Hiiriä ja ihmisiä

Pentti Holappa, Peikkokuninkaat: Novelleja. WSOY 1952.

En ole aiemmin tutustunut viime syksynä kuolleen Pentti Holapan kirjalliseen tuotantoon. Muistan hänet teinivuosieni kulttuuriministerinä ja ahkerana kulttuurikommentaattorina sekä sitten myöhemmin tietenkin kohuttuna Finlandia-voittajana. Ehkä tutustuminen olisi kannattanut aloittaa vaikkapa tuosta palkitusta Ystävän muotokuvasta; tämä Peikkokuninkaat, hänen ensimmäinen julkaistu proosateoksensa, on totisuudessaan ja jäykässä replikoinnissaan auttamattoman vanhentunut. Sen kiinnostavuus liittyy lähinnä siihen, mitä se kertoo ranskalaisen eksistentialismin suuresta vaikutuksesta myös täällä Pohjan perukoilla.

Peikkokuninkaan kaikki viisi kertomusta kuvittavat eksistentialismin keskeisiä ongelmia: elämänvalintoja ja niihin liittyvää ahdistusta, vapauden pelkoa, itsepetosta. Suoria viittauksia Albert Camus'n Sivulliseen on esimerkiksi novellissa Max, jossa päähenkilö juoniselostuksesta päätellen on juuri lukenut tämän teoksen. Myös Camus'lle tärkeä Sisyfos-myytti pulpahtaa esiin vankilanovellissa 415, jossa vangit työnään vierittävät isoja kivenlohkareita maahan piirretyltä viivalta toiselle ja takaisin, aina uudestaan.

Pidin eniten tuosta kokoelman aloittavasta Max-novellista. Sen ajankuva 50-luvun vaihteen Helsingin kesästä oli vielä ummehtumattoman tuore. Karl Perävuori on kymmenen vuoden ajan myynyt ihmisille matkoja matkatoimistossa; itse hän tuntee jääneensä vangiksi. Nuoruuden haaveet ja mahdollisuudet ovat pelkuruuden takia jääneet täyttymättä. Kun vaimo matkustaa Tampereelle katsomaan sairastunutta äitiään, Karl joutuu kohtaamaan sisäisen tyhjyytensä. Hän lueskelee vähän ja syöttää sitten viineriä Maxille, vaimon valkoiselle lemmikkihiirelle. Valkoinen hiiri valkoisessa häkissään rinnastuu elämänvalheeseen juuttuneeseen mieheen.

Karlin ahdistus ajaa hänet pois kotoaan: hän juopottelee hieman kaupungilla, tapaa hyvin menestyneen lapsuudenystävänsä, nukkuu humalansa pois ja lähtee taas liikkeelle seuraavana päivänä, käy kirkossa, juopottelee hieman lisää, hakee kontaktia nuoreen mieheen, tapaa nuoruudenrakastettunsa - ja palaa kotiin. Hänen hoitoonsa jäänyt Max on sillä välin karannut häkistään ja kadonnut lopullisesti.

Novellin lopussa Karlin elämäntilanne on ennallaan ja tärkeät valinnat tekemättä:

Karl seisoo edelleen ikkunan ääressä. Hän työntää häkin ovea vasemmalla etusormellaan kiinni, auki, kiinni, auki.

Novellissa Vanhuus kuvataan vähäeleisesti emotionaalisesti dramaattista iltaa vanhan miehen ja hänen aikuisen poikansa elämässä. Poika on lähdössä ilmeisesti merille. Yksin jäävän elämään pettyneen isän tekisi mieli pyytää poikaa jäämään kotiin, lievittämään vanhuksen yksinäisyyttä. Vain vaivoin vanhus pystyy antamaan pojalleen vapauden ja estää häntä näin tulemasta itsensä kaltaiseksi.

Novelli 415 on allegorinen kertomus ihmisen valinnoista. Asianajaja joutuu vankilaan, jossa hänet pelkistetään vangiksi numero 415. Hän tutustuu "profeetaksi" kutsuttuun vankiin, joka kertoo päättäneensä karata. Asianajaja ilmoittaa heti haluavansa mukaan. "Profeetta" kuitenkin toteaa, että ihminen voi olla vanki myös muurien toisella puolella:

"Miten tulemme selviämään muurien ulkopuolella, on huomisen päivän asia. Meidän on siellä osoitettava, että emme ole sen maailman orjia. On tehtävä uusi ratkaisu ja niin edelleen loputtomiin. Meidän on valittava lakkaamaton kapina välttämättömyyttä vastaan."

Pako onnistuu, mutta yöllisessä metsässä asianajaja kadottaa profeetan. Harhailtuaan pitkään asianajaja palaa vankilan portille ja kolkuttaa oveen.

Portinvartija ei hämmästynyt:
"Kas, siinähän te tulettekin. Teitä on odotettu", sanoi pienikokoinen ja kumarainen ukko.
"Etsitty", sanoi 415 hiljaista toivoa äänessään.
"Ei, vain odotettu."

Tämä kertomus kuvaa aika näppärästi, vaikkakin paikoin raskaalla symboliikalla, eksistentialismin perusajatusta, sitä, että ihminen on vapaa valitsemaan, "tuomittu vapauteen". Valintaan liittyy ahdistus, sillä ihminen on vastuussa valinnoistaan ja jotkut niistä ovat parempia kuin toiset. Tätä ahdistusta ihmiset eivät siedä, ja siksi he käyttäytyvät ikään kuin eivät todellisuudessa syystä tai toisesta olisikaan vapaita. Sartre käytti tällaisesta itsepetoksesta nimitystä mauvaise foi, huono usko. Ihmiset sitovat itsensä uskonnoilla ja ideologioilla, koska eivät kestä perustavanlaatuista vapauttaan.

Kokoelman pitkä niminovelli Peikkokuninkaat kertoo nuoren opintonsa keskeyttäneen miehen paluusta maaseudulle, vanhempiensa kotiin. Hän kipuilee kahden naisen välillä ja tekee lopulta peruuttamattoman ratkaisun. En oikein saanut otetta tähän tarinaan, ennen kuin aloin ajatella tätä yhden lempiohjaajani, Ingmar Bergmanin, ohjaamana elokuvana, jossa on mukana uskonnollista painetta, ankaraa pohjoista valoa ja hieman ahdistavaa seksuaalisuutta. Tämä mustavalkoinen filmi pyöri mielessäni, ja loppujen lopuksi tarina oli ihan mukiinmenevä. Tässä novellissa ihmisten puhe on äärettömän totista ja juhlallista ja merkityksillä ladattua. Se tuntuu nykyään kömpelöltä - mutta samalla aika bergmanilaiselta.

