Charlotte Lennox: The Female Quixote

Osallistun tällä blogitekstillä kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. 

Britannian kirjallisessa maailmassa kävi 1700-luvulla melkoinen kuhina. Kirjat olivat yhä kalliita luksustuotteita, mutta niiden saatavuus oli kuitenkin parantunut edellisiin vuosisatoihin verrattuna. Viihteelliset romanssit oli hyväksytty herrasväen salonkeihin antiikin kirjallisuuden romanttisten pastoraalien rinnalle. Romanssien kirjoittajat olivat usein naisia. Esikuvansa nämä kirjailijat ottivat ennen muuta Ranskasta. Romanssit sisälsivät väkevää rakkautta ja henkeäsalpaavia seikkailuja historiallisissa kulisseissa. Asenteiltaan ne olivat vanhoillisia.

Samaan aikaan alkoi ilmestyä myös toisenlaisia laajoja kaunokirjallisia teoksia: ne vaativat esittämiltään tapahtumilta todenmukaisuutta ja henkilöhahmoiltaan psykologista uskottavuutta. Samuel Richardsonin kirjeromaanit näyttivät suuntaa tälle uudelle kirjallisuudelle. 

Muutamat realistisemman suuntauksen kirjailijat toivat satiirisissa romaaneissaan esiin romanssien tahattoman koomisuuden. Esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jones parodioi romanssien yhteensattumia vilisevää seikkailujuonta.

Kirjallisuudenlajit olivat jo 1700-luvun alkupuolella eriytyneet niin kauas toisistaan, että niistä ei enää voinut sekaannuksitta käyttää samaa nimitystä. Realistisempia kirjoja alettiin kutsua romaaneiksi (novel) ja mielikuvituksellisia seikkailutarinoita romansseiksi (romance). Meillä Suomessa tätä eroa ei yleensä tehdä: kaikki pitkät proosakertomukset on nimetty romaaneiksi.

Charlotte Lennox syntyi todennäköisesti vuonna 1729 Gibraltarilla, missä hänen isänsä James Ramsey toimi upseerina. Kun Charlotte oli kymmenen vanha, perhe siirtyi New Yorkiin. Isän kuoltua vuonna 1743 Charlotte muutti Englantiin varakkaiden suojelijoiden hoiviin. Vuonna 1747 Charlotte meni naimisiin Alexander Lennoxin kanssa Lontoossa, josta tuli Charlotten kotikaupunki koko hänen loppuelämänsä ajaksi.

Vuonna 1750 Charlotte Lennox julkaisi ensimmäisen proosateoksensa The Life of Harriet Stuart. Se oli lajiltaan tyylipuhdas seikkailullinen romanssi. Sen sankaritar joutui muun muassa intiaanien ja merirosvojen kaappaamaksi.

Toista proosateostaan suunnitellessaan Charlotte Lennox oli pannut merkille kirjallisuudenlajien eriytymisen ja päätti tehdä siitä kirjansa aiheen. Hänen päähenkilönsä Arabella lukee suuren määrän äidiltään perimiään romansseja. Hän ottaa ne täydestä todesta ja yrittää elää niistä saamansa mallin mukaisesti. Tämä johtaa käytökseen, joka näyttää mielenvikaiselta. Lopulta Arabella saadaan suostutelluksi pois hullutuksestaan. 

Siinäpä tuli kerrotuksi The Female Quixote -romaanin juoni pähkinänkuoressa. Iso paljastus se ei ole, sillä juoni on jo oikeastaan paljastettu romaanin nimessä. Se viittaa Miguel de Cervantes Saavedran romaaniin Don Quijote, jonka päähenkilö menettää henkisen tasapainonsa luettuaan liikaa ritariromaaneja. Don Quijote sairastuu vakavasti ja saa järkensä valon takaisin vasta kuolinvuoteellaan. Arabellan tarinalla on onnellisempi loppu. 

The Female Quijote ilmestyi vuonna 1752, kun Charlotte Lennox oli vasta 23-vuotias. Romaani oli omana aikanaan hyvin suosittu. Se levisi myös manner-Eurooppaan lukuisina käännöksinä. Jane Austenin kerrotaan lukeneen sen ainakin kahteen kertaan ja saaneen siitä perusidean romaaniinsa Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey, 1817).

Arabellan markiisi-isä oli hovin palveluksessa ollessaan saanut paljon vihamiehiä, joiden juonittelujen takia hän lopulta menetti asemansa. Katkeroitunut markiisi vetäytyi linnaansa syrjäiselle maaseudulle. Juuri ennen muuttoaan hän meni naimisiin itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa.

Markiisin eläkepäivät sujuivat mukavasti kirjaston ja puutarhan parissa. Toisinaan hän metsästeli, mutta hänen ylpeytensä ja varautuneisuutensa eivät tuoneet hänelle ystäviä ympäristön aatelisista. Toisena eristäytymisen vuotena markiisin nuori vaimo synnytti tyttären, Arabellan, ja kuoli kolmen päivän kuluttua synnytyksestä. Surun murtama markiisi kantoi vaimonsa ahmimat romanssikirjat omaan kirjastoonsa.

Näin ihailtavan taloudellisesti Charlotte Lennox luo taustan Arabellan tulevalle hullutukselle. Hänen isänsä tekee kaksi isoa virhettä: ylpeydessään hän eristää perheensä ulkopuolisilta vaikutteilta ja surunsa sokaisemana hän tulee sekoittaneeksi kirjastonsa siten, että tietokirjat ja romanssit eivät erotu toisistaan.

Aivan yksin Arabella ei kuitenkaan ole. Hänellä on palvelijatar Lucy, joka romaanissa on saanut hieman Don Quijoten Sancho Panzaa muistuttavan roolin. Yksinkertaisen tytön pää menee pyörälle Arabellan villeistä ideoista. Hän ei osaa tai uskalla asettaa kyseenalaiseksi emäntänsä järjenjuoksua. Vaikutti siltä, että Lennox oli ajatellut Lucylle isompaakin roolia romaanin lähes ainoana työväenluokan edustajana, mutta loppujen lopuksi hänet jätetään vähälle huomiolle ja välillä unohdetaan pitkiksi ajoiksi. Arabellalla on myös joukko seuraneitejä, jotka auttavat häntä pukeutumisessa ja kulkevat hänen mukanaan kävelyretkillä. Näistä naisista yksikään ei nouse esiin eikä ketään heistä edes mainita nimeltä.

Nuoreksi neidoksi kasvanut Arabella saa nopeasti ihailijoita. Ensimmäisen näistä hän karkottaa kohtuuttomilla odotuksillaan. Toisaalta kun romanssit ovat opettaneet, että ylhäiset kosijat usein naamioivat itsensä päästäkseen lähelle rakastettujaan, Arabella kehittelee päässään kuvitelmia isänsä puutarhurista, jolla ei oikeasti ole mitään suunnitelmia Arabellan suhteen ja joka hämmentyy täysin Arabellan kummallisista vihjailuista.

Romaanin tapakomedia on viihdyttävää luettavaa. Henkilöt kuuluvat varakkaaseen yläluokkaan, jolla on aikaa seurusteluun ja tapojen pohtimiseen. Kaikkitietävä kertoja juoksuttaa tarinaa vauhdikkaasti. Teoksessa on paljon vuoropuhelua, jonka koomisuus perustuu Arabellan omalaatuisiin ja epärealistisiin tulkintoihin maailmasta ja ihmisten käytöksestä. Muiden mielipiteet hän tyrmää jyrkästi käyttäen auktoriteetteinaan lukemiaan romansseja, ennen kaikkea Madeleine de Scudéryn ja Gauthier de Costes de La Calprenèden teoksia.

Arabella on itsekeskeinen. Hän pitää selvänä, että maailma pyörii hänen ympärillään ja kaikki miehet tavoittelevat hänen rakkauttaan. Hän ei koskaan epäile voivansa olla väärässä. Tämä tosin koskee vain hänen romanssien vaikutuksesta syntyneitä asenteitaan. Muuten häntä pidetään kyllä huomaavaisena ja älykkäänä ja rakastettavana. Tätä ristiriitaa ei romaanissa tyydyttävästi selitetä. Hänen älykkyytensä yleensä vain todetaan, kun taas hänen hupsuudestaan annetaan yllin kyllin esimerkkejä. Kun lukuisat miehet romaanissa kuitenkin ihastelevat Arabellan nokkeluutta, minulle syntyi käsitys, että he ovat kuunnelleet silmillään. Kaikkien mielestä Arabella nimittäin on vertaansa vailla oleva kaunotar.

Vakavasti otettavan kosijan Arabella saa Charles Glanvillesta. Glanville on baronetti sir Charlesin ja Arabellan isän sisaren poika, siis Arabellan serkku. Arabellan markiisi-isäkin haluaa nuoresta Glanvillesta tyttärensä puolison. Glanville luonnollisesti rakastuu Arabellaan.

Mutkia nuorten seurusteluun tuo se, että rakkaudentunnustukset eivät alkuunkaan sovi Arabellalle. Hänen mielestään todellisen rakastajan tulee olla pidättyväinen ja osoittaa arvonsa koettelemuksissa ja seikkailuissa. Vasta kun rakastaja on haavoittunut kuolettavasti tai muuten vain kuolemassa rakkaudesta, neidon sopii tunnustaa... ei tietenkään sitä, että rakastaa miestä vaan että ei vihaa tätä. Tähän vaiheeseen saatettaisiin Arabellan mukaan päästä parin vuoden kuluttua.

Romanssien mutkikas kielenkäyttö on siirtynyt sellaisenaan Arabellan puheeseen. Asian myöntäminen kieltämällä sen vastakohta on tämän kielen keskeinen piirre. Kun Arabella sitten aikanaan myöntää, ettei vihaa Glanvillea, kyseessä on suuri paljastus, jota normaalilla tavalla ajattelevat ihmiset – kuten vanhempi Sir Charles Glanville – eivät osaa pitää kovinkaan suurena suosionosoituksena.

