John Gardner: Jason and Medeia

Jason and Medeia on kirjallinen kuriositeetti, joka aiheuttaa heti alkuun pienen määrittelyongelman. Lyhyissä kiitossanoissaan teoksen alussa kirjailija John Gardner nimittää tätä teostaan yksinkertaisesti runoksi (poem). Kyseessä on kuitenkin pitkä eeppinen runoelma, joka suurimmaksi osaksi on kirjoitettu väljään heksametrimittaan. Runollisesta ilmaisusta ja harvinaisten sanojen viljelystä huolimatta teoksen voi helposti lukea myös romaanina.

Kirjan tapahtumat perustuvat antiikin kirjailijoiden Apollonioksen ja Euripideen kuvauksiin Jasonin (tai Iasonin) ja hänen argonauttiensa – Argo-laivan miehistön – merimatkasta ja kultaisen taljan ryöstämisestä kuningas Aieteelta. Tässä tehtävässä Jasonia auttoi noitakeinoillaan Aieteen tytär Medeia. Jason vei tämän jälkeen Medeian puolisonaan Korinttiin ja he saivat lapsia. Korintin kuningas Kreon yritti myöhemmin saada Jasonin luopumaan Medeiasta ja menemään naimisiin oman tyttärensä kanssa. Tyttären mukana Jason saisi myös Korintin kruunun. Jason suostui naimakauppaan. Medeia määrättiin karkotettavaksi Korintista. Ennen lähtöään Medeia kosti kohtelunsa karmealla tavalla.

John Gardner aloittaa oman eepoksensa läheltä tarinasyklin loppua. Joukko merikuninkaita on saapunut Kreonin hoviin tavoittelemaan Kreonin tyttären Pyriptan kättä. Pyripta-tyttö saa aivan kirjan loppuvaiheita lukuun ottamatta osallistua tarinaan lähinnä punastelemalla, kikattelemalla ja huokailemalla. Medeia on tämän tarinan ehdoton feminiininen keskus, eikä nätillä tytöllä ole tarjota kosijoille kuin nuoruutensa – ja tietenkin isän kaupunkivaltio. Pitkille päivällisille kutsutaan mukaan myös "kultakielinen" Jason kertomaan jännittäviä tarinoita seikkailuistaan. Jasonin kertomukset toimivat takaumina, joissa tutustumme argonautteihin ja heidän matkoihinsa sekä Jasonin ja Medeian myrskyisen rakkaustarinan vaiheisiin. 

Myös Medeia pääsee itse ääneen. Toisin kuin Jason, joka puhuu diplomaattisesti, valehtelee opportunistisesti ja selittää kaikki tekonsa parhain päin, Medeia puhuu virkistävän suoraan:

I tell you I am your wife, Jason – your daughter, your sister,

and no man's whore. And I'm coming with you to Hellas. You swore

you'd fight for me – fight come what may – not leave me alone

as you diddle with kings, Jason, we're pledged to one another,

bethrothed in the sight of gods. Abide with that or draw

your dagger and slit my throat, give my love its due.

Lainauksesta käy ilmi Medeiassa pinnan alla kupliva väkivaltaisuus. Jason kertoo, että Medeian osallistuttua kuningas Peliaksen murhaan hän ymmärsi, ettei koskaan voi saavuttaa harmoniaa Medeian kanssa. He ovat eri lajia. Jason edustaa harkintaa, Medeia demonista intohimoa. Heidän tulee erota tai he tulevat tuhoamaan toisensa. 

Eepoksen kehyskertomuksen kertojana on nykyaikainen kirjailija, joka ensimmäisessä säkeessään toteaa: "Uneksin, että heräsin..." Tässä unessa kertoja pääsee seuraamaan tapahtumia aivan vierestä. Hän on kuulijana Kreonin hovissa ja vakoilee tapahtumia Jasonin ja Medeian kodissa. Aluksi hän on kuin jonkinlainen aave ja henkiolento. Antiikin kirjallisuuteen perehtyneenä hän tietää edeltä, mitä tulee tapahtumaan ja yrittää esimerkiksi estää Jasonia lähtemästä Kreonin juhliin, mutta ei tietenkään saa tähän mitään kosketusta. Myöhemmin kertoja tulee temmatuksi fyysisesti muinaisen Korintin kaduille ja Kreonin päivällisille. Häntä tönitään ja hänen silmälasinsa rikkoutuvat. Hänen asuaan ihmetellään.