Viimeinen novelli Kita on rakkaudettoman avioliiton ja toimimattoman perheen katkera loppunäytös, joka on kerrottu hajoavan mielen painajaisten läpi. Oikeastaan aika mielenkiintoinen pikku tarina.

Eksistentialismin vaikutus Suomenkin kirjallisuuteen on ollut merkittävä. Sen totiselle ahdistuneisuudelle oli myös helppo naureskella. Pakinoitsija Olli teki eksistentialismi-innostuksesta pilaa jo 50-luvun alussa mainiossa pakinassaan "Essiesitismillismi". Siinä Kalle Laatikon kirjoittama näytelmä nimetään essiesitismilliseksi murhenäytelmäksi.

Arvostelu suhtautui essiesitismillismiin innostuneesti, jopa haltioituneestikin: Näytelmässä sinänsä on heikkouksia, mutta sen essiesitismillinen aatesuuntaus oli jotakin aivan uutta ja traditsionaaliset modifikaatiot sivuuttaen vapauttavasti valoittavaa. Se oli tosin normatiivisessa mielessä vaikeasti analysoitavaa, mutta sen arvotodellisuus motivoi tosiolevaisen estojen kestoja omimmassa minässä. (Olli, Rikkoja rokasta. Otava 1950.)

Loppujen lopuksi käy ilmi, että koko aatesuuntaus on väärinkäsitystä ja sai alkunsa, kun näytelmäkirjailija  Laatikko Kongon matkaltaan tiedusteli sähkeitse: "Näytelmäni ensiesitys milloin on."

Belgian Kongon lennätinvirkailijain suomenkielen taito, niinkuin arvata voi, on heikonlainen. Sähkösanoma sen johdosta saapui perille tämänmuotoisena: "Neijtelmani essiesitismillinen."

Piruetti kaatumisen ympärille

Juha Hurme, Volvo Amazon. Otava 2007.

Mieli alkaa kehiä kiinnostavia kuvioita. Vanha autonromu ja kaksi lumiukkoa sen sisällä. Lumiukoilla on pahantekijöiden sielut. Syntiset kirkonrakentajat. Pirunkirkko. Musta messu. Demoninen lastenteatteri. Neuvokas muurahainen. Nirvanaan vaipuva päästäinen. Ministeri paasaamassa radiossa keskellä loputonta yötä.

Näistä juoksulenkillä mieleen tunkevista muistoista ja ajatuksista tämän moniäänisen romaanin minä, Jussi, Juha, Hurme alkaa kehiä esiin näytelmää, ja romaania, nimeltä Volvo Amazon, "autotrilogian neljättä osaa."

Alkutilanne, tihentyneen kokemisen hetki, jonka merkitys on arvoitus kokijalleen, toistuu teoksessa vielä pariin kertaan ja sillä voi olla todellinen vastine kirjailijan kokemuksissa, tai voi olla olemattakin: lumiukot autonromussa, jalkojen välistä livahtava päästäinen, muurahainen pöydällä, lukukirja, jossa on Aaro Hellaakosken runo; vastapäisessä talossa tehdään remonttia, vanha mies yskii seinän takana, ministeri puhuu radiossa; muistot kauniista jäätelönmyyjästä Tampereen rautatieasemalla, muisto lapsuuden koulunpihalta Paimion Veikkarin kylästä. Nämä tosiseikat imevät itseensä merkityksiä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Assosiaatioiden ketjut ovat huimia. Minuun upposivat täysillä gnostilaiset lumiukot sekä muurahainen ja päästäinen, jotka tekivät loputonta beckettmäistä laskutoimitusta googolin suuruudesta.

Ennen kuin Volvo Amazoniin päästään, tutustutaan kuitenkin muihin Juhan elämän tärkeisiin autoihin. Volga Farmari kuuluu seitsenvuotiaan koulunaloittajan perheelle. Paras kaveri Sirpa on kuuden eikä vielä pääse kouluun.

Minä. Putte kiusaa mua.
Sirpa. Miks?
Minä. Siks ku se on isompi.
Sirpa. Mitä te nyt teette?
Minä. Me kiusataan Ruohosen Reimaa Puten kans.
Sirpa. Miks?
Minä. Siks ku se on niin hölmö ja siks et sillon ku mä kiusaan Reimaa Puten kans niin Putte ei kiusaa mua.

Ford Taunuksella isä vie kaksitoistavuotiaan Juhan kesäleirille, jossa kovat jätkät lopulta huolivat hieman nössön isosiskojen parissa kasvaneen Juhan seuraansa. Neljään pekkaan juodaan pullollinen pilsneriä ja tullaan juovuksiin. Sitten poltetaan tupakka. Sitten paljastetaan yksi elämän mysteereistä:

Pyöli. Tietteks mitä. Mä tiedän mitä on paneminen.
Vatola. Kyllä mäkin tiedän.
Pyöli. Tiedäksä? Mikä sun nimi nyt olikaan?
Minä. Juha. Joo. Kyl mäki tiedän.
Pyöli. Mahdaks tietää. Mutta mä kerron. Paneminen on sitä, että pannaan pää naisen tissien väliin ja hölskytetään.
Syvä hiljaisuus.
Vatola. Sitä se on. Kyllä mä tiesin. 

Saman Ford Taunuksen parikymppinen Juha lainaa isältään ja ajaa muutaman kaverin kanssa Paimiosta Pohjois-Norjaan Jäämeren rantaan. Reissu kestää suunnilleen viikon. Isälle Juha on unohtanut mainita auton lainaamisesta. Mitäs pienistä.

Kirjan hulvattomin reissu tehdään Toyota Hiacella. Rahaton ja loppukiertueella jo likainen ja haisevakin teatteriporukka kiertää vuokratulla autolla ympäri Suomea esittäen katuteatteria ja pieniä kokeellisia näytelmiä. Rahaa saadaan satunnaisesti, ruokaa hankitaan kalastamalla ja varastamalla. Esitys muuttuu koko ajan niin, että aina eivät näyttelijätkään pysy siinä kärryillä, yleisöstä puhumattakaan. Yövieraat-ryhmän metodina vaikuttaisi olevan pidäkkeetön assosiointi ja improvisaatio.

Hietanen. Tämä on fysikaalinen teatteri!
Mantila. Siis fyysinen teatteri?
Hietanen. Ei, vaan fysikaalinen teatteri!
Mantila. Mitä se tarkoittaa?
Hietanen. Ei se tarkoita mitään. Tämä on fysikaalinen teatteri!