Aidosti Arabellaan ihastunut nuori Glanville on mainio, psykologisesti uskottava hahmo. Hän kärsii Arabellan laukomista järjettömyyksistä ja yrittää johtaa keskustelun pois vaarallisilta alueilta aina, kun huomaa Arabellan valmistelevan jotain älytöntä vuodatusta. Glanvillen kiemurtelu myötähäpeän kourissa synnytti saman tunnetilan myös lukijassa. Välillä Glanvillen omakin mielenterveys vaikuttaa horjuvan, kun Arabella ei suostu ottamaan järkipuhetta kuuleviin korviinsa.

Kun markiisi kuolee yllättäen, Sir Charles Glanvillesta tulee Arabellan holhooja niiksi kolmeksi vuodeksi, joiden jälkeen Arabellasta tulee täysivaltainen. Sir Charles pitää Arabellaa harhaisena ja suunnittelee jo tytön lähettämistä hoitolaitokseen, mutta poikansa ansiosta hänkin oppii näkemään Arabellan hyvät puolet ja suostuu pojan suunnitelmaan Arabellan rakkauden voittamiseksi ja hänen ajatusmaailmansa vähittäiseksi korjaamiseksi.

Arabella luonnollisesti tulkitsee vanhan miehen suopeuden romanssien pohjalta ja uskoo isän ryhtyneen poikansa kilpailijaksi hänen rakkaudestaan. Monien kiusaannuttavien vaiheiden jälkeen tämä sekaannus saadaan oikaistuksi.

Glanville ja Sir Charles sekä Glanvillen sisar Charlotte viettävät pitkiä aikoja vieraina Arabellan linnassa. Yhdessä he myös tekevät matkan Bathiin, jossa Arabella hämmentää ja herättää ihailua seurapiireissä. Turhamainen Charlotte tuntee kateutta Arabellan kauneudesta ja älykkyydestä. Hän nauttii tilanteista, joissa Arabella tekee puheillaan ja itämaisista asuista vaikutteita saaneella pukeutumisellaan itsensä naurunalaiseksi. 

Arabellan on toisinaan vaikea saada itsensä ymmärretyksi, koska hän käyttää sanoja romansseista oppimallaan tavalla. Arabellalle esimerkiksi sanoilla seikkailut (adventures) ja suosionosoitukset (favours) on eri merkitys kuin naisilla, jotka hän suututtaa kyselemällä heidän kokemistaan seikkailuista ja heidän miehille suomistaan suosionosoituksista. Naiset kuvittelevat, että Arabella haluaa kuulla heidän eroottisesta elämästään.

Suorasukaista seksiä ei Arabellan kirjoissa esiinny, joten hänen on sitä vaikea käsittää. Lontoossa käydessään hän yrittää "pelastaa" asiakkaaltaan pojaksi pukeutuneen prostituoidun. Arabellan mielestä kyseessä on luonnollisesti jalo neito, joka naamioituneena on pakenemassa vainoajiaan.

Glanville saa kilpailijakseen sir George Bellmourin, Arabellan linnan lähellä asuvan baronetin, joka tuntee hyvin romanssit ja käyttää tietojaan hyväksi Arabellaa liehitelläkseen. Arabellan huomattava perintö vaikuttaa olevan hänen tärkein motivaattorinsa. Samalla hän tosin hakkailee myös Charlotte Glanvillea.

Sir George Bellmour kertoo Arabellan linnassa pitkän ja mielikuvituksellisen tarinan elämästään ja seikkailuistaan. Glanville ja Charlotte ymmärtävät sen parodiaksi, mutta Arabella uskoo sen todeksi. Vanha Sir Charles ottaa sen aluksi niin ikään tosissaan ja suuttuu Sir Georgen ilmiselvistä valheista. Romanssin tunnistaminen fiktioksi edellyttää siis tietoa sekä todellisuudesta että romanssin konventioista. Jos ei tunne konventioita mutta tuntee maailmaa, sen tunnistaa valheeksi. Totena sitä voi pitää vain ihminen, jonka käsitys todellisuudesta on erittäin rajoittunut. 

Sir George tekee vielä romaanin lopussa ovelasti suunnitellun yrityksen Arabellan voittamiseksi ja Glanvillen syrjäyttämiseksi. Suunnitelma on vähällä onnistua, mutta loppujen lopuksi siitä kärsii eniten Sir George itse. Sir George päätyy lopulta kosimaan Charlotte Glanvillea. Tähän ratkaisuun Charlotte ja muutkin romaanin keskeiset henkilöt ovat yllättäen tyytyväisiä, vaikka Sir Georgen ketkumaisuus on käynyt kaikille selväksi. Ilmeisesti miehen aatelisarvo ja maaomaisuus saavat Charlotten unohtamaan miehen silmiinpistävät luonteen viat.

Bathissa vieraillessaan Arabella saa seurapiireissä puolustajan eräästä kreivittärestä, joka ymmärtää, että Arabellan syrjäinen koti ja puutteellinen koulutus eivät ole suojelleet tätä romanssien vaikutukselta. Kreivitär itse erilaisen taustansa takia on voinut nauttia romansseista pelkkänä viihteenä.

Kreivitär puhuu romanssien kieltä. Hän selittää Arabellalle, että aika on muuttanut tavat niin, että se mikä ennen saattoi tehdä miehestä sankarin, johtaisi hänet nyt hirttolavalle. Ystävällisellä asenteellaan kreivitär saa Arabellan mietteliääksi.

Romaanin lopussa Arabella sairastuu vakavasti järjettömällä ja vääriin luuloihin perustuvalla pakomatkalla. Toivuttuaan hän saa vieraakseen pappismiehen, josta käytetään myös nimitystä tohtori.  Tämä vieras vie loppuun sen, minkä kreivitär oli aloittanut. Pappi osoittaa kohta kohdalta perustellen, että Arabellan lukemat kirjat ovat olleet fiktiota, absurdeja ja haitallisia. Kaunokirjallisuudelle tämä tohtori näyttää jättävän ainoastaan opettavaisen roolin: Aisopoksen sadut saavat armon hänen silmissään. Myös Richardsonin Clarissa-romaanin "luonnollinen moraalisuus" voi olla hyväksi lukijalle. Tohtori ei kuitenkaan perustele näkemyksiään niin perusteellisesti, että niistä voisi muodostaa suositeltavan kirjallisuuden teorian.

Arabellan järkiintyminen tapahtuu yllättävän nopeasti ja helposti. Lopussa valmistellaankin sitten jo kaksia häitä.

Romaanissa, jossa Arabellan hupsuus jo alkoi tuntua pitkitetyltä vitsiltä, oli lopussa vauhtia sitten niin paljon, että sen psykologinen uskottavuus sai kolauksen. Omistamani painoksen alaviitteet ja liitteet antoivat mukavasti selityksiä romaanin rakenneongelmiin.

Charlotte Lennoxilla oli nimekkäitä tukijoita. Samuel Johnson tutustutti Lennoxin Samuel Richardsoniin, jonka avulla kirjalle löytyi kustantaja. Se painettiin Richardsonin kirjapainossa. Richardson myös antoi keskeneräisestä kirjasta palautetta, jonka Lennox otti suopeasti vastaan. Lennoxin ja Richardsonin kirjeenvaihdon perusteella Lennoxilla oli ongelmia teoksensa supistamisessa kustantajan sille määräämään mittaan. Romaanin kiirehditty ja riittämättömästi perusteltu loppuratkaisu aiheutui siis teoksen pituudelle asetetuista rajoituksista. Lennox olisi ilmeisesti halunnut tehdä Arabellan mielenmuutoksesta psykologisesti perustellumman. Viisas kreivitär, joka julkaistussa versiossa katoaa äkkiarvaamatta, olisi vähitellen kääntänyt Arabellan pään, mahdollisesti tutustuttamalla hänet toisenlaiseen kirjallisuuteen. 

Teosta ei Richardsonin mielestä voinut kuitenkaan enää laajentaa, eikä Lennoxilla toisaalta ollut mahdollisuutta tehdä aiemmin kirjoitettuun niin suuria muutoksia kuin romaanin tasapaino olisi vaatinut.  Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että Richardsonilla oli ehkä ohjeita antaessaan mielessä enemmän kirjapainon taloudellinen menestys kuin romaanitaiteen jalostaminen. Kuten Duncan Isles romaanin liitteessä toteaa, Euroopan tuon ajan laajimmin luetun kirjailijan ylistys ja lempeä tuki oli kuitenkin korvaamattoman arvokas lahja nuorelle kirjailijattarelle.

Romaanin lukua, jossa pappi saa Arabellan mielen muuttumaan, on joskus väitetty Samuel Johnsonin kirjoittamaksi. Tätä on todisteltu muun muassa kvantitatiivisella tekstianalyysilla, jonka on katsottu osoittavan luvun muistuttavan kieleltään enemmän tohtori Johnsonin tyyliä Rambler-lehdessään kuin Lennoxin tyyliä aiemmin romaanissa.

Lennox oli kuitenkin tietoisesti luonut kyseisen papin tohtori Johnsonin kaltaiseksi. Hän myös tunsi Johnsonin tyylin ja pystyi epäilemättä jäljittelemään sitä. On myös täysin mahdollista, että Johnson ja Lennox olivat yhdessä keskustelleet siitä, millaisilla argumenteilla Arabellan mieli oli muutettavissa. Haiskahtaa vähän siltä, että naiskirjailijalle ei tahdottaisi antaa kunniaa analyyttisen järkeilyn kirjoittajana. Romaanin hömppäosioita ei tietääkseni koskaan ole yritetty pistää yhdenkään mieskirjoittajan tiliin.

Romaanin kieli on helposti ymmärrettävää, vaikka useiden sanojen kirjoitusasu on 1700-luvun jälkeen muuttunut. Myös merkityksessä on tapahtunut pieniä siirtymiä. "Unhand me" merkityksessä 'päästäkää irti minusta' vaikutti raikkaan taloudelliselta ilmaisulta. Sanan whore käyttäminen asiallisena ammattinimikkeenä sivistyneissä keskusteluissa saa aina minussa aikaan pienen sätkyn lukiessani 1700-luvun romaaneja. Silmiinpistävä ortografinen piirre on kaikkien substantiivien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella.

1700-luvun kirjallinen tyyli oli melko suorapuheista ja salli välillä uskallettujakin aiheita. Ei ole ihme, että monet nykykirjailijat ovat kirjoittaneet pastisseja 1700-luvun tyyliin. Itse lukemistani mieleen tulevat Erica Jongin Fanny ja John Barthin The Sot-Weed Factor. Ehkä myös J. M. Coetzeen Foen voisi liittää tähän joukkoon.

