Joy Williams: 99 Stories of God

Joy Williams, 99 Stories of God. Tuskar Rock Press 2017. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2016.

Tässä mukavasti käteen sopivassa kirjassa on nimensä mukaisesti 99 kertomusta. Kertomukset ovat melko lyhyitä, pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Jonkinlaisen käsityksen niiden pituudesta saisit, jos ilmoittaisin kirjan sivumäärän, mutta en voi tehdä sitä: tämä on ainoa tuntemani kirja, jossa ei ole lainkaan sivunumeroita. Tämä on jo vihje siitä, että emme nyt ole ihan kaikkein tavanomaisimman sanataiteen parissa. Pyhä teksti ei alistu sivunumeroiden kahleisiin – ja tämän sanon vain lievän ironisesti.

Ensivaikutelma on, että kokoelman tarinat kertovat melko sattumanvaraisista tapahtumista; osa niistä vaikuttaa saaneen alkunsa sanomalehtien pikku-uutisista, osa muistuttaa kaskuja, osa on hieman vinksahtaneita anekdootteja kulttuurihenkilöistä tai muista kuuluisuuksista. Kafka, Tolstoi, Thomas Bernhard, Houdini, James Agee, O.J. Simpson, Ted Kaczynski – siinä poimintoja mittavasta henkilögalleriasta.

Kertomuksille on yhteistä se, että niissä maailma vaikuttaa toimivan odotusten vastaisesti tai epäloogisesti. Näissä tilanteissa, joissa järki ja luonnonlait eivät tunnu riittävän selitykseksi, paljastuu elämän syvyysulottuvuus – voimmehan me kutsua sitä vaikkapa Jumalaksi. Tätä tulkintaa vahvistavat ne muutamat kertomukset, joissa Herra (Lord) hämmentyneenä tarkastelee jotakin luomakuntansa ilmiötä tai ylpeänä esittelee saavutuksiaan. Usein Hänellä on myös vaikeuksia tulla ymmärretyksi.

Näin siis tulkitsen tämän kokoelman teologista sanomaa. Olen melko vakuuttunut, että vaikka tämä kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, kirjailija aidosti yrittää kertoa jotain tärkeää elämän ihmeellisyydestä. Kirjan voi kyllä mainiosti lukea myös kokoelmana hassuja ja joskus makaabereja tarinoita.

Kokoelman keskimmäisessä kertomuksessa Alaston mieli (Naked Mind) kirjailija ei enää malta antaa tarinan näyttää vaan puhuu aivan suoraan. Harvoin tapaa kertomuskokoelmassa näin yksiselitteistä teeman esittelyä. Tässä on luku kokonaisuudessaan:

One should not define God in human language nor anthropomorphize that which is ineffable and indescribable. 

We can only know what God is not, not what God is. 

We can never speak about God rationally as we speak about ordinary things, but that does not mean we should give up thinking about God. We must push our minds to the limits of what we could know, descending ever deeper into the darkness of unknowing.

Kun pohdimme Jumalaa, törmäämme väistämättä kysymykseen tuonpuoleisesta. Tämän kirjan painokkaat ensimmäinen ja viimeinen kertomus käsittelevät tätä aihetta. Ensimmäisessä kertomuksessa nainen, joka on kovasti surrut kuollutta äitiään, ostaa postikortteja ja hetken mielijohteesta kirjoittaa kortin äidilleen tämän viimeiseksi jääneeseen osoitteeseen. Viikon sisällä hän saa vastauskirjeen. Kuori on kirjoitettu edesmenneen äidin käsialalla ja tämän käyttämällä vihreällä musteella. Nainen ei koskaan avaa kirjettä eikä yritä kirjoittaa uudelleen. "Aikanaan tämä kirje, vaikka sen olemassaolosta oli vain huhuja, aiheutti paljon huolta naisen aikuisille lapsille."

Kokoelman viimeisessä tarinassa Herra vierailee mainelaisen meedion kotona. Meedio yrittää ”lukea” Herraa, mutta ei saa mitään selville. Meedio yrittää avata lukkiutunutta sessiota lauseella, joka usein tepsii vaiteliaisiin asiakkaisiin: ”Olet aina halunnut olla runoilija.” Ei vastakaikua. Meedio päättää mennä suoraan kysymykseen, johon melkein kaikki haluavat vastauksen ja visualisoida siitä eteenpäin.

”Mitä tapahtuu, kun olen kuollut?”

Näihin sanoihin kertomuskokoelma päättyy. Minunlaiselleni pohjimmiltaan uskonnolliselle ihmiselle, joka ei kuitenkaan pysty uskomaan jumalaan eikä haluakaan, Joy Williamsin fiktiivinen teologia osui ja upposi. Olisipa kiinnostavaa lukea jonkun oikean teologin mielipide tästä teoksesta!

Joy Williamsin arvostetuista novelleista olen kirjoittanut aiemminkin. Escapes on tähän kokoelmaan verrattuna selvästi perinteisempi. Tämän nyt käsillä olevan kokoelman novellit tuovat mieleen Lydia Davisin samalla tavalla oikukkaan hauskan lyhytproosan.

Pakoteitä – Joy Williams: Escapes

Joy Williams, Escapes and Other Stories. Collins Harvill 1990.