Kaikki ovat mukana täysillä ja ryhmän koheesio on luja.

Mantila. Joo. Tästä eteenpäin ei tässä ryhmässä käytetä semmosia sanoja kuin 'kiitos' tai 'anteeksi' tai 'ole hyvä' tai 'tossa on jugurttia' tai muuta sellasta paskaa. Ne on turhia termejä, energianhukkaa. Koko Yövieraat perustuu siihen, että jaetaan kokonaan tää juttu, ja se on sillä selvä. Ei siinä kaivata tollasta roinaa.
Hietanen. Avokämmenellä poskeen välittömästi, jos päästää suustaan kiitoksen tai muun semmosen. Sano, Törmi, "kiitos".
Törmi. Kiitos. (Hietanen lyö Törmiä.)
Törmi. Kiitos (Hietanen lyö uudelleen Törmiä.)

Puhdasta slapstickia! Oli hyvä, etten lukenut kirjaa julkisella paikalla. Hihittelyä olisi saatettu kummeksua. Älyvapaa kohtaus, jossa Mantila toimii kartanlukijana Törmille, aiheutti pitkähköä ja vaivoin hillittyä turskahtelua.

Tähän romaaniin sisältyy myös Juha Hurmeen teatterimanifesti, kaksi ja puoli sivua pitkä esitelmä, jonka Juha antaa lavastaja Risulle luettavaksi hiihtovaelluksella Utsjoelta Karigasniemelle. Hurme sanoo suunnilleen niin, että kaikki olennainen, mitä teatterista tulee tietää, löytyy Kiven, Shakespearen, Beckettin ja Jotunin näytelmistä.

Riemuitse valehtelemisesta, käännä, väännä ja väärennä. Nylje ilmiö ja käännä nahka nurinperin. Ohjaa maantieltä pururadalle, pururadalta polulle ja polulta tiheikköön. Nauti nurjista puolista ja vastakohtien anarkiasta.

Tätä ohjelmaa Juha Hurme noudattaa tässä romaanissa ja muussakin tuotannossaan ainakin Niemeen asti. Samoin kuin Nyljetyissä ajatuksissa ja Niemessä tässäkin romaanissa on runsaasti kiehtovia kulttuurianekdootteja. Tässä on kuitenkin paljon enemmän kerronnallista sekoilua, josta joko pitää tai sitten ei. Minulla oli hauskaa. Tämä kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, jotka vapauttavat luovuutta myös lukijassa. Energiatasot nousevat niin että kohisee.

Autojen varaan rakennettu tarina on hyvä oivallus. Vaikken mikään autointoilija olekaan, on helppo palauttaa mieleen, mitkä autot kuuluivat eri elämänvaiheisiin. Autoihin kiinnittyy muistoja halusimme tai emme.

Juha Hurmeen kirjailijanlaadussa on piirre, joka on todella harvinainen. Kaikki tähän mennessä häneltä lukemani teokset ovat olleet täynnä iloa. Angstia ja ahdistusta ei ole tai ainakin ne nopeasti ravistetaan pois niskasta. Epäonnistumisestakin voi luoda jotain kaunista. Volvo Amazonin lopussa hurmelainen elämänfilosofia kiteytetään kahteen kauniiseen prinsiippiin. Lasten ja imeväisten suusta...

Kaksivuotias. Ei tarvi koskea koirankakkaan. Voi kävellä ohitse.
Nelivuotias. Tein luistinradalla piruetin kaatumisen ympärille.

                                                       

Opettavaisia kertomuksia

Miguel de Cervantes Saavedra, Novelleja. WSOY 1936. Espanjan kielestä suomentanut Walter O. Streng-Riikonen. Runot suomentanut Yrjö Jylhä. (Alkuteos Novelas ejemplares ilmestyi vuonna 1613.)

Tämän novellikokoelman esipuheessa  kirjoittaja valittelee, ettei kirjan alussa ole hänen muotokuvaansa.

Kuvan alle olisi voitu panna seuraavat sanat: tämä mies, jonka tässä näette ja jolla on kotkaa muistuttava ulkomuoto, kastanjanruskea tukka, korkea kirkas otsa, iloiset silmät, sopusuhtainen koukkunenä, hopeinen parta, joka tuskin kaksikymmentä vuotta sitten oli kullankeltainen, suuret viikset, pieni suu, keskikokoiset hampaat, niitä on vain kuusi ja nekin huonot ja vielä huonommin sjoittuneet, koskapa ne eivät vastaa toisiaan; tämä mies, jonka vartalo on keskikokoinen, ei suuri eikä pieni, jonka kasvojen väri on raikas, pikemmin vaalea kuin tumma, jonka hartiat ovat kumarassa ja joka ei ole jaloistaan kovin ketterä, tämä mies on, sanon minä, La Galatea'n ja Don Quijote de la Mancha'n tekijä, joka on kirjoittanut Matkan parnassolle jäljentäen Cesar Caporal Perusinoa ja muita teoksia, jotka kiertelevät ympäri maailmaa ja kenties herransa nimeä vailla.

Tämän jälkeen kirjailija kuvaa vielä lyhyesti sotilasuraansa, haavoittumistaan ja vankina oloaan. Annettuaan näin harvinaisen tarkan kirjallisen omakuvan hän edelleen valittaa, kuinka on jäänyt kuvaa ja esittelyä vaille. Lukijan siis kannattaa olla varuillaan: tämä mies on rehellinen petkuttaja. Rivien välitkin on luettava.

Cervantes todistelee esipuheessa myös yleviä tarkoitusperiään: novellit ovat opettavaisia kertomuksia, joissa hyveellisyys on kunniassa ja kunniattomuutta on vain varoittavana esimerkkinä. Vanha kirjailija myös toteaa:

Ikäni ei ole enää sellainen, että olisin huoleton toisesta elämästä, sillä tulen kuudenkymmenenneljän ikäiseksi ja elän kätteni työllä.

Uskokoon ken tahtoo! Inkvisition valvomassa Espanjassa oli varmaan viisasta ainakin julkisesti asettua kirkon opetusten taakse. Jos halusi jatkossakin elää kättensä työllä, se  piti saada julkaistuksi. Saatan olla kyynikko, mutta en oikein usko, että Cervantes oli kovin huolissaan sielunsa tilasta. Siinä tapauksessa hänen aihevalintansa ja tyylinsä olisivat olleet toiset. Onkin mielenkiintoista seurata, millaisia viestejä kaiken tämän hyveellisen hymistelyn peitossa lukijalle salakuljetetaan.