Charlotte Lennox loi elinaikanaan huomattavan kirjallisen tuotannon. Rahallista menestystä se ei hänelle tuonut. Hän kuoli 75-vuotiaana Lontoossa täysin varattomana. Hänet haudattiin köyhien ihmisten merkitsemättömään hautaan.

Onko The Female Quixote -romaanilla vielä jotain annettavaa 2020-luvun lukijalle? Mielestäni paljonkin. Kirja on vauhdikas ja paikoin hyvin hauska, hyvää viihdettä siis. Sitä lukiessa tuli usein mieleen myös vakavia pohdintoja. Arabella parani kuultuaan rationaalisia argumentteja. Miten parannetaan salaliittoteoreetikko, jolle jokainen argumentti on todiste totuuden piilottelusta? Charlotte Lennoxin romaani kuvaa osuvasti läheisten tuskaa, kun joku täyttää tilan harhaisella maailmankuvallaan.

The Female Quixote on ilmaiseksi luettavissa Project Gutenberg -palvelussa.

Charlotte Lennox, The Female Quixote or The Adventures of Arabella. Oxford University Press 1989. Edited by Margaret Dalziel with an Introduction by Margaret Anne Doody. Chronology and Appendix by Duncan Isles. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1752. Kannen kuva: Charles Jervasin maalaus Lady at the Clavicytherium; Portrait of Elizabeth, Countess of Bridgewater (noin 1710–1714). 428 s.

Yaël Hassan: Rue Stendhal

Ranskalaista lastenkirjallisuutta olisi taas tarjolla. Kirjailija Yaël Hassanin nimi jäi mieleen Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin esittelystä. Kun vastaan tuli tämä mukavasti kirjallisuushistoriaa sivuava Rue Stendhal, pitihän siihen tarttua.

Romaanin pääosassa ovat pariisilaisen Rue Stendhal -kadulla sijaitsevan kerrostalon lapset. Kesäloma on juuri alkanut. Melkein 11-vuotiaan Estébanin paras kaveri Théo on muuttanut Marseilleen. Edessä näyttäisi olevan tylsä ja yksinäinen kesä. Estébanin äiti on päivät töissä. Isäänsä Estéban ei ole koskaan tavannut.

Onhan tietenkin jäljellä Estébanin toiseksi paras kaveri, Idris, jonka kuusihenkinen perhe asuu kahden makuuhuoneen asunnossa samassa kerrostalossa. Idriskin on menossa syksyllä yläkouluun kuten Estéban. Olisi mukavaa, jos he pääsisivät samalle luokalle. Äitinsä kanssa kahdestaan talossa asuva Lola voisi myös tulla samalle luokalle. Lola on Estébanin mielestä "planeetan kaunein tyttö", mutta hän poistuu harvoin kotoaan.

Estébanin synkät mietteet pihan rappusilla keskeyttää neljännen kerroksen vanha herra Faure, joka kertoo, että Théon perheen jättämään asuntoon on tänään tulossa uudet asukkaat ja että heillä kuuluu olevan kolme lasta. 

Pian uusien asukkaiden muuttokuorma saapuukin, ja Estéban tutustuu 12-vuotiaaseen Brunoon, Estébanin kanssa samanikäiseen Rosalieen ja 8-vuotiaaseen Émilieen. Uuden perheen lapset vaikuttavat aluksi epäilyttävän nörttimäisiltä ja varsinkin Rosalie epäystävälliseltä. Rosalie nimittää punatukkaista Estébania "porkkanatukaksi" (poil de carotte). Mukavanoloinen Bruno kuitenkin selittää, ettei Rosalie tarkoita pahaa, hän on vain juuri lukemassa Jules Renardin omaelämäkerrallista lapsuuskuvausta nimeltä Poil de carotte.

Herra Faure värvää kaikki pihan lapset järjestämään kirjastoaan. Hän lahjoittaa pois tietokirjallisuuden ja jättää vain kaunokirjallisuuden. Lapset auttavat mielellään. Herra Faure lupaa lukea ääneen, jotta puuha sujuisi rattoisammin. Estéban ehdottaa kirjaa Poil de carotte, joka herra Fauren kirjahyllystä löytyykin. Tarina lumoaa lapset ja he haluaisivat kuulla aina vain lisää. 

Kun kirjat on järjestetty, herra Faure kysyy lasten lomasuunnitelmia. Bruno haluaisi käydä läheisellä Père-Lachaisen hautausmaalla, joka on pitempään Rue Stendhalilla asuneille lapsille jo ennestään tuttu seikkailupaikka. Herra Faure pitää ajatusta hyvänä ja kertoo itse matkustavansa seuraavana päivänä sukuloimaan.

Seuraavana päivänä alkaa seikkailu. Lapset saavat herra Faurelta kirjeen, jossa on heille arvoitus ja hautausmaalla suoritettava tehtävä. Näitä kirjeitä lapset saavat vastedes joka päivä. Herra Fauren ystävät antavat lapsille aina uuden kirjeen joko hautausmaalla tai lasten kotitalolla. Herra Fauren ystävät myös osallistuvat leikkiin kertomalla lapsille hautausmaan kuuluisista vainajista. 

Onhan tässä leikissä hiukan makaaberi sävy, mutta lapset eivät siitä ole moksiskaan. Tarinat öisin hautausmaalla vaeltelevista haamuista suorastaan lisäävät heidän innostustaan. Porukan pienin, Émilie, tosin on välillä niin peloissaan, että jättäytyy pois muutamilta hautausmaaretkiltä. Oli sympaattista, että muut eivät häntä tästä kiusoitelleet vaan pikemminkin lohduttivat ja keksivät keinoja, joilla Émilie voisi voittaa pelkonsa.

Myöhemmin myös Estébanin paras kaveri Théo liittyy lasten joukkoon. Estébanin äiti on suostunut ottamaan Théon Pariisiin "kesäpojaksi", kun Théon äiti on joutunut sairaalaan pieneen toimenpiteeseen.

Leikin varjolla lapset tutustuvat kuuluisien kirjailijoiden ja muutamien muiden merkkihenkilöiden elämäntarinoihin ja tutkivat heidän hautamuistomerkkejään. Heti ensimmäisen seikkailupäivän jälkeen lapset käyvät kirjastossa etsiskelemässä Oscar Wilden kirjoja. Heidän ensimmäisen päivän tehtäviinsä on nimittäin kuulunut Oscar Wilden haudan löytäminen. Haudalla he ovat tavanneet naisen, joka närkästyneenä yrittää poistaa haudasta "vandaalien" jättämät tahrat – huulipunasta jääneet suukkojen jäljet, jotka naisen sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ilmestyvät hautakiveen aina uudestaan.

Kirjastossa lapset tutustuvat mukavaan kirjastonhoitajaan, Elsaan. Koska satutunnille ei ollut tullut pienempiä lapsia, Elsa lukee seikkailijajoukolle ääneen Oscar Wilden sadun Itsekäs jättiläinen. Kirjastosta tulee lapsille sadepäivien vakiopaikka.

Samalla tavalla lapset seuraavina päivinä tutustuvat muiden muassa Coletteen, La Fontaineen, Paul Eluardiin, Alphonse Daudet'hen, Apollinaireen ja Auguste Maquet'hen. 

Tuo listan viimeinen nimi luultavasti vaikuttaa vieraalta, ainakaan minä en ollut koskaan kuullut hänestä. Auguste Maquet oli Alexandre Dumas'n "neekeri". Nimitys järkyttää lapsista varsinkin Idrisiä, joka on senegalilaisen taustansa takia saanut kuulla yllin kyllin rasistia loukkauksia. Nimitystä kuitenkin käytettiin kirjailijoiden avustajista, joiden tehtävänä oli kirjoittaa romaanin ensimmäinen versio: keksiä juoni ja varmistaa, että romaanin historiatiedot pitivät paikkansa. Auguste Maquet'lle kuuluu siis iso kunnia esimerkiksi Monte Christon kreivistä. Maquet'n vaatimaton hautakivi on Père-Lachaisen hautausmaalla; Alexandre Dumas'n maalliset jäännökset lepäävät Panthéonissa.

Lasten hautausmaaseikkailuun sisältyy myös pientä jännitystä, kun Idris uskoo eräänä päivänä 

yllättäneensä haudanryöstäjät kesken puuhiensa. Hakeutuminen sateensuojaan erääseen hautausmaan pienistä mausoleumeista aiheuttaa myös pelon väristyksiä, varsinkin siinä vaiheessa, kun Lola tuntee jonkin koskettavan jalkojaan... 

Surua aiheuttaa myös kuulopuheiden perusteella päätelty herra Fauren äkillinen kuolema. Tämä osoittautuu kuitenkin väärinkäsitykseksi. Todellinen vainaja ei ole lapsille yhtä läheinen kuin herra Faure.

Seikkailujen lomassa on ilmassa myös hieman romantiikkaa: Lolasta ja Estébanista, samoin kuin Idriksestä ja Rosaliesta tulee kesän aikana erityiset ystävät. Heille myös selviää, että kaikki neljä jatkavat yläkoulussa samalla luokalla.

Seikkailunsa loppuvaiheessa lapset kohtaavat hautausmaalla kirjailijattaren, joka yrittää keksiä, miten kertoisi lastenkirjassa Père-Lachaisen tarinoita. Lapset kertovat naiselle omasta kesästään. Myöhemmin nainen ilmoittaa, että lasten kesäseikkailu on nyt julkaistu kirjana.

Ja minä luin sen äsken.

Kirja on suunnattu yli kymmenvuotiaille. En osaa sanoa, innostuisivatko lapset tästä. Onko seikkailu kuitenkin vähän pliisu? Sympaattinen piirroskuvitus varmaan lisää houkuttelevuutta. Minä kyllä ainakin pidin kovasti. Virtuaalinen lukupinoni kasvoi useilla teoksilla: Poil de carotte, Dialogues de bêtes ja ehkä se Monte Christon kreivikin pitää ihan lukemalla lukea. Tv-sarjan ja elokuvan olen kyllä nähnyt – ja lukenutkin tarinan Kuvitetuista Klassikoista. Jules Renardin Kuvien metsästäjä kului usein käsissäni 1970-luvulla. Nyt voisi olla aika lueskella uudelleen sen viehkoja luontokuvauksia. Käärme-luvun muistan ulkoa kokonaan. Se kuuluu näin: "Liian pitkä."