Nykyaikaisen kertojan kommentit ovat häpeilemättömän anakronistisia. Vertaukset eivät pysy vain antiikin maailmassa vaan viittaavat nykyajan ilmiöihin. Koska myös teoksen henkilöiden puheet välittyvät kertojan kautta, heidän motiivinsa ovat täysin nykyaikaisia. Heitä on siis harvinaisen helppo ymmärtää. Esimerkiksi jumalatar Afrodite kuvaa poikansa Eroksen kasvatusongelmia huvittavan tutunomaisesti. 

Myös Jasonin kertomuksissa aikatasot sekoittuvat: hän yrittää kuvata näkyjä tulevaisuudesta. Argo-laiva vaikuttaa matkanneen myös ajassa.

Paikoin teoksessa on myös hulvatonta slapstick-komiikkaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa eräs tietäjä tietää edeltä, että ulos mennessään kaatuu ja loukkaa päänsä. Keskustelu hänen kanssaan on myös huvittavaa, koska hän vastaa kysymyksiin ennen kuin ne on esitetty.

Kertoja siis näkee sekä ihmisten että jumalten maailman. Myös jumalilla on nimittäin sormensa pelissä tapahtumissa. Hera ja Athene toivovat Korintin kaupunkivaltion menestystä inhimillisen onnen kustannuksella; Afrodite puolestaan toivoo Jasonin ja Medeian tarinasta suuren rakkauden esimerkkitapausta. Kinasteluun tuskastunut Zeus lupaa lopulta, että kaikkien toiveet toteutuvat. Tietenkin ne sitten toteutuvat tavalla, jota kukaan ei ole halunnut.

Kertojan sanavalinnat pakottivat usein sanakirjan äärelle. "Aphrodite – sitting graveolent on her royal hebetation, surrounded by all her holouries." Uskallan väittää, että joudut tarkistamaan samat kolme sanaa kuin minäkin – ja usko pois, ne ovat oikeita sanoja!

Gardnerin eepos koostuu kahdesta hyvin erilaisesta aineksesta: yhtäältä dramaattisesta seikkailukertomuksesta ja toisaalta kilpakosijoiden pitämistä puheista, joissa erilaiset filosofiset maailmankatsomukset ottavat mittaa toisistaan. John Gardnerin kirjailijanlaadulle oli tyypillistä, että hän teoksissaan yritti antaa jokaiselle jotakin. Fantasiakirjallisuuden ystävä viihtyisi varmasti tarinallisen osion matkassa. Paikoin hyvinkin raskas filosofinen osio luultavasti antaisi purtavaa sellaiselle lukijalle, joka hakee kirjoista nimenomaan aatesisältöä. Minulle käyvät yleensä molemmat lähestymistavat, mutta tällä kertaa koin filosofisen aineksen hiukan liian raskaana. 

Filosofisissa väittelyissä Jasonin opportunismi ja valmius hylätä rakkaus pelkkänä fiktiona tulee hyvin ilmi. Hänen vastaväittäjänsä Koprophoros ja Paidoboron syyttävät Jasonia järkiuskovaisuudesta, nihilismistä ja totuuden vääristelystä. Heidän mielestään Jasonin maailmassa kaikki on arvotonta ja kuolema hallitsee.

Koprophoros ('paskankantaja') kuvataan kaunopuheiseksi naismaiseksi aasialaiseksi. Hän ei hyväksy järkeä kaiken mittapuuksi, sillä ihminen ei voi jättää huomiotta kehonsa vaatimuksia ja intohimojaan. Alkusanoissaan John Gardner kertoo Koprophoroksen argumenteissa hyödyntäneensä yhtä kirjailijakollegansa William Gassin esseetä.