Ensimmäinen kertomus Mustalaistyttö on tarina kauniista ja hyveellisestä Preciosasta, johon komea ja ainakin yhtä hyveellinen aatelismies tulisesti rakastuu. Tyttö pistää rakkautensa ja neitsyytensä luovuttamisen ehdoksi, että nuorukainen liittyy mustalaisten joukkoon kahdeksi vuodeksi. Näin saadaan mainio tekosyy kertoilla elämästä, joka perustuu aivan toisenlaisiin arvoihin ja kunniakäsityksiin kuin muilla espanjalaisilla on. Cervantes kuvaa arvostavasti mustalaisten monessa suhteessa vapaata, mutta silti omanlaisensa moraalin läpitunkemaa elämää: varastaminen on työtä, jossa armeliaisuudelle ei ole sijaa, mutta anteliaisuus ja vieraanvaraisuus kuuluvat yhtä lailla heimon tapoihin. Miehen ja naisen liittoon ei pappeja tarvita, mutta kun molemmat osapuolet ovat omasta tahdostaan liittoon menneet, aviorikokseen suhtaudutaan jyrkän kielteisesti. Aina on syytä juhlaan, tanssiin ja lauluun.

Kertomuksen lopussa sitten paljastuu, että poikkeuksellisen kaunis ja lahjakas Preciosa ei olekaan oikea mustalainen, vaan pikkulapsena aatelisperheestä varastettu. Ja miespääosan esittäjästähän tiesimme jo valmiiksi, että hän on valemustalainen. Preciosan ja nuoren miehen vanhemmat antavat siunauksensa hyveellisten nuorten liitolle. Näin Cervantes palauttaa rauhan maahan, ettei kukaan vain olisi päässyt kuvittelemaan, että mustalaiset voisivat oikeasti olla jossain suhteessa poroporvarillisia espanjalaisia parempia. Eikö niin? Sitähän Cervantes tarkoittaa? No ei.

Valikoiman toinen kertomus Estremaduran mustasukkainen vanhus on nopeasti etenevä boccacciolainen juoninovelli, jonka aihe käy ilmi jo novellin nimestä. Yhteen liioiteltuun luonteenpiirteeseen pohjautuva tarina muistuttaa Molièren tapaa rakentaa näytelmänsä. Vanhus tekee itsensä naurunalaiseksi tavoittelemalla jotain sellaista, mikä kuuluu nuoruuteen.

Nykyisinhän tämän naurettavuuden ymmärtäminen ei välttämättä ole selvää: pakkomielteinen nuoruuden tavoittelu on trendikästä. Vai onko? Enpä tiedä, elän niin täysin epätrendikästä elämää.

Vanha Amerikassa rikastunut mies ottaa hyvin nuoren - vielä nukeilla leikkivän - vaimon tarkoituksenaan saada perijä haalimalleen omaisuudelle. Nuorikko suljetaan taloon, jonka kadunpuoleiset ikkunat muurataan umpeen. Vankilaansa tyttö saa kyllä joukon palvelijattaria ja kaikkea muutakin maallista hyvää: ihmeellisiä pukuja ja suussasulavia herkkuja.

Vanhusta riivaa kaikista varmisteluista huolimatta pakkomielteenomainen mustasukkaisuus, niin että hän tuskin uskaltaa nukkua öisin, kun pelkää, että hänen aarteensa turmellaan. Ja niinhän siinä sitten tämän novelliperinteen mukaisesti käy: kyllä nuori mies keksii keinot päästä muurien sisään ja tytön vuoteeseen.

Yllätys tulee novellin lopussa. Vanha aviomies yllättää nuoret nukkumasta yhteisestä sängystä. Hän lähes kuolee järkytyksestä ja kutsuu sitten tytön vanhemmat sekä notaarin paikalle. Odotamme, että kaikki saavat satikutia...mutta viimeisillä voimillaan vanhus testamenttaakin omaisuutensa tytölle ja tämän vanhemmille ja vaatii, että tytön on leskeksi jäätyään mentävä naimisiin nuoren rakastajansa kanssa. Viikon kuluttua vanha mies kuolee.

Cervantes tuntuu tässä kertovan, että pelosta ei vapaudu siltä suojautumalla vaan sen kohtaamalla. Vanhus vapautuu mustasukkaisuudestaan juuri silloin, kun saa siihen oikeasti aiheen.

Tässäkin novellissa Cervantes korostaa nuorten hyveellisyyttä. Hän väittää, että nuoret vain nukkuivat yhdessä. Lopussa Cervantesin pukinsorkka kuitenkin vilahtaa, kun hän silmät ymmyrkäisinä ihmettelee:

Ainoa, jota en ymmärrä, on miksei Leonora koettanut suuremmalla innolla puolustautua ja saada mustasukkaista puolisoaan uskomaan, kuinka puhtaana ja vikaantumattomana hän oli kuin olikin selvinnyt seikkailusta.

Novellin alussa on mielenkiintoinen kuvaus Amerikkaan menijöistä. Tämän teoksen kirjoittamisaikana Atlantin taakse oli purjehdittu vasta reilun sadan vuoden ajan. Uutta maailmaa eivät suinkaan lähteneet rakentamaan kirkasotsaiset idealistit. Amerikka on

- - Espanjan kaikkien toivottomien raukkojen turva- ja pakopaikka, vararikkoutuneiden kultala, murhamiesten rauhala, pelurien pakola ja piilopaikka, (pelurien, joita eräät kutsuvat "taiteentuntijoiksi"), kevytmielisten naisten houkutteleva onnela, monen monien yhteinen toivojen hauta ja ani harvojen yksityinen toipumakoti.

Kokoelman kolmas novelli Kertomus petollisesta avioliitosta pitää sisällään neljännen, jonka nimi on Scipion ja Berganzan, kahden koiran, keskustelu.

Kehysnovelli kertoo tarinan siitä, kuinka juonikas nainen onnistuu petkuttamaan kertomuksen päähenkilön naimisiin kanssaan, vie tämän omaisuuden ja katoaa. Jotain nainen kuitenkin jätti jälkeensä: kertomuksen alussa päähenkilö pääsee juuri pois sukupuolitautiparantolasta, jossa on "hikoillut kuiviksi neljätoista paisetta." Viaton ei päähenkilömmekään ole, vaan hänkin on uskotellut naiselle omaisuutensa paljon todellisuutta suuremmaksi. Ne helyt, jotka nainen vei mukanaan, olivat kissankultaa.