Estéban muuten lukee itsekseen loppuun herra Faurelta lainaamansa Jules Renardin Poil de carotte -kirjan. Kirjan päähenkilön omassa perheessään kokema kaltoinkohtelu liikuttaa poikaa niin kovasti, että tämä yläkouluun pian siirtyvä poika hyppää äitinsä kaulaan ja kuiskaa: "Sinä olet maailman suloisin äiti." Taisin vähän liikuttua minäkin.

Voisikohan sitä ensi kesänä pistäytyä Père-Lachaisessa? Edellisestä vierailusta on jo aikaa. Tekisi mieli käydä katsomassa, onko Antoine Augustin Parmentierin haudalla aina muutama tuore peruna. Kyseinen herra edisti perunanviljelyä Ranskassa 1700-luvulla. Rue Stendhal -romaanista opin.

Yaël Hassan, Rue Stendhal. Casterman 2013. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kuvitus: Pénélope Paicheler. 135 s.

Per Olov Enquist: Liknelseboken

Liknelseboken (2013) – vertauskirja – jäi kirjailija Per Olov Enquistin (1934–2020) viimeiseksi teokseksi. Siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta, mutta kirjan alaotsikossa se nimetään kuitenkin selkeästi romaaniksi, tarkemmin sanottuna rakkausromaaniksi.

Kirjailija Martin Amis pohti eräässä esseessään sitä, miten joskus vanheneva kirjailija unohtaa elintärkeän rakkaussuhteensa lukijaan ja uppoaa omiin pakkomielteisiinsä. Amisin mielestä näin kävi esimerkiksi James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Heidän teoksistaan katosi "kerronnallinen kitka" ja he "lipsuivat ja luisuivat eivätkä pysyneet tiellä". Jonkin aikaa minusta tuntui, että sama oli tapahtunut Per Olov Enquistillekin: Liknelseboken vaikutti kirjalta, joka avautuu vain yhdelle lukijalle – kirjailijalle itselleen. Enquistin aikaisemmista osittain omaelämäkerrallisista romaaneista, esimerkiksi romaanista Kapteeni Nemon kirjasto, tuttu pyrkimys yhtä aikaa tunnustaa ja salata oli tässä romaanissa viety raivostuttavan pitkälle. Minun on helppo – pitkällä keittiöpsykologin kokemuksella – nähdä kirjailijan lapsuuskodin ankara uskonnollisuus tämän pyrkimyksen taustalla.

Onneksi kirjailijan kulkuväline pysyi sittenkin tiellä. Suunnilleen kirjan puolessa välissä, kun sen kertoja pitkän kursailun jälkeen viimein rohkaistui kuvaamaan romaanin päähenkilön ensimmäistä yhdyntäkokemusta, kirjan näennäisesti irralliset osat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan rakkaudesta – että ei kelpaa siihen – tuli kuitenkin loppujen lopuksi tässä romaanissa kirjoittaneeksi liikuttavan rakkausromaanin. Samalla kirjailija, joka oli uskonut, ettei pysty kirjoittamaan runoja, löysi Uuden testamentin vertausten rohkaisemana tavan kirjoittaa proosaa, joka käyttää runollista keinoa – vertausta – kerrontansa ytimessä.

Romaanin kaikki luvut on nimetty vertauksiksi seuraavalla tavalla:

1. Vertaus jälleen löytyneestä muistikirjasta

2. Vertaus musertuneesta pikkuserkusta

3. Vertaus tädistä joka uskalsi

4. Vertaus naisesta oksattomalla mäntylattialla

5. Vertaus sisimmästä huoneesta

6. Vertaus hukatusta lahjasta

7. Vertaus viidestä tulppaanista

8. Vertaus postineidistä

9. Vertaus Jeesuksen toisesta tulemisesta

Rakkauden mysteeriä romaanin kertoja lähestyy konkreettisten päähenkilöä tai hänen lähipiiriään tai kuuluisia taiteilijoita koskettaneiden tapahtumien kautta. Näitä tapahtumia hän nimittää vertauksiksi. Kerronta etenee kiertäen ja kaartaen, niin kuin ihmisen mieli liikkuu. Välillä kertoja muistaa jo aiemmin puhuneensa jostain aiheesta ja lopettaa lyhyeen, toisinaan taas hän mainitsee kertovansa aiheesta lisää myöhemmin. Kerronta etenee hän-muodossa, mutta tuskin syyllistyn suureen virheeseen, jos katson, että kertoja ja kirjailija ovat yhtä, samoin romaanin päähenkilö, josta käytetään nimityksiä hän, poika, Perola, tämä Enquist ja E. Kertoja viittaa helposti tunnistettaviin omiin kirjoihinsa ja elämänhistoriaansa.

Kirja alkaa päähenkilön äidin hautajaisissa pitämän puheen pohdiskelusta. Siihen oli tullut väärä sävy. Ehkä hän kirjoittaisi sen uudelleen lapsenlapsia varten. Äidin myötä ajatukset johtuvat lapsuuteen. Isä oli kuollut, kun poika oli vielä vauva. Ankarasti uskonnollinen opettajaäiti pyrki muun muassa rajoittamaan pojan lukemisia. Huomattuaan pojan puheessa sävyjä itämaisista uskonnoista äiti piilotti yhden pojan lempikirjoista, Kiplingin Kimin. Poika tekeytyi sairaaksi, jäi pois koulusta, etsi kirjan piilostaan ja luki sen uudelleen. Kun tämä oli toistunut useampaan kertaan, äiti hävitti kirjan lopullisesti.

Liknelseboken-romaanin sisäisiä viittauksia tulvivaa kerrontatapaa ehkä kuvastaa se, että myöhemmin romaanissa esiintyy toinen poika, kertojan fiktiivinen alter ego Siklund, joka joutuu mielisairaalaan puhuvan kissansa Kimin kanssa. Siklund päätyy itsemurhaan. Lasten, hullujen ja kissojen suusta kuullaan totuus, kertoja toteaa.

Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on aloittanut Liknelseboken-romaanin työkirjan jo vuonna 1986 Pariisissa, missä kirjailija asui August-kissansa kanssa ja ryyppäsi ankarasti. Silloin tehdyt muistiinpanot olivat minämuodossa. Juominen päättyi vasta mielisairaalareissuun. Mielisairaalaa seurannut psykoanalyysi puolestaan päättyi siihen, että analyytikko lopetti hoitosuhteen, koska kirjailija oli ilmoittanut tälle rakastuneensa lääkäriinsä.

Suvun mielisairaat ovat usein kertojan mielessä. Hän toteaa käyttäneensä usein rakastumisesta vertausta "polttoraudalla merkitseminen". Samaa vertausta äiti oli käyttänyt hulluksi tulemisesta.

Kertoja on keväällä 2011 saanut serkultaan muistikirjan, joka sisältää hänen isänsä kirjoittamia rakkausrunoja. Isän kuoleman jälkeen hänen äitinsä oli yrittänyt polttaa muistikirjan. Syystä tai toisesta hän sitten kuitenkin oli pelastanut sen tulesta. Miksi äiti oli sen tehnyt? Osittain palaneesta muistikirjasta puuttuu yhdeksän sivua. Ne vaivaavat kertojaa.

Isästä jäi muistoksi muistikirja, paikallislehden anonyymin kirjoittajan muistokirjoitus sekä viulu, jota isä ei ehtinyt oppia soittamaan. Isän viulukin on vertaus: “Kanske var denna ospelade fiol tecknet på att det var slut, helt slut, som för finnstackarn Sibelius i kamp med brännvinet och den åttonde symfonin.”

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, kertoja kiertelee aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa. Välillä hän pohtii Sibeliuksen ongelmia kahdeksannen sinfoniansa kanssa. Sitten Kierkegaardia, joka pelästyi rakkautta ja purki kihlauksensa Regineen. Ei kuitenkaan kannata turhautua, romaanin pyörät lopettavat pian sutimisensa.

Romaanin puolivälissä kertoja siis vihdoin uskaltautuu tarkastelemaan tarkemmin tapahtumia "oksattomalla mäntylattialla". Tähän mullistavaan käännekohtaan elämässään hän on jo usein viitannut. 

Någonstans måste en hemlighetsfull avgörande punkt ha funnits i hans liv, som om han kommit till en nedmörkad rangerbangård med slamrande växlar som våldsamt styrde in trons potatsäck på ett nästan igenvuxet stickspår och han själv nu matades in till det som kallades Livet, och det var där det egentliga fanns.

[Jossain hänen elämässään oli täytynyt olla salaperäinen käännekohta, ikään kuin hän olisi tullut pimennetylle järjestelyratapihalle, jossa kolisevat vaihteet väkivaltaisesti ohjasivat uskon perunasäkin melkein umpeenkasvaneelle pistoraiteelle ja häntä itseään nyt syötettiin siihen mitä kutsuttiin Elämäksi, ja juuri siellä oli se todellinen.]

Elokuussa 1949 päähenkilö tapaa naapuritalon pihalla naisen, joka on vuokrannut talon kesälomansa ajaksi. Nainen lukee kirjaa, ja keskustelu lähtee käyntiin kirjoista. Poika on 15-vuotias, nainen 51-vuotias. Nainen ehdottaa, että hän voisi tarjota pojalle virvoitusjuomaa sisällä. He päätyvät rakastelemaan oksattomalle mäntylattialle.

On täysin selvää, että romaanin päähenkilön ensimmäinen seksikokemus on samalla uskonnollinen elämys. Päähenkilölle valkenee, että seksuaalisuus on ovi toiseen ihmiseen. Oli muitakin ovia, mutta tämä oli sisäisin ja merkittävin.

Myöhemmin osoittautuu, että tapahtuma on ollut merkityksellinen myös naiselle. Se ei ole ollut hänen tapojensa mukaista. Suhteen – jos tätä nimitystä voi käyttää yhdestä ainoasta tapaamisesta – ilmiselvä luvattomuus pojan alaikäisyyden takia on tehnyt kokemuksesta voimakkaamman.