Paidoboron on Pohjolan iloton vanha askeetti. Hän syyttää Koprophorosta siitä, että tämä piilottaa todellisuuden sanojen taakse. Paidoboroksen mielestä kaikkien ihmiskunnan ongelmien taustalla on ihmisen vallanhimo. Tämän vuoksi hän ei halua mitään itselleen, mutta on mukana kilpakosinnassa, koska on nähnyt jonkin varoituksen tähdissä.

Suorapuheinen villimies Kompsis suututtaa puheillaan kaikki pitoihin osallistujat. Ainoastaan Jason puolustaa Kompsista.

Minulle kävi kuin eepoksen kertojallekin. Sain lopuksi tarpeekseni sofismista.         

"If the truth is so clear even dogs can see it, how dare the gods

be baffled and befuddled, raising up time after time mad idiots to positions of power,

filling the schools with professors with not one jot or tittle of love for the things

they pretend to teach; filling the pulpits with atheists and cowards who put on their robes

for love of their mothers, merely; and filling the courts with lawyers indifferent to justice,

the medical schools with connivers and thieves and snivelling, sneaking incompetents,

the seats of government with madmen and bullies – all this though nothing in the world is clearer

than evil and good, the line between justice and unselfishness (the way of the decent)

and cowardice, piggish greed, foul arrogance, the filth-fat darkness of the devil's forces!"

Kertomuksen loppu oli juuri niin kauhea kuin sen edeltä tiesin olevankin. John Gardnerin eepoksessa se on kerrottu kaikkia nykyajan kerronnallisia tehokeinoja hyödyntäen. 

Antiikin myyttisiä tarinoita lukiessa täytyi taas ihmetellä, miten paljon niissä on yhteneväisyyksiä Kalevalan kertomuksiin. Kultaisen taljan ryöstö muistuttaa Sammon ryöstöä, ja Jasonin kuningas Aieteelle suorittamat tehtävät ovat samankaltaiset kuin Lemminkäisen Louhelle suorittamat. Tarinat kulkevat aikojen ja pitkien matkojen halki. Jossain määrin varmaan Lönnrot myös käytti antiikin tarinoita mallina kalevalaista runoutta tarinaketjuiksi sommitellessaan.

John Gardner, Jason and Medeia. Vintage Books 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1973. Kannen kuva: Joan Hall. 531 s.

John Gardner: In the Suicide Mountains

John Gardner, In the Suicide Mountains. Houghton Mifflin Company 1980. Kuvittanut Joe Servello. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1977.

Sillä se mitä papit sanoivat oli totta: "Elämä jäljittelee taidetta; sanat voivat kasvattaa hampaat ja syödä tiikereitä."

Tietyssä kuningaskunnassa, tietyssä maassa eli kerran kääpiö Chudu Vuohenpoika, jota kartettiin ja pelättiin ruman ulkomuotonsa ja oletettujen taikavoimiensa takia, vaikka Chudu ei koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa ja oli tietoisesti välttänyt taikuutta, johon hän kyllä pystyi. Oli myös kaunis sepäntytär Armida, jonka piti näytellä tyhjäpäistä ja heikkoa, koska kauniin naisen ei sallittu olevan älykäs ja vahva, niin kuin Armida todellisuudessa oli. Ja oli prinssi Christopher, joka vähät välitti urotöistä, turnajaisista ja politiikasta ja joka halusi vain soittaa viulua ja kirjoittaa ja lukea runoja.

Kolmen onnettoman tie johtaa yhtä aikaa Itsemurhavuorille, jonka kielekkeeltä kukin heistä on päättänyt syöksyä tyhjyyteen, koska maailma ja ihmiset eivät hyväksy heitä sellaisina kuin he todella ovat.