Parantolassa ollessaan päähenkilömme väittää kuulleensa ja kirjanneensa ylös kahden koiran yöllisen keskustelun. Tämä keskustelu muodostaa teoksen neljännen novellin. Se onkin varsin hauska antiikin mallien mukaan rakennettu filosofinen dialogi, jossa koirat käsittelevät muun muassa seuraavia aiheita:
- mikä tekee kertomuksista viehättäviä,
- satiirin rajat ("Tarkoitan: voit kyllä merkitä syyllisen, kunhan et lyö etkä käske tappaa ketään sillä tavoin merkittyä.")
- paimenrunouden suhde paimenten todellisuuteen.

Ja tässäkin kertomuksessa on kumarrus katolisen kirkon suuntaan. Jesuiittoja ylistetään ylenpalttisesti. Mahtoikohan yksikään kirkonmies edes rypistää mietteissään otsaansa: hmm... koirat kehuvat...

Tähän suomennosvalikoimaan sisältyy neljä alkuteoksen kahdestatoista pitkästä novellista. Faros-kustantamo on näemmä julkaissut kaikki novellit Arto Rintalan suomentamina vuonna 2008. Sen verran hauskaa seuraa Espanjan Mikko oli, että olisi mukava lukea loputkin.

Mediamoguli sairastaa, häntä hellikäämme

Edward St Aubyn, Dunbar. Hogarth 2017.

Hogarth-kustantamon sarja, jossa tunnetut romaanikirjailijat kirjoittavat oman versionsa Shakespearen näytelmistä, näyttää tuottaneen erinomaista satoa. Myrsky-näytelmään pohjautuvasta Margaret Atwoodin upeasta romaanista kirjoitin täällä jo aiemmin.

Edward St Aubynin tulkinta Kuningas Learista on aivan yhtä koukuttava. Syntyy vaikutelma, että St Aubyn ei oikeastaan hyödynnä Shakespearen näytelmää, vaan Shakespearen teksti on jo pitemmän aikaan kaihertanut St Aubynin sielua. Olen aiemmin lukenut St Aubynin omaelämäkerrallisen Patrick Melrose -romaanisarjan kolme ensimmäistä teosta, ja on helppo ymmärtää, miksi St Aubynin mielikuvitus on syttynyt näytelmästä, jonka keskiössä on perhettään ja muita ihmisiä kuin esineitä kohteleva ylimielinen isä.

Mediamoguli Henry Dunbar on 80 vuotta täytettyään siirtänyt konserninsa johdon kahdelle vanhimmalle tyttärelleen, Abigailille ja Meganille, ja jättäytynyt itse taustavaikuttajaksi. Nuorin tytär Florence ei ole halunnut osallistua yrityksen hoitoon ja on tämän takia suututtanut äkkipikaisen isänsä.

Teoksen alussa Henry Dunbar on sekava ylilääkitty potilas kalliissa yksityisessä hoitolaitoksessa (lue: mielisairaalassa) jossain Englannin järvialueen pohjoisosassa. Sinne ovat Henryn järjestäneet hänen vanhemmat tyttärensä, joiden aikomuksena on kaapata mediakonserni kokonaan omiin nimiinsä, kohottaa kovalla saneerauksella osakkeiden arvoa ja sitten myydä pois koko isänsä elämäntyö. Apuna siskoksilla on tohtori Bob, joka sopivalla lääkityksellä on saanut Henryssä aikaan paranoian, jolla pakkohoito on perusteltu.

Edward St Aubyn kirjoittaa tuskasta farssia ehkä paremmin kuin kukaan toinen. Shakespearen Goneril ja Regan ovat vallanhaluisia kyynikkoja, mutta St Aubyn pistää vielä paremmaksi - tai pahemmaksi: Abigail ja Megan ovat hirviöitä, joiden sadistisuus ja itsekeskeisyys saa sarjakuvamaiset mittasuhteet. Heidän koomisuutensa perustuu siihen, että he elävät niin täysin yläluokan pöyhkeän solipsismin kuplassaan, että kaikki heidän inhimilliset tunteensa ovat teeskentelyä.

Tohtori Bob on samanlainen koominen luomus: hän on täysiverinen opportunisti, joka kirjoittaa huume- ja lääkereseptejä molemmin käsin, kiemurtelee sisarusten sadistisen seksin leikkikaluna ja juonittelee samalla yrityskaappausta valmistelevan kilpailevan mediakonsernin hyväksi.

Hoitolaitoksessa Henry Dunbar saa auttajakseen alkoholismin takia kuivumassa olevan tv-koomikon ja imitaattorin Peter Walkerin, joka tässä romaanissa hoitaa kunniakkaasti Shakespearen narrin roolin. Peterin avulla Henry karkaa hourulasta ja lähtee sitten yksin harhailemaan järvialueen hyiseen luontoon. Hänen jäljillään ovat Abigailin ja Meganin palkkaamat etsijät sekä nuorin tytär Florence, joka haluaa pelastaa isänsä vanhempien sisarten vallasta. Takaa-ajo Cumbrian jylhissä maisemissa on täyttä toimintatrilleriä.

Vaelluksella luonnossa Henryn huumatut ja katumuksen ja kostonhimon sekoittamat aivot alkavat vähitellen selkiytyä. Hän törmää toiseen sekavaan hortoilijaan, erakkona elävään entiseen pappiin, jonka Dunbarin keltainen lehdistö on jyrännyt ihmisraunioksi. Hienossa jaksossa Henry Dunbar joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset. Hän pesee omin käsin Simon-papin verta vuotavat jalat ja pyyhkii ne kalliilla huivillaan. Yhdessä kaksi kovaosaista kompuroi eteenpäin:

Dunbar, joka ihaili uutta kumppaniaan, alkoi jäljitellä tämän kävelyä, ja jokaisella osittaisella polvistumisella, joka heijastui kaukaisten vuorenhuippujen lumen heittämää aavemaista valoa vasten, hän kuvitteli menevänsä polvilleen anomaan anteeksiantoa, yhdeltä toisensa jälkeen, kaikilta ihmisiltä, joita hän oli vahingoittanut.

(Tämä järkyttävän kömpelö käännökseni muuten kertoo siitä, että vaikka St Aubynin kieli on kirkasta kuin lähdevesi, se kätkee hienouksia, joiden saaminen sujuvaksi suomeksi on todella haastavaa. Toivotan onnea tämän teoksen tulevalle suomentajalle.)

Teoksen päätös on esikuvalleen uskollinen. Onnellista loppua on siis turha odottaa. Silti tragedia päättyy seesteiseen tunnelmaan: Henry Dunbar ymmärtää itseään paremmin ja hänen arvomaailmansa on kokenut perusteellisen mullistuksen. Se mitä mediayhtiölle tapahtuu, on osoittautunut merkitykseltään tuuleen hajoaviksi akanoiksi.