Naisen tulkinnan tapahtumista kuulemme myöhemmin. Nuori mies on selvittänyt naisen henkilöllisyyden, ja yhdeksän vuotta myöhemmin hän soittaa naiselle. He sopivat tapaamisen Södertäljen rautatieasemalle. Nuorukainen on Tukholman seudulla käymässä, koska on osallistunut yleisurheilun Ruotsin mestaruuskilpailuissa korkeushyppyyn ja jäänyt niukasti palkintosijojen ulkopuolelle.

Tapaaminen Södertäljen rautatieaseman penkillä on hapuileva ja hauras. Nuori mies pelkää säikäyttävänsä naisen, koska puhuu heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan uskonnollisin termein, pelastuksena. Nainen kuitenkin vastaa todistamalla tapahtuman merkityksellisyydestä itselleen. Silmiinpistävästi molemmat välttävät sanoja rakkaus ja rakastaa. Nainen kuitenkin hyräilee pätkän Tove Janssonin sanoihin sävelletystä Syyslaulusta. Lyhyehkön tapaamisen päätteeksi mies antaa naiselle ostamansa viisi tulppaania, nousee asemalaiturilta junaan ja lähtee kotiseudulleen pohjoiseen.

Romaanin loppu on melko suoraviivaista kerrontaa. Kertoja toteaa repivänsä rakennustelineet ja toivovansa, että jotain todellista jää jäljelle.

.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin päähenkilö saa kirjeen, joka sisältää vain naisen kuolinilmoituksen. Hän menee hautajaisiin. Koruttomassa muistotilaisuudessa nuori tyttö ilmoittaa, että Ellen-täti oli halunnut vain yhden laulun hautajaisiinsa. Ellen-täti oli myös sanonut, että lauluun sisältyi viesti. Sen jälkeen tyttö laulaa ilman säestystä Tove Janssonin Syyslaulun:

“Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr, det är för sent för att undra och leta. Jag älskar kanske mindre än vad jag gjorde förr, men mer än du nånsin får veta.” 

Kertoja muistaa mitä nainen oli sanonut heidän tavatessaan viimeisen kerran: “Kirjoita kirje, kun minä olen kuollut.”

Kertoja päättää, ettei sittenkään korjaa äidin hautajaispuhetta. Sen sijaan me lukijat saimme kirjeen, rakkausromaanin.

Per Olov Enquist, Liknelseboken: En kärleksroman. E-kirja. Norstedts 2013. Kansi: Håkan Liljemärker. Kannen kuva: DeAgostini/Getty Images. 141 s.

William Trevor: Mrs Eckdorf in O'Neill's Hotel

Vuonna 1969 ilmestyneen ja 1960-luvun loppupuolelle ajoittuvan romaanin alku sijoittuu lentokoneeseen, jossa valokuvajournalisti Ivy Eckdorf matkustaa Dubliniin juttuidean perässä. Hän on eräältä baarimikolta kuullut tarinan O'Neillin rappeutuvasta hotellista ja sen kuurosta omistajattaresta, vaistonnut tarinassa menneisyydessä tapahtuneen tragedian ja aiheen valokuvakirjaan ja lähtenyt tutkimusmatkalle Irlantiin.

Ensikäsityksen rouva Eckdorfista saamme hänen satunnaisen kanssamatkustajansa ja vierustoverinsa silmin. Rouva Eckdorf, 46-vuotias kookas ja näyttävä nainen, lörpöttelee omista henkilökohtaisista asioistaan toista kuuntelematta ja piittaamatta vierustoverinsa yhä suorasanaisemmiksi käyvistä toiveista saada olla rauhassa. Rouva Eckdorf  kertoo tyttökouluvuosistaan ja opettajattaresta, joka oli häntä lähennellyt, kahdesta kariutuneesta avioliitostaan saksalaisten miesten kanssa – rouva Eckdorf on syntyjään englantilainen – ja ennen kaikkea O'Neillin hotellista, jonka entinen loisto on väistynyt ja jossa nykyisin harjoitetaan prostituutiota. Hän lavertelee hotellin omistajaperheestä, työntekijöistä ja asiakkaista ja loukkaa vierustoveriaan olettamalla, että tälle huonomaineiset hotellit varmaan ovat tuttuja. Itsekeskeisyydellään ja kovakorvaisuudellaan hän saa vierustoverinsa raivon partaalle.

Perillä Dublinissa tutustumme rouva Eckdorfin tutkimusten myötä tarkemmin O'Neillin hotelliin. Rouva Eckdorf tekeytyy mahdolliseksi hotellin ostajaksi päästäkseen lähemmäs hotellin piirissä vaikuttavia ihmisiä. Hän ei kaihda keinoja tietoja etsiessään. 

Hotellin omistajatar, rouva Sinnott on pian täyttämässä 92 vuotta. Hän asuu edelleen hotellin yläkerran huoneessa, mutta on jättänyt hotellin johtamisen pojalleen Eugenelle, joka kuitenkin pitää koirien juoksukilpailuja ja sherryn naukkailua hotellin hoitamista tärkeämpinä. Rouva Sinnott on ollut syntymästä saakka kuuro. Hänen luonaan käyvät ihmiset viestivät hänen kanssaan muistikirjojen avulla. Jokaisella vierailijalla on oma kirjansa. 

Kuten aiemmassa The Boarding-House -romaanissaan William Trevor kuvaa nytkin yksinäisten yhteisöä. Tässä romaanissa korostuu se, miten jokainen sen henkilöistä elää omassa maailmassaan, monet heistä kummallisilta vaikuttavissa pakkomielteissä. Ihmiset eivät myöskään kuuntele toisiaan. Romaani on kerrottu hän-muodossa, mutta eläytyvän esityksen kautta pääsemme vuorollaan jokaisen henkilön ajatuksiin.

Tutustumme vanhan rouva Sinnottin lapsiin, Eugeneen ja Enidiin, sekä heidän puolisoihinsa, hotellin käytännön tehtävistä huolehtivaan O'Sheaan sekä hotellissa työtään tekeviin prostituoituihin. William Trevor tasapainottelee henkilökuvauksessaan komiikan ja tragiikan välisellä kapealla rajalla. Ihmisten pakkomielteet ovat pintasolla koomisia, mutta yksinäisyys, joka komiikan alta paljastuu, ei voi olla koskettamatta. Mukana on myös Trevorin henkilögallerian vakiohahmo, moraaliton pikkurikollinen. Tässä romaanissa Morrissey saa pääasiallisen elantonsa neljän naisen parittamisesta. Asiakkaiden etsiminen kaupungissa, jossa monet ovat hurskaita katolisia, on kovaa ja välillä vaarallistakin työtä.

Paradoksaalisesti ainoa, jonka romaanin henkilöt uskovat todella kuuntelevan ja ymmärtävän heitä, on kuuromykkä rouva Sinnott. Useille romaanin henkilöille rouva Sinnott on pyhimysmäinen, kaiken ymmärtävä hahmo. Rouva Sinnott on aikanaan hotellia johtaessaan kerännyt sen henkilökuntaan orpoja, jotka edelleen suhtautuvat häneen kuin äidin korvikkeeseen. Rouva Sinnottin ajatuksiin pääsemme vain hetkeksi pariin otteeseen. Hänen hauras mielensä vaikuttaa uppoutuneen kauas menneisyyteen: hän ajattelee omaa isäänsä, O'Neillin hotellin perustajaa, venetsialaista äitiään sekä nuorena kuollutta aviomiestään Leoa.

Rouva Sinnottin hahmo toi mieleen toisen kirjallisuuden kuuromykän, johon romaanin henkilöt heijastavat omia toiveitaan. Tarkoitan amerikkalaisen Carson McCullersin romaanin The Heart is a Lonely Hunter (1940) päähenkilöä. McCullersin romaani on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Yksinäinen sydän (Otava 1950). "I have a needy heart", sanoo rouva Eckdorf jo romaanin alkusivuilla. Ehkä kuvittelen, mutta minusta siinä on selvä viittaus vanhempaan romaaniin.

Rouva Eckdorf uskoo lopulta päässeensä selville tragediasta, joka on kohdannut hotellin omistajaperhettä kaksikymmentäkahdeksan vuotta aiemmin ja saanut aikaan sen, että perheen tytär Enid on katkaissut suhteensa hotelliin ja poika Eugene on solminut lyhyeksi jääneen avioliiton hotellin sisäkön, Philomenan, kanssa. Rouva Eckdorf uskoo myös, että pyhimysmäisellä hyvyydellään rouva Sinnott on saanut aikaan sovituksen ja anteeksiannon. Rouvan syntymäpäiväjuhlat, jonne kaikki läheiset saapuvat, on osoitus tästä anteeksiannosta.

Lukijan käsitys rouva Eckdorfin luotettavuudesta on saanut kolauksia romaanin alusta lähtien. Hänen taustastaan paljastuu yllättäviä eikä kovin mairittelevia asioita. Hänellä on kyllä aito pyrkimys totuuteen ja ymmärtämiseen, mutta omien pakkomielteidensä takia hän tulkitsee asioita omintakeisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänen käsityksensä menneisyyden tragediasta osuu oikeaan. Sen sijaan tulkinta anteeksiannosta ja sovituksesta johtuu rouva Eckdorfin omista tarpeista. Hän janoaa anteeksiantoa omaan elämäänsä. Romaanin lopussa sovituksen etsintä johtaa rouva Eckdorfin uskonnolliseen psykoosiin.

Teoksen loppuosan uskonnollinen hysteria teki siitä raskaanpuoleisen. Sitä tasapainotti lopussa tilaa saava katolinen pappi, isä Hennessey, jonka mielestä rouva Eckdorfin ei pitäisi sotkeutua ihmisten asioihin. “There was something wrong in looking through a keyhole at people being themselves.” Isä Hennessey toteaa viisaasti, että jos emme ymmärrä ihmisiä, näemme vain heidän omituisuutensa.

William Trevor, Mrs Eckdorf in O'Neill's Hotel. Penguin Books 1971. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1969. 265 s.