Chudu rakastuu ensisilmäyksellä Armidaan ja yrittää estää tätä toteuttamasta itsemurha-aiettaan. Armida puolestaan rakastuu Christopheriin - samalla seurauksella. Kaikki päättävät lykätä itsemurhaansa toistaiseksi, ja he hakeutuvat yöksi vuorilla sijaitsevaan luostariin.

Luostarin vanha apotti alkaa ohjata vieraita kohti elämää ja onnea kertomalla heille satuja. Ison osan romaanista muodostavat nämä apotin kertomat sadut. Kirjan nimiösivun kääntöpuolella kerrotaan, että sadut on sovitettu Aleksandr Afanasjevin keräämistä venäläisistä kansansaduista. Yksi niistä, Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, oli minulle tuttu Grimmien versiona. Apotti on sitä mieltä, että sadut opettavat meille, kuinka ihminen muuttuu siksi, miksi hän tekeytyy. Jos vaikka murhamies piiloutuu luostariin ja tekeytyy munkiksi, hän alkaa vähitellen muuttua sielultaan. Muutos on siis mahdollinen; ei ehkä kannata heittää hukkaan arvokasta elämäänsä.

Apotin sadut myös opettavat, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Lukijan tulee siis olla valppaana.

Apotti houkuttelee prinssi Christopherin taistelemaan lohikäärme Koogia vastaan. Prinssillähän ei ole mitään menetettävää: on aika samantekevää kuoleeko murskautumalla kallioihin vai lohikäärmeen tulihenkäykseen. Lohikäärmeen tuhoaminen on myös moraalinen velvollisuus, sillä lohikäärme edustaa "sekaannusta asioiden ytimessä".

"Kaikki lohikäärmeet rakastavat elämän hienoimpia asioita - musiikkia, taidetta, aarteita - hengen tuotteita; kuitenkin henkilökohtaisilta tavoiltaan ne ovat inhottavia ja petomaisia - ne esimerkiksi polttavat kirkkoja ja syövät neitoja - eivätkä ne näe oikukkaissa toimissaan vähäisintäkään ristiriitaa!"

Ensimmäinen merkki prinssin muuttumisesta on se, että hän päättää ottaa haasteen vastaan. Uusien ystäviensä avulla tietenkin, sillä kaikkien kolmen itsemurhakandidaatin erityistaidot tarvitaan lohikäärmeen voittamiseen.

John Gardnerin ihastuttavalla saturomaanilla ei ole ikärajaa, mutta mielestäni se sopii erityisen hyvin nuorille tai nuorille aikuisille, jotka vielä etsivät omaa tapaansa elää tässä maailmassa. Tämä on voimaannuttava tarina; en varmaan paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että kaikille käy lopulta hyvin, kuten sadussa kuuluukin. Kaikki päähenkilöt saavat jonkinlaisen ratkaisun pulmaansa. Prinssi löytää itsestään uudenlaista rohkeutta; Armida oppii elämään hillittynä linnanneitona, kunhan vain saa aina välillä karata hetkeksi toteuttamaan Peppi Pitkätossun luontoaan (hän todellakin kantaa hevosta tässä romaanissa); ja Chudu-kääpiö saa hovissa aseman, joka takaa hänelle arvostuksen.

John Gardner on löytänyt romaaniinsa oivallisen sadunkertojan äänen, sellaisen kuin kansansaduissa: romaanin kertoja seuraa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä kauhistelematta ja liikaa selittelemättä, pieni pilke silmäkulmassa. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen keskiaikaa muistuttavaan satujen maailmaan, johon kyllä kirjailija huolettomasti heittää höyryvetureitakin. Paikoin tarinan kevennykset ovat puhdasta Disneytä: kääpiö joka hillitsee kiukkuaan laskemalla päässään satoihintuhansiin; haaveellinen hevonen joka rakastaa runoja; hattu joka huutaa "auts" kun sen päällä hypitään.