Edward St Aubyn on tiivistänyt Shakespearen juonta yhdistämällä Learin ja Gloucesterin jaarlin yhdeksi henkilöksi. Muuten St Aubyn on oikeastaan yllättävän uskollinen Kuningas Learille. Selailin aina välillä Matti Rossin hienoa Lear-suomennosta, ja oli hauska huomata, kuinka esimerkiksi monet Peter Walkerin vitseistä olivat lähes sanatarkasti Shakespearelta lainattuja.

Yritysmaailma teoksen juoniaineksena ei yleensä houkuttele minua, mutta tähän teokseen se istui erinomaisesti. On vaikea kuvitella, missä muualla Shakespearen valtaproblematiikkaa voisi näin raadollisesti käsitellä. No, politiikassa ehkä, mutta demokratia asettaa vallantavoittelulle ainakin jonkinlaiset rajat.

Shakespearen ihmiset ovat jollain tavalla arkielämää suurempia. He eivät tallaile meitä vastaan kadulla. Siksi Margaret Atwoodin ratkaisu sijoittaa oma Shakespeare-tarinansa vankilaan, toimi erinomaisesti. Samassa tarkoituksessa Edward St Aubyn pistää henkilöt mielisairaalaan ja yksityislentokoneilla lentelevän yläluokan piiriin.

Hogarth-kustantamon Shakespeare-sarjaa kannattaa seurata. Ymmärtääkseni ainakin Anne Tylerin romaani, joka pohjautuu Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmään, on ilmestymässä suomeksi, ellei ole jo ilmestynytkin.

Malttamaton sydän

Stefan Zweig, Malttamaton sydän. WSOY 1951. 2. p. (Alkuteos Ungeduld des Herzens ilmestyi vuonna 1939, ensimmäinen suomenkielinen painos vuonna 1940. Suomentaja Lauri Hirvensalo.)

Pidin kovasti Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel -elokuvasta, ja kun jostain haastattelusta luin elokuvan perustuvan osittain tähän Malttamaton sydän -romaaniin, yritin antikvariaatti- ja kirpputorikäynneilläni pitää silmät auki. Noin vuoden etsiskelyn jälkeen annoin periksi ja ostin kirjan antikvaari.fi-sivustolta, jolta ihan henkilökohtaisista finanssisyistä yritän yleensä pysytellä poissa. Sain edullisesti hienon vintagekirjan, jossa kansipaperitkin ovat tallella.

Kuten niin usein olen havainnut, kirja puhuu jokaiselle lukijalle tämän omalla äänellä. Wes Anderson on tästä kirjasta onnistunut poimimaan oman absurdin elämänkatsomuksensa mukaisia henkilöitä ja tilanteita; minulle tämä näyttäytyi lähes puhtaana psykologisena realismina. Hyvän kirjan voi lukea monella tavalla, kukin oman elämänkokemuksensa ja aiempien lukukokemustensa läpi.

Romaani lähtee liikkeelle kehyskertomuksella, jossa kertojana on nimeltä mainitsematon tunnettu kirjailija, mutta suurimmaksi osaksi tarinan kertojana toimii entinen upseeri Anton Hofmiller, joka teoksen tapahtumien aikana oli 25-vuotias ulaanirykmentin luutnantti. Hofmiller taas välillä kertoo, mitä hänelle on kerrottu; parhaimmillaan laskin kuuntelevani  jo viidettä sisäkkäistä kertojaa. Kirja ei kuitenkaan ole millään tavalla vaikealukuinen; enimmäkseen pysytään nuoren luutnanttimme kokemusmaailmassa.

Anton Hofmiller saa kutsun von Kekesfalvan aateliskartanoon, jossa hän pyytää talon tytärtä Edithiä  tanssiin. Pyyntö aiheuttaa skandaalin: kukaan ei ole tullut maininneeksi Hofmillerille, että tyttö on halvaantunut liikuntakyvyttömäksi. Korjatakseen kömmähdyksensä ja tuntemansa säälin takia Hofmiller alkaa vierailla tytön luona lähes päivittäin.

Sääli on tämän romaanin ydinongelma. Rampaa tyttöä ja tämän vanhaa, sairasta isää kohtaan tuntemansa säälin takia Hofmiller vähitellen ajautuu antamaan harkitsemattomia lupauksia, kertomaan suoranaisia valheita ja toimimaan moraalisesti kyseenalaisella tavalla. "Eihän ihmisen tekeminen onnelliseksi voi koskaan olla synti eikä vääryys", hän lohduttaa itseään.

Teos osoittaa, miten vahvoja psykologisia vaikuttimia sääli ja myötätunto ovat. Usein kuitenkin sääli aiheuttaa harkitsemattomia tekoja, joiden tarkoituksena on ahdistavasta säälintunteesta vapautuminen, ei säälin kohteen auttaminen. Tähän viitataan teoksen nimellä: malttamaton sydän pyrkii oman ahdistuksensa välttämiseen. Tällainen sydän on aivan teoksen loppusivuille asti luutnantti Hofmillerillä.

Toisenlaista sääliä edustaa tohtori Condor, ramman tytön lääkäri, jonka sääli pyrkii aina potilaan auttamiseen, ja joka on omassa elämässään kantanut säälinsä seuraukset ottamalla puolisokseen naisen, jonka sokeutumista ei lääkärinä ole kyennyt estämään. Filosofi Spinoza oli muistaakseni sitä mieltä, että säälistä vapautuu toimimalla säälin kohteen hyväksi, muuttamalla passion aktioksi. Näin toimii tohtori Condor.

Yhdenlainen versio säälistä tulee esiin myös ulaanirykmentin komentajan eversti Bubecicin hahmossa. Tämä ankara sotilas ei siedä sääliä itseään eikä muita kohtaan; rykmentin kunnia ja armeijan ohjesääntö ovat hänellä korvanneet omantunnon. Tällä yksinkertaisella etiikallaan hän kuitenkin tulee estäneeksi ahdistuneen luutnantti Hofmillerin itsemurhan. Teoksen lopussa, kun hän katsoo rykmentin kunnian menneen, hän kuitenkin itse tarttuu juuri siihen poispääsyyn, jonka hän luutnantiltaan kielsi.

Aivan loppusuoralla tämän yksilöiden psykologiaan sinnikkäästi pureutuvan romaanin päähenkilöiden yksityinen tragedia sivuaa koko Euroopan yhteistä tragediaa: arkkiherttua Ferdinandin murha sekoittaa ja hidastaa sähke- ja puhelinliikennettä. Kirjeet ja viestit, joilla luutnantti Hofmiller olisi voinut korjata aiheuttamansa vahingon, eivät ehdi perille ajoissa.