Maarit Verronen: Pieni elintila

Maarit Verrosen (s. 1965) romaani Pieni elintila on julkaistu jo yli kaksikymmentä vuotta sitten mutta vaikutti hyvin ajankohtaiselta. Monet ihmiset etsivät romaanin päähenkilön, Natalian, tavoin elämäntapaa, jota raha ja kuluttaminen eivät hallitse ja jossa syviä elämyksiä haetaan luonnossa liikkumisesta. Tarpeettoman karsiminen – jopa askeettisuus – tuo henkistä tyydytystä. 

Koko romaani on kerrottu minämuodossa Natalian rauhallisella ja analyyttisellä tyylillä. Siinä vuorottelevat luvut, jotka on otsikoitu Ennen ja Matkalla. Viimeisen luvun otsikko on Jälkeen. Matkalla-luvuissa Natalia kertoo päiväkirjanomaisesti retkeilystään karuilla Scillynsaarilla, jotka sijaitsevat vajaan viidenkymmenen kilometrin päässä siitä, mihin Englannin lounainen Cornwallin niemi kurottaa varpaansa. Ennen-luvuissa Natalia kertoo lapsuudestaan, opinnoistaan, ystävistään ja elämästään kotimaassaan Suomessa.

Lapsuusperheessään Natalia kokee tulleensa huonosti ymmärretyksi ja kohdelluksi. Hänen omia tavoitteitaan ei ole kuunneltu eikä häntä ole kannustettu ystävyyssuhteisiin. Hänestä on tullut yksinäinen, kirjojen ja piirustuslehtiön parissa viihtyvä nuori. Arktiset retkikunnat kiehtovat häntä, ja hän hankkii itselleen niihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Yliopistossa Natalia opiskelee historiaa, mutta piirtäminen alkaa ylioppilaslehdessä julkaistujen kuvitusten myötä vähitellen muodostua hänen ammatikseen. Lisätuloja hän saa kansanopistoissa pitämistään kursseista. Yliopistossa ja kansanopistoissa hän saa myös joitakin ystäviä.

Natalian ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole tyydyttäviä. Hän tuntuu houkuttelevan lähelleen itsekkäitä hyväksikäyttäjiä. Hän tunnistaa itsessään jonkinlaisen heikkouden, jonka takia hän ei uskalla päästää toista ihmistä liian lähelle. Seurustelusuhteetkaan eivät ole kestäneet. Osittain on syynä Natalian ehdoton kieltäytyminen lasten hankkimisesta.  

Sanoin joskus ystävättärille, että olen miesten suhteen nirso. Se oli epätarkka osatotuus. "Varovainen" oli parempi sana, mutta se kuvasi suhtautumistani naisiin, lapsiin ja vanhuksiin yhtä hyvin kuin miehiin.

Romaanin nykyhetkessä Natalialla on etäsuhde "Kapteeniksi" nimettyyn mieheen. Satunnaiset tapaamiset Kapteenin kanssa riittävät Natalialle. Hän ei kaipaa yhteiselämää eikä häntä vaikuta haittaavan sekään, että Kapteenilla on perhe jossain toisaalla.

Natalia karsii pois kaiken turhan elämästään. Paljon matkusteleva ja retkeilevä Natalia on kuitenkin tukikohdakseen hankkinut pikkuruisen yksiön kotimaasta. Yllättäen tästä miniatyyrikodista on löytynyt saman kokoinen kätketty lisäsiipi, ja aivan kuin sadussa siihen kuuluu myös pieni, lähes salainen puutarha.

Erityisesti jäkälien piirtäminen on lähellä Natalian sydäntä. Ehkä hän jäkälissä näkee jotain itsestään. Nehän ovat todellisia pienen elintilan ja asketismin mestareita: kasvavat siellä missä mikään muu ei menesty; joille karu kasvupaikka on suorastaan elämisen edellytys. Aivan kuten Natalia ihmissuhteissaan, jäkälät luovat kasvun edellytyksiä muille lajeille, jotka sitten tukahduttavat ne.

Scillynsaarilla Natalia tulee tahtomattaan vedetyksi mukaan varakkaan brittiperheen draamaan. Hän tutustuu saarilla samaan aikaan lomaileviin Trevoriin ja Dorothyyn. Trevor on jonkinlainen rahan voimalla seurapiireihin kohonnut öykkäri, joka on hankkiutunut suhteeseen leskeksi jääneen Dorothyn – Lady Dodon – kanssa lähinnä kai pröystäilytarkoituksessa. 

Etuoikeutetun pariskunnan törmäilyt reppureissaajien suosimassa lomakohteessa ovat koomista seurattavaa. Nataliasta tulee kuin vaivihkaa Dorothyn neuvonantaja ja uskottu. Dorothyn avuttomuus yksinkertaisimmissakin perustaidoissa ja irrationaaliset pelot – esimerkiksi ryöstäjien ja villieläinten, tässä tapauksessa kettujen, pelko – ovat yhtä aikaa huvittavia ja traagisia. Dorothyllä on myös huolta lapsistaan – hyvästä syystä, kuten myöhemmin osoittautuu. 

Dorothylla on etuoikeutetun ihmisen kapea käsitys rahasta ja sen puutteen aiheuttamasta kateudesta ihmisten vaikuttimina. Nataliaa asenne ärsyttää.

– En olisi vielä muutama vuosi sitten voinut kuvitella, että lähtisin. Mutta kun on perhettä ja ystäviä, joiden tekemiset kiinnostavat tiedotusvälineitä, niin elämä käy joskus raskaaksi tällaiselle kuin minä, haluaisin vain elää omaa elämääni kaikessa rauhassa. Ihmiset voivat olla julmia toisilleen, kun rahasta on kysymys.

    – Onko raha sinun mielestäsi perimmäinen syy?

    – Mitä paparazzi muuta haluaa kuin paljon rahaa? Tai sensaatiotoimittaja?

    – Menestystä, vaikutusvaltaa, jännitystä ja mielenrauhaa. Hyvitystä kaikelle sille, mitä rikkaat ja kuuluisat ihmiset ovat hänen mielestään maailmassa tehneet väärin.

En halua paljastaa liikaa romaanin tapahtumista. Rauhallinen, pohdiskeleva kerronta saattaa hämätä. Romaanissa on trillerimäisen jännittävä juoni. 

Lukijan on syytä olla varuillaan. Usein suhtaudumme kritiikittömästi minäkertojaan. Hän on kuin oma silmämme, jonka kautta tapahtumat näemme, ja helposti syntyy vaikutelma, että kertojan katse on se oikea ja hyväksyttävä, hän ikään kuin edustaa tervettä järkeä romaanin maailmassa. Tässä romaanissa on kuitenkin jo varhain tullut selväksi, että Nataliassa on kostonhimoinen persoonallisuuden juonne. 

Kapteenille Natalia kuvaa luonnettaan näin:

    – [- -]Aikoinaan opin, että en saa haluta mitään itselleni. En edes sitä, että muut lakkaisivat satuttamasta minua. Kaikki pitäisi vain kärsiä, koska ketään ei saa syyllistää. Minusta on ärsyttävää olla näin pöhkö. Jotain minussa jäi vajaaksi kauan sitten, ja sitä on vaikeaa yrittää saada nyt ehjäksi. Se on perusrakenne, siitä ei voi yksinkertaisilla tempuilla oppia pois.

Natalia on saanut aikaan ikäviä tapahtumia mutta ei katso olevansa niistä vastuussa. Hänhän on vain ollut oikeudenmukaisen koston välikappale. Koston vuoksi – kunhan se on oikeudenmukainen – voi luopua myös periaatteistaan.

Siinä vaiheessa. kun Natalia alkaa tunnistaa yhdessä Lady Dodon lapsessa oman kostonhimonsa ja on valmis auttamaan koston toteuttamisessa, aletaan olla melko synkissä vesissä. Natalia ei ehkä paljonkaan eroa Lady Dorothysta, jonka mielestä pelkästään ihmisen ulkonäkö jo oikeuttaa hänen kohtelemisensa huonosti.

Maarit Verronen, Pieni elintila. Tammi 2004. Päällys: Markko Taina. Kannen valokuva: Ron Watts. 208 s. 

Yiyun Li: Wednesday's Child

Wednesday's Child on yhdentoista novellin kokoelma, joka julkaistiin vuonna 2023. Sen kaikki novellit ilmestyivät alun perin kirjallisissa aikakauslehdissä noin kymmenen vuoden aikana. Temaattisesti kokoelma tuntuu hyvin yhtenäiseltä. Sen novelleissa on toistuvia aiheita, mutta jokainen novelli tuo niihin uuden näkökulman. 

Monilla novellien henkilöllä on kiinalaiset sukujuuret, monet ovat muuttaneet Kiinasta Yhdysvaltoihin. Kiinassa koettuun liittyy usein traumoja, jotka vaikuttavat elämään myös uudessa kotimaassa. Useissa novelleissa käsitellään vanhempien surua ja syyllisyyttä lapsen itsemurhan jälkeen. Mikä "sokea rohkeus" saa ihmiset hankkimaan lapsia? Miten vanhemmat voivat suojella lapsiaan? Syyllisyyttä voivat synnyttää myös lapsissa esiintyvä perinnöllinen tauti tai lapsen neuroepätyypilliset piirteet.

Novelleissa on paljon surua, mutta ne eivät silti ole ilottomia eivätkä huumorittomia. Ne kertovat myös selviytymisestä, siitä että vaikeudet on otettava vastaan ja sitten niistä on päästettävä irti, kuten novellissa Hello, Goodbye. Myös pitkä kolmeen lukuun jaettu novelli Such Common Life 88-vuotiaasta tiedenaisesta ja hänen 63-vuotiaasta hoitajastaan sisälsi paljon hiljaista huumoria. 

Hän-muodossa kerrotuissa novelleissa on yksi tai muutama näkökulmahenkilö. Kokoelman viimeinen novelli All Will Be Well on kerrottu minämuodossa. Sen kertoja on Yiyun Litä muistuttava kirjailija ja yliopiston kirjallisuudenopettaja. Hän tuntee, että ehdoton pyrkimys rehellisyyteen on haitannut hänen suhdettaan muihin ihmisiin ja etenkin lapsiinsa. Aivan kuin itseään suojatakseen kirjailija aloittaa tämän henkilökohtaiselta vaikuttavan novellin sanoilla "Once upon a time".