Kuten lähes kaikki John Gardnerin romaanit In the Suicide Mountains on kuvitettu. Sadun henkeä hyvin tukeva piirroskuvitus on peräisin Joe Servellon kynästä. Gardnerille oli jollain tapaa ominaista, että hän halusi kirjoihinsa kaiken: kuvat ja sisäkkäiset kertomukset, filosofiset pohdinnat ja slapstick-komiikan. Keskiajan kirjallisuuden tutkijana hän oli myös omaksunut keskiaikaisen tavan lainata tai varastaa estottomasti toisten teoksista. Akateemisissa tutkielmissaan hän joskus joutui tästä lieviin vaikeuksiinkin.

John Gardner oli myös poleeminen kirjallisuuskeskustelija, joka teoksellaan On moral fiction (1978) onnistui suututtamaan lähes kaikki amerikkalaiset aikalaiskirjailijat. Tässä teoksessaan hän nimeltä mainiten moitti kevyiksi tai fuskaajiksi lähes kaikki suuret nimet: Updiken, Pynchonin, Bellow'n, Hellerin, Vonnegutin ja Barthin vain osan mainitakseni.

Gardnerin mielestä taiteen tuli olla uskollista omille lainalaisuuksilleen ja traditiolleen. Tämän lisäksi taiteen tuli edistää moraalia. Varsinkin tämä jälkimmäinen vaatimus ymmärrettiin yleensä väärin. Gardner ei vaatinut opettavaista taidetta tai halunnut pitää yllä sovinnaista moraalia. Hän halusi, että taide herättää uskottavia tunteita siitä mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä huonoa. Hyvä taide ei suuntaudu tuhoon; se ei ole kyynistä eikä nihilististä.

Suomeksikin julkaistussa romaanissaan Lokakuun valo (ikävä kyllä suomalaisessa painoksessa ei ole mukana Elaine Raphaelin ja Don Bolognesen piirroskuvitusta) hän yritti kääntää oppinsa romaanin kielelle. Mielestäni yritys on onnistunut ja mielenkiintoinen; samoissa kansissa saa oikeastaan kaksi kirjaa, sillä teoksen päähenkilö, vanha Sally Abbott, lukee romaania, jossa tulevat esiin Gardnerin moittimat asiat. Gardner tietenkin kirjoitti itse tämän toisenkin romaanin ja sijoitti sen kehysromaaninsa sisälle.

John Gardner hyväksyi täysin vain muutaman aikalaisensa romaanit: armon saivat Bernard Malamud ja John Cheever - aika surullista, että nämä kirjailijat ovat tässä luettelemistani säilyttäneet arvostuksensa kehnoimmin. John Gardner piti suuressa arvossa myös ruotsalaista Pär Lagerkvistia, jonka suomennetut teokset ovat vähitellen katoamassa antikvariaateistakin - kaksikymmentä vuotta sitten niitä sai kaikista. Kenenkään en ole nähnyt niitä missään mainitsevan pitkään aikaan. Kirjallisuuden realismin vaatimus on jo ajat sitten höllentynyt, joten voisi olla aika kaivaa esiin Lagerkvistin vahvasti symbolistiset, toisinaan allegoriset, pienoisromaanit.

John Gardnerin elämä päättyi 14. syyskuuta vuonna 1982, kun hän ajoi Harley Davidson -moottoripyörällään ulos mutkasta lähellä kotiaan Pennsylvaniassa. Itsemurhaakin epäiltiin, mutta varmuutta ei ole saatu - viestiä ei kirjailija jättänyt. Uskokaamme mieluiten vahinkoon.

Viestiä ei tosin  jättänyt Chudu Vuohenpoikakaan:

Hän kirjoitti surullisen mutta asiallisen viestin ja asetti sen keittiönsä pöydälle, yksi kulma jumitettuna sokerikulhon alle, sitten päättikin, ei, hän ei jättäisi viestiä, se olisi pikkumaista ja kostonhaluista; koska kukaan ei rakastanut häntä, kukaan ei kaipaisi häntä - kaikella todennäköisyydellä kukaan kylässä ei edes tietäisi että hän on mennyt ennen kuin maja luhistuisi, ja vaikka olikin vino ja ruma, se oli vankasti rakennettu.