Mietin kirjan luettuani, miksi Zweig oli päätynyt tässä romaanissa pitkään romaanimuotoon (tämä on hänen romaaneistaan pisin), eikä esimerkiksi pienoisromaaniin, joita hän kirjoitti selvästi useammin. Tulin siihen tulokseen, että Zweig pyrkii perusteellisuudella psykologiseen uskottavuuteen; kiihdytetty tahti olisi tehnyt tapahtumista epäuskottavia, mahdollisesti jopa koomisia. Wes Anderson kiihdytti tahtia elokuvassaan, ja sen sävy on täysin toinen kuin tässä romaanissa.

Suomentaja Lauri Hirvensalo on tehnyt hyvää työtä. Täsmällistä ja ilmaisuvoimaista kieltä koko matkan. Jotkin -hen ja -ksen -päätteiset refleksiivimuodot tuntuivat jo vanhahtavilta (vaikka käyttäähän Hannu Salamakin niitä, ehkä kylläkin ironisesti). Vastaan tuli myös minulle uusi mukava sana ukonkoira, joka siis tarkoittaa perhosen toukkaa. Hirvensalon mittavaan käännösuraan kuuluu niinkin erilaisia teoksia kuin Hitlerin Taisteluni ja Mannin Joosef ja hänen veljensä.

Tämän enempää en aio romaanista kertoa, mutta koska tämä on blogi, ihan omani, pohdin vielä vähän niitä näitä kirjan minussa herättämiä ajatuksia.

Sääli on nimittäin asia, jota joudun usein pohtimaan opettajantyössäni. Otetaan kaikille opettajille tuttu tilanne. On sovittu, että tekemättömät läksyt tehdään koululla koulupäivän jälkeen. Lapsella on läksyt tekemättä. Oltiin kylässä myöhään, en ehtinyt. En osannut, joten en edes yrittänyt. Kyyneleitä.
Opettaja A ahdistuu mutta jättää oppilaan tekemään läksyt koulun jälkeen. Ärsyttävä nipottajaope! Opettaja B ahdistuu ja käskee tehdä kotona seuraavaksi päiväksi. Kiva ope!
Kysymys kuuluu, kumman opettajan luokassa on seuraavalla viikolla kaikki läksyt tehtyinä? Kumpi ajattelee oppilaan etua eikä omaa malttamatonta sydäntään?

Jäin myös miettimään Tukholma-syndroomaa, jolla siis tarkoitetaan sitä psykologista ilmiötä, että kaapattu tai panttivangiksi otettu henkilö alkaa suhtautua myötämielisesti kaappaajiinsa ja jopa auttamaan heitä. Voisiko siinäkin olla taustalla yksinkertaisesti sääli?

Äiti-Afrikan poika

J. M. Coetzee, Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Otava 2004. (Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1999.  Suomentaja Seppo Loponen. Alkuteos Boyhood: Scenes from Provincial life ilmestyi vuonna 1997.)
J. M. Coetzee, Nuoruus: Kohtauksia syrjäisestä elämästä II. Otava 2003. (Suomentaja Seppo Loponen. Alkuteos Youth: Scenes from Provincial Life II ilmestyi vuonna 2002.)

Coetzeen fiktiivinen omakuva lapsuuden ja nuoruuden vuosilta on kuvaus päähenkilön, John Coetzeen, yrityksestä irrottautua perheestä ja lapsuuden kotimaasta. Molemmat onnistuvat vain osittain: tuskan tuottaminen äidille on vielä parikymppisen Johnin pahin pelko ja Etelä-Afrikkaa hän kantaa kuin haavaa sielussaan.

Äiti opiskeli vuoden yliopistossa ennen kuin joutui väistymään nuorempien veljiensä tieltä. Isä on pätevä asianajaja; hän on töissä Standard Cannersissa vain siksi, että toimiston avaaminen (näin äiti selittää) edellyttäisi enemmän rahaa kuin heillä on. Vaikka poika soimaa vanhempiaan siitä, että he eivät ole kasvattaneet häntä normaaliksi lapseksi, hän on ylpeä heidän koulutustasostaan.

Johnista, josta Poikavuodet-romaanissa käytetään yleensä vain nimitystä poika, ei ole kasvatettu "normaalia", toisin sanoen vanhemmat eivät ole lyöneet häntä niin kuin muita afrikaansilapsia on lyöty. Koulussakin käytetään ruumiillista kuritusta; poika pelkää sitä niin kovasti, että hänen on pakko olla täydellinen oppilas, jottei hänen koskaan tarvitse alistua siihen.

Etelä-Afrikka näyttäytyy lukemattomien jakolinjojen maana. Poika elää perheessä, joka jakaantuu jyrkästi isän sukulaisiin ja äidin sukulaisiin. Maan väestö jakaantuu värillisiin, afrikaanseihin ja englantilaisiin. Poika ei tunne kuuluvansa kunnolla mihinkään ryhmään: vanhempien tausta sijoittaisi hänet afrikaansien yhteisöön, mutta hän inhoaa ja kammoaa näitä kolhoja "sarvikuonoja", jotka puhuvat karkeasti ja joiden ympärillä leijuu fyysisen väkivallan uhka. Vanhempien koulutus nostaa hänet "englantilaisten" joukkoon. Heillä myös puhutaan kotona englantia.

Koulussa lapset jakautuvat protestanttikristittyihin, roomalaiskatolisiin ja juutalaisiin. Kotona ei ole uskonnosta puhuttu, joten poika ilmoittautuu roomalaiskatoliseksi, koska arvelee heillä olevan jotain yhteyttä ihailemiinsa antiikin roomalaisiin. Kun erehdys paljastuu, on liian myöhäistä enää vaihtaa ryhmää, ja koko kouluaikansa poika joutuu elämään valheessa ja pelkäämään paljastumista.

Häpeä on pojan hallitseva tunne siitä huolimatta, että koulumenestys on erinomainen. Häpeää ei helpota isän vararikko ja alkoholismi.

Suhde vanhempiin on kuin freudilaisuuden oppikirjasta: pojan mielestä äidin pitäisi mahdollisimman ripeästi hankkiutua eroon isästä, joka onkin lähes ulkoistettu perheen päätöksenteosta. Piilottaakseen riippuvuutensa äidistä muilta ja itseltään poika kohtelee äitiä kylmäkiskoisesti, mikä taas aiheuttaa ankaria itsesyytöksiä.

Lapsen maailma alkaa romaanin lopussa jäädä taakse.