Myös novelli, josta kokoelma on saanut nimensä, vaikuttaa omaelämäkerralliselta. Se kertoo Rosalie-nimisestä kirjailijasta, joka matkallaan Brysseliin juuttuu Amsterdamin rautatieasemalle. Junat on peruttu, koska joku on kävellyt junan eteen. Tapahtuma tuo Rosalien mieleen hänen oman tyttärensä, Marcien, joka 15-vuotiaana oli asettunut makaamaan junaradalle ja menettänyt henkensä. Tytär oli "keskiviikon lapsi", joka meille Suomeenkin kulkeutuneen lorun versiossa "murheita saa". Rosalie pohtii muun muassa, oliko hän tehnyt virheen antaessaan tyttärensä luettavaksi Ágota Kristófin väkivaltaisen trilogian. Olisihan hän voinut suositella jotain pinnallisempaakin. Mitä vikaa on pinnallisuudessa?

Tarinassa kuolema ja elämä käyvät vuoropuhelua. Rosalie on matkalla Ypresiin, ensimmäisen maailmansodan kuoleman kentälle, jolla sadat tuhannet elämät katkesivat liian varhain. Kuolema on hänen mielessään siis monella tapaa. Toisaalta lopulta junaan päästyään Rosalie päätyy avustamaan yhden kanssamatkustajan synnytyksessä.

Rosalien äiti oli antanut ymmärtää, että lapsen kuolema oli rangaistus Rosalielle siitä, ettei tämä ollut rakastanut omaa äitiään riittävästi. Novelli päättyy sovituksen sanoihin:

It was a sad thing that Rosalie's mother, who had loved her, had loved only with cruelty, but at least Rosalie could take solace in the fact that her love for Marcie had been kinder, and that she had never demanded that Marcie repay her, with love or with kindness.

Yiyun Li menetti vanhemman poikansa samalla tavalla kuin novellin Rosalie tyttärensä. Tässä novellikokoelmassa Li selvästi tekee surutyötä ja etsii keinoja ilmaista taiteen keinoin ajatuksia ja tunteita, jotka olisivat sopimattomia tai liian ahdistavia muulla tavoin ilmaistaviksi. Tämän kokoelman ilmestymisen jälkeen myös Yiyun Lin nuorempi poika jäi junan alle. Kuolemansyyn tutkinnassa onnettomuus tulkittiin itsemurhaksi. 

En ymmärrä, miten tuollaisesta voi selvitä järjissään. Olin kuitenkin huojentunut, kun huomasin, että Yiyun Li kaiken kokemansa jälkeen viime vuoden lopulla julkaisi uuden novellin New Yorker -lehdessä. 

Yiyun Li, Wednesday's Child: Stories. 4th Estate 2024. Novellikokoelma ilmestyi alun perin vuonna 2023. Kansikuva: yksityiskohta Jean-Baptiste Monnoyer'n maalauksesta Fruits et oiseaux exotiques dans un paysage. 243 s.

David Foenkinos: En cas de bonheur

Kansikuvan nähtyään puolisoni arveli, että minulla on tällä kertaa luettavana tyttöjen kirja. Ehkäpä niinkin. Ihmissuhteisiin ja perheeseen painottuvat kirjat ovat ehkä tyttöjen tai naisten juttu. Ovat ne minunkin, enemmän ne ainakin houkuttelevat kuin kirjat, jotka keskittyvät sotaan, rahaan, urheiluun tai raksahommiin. Tai no, uunin rakentamisesta olen kyllä lukenut kirjan, joka kiehtoi loppuun asti.

Kannen valokuvassa pariskunta on pistänyt kantapäät vastakkain, mutta kädet ovat vielä jääneet kiinni toisiinsa. Kansikuva on varsin osuva, sillä se kertoo oikeastaan romaanin juonen: aviopari ajautuu eroon mutta palaa lopulta toistensa luo. Aika tavanomainen tarina siis. Romaani on kuitenkin viihdyttävästi kerrottu, sen henkilöt eivät ole kaavamaisia eikä juonikaan ole niin tylsä kuin näin lyhyesti kerrottuna vaikuttaa.

Juonipaljastuksia on taas luvassa.

Jean-Jacques ja Claire ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Heillä on 6-vuotias Louise-tytär; toista lasta on vähän ajateltu, mutta hankkeen on annettu raueta. Suhteesta on kipinä kateissa.  

Rahoitusalalla työskentelevä Jean-Jacques hankkiutuu sivusuhteeseen työpaikkansa harjoittelijan kanssa. Uusi suhde tuntuu aluksi tarjoavan juuri sitä mitä Jean-Jacques on kaivannutkin. Hän vuokraa pysyvästi huoneen, jossa rakastavaiset voivat halutessaan tavata. Hänen koko muu elämänsä muuttuu mielihyvän hetkien väliseksi odotukseksi. 

Yhtäkkiä Jean-Jacques pelästyy, sillä hän tajuaa elävänsä samanlaisessa onnentilassa, jonka oli kokenut vaimonsa kanssa kahdeksan vuotta aiemmin Geneven matkalla. Mitä onnelle tällä kertaa tapahtuisi?

Personne ne savait que faire en cas de bonheur. On avait des assurances pour la mort, pour la voiture, et pour la mort en voiture. Mais qui nous protégera du bonheur? Il venait de comprendre que ce bonheur, en devenant si fort, était la pire chose qui pût lui arriver. 

 (Kukaan ei tiennyt mitä tehdä onnen sattuessa kohdalle. Meillä oli vakuutuksia kuoleman varalta, autoa varten, ja auto-onnettomuudessa kuolemisen varalta. Mutta mikä suojelee meitä onnelta? Hän oli juuri ymmärtänyt, että tämä onni tullessaan näin voimakkaaksi oli pahinta mitä hänelle saattoi tapahtua.)

Claire-vaimo työskentelee Roissyn lentokentän kosmetiikkamyymälässä. Lentokentän ei-kenenkään-maan ilmapiirissä hän kohtaa päivittäin viettely-yrityksiä ja on siksi kehittänyt suojakseen viileän ulkokuoren. Hän ei kuitenkaan ole aivan välinpitämätön kaikkien työssään kohtaamiensa miesten suhteen. Pettäminen ei vain oikein sovi hänen käsitykseensä itsestään. 

Kun Claire-vaimon epäilykset aviomiehen uskottomuudesta heräävät, hän pestaa venäläissyntyisen Igorin, ujoutensa takia etsivätoimiston halvimman yksityisetsivän, seurailemaan miestään. Claire on ajatellut, että jos Jean-Jacquesilla olisi rakastajatar, hän pystyisi kertomaan miehelleen, että tietää tämän suhteesta eikä se hänestä ole kovin vakavaa. Igorin esittämän todistusaineiston edessä hän huomaa kuitenkin pahoittavansa mielensä yllättävän voimakkaasti. Jotta saisi ajatukset pois omista asioistaan, hän pyytää Igoria kertomaan itsestään. Heidän iltansa jatkuu viinipullon ääressä, ja sitten toisen...

Jokasunnuntaisella lounaalla Clairen vanhempien luona Claire yllättäen ilmoittaa jättävänsä Jean-Jacquesin. Tyrmistynyt Jean-Jacques tyhjentää ensin appensa luumuviinapullon ja soittaa sitten Clairelle aggressiivisen puhelun.

Clairen ratkaisu provosoi vähän myöhemmin samanlaisen eron myös hänen vanhempiensa liitossa.

Jean-Jacques tuntee olevansa eksyksissä. Hän katkaisee suhteen rakastajattareensa ja palkkaa etsivän etsimään Clairea. Tämä etsivä, Ibàn, sattuu olemaan työssä samassa etsivätoimistossa kuin Igorkin. Hän on myös Igorin serkku. Myös Ibàn rakastuu Claireen. Kun Ibànille paljastuu, että Igorilla ja Clairella on suhde, hän joutuu ammatillisesti hankalaan – ja koomiseen – tilanteeseen. Jean-Jacquesille uskotellaan, että Claire opiskelee venäjää Igorin kanssa. Jean-Jacquesin annetaan uskoa, että Claire on vakooja tai ryhtymässä sellaiseksi.

"Venäjän opiskelu" vie Clairen ja Igorin yhteiselle matkalle Berliiniin. Siellä Claire ymmärtää, että hänen suhteensa Igoriin on pohjimmiltaan ystävyyttä. Hän ei kuitenkaan katso voivansa enää palata yhteen Jean-Jacquesin kanssa. Tarvitaan kahden Clairen parasta ajattelevan ja häneen rakastuneen yksityisetsivän ovela juoni saattamaan Claire ja Jean-Jacques jälleen yhteen.

Kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee sisään henkilöiden ajatuksiin. Hänellä on kuitenkin myös aivan omia henkilöihin liittymättömiä mainioita pohdintojaan. Toisinaan hänen havaintonsa tiivistyvät aforistiseen muotoon. Yksi suosikeistani oli: "Ei ole harvinaista viisastua kun menettää (vaikka vain hetkellisesti) järkensä."

Kertoja liikkuu sujuvasti ajassa. Hän hypähtää muun muassa 12:nteen kesäkuuta vuonna 2034, jolloin Jean-Jacques sattumalta tapaa viimeisen kerran muinaisen rakastajattarensa sairaalan käytävällä.

Elokuvat ovat lähellä kertojan sydäntä. Kirjassa on paljon viittauksia esimerkiksi elokuviin Berliinin taivaan alla ja Jules ja Jim. Myös kaupungeilla on romaanissa symbolisia ulottuvuuksia. Tärkein on Geneve, josta tulee Clairen ja Jean-Jacquesin kadonneen intohimon vertauskuva. Myös Berliini on tärkeä.

Romaanissa on myös joukko sivuhenkilöitä, joiden kohtalot ovat traagisempia kuin Jean-Jacquesin ja Clairen toiveikas ja uuden elämän odotukseen päättyvä tarina.

Tyttöjen kirja? No, enpä tiedä...

David Foenkinos, En cas de bonheur. Éditions Flammarion 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kannen kuva: Lars Rueckerin alkuperäiskuvan pohjalta Getty Images / Fotolia /Julie Simoens. 192 s.