Luen mielelläni novelleja, ja tämän lajin luettavaa etsiessäni olen usein törmännyt Joy Williamsin nimeen. Paris Review'n (Nro 209, Summer 2014) mukaan hänen tuotantoaan ovat pidäkkeettömästi ihailleet muiden muassa Donald Barthelme, Don DeLillo, Raymond Carver, William Gass, Karen Russell, Bret Easton Ellis, James Salter, Ann Beattie ja Tao Lin. Olisipa siis todella omituista, jos minä en näistä novelleista pitäisi. Tuskinpa uskaltaisin asiasta lähteä julkisesti kirjoittamaan.

No ei pelkoa, pidin toki. Joy Williamsin novellit kertovat ihmisistä, jotka elävät marginaalissa, jollain tavalla sivussa elämän valtavirroista - niin kuin meistä ehkä useimmat. Useissa novelleissa tarinan keskiössä on tyhjä paikka, jonka on jättänyt kuollut tai kadonnut, pois lähtenyt läheinen. Nuori äiti lähtee matkoihinsa ja jättää pienen vauvan hämmentyneelle aviomiehelle ja ikääntyville isovanhemmille. Muita tilaa vaativia poistuneita ovat teinitytön kuollut isosisko, 12-vuotiaan pojan sähkötuolissa teloitettu isä ja 9-vuotiaan pojan auto-onnettomuudessa menehtynyt äiti.

Toistuva kuvio on myös nuori vaimo ja reilusti vanhempi aviomies. Novellissa Rot Lucy ja Dwight ovat olleet naimisissa viisi vuotta. Kun he ensimmäisen kerran kohtasivat, Dwight oli 25-vuotias ja Lucy oli nelikuukautinen vauva. "Aion mennä naimisiin sinun kanssasi", Dwight sanoi vauvalle. Tässä surrealistisia piirteitä tihkuvassa novellissa Dwight hankkii ruosteensyömän Ford Thunderbirdin, jonka hän saa halvalla, koska edellinen omistaja on kuollut autoon. Kun käy ilmi, että autoa ei kannata enää korjata, Dwight purkaa olohuoneen seinän ja siirtää auton olohuoneeseen. Ihmeellisellä tavalla tiivistunnelmainen novelli, jossa tuntuu olevan valtavasti piilomerkityksiä, jotka kuitenkin karkaavat tulkinnan ulottumattomiin.

Novelli The Route tuo mieleen Nabokovin Lolitan: tässäkin ollaan erotiikan täyttämällä automatkalla halki Amerikan. Kertojarakenne on vain pyöräytetty ympäri: lapsivaimo on äänessä tässä novellissa, ja yhtä räväkkää kerrontaa olisi voinut Lolitaltakin odottaa.

Alkoholi nyrjähtäneen elämän korjaussarjana tai pakokeinona on läsnä useissa novelleissa, mutta tämä ei ole luonnollisestikaan mikään Williamsin novellien erityispiirre. Taitaa olla pikemminkin ihmiselämän yleinen lainalaisuus.

Williams kirjoittaa selkeitä, yksinkertaisilta vaikuttavia lauseita, joissa on vain vähän vertauksia. Usein äänessä on minäkertoja, joka puhuu kuin sellainen ihminen, joka näkee kaiken ensimmäistä kertaa: kaikki on yhtä aikaa hämmästyttävää ja itsestään selvää. Tällainen suora ja konstailematon kerronta synnyttää koomisen vaikutelman, ja usein se peittää näkyvistä kuvattujen tapahtumien erikoisuuden.

Erikoisuutta ja suoranaista surrealismia novelleissa on runsain mitoin. Novellien merkitys on niin tiiviisti sidottu niiden kielelliseen ilmaisuun, ettei niitä oikein voi selittää toisin sanoin - eikä ole varmaan tarvettakaan: usein minulla on tunne, että moderni novelli on lähempänä runoa kuin romaania.

Joy Williams on useiden novellikokoelmien ja romaanien lisäksi kirjoittanut Floridan eteläisen saariketjun (Florida Keys) matkaoppaan. Florida on näyttävästi esillä myös tämän kokoelman novelleissa. Matkaoppaansa viimeiseen painokseen Williams lisäsi jälkisanat, joissa kertoi, että saariketju on mennyt täysin pilalle 1980-luvun jälkeen ja ettei sinne maksa vaivaa matkustaa. Ihme kyllä kustantaja Random House suostui julkaisemaan jälkisanat.

Oma kokemukseni Florida Keys -alueelta on vuodelta 1969. Silloin se oli vielä suurelta osin turmeltumaton ja vähän ränsistynytkin alue, vaikka massaturismi tekikin jo kovaa vauhtia tuloaan. Key Largo oli aivan kuin siinä tunnetussa Humphrey Bogart -elokuvassa. Kalastajille syöttejä myyvien puotien terassien puukaiteilla pelikaanit istuivat rivissä kuin Hitchcockin linnut. Niillä vesillä sukelsin John Pennekampin vedenalaisen luonnonsuojelualueen barracudia vilisevällä koralliriutalla. Paluumatkalla näin ilmaan hyppäävän kotkarauskun.