Pyöräily pitkin katuja on oikeastaan alkanut tuntua typerältä. Myös muut ennen niin kiehtovat harrastukset ovat menettäneet viehätyksensä: mekanomallien rakentelu, postimerkkien keräily. Hän ei ymmärrä enää, miksi hän tuhlasi niihin aikaansa. Hän viettää tuntikausia kylpyhuoneessa tutkien itseään peilistä, pitämättä näkemästään. Hän lakkaa hymyilemästä, harjoittelee murjotusta.

Muistelmien toisessa osassa, Nuoruus-teoksessa, John opiskelee Kapkaupungin yliopistossa pääaineenaan matematiikka. Koulussa kaikki on ollut helppoa, mutta nyt John huomaa muiden opiskelijoiden menevän hänen ohitseen. John alkaa suunnata opintojaan kirjallisuuteen, joka muutenkin on vallannut täysin hänen mielensä. Vanhempi tyttöystävä, ja muutkin naisystävät, joista yhden hän saattaa jopa raskaaksi, haittaavat myös opiskelua.

Poikavuodet-teoksesta tuttu epävarmuus ja hämmennys vaivaa myös nuorta Johnia:

Sisimmässään hän tuntee olevansa vain kahdeksanvuotias, enintään kymmenen. Kuinka lapsi voi olla isä?

Abortti hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ja taas nuori runoilija on saanut arvokasta kokemusta.
Kaikki kokemukset, varsinkin ikävät, hän katsoo valmistautumiseksi runoilijan uraan. Suuresta kärsimyksestä syntyy suurta runoutta, hän romanttisesti kuvittelee. Ezra Pound ja T. S. Eliot näyttävät hänelle suuntaa ja vaikuttavat hänen makuunsa. Shakespeare "paasaa", Keats on "makeaa vesimelonia", Chaucer menettelee. Hän myös haaveilee yksinkertaisesta virkamiesurasta, joka vapaa-ajalla mahdollistaa runoilemisen samoin kuin Eliotilla, Wallace Stevensillä ja Kafkalla. John kammoksuu fyysistä rumuutta ja juopumusta, joten hän arvelee, ettei  boheemielämä hänelle sopisikaan. Halu tulla runoilijaksi vaikuttaa suuremmalta kuin halu kirjoittaa.

Coetzeen muistelmateosten sävy varsinkin tässä Nuoruus-osassa on välillä suorastaan ilkikurisen ironinen. Luettuaan läpi D. H. Lawrencen tuotannon nuori snobi viehättyy sisäisestä pimeydestään.

Lawrence upposi myös hänen opiskelutovereihinsa. Lawrencelta he oppivat murtamaan sivistyneen sovinnaisuuden hauraan kuoren ja päästämään esiin olemuksensa salaisen ytimen. Tytöt kulkivat liehuvissa leningeissä, tanssivat sateessa ja antautuivat miehille, jotka lupasivat viedä heidät pimeään ytimeensä.

Alemman loppututkinnon suoritettuaan John jättää Etelä-Afrikan, lopullisesti, kuten hän ajattelee. Työpaikka löytyy Lontoosta, IBM:n ohjelmoijana. Työ vie lähes kaiken ajan, mutta siitä huolimatta myös kirjalliset haaveet elävät. John myös alkaa valmistella maisterintutkielmaansa Ford Madox Fordin romaaneista. Fordista tulee uusi jäljittelyn kohde:

Ford sanoo, että provencelainen sivistys saa kiittää kepeydestään ja viehkeydestään ruokavaliota, joka koostuu kalasta, oliiviöljystä ja valkosipulista. Muutettuaan uuteen asuntoon Highgateen John ostaa kunnioituksesta Fordia kohtaan makkaroiden sijasta kalapuikkoja, paistaa ne voin sijasta oliiviöljyssä, ripottaa päälle valkosipulisuolaa.

Lontoossa John tuntee itsensä juntiksi: hän pukeutuu väärin, puhuu väärin, ei tunne ketään. Lahjakkaan ihmisen heikko itsetunto hämmästyttää lukijaa, eikä ironinen jälkivalotuskaan peitä tätä kirjoittajan todellista kipukohtaa. Kalvava epävarmuus aiheuttaa kuitenkin myös myönteistä kehitystä, se alkaa paljastua luovuuden lähteeksi. John, joka tekee päivätyötään binaarisen logiikan parissa, alkaa tutkia muunlaisen logiikan mahdollisuutta, sellaisen, joka mahdollistaisi ja/tai-ajattelun joko/tai-logiikan asemesta.

Satunnainen tutustuminen kirjastossa eteläafrikkalaisiin tutkimusretkiin herättää kiinnostuksen vanhaan kotimaahan. Syntyy ajatus kirjoittaa fiktiivinen teos, joka sijoittuu historiaan, kun apartheidia ei vielä ollut ja maa oli siinä suhteessa puhdas ja täynnä mahdollisuuksia.

Teoksen lopussa jätämme Johnin synkkiin ajatuksiin berkshireläiseen alivuokralaiskämppäänsä. Hän tuntee nuoruuden lipuvan käsistään, ajautuneensa nurkkaan ja tappioon.

Lukijoina onneksi tiedämme, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, loistavan uran ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eräänlainen sovitus Etelä-Afrikan kanssa syntyi kirjojen kautta: Coetzee on varmaan se nimi, joka monille tulee mieleen, kun puhutaan eteläafrikkalaisesta kirjallisuudesta. Sovinto vanhempien kanssa tuli ehkä liian myöhään, Nobel-päivällispuheessa, josta lainaan tähän loppuun pätkän:

Äitini olisi ratkennut ylpeydestä Minun poikani Nobelin palkinnon voittaja. Ja ketäpä varten me muuten teemme ne asiat, jotka johtavat Nobelin palkintoihin, ellemme äitejämme varten?

"Äiti, äiti, minä voitin palkinnon!"

"Se on hienoa, kulta. Syöhän nyt porkkanasi ennen kuin ne jäähtyvät."

Miksi täytyy äitien olla yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotiaita ja jo pitkään haudassa, ennen kuin voimme tulla juosten kotiin sen palkinnon kanssa, joka hyvittää kaiken huolen, jonka olemme heille aiheuttaneet?

Alfred Nobelille, jo 107 vuotta haudassa, ja säätiölle, joka niin uskollisesti täyttää hänen tahtonsa ja joka on luonut tämän ihmeellisen tilaisuuden meille, sydämellinen kiitollisuuteni. Vanhemmilleni, kuinka pahoillani olen, ettette voi olla täällä.

Kiitos.