Eila Kostamo: Heloisen taivas

Tiesin epämääräisesti jotain keskiajan kuuluisista rakastavaisista, Heloisesta ja Abelardista, ja heidän kirjeenvaihdostaan. Muistelen myös nähneeni heidän yhteisen hautamuistomerkkinsä Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla. Tämä Eila Kostamon vuonna 1997 ilmestynyt teos antoi rakastavaisten erikoisesta elämästä perusteelliset tiedot ja sisältää myös Kostamon suomennokset kolmesta Heloisen ja yhdestä Abelardin kirjeestä. 

Kostamon kirjan kirjastoluokitus sijoittaa sen kaunokirjallisuuteen. Yhtä perustellusti sitä voisi pitää kirjallisuudentutkimuksena. Teoksessa tukeudutaan vankasti tutkimustietoon ja siinä on mukana lähdeluettelo. Kirjassa on kuitenkin myös henkilökohtaisempi, esseistinen taso kuten Kostamon aiemmassa Gustave Flaubertia käsittelevässä Haava-teoksessa (1992). Tutkijoiden kiistakysymyksiin Eila Kostamo antaa omat näkemyksensä, jotka perustuvat hänen omaan ymmärrykseensä ihmiselämästä. 

Käytän tässä blogitekstissä Kostamon tapaan rakastavaisista heidän suomalaistettuja nimiään Heloise ja Abelard. Esipuheessaan Kostamo perustelee käytäntöä sillä, että Heloise ja Abelard ovat muuttuneet koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Sen vuoksi heidät on lupa kotiuttaa "myös suomalaiseen maaperään".

Jos Heloisen ja Abelardin avomielinen kirjeenvaihto löytyisi arkistoista vasta tänä päivänä, se saattaisi jäädä pienen tutkijajoukon aarteeksi. Kansanpainoksina sitä ei ehkä julkaistaisi. Näiden 1100-luvulla eläneiden rakastavaisten tarinaa ei luultavasti pidettäisi aivan korrektina.

Kaniikki Fulbertin, enonsa, kasvattityttärenä Heloise osoitti jo varhain huomattavaa oppimiskykyä. Hän sai ensin aikansa parhaimpiin kuuluvaa opetusta Argenteuilin luostarissa. Sen jälkeen hänen opetuksensa jatkui kotiopettajien johdolla. Yksi näistä kotiopettajista oli Pariisin tiedemaailman nouseva tähti, Notre Damen katedraalikoulun johtava filosofian ja teologian opettaja Abelard. Abelard on kirjeessään ystävälleen tunnustanut hakeutuneensa pestiin Heloisen viettelemisen tarkoituksessa. Väkivallalla uhkaamalla yli kaksikymmentä vuotta oppilastaan vanhempi Abelard painosti 15- tai 16-vuotiaan Heloisen sukupuoliyhteyteen kanssaan.

Kyse ei ole siitä, että ennen asiat olivat eri tavalla. Vääryys oli vääryys myös tuhat vuotta sitten. Heloisen ja Abelardin myöhemmästä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Abelard tiesi menetelleensä väärin. Sen tiesi hyvin myös Heloise. Kun Abelard sitten vähän myöhemmin sai teostaan ankaran koston, hän katsoi saaneensa ansionsa mukaan.

Suhteeseen sisältyi kuitenkin myös molemminpuolista arvostusta. Muuten tuskin olisi mahdollista, että "Heloise vastasi Abelardin tuleen", kuten Kostamo tilanteen ilmaisee. "Abelard oli hänelle monta monessa: opettaja, ystävä, rakastaja, veli, isähahmo." Abelardin hurmaantuminen näkyi luentojen laiminlyöntinä ja luovuuden suuntaamisena rakkausrunojen ja -laulujen laadintaan. Eroottinen kiihko rikkoi kaikki rajat: kerran "Abelard yhtyi Heloiseen Argenteuilin luostarin ruokailuhuoneen nurkassa, kun ei heillä ollut minne mennä".

.

Edes suhteen paljastuminen ei lopettanut sitä. Rakastavaiset tapailivat salaa, ja pian Heloise alkoi odottaa lasta. Tällöin Abelard toimitti Heloisen turvaan omalle synnyinseudulleen Bretagneen. Heloisen enon, Fulbertin, kanssa käymissään neuvotteluissa Abelard sopi solmivansa avioliiton Heloisen kanssa sillä ehdolla, että avioliitto pidettäisiin salaisena. Kirkolliselle uralle avioliitto olisi ollut merkittävä haitta.

Yllättävästi Heloise vastusti avioliittoa. Se olisi koitunut hänen mielestään kummankin tuhoksi, eikä hän uskonut myöskään, että se voisi tyynnyttää Fulbertin vihaa. Hän olisi ollut valmis jäämään Abelardin rakastajattareksi. Synnytettyään poikansa, Petrus Astrolabiuksen, ja jätettyään tämän Abelardin sisaren hoiviin Heloise kuitenkin palasi Pariisiin, meni naimisiin Abelardin kanssa ja asettui asumaan enonsa taloon. Rakastavaiset pysyivät erossa toisistaan, jotta heidän avioliittonsa ei paljastuisi.

Kun Fulbert alkoi pahoinpidellä Heloisea, Abelard lähetti tämän Argenteuilin luostariin. Heloisen sukulaisten mielestä Abelard yritti päästä eroon vaimostaan työntämällä tämän luostariin. Tässä vaiheessa Fulbert päätti vihdoin kostaa. Hän palkkasi kaksi miestä silpomaan Abelardin sukuelimet. Toinen silpojista ja Abelardin kamaripalvelija, joka oli osallistunut juoneen, saatiin kiinni ja myös heidät silvottiin ja sokaistiin. Fulbert tuomittiin menettämään omaisuutensa määräajaksi.

Abelard käski nyt Heloisea vihkiytymään nunnaksi. Näin alkoi tässä vaiheessa 18- tai 19-vuotiaan Heloisen koko elämän mittainen luostariura, joka johti hänet lopulta Parakleetin luostarin abbedissaksi. Luostarielämään kohdistuvista epäilyksistään huolimatta hän kaikesta päätellen hoiti tehtävänsä erinomaisesti. Vähän Heloisen jälkeen myös Abelard antoi luostarilupauksensa. Luostarista oli tullut hänen ainoa uramahdollisuutensa. Kastraattina hän ei enää ollut kelvollinen kirkolliseen virkaan. 

Puolitoista vuosikymmentä edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen Abelard kirjoitti eräälle menetyksiä kokeneelle ystävälleen lohdutuskirjeen, jossa avomielisesti kertoi omat vikansa ja kokemansa kauheudet. Tämän kirjeen sai luettavakseen myös Heloise, joka välittömästi vastasi Abelardille ja aloitti näin kirjeenvaihdon, jossa he käsittelivät omaa suhdettaan ja kehittelivät Heloisen luostarin ohjesääntöä.

Heloisen ja Abelardin kirjeenvaihdossa yksityinen ja yleisuskonnollinen tai -hengellinen käyvät koko ajan vuoropuhelua. Heloise vaikuttaa kiinnittyneen vahvemmin tämänpuoleiseen, kun taas Abelard keskittyy ikuisuuteen. 

Kirjeissään Heloise pohtii hämmästyttävän suoraan ja rohkeasti tuntemuksiaan siitä, kuinka hänet ilman kutsumusta pakotettiin luostarielämään. Hän moittii Abelardia heidän rakkautensa hylkäämisestä. Hän kaipaa edelleen myös rakkauden fyysistä puolta ja sanoo olevansa valmis helvetin tuleen Abelardin vuoksi. Kauhistunut Abelard puolestaan kehottaa Heloisea hylkäämään maalliset ajatukset ja huolehtimaan iankaikkisesta autuudestaan. Hän tosin myöntää, että Heloise on kokenut kovemman rangaistuksen kuin hän itse. Hän itse selvisi himojensa taakasta lyhyen fyysisen kivun hinnalla. Hieman huvittavalla tavalla heidän kirjeisiinsä pääsee silloin tällöin kauan ja intiimisti toisensa tunteneiden ihmisten kärsimätön moitiskelu, esimerkiksi silloin kun Abelard komentaa Heloisea lopettamaan "iänikuisen valituksensa".

Luin Eila Kostamon kirjaa jännittyneenä kuin hyvää salapoliisitarinaa. Pariisi oli tuohon aikaan nykymittapuulla pikkukaupunki, parin tuhannen asukkaan väestökeskittymä. Sen kirkolliset ja opilliset juonittelut tulevat esiin mainiolla tavalla. Kostamo käy ensin läpi olemassa olevan historiatiedon Heloisen ja Abelardin elämänvaiheista ja selittää sen jälkeen tutkimuskirjallisuuteen viitaten kirjeenvaihdossa esiin tulevat teemat ja viittaukset. 

Eila Kostamo käy läpi myös epäilyt, jotka on esitetty kirjeiden aitoudesta ja kirjoittajien tai kirjoittajan henkilöllisyydestä. Varsinkin Heloisen osuutta on epäilty jonkun muun – miehen, kuinkas muuten – laatimaksi. Naisten vähättely kirjallisuudentutkimuksessa – välillä suorastaan naisvihamielisyys – alkaa vähitellen tulla yleiseen tietoisuuteen.

Missä sitten oli Heloisen taivas, johon kirjan nimi viittaa. Annetaanpa Eila Kostamon itse kertoa:

Sen kuvan tai kuvitelman perusteella, joka minulle eri lähteistä on Heloisesta muodostunut, hän löysi monia tapoja harjoittaa rakkaudellista vuorovaikutusta aikalaistensa kanssa. Jos luostari oli hänelle vankila, hän teki siitä niin asuttavan kuin voi. Elinvoimaisten ihmisten tapaan hän toimi niin, että elämä ja rakkaus toteutuivat juuri siinä missä hän kulloinkin oli. Hänen taivaansa oli lopulta itseriittävyyttä ja sisäistä vapautta, jossa ihmisellä on kaikki, vaikka mitä hyvänsä puuttuisi.

Eila Kostamo, Heloisen taivas: Kertomus abbedissa Heloisen rakkaudesta ja elämäntyöstä. WSOY 1997. Päällys: Martti Ruokonen. Etukannen yksityiskohta Simone Martinin maalauksesta Annunciazione (Firenze, Uffici). 224